Kirjoittaja Aihe: Kuun Varjo // Valmis! 20.12-09(11 luku) //Drama/Romance/Action K-16  (Luettu 5845 kertaa)

Poissa Reneè

  • Puolivampyyri
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 21
  • Elisabeth Cullen
Title : Moonlight Shadow / Kuun Varjo
Author : Reneè
Gendre : Romance / Drama / Action
Fandom : Twilight
Beta : ?
Pairing : Bella/Edward
Summary : Kuun Varjo perustuu omassa mielikuvitusmaailmassani Twilight/Houkutus-kirjasarjan tapahtumiin neljännen kirjan (Aamunkoin) jälkeiseen elämään. Todellisuus on siis täysin pois-suljettu ja kaikki edellä oleva on oman pääni tuotoksia :)  Aikani on paikoin kortilla, joten päivitys on hitaanlaista luokkaa. Eiköhän tämä tästä :)
Disclaimer : Twilight-saagan kirjoittaja/luoja, Stephenie Mayer  omistaa päähenkilöt ja tapahtumapaikat.
Warnings - Sijoittuu aikaan jälkeen Breaking Dawnin.
Rating - K16 Huom! : Hiljattain muuttunut.
A/N : Storyn näkökulmat vaihtelevat muutamaan otteeseen tarinan aikana, mutta suurimmilta osin perehdymme Isa(Bella) Swanin pään sisäiseen maailmaan :) Enjoy ja rakentavia kommentteja otetaan ilolla vastaan :) Here we go ->


---------------------------------------------------------------------------------------------


1. Alkulyönnit


Bella:


    Syyskuu oli kattanut maantien pientareet ja nurmikentät kirjavaan lehtipeitteeseen ja lukuisat vesisateet olivat kerroksittain liimailleet kiiltävät lehtikerrokset mattomaiseksi pinnaksi.

    Samoihin aikoihin Esmetarha (Carlislen lahjatarha Esmelle) alkoi kellastua lehti lehdeltä, eikä enää kuun lopulla pystyssä olleet kuin kiinanruusut ja muutama kirsikkapuu vehreine lehtineen. Tarhan reunustalle Alicen Renesmeetä varten punottu pajukeinu oli yhä koskematon ja siltikin useaan otteeseen koristeltu värikkäin kukkaköynnöksin. Epäilin yhä Alicen houkutellen Renesmeetä pelkin kukkasin, mutta tyttö viihtyi yhä useammin mieluummin iltaisin Esmen kanssa ristipistotöiden ja takkatulen seurana. Selvästi Alicen harmiksi.

Esme oli ottanut äidillisen vakavasti isoäidin roolin ja auttanut suuresti Renesmeen totuttelussa alkukuukausien mutkikkaisiin alkeisiin. Nessie oli nyt kolmikuisena jo ruumiinmitoiltaan reilu kolmivuotias ja kasvoi yhä tahtia silti hidastaen. Carlislen mukaan Renesmeen kehitys hidastuisi loppua kohden noin kahta viikkoa ennen täyttä kuuta. Tuolloin hän 7 vuoden iässään vertaisi täysi-ikäistä nuorta neitiä.
 Carlislen kiinnostus Nessien kaltaisia kohtaan ei ollut päättynyt siihen, vaan hän oli viimeiset viikot kartuttanut tuhatkantista kirjastoaan asiaan kuuluvilla opuksilla ja esseillä. Liittyen mm. puolisukujen ominaisuuksiin, harvasukuiseen historiakerrantaan ja niiden eroavaisuussuhteita vampyyreihin.

Renesmeen karismaattinen olemus ja hänen harvinaislaatuiset kykynsä olivat yhä Carlislelle ratkaisematon arvoitus, josta ilmeni päivittäin uusia hämmästyttäviä yksityiskohtia. Lopulta Carlislen oli harmillisesti todettava itselleen, että Renesmeen ja muiden puolisukuisten (puoliksi vampyyrien ja puoliksi ihmisten) salaisuuden selvittämiseen saattaisi hyvinkin kulua liki 500 vuotta. Siihen mennessä maailmamme kulku ehtisi muuttua niin paljon, että Renesmeen kaltaiset eivät enää olisi yhtä harvinaisia.


Volturit olivat pysyneet etäällä aina tiedusteluvälikohtauksesta lähtien, eikä heidän liikkeistään ole ollut tietoa enää moneen viikkoon.
Carlislen mietintävallin toimesta muutto seuraavaan osavaltioon perheen salaisuutta suojellen ei ollut vielä välttämätön, sillä sekä Renesmeelle että minulle näin pikainen muutos olisi liikaa ja tarvitsisimme perheenä aikaa tarvittaviin valmisteluihin.

Yliopisto ei tulisi minulle nyt kysymykseenkään; vaikka vastustuskykyni oli ehdotonta parhaimmistoa, ei olisi taattua etteivätkö satojen, peräti tuhansien opiskelijoiden harmonista tuoksua huokuvat kaulavaltimot tekisi vastustustani sietämättömäksi. Vuoden tasaantumisen jälkeen kaikki olisi jo paljon helpompaa ja vastustuskykyni vahvistuisi entisestään.

Alice oli pysynyt tiiviisti huoneessaan perjantaista lähtien ja ahkeroinut ääneti. Edward oli tahtomattaankin Alicen ajatuksista päätellyt salaperäisyyden liittyneen Carlislen ja Esmen tiistaiseen hääpäivään, mutta oli pitänyt salaisuuden salassa lukuun ottamatta Jasperia, minua ja itseään. Alicen maun tuntien oli odotettavissa mitä suurimpaa; ruusuja, musiikkia ja kynttilöitä tunnelmaa luoden, kuten omilta häiltämme saattoi muistella. Alicen yllätys paljastuisi ylihuomenna ja ajan hupeneminen alkoi näkyä hänessä kiivaasti turhamaisina tiuskaisuina ja huolettoman raskaina huokauksina.

Arvelin hänen kaipaavan auttavaa kämmentä kaikessa yksinäisyydessään ja livahdettuani huomaamattomasti oleskeluhuoneesta yläkertaan kolkutin pehmeän varmasti tumman tammioven karmireunukseen kolmesti ja jäin kuulostelemaan. Olin kuulevinani harmillisen tuskaista muminaa ja Alicen kiskaistua oven ammolleen hänen myrtyneet kasvonsa vaihtuivat asteittain keskivertoilmeestä kohteliaaksi hymyksi. Lopulta hän vilkaisi käytävälle molempiin siipiin ja kiskaisi minut sisälle polkaisten oven kiinni perässään.

Huoneessa oli hämärää ja ikkunasta ainoana valona pilkisti hamuinen ilta-auringon kajo, joka jätti kirkkaan viirun parkettilattian poikki. Alice tanssahteli kevyesti huoneen perälle ja käänsi kivitakan reunalla kiikkuvan öljylampun liekin näkyville ja valaisi pian kokohuoneen; olin ollut harvinaisen oikeassa. Alice oli ripustanut sekä valkoisia, että punaisia ruusuköynnöksiä verhotankoihin ja ovenpieliin. Hänen käsityötään näkyi myös käsin bambusta punotussa päiväpeitossa, joka nojasi keskeneräisenä sängynpäätyyn ja odotti yöpöydällä sangossa likoavia bambunlehviä.

Kaikesta päätellen Alice oli ennen tuloani näperrellyt huoneen pimeässä nurkassa sovitusnuken yllä lepäävää lehvänvihreää samettista iltapukua, joka oli jo saanut sulokasta muotoaan vihreästä pitsilaahuksestaan ja yksityiskohtaisen kauniista mintun vivahteisesta korsetistaan. Kaiken kaikkiaan pystyin kuvittelemaan puvun valtavan kauniin ja elegantin Esmen yllä. Olin täysin varma, että Alicen ammattitaidolla puku saisi pian täyden muotonsa ja näin nyt hänen silminsä viime päivien salamyhkäiset pimityksen aiheet. Alicen kasvoilla sykki lämpimän sylkeä hymy.

>Mitä pidät> Alicen hymy nostatti entisestään valaistusta huoneeseen ja tämä silmäili sovitusnukkea äidillisen ylpeästi.
>Onnistut yllättämään aina yhä uudelleen> hymyilin ja tunsin punastuvani(ilman väritystä tietenkin).
>Mitä mieltä olet väristä> Alice silitti puvun kimaltavaa laahusta> tuoko se sinusta liikaa Esmen värejä esille?>

Silmäilin Alicea avuttomasti; kysyykö hän todella mielipidettäni väreistä ja niiden sopivuudesta? Minulta, joka ei ala-asteella kyennyt valmistamaan oranssia punaisesta ja keltaisesta? Minulta, joka ei koskaan (koskaan) ymmärtänyt tiimaakaan värimaailmasta missään vaiheessa ajatonta ihmiselämääni > minusta se näyttää hyvältä.>

Arveleva ilmeeni ja mitään sanomaton hymynhaiveeni eivät Alicea vakuuttaneet, vaan hän istuutui mokkanahkaiseen säkkituoliin ja nosti syliinsä avonaiset ompelu-ja muotilehdet alkaen selailla niitä omiin hiljaisiin ajatuksiinsa vaipuneena. Alicelle täydellisyys oli ainut mahdollinen vaihtoehto, mutta silti hän näytti olevan täysin vihreän sametin kannalla; näissä asioissa suurin apu olisi varmaankin tullut Esmeltä, mutta se ei nyt olisi vaihtoehto. Mihin olinkaan lusikkani kastanut?


Alicen huhkimiset jatkuivat yhä tiheää tahtia seuraavatkin päivät ja viimein maanantai-iltana livahdin salaa hänen kuun valojuovan ja vaniljaisten tuoksukynttilöiden valaisemaan huoneeseensa juuri parahiksi todistaakseni vihoviimeisten viimeistelypistosten lävistämät helmataitokset. Alice hengähti syvään ja pyyhkäisi hikinorot hiusrajastaan; hänen tyytyväisyydelleen ei ollut rajaa.

Esmen kihlajaispuku oli kauneinta, mitä maan päältä saattoi löytää. Kuun valaisema kimmeltävä valojuova ulottui lävistämään sen sivuprofiiliin ja pysähtyi hohdattamaan kirkkaita kristallisolmukkeita sammalvihreän korsetin helmassa. Alice oli solminut jäljelle jääneistä satiininauhoista vihertäviä ruusukkeita kokopitkään laahukseen ja sai puvun nyt muistuttamaan hiukan omaa hääpukuani. Tunsin äärimmäisiä onnentunteita Alicen aherrusta kohtaan ja halasin tätä sydämellisesti.

Olin täysin varma, että Esme tulisi näyttämään vähintään yhtä kauniilta, kuin 80 vuotta sitten todistetuissa valokuvissa oleskeluhuoneen takanreunuksella. Esme ja Carlisle sopivat täydellisesti toisilleen ja olin vakuuttunut, että Alice oli kaavaillut jotain myös Carlislen pään menoksi.

Ennen kuin ehdin kysyä mitään, Alice nostin avoimesta (puoli huonetta tilaa vievästä) vaatekaapistaan tumman pukupussin ja avasi vetoketjun köykäisesti.

>Noh> Alice hymähti kysyvästi ja nykäisi jäkälänharmaan smokkipuvun ulottuvilleni.

Arvioin pukua silmilläni kauluksesta lahkeensuihin ja nyökkäsin >olen varma, että huominen ei ainakaan voi puvustuksen takia kaatua.>
Alice nauroi ja silitti kämmenellään pikkutakin lasinappeja, joita olin todistanut hänen kaivertavan edellisenä yönä.

Alice oli nähnyt valtavasti vaivaa ottovanhempiensa takia ja aloin tahtomattanikin ajatella Charlieta; en ollut nähnyt isääni kahteen viikkoon. Olin varma, että hän kaipasi minua aivan yhtä paljon, kuin minäkin häntä. Ihmiselämässäni olin ajatellut hänen parastaan aina ennen omaani, kuten kunnon tyttären odotettiinkin. Silti, tiesin hänen jatkavan elämäänsä ihan yhtälailla, kuin minäkin omaani.

Poliisivoimat olivat olleet kiireisiä viime kuukausina rikollisaallon jälleen vallattua Forksin. Rajatilojen karjat olivat jälleen kerran kokeneet kovia ja monien elannot olivat kortilla. Carlislen ja Emmetin tutkittua asiaa oli selvinnyt, että kaukaa vaeltaneita kasvissyöjiä oli liikkeellä pohjoiseen Forksin läpi.

He eivät toki tekisi pahaa ihmisille, mutta Forksin pohjoisraja ansaitsi elantonsa eläinten ansiosta. Asialle oli selvästikin tehtävä jotain.


Tiistaiaamu valkeni hiljakseen; aurinko nousi normaalia aikaisemmin viestittääkseen Esmelle ja Carlislelle onnittelunsa. Lämmin tuulenvire herätti mustarastaat pesäkolostaan Esmetarhan reunalta ja niiden matalan liverryksen saattoi kuulla aina kamarikerroksen lasikäytävään asti, missä Alice opasti Jasperia ja Emmettiä käytännön koristelun saloihin,

 Seurasin vierestä heidän onnetonta käsityöskentelyään ikkunalyhtyjen kanssa samalla, kun itse viimeistelin ikkunankarmeissa kimmeltävien kristallipisaroiden sulokasta linjaa. Taiteellisessa silmässäni oli toivomisen varaa, mutta oletin kaikesta huolimatta suoriutuneeni poikia paremmin. Heidän nälväilynsä oli huvittavaa kuunneltavaa.
Emmet tyrkkäisi Jasperia leikkisästi olkapäähän ja naurahti matalalla vitsailuäänellään.

>Kai sä tajuat, että Alice ei taputa sua päähän onnistumisen eleeks jälkeenpäin > Emmet hörähti ja horjahti Jasperin vastaiskua täpärästi väistäen > ei oo kato terveellistä jäädä tossun alle koko lenkiks.>

Jasper naurahti ohimennen ja perehtyi uudelleen urakkaansa. Hiljaisesta myöntymisestä oli pääteltävissä, ettei Emmet pääsisi niin vähällä vastaisuudessa. Hymähdin itsekseni ja polkaisin itseni useamman askeleen taaksepäin arvioidakseni suoritustani oikeassa näkökulmassa.

>Ei, ei, ei, Emmet > Alice syöksähti käytävälle ja torui Emmettiä tasaisen kylmällä kädellään. Alice pujottautui poikien välistä ikkunaa vasten, nosti monia kynttilälyhtyjä alas tangolta ja alkoi mumisten korjata Emmetin aiheuttamia erehdyksiä. Jasper katsahti Emmettiin ja virnisti kostoksi edellisestä.

Pehmeät askeleet kuuluivat kipuavan saarniportaita yläkertaan ja kuulimme Rosalien mumisevan itsekseen jotain miehistä ja heidän päättömästä järjenjuoksustaan. Rose ponkaisi itsensä parkettilattialle ja kantoi sylissään lumenvalkeita pitsiverhoja, jotka meidän oli vielä tarkoitus pujottaa verhotankoihin ennen Esmen ja Carlislen palaamista Port Angelesista.

He ajoivat paikan päälle tapaamaan Reneètä ja Philliä, jotka olivat lentäneet varta vasten juhlia varten; tekosyynään monipuolisesti sepustettu Phillin työasioista polkeutuva tarinantynkä. Alicen lukuisten näkypätkien perusteella heidän paluunsa oli odotettavissa alle tunnin sisällä.

 Tämä tieto sai sekä Alicen, että Rosalien poukkoilemaan  pitkin käytäviä siistien siistittyjä paikkoja entisestään, siirtelemään liljoista ja valkeista ruusuista pursuavia kukkavaaseja edestakaisin ja ennen kaikkea käskyttämään Jasperia ja Emmettiä pikkuasioiden perässä ympäri taloa.

Minun ja Renesmeen ainoana tehtävänä oli koristella kuisti Alicen keräämien ketokukkien, lehväköynnösten ja kynttilälyhtyjen avulla, sekä pitää huolta, etteivät tulokkaat yllättäisi väärällä hetkellä.

>Mistäs aloitetaan > nostin Renesmeen syliini ja silmäilin Alicen meidän käyttöömme jättämiä kukkakimppuja ja lasilyhtyjä, jotka oli nostettu kaiteita vasten.

>Luuletko, että saisimme kaiken tuon käytettyä > Renesmee pudisti mietteliäänä pientä kiharapäätään ja laskeutui sylistäni alas ihastelemaan orvokinsinisiä ketokukkia. Ennemmin luotinkin hänen silmäänsä kuin omiini; ties mistä oli taiteellisuutensa perinyt.

Katselin vierestä Renesmeen inspiraation purkautumista tavalla, joka auttaisi minun osaani tehtävästä huomattavasti. Hänen pujotellessaan lehväköynnöksiä Jasperin asentamiin koukkuihin kaidelankkujen suojiin; näin jo mielessäni valmiin kuvan iltahämärässä lyhtyjen valaisemasta terassiportaikosta.

 Tähän aikaan vuodesta syysauringon viimeiset säteet valaisisivat terassin ja suuret ristikkoikkunat kauniin kellertäviksi ja haettu tunnelma välittyisi täydellisesti. Renesmeen pujotellessa pitkävartisia kellokukkia lehväköynnösten väleistä olin kuulevinani vaimean ulinan kauempaa Esmetarhan takaa. Vaikka kuinka siristelin ja pinnistin aistini äärimmilleen, en kyennyt kuulemaan Alicen yläkerrasta kaikuvien ilonhihkaisujen ja Emmetin raikuvan naurun lisäksi muuta, millä olisi siinä tilanteessa ollut merkitystä. Ehkä sittenkin vain kuvittelin omiani, sillä nyt kuulin vain Alicen hihkaisun avoimesta ikkunasta.

>Bella, Bella > Alice huudahti ja viittoi pihatien suuntaan > Carlislen auto kaartuu kohta Forksiin, onko siellä valmista?>
>Ihan kohta > huikkasin takaisin ja vilkaisin takaisin Renesmeehen; tyttö pujotteli vielä muutaman ketjukukan kiertämään kaidevälejä ja hymyili leveästi. Työmme oli tehty.

 Silti, jäin vielä kuuntelemaan ympäriltämme aikaisemmin kuulunutta ulinan tapaista, mutta nyt oli hiirenhiljaista. Ei kuulunut enää muuta kuin tuulessa sireenien huojuva humina ja Renesmeen kaidetta vasten taputeltu töpötys.

Alice palasi Emmetin, Rosen ja Jasperin vanavedessä saarniportaat alas oleskeluhuoneeseen ja kannatteli käsivarsillaan kahta tummaa pukupussia.

> Pidäthän huolen Carlislesta > Alice ojensi pukupussit Jasperille ja viittoi kädellään Emmettiin, joka parhaillaan härnäsi Rosalieta täysin tietoisena vaaravyöhykkeestä. Mikä hölmö.
>Äläkä anna Emmetin tehdä mitään minkä itse välttäisit > Alice jatkoi ja pudisti päätään > meillä ei ole käypää vakuutusta siihen tarkoitukseen.>

Jasper nyökkäsi ymmärtäväisesti ja suuteli Alicea hellästi silmäkulmaan. Emmetin saatua Rosalien piittaamattomasta reaktiosta kyllästyneenä he Jasperin kanssa heittäytyivät terassin kaiteelta alas samaan hengenvetoon, kuin kirkkaat autonvalot lävistivät oleskeluhuoneen koristellut ristikkoikkunat. Auton ovet kävivät kukin kahdesti ja terassia kuuluivat lähestyvän enää kahdet kopisevat askeleet. Esme oli kohteliaasti kopistellut talvisaappaillaan normaalia painottavammin muistuttaakseen vahvemmin ihmisaskelia.
Esmen ja Reneèn noustua terassitasanteelle kuulin Renesmeen vieressäni haukkovan henkeään syvään.

Reneèn ensikohtaaminen lapsenlapsensa kanssa oli mitä lumoavin. Ottaen huomioon, että Reneè oli tuore mummu ja minä olin ainut lapsi, ei koskaan mikään näkemäni ollut saanut häntä reagoimaan näin. Renesmee katseli isoäitiään ja vasta Esmen rohkaisevasta kehotuksesta hän uskaltautui lähemmäksi tarkastelemaan Reneètä lähempää. Renesmee kohotti käsiään varovaiseen kehotukseen ja Reneè kyykistyi polvilleen. Minä säikähdin sisäisesti ja olin valmiina astumaan heidän väliinsä, mutta Alice kietoi ennen päällimmäisiä sotasuunnitelmia kämmenensä omaani ja pyysi seuraamaan tilannetta.

>Ei huolta > hän kuiskasi ja hymyili.

Renesmee laski hennot kämmenensä Reneèn poskille ja sulki silmänsä; Reneè kavahti aluksi, mutta painautui uudelleen tytön käsiä vasten ja vaihteli kasvonilmeitä useaan otteeseen. Mietin mielessäni huolestuneena, mitä Renesmee mahtoi äidille näyttää? Kertoiko hän salaisuutemme Esmen ja Carlislen juhlajärjestelyistä, ehkä muistoistaan Charliesta vai oliko hän kertonut Jacobiin kiintymyksestään. Tarkemmin ajatellen mikään vaihtoehdoista ei olisi pitänyt huolestuttaa minua tällä lailla. Pian saisimme varmaankin tietää vastaukset kysymyksiini ja huokaista helpotuksesta.

Renesmee laski kätensä Reneèn kasvoilta ja hymyili äidille kiitoksena. Reneè nousi seisomaan ja hymyili lapselle takaisin; ei hänen silmistään näkynyt häiventäkään pelosta, epäluuloa saati pettymystä. Ei minua, eikä lastani kohtaan.Olin iloinen Reneèn puolesta; tiedän hänen odottaneen tätä tapaamista jo kauan. Kauemmin, kuin annoin hänen odottaa.

>Bella > Reneè astui eteeni ja halasi kylmää ihoani vavahtaen. Tiesin hänen olleen perillä tiettyyn pisteeseen asti tapahtumien kulusta ja olin selittänyt Carlislen avustuksella alhaisen ruumiinlämpöni johtuneen synnytyksen jälkeisestä masennustilasta (joka oli onneksi jo paranemaan päin).
 
>Siitä on niin kauan> hän jatkoi ja rutisti minua sydämensä kyllyydestä. Itse varoin käyttämästä yliluonnollisen voimakkaita voimiani ja vastalahjana suutelin häntä poskelle. En tuntenut minkäänlaista vetoa hänen tarjoamaansa kiusausta kohtaan, mikä teki mieleni entistä levollisemmaksi.

>On ollut ikävä > katsoin äitiä silmiin punaiset silmäni suojatuilla piilolinsseillä ja tunsin Renesmeen sydämen lyönnit takaani >mieletöntä, että olette täällä.>

>Olen onnellinen, että Phillin työt antoivat periksi > Reneè huokaisi ja hellitti viimein halauksensa > olen pahoillani, Esme. En voinut paljastaa yllätystä.>
 
Esmen vaihtunut ilme oli hämmästynyt, mutta ei hän persoonastaan poiketen saattanut olla meille vihoissaan. Alice keskeytti vasta rikotun hiljaisuuden ja riutuvan jännitteen tarraamalla Esmeä käsikynkkään ja kehotti meitä siirtymään yläkertaan. Samalla taitavasti varoen paljastamasta mitään etukäteen. Lasikäytävän joka ikinen valonpilke oli sammutettu sulkemalla kaiken mahdollisuuden katseenvangintaan liian aikaisin.

Alice avasi varmoin ottein narisevan tammiovensa ja peitti hellästi Esmen näkökykyä kämmenellään samalla kun me muut ahtauduimme sisälle pimeään kamarihuoneeseen. Rosalie  leijaili kääntämään öljylamput valaistustöihin ja Alice laski kätensä luovuttaen Esmelle takaisin näkökykynsä.

Esmen `hengitys`salpautui kun valonkajot kohtasivat jykevän sängyn edustalla poseeraavan mallinuken, jonka yllä lepäävä itse kauneus näkyi nyt täydessä mitassaan. En tiedä kumpi oli vakuuttanut Esmen vahvimmin; Alicen omin käsin ja kaikki mahdollinen taidonnäyttönsä omaava ulkonäkö ja kokonaisuus, vai se, että kuka tahansa oli uskonut Aliceen ja hänen näkemykseensä niin paljon, että oli antanut hänelle koko sydämensä mittaisen jatkomatkan onneen.

Esme laskeutui vapisten polvilleen ja nyyhkytti onnesta; Alice oli kyennyt toteuttamaan ainakin yhden elämänsä tärkeimmän henkilön toiveen ja sai nyt kaikkien näiden kuluneiden vuosien jälkeen auttaa ihmisiä, jotka olivat antaneet hänelle mahdollisuuden onneen.

Reneèn tunteikkuus ei ollut minulle yllätys lainkaan, mutta meillä oli Rosen kanssa täysi työ estellä häntä kyynelehtimästä samettipuvulle, sillä suolaisten kyynelten jälkeen puku ei enää olisi entisellään. Istutimme Reneèn versorahille kynttilänvaloon ja autoimme Alicea sovittamaan luomustaan Esmen ylle.

Renesmeen kallisarvoinen kunniatehtävä oli ketjukuljettaa isoäidille paperinenäliinoja tarpeen mukaan sillä välin, kun me Rosen kanssa autoimme Alicea. Alicen  vaihdettua vaatetukset päikseen mallinuken ja Esmen välillä alkoi vasta kunnolla käydä selväksi, mitä Alice oli suunnitelmillaan ajanut takaa. Hänen epäilemänsä väriyhtälö Esmen punertavien hiusten ja puvun vihertävän sävyn välillä oli mitä sopivin.

Esmen helpottuneet huokaukset korostivat kasvoillaan hennosti punottavia poskia ja saivat hänen ulkomuotonsa muistuttamaan ihmismäisiä piirteitä. Puna sopi hänen huultensa sävyyn ja tummat kastanjamaisen ruskeat hiukset valuivat paksuina kiharakierteinä hänen olkapäiltään alas. Lumoava juhlapuku suorastaan suli hänen kauneutensa tieltä; Alicen ylpeys oli kohonnut huippuunsa. Luultavasti hän olisi nyyhkyttänyt Reneèn lailla jos vain luonto olisi suinkin sallinut. Tuskin olisi mikään, mikä voisi koskaan pilata tätä iltaa.

Täysikuu oli kohonnut monimetristen mäntykeihäiden latvojen ylle ja heijasti terassilla hohtavien kynttilälyhtyjen sameiden lasilevyjen läpi huurteista kimmellystään. Kuulimme yläkertaan asti Jasperin viimeiset Alicen välittämät neuvot Carlislelle, sekä sivu-uomassa Emmetille, joka pullisteli Phillille toisaalla. Se hölmö ei tuskin koskaan oppisi hillitsemään mielihalujaan; näin uskalsin olettaa jo vuosien pistesarjalla. Uskoin vahvasti Carlislen hurmaaviin kykyihin ja kadehdin heidän massiivista sidettään Esmen välillä. Kumpa joskus kokisin Edwardin kanssa edet puolet siitä rakkaudesta ja välittämisestä, kuin mitä *vanhalla* parilla oli meille koskaan todistettavana.

Esmen ja Carlislen kerrattu häämatka oli ollut täysin Edwardin vastuulla; hänen makunsa oli poikkeuksetta kaiken asian kanssa saman kaltainen kuin Carlislella. Viisi päivää sitten hänet viimeksi nähtyäni yllätin hänet selailemasta internetistä Floridan ja Texasin nähtävyysesitteitä; ehkä hänen kuuliainen salaisuudenpitonsa oli huippuluokkaa, mutta Alicen selvilleottokykynsä ponkaisivat selvästi edelle. Alicen näyt olivat hataria ja vaihtelivat jatkuvasti pikkutarkkuuksia myöden Edwardin suunnitelmien mukaan, mutta pääosin Carlisle ja Esme saisivat olla neljä päivää rauhassa rantamökissä auringossa ilman lapsia ja turhia häiriötekijöitä. Olin odottanut hänen paluutaan jo päiviä sitten, mutta Alicen mukaan Mexikossa vaihdossa uudistettu tuliterä Audi palaisi Forksin takalaitumille vasta tulevana iltana. Eikä siinä mitään, hän tarkistaisi luotettavasti omalta osaltaan tuhoalueen tilastolukemat.

Alicen kyhäämät *morsiuspuvut * eivät jääneet Esmestä yhtään vähemmäksi; astetta vaaleampi vihreä (tarkemmin tummaa metsäsaniaista muistuttava) puki meitä jokaista jäljelle jäänyttä. Kauniin hallitut ja simppelit muodot ja poimut korostivat kankaan taipuvuutta. Ihan kuin siitä oikeasti jotain tietäisin sen enempää.

Nostin silmäkulmiaan Reneèltä lainattuun nenäliinaan pyyhkivän Renesmeen syliini ja kannoin häntä mukanani portaita alas Reneèn rinnalla. Äiti oli vihdoin hellittänyt tunneryöppyään, mutta varasi yhä olkalaukkussaan tuhdin pinkan paperinenäliinojaan kaiken varalta.
>En osannut missään nimessä odottaa tämänlaista> Renee tunnusti ja silitti Renesmeen otsakiharoita.
>Usko pois, en minäkään>totesin takaisin ja seurasin eteeni portaiden loputtua.
>En uskonut koskaan näkeväni näin suuria tuplaplatinahäitä> Reneè hymähti ja sulki odottamattomasti silmänsä kuunvalon, lyhtyjen ja Renesmeen koristeköynnösten ympärillä tanssahtelevien kiiltolennokkaiden valaistessa koko terassin.

Alicen miesten päälle puetuttavien hohdokkaan valkeiden smokkipukujen korostamina he kerrankin näyttivät sopeutuneen edukseen. Olisin mielelläni nähnyt saman näyn myös Edwardin yllä, mutta tällä kertaa petyin rahvaasti.

Esme asteli Carlislen kylkeen ja kohotti kimmeltävän valkean kätensä ihaillakseen silmästä silmään Carlislen uudistunutta lookkia,  ellei etelästä kaikunut selkeän karmiva ulvonta olisi katkaissut tunnelmaa kuin helminauhaa. Helmet ropsahtelivat yksitellen honkakatokselle; yksikään meistä ei enää kyennyt keskittymään kuin kuuntelemiseen. Kuulin selvästi Quileuttien niin liian tutut ulvahdukset, mutten koskaan tunnistanut heitä tältä sävyltä. Kaamean ulinan ja rohisevan ulvonnan seasta erottui pelkoa, raivoa ja surua. Nykyään niin sopuisat ja rauhaa rakastavat susiystävämme eivät koskaan ilmaisseet itseään tällä tavalla. Jotain kamalaa oli tapahtunut.
« Viimeksi muokattu: 06-08-2012, 16:38:23 kirjoittanut Chuuko »
*And so long, there was no time to waste, only eternity to be with him. My love, my need and all the things that makes my life this what it is.*

  //Bella to Edward in Moonlight Shadow//

Poissa Reneè

  • Puolivampyyri
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 21
  • Elisabeth Cullen
2.Menetys

Samin vaimea ujellus kuului muun susiryhmän jäsenten säestämän kumean suru-ulvonnan säestyksenä. Koko ryhmä lauman vanhimpia ja sukulaissieluja myöten oli kerääntynyt keskiöiselle nuotioringille kallion laelle ja lausui tunteikasta (meille muille täysin  vierasta) hymniä, josta saisimme selon vasta myöhemmin. Tunsin vaistonaisesti myötätuntoa ja sama aate näytti kiertävän koko perheeni rinkiä.

Vasta täysikuun väistyttyä nousevan auringon tieltä meille selvisi, mikä heidän mieltään painoi. Eräs heimon vanhimmista; jo iäkäs Eudelor tiesi kertoa yksityiskohtaisemmin kuin olisimme koskaan heiltä hennonneet tiedostaakaan. Billy Black, Jacobin harras isä ja heimon yksi kaukonäköisimmistä ja kokeneimmista jäsenistä oli menehtynyt; hänen vuosia oikeassa jalassaan vaivannut halvaantuminen oli lopulta saattanut hänet auttamattomaan hamaan.

Billy oli ollut myös Cullenien perheenjäsenille hyvä ystävä jo pitkään ja hänen poismenonsa iski meihin kaikkiin ihan yhtä lailla. Hänen puuttumisensa tulisi vaikuttamaan jokaisen elämään, varsinkin isäni ja Jacobin. En osannut aikaisemmin palatakaan siihen; tosiaan, mitä Jabolille kuului? Missä hän oli nyt?

>Olen täysin samaa mieltä kanssasi, Bella> Alice seurasi vierestä hiljaista yksinpuheluani yhä Jacobiin viitaten > kertoisitko terveisiä ja suruvalittelut myös meiltä?>

>Tottakai> nyökkäsin ja hypähdin portaalta alas > kamalan harmi, että tämä tuli nyt. Kun oli juhlaa ja kaikkea; eikä Edwardkaan ole täällä.>

>Minä kerron kyllä hänelle> Alice lupasi, mutta ei tullut täysin ymmärtäneeksi pointtia. Kuinka hän ymmärtäisi? Ei hän ollut naimisissa hänen kanssaan.

>Kiitos Alice> huokaisin havahtaen ja sujautin tiellä liehuvat otsahiukset korvani taakse > hänestä kun ei koskaan tiedä. Tuskin Jakekaan innostuu, jos Edward tulee minua sieltä etsimään. Lupaa Alice, ettet päästä häntä perääni? Lupaan kyllä kertoa hänelle.>

>Tottakai Bella> Alice nyökkäsi ja siveli vahattua tammikaidetta> ehkei se ole hänelle niin suuri juttu?>

Mitä ihmettä hän oikein höpisi?  Tottakai, hänhän oli Edward. Tunnettu kiihkeydestään ja suojeluudestaan (välillä vähän liiaksikin), eikä taatusti hyvittäisi tätä pelkin hymyin ja katumuskättelyin. Silti, Jacob olisi varmasti jo täällä, jos itse olisin hänen sijassaan. Edward olisi nyt toissijainen.


Väänsin valtavaa avainlukkohakasta Volvoni avainlukossa ja nykäisin ajoistuimen roimasti pykäliä taaksepäin; Emmet oli siis  jälleen todistellut hevosvoimia taajaman ulkopuolella. Luulisi, että Rosalien kirsikanpunaisella avobemarilla pääsisi sutjakammin. Tuskin hänen lapsellisuudelleen tämän vuosisadan aikana löytyisi teholääkitystä. Naurahdin arvokkuuteni säilyttäen ja polkaisin autoni alamäkeen käpälävauhtia.

 Säikähdin tasaisen hopullista koputusta pelkääjänpaikan sivuikkunassa ja äkkäsin Jasperin huristavan vierelläni. Pysäytin auton oitis saaden jarrut ikävän vihlovasti viheltämään, mutta ainakin tuo hölmö säästäisi henkensä ja toivottavasti myös jalkansa. Jasper nykäisi oven auki ja samaan ilmavirtaukseen kiinni istuuduttuaan pelkääjän istuimelle.

Kysyvä katseeni sai hänet pelkästään huvittuneeksi ja ensimmäistä kertaa vampyyrinä ollessani olisin halunnut puristaa hänestä tuon vihjailevan virneen ulkosalle.

>Alicen mukaan saisin Edwardilta satikutia, ellen olisi mukanasi> Jasper vaihtoi hymyn puolivakavaan huoliteltuun perusnaamioonsa ja vaihtoi puheenaihetta> sinusta ei meistä kukaan ota selvää, Bella. Paitsi Alice näyillään, mutta sitä lukuunottamatta. Ja vauhdikkaan menneisyytesi huomioiden emme voi ottaa turhia riskejä.>

>Saat sen kuulostamaan aivan lastentarhatädin istuntolausunnolta> mulkaisin laiskasti ja laskin jälleen oikean jalkani kaasupolkimelle> ja *menneisyyden *?  Kuolleista herätetty komediadraama? Ei se supersuosikki.>

Jasper hymähti ja seurasi vahtaamattomalla katseellaan edessä vilisevää moottoritietä. Josko hän jo palaisi asiaan ja auttaisi minua keräämään partituurin valmiiksi Jake-istuntoa varten. Tosin, uskallampa arvata, että suurin urakka tulee olemaan Jasperin sujauttaminen itse tarinaan. Niin helpolta ja järkeenkäyvältä kuin se kuulostikin. *Hei Jake. Oon tosi pahoillani Billysta ja hei, tässä olis yks vampyyri lisää. *

>Olen kuolemaantuomittu > ärähdin omalletunnolleni ja kopautin pääni vauhdilla niskatukeen > jälleen!>


Karautin Volvoni tien vastakkaiselle puolelle Blackien autiosta puutalosta, jotta Jakelle jäisi edes hitunen omaa tilaa. En talloisi sitäkin vähää, mitä hänellä oli jäljellä. Nousin hoiperrellen kostealle asvaltille ja viitoin (mahdollisesti turhaan) Jasperia jäämään varmuuden vuoksi autoon. Ei kai Edward häntä siitä sakottaisi?

>Hei Bella> Embry ja Quil istuksivat Blackien terassilla pirttikalustolla ja huiskuttivat käsiään vaimeina. Kalusto oli varmasti ainoa, mikä enää kestäisi heidän jo pian muodottomuuksia hipovia vartaloitaan. *Lihakset kasvavat ilman rehkimisiä. *   Niinhän Jaken oli ollut tapana sanoa.

>Moi Embry, hei Quil> vastasin heille pikaisesti tallustaessani kaatosateista mutaisen pihanurmen poikki ja loikkasin suojakaiteen ylitse pirttipöydälle kyykkysilleni.

>Ette satu Jakesta mitään uutta tietämään> nojasin kaiteeseen ja jatkoin varovaisesti tiedostaen susilauman läheisyyden> tavallaan tunnen kuuluvani tähän välikohtaukseen.>

Olikohan se nyt ihan loppuun asti ajateltu sitten kuitenkaan?

>Jake on sisällä> Embry vastasi keskivertohymyillen yllätyksekseni. Kuka oli pojille porupillereitä syöttänyt yliannostuksen?

>Sisällä> toistin kakistellen ja katsahdin ohimennen hyttysverkosta tekaistusta väliovesta sisälle. Mitä muuta muka olin odottanut?

>Joo> Quil jatkoi ja läimäisi kuuloetäisyydellä inisevän syysmoskiiton valtavilla kämmenillään kuitenkaan aiheuttamatta sen suurempaa kajauttelua> ei ole tullut avaamaan, vaikka ollaan houkuteltu.>

>Jos vaan kuuntelisit ja mentäis suoraan sisälle> Embry hörähti ja hieroi käsiään yhteen> mitähän toi hyttysverkko kestäis?>

>Ei varmasti kylliksi> ajattelin ääneen täysin käsittämättä heidän hilpeähköä mielialayhdistelmäänsä. Eivätkö he todella välittäneet kylliksi omistaan?

>Bella> Jacobin heleä ääni kuului voimistuvan loppusanaa kohden>en kuullu sua.

Jacob syrjäytti verkko-oven  ja nosti minut korkealle ilmaan suorastaan halaten suuren sydämensä kyllyydestä. Ensimmäistä kertaa vuosiin näin hänet yhtä aitona; nimenomaan tätä Jakea olin kaivannut. En tosin näissä merkeissä, nimessä.

>Hei Jacob> vastasin halaukseen varoen omia voimiani, vaikka en ollut varma olisiko omissani todella niin paljoa eroavaisuuksia verrattuna omiini>olen kamalan pahoillani.>

>Kiitos Bella> Jake rutisti minua edelleen, mutta ei muuttanut minäänsä siksi hetkeksikään>tosi kiva nähdä sua. Vaikka toitkin yhden omistas mukanasi.>

>Turvallisuus-syistä> totesin ja vilkaisin Jaken olan yli Jasperiin, joka oli myöskin noussut kuumasta autosta haukkaamaan ilmaa.

>Ed siis huolehtii susta vieläkin kuin katulapsesta> Jake vitsaili yhä tällaisena aikanakin. Toisaalta hyvä, toisaalta olin varma hänen tehneen sen pelkästään kiusakseni>sinuna käskisin sitä pikkuhiljaa aikuistumaan. Eikös se ala kuitenkin olla jo seniori?>

Tönäisin Jaken rintaa ja pudottauduin takaisin maan kamaralle. Tiesin hänen nauttivan kiusoittelemisestani, mutta eikö hänellä tosiaankaan ollut ainuttakaan tavallisesta poikkeaavaa sanottavaa?

Kuulin Embryn ja Quilin kurkuista tasaisen vaimeaa murinaa ja käännyin sijoillani parhaillaan katuojan ylitse loikkaavaa Jasperia vastaanottamaan. Jasperia eivät haitanneet poikien sameat vastaväitteenpoikaset, sillä hehän kuitenkin olivat taistelleetkin saman asian puolesta. Jasper horjahti jalanjäljissäni kaiteen ylitse  terassille ja jäi taakseni turvalliseen kulmaan.

>Hei Jacob> Jasper puhui hiljaa ja arvokkaasti> välitän suruvalittelut koko perheeni puolesta.>

Jake nyökkäsi ja täydeksi yllätyksekseni he paiskasivat kättä sovussa. Joko viimeaikaiset tapahtumat olivat vaikuttaneet Jacobiin odotettua myönteisemmin, tai hän alkoi todellakin puheistaan perustaen liementää kuvotustaan vampyyrejä ja eritoten Culleneita kohtaan.

>Kuulin, että teillä oli jotkut kihlajaismenot eilen> Jake tokaisi yllättävän kohteliaaseen sävyyn häneltä ja harppoi nyt jykevin askelin sammuttaen Embryn ja Quilin kurkkuäänet top tykkänään>joko te ootte semmosetkin tekaissu?>

Jacobin kysymys oli selvästikin  asetettu minulle ja siispä pudistin pikaisesti vastaukseksi> Esmellä ja Carlislella oli eilen hääpäivä. Juhlat keskeytyivät; ikävä kyllä.>

Jaken ilme synkistyi ja hänen silmäkulmastaan heijastuivat pahoittelut, jotka olivat minulle täysin uusia häneltä. Ehkä hänen kohdalleen osuneesta menetyksestä oli muuttamaan hänen näkemyskantaansa; tai sitten se oli vain tilapäistä.

>Aivan> hän tuhahti myötätunnosta, vaikka juhlien peruuntuminen oli pientä hänen kokemaansa vastaan. Silti oli äärimmäisen miellyttävää huomata hänessä muutoksia. Erityisesti hyvään.

>Bella> Jasperin lempeä ääni sai rauhallisuudellaan minut palaamaan hetkeen>Edward varmasti odottaa jo meitä.>

>Aivan, niin> rykäisin ja pyyhkäisin olemattoman, mutta silti niin toden tuntuisen haamukyyneleen silmäkulmastani ja halasin Jakea uudelleen. Nyt vain väliaikaiseksi hyvästiksi> oli mukava nähdä taas, Jacob. Ei pidetä enää näin pitkiä välejä; eihän?>

>Ei todellakaan> Jacob hymähti ja nyökkäsi Jasperille uudeleen >ja kerro terveisiä sille verenimijälle. Ehkä nähdään sitäkin joku kerta.>

>Kerron > hymyilin ja huiskutin pojille myös > oli teitäkin kiva taas nähdä, Quil ja Emb.>

>Sua kanssa Bella> pojat (nyt jo reilut miehen alut varsinkin kokonsa perusteella) vastasivat vaisusti samaan hengenvetoon.

Käännyin Jasperin vanavedessä pihaa pitkin mudassa laahustaen ja kopistelin suurimmat mutavellit (ei-enää-niin-uutukaisten) balleriinojeni pohjista ennen Volvon penkille istahtamista. Vilkaisin vielä Blackien kuistille, jonne nyt jo huomasin ilmestyneen kaksi kookasta poikaa lisää. Toivoin heidän nyt yhteisvoimin suorittamaan missioni loppuun, sillä itse olin jänistänyt viimeistään Jaken kielenkäytön muututtua kohtuulliseksi.

>Sääli, etteivät he ole aikaisemmin tulleet toimeen tuolla tavoin; edes yksipuolisesti> mumisin ääneen ja käänsin autoni paluumatkalle> ehkä vampyyrien ja susien välit olisivat korjaantuneet paremmiksi jo aikaisemmin.>

>Kaunis ajatus Isabella> Jasperin fariinin ruskeat silmät tuntuivat porautuneen kalpeaan ihooni pahimman kerran> epäilen kuitenkin heidän yhteistä suvaitsevaisuuttaan. Sam on harvinaisen kova pala purtavaksi; vaikka hän ajattelee ennakolta oman heimonsa parasta, ei hän silti koskaan pääse täysin luonnostaan eroon.>

Jasperin totta uhkuvat sanat lauseittain tuntuivat latovan kaiken sen yhteen hengenvetoon, mitä olin koskaan halunnut ajatella järkevästi. Uskoin hänen valavan pergamentilleni vielä loputkin kaikesta ajattelemastani.

>Aina me toivomme kaikkea hyvää toisillemme. Olimme sitten eri heimossa, tai täysin eri kuun serkuksia. Me,Bella; olemme alusta asti olleet valmiita jakamaan maamme ja puolustamaan toisiamme, mutta esi-isämme ja luonto päätti alussa toisin. Meistä ei koskaan tule ylimpiä ystävyksiä, emmekä koskaan pääse yhteisvoimin yhtä läheisiin väleihin, kuin mihin sinä ja Jacob, tai hän ja Renesmee olette kyenneet tähän asti> Jasper piti lyhyen tauon silmäillen takanamme lipuvaa mustaa urheiluautoa, jonka kojelaudan yllä komeita kivikasvoja somistivat tuimat ja maailman kaikkeuden puhutteliaimmat silmät.

>Hän kai kuulee ajatuksesi> huokaisin huomioon ottaen Jasperin salassapitoennätykset > voisitko millään yrittää käännyttää hänet pois kannoiltamme, tai ehkä unohtaa minut hetkeksi?>

Jasper naurahti, mutta pudisti anteeksipyytävästi komeaa kiharapöheikköään > olen pahoillani, Bella. En pysty muuttamaan menneisyyttä, vaikak välillä se niin kuningasajatukselta tuntuisikin.>

>Sen sijaan voin käännyttää hänet rohmuamaan lakritsajäätelöä ja suutelemaan rupisammakkoa >Jasper naurahti ilkkuvaan sävyyn > jos se yhtään vastaa fantasioitasi, kultaseni.>

Naurahdin ja koin pitkästä aikaa päässeeni kokemaan laatuaikaa *sisaruksieni * parissa. Jasper oli heistä Alicen jälkeen ehdottomasti idearikkain ja sai ajatukseni karkautumaan kaikesta muusta. Ehkä juuri tämän takia he Alicen kanssa olivat niin läheiset.

>Vaikka molemmat vaihdot kuulostaisivat houkuttelevilta, joudun silti kieltäytymään kunnikasta > hymähdin ja purjehdutin Jasperille viattoman lentosuukon > ehkä ensielämässä. Ymmärrät varmaankin.>

>Tottakai, Bella> Jasper naurahti ja nousi hautosta tuiskin pysähdyttyämme avoimen autiolle hiekkapihalle.

Edward saapui aivan jäljessämme ja kaappasi minut tukevaan syleilyynsä heti tilaisuuden tullen. Hänen ei tarvinnut sanoa mitään, sillä tiesin hänen  ennakoineen tilanteen ja olin täysin odottanut hänen vaihtavan Jacobin kieltämättä hieman löyhkäävän tuoksun omaansa ja nyökkäsi Jasperin suuntaan.

>Valkeus palasi jälleen luokseni> Edward runoili, eikä millään hennonnut irroittaa otettaan> kai ikävöit edes hitusen?>

>Tietenkin> suutelin Edwardia tämän kalmakan kalpeille huulille ja kuulin Jasperin astelevan jo hymähdellen itsekseen edellä terassin portaita sisälle.

>Kuinka Blackeilla kävi> Edward osoitti tuttua huolehtivaisuuttaan jopa aiemmin halvehtimaansa olentoa kohtaan > kuulin Billysta. Toivoinkin sinun tekevän niin. Olin silti iloinen, että Jasper lähti mukaasi; ehkä vastaamaan minua. En tiedä.>

>Jacob oli kiitollinen> silitin Edwardin poskea ja hänen kalvakka ihonsa tuntui hetkellisesti lämpiävän. Ehkä porottava aurinko teki laimeat tepposet. Joka tapauksessa; olin iloinen.
Sekä  Edwardin, että  Jacobin puolesta. Ehkä auringon paiste piristäisi hetkellisesti meidän kaikkien päivää.

Tiesin nyt todella, kuka sitä kipeimmin tarvitsi.
*And so long, there was no time to waste, only eternity to be with him. My love, my need and all the things that makes my life this what it is.*

  //Bella to Edward in Moonlight Shadow//

Poissa Reneè

  • Puolivampyyri
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 21
  • Elisabeth Cullen
3. Pako

Jacobin pikavisiitin jälkeen Edwardin käytös muuttui täysin. Aivan, kuin olisin asettanut itseni hirttosilmukkaan tavatessani vanhaa ystävää, joka oli menettänyt läheisensä; mikä ihme siinä muka oli pielessä?

Hänen sanojensa mukaan ihmissusien kanssa seurusteleminen ei tekisi minulle hyvää ja antaisin kuulemma Renesmeelle huonoa esimerkkiä vieraista suvuista. Ymmärsin hänen kantansa alussa Renesmeen ja Jacobin leimautumisen vasta ilmestyttyä, mutta he olivat olleet sukulaissieluja jo reilut kolme kuukautta, eikä mitään ollut tapahtunut. Ei heistä kumpikaan valinnut sitä, mutta silti hän jatkoi tuomitsemista.

>Bella rakas> Edward ärisi muut pois oleskeluhuoneesta ja keskittyi valistamaan kehnoja äidintaitojani > minulla ei ole pienintäkään epäilystä Jacobin kunniallisista aikeista leimautumistaan kohtaan, mutta me olemme yhdessä vastuussa tyttärestämme, joka ei vielä kykene ennelta näkemään mahdollisia vaaratilanteita. Hyväksyn täysin ystävyytesi Jacobin kanssa ja..>

>Et toivo meidän tapaavan Renesmeeltä tiedossa> nyökyttelin päätäni, mutta todellisuudessa kiukku pääni sisällä kehotti käyttämään maallisia voimiani hänen herättämiseensä. Katumus kuuluu lukuisiin luonteenpiirteisiini, mutta sekin oli hetkellisesti väistettävissä.

>Et ole hiiskunut hänelle tästä sanaakaan> kykenin kuulemaan Alicen ja Jasperin keskustelun seuraavasta kerroksesta ja olin yksinkertaisesti pöyristynyt; kuinka olin jälleen kerran viimeinen asiasta kuuleva, vaikka olin heitä lähiosaisempi?

>Alice kuuli asiasta jo paljon aikaisemmin> Edward puolusteli säästellen yhä itseään syypään roolista, mutta se ei poistanut häneltä vastuuta> en itsekään ole..>

>Aivan tarpeeksi> tokaisin tylysti ja ponkaisin itseni pystyyn> jos todella aiot jatkaa ylisuojelemistasi, niin ehkä on parempi että teet sitä yksin.>

>Älä ota sitä pahoitteluna, Bella>Edward tasaili kyykkysillään painoaan> ymmärrät kyllä vanhempana.>

>Olen sietänyt kaikki oikkusi tähän asti>vaihdoin kasvoillani lepäävän tasauksen tyytymättömäksi  ja purin huultani vihasta> joka ikisen suojelun ja nuhtelun. Omistushalusi on välillä todella ärsyttävää, eikä sinun ole pakko ajatella minun parastrani enää. Olen jo iso tyttö, Edward. En ole alkuasukas!>

>Älä ole lapsellinen, Bella> Edward sähähti ja seisahtui >ajattele Renesmeen parasta. Kerrankin.>

En voinut uskoa kuulemaani; kuinka hän kehtasi epäillä arvostelukykyjäni. Harkitsin vielä hänen harkitsemattomien kauheuksiensa nielemistä, mutta en jälkeenpäin ajateltuna suostuisi alentumaan hänen tasolleen.

Marssin ärhäkästi tammiportaat kopisten yläkertaan Edwardin huudellessa kireänä perääni. En suostunut kuuntelemaan hänen selityksiään enää minuuttiakaan kauempaa, vaan läimäisin hänen (meidän) huoneemme oven hänen nenänsä edestä. Vielä pakatessani muutamia vaatekerroksia vanhaan lukioajoiltani eloonjääneeseen olkalaukkuuni sekä minulle, että tyttärelleni ja ponkaisin huoneesta ulos.

Edwardin tuohtumus ei tuntunut kolahtavan edes lähtöaikeistani, mikä ärsytti minua entisestään. Nostin käytävällä Esmen selän takaa kurkkivan Renesmeen syliini ja mulkaisin Aliceen ohimennen ennen kuin laskeuduin portaita alas. Alicen hämmästyneen mitättömät anteeksipyyntölausunnot jälessäni olivat täysin mitättömiä ystävyydestäni huolimatta, mutta myös hän oli pimittänyt minulta asioita aivan turhan kauan.

>Bella kulta, olen pahoillani>Alice syöksyi raput alas ja tarttui minua kädestä anteeksipyytävästi> olen pahoillani, etten kertonut sinulle heti. Edwardin mielestä..>

>Pidätkö sinäkin muka hänen puoliaan> käännyin sähäisten Alicen puoleen ja tunsin Renesmeen pehmeän hiuskiehkurapään rinnallani> en voi uskoa, että teet tämän kaiken yhdessä jakamamme jälkeen? Luulin, että merkitsin sinulle paljon enemmän, Alice!>

>Teimme kaikki saman omaksi parhaaksesi, Bella>Edward murahti yhä kiukkuisena, enkä todellakaan ottanut surkeaa kommenttia kunnialla.

>Älä puutu tähän, liero> purin hampaitani yhteen ja sähähtelin sanojani hampaiden raoista > en halua kuulla sinulta enää sanaakaan. Jos olet viisas, painut maanrakoon, etkä enää koskaan puhu kenellekään. Ikinä!>

Viimeinkin Edward hiljeni ja vaipui muiden taakse mulkoilemaan minulle. Alicen kasvot suorastaan anoivat ihmettä anteeksipyynnöstä ja tunsin Jasperin suodattavan päälleni rauhanomaisia aatesäteitä, mutta en antanut minkään lävistää itseäni enää. Olin tehnyt pitävän päätökseni ja tiukensin otetta lapsesta sylissäni ja laahasin tossuillani terassiportaita alas autotalliin.

En kuullut enää pihahdustakaan ympäriltäni Renesmeen hiljaisen nyyhkytyksen lisäksi, minkä tiedostin kyllä johtuvan ärhäkästä reaktiostani sekä Edwardin, että muiden aiheuttamasta reaktiosta johtuen. Laskin Renesmeen Volvoni etuistuimelle ja kyykistyin pyyhkäisemään kimmeltävät kyyneleet hänen punertavilta poskipäiltään. Raukka pieni ei edes uskaltanut katsoa äitiinsä; uskoin sen olevan ainoa kiukkuni lievittäjä siihen hetkeen.

>Olen niin pahoillani, Nessie> halasin varovasti pientä enkeliäni ja pyyhkäisin kylmällä kämmenelläni hänen kiharia otsahiuksiaan ja havahduin hänen lämmintä otsaansa> en toivonut koskaan räyhääväni noin sinun kuultesi, mutta olen vain niin täynnä joka ikisen huolehtivaisuutta. Varsinkin isäsi.>

>Ehkä isi yrittää vain auttaa> Renesmee nyyhkäisi ja silitti poskeani >isi ei tykkää Jacobista yhtään.>

>Onko Edward sanonut miksi niin> mietin Edwardin motiiveja; yhäkö hän piti Jakea raakana sutena, vai ei kestäisi nähdä häntä Renesmeen lähellä?

Renesmee kallisti päätään ja katseli minua ruskeilla silmillään> Rose-tädin mielestä Jacob on rakastunut myös sinuun, äiti.>

Huokaisin syvään ja pyörittelin hämmästyksestä silmiäni; tiesin toki Rosen ja Jacobin kireistä väleistä, mutta en ikinä uskonut Rosen puhuvan noin piikkisuoraan asioista Renesmeelle. Sen tytön teki kanssa aina vaikeaa olla hiljaa tietyistä asioista.

>Onko se totta, äiti> Renesmee jatkoi ja pyyhkäisi uudelleen silmäkulmiaan> luulin, että Rose huijasi. Niin isi sanoi..>

>Isi on ihan oikeassa> kiersin auton ja istahdin ajajanpaikalle >Jacob on aina ollut minulle hyvin rakas ystävä ja auttanut äitiä aina. Jacob ymmärtää kyllä, että olen hyvin onnellinen isäsi kanssa.>

>Jacob on kiltti ja juttelee kauniisti> Renesmee hymyili sädehtien, kun kaarsimme alamäkeen Volvon yövalojen valaistessa ajotietä edellämme > Jacob lupasi tulla leikkimään ensi viikolla. Ehkä tuoda mukanaan omia lelujaan.>

>Jacob tykkää leikkiä autoilla ja mopoilla; tiesitkö sitä >hymähdin Nessielle ja käännyin vasemmalle asvalttitielle väistellen irtokiviä tuoreella tiepinnalla> ne on tarkoitettu isoille pojille, kuten Jacob. Pääset mukaan leikkeihin vasta kun olet yhtä iso.>

>Miksi Jacob on niin iso, äiti > Renesmee pohti ääneen ja lämmitteli kämmeniään auton lämpöpuhaltimen edessä> Jacob on todella pitkä ja vahva. Emmetin mielestä Jacob roikkuu keinussa väärinpäin ja hyppii korkealle kasvaakseen pitkäksi.>

Naurahdin ääneen ja huvittuneena pörrötin tytön hiuspehkoa. Renesmeen mielikuvitus oli huippuluokkaa ja yltyi naurattamaan meitä vakituisesti. Nyt oli kuitenkin mieli sen verran murtuneena Edwardin säestämästä välikohtauksesta, etten kyennyt ajattelemaan muuta, kuin oman ja tyttäreni turvallisuutta. Mistä löytäisin turvallisen yösijan tähän aikaan illasta? Oli vain yksi paikka.


>Bella> isä horjahti yllättyneenä ja nojasi ovenkarmista tukea >mikä on hätänä, kulta?>

>Selitän hetken päästä, isä. Tarvitsemme paikan yöksi; Renesmee tarvitsee unta ja minä, kaipaan juuri nyt juttuseuraa.>

Isä hengähti syvää ja raotti ovea meille rohkaisevasti. Renesmee kantoi urheana nahkalaukkuani ja pyyhkäisi vielä kerran tunteet silmäkulmastaan. Tiesin hänen olevan nyt turvassa ja isä oli lukuisista pyynnöistäni huolimatta säilyttänyt yläkerran makuuhuoneeni ennallaan. Ehkäpä juuri tämänlaisia tilanteita varten.


>Viivyttekö pitkään >Charlie uteli varoen ja nojasi makkarini vaatekaapin kylkeen peitellessäni Renesmeetä runkosänkyyni> älä ota väärin; on mahtavaa nähdä teitä, Bells.>

>Viikonlopun yli ainakin, jos vain suot > suutelin pientä enkelitytärtäni poskelleni ja kuulin pian hänen hiljaisen tuhinansa untuvapeitteen suojista.

>Tapahtuiko perheessä jotain> Charlie kysyi huolestuneena ja kulki edelläni alakerran keittiöön, jossa isä oli lämmitellyt mikroa (kulmakadun puodista)Snorssilta ostamaansa lohikeittoa varten> ovathan he kohdelleet sinua kunnioittavasti?>

>Ovat kyllä > nyökkäilin ja pudistin yhä päätäni hänen avuttomille illallis-suunnitelmille.

>En kysele, Bells; ellet halua kertoa nyt, kerro sitten kun olet valmis> Charlie pysäytti mikron hurinan ennen kuin viime sekunnit käynnistäisivät hermopäitä ärsyttävän sireenisoitannan.

 Mielestäni vanha mikronrohjake oli jo vuosia sitten anonut matkaa hermolomalle, mutta Charlien mielestä mikropitsat ja lihapiirakat hot dog-nakkeineen maistuivat parhailta muutaman sähköiskun ja istometallisilauksen säestyksenä taivaallisilta.

>Otatko jotain > Charlie narautti metallinhohtoisen jääkaapin ammolleen ja odotti tilaustani; turhaan>aivan, niin. Ethän sinä..>

>Jos siellä on yhä niitä samoja lightteja, niin anna yksi > hymähdin kohteliaisuudeksi ja korkkasin hänen ojentamansa soodatölkin. Kyllähän hän muisti uuden minäni, mutta ehkä hänelle teki hyvää muistella vanhoja hyviä aikoja.

>Renesmee on kasvanut hirveästi> Charlie istahti nahistuneeseen nojatuoliinsa ja napsautti kaukosäätimellään neloskanavalla pyörivästä sotaelokuvasta äänet vaimealle> en olekaan nähnyt teitä aikoihin.>

>Kieltämättä> myönsin iloisena ja hörppäsin tölkistäni kulauksen yllättyen siitä, miten yhä näin uutuudessanikin * ihmisruokakin* maistui kelvolliselta> hänen kasvunsa hidastuu vuosien kuluessa. Et menetä niin paljoa ajasta.>

>Toivoinkin, että sanoisit noin> Charlie vaihtoi parrakkaille kasvoilleen vakavamman sävyn ja siirsi hohtavan keittonsa hetkeksi viilenemään sohvapöydälle> tahtoisin, tai pikemminkin toivoisin, että kävisitte täällä useammin. Varsinkin nyt kun Billy menehtyi niin yllättäen.>

>Ymmärrän tarkoituksesi, isä> laskin soodatölkin syliini ja nostin jalkasi suoriksi sohvapöydän reunalle> omaan huonoa omaatuntoa jo nyt, kun siitä edellisestä kerrasta on niin kamalan kauan.>

>Tottapuhuen> Charlie huokaisi jälleen ja suki sormenpäillään jo pitkäksi kasvanutta partaansa > Carlislen mieli klinikalla on ollut levoton heti Billyn poismenon jälkeen. Ymmärrän hänenkin surunsa, mutta uskon siihen liittyvän muutakin. Et ole varmaankaan kuullut mitään?>

>En ole kyllä> pohdin mieleni sopukoita, mutta hissini ei noussut ylös asti> en ole jutellut hänen kanssaan muutamaan päivään.>

Charlie rykäisi ja nosti kulhon taasen syliinsä ja jatkoi ryystämistä. Tottapuhuen, aprikoin hänen vain keräävän puheenaiheita varastoon välttääkseen ikäviä hiljaisuuksia. Viimeisimmästä jutteluhetkestämme oli kulunut pitkä aika ja nekin niukat keskustelunaiheet olivat muuttuneet useaan otteeseen.

>Onko klinikalla tapahtunut suuria viime aikoina> tunsin tarvetta katkaista edellisen ja jatkaa uudella alulla> eivät kai sudet ole olleet tuhoretkillään?>

>En usko> Charlie rykäisi kauhomisensa lomasta ja pudisti päätään> farmit ovat saaneet olla rauhassa viimepäivät. Yllättävää kyllä; vasat ja karja ovat tähän aikaan vuodesta varomattomimmillaan. Helppoa saalista luulisi olevan.>

Nyökkäsin ja huokaisin onnesta. Oli siis mahdollisuus levollisuuteen vaeltavien vampyyriryhmien osalta. Se tässä vaiheessa olisikin ollut huonoin mahdollinen tilanne kaikkien kannalta.

Charlie nousi ripeästi tuolistaan ja marssi keittiössä pärisevän puhelimen kimppuun. Kuulin hänen vastaavan virallisesti koko nimellään arvonimeä lukuunottamatta ja kuunnellen hämmentyneenä vastausta.

>Ai hei, Alice.>

Nousin ripeästi tuolistani ja närkästyneenä lampsin vaitonaisena keittiöön kuuntelemaan Charlien puolta keskustelusta. Edward oli todella halpamainen, jos oli työntänyt Alicelle puhelimen; Alice vielä tökerömpi, jos livertelisi Charlielle koko tarinan. Valmistauduin henkisesti tarttumaan puhelimeen ja läksyttämään ketä tahansa paikalla olijaa.

>Rauhoitu, Alice> Charlie säikähti ja linjan toisesta päästä tiheätahtista seputusta ja huomasin Charlien keskittyneen katseen, joka nyt jo pelästytti minutkin. Yritin kuunnella sivukorvalla hänen puhevyöryään, mutta tahti kiihtyi ja kiihtyi; oli mahdotonta pysyä mukana.

>Kuule, Alice; en ymmärrä mitä puhut, mutta Bells on tuossa vieressä. Annan tämän hänelle> Charlie kohottautui lähelleni ja kuunteli yhä laantuvaa vyöryä> sopiiko?>

Tuli hiljaista. Charlie nyökkäsi ja ojensi puhelimen minulle.

>Alice> ilmoitin paikantuneeni ja istahdin keittiötasolle valmiutuneena> mikä hätänä?>

>Bella> Alice huohotti ja jatkoi hengähtämättä> onneksi tavoitin sinut ensimmäisellä yrityksellä. Kuule, minulle välähti näky juuri äsken ja te olette Renesmeen kanssa lentokoneessa! Ethän suunnittele lähtöä mihinkään, Bella!>

>Ei ole käynyt mielessänikään, Alice. Miksi, mitä tapahtui?>

Alice oli hiljaa ja kuunteli vaitonaisena muita taustalla puhujia. Joka ikinen heistä kuulosti säikähtyneeltä ja he vuoron perään hokivat nimeäni.

>Bella, rukoilen sinua. Älä jätä Renesmeetä yksin. Et, vaikka Charlie olisikin hänen kanssaan. Me rukoilemme teidän puolestanne, Bella.>

>Alice? Alice, en ymmärrä sinua. Mitt..>

>Bella> Alice jatkoi, mutta nyt tyynemmin> älä päästä häntä silmistäsi. Ja pysykää Froksissa, jooko?>

>Kyllä>lupasin nopeasti toivoen jälkiselvitystä, mutta Alice kiitti hätäisesti ja löi luurin korvaani.

Olin hämilläni ja laskin puhelimen takaisin pöydälle; mikä oli niin akuuttia, että meidän oli pysyttävä kaupungissa? Ja pidettävä huoli Renesmeestä? 

>Bella> havahduin isään ja katselin häntä avuttomana. Mitä, tai ehkä paremminkin mikä oli meitä vastassa, ei voisi olla ruhtinaallista. Tavoitteliko se Renesmeetä; miksi niin?

>Anteeksi, isä. Palaan pian>huikkasin sekavana ja nousin ripeästi portaat ylös tasanteelle ja mietin itsekseni mikä oli saanut Alicen niin pois tolaltaan, että oli ahdistanut meidät neljän seinän sisälle odottamaan tuntematonta?

Mikä tahansa se olikin, en antaisi sen viedä pientä enkeliäni, saati antaa sen kirotun koskettaa häntä sormenpäälläkään. Mumisten itsekseni avasin narisevan ovenkahvan ja havahduin pelosta; ikkunaruudukosta heijastuva kuunvalovaikeni sängyn reunalle ja erotin pitkän mustan varjon, joka oli kumartunut sänkyni ylle. Olento hapuili kädellään uinuvaan tyttäreeni ja tuhisi pelottavalla äänellä.

Läimäytin oven takanani kiinni ja olento kääntyi kuun valossa.
*And so long, there was no time to waste, only eternity to be with him. My love, my need and all the things that makes my life this what it is.*

  //Bella to Edward in Moonlight Shadow//

Poissa Reneè

  • Puolivampyyri
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 21
  • Elisabeth Cullen
4. Muutos

>Edward> huokaisin ja kumautin itseäni kipeästi otsaan> mitä ihmettä teet täällä?  Alice ei suostu kertomaan mitään ja sinä ilmestyt paikalle säikyttämään? Häpeäisit!>

Edward kääntyi ja silmäili minua jäätynyt katse kasvoillaan ja kohotti kättä huulilleen hiljaisuuden merkiksi. Annoin hänelle tilaisuuden pyytää anteeksi ja selittää ennen tuomitsemista. Voisiko hän muuttaa tilannetta enää huonommaksi; kenties?

>Kuuntele, Bella> hän kuiskasi matalalla äänellä ja asteli muutaman askeleen lähemmäs silmäillen yhä Renesmeehen ajoittain> tahdon sinut ja Renesmeen takaisin talolle. Turvallisuussyistä.>

>En voi palata vain myöntämään, että olisin väärässä> solmin käsivarteni puuskaan ja odotin päättäväisenä kelvollista vastausta ja tilanteen päivitystä> en suostu pyyntöösi Jacobin hylkämisestä. En ennen, kuin keksit kunnollisen syyn ja ennen kaikkea kerrot siitä minulle ensimmäisenä. Huumaatpa sitten Alicen siksi aikaa, tai ihan miten itse parhaaksi näet.>

>Bella, teidän ei ole turvallista täällä> Edward kuiskasi rauhallisella äänensävyllä ja painoi kätensä olkapäilleni> tarvitsen teidät suojaan; nyt heti.>

Olin yhä ymmälläni ja ynnäsin päässäni mahdollisia verivihollisia, joita oli käyskennellyt tiellämme viimeisten vuosien aikana; James oli takuulla listalta pyyhitty. Samoin Laurent ja Victoria. Keitä muka enää oli jäljellä?

Edwardin kurkusta kantautuva kitkerä murina keskeytti ajatteluni ja kuulin männynkäpyjen kolahtelevan ikkunaruutuun tasaiseen tahtiin. Edwardin sähähtelyistä ja vaimeasta murinasta huolimatta astelin ikkunalle ja kahmaisin ruudun auki. Ulkoa kuului toisen kaltaista murinaa ja Jacobin tumma hahmo polkaisi itsensä sisälle.

Kumpainenkin heistä tuijotti nyt toisiaan vakavat irveet kasvoillaan ja tuntuivat repivän silmillään toisiaan kappaleiksi samalla, kun yritin säilyttää Renesmeen sopuisassa unimaalimassaan. Jaken ja Edwardin kihisevät välit eivät auttaneet tilannetta lainkaan. Päinvastoin pelkäsin heidän pian  hyökkäävän toistensa kimppuun ja Alicen ennustus kävisi toteen, ellen tekisi heti jotain.

>Et sitten kyennyt pysymään kopissasi, rakki> Edward tokaisi halveksuvasti ja astui askeleen eteenpäin uhkaavasti kärkkyen.

>En tullut tänne takiasi, verenimijä> Jacob laukaisi takaisin, mutta säilytti edellispäivältä tutun tyyneyden sävyssään> vaan Bellan ja Renesmeen takia. Jos sinä ja kitkasteleva perheesi ette älyä suojella heitä, me pystymme kyllä.>

>Te rakit ette kuraisilla tassuillanne hengitäkään heidän suuntaansa> Edward rykäisi ja sähisi Jakelle solvauksensa säälittä> emme tarvitse apuanne. Painukaa hiiteenne siitä!>

>Edward> mylväisin ja astuin heidän väliinsä syyttäjän paikalle> kuinka kehtaat puhua noin hänelle?  He ovat auttaneet teitä useamman kuin kerran ja olette solmineet viimein rauhan. Eikö se merkitse sinulle mitään?>

Edward murahti ja väistyi varjoihin vaitonaisena. Käännyin Jacobiin ja korjasin sävyni jälleen normaalille tasolleen. Jacobin tuki oli minulle nyt ainut luottamuskelpoinen, mutta toivoin silti yhä, että Edward ymmärtäisi heittää sotakirveen syrjään ja suostuisi jälleen yhteistyöhön susien kanssa. Jos ei itsensä vuoksi, niin edes minun ja Nessien.

>Kiitos, Jacob> halasin tätä painaen poskeni hänen lämmintä rintakehäänsä vasten> sinusta on aina suuri apu. Ehkä vain tulen tarvitsemaan sitä nyt enemmän, kuin ennen.>

>Koska vain, Bells> Jacob hymähti ja tunsin hänen sulkevan Edwardin kokonaan ulkopuolellemme; ehkä juuri tämän kiusaksi. Siitä huolimatta, Edward ei päästänyt ääntäkään keskeyttääkseen.

>Jacob> irtauduin hänestä avustaakseni Edwardia pyynnöttä ja tein, kuten en ollut aluksi suunnitellut> tarvitsen apuasi. Veisitkö Renesmeen Alicelle? Hänet täytyy nyt saada turvaan.>

Jacob nyökkäsi, mutta odotti muutakin> entä sinä, Bella? Kai sinäkin lähdet?>

Vilkaisin Edwardin jättämään tyhjiöön sängyn laidalla ja nyökkäsin> lähden. Tulen heti perässä.>

>Et kai anna sille verenimijälle uutta mahdollisuutta virheisiin?>

>Pyydän, ettet käytä hänestä sitä nimitystä, Jacob. Hän on yhä aviomieheni ja Renesmeen isä kaikesta huolimatta. Olen hänelle palveluksen velkaa; olkoot tämä sitten alkua siihen.>

Jacob nyökäytti päätään ymmärtäväisesti ja nosti yhä metelistä tietämättömän ja rauhanomaisesti uinuvan tytön viltin alta syliinsä. Renesmee ei herännyt unestaan edes Jacobin hypättyä alas ikkunasta nurmikolle ja rynnättyä vauhdikkaaseen juoksuun kohti kaupunkia. Katulamput säestivät valaisten heidän polkuaan ja pian heistä ei enää näkynyt vilaustakaan.


Edwardin hopeanhohtoinen henkilöauto oli pysäköitynä kadun varteen  nokka kohti Jacobin menosuuntaan. Edward nojasi kadulla auton kylkeen, eikä katsahtanut minuun silmäykselläkään. Ymmärsin toki hänen pointtinsa; olin kääntänyt selkäni hänelle, mutta uskoin hänen tukevan päätöstäni laannuttuaan.

Muotoilin päättäväisiä virkkeitä päässäni Edwardin tyynnyttämiseksi, mutta tunsin murtaneeni koko jäävuoren kolmen tunnin aikana. Ja sitäpaitsi, Renesmee olisi perillä Culleneilla tuota pikaa, enkä saattaisi jättää Edwardia oman onnensa nojaan. Itsekuri oli hänen pahin vihollisensa siihen hätään.

>Edward> hypähdin hänen viereensä jalkakäytävälle ja kohtasin tämän kylmät mustat silmänsä katkerilla kasvoilla; en ollut yllättynyt> olen todella pahoillani niistä, mitä sanoin.>

>Tiedän> Edward vastasi kylmästi takaisin, mutta tuntui kadottaneen puolustuskantaisen asenteensa> Jacobin ajatukset olivat selkeämpiä, kuin hänen saastaiset sanansa.>

En kyennyt olemaan eri mieltä siitä; Jacob oli muuttunut sitten viime päivien. Ehkä Edwardkin nyt kykenisi näkemään sen samoin kuin minä ja antamaan hänelle uuden mahdollisuuden Renesmeen kanssa.

>He tarvitsevat toisiaan, Edward> puihin hänelle puolianovaan sävyyn ja uskoin hänen luovuttavan kantansa tähän> tarvitset vain aikaa. En ole hylkäämässä sinua, rakas. Tiedän tunteesi tytärtäsi kohtaan; sinun on vain annettava heidän tuntea sama.>

>Katu opettaa> Edward kuiskasi ja kietoi kylmän käsivartensa vyötäisilleni> luotan sinuun, rakkaimpani.>

>Emme ole suoneet toisillemme aikaa yhdessä aikoihin> Edward jatkoi ja keräsi tunteitaan kasaan napsuttelemalla rystysiään veltoiksi> vaikka aikaa on rajattomasti; silti se tuntuu hupenevan sormien välistä kuin tiimalasissa.>

>Edward> huokaisin ja tiesin hänen vastaanottaneen anteeksipyyntöni. Olin yht`äkkiä onnesta sanaton. Tulipahan sekin koettua; sanoinko todella niin?

>Bella> Edward vavahti kysyvästi ja hymyili> mikään sanaharkka ei voi porautua väliimme, Bella rakkaani. Edes kuudestoista vuosisata ei menettänyt yhtä monta onnellista ajatusta, kuin sinä tänä iltana.<

>Välillä pelkään todella avioituneeni sivistyssanakirjan kanssa>naurahdin ja suutelin Edwardia leukapieleen.

>Sinuna en turhaan valittaisi> Edward kohautti olkapäitään ja kuroi kasvoilleen tutun viekkaan hymyn, joka säväytti kerta toisensa perään> jotkut eivät pyydä enempää, kuin aamulehden ja kinkkubagelin. Eikä kumpikaan niistä koskaan säily tuhansia vuosia. Vuodet vaihtuvat, mutta kohteliaisuus pysyy aina aarteena; harvinaisena luonnonvarana.>



Vanha kunnon Edward oli palannut viimeistä kristallikidettä myöten; kotimatka taittui muistojen ja lukuisia katulamppuja myöten. Seitsemänkymmenen kuuden kirkkaana loistavan katulampun jälkeen volvon nastarenkaan kääntyivät soratielle painaen toispuoleiset uurteet pehmeään sohjoon aivan vasta tallattujen tassunjälkien sivuun.

Paksun kuusilehvästön takaa hohtivat oleskeluhuoneen ikkunan kattolamput; mutta erotin myös lähempänä, etäällä rehottavan muhkean sireenirivistön lomissa kiiluvia keltaisia valopareja, jotka tuntuivat tuijottavan auton joka ikistä liikettä.

Lähestyessämme valotäplät tihentyivät nopeasti ja muodostivat varjoihin kellertävänä hohtavan ringin. Pian ymmärsin niiden kuuluvan valtaville susihahmoille, jotka kokoontuivat tien vierustalle tiiviiksi ryhmäksi. Etäimmäksi erottunut tumma susi polkaisi itsensä lähemmäs seisovaa autoa ja kuulimme Edwardin kanssa hamaan puuhkuttamisen sisälle autoon asti.

>Onko Sam kiihtynyt> käännyin Edwardin puoleen ja purin huultani jännityksestä. Hänen ilmeistään ei voinut kertoa mitään.

>Hänen mielestään jokin on käynyt Forksin rajalla metsästämässä jälleen; jokin meidän kaltaisemme> Edward puhui vakavan rauhallisena> Renesmee on kuitenkin päässyt turvallisesti perille. Jotain hyvääkin.>

Sam puhkui huurteita hönkäisyillään ikkunaan ja siristi suuria kellertäviä silmiään. Hänen ja Edwardin välisen sähkövirran saattoi aistia vahvempana kuin koskaan aikaisemmin. Selvästikin Sam oli huolissaan; tahdoin palavasti kuulla mikä näissä vieraissa oli niin erilaista, että he olivat ryhmänä tulleet näin kauas meitä varoittamaan?

>Ne ovat vieraita> Edward puhui kuin koneitsetusti ja Samin puuhkutus ulkona kiihtyi> ne eivät tiedä.>

>Tiedä mitä> tivasin nyt todella; aikaisemmin se ei koskaan olisi merkinnyt näin paljoa> Edward!>

>Ne ovat Aron asialla> Edward kauhistui ja paljasti valkeat hampaansa korvia karaisevan ärinän kera> Aro on muuttanut mieltään. Volturit ovat raivoissaan; Lorraine on pettänyt meidät kaikki!>

Nyt ulkona murisivat jo muutkin lauman jäsenet ja allamme seisova maa tuntui tärisevän niiden valtavien tassujen töminän voimasta. Sam oli selvästi saattanut muut kiihdyksiin itsensä lisäksi ja jättänyt kertomatta jotain suurta; jotain, mikä saattaisi meidät kaikki suureen vaaraan.

Edward ärähti tosissaan ja puristi kromipintaista autonrattia molemmilla nyrkeillään ja kuulin kromin painautuvan kasaan käsien valtavasta voimasta. Ihmishahmossani sydämeni olisi lyönyt mielettömiä ylikierroksia ja saatoin nyt vain täristä pelosta kuollakseni.

Ennen lähellekään harkittuja sanoista koottuja lauseita Edward painoi vinkuen kaasun pohjaan ja jyristi mäkeä ylös laelle puhisten. Sudet jylistivät perässämme ja Edward suorastaan repi minut perässään autosta ulos. En välittänyt käsivarressani vihlovasta väliaikaisesta kivusta, vaan pinkaisin hänen perässään portaita terassille, missä Alice tuli meitä Jasper kannoillaan vastaan.

Jasper jatkoi matkaansa ohitsemme susilauman luo, mutta Alice tarrasi minua järkyttyneenä silmät ennen näkemättömän suurina ja tuijotti minua täristen.

>Bella> Alice huusi onnettoman pelokkaalla äänellään ja puristi minua yhä lujempaa sylkien seuraavat sanat suustaan ulos> hän haluaa Renesmeen!>



oisko rakentavia kommentteja tässä vaiheessa? :)
*And so long, there was no time to waste, only eternity to be with him. My love, my need and all the things that makes my life this what it is.*

  //Bella to Edward in Moonlight Shadow//

Poissa Reneè

  • Puolivampyyri
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 21
  • Elisabeth Cullen
5. Renesmee

>Rauhoitu, Alice> kärräsin vauhkona kimpoilevan tytön oleskeluhuoneen sohvalle ja odotin tämän rauhoittuvan> mitä olet tarkkaan ottaen nähnyt?>

Alicen näyt olivat usein tarkkoja, mutta äkkinäiset suunnitelmien muutokset vaikuttivat niiden laatuun. Aro oli yksi vahvimmista kaltaisistamme, Volturit hänen rinnallaan heti jatkeena, mutta yksin hänen vihansa oli meille vieras käsite. Aikaisemmilla kerroilla hänen niin kutsuttu * vihansa* oli muistuttanut ennemminkin tarkkanäköistä uteliaisuutta, kuin kiivasta tiedonjanoa. Tarkkaan ottaen en kyennyt kuvittelemaan Aroa kiivaana persoonana. Siltä hän nyt kuitenkin Alicen näyissä vaikutti.

>Aron ja Lorrainen. Sekä muut Volturit> Alice luetteli nimiä ja aistin ympärilläni useita tyytymättömiä murahduksia. Perässämme sisälle uskaltautuneet lauman jäsenet; Sam, Jacob, Embry ja Quil kuuntelivat tarkkaavaisina seinänvierustaa vasten nojallaan. Cullenit ympärilläni tiedostivat täysin heidän läsnäolonsa, mutta toisiaan kärkkyviä eleitä ei ollut lainkaan havaittavissa.

>Mitä muuta, Alice> Carlisle astui Alicen ulottuville ja jäi seuraamaan tytön hetkittäin kiivaaseen tahtiin vaihtuvia kasvonilmeitä>mitä osaa Lorrainella on Volturien rintamalla?>

Alice oli pitkään hiljaa ja kuunteli tarkkaan viimeisimpien näkyjensä sanomaa. Edes takaamme kuuluvat levottomat pärskimiset Samin hyssyttelyjen säestyksellä eivät herpaannuttaneet hänen keskittymistään. Lopulta hän avasi suuret silmänsä ja otti vieressään istuvaa Jasperia tiukasti kädestä.

>Lorraine on kertonut heille> Alice huohotti ja keräsi viimeisimmätkin rippeet muistikuvistaan ennen kuin jatkoi lauseensa loppuun> hän on kertonut heille  Renesmeestä. Ettei Renesmee syö enää eläinten verta. He eivät tiedä. Lorraine valehtelee!>

Carlisle vaihtoi kasvoillensa mietteliään naamion ja pudottautui polvilleen Alicen eteen. Mietin mielessäni; mitä osaa Carlislella oli siihen? Ja sitä, miksi Lorraine olisi valehdellut heille Renesmeestä. Mitä kaunaa hänellä oli meitä vastaan?

>Kuuntele sydäntäsi Alice> Carlisle pyysi ironisesti ja keskittyi levittämään positiivista haikua korkeaan epäluulon valtaamaan huoneeseen> mitä hän on heille kertonut? Ovatko he tulossa tänne?>

Allice nyökkäsi hyvin pian Carlislen päätettyä lauseensa ja kääntyi siten Edwardiin, joka oli seissyt vieressäni ilmeettömänä tulostamme lähtien.

>Aro haluaa tietää miksi Lorraine on meitä vastaan> Alice hönkäisi suu vaahdossa ja kääntyi vuoroin minuun kerätäkseen lisää tietoa> he eivät usko, että Lorrainella on puhtaat pulverit pussissa. He epäilevät.>

>He eivät voi ottaa riskiä> Carlisle nyökkäsi yhä rauhallisena ja keräsi valppaana kauempana varjostavat sudet ympärilleen kuuntelemaan uutisia> heidän on pakko ottaa asiasta selko, ennen kuin joku muu saa tietää.>

>Hän on lähettänyt tiedustelijoita> Alice mutisi silmät ummessa ja tuntui puhuvan kuin unissaan> he ovat tulossa tänne. He aikovat viedä Renesmeen Arolle.>

>Keitä he ovat> Edward kuunteli tarkkaavaisena ja porautui Alicen ajatuksiin kerätäkseen kaiken tiedon, minkä saattoi löytää>tunnetko heidät?>

Alice pudisti kiivaasti päätään ja avasi ruskeat silmänsä> en ole ennen nähnyt heitä.>

>Onko heitä monta, rakas> Jasper kysyi selkeän varovasti ja pidättäytyi odottamaan selkeää kuvausta. Alicen seuraavat näyt olivat kuitenkin yhtä tyhjän kanssa, eikä niistä selvinnyt uusia puolia.

>Kolme> Alice muisti varmasti ja kuvaili heitä tarkasti läsnäolijoille> yksi nainen ja kaksi vanhempaa miestä. Miehet ovat Arolle tuttuja ja uskollisia. He ovat selvästi samaa kaartia. Nainen taas on itsenäinen ja on mukana muista syistä; ehkä hän on mukana säädyllisistä syistä, tai hänellä saattaa olla kokemusta aiheesta. He eivät ole kovin aaterikkaita; vain vahvoja ja uskollisia.>

Alice päätti puheenvuoronsa myöntyen kohtaloon ja oli selvästi avannut monia solmuja sekä vampyyrien, että susien saralla. Sam ei ollut muiden susien lailla avannut suutaan puhuakseen kertaakaan koko aikana ja oli selvästi tyytyväinen omalta osaltaan.

Jacob sen sijaan käyttäytyi yhä kärkkäästi syystä; ajatus Renesmeen menettämisestä oli hänelle raskain koko maailmassa. Lauma oli silti hänelle tulevaisuus ja tärkeyslistalla ensimmäisenä.

Carlisle nousi seisomaan ja kohotti kättään kuiskuttelupiirin lamaannuttamiseksi. Hän oli pohdiskellut asiaa Alicen kuittaamisesta lähtien ja oli nyt pystyttänyt hetkellisen suunnitelman Renesmeen turvallisuuden takaamiseksi.

>Ystävät> Carlisle alotti klassisesti, mutta äänensävyn vaihduttua vakavaksi ei mikään ollut enää arvattavissa> näen asian näin; Renesmeen täysiaikainen turvallisuus on nyt kaikkein olennaisinta. Meitä on tarpeeksi monta suojaaman häntä tieten, etteivät Aron tiedustelijat kykene yllättämään meitä.>

Kukaan ei vaihtanut katsettakaan Carlislen puheenvuoron aikana ja nyt loputkin lauman jäsenet olivat kerääntyneet terassille kuuntelemaan turvallisen välimatkan päästä. Carlisle jatkoi hetken mietittyään ja viittoi Esmeä vierelleen.

>Quileuttien arvoisat lauman jäsenet> hän viittasi ensisijaisena Samiin ja sai vastaukseksi myöntävän nyökkäyksen> olen kiitollinen panokseenne hyvän asian vuoksi. Talomme olkoon myös teidän suojanne niin pitkäksi aikajanaksi, kuin tilanne vaatii. Vaimoni Esme ravitsee teitä tarvittaessa ja olette arvoasemassa joukossamme.>

Sam nyökkäsi kunnioittavasti ja rykäisi äänensä myös ulkona partioivien kuultavaksi> Renesmeellä on erityinen paikka myös meidän laumassamme Jacobin suojattina. Avustamme parhaamme mukaan ja takaan laumani puolesta olevamme luottamuksenne arvoisia.>

Carlisle nyökkäsi ja he Samin kanssa paiskasivat kättä kunniakkaaseen sävyyn. Hymähdin salaa muilta tilanteen hetkittäisen korjaantumisen myötä ja painoin käden vieressäni yhä seisovan Edwardin ristiselälle. Edwardin kasvoilta ei heijastunut vihaa Samin laumaa kohtaan, mutta aistittavissa oli myös hienoista kireyttä heidän välillään.

Alice keräsi uudelleen voimia yhä sohvalla istuen Jasperin kanssa; Jasper oli selvästi ylpeä kumppanistaan, joka tahtomattaan uhraa alituisesti itsensä läheistensä puolesta. Minäkin olisin.

>Meidän on nyt pidettävä istunto lauman kesken> Sam huomautti kohteliaasti ja keräsi muut lauman jäsenet ulos. He kuuluivat patikoivan alas rantaan välttyäkseen uteliailta katseilta. Luotin Samin arvostelukykyyn ja tiesin heidän antavan kaikkensa puolestamme.


>Edward> Carlisle kutsui hänet luokseen ja kuulin heidän vetäytyvät autotalliin kahdenkeskistä keskusteluaan varten.

Sillä välin tuuditin Renesmeetä uneen Alicen sängyllä takkatulen valossa ja rauhoittelin hänen mieltään toistamalla tarvittavia seikkoja aikaisemmin käymästämme keskustelusta.

Renesmee suhtautui tilanteeseen aikuismaisemmin kuin monet meistä. Uskoin vahvasti hänen tiedostavan tilanteen nuoresta iästään huolimatta ja saatoin keskustella hänen kanssaan avautuneemmin kuin olin alunperin odottanut.

>Oletko peloissasi> Renesmee lämmitteli kahden Alicen siivittämän lampaanvillaviltin alla ja oli utelias kuulemaan omia aatteitani.

>Hiukan> myönsin varoen> en halua sinulle käyvän kuinkaan.>

>Älä sure, äiti> Renesmee silitti poskeani pienellä kädellään ja kohottautui painamaan avoimen kämmenensä poskelleni.

Suljin silmäni ja tunnistin silmieni edessä vilistävän maiseman idässä keskikesällä kukkamereksi muuntautuneeksi jokiniityksi, jonne olimme suunnitelleet Edwardin kanssa vievämme Renesmeen viettämään kesäpäivää tulevana kesänä. Kuvauksen sävy oli seepiainen rusehtavia sävytyksiä myöten ja omasi rauhallisen ilmapiirin.

Linnut olivat opettaneet vastasyntyneet poikasensa lentämään ja nyt ne viilettivät lukuisina pareina tähdittämään kirkkaan pilvetöntä taivasta. Edward oli kauempana aivan Renesmeen lähettyvillä ja auttoi tätä nykimään jämäkkärunkoisempia päivänkakkaroita pöyheäksi kukkapuskaksi, johon he olivat yhdessä löytäneet myös sinikelloja ja kellertäviä kevätesikoita.

Renesmeen yllä lehattava kesämekko oli kaikesta päätellen jälleen uusi Alicen taidonnäyte; Renesmeen rakastamat seitsenpistepirkot olivat seepiasävystä johtuen rusehtavia tummine pilkkuineen ja vaaleahko pitsi helmassa ja kauluksessa oli luultavimmin todellisuudessa joko kellertävä, taikka vihertävä.

>Bella> Edward huikkasi minulle kauemmas ja hohti auringonsäteissä kauniin kimmeltävänä vitivalkoisessa kauluspaidassaan ja suorissa beigenruskeissa housuissaan. Hänen kauniin kullanruskeat silmänsä näyttivät katselevan suoraan silmiini ja korostivat kauniisti tämän pronssinkuparisia tuuheita hiuksiaan, jotka hän oli pystyttänyt rennosti päänsä päälle siistiksi harjaksi. En kyennyt herpaannuttamaan katsettani hänestä, mutta Renesmeen iloinen kiljahdus havahdutti minut todellisuuteen ja huomasin nyt jo Edwardin lisäksi ympärilläni paljon muutakin.

Tiedostin päälläni istuvan kermanvalkean kokomekon leveine helmoineen ja vanhanaikaisine puhvihihoineen. Hiukseni olivat auki ja kihartuivat kauniisti olkapäiltäni alas; huomasin niiden hurjan pituuseron omiin tuttuihin hiuksiini ja värikin näytti astetta tummemmalta. Ehkä olin vihdoinkin oppinut käyttämään naisellisia muotojani ja eleitäni hyväkseni.

>Bella> Edward huikkasi uudelleen ja viittoi minua luokseen. En ollut lainkaan huomannut ajan kulua edellisen pyynnön myötä ja tiedostin välillämme matkaa olevan matkaa edelliseen verrattuna vaivaiset kymmenen metriä.

Ennätin heidän luokseen muutamalla tanssahduksella ja Edwardin kasvoilta erotin ensimmäisenä silkan onnen ja hyväntuulisuuden, jotka olivat paljon kirkkaammat, kuin aikaisemmat muistiini jämähtäneet.

>Olet niin kovin kaunis> Edwardin samettinen ääni tuntui lävistävän koko ruumiini ja jäi kaikumaan korviini> olet täysin eri vampyyri uudessa puvussasi.>

Hymyilin ja muistin kiittäneeni mielessäni? Kerroinko sitä hänelle koskaan ääneen, en muista lainkaan. Renesmee nojautui hänen kylkeensä ja huomasin tytön kasvaneen useita asteita sitten nykyhetken. Olivatko hänen simänsä muuttaneet väriä?

Renesmee hymyili minulle häikäisevän valkeaa hymyään ja todellakin; hänen kauniit ruskeat silmänsä muistuttivat nyt ensikatseen jälkeen jostain muistostani tuttua vihreän sävyä. Ehkä en vain koskaan ollut katsonut kyllin tarkkaan.

Tyttö astui askeleen eteeni ja kohotti molemmat kätensä minua kohti. Hän yltyi minua nyt jo reilusti vyötäisten yläpuolelle ja nostettuani hänet syliini huomasin hänen keijumaisen ruumiinsakin painaneen enemmän kuin aikaisemmissa muistikuvissani. Tytön kimmeltävä katse porautui silmiini uhkuen rakkautta ja kaipuuta, vaikka uskoin meidän olleen todella läheisiä.

Tunsin Edwardin kietoneen käsivartensa vyötäisilleni ja yllätyin hänen ihonsa lämmöstä. Eivätkö vampyyrit olleetkaan kylmäihoisia? En kyennyt luomaan aatteelleni enempää painoa Edwardin kuiskattua korvaani jälleen samettisen lämpimällä äänellään; olinko tuntenut jopa hänen hengityksensä lämpimäksi?

>Rakastan sinua, Isabella rakkaani> hän todella oli sanonut ja nyt nuo neljä kaunista sanaa olivat sijoittuneet muistilistallani päällimmäisiksi.

Havahduttuani jälleen kyseiseen *todellisuuteen * kuulin Renesmeen selkeän tasaisen hengitystahdin rintaani vasten ja keskityin laskemaan päässäni tuntemani jyskytyksen tahtiin.

>Tam. Tam. Tam> avasin hapuillen silmäni ja tunsin alaselässäni kuumottavaa lämpöä. Yllätyin ja siirsin vapaan käteni kuumaa uhkuvaan kohtaan ja kohtasin Edwardin käden, joka lämmitti suureksi yllätyksekseni. Käännyin hämmästyksissäni ympäri ja kauhukseni huomasin sädehtivän ulkokuoren Edwardin yltä haihtuneen täysin ja nyt hän näytti täysin normaalilta. Liian normaalilta.

>Mit..>

>Bella> Edward keskeytti liian normaalilla äänellä; en tunnistanut sitä lainkaan hänen omaksi hurmaavaksi äänekseen, jolla hän oli vasta hurmannut. Mikä oli vasta muuttunut? Ja miksi?

>Edward> kuiskasin peloissani ja pelkäsin ymmärtäväni pisteen pisteen perään> mitä tapahtuu?>

Edward ei vastannut mitään; päinvastoin. Tämä katseli kaukaisuuteen lävitseni ja alkoi kummastuksekseni muuttaa muotoaan. Alanko tosiaan nähdä näkyjä?

Vaalenivatko hänen hiuksensa juuri harmahtaviksi? Ihan kuin ne näyttäisivät ohkaisemmilta, kuin vasta hetki sitten. Hänen silmiensä ympärille alkoi kauhukseni muovaantua kaartuvia uurteita ja pian koko hänen kauniit kasvonsa alkoivat peittyä pienen pienien ryppyjen peittoon. Erotin hänen silmäkulmastaa suuren, kirkkautta kimmeltävän kyyneleen ja tunsin syvää kipua rinnassani.

Edward nosti ryppyjä keräävän kätensä koholleen ja alkoi hitaasti vilkuttaa minulle yhä kyyneliä luovuttaen. Kuulin kyynelten irtoilevan ja kimpoilevan hänen kauluspaitaansa pitkin rintataskuun ja erotin hailukan kankaan lävitse niiden vaihtuneen suuriksi helmiksi. En suostunut myöntymään siihen; miksi hänet anastettiin minulta? Rakkaani oli kuin ruusun nuppu, joka auettuaan kauneimmilleen kuihtui hitaasti ja varisi maahan.

Hieraisin silmiäni toivoen kaiken parantuvan hetkessä, mutta avattuani ne uudelleen edessäni kedolla ei ollut kuin suttuinen kasa vaatteita. Astelin paikalle laskettuani Renesmeen taakseni ja kosketin käsilläni valkeaa silkkipaitaa, jonka Edward oli jättänyt jälkeensä. Tunsin pullollaan olevan rintataskun repeytyvän ja sadat pienet lasihelmet ropsahtelivat nurmimatolle. Edwardista ei ollut enää jäljellä vaatteiden ja helmien lisäksi muuta; osamme olivat vaihtuneet. Näin hänen silminsä, kuinka itse olisin ihmisenä kuihtunut pois hänen silmiensä edessä. Kuinka kamala ajatus. Miksi ihmeessä hän olisi tätä itselleen halunnut?

>Bella> kuului aivan vieras ääni ja tunsin silmieni avautuvan aivan uuteen maailmaan. Kaikki seepia sävyineen katosi ja paikalle palasi tuttu pimeänhohtoinen tumma huone, jota valaisi ainoastaan kivitakassa roihuava tuli.

Siristelin silmiäni ja erotin ovensuusta tutut raamikkaat kasvot. En osannut odottaa niitä.

>Oletko kunnossa, Bells> Jacob hiipi lähemmäs ja paljasti sädehtivän hymynsä> näytät väsyneeltä.>

Ironia oli hänen paras ystävänsä ja vanha yhteinen suojakilpemme noloihin tilanteisiin. Minäkö nolo? En sentään.

>Olisinkin> hymyilin Jakelle ja tunsin suurta iloa hänen näkemisestään> välillä tekisi vain mieli heittää sängylle pitkäkseen ja ottaa kunnon päiväunet.>

Jacob naurahti hiljaa ja istuutui Alicen sängyn jalkopäähän seuraten hiljaa tuhisevan Renesmeen suloisen tasaisia sydämenlyöntejä.

>Isän poismenon jälkeen uskoin kaiken muuttuvan paremmaksi> Jacob raapi rystysillään niskaansa ja pyyhkäisi silmäkulmiaan peitellen väkinäistä tunteellisuuttaan> tämän piti olla ainoa asia, joka ei koskaan muuttuisi. Että te kaksi olisitte aina turvassa ja ulottuvillani.>

>Olemme edelleen ulottuvillasi, Jacob> kohotin käteni tämän poskea vasten ja tunsin hänestä huokuvan lämmön> emme pärjäisi ilman sinua, Jacob.>

>Saati minä ilman teitä, Bells> Jacobin sanat olivat enkelten laulua korvilleni ja uskoin hänen tarkoittavan sanomaansa.

Mieleni havahtui Jacobin sanojen perään takaisin niihin aatteisiin, joita ajattelin Renesmeen näyttämässä todellisuudessa. Miksi Nessie oli näyttänyt sen minulle? Oliko hän poiminut sen Edwardin ajatuksista, vai päätellyt itse yhdistellen aikaisempia muistojaan? Oli syy sitten mikä tahansa, näyssä oli osia, jotka olivat painautuneet tiukasti omiin muistoihini.

Miksi Edward oli yht`äkkiä palannut ihmiseksi? Miksi muistot olivat seepiaksi, ja ennen kaikkea; minkä takia Renesmee oli kokenut sen tärkeäksi?
« Viimeksi muokattu: 08-12-2009, 02:26:42 kirjoittanut Reneè »
*And so long, there was no time to waste, only eternity to be with him. My love, my need and all the things that makes my life this what it is.*

  //Bella to Edward in Moonlight Shadow//

Poissa Reneè

  • Puolivampyyri
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 21
  • Elisabeth Cullen
6. Ikävä Äitiä

He eivät ymmärtäneet minua äitinä; mikään maailman pahuus ei oikeuttaisi luopumaan omastani, edes häntä suojellakseni. Vaikka hän olisikin turvassa Forksissa ja vaikkaJacob suojelisi häntä henkensä uhalla; ajattelisin silti hänen parastaan jokaisella askeleellani. Aina siihen asti, kun saisin jälleen hänet syleilyyni.



Renesmee:

Tiesin olevani erikoinen. Osasin puhua, ajatella (ääneen) ja käyttää kykyjäni tyydyttävästi, kun muut saman ikäiset vasta opettelivat konttaamaan. Joskus erilaisena oleminen oli todella raskasta; välillä tuntuu, että kaikille olet vain pieni vauva ja sinua kohdellaan juuri niin. Nyt kuitenkin toivoisin, että olisin vain kolmikuinen sylivauvva, joka ei ymmärtäisi maailman menosta tuon taivaallista. Ehkä silloin pako olisi ollut niin paljon helpompaa.

>Renesmee rakas> äiti halasi minua tiukasti ja hautasi kiharapääti hius-suórtuviensa suojaan rintaansa vasten. Siinä tunsin olevani turvassa; ehkä vielä viimeisen hetken.

>Älä ole huolissasi äiti> kohotin lyhyet käsivarteni kohti hänen kasvojaan ja halasin äidin kylmää kaulaa> kaikki järjestyy kyllä. Jacob pitää minusta huolta.>

Äiti nyökytteli päätään tunnekuohun vallassa ja hieroi kämmenellä silmäkulmiaan. Ehkä nuoresta iästäni huolimatta lähtö tuntui köykäisemmältä minulle, kuin hänelle. Äiti oli ruumiillisesti vahva, mutta vampyyrin kova luonne ei antanut hänen ihmiselämästään tutun luonteen pehmeyden säilyä; näin isä oli kertonut.

Isän äitiäkin kylmempi halaus ei tuntunut yhtä tunnerikkaalta, vaikka tiesin hänen kaipaavan minua aivan samassa määrin, kuin äitikin. Isän pehmeässä äänessä kuului silti välittämisen syvyys ja hänen uskonsa minuun.

>Me valvomme sinua Renesmee> isä oli sanonut ennen, kuin oli silittänyt hiuksiani ja ojentanut minut haikeana Jacobin syliin. Hänen ruumiinlämpönsä hätkähdytti aina kylmän halauksen jäljiltä ja saatoin tuntea hänen rintansa lävitse suuren jyskyttävän sydämen.

Jokainen heistä vilkutti meille hyvästiksi, kun olimme valmiina lähtöön Jacobin kanssa;  isovanhemmatCarlisle ja Esme seisoivat eturivissä heti vanhempieni rinnalla. Heidän molempien kasvoilta paistoi suru ja pelko, joka toivottavasti edes hetkeksi lievenisi lähtömme myötä. Heidän takanaan seisoivat Rose-täti ja Jasper, sekä Alice-täti ja Emmet; Rose puri hammastaan pidätellen tunteitaan kasassa, mutta Alice ei kyennyt välittävälle luonteelleen mitään. Pojat heidän rinnallaan seisoivat molemmat hajareisin henkisesti vahvoina ja olivat tyttöjen tukena heti tarpeen vaatiessa.

Toivoin niin kovasti, että voisin hypätä Jacobin sylistä ja juosta heidän luokseen takaisin maalaamaan hymyt heidän kaikkien kasvoille, mutta tällä kertaa se ei onnistuisi. En halunnut tuottaa äidille pettymystä ja tein siis kuten hän halusi. Tunsin itseni Jacobin sylissä niin kovin pieneksi pienine kangasreppuineni, johon äiti ja Alice olivat pakanneet mukaani vaihtovaatteita ja ruokaa.

Vilkutin vielä äidilleni ja isälleni, pyyhin viimeiset kyyneleet silmäkulmistani puseron hihaan ja tunsin Jacobin kääntyvän tuulenvireessä ulos.

Jacobin susilauma odotti ulkona nurmella; johtajasusi, Sam seisoi jykevästi meitä lähimpänä ja Jacob asteli hänen vierelleen. Sam sipaisi hellästi suurella etusormellaan otsahiuksiani ja kääntyi sitten Jacobin vaitonaisiin hyvästeihin.

>Turvaamme selustaasi, Jacob> hän sanoi rohkaisevasti ja vaihtoi pikaisesti kädestään jotain Jacobin nyrkkiin>toivon tästä olevan teille apua.>

>Kiitos, Sam> Jacob saneli kiitokseksi ja tiukensi otetta minusta. Hän pudotti saamansa nyrkistään reisitaskuunsa ja kääntyi kulkeakseen rivakoin askelin metsänreunaa kohti.

Vilkaisin vielä viimeisen kerran hänen olkansa yli hyvästelläkseni kotitaloni mäen harjalla; erotin kaikki perheeni jäsenet suuresta olohuoneen ikkunasta ja vilkutin heille surullisesti, kunnes ensimmäiset kuusenlehvät peittivät näkyvyyteni.


Niiskautin Jacobin yhä rämpiessä läpi tiheän koivikon ja oikaisin köykäistä reppua selässäni. Tunsin Jacobin hidastavan tahtia hiljakseen, mutta hän ei vieläkään tuntunut löytävän mitään sanottavaa. Ainoastaan raskaat puuskutukset tuntuivat riittävän hänelle elekontaktiksi.

Äiti oli vasta eilen illalla jutellut kanssani hänen ja Jacobin pitkä-aikaisesta ystävyydestä. Rose oli puhunut minulle osittain palturia, mutten osannut enää olla hänelle siitä suutuksissani.

Äidin puheiden mukaan he olivat olleet ystäviä jo ennen isään tutustumista. Olen iloinen, että Jacob pitää minustakin, vaikka en ole vampyyri.

>Haluatko levähtää hetken> Jacob hymähti ensimmäisen kerran koko puolen tunnin aikana ja hidasti nyt tahtin hitaaksi tallusteluksi.

>Vaikka> hymyilin vastaukseksi ja näin ilokseni hänen paljastaneen koko hymynsä> kiva, että yhä puhut minulle.>

>Tottakai> Jacob nauroi tyhjentävästi ja kaivoi repustani Esmen täyttämän vesipullon. Repusta löytyi myös muovinen kahvimuki, josta ensimmäinen kulaus maistui kuivalta kurkkuuni. Toinen kasteli kuivuuden pois ja kolmas vihdoin tyrehdytti janoni.

Kirkas auringonpaiste tuntui huolettavan Jacobia suuresti ja erotin hänen tutkailevan sopuisan suojaa väylää, jota pitkin saattaisimme jatkaa ilman paahtumista.

>Mitä tapahtuu> huuhtelin kömpelösti kuppini ja pyyhkäisin sen lopuksi vielä puuvillamekkoni helmalla> onko jokin hullusti?>

Ensin Jacob pudisti päätään, mutta katsahti minuun ja yhdellä ainoalla katseella sain hänen vaihtamaan vastaustaan. Hänen kauniin ruskeilta kasvoilta säteili huoli; pelkäsin nyt jo hänenkin puolestaan.

>Epäilen, että edessämme on jotain> Jacob mutristi huuliaan ja kosketti suojelevasti olkapäätäni> luulen, että sinun on parempi jäädä tänne siksi aikaa, kunnes käyn tarkistamassa. Luuletko, että pärjäät hetken yksin?>

>Enköhän> keräsin eväspullon ja kupin uudelleen reppuuni ja jäin istumaan pehmeälle sammalmättäälle.

Kuulin hänen syöksähtävän takanani juoksuun mäkeä alas ja jäin silittelemään sammalpintaa mättäälläni. Kuuntelin yläpuolellani männyn rungossa pesäänsä pitävän mustarastaan koreilevaa laulua ja hyräilin itsekseni Alicen cd:ltä tuttua sävelmää.

Äkkiä hiljaisuuden rikkoi kova räsähdys. Käännyin nopeasti ympäri mättäällä ja tunsin kangasreppuni tipahtavan maahan. Käännyin hapuilemaan sitä, mutta keskittymiseni harpaantui kuullessani pelottavan murinan alhaalta laaksosta.

Pudottauduin pehmeälle sammalmatolle ja ryömin matalana mäen harjalle nähdäkseni, mikä alhaalla piti meteliä. Vilkaisin alas, mutten nähnyt mitään muuta tavallisesta poikkeavaa, kuin muutaman kaatuneen puunrungon kapean puron yli, joka reunusti mäkeä.

Tarkoin kuunneltua saatoin mahdollisesti erottaa kimakan naisen äänen, mutta en millään voinut olla vanha. Puron solina ja lintujen liverrykset saattoivat tehdä tepposen. Siristelin uudelleen silmiäni lävistääkseni auringon kirkkaat sädevarjot.

Alhaalla laaksossa ei mielestäni kuulunut enää muuta kuin tuulen humu lehtiopuissa ja yhä mustarastaan jatkuva liverrys takanani. Sitten, kuulin sen saman vihlovan äänen uudelleen. Mustarastas sei ei varmasti ollut; ei mistään niin pienestä, eikä varmasti suuremmastakaan eläimestä lähtisi tuollainen parkuminen. Käännähdin herpaantuneen katseeni uudelleen alas laaksoon ja erotin villiruusupensaiden räsähtelevän maan tasalle. Ensin niin hiljaiset tömähdykset kasvoivat koviksi räsähdyksiksi ja tunsin maan allani pomppivan.

Painauduin aivan maata vasten ja tunsin sydämeni lyövän kovaa tahtia. Aloin pelätä, sillä Jacobista ei vieläkään näkynyt mitään. Toivoin hänen pian palaavan takaisin ja vievän minut pois paikalta, sillä yksin en uskaltaisi lähteä mihinkään.

>Ole kiltti, Jacob> huokaisin ääneen kuiskaten ja purin huultani pelosta> tule pian takaisin.>

Samassa pelästyin vihaista ärinää, joka kuului lähestyvän rinnettä ylös. En uskaltanut kurkata enää reunan yli; pelkäsin aivan liikaa. Sitten joku iso olento hypähti ylitseni ja kuului pysähtyvän taakseni. Käännyin säpsähtäen ympäri ja erotin ainoastaan kaksi veren punaista silmää, jotka tuijottivat minua. Auringon valo katosi ympäriltäni kokonaan ja tunsin kylmän kirvelevän kivun kaulallani ennen kuin kaikki pimeni.
*And so long, there was no time to waste, only eternity to be with him. My love, my need and all the things that makes my life this what it is.*

  //Bella to Edward in Moonlight Shadow//

Lizlego

  • Vieras
Sä oot päivittänyt tätä niin kiivaaseen tahtiin, että en ole vielä ehtinyt kuin kolmanteen lukuun, mutta jäin koukkuun. Tämän ficin Bella tuntuu kirjan Bellaa vähän fiksummalta ja itsenäisemmältä, mistä mä henkilökohtaisesti tykkään. Edward on taas juuri se ärsyttävä stalkkeri ja ylisuojeleva tyyppi, joka kirjassakin on. Pidin siitä kun Bella vaan lähti Renesmeen kanssa lätkimään ja meni isänsä luo kun väsyi kuuntelemaan Ediään.  :D Just jotain tuollaista olisin kaivannut kirjoihinkin, vähän enemmän räväkkyyttä Bellan hahmoon. Voi sitä rakastaa toista ja jopa elää toisen kanssa, vaikka ei sen kaikkia oikkuja aina kestäisikään, eikä niitä ole aina tarpeen sietääkään. Jotkut juonikohdat ovat vähän outoja. Mä en ensinnäkään oikein tajunnut tuota, että mistä Bella yhtäkkiä kakkosluvun alussa tietää, miksi sudet ovat ulvoneet, kun ykkösluvun lopussa sanotaan ettei hän tiennyt miksi ja kuitenkaan kakkosluvussa ei sanota, että kukaan olisi ottanut asiasta selvää sen kummemmin ennen kuin Bella vaan yhtäkkiä ryntää Jacobia tapaamaan. Samankaltaisia juttuja oli oikeastaan useita. Multa meni ohi myös se, että mitä muka Edward ja Alice olivat jättäneet kertomatta ja mistä Bella otti niille pulttia? Ja mitä Jacob oli tehnyt välissä olevan ajan siinä kun hän oli leimautunut Renesmeehen mutta Bella ei ollut nähnyt häntä sen jälkeen vissiin ollenkaan? Tarina ehkä loikkii liian nopeasti eteenpäin eikä selitä lukijalle tarpeeksi taustoja ja tapahtumia tai sitten mä olen vain tyhmä. ;D

Joka tapauksessa hämmennyksestäni huolimatta mä pidän tästä tekstistä. Tässä löytyy jänniä tapoja ilmaista asioita.

Poissa Reneè

  • Puolivampyyri
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 21
  • Elisabeth Cullen
Sä oot päivittänyt tätä niin kiivaaseen tahtiin, että en ole vielä ehtinyt kuin kolmanteen lukuun, mutta jäin koukkuun. Tämän ficin Bella tuntuu kirjan Bellaa vähän fiksummalta ja itsenäisemmältä, mistä mä henkilökohtaisesti tykkään. Edward on taas juuri se ärsyttävä stalkkeri ja ylisuojeleva tyyppi, joka kirjassakin on. Pidin siitä kun Bella vaan lähti Renesmeen kanssa lätkimään ja meni isänsä luo kun väsyi kuuntelemaan Ediään.  :D Just jotain tuollaista olisin kaivannut kirjoihinkin, vähän enemmän räväkkyyttä Bellan hahmoon. Voi sitä rakastaa toista ja jopa elää toisen kanssa, vaikka ei sen kaikkia oikkuja aina kestäisikään, eikä niitä ole aina tarpeen sietääkään. Jotkut juonikohdat ovat vähän outoja. Mä en ensinnäkään oikein tajunnut tuota, että mistä Bella yhtäkkiä kakkosluvun alussa tietää, miksi sudet ovat ulvoneet, kun ykkösluvun lopussa sanotaan ettei hän tiennyt miksi ja kuitenkaan kakkosluvussa ei sanota, että kukaan olisi ottanut asiasta selvää sen kummemmin ennen kuin Bella vaan yhtäkkiä ryntää Jacobia tapaamaan. Samankaltaisia juttuja oli oikeastaan useita. Multa meni ohi myös se, että mitä muka Edward ja Alice olivat jättäneet kertomatta ja mistä Bella otti niille pulttia? Ja mitä Jacob oli tehnyt välissä olevan ajan siinä kun hän oli leimautunut Renesmeehen mutta Bella ei ollut nähnyt häntä sen jälkeen vissiin ollenkaan? Tarina ehkä loikkii liian nopeasti eteenpäin eikä selitä lukijalle tarpeeksi taustoja ja tapahtumia tai sitten mä olen vain tyhmä. ;D

Joka tapauksessa hämmennyksestäni huolimatta mä pidän tästä tekstistä. Tässä löytyy jänniä tapoja ilmaista asioita.

Kiitos kommentistasi :D Mietiskelin noita mainitsemiasia hyppelyjä, mutta en ole tullut niitä sen kummemmin ajatelleeksi, kun kukaan muu missään ei ole puhunut niistä mitään :/ Saatat kuitenkin olla oikeassa..

Kiitokset vielä kerran viestistäsi. Tässä tuleekin lisää muutama luku luettavaa :D

-Reneè
*And so long, there was no time to waste, only eternity to be with him. My love, my need and all the things that makes my life this what it is.*

  //Bella to Edward in Moonlight Shadow//

Poissa Reneè

  • Puolivampyyri
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 21
  • Elisabeth Cullen
7. Avunpyyntö


Hänen huutonsa oli viimeinen muistikuva pääni sisällä; hänen kirskuva avunpyytönsä oli hänen viimeinen toivonsa, mutta nyt sekin oli menetetty. Olin pettänyt hridän luottamuksensa; minun oli löydettävä hänet!



Jacob:

Korvia vihlova kivistys jomotti päätäni; pitikö sen metelöidä niin kovasti? Hivuttauduin kädelläni päälaelleni ja tunsin kostean tahmaista töhnää tuhrivan käteni. Hienoa, ja taas nuppi turvoksissa!

Avasin vaivalloisesti silmäni ja huomasin yhä maailman pyörivän piiriä ympärilläni; miten nöydyyttävää. Minähän se pillerinpyörittäjä olin. Nyt olisi verenimijätohtorista ollut apua. Vasta siinä maatessani muistin, miksi olin keskellä metsää. Korvissani soivat yhä Renesmeen avuttomat avunhuudot mäen laelta, mutta raajani eivät kyenneet liikkumaan senttiäkään.

Nuuhkaisin vetäistäkseni kauhkoni täyteen ilmaa, mutta puhdas ilma oli tuhrittu mädän löyhkäävällä lemulla. Muistan nyt sen hemmetin verenimijän, joka oli meitä vaanimassa. Eikö silläkään ollut mitään parempaa tekemistä, kuin pikkurikollisoida pahiksia. Mitä tuhlausta.

>No nyt otti ohranen> ponkaisin itseni pystyyn ja pudistelin päätäni. Tunsin jomotuksen kaikkovan ja päähäni kulmakiven mukiloineet arvet alkoivat parantua samoin tein. Eniten siinä potutti se, että tehtäväni oli epäonnistunut ja pieni Renesmee oli nyt niiden puolijumalien nenien edessä.

Käännyin nopesti kannoillani ja kuuntelin sysimetsästä kantautunutta rynnäkköjuoksua. Kuudet tassut läpsyttivät metsäsammalistossa ravivauhtia ja tavoittaisivat minut hetkellä minä hyvänsä. Alice oli kaiketi nähnyt kaiken vasta äskettäin ja pistänyt Samin apuvoimiksi; pieni viive se näköjään on pahe niilläkin.

Kuulin Samin vaihtavan lauman edellä muotoaan ja nyt he kaikki astelivat rivakkaa juoksua rinnettä alas. Samin puuhkutuksessa kuului turhautuminen epäonnistumisesta, mutta mikäpä siinä; olisi itse tehnyt kolmen työn.

>Ei haittaa, Jake>, Sam kolautti nyrkillään olkapäähäni ja puhisi yhä hengästyneenä> ei siinä olis yksinkertaisesti voinut mitään. Carlisle sanoikin niiden olevan vahvoja. Vahvempia, kuin sinä, tai yksikään meistä koskaan.>

>Ei paljoa lohduta> murahdin ja raavin korvantaustaani vimmastuneena> tajuttomaksi jo pelkästään se likka mut kolautti. Tuore tapaus, ei vieny hajuakaan mukanaan.>

>Totta puhut> Sam nyrpisti nenäänsä ja aisti saman löyhkän kuin muutkin laumassa> Carlisle pyysi meitä palaamaan talolle, Jake. Eivät he sinua syyllistä tämän vuoksi.>

Nurisin itsekseni ja tiesin tasan tarkkaan, kuinka kimmastunut Edward tulisi olemaan. Luultavasti saisi purettua sadasvuosisadan kimmokkeet samalla kertaa.

>Älä tampoa, Jake>, Sam nykäisi käsivarttani takaisin etelään ja keräsin  luuni yhteen> meidän tarttee olla mitä pikemmin lähtövalmiina. Ne on lähdössä Volterraan jo heti illalla.>

Nyökkäsin lamaantuneena ja lauman mukana sekoituttuamme kuusimetsään annoin luonteeni purkautua.

Muuntautuminen ei ollut koskaan lastenleikkiä. Pahimmillaan siinä meni muutama luu, pari hisumurtumaa ja hukkaan monta hyvää ajatusta samalla, kun ruumis ja runko vaihtoivat osia päikseen. Ensin siinä muuttuu mieli eläimelliseksi, sen perään aistit ja tasapaino ja vasta sitten se niin kehuttu ulkomuoto. Ainahan se oli siistiä elokuvissa, mutta totuus ei aina ole se mitä joku jeesus kameran takana parkuu.

Muuntauduttua ei ensimmäisiin sekuntteihin mikään tunnu istuvan ja monet nikamat rutisivat ja naksuivat vielä monta minuuttia muuntautumisen jälkeen. Nuorimmille laumassa muuntautuminen oli vielä siistiä kaikista haittapuolista huolimatta: Samille se oli pelkästään tarpeellista. Ei uusi trikki, mitä esiteltiin rahasta ostarilla.

>Myrsky yltyy> Quil vilkaisi lehvistöjen välistä keskipäivätaivaalle ja ajatteli samassa syssyssä säätä ja luumusosetta, jota oli aamulla vetänyt napaansa. Mikä sekamelska.

>Pidä ajatuksesi kasassa> havahdin vastineeksi ja kuulin hänen nauravan tiukkamaisuudelleen pienessä pääkopassaan. Miltähän tuntuisi nykäistä haarakarva takamuksesta ja kaataa hänet vastaantulevaan mutapuroon.

>Lopettakaa kina> Sam ulvahti ääneen äreänä ja suuntasi edellämme Forksin rajan yli. Kansaneläkelaitos vetäisi häneltä ensimmäisenä avut huumorintajuttomuuden tieltä. Pitihän se aina ryhmässä yksi neiti olla.

>Nyt suu tukkoon> Sam tuhahdi uudelleen ja muuntautui heti perässäni. Kohautin olkapäitäni ja läpsäisin käsikräpin Quilin kanssa; löytyipä ainakin yksi huumorinpestävä rakki koko ryhmästä.

>Jacob> Carlisle laskeutui tyylilleen uskollisena asiallisesti tarkistamaan vammat; Bellan lisäksi sitä jotenkuten vielä sietikin> eihän käynyt pahasti?>

>Ei se tässä kropassa kauaa tunnu> kröhäisin ja sylkäisin viimeisetkin susikuolat olkani yli Embryn nenän eteen nurmelle>sori, että meni luottamus.>

>Et ole siihen syypää> Carlisle myöntyi luottavaisesti ja vilkaisi kaiken varuiksi ohimolleni pakkautuneita verinoroja> ei kukaan hänelle vielä pahaa tee. He tietävät, että olemme tulossa. Myös muutama tuttu maailmalta lähtee mukaan tukijoukoiksi. Te olette meidän puolestamme vapautetut velvollisuuksistanne täysin.>

Vilkaisin vieressäni myöntyilevää Samia, mutten itse todellakaan ollut luovuttamassa. Jos he eivät tekisi asialle mitään, olisiko se todella minun häpeäni?

>Ei> mylväisin ja kuulin ylhäältä terassilta Bellan yllättyneen huudahduksen, mutta jäin yhä tuijottamaan lamaantunutta laumaani> mikä ihme teihin on mennyt? Ensin suuria pelastajia ja nyt puput pöksyssä äidin syliin?>

Sam murahteli yhä vieressäni tyytymättömänä, mutta tekisin tämän joko hänen auttamanaan tai ilman laumaa. Elämässä oli tärkeämpiäkin asioita, kuin periaatteet ja velvollisuudet. Viimeaikoina Sam ei ollut tuntunut muusta välittävänkään, kuin karaistuista mielipiteistään ja oman napansa ympärillä pyörimisestä.

Pysähdyin hetkeksi miettimään, miten pukisin asiani sanoiksi; se pieni tytön rääpäle, Renesmee oli paljon muutakin, kuin pelkästään pieni elämänalku. Ei sekään pelkästään, että se oli Bellan jälkikasvua, mutta minulle hän merkitsi paljon muutakin. Leimautuminen oli ollut väistämätöntä ja hän tuntui lievittäneen sitä palaa sydämeni kivusta, joka oli koitunut Bellan hienovaraisista ohareista. Ehkä hänen oli parempi sen Edwardin kanssa, eikä minun; siltikin hänen suojelemisensa tuntui minulle välttämättömältä.

>Haluan tulla mukaanne> kuulin ääneni alistuvan ja ensin tajusin ymmärtämättäni liittoutuneeni heidän kanssaan> tytön turvallisuus lipsui käsistäni. En anna sen pilata välejämme.>

Carlisle nyökkäsi ja tarttui käteeni kätelläkseen kiitokseksi. Ote tuntui kylmän kirpaisevalta, mutta kumma kyllä; aloin tottua siihen ajan myötä. Loput laumasta seistä kuiskuttelivat takanani ja lopulta Sam astui eteen ja puhutteli Carlislea yhä arvokas sävy äänessään.

>Olemme mukana, Carlisle>, Sam myöntyi ja puhui koko lauman puolesta> ei anneta hyvin kuroutuneiden välien kaventua tämän vuoksi.>

Carlisle hymyili vaivatonta hymyään ja kätteli Samia uudelleen kiitokseksi avusta. Bellan hymy heijastui aina terassilta asti ja puin hymyn nyt myös omille kasvoilleni. Edward seisoi hänen vierellään mitään sanomaton ilme kalpeilla kasvoillaan ja saatoin kuulla hänen puhuttelevan takanaan seisovaa kookasta Emmettiä lupaavaan sävyyn. Ehkä saisimme ennen lähtöä aikaiseksi mieltä virentävän kädenvääntömatsin. Siinä kisassa joka se luihu kikkaranyperöblondi jäisi kurjaksi kakkoseksi.


>Älä välitä Jacob> Bella silitti polveani ja hymyili vaisusti> olemme kaikki hänestä huolissamme. Älä ota kaikkea omille niskoillesi.>

Tiesin hänen ymmärtävän, vaikken välttämättä puhuisikaan omilla sanoillani. Hänen kasvoiltaan aisti kuumeisen pelon ja äidin kiperä vaisto muistutti häntä hetkittäin mahdollisista vaaroista.

>Bella> Edwardin karhea ääni kuului laskeutuvan portaita alas perässään koko muu joukkio pikkunäkijää myöten> meidän on aika lähteä.>

Tunsin hänen lasittuneen katseen porautuen sekavin mielikuvin omiini ja saatoin yhä kuulla hänen rahisevan hengityksensä. Vieläkö hän jaksoi vihoitella vanhasta, vai oliko joku auttanut häntä keksimään uuden syytöksen? Tuollaisiin olentoihin ei keksinyt kuin yksi keino; 45 asteen auringonvalo ja retkipullollinen suolavettä.

Edwarrd nyrpisti hillitysti nenäänsä suodattaakseen mauttomat vitsini ja jatkoi Bellan rohkaisemista matkaan> Alice ei osaa ennustaa Aron tulevia aikeita tällä erää, eikä kykene näkemään aänen tiedustelijoittensa matkasuunnitelmia. He saattavat olla jo perillä.>

Bella nyyhkäisi inhimmillisesti ja nykäisi itsensä sohvalta ylös lennättäen ilmavirran mukana löyhkäävää hajuansa sieraimiini. Sihkautin löyhkät nenääni ja nielaisin pahimmat muistikuvat kurkustani alas. Nousin hänen perässään ylös ja seurasin Edwardin ja Bellan välisiä silmäpelejä. Heidän katseenvaihtonsa eivät olleet tyystin viattomia, mutta Bellan arvelluttava katse lamaannutti Edwardin mutruhuulet ja pitkästä aikaa hän alkoi näyttää suht siedettävältä.

>Sam> Carlisle seurasi Esmeä portaita alas ja viittoi Samia lauman edellä kerääntymään varjomaiseen oleskeluhuoneeseen> meillä on valitettavasti huonoja uutisia.>

Sam kuului höristävän korviaan ja huomasin sekavia katseita myös muissa lauman jäsenissä. Embry ja Quil liikehtivät levottomina seinän vierustalla ja Esme pureskeli ääneti kynsiään hermostuksesta.

>Valitettavasti kaikki teistä eivät voi lähteä mukaamme> Carlisle pudotti miinan ja silmäili nyt oman perheensä väkeä> automme ovat täysiä jo oman perheenikin puolesta, eikä tilaa kolmeen autoon riitä kuin kahdelle teistä; korkeintaan kolmelle.>

Laumasta kuului levottomuutta tuhahduksina ja yksikään heistä ei enää ollut varma kuuluvuudestaan. Sam nyökkäsi myöntyvästi ja vaikeni pitkäksi aikaa painotellen mahdollisuuksiaan. Lopulta hän vetäisi keuhkonsa täyteen ilmaa ja ilmoitti julkisesti päätöksensä> Jacob ja Seth lähtevät mukaani.>

Kuulin Emryn huokaisevan puoliksi helpotuksesta lähes ääneti, mutta vakavoitui jälleen kuulemaan loput Carlislen sanomasta.

>Hyvä on> hän hymähti tyytyväisenä ja viittoi nyt jälleen omaan väkeensä rohkaisevasti> Alice, Esme ja Jasper etenevät  porchella. Edward, Rosalie, Bella ja Jacob  kulkevat heidän perässää volvolla ja te muut; Seth, Sam ja Emmet tulette mukaani maasturilla. Puuttuiko vielä jotain?>

Jokainen heistä myöntyi lastauksen mukaan ja he ryhmittyivät käskystä ulos autotallin eteen. Muu paikalle jäävästä laumasta kerääntyi heidän mukanaan ulos meidän jäätyämme vielä Bellan kanssa sisätiloihin. Halusin vielä varmistaa hänen aatteensa ennen lähtöä kahden kesken, vaikka matkustaisimmekin samalla autolla.

>Bella> aloitin, mutta tunsin hukanneeni sanani kesken hengenvedon. Hänen masentunut ilmeensä ei jättänyt arvailemisen varaa, vaan suodatti silmistään kaiken tarvitsemani. Kaiken kattoi pelkästään hänen ikävänsä ja palava jälleen-näkemisen kaipuu tyttärensä kanssa.

>Olet hyvä ystävä, Jacob>, Bella niiskautti ja kuulin Edwardin rykäisevän ulkoa ovensuusta> kiitos, että olet mukana tässä.>

>Eipä mitään> hymähdin täysin tietoisena yhä ovella odottavasta suojelijasta> istu viereeni taakse. Ehkä se helpottaa ajattelemista; enkä sitä paitsi pysty lupaamaan rauhaa sen blondin kanssa.>

Bella hymähti ja pyyhki vielä viimeiset kyynelnorot silmäkulmistaan.


Istuuduin Edwardin volvon takapenkille ja keksin automaattisesti mielessäni useita kiperiä kysymyksiä ja huomautuksia hänen autonsa kunnosta, mutta vieressäni istuva Bella ei varmasti katsoisi sitä hyvällä kaiken juuri purkamansa jälkeen.

Seurasin pitkään hänen viininpunaisella poninauhanlenkillään kikkailemista, kunnes etuikkunasta kimpaissut tuulevire sieppasi sen hänen sormistaan lattialle. Bellalle iski jälleen aukoton kaipuu ja kuulin Edwardin puhuvan hänelle hiljaa ajatuksissaan.

>Älä ole huolissasi, Bella>, Edward hymähti vaisusti saattaen myös Bellan poskille auringon lävistävän hymynhäivän> eivät he tee hänelle mitään. Ei kellään ole siihen syytä. Aro odottaa meitä.>

Edellä kaahaava tipunkeltainen avoporche poukkoili hetkittäin tien laidan ja keskiviivan välillä. Aluksi edes Edward ei tuntunut välittävän siitä, kunnes hänen kojelaudalle amatöörimäisesti asentamansa puhelinpidike alkoi tärisyttää koko autoa.

Rosalie nykäisi sen telineestä Edwardin kehotuksesta ja asetti sen silikkokorvilleen vastaten omalla omahyväisellä äänellää> joo.>

Tuli hetkeksi aivan hiljaista ja jokainen tuntui keräävän energiaa vastaanottaakseen tulevat vastoinkäymiset.

>Niinkö> blondi jatkoi ja viittoi Edwardia jatkamaan suoraan nyt jälleen oikeaa linjaa huristavan porchen perässä> juu, kerron. Kiitos Jasper.>

Rosalie laski puhelimen jälleen kojelaudan telineeseen ja suoristeli jäseniään pitkän taipaleen jäljiltä> Tanya ja Kate liittyvät joukkoomme seuraavan bensiinipisteen jälkeen.>

Muistin heidät edellisvuodelta; Tanya oli ollut myöntyväinen laumaani kohtaan, mutta se toinen, Kate oli ollut varovaisempi. Muistin Renesmeen tehneen heihin vaikutuksen jo alkuhetkillä ja ymmärsin nyt, minkä tähden heidät oli pyydetty mukaan.

Edward kolautti vilkun oikealle ja kiepsautti tien laidassa tyhjyyttään uhkuvan bensa-aseman lävitse, jonka laidalta seurueeseemme liittyikin uusi auto. Vitivalkoinen, vastavahatun kiiltävä toyota, joka kiihdytti vauhtiaan perässämme. Edward tuntui silmäileväön heitä takapeilistä useaan otteeseen matkan aikana ja viimein noustuamme rinnettä ylös Volterran kivirakennuksen liepeille tuntui koko valkeanaan hohtava tori keränneen koko kaupungin väen kaupittelemaan sunnuntaipäivän viimeisiä antimia.

>Oletko valmis, Jacob>, Bella katsahti minuun ja rykäisi äänensä auki.

>Tottakai> hymähdin ja halasin tätä pehemästi. Toivoin lämpimän halauksen edes hetkeksi lämmittävän hänen kylmää ihoaan> valvon selustaasi.>

Bella nyökäytti päätään kiitokseksi ja astui ulos viileään syysilmaan Edwardin avustuksena. Askeltuamme torille kivitornin kello kolahti iltaseitsemän merkiksi ja ilmassa tuoksui oudon kitkerä haju. En Bellan itsesuojeluvaistoa vahvistakseni kyennyt sanomaan sitä ääneen, mutta harmikseni ilmassa tuntui löyhkäävän tuore kuolema.
*And so long, there was no time to waste, only eternity to be with him. My love, my need and all the things that makes my life this what it is.*

  //Bella to Edward in Moonlight Shadow//

Poissa Reneè

  • Puolivampyyri
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 21
  • Elisabeth Cullen
8. Volterra


Vedin syvään henkeä vanhasta tottumuksesta ja punnitsin mielessäni kamalia vaihtoehtoja toinen toisensa perään; ottaisivatko he hänet meiltä? Tekisivätkö he hänestä kaltaisensa? Niiskautin syvään ymmärtäessäni pahimman painajaiseni nyt olevan osana todellisuutta. Eiväthän he voi tehdä sellaista kaltaiselleen?





Bella:

Kävelin heidän perässään halki torin; he muut vaikuttivat niin kovin luottavaisilta. Mikä minussa oli siis vialla?

>Bella pieni>, Tanya kiihdytti kävelyään tavoittaakseen minut ja halasi lohduttavasti> en pyydä sinua olemaan huoleti. Heillä on rakkaasi, tunnen sen tuskan. He veivät meiltä Irinan. En tiedä kykenenkö koskaan antamaan sitä heille anteeksi.>

Nyökkäsin hänelle kiitokseksi ja laskeuduin jälleen pelkäämään kuollakseni tyttäreni puolesta. Lorraine ei ollut minulle tuttu millään sektorilla, ainoastaan Carlislen ja Edwardin kertoman perusteella osasin eliminoida hänet vampyyriystäviemme ulkopuolelle. Paloin halusta päästä muiden mukana kuulemaan, mikä hänellä oli Renesmeetä vastaan. Ilman kunnon selvitystä hän ei perheeni luomasta taistelukehästä pääsisi lähtemään.


Nousin Alicen ja Esmen perässä jykevät kiviportaat ylös ja kuuntelin aavemaisten askeltemme kaiun tiiviissä kivikäytävässä. Ympärillämme seinillä tuomitsevia katseita omaavat taidemaalaukset eivät edesauttaneet levontunnetta nimeksikään; jo pelkästään sisimmissämme sykkivä raivonoma riitti sammuttamaan tuulessa vapisevat kruunukynttilät.

Jykevät saarniovet avautuivat tasaisesti naristen edessämme käytävän perällä ja pieni vaaleanutturapäinen kaapuun pukeutunut vampyyritar eteni varmoin askelin eteemme. Carlisle pysähtyi tytöstä kahdenkymmenen metrin päähän ja viittoi kättään takana tuleville kehotukseksi. Jokainen pysähtyi vaiti kuuntelemaan, kuinka Carlisle rykäisi itselleen puheenvuoron.

>Jane>, Carlisle tervehti kylmän kohteliaasti ja puhui hallitusti koko ryhmän puolesta>emme ole täällä ilon asialla.>

Jane virnisti kylmän kalvakasti ja vilkuili takanani seisovia susilauman jäseniä; hänestä näki selvästi epäuskoisuuden, mutta kuten aina, hän onnistui kääntämään senkin virneeksi.

>Ymmärrän sen, Carlisle. Mutta en olettanut sinun taluttaneen vahtikoiria turvaksesi>, Jane väläytti kylmän nihkeästi ja tuntui silmäilevän erityisesti etäimmällä seisovaa Samia> ja oikein päärakin kera. Tästä voi kehkeytyä jotain suurenmoista.>

Jane hymyili vielä kerran pikemminkin irvistyksenä Carlislelle ja kääntyi sitten kulkemaan edellä johdatten meitä pitkin kapeita käytäviä portaineen alas maan alle. Jacob kuului nurisevan aivan takanani jotain vampyyrien kieroudesta ja vilpillisyydestä, mutta Samin edellä kuuluvat hiljainen suhahdus sulki hänen suunsa nopeasti.

Käytävät kapenivat ja Jane kipitti yhä edellämme avaamaan jättiläismäiset kirsikkapuusta kaiverretut saliovet; niiden takaa paljastuisi kuninkaallisen koristeellinen kivisali, jolle yksikään edes elokuvissa nähty tanssisali ei vetäisi vertoja. Viininpunaiset verhot ruutuikkunoissa olisivat hienon hienoa samettia ja lattia oli vuorattu ainoastaan vampyyrien voimille vertaansa vetävän kovalla marmorikivellä. Perimmäisenä kastanjanruskeasta marmorilattiasta kohosi portaikollinen koroke, jolla koreilivat kolme saarnipuusta kaiverrettua tuolia. Muistuttaen kovin paljon tarinoissa kuninkaallisten valtaistuimia, ainoastaan vähemmän muodollisia.

Ovien viimein avauduttua täysin avoimiksi, lähdimme ryhmänä yksi kerrallaan astelemaan enemmän ja vähemmän varmoin askelin sisälle marmorisaliin. Katselin muiden mukana ympärilleni ja sali näytti ulkoisesti yhä juuri siltä, kuin olin muistellutkin. Kaiken jälkeen katseemme kääntyivät salin päätypäähän, minne Jane oli astellut rivakasti pienillä jaloillaan edellämme ja istuutui rennosti istumaan korokkeen reunalle seinän viereen. Ylhäällä korokkeella seisoivat jylhästi ne samat kolme tuolia, jotka olivat ottaneet meidät kaksi vuotta sitten yhtä epävarmoissa merkeissä vastaan.

Keskimmäissä tuolissa istui korkeaotsainen ja tummahiuksinen Aro, jonka viekas hymynhäivä ulottui aina salin toiselle puolelle. Hänen oikealla puolellaan istui kyyryselin kireäkasvoinen Marcus, joka taasen ei koskaan hymyillyt. Epäilimme yhteisvoimin hänen menettäneen hymynsä liityttyään Aron joukkoihin; Aron huumorintaju ei ollut hänelle mieleen. Aron vasemmalla puolella virnuili sileine vaaleine hiuksineen ja kylmän punaisine silmineen Caius, joka lahjattomana oli aina tyytynyt pilkkaamaan muita parempiaan kateuden kirkkaana merkkinä. Epäilin myrkyn nielemän ulkomuotonsa perustein hänen olleen täysin Renesmeen sieppaamisen puolesta ja olin valmis puhkomaan hänestä joka ikinen virnistyksen puhtaalle marmorilattialle heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Onnekseni Jacob takanani ymmärsi tarttua vitivalkoisenaan nyrkkipuristukseeni ja sai vihani lievenemään toviksi. Sillä välin Aro katsoi tilaisuutensa tulleen ja nousi tuolistaan jättäen kaksi muuta turvaamaan selustaansa. Hän asteli inhan arvokkaasti kohti Carlislea, mutta jätti viisaasti tarvittavan turvavälin.

>Carlisle>, hän hymähti halveksuvasti ja viittoi luisevalla kädellään tervehdykseksi> tulittehan te viimein. Pieni ennustajanne oli suunnitellut tätä jo aamusta lähtien. Mikäpä teillä näin kauan kesti?>

Lauman jäsenet takanamme pidättivät hampaittensa kirskuvia narinoita; Carlisle sen sijaan vaihtoi myöskin kasvoilleen vaikean oloisen hymyn ja asteli kättelemään Aroa.

>Kohtasimme viivytyksiä matkallamme>, Carlisle vastasi tyynesti ja vierelläni hermostuneesti tasapainoilevat Tanya ja Kate kasasivat itseään kasaan päästämättä turhia ääniä.

>Tulimme niin pian, kuin suinkin oli mahdollista>, Carlisle jatkoi ja keskittyi jälleen olennaiseen> tulemma rakkaamme puolesta. Käsittääkseni olette anastaneet pienen Renesmeen luotamme?>

>Valitettavasti näin oli tarpeellista> Aro pudisti vaivaantuneesti päätään, mutta jatkoi yhä aiheesta> olemme saaneet ristiriitaista tietoa sitten viimekäyntimme, emmekä saattaneet jättää asiaa sikseen. Ymmärrätte toki, Carlisle; emme saata asettaa salaisuuttamme vaaraan.>

>Toki vain, Aro. Olemme kuitenkin sitä mieltä ryhmänä, että tiedonantosi on syystä tai toisesta virheellistä>, Carlisle puhui selkeästi ja vältti äänestään epätietoisuutta> tulemme rauhanomaisesti ja haluamme keskustella kanssanne asian halki.>

>Te ryhmänä>, Aro naurahti> muistan kyllä elävästi pienet susiystävämme viime käynniltämme, mutta että ovat oikein liittyneet ryhmäänne. Mielenkiintoista.>

>Jopa on aikoihin eletty>, Marcus takana istuimellaan naurahti Aron taustana ja pilkkasi Edwardin kasvon irveistä päätellen molempia osapuolia>  että ihmissudet kaikkien näiden vuosien jälkeen alkoivat remmipiskeiksi. Empä tiedä kumpaa osapuolta tässä oikein sääliä pitäisi.>

>Vaikene>, Aro ärjäisi säädylliseen sävyyn ja kääntyi jälleen Carlisleen> olen tietenkin avoin kuulemaan oman puoliskonne asiasta, Carlisle hyvä. Varoitan kuitenkin, että lähteeni on luotettavaa laatua ja olen kuullut lähes tarpeeksi jo tuomitakseni.>

Olin horjahtaa selälleni Aron kylmän tuomistevista sanoista; onnekseni Jacob takanani pukkasi vastaan ja sain nopeasti tasapainoni takaisin herättämättä sen suurempaa haloa. En yhä vieläkään halunnut uskoa sitä.

>Puhun kovin varmoilla sanoilla>, Carlisle pudisti päätään ja käänsi painoin jalalta toiselle> oletan, että Renesmee kuitenkin on täällä luonanne. Hänen huolestuneille vanhemmilleen olisi kamalan tärkeää nähdä hänet; ymmärrät varmaankin.>

>Toki ymmärrän>, Aro vastasi kuivan myöntävästi, mutta ei tehnyt elettäkään edistääkseen asiaa> en kuitenkaan ymmärryksestäni huolimatta voi toteuttaa toivettasi, Carlisle. Vaikka Isabella ja Edward ovatkin tulleet Italiaan asti tapaakseen hänet jälleen.>

Carlisle mutristi suutaan ja jokainen meistä havahtui korokkeen takana avautuneen kamarioven kovaääniseen narinaan. Katseeni keskittyi takaovesta sisälle astuneeseen pitkään naiselliseen vampyyrinaiseen, joka kantoi sylissään kookasta nyyttiä. Nainen laski nyytin Janen viereen korokkeen reunalle  ja jäin seuraamaan nyytin elottomuutta. Huokaisin syvään hetken jo pahinta pelättyäni.

Jacob sen sijaan takanani murisi kurkkunsa kautta hiljaa ja yhdistin pisteet nopeasti, he olivat merkeistä päätellen ottaneet yhteen aamulla; naisesta ei kuitenkaan ulkoisesti osaisi päätellä hänen vahvuuttaan. Jacob hiljentyi muiden mukana kuulemaan jälleen puheevuoron omannutta Aroa, joka ei tuntunut noteeraavan lainkaan vasta saapunutta vampyyritarta.

>Kuten jo totesin, olen valmis ilomielin kuuntelemaan oman puolelle tästä asiasta>, Aro kehotti selkeän varmalla äänellä ja napsautti sormiaan epäselväksi merkiksi jostain tuntemattomasta.

Vasta saliin astunut nainen avasi nyt kannoillaan tutun kamarioven ja sisälle astuivat nyt kolme kookasta vampyyria lisää; yksi korean oloinen kalvakka naisvampyyri ja kaksi iäkkäämmän luontoista miestä. Nainen oli kaikesta päätellen Lorraine, jonka Carlisle oli kuvaillut etelän runtelemaksi ja erakkomaisen nuhjuiseksi. Kuitenkin; olisin itse näkemäni perusteella kuvaillut hänet hienovaraisen koreana, mutta tietyllä tapaa myös erakkomainen olemus huokui hänestä selkeästi.

Miehet hänen takanaan olivat harmaapäisiä kumpainenkin, mutta ainoastaan toinen heistä vaikutti kyllin rotevalta jyllätäkseen voimalla. Jäljelle jäänyt oli kaiketi lorun kirppu ja oli mukana muodollisuus-syistä; muistaten kuitenkin, ettei ulkomuoto aina kerro kaikkea, tässäkään tapauksessa.

>Lorraine>, Carlisle tervehti selkeästi, mutta kadotti kaiken kunnioituksen äänensävystään> pitkästä aikaa.>

>Carlisle>, Lorraine vastasi vainotaisesti takaisin, mutta ei nostattanut silmäystäkään meidän suuntaamme. Jokainen saattoi aistita hänessä piilevän kitkeryyden ja rauhattomuuden. Ehkä jossain sisimpäni sopukoissa toivoinkin sitä, mutta olinko silti tyytyväinen? En.

>Onpa hyvä, että tunnette toisenne entuudestaan>, Aron silmistä saattoi aistita mielihyvän, jonka Carlislen ja Lorrainen välinen kipinöinti oli hänen viekkauttaan ruokkinut> käydäänpä siis pikaisin asiaan.>

Aro astui askelen sivumpaan ja viittoi Lorrainea kolmen tuntemattoman vampyyrin kera laskeutumaan lähemmäs. Heidän toimistaan huolimatta kaikki senaikainen huomioni keskittyi korokkeen reunalla Janen syliinsä nostamaan nyyttiin, joka ei vieläkään liikkunut itsenäisesti. Muutkin lisäkseni vaikuttivat huojentuneilta siltä osin; itse en ollut aivan niin luottavainen. Mitä tekemistä elottomalla nyytillä oli tämän kanssa?

>Lorraine>, Aro kehotti ja aloitti itse keskustelun yhä kiinnittämättä huomiotaan nyyttiin; ehkä tarkoituksella> olet luovuttanut meille yksityiskohtaisia tietoja liittyen heidät tyttäreensä(viitoten minuun ja Edwardiin) Renesmeehen. Toistaisitko kertomasi myös heidän kuullensa, jotta jokainen asianomainen pysyy ajan tasalla?>

Lorraine vaikeni hetkeksi ryhmitellen selkeästi sanoja päähänsä muistilapuksi ja avasi sitten jo näes liimautuneet huulensa.

>Renesmee Cullen on alkuperäis-syntyinen puolivampyyri, eli dampyyri>, Lorraine piti tauon ja jatkoi vaihtamatta katsettaan ryhmästämme> dampyyrit ovat aivan yhtä vaarallisia ihmisille, kuin vampyyritkin. Heitä on kohdeltava samoin perustein, kuin vampyyrejäkin lakiemme kohdalla.>

>Ja lakimme on>, Aro jatkoi Lorrainen tahallaan kesken jättämää muistilappulausuntoa> kaikki meistä eivät välttämättä tiedä.>

Kauniisti sanottuna hän viittasi Samiin, Sethiin ja Jacobiin joukossamme; heille asia oli kuitenkin ilkiluontoisista selvennyksistä aivan yhtä varmaa, kuin meillekin. Pelkäsin heistä kolmesta eniten Jacobin reaktiota. Voi kumpa hän pystyisi hillitsemään itsensä tämän kerran, rukoilin istekseni ja toivoin samaa myös muille.

>Laki>, Lorraine keskeytti nieleskelemään turhat hermostuneisuutensa ja jatkoi jälleen keräten uutta rohkeutta avukseen> laki käskee tuhoamaan jokaisen sääntöjä rikkomaan vampyyriverta suonissaan omaavan olennon, eikä anna uutta mahdollisuutta.>

>Aro>, Edward eteni kauhistuksekseniCarlislen ohitse ja kääntyi rakkaudesta puolustamaan omaansa> Renesmee ei ole tehnyt mitään sääntöjen vastaista.>

>Edward. Edward>, Aro arpoi mielessään ja mittaili Edwardia katseellaan> niin tyypillistä sinulle. Kuin olisit sen isältäsi perinyt.>

Edward puri huultaan uhmaavasti ja Lorraine perääntyi useamman askeleen taaemmas. Itse olin Edwardin puolesta peloissani, sillä hänen ainoa senhetkinen tehtävä oli puolustaa
Renesmeetä oman henkensä uhalla.

>Kuitenkin>, Aro kallisti jälleen päätään arvuuttelevasti ja kääntyi uudelleen Lorrainen puoleen> hänet on lakiamme vastaan nähty ihmisten lähettyvillä ympäristölleen vaarallisena, sekä hän löytyi Kristallimetsästä ilman suojelijaa. Tiedätte varmaan, miltä se kaikki kuulostaa.>

>Ja laki on ehdottoman tarkka näistä seikoista>, Jane uskaltautui jälleen puhumaan> vastasyntyneet yksinäisinä ovat pahin mahdollinen paljastuminen meille kaikille.>

>Ette tiedä, mistä puhutte>, Edward mylväisi yhä hillitysti ja viittoi ensimmäistä kertaa säädylliseen sävyyn Jacobiin> Jacob Black oli hänen mukanaan. Ainoastaan muutaman juoksuaskeleen päässä hänestä.>

Aro hieroi leukaansa mietteliäänä ja punnitsi Edwardin vastattuja väitteitä> olet ehkä oikeassa. Mutta säännöt ovat säännöt; tunnet ne itsekin, Edwardiseni. Et kai sinäkään toivo ihmisten saavan selville salaisuuttamme?>

Edward oli hiljaa ja punnitsin pelokkaana omassa mielessäni, kuin olimme jo aikaisemmin kertoneet sekä Charlielle, että Reneèlle. Pohtiko Edwardkin samaa? Vaikuttaisiko se heidän päätökseensä?

Jane istuskeli nyt pitkän naisvampyyrin seurana korokkeen laidalla ja he molemmat silittelivät silpoisilla käsillään valkeaan huopaan käärittyä nyyttiä ja varoen alkoivat kääriä huopapeitettä sen yltä. Tunsin jokaisen huoneen katseen Aroa, Caiusta ja Marcusta lukuunottamatta seuraavan heidän toimiaan. Kuulin Alicen edessäni henkäisevän säikähtyneenä syvään ja huopakääre laskeutui pehmeästi kivilattialle.

Nostin pelosta tärisevät kämmeneni kasvoilleni ja polveni olivat pettämässä pahan kerran; salissa kaikui kymmeniä pelon havahduksia ja vasta sekunnin murto-osien jälkeen kunnolla tajusin, mitä näin.


Jane piteli sylissään nyytin sijasta pientä tytärtäni; pieni Renesmeeni ei ollut liikahtanut koko aikana ja hänen elottomat kasvonsa olivat kalpeat. Pieni lapseni ei hengittänyt.. He olivat tappaneet lapseni!
*And so long, there was no time to waste, only eternity to be with him. My love, my need and all the things that makes my life this what it is.*

  //Bella to Edward in Moonlight Shadow//

Poissa Reneè

  • Puolivampyyri
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 21
  • Elisabeth Cullen
9. Kadotus


Olin jo tuntea sydämessäni hänen paikkansa tyhjänä, kuin häntä ei enää olisi. En tiedä, mitä tekisin  ilman pientä tytärtäni, enkä voi suoda perheeni tuhoutuvan hänen vuokseen vain, koska itse annoin tämän tapahtua. Jos jonkun olisi kuoltava hänen vuokseen..olisin se minä.



Edwardin vihaa riipaava murina kaikui aina salin perällä, hän ei antaisi heidän päästä niin vähällä perheenjäsenemme riistämisestä. Sudet yhtyivät hänen vihaansa ja tunsin jo omankin vihanliekkini syttyneen sisälläni. Tämä ei jäisi tähän.

Edward kyyristyi ja syöksähti raivopäisenä kohti Aroa, mikään ei olisi hänelle esteenä. Samalla hetkellä Aro kohotti kätensä suojakilvekseen ja vain kahta milliä ennen osumista Edward pongahti käden voimasta ja kaarsi huoneen sivuseinään ja kolautti itsensä jykevään kivitakkaan murtaen voimallaan tusinan tiiliä murusiksi.

>Edward, Edward>, Aro mutisi ääneen ja kohautti tylynä olkapäitään> etpä ole vieläkään oppinut. En tee hätiköityjä johtopäätöksiä.>

Ja toden totta, samassa Renesmee purskahti onnettomiin nyyhkytyksiin, mutta ei edelleenkään liikkunut lainkaan. Kieltämättä hetkeksi huokaisin helpotuksesta, eikä minun tarvinnut Edwardistakaan olla huolissani; hän oli jo noussut jaloilleen ja asteli rivakoin askelin jälleen Carlislen rinnalle ryhmämme etupäähän.

>Mitä teit hänelle>, Edward ärisi ja Carlislen pidättäytymispyynnöistä oli edelleen raivoissaan> miksi hän ei liiku? Miksi?!>

>Rauhoituhan, poika hyvä>, Aro hyssytteli ja levitti oikean käsivartensa viitaten sanattomasti Janeen ja tyttöön> hän on transsissa, eikä ymmärrä tästä mitään. Hänen ei ole tarpeellista olla huolissaan omasta tulevaisuudestaan. Eikö niin, Carlisle?>

Edelläni seisova Carlisle näkyi nyökkäävän vaitonaisesti, mutta hänen nyrkissä tärisevä kätensä ei ollut yhtä levollinen.

>En erityisemmin pidä huumoristasi, Aro>, Jasper astui Carlislen ja Edwardin väliin etunenään> tiedät, että olemme hänestä huolissamme. Mikset anna hänen olla? Hänhän on vasta lapsi.>

>Olet oikeassa, kalpea ystäväni>, Aro mutrusti huuliaan uudelleen ja korokkeella ivallisesti hymähtelevä Caius oli purskahtaa nauruun> kas kun, hänkin kasvaa tuosta vielä. Mitenkä hänen kanssaan silloin siis menetellään?>

>Hän ei koskaan muutu täysin kaltaiseksemme>, Carlisle puolusti kunnioittavasti Renesmeetä ja vetosi lääkärinä tutkimustensa perusteisiin> hänen rakenteensa ei ole täysin vampyyrin, eikä hän enää kaipaa juuri laisinkaan verta ravinnokseen. Hän on kuin ihminen, luontoaan ja kehittymistään lukuunottamatta.>

>Kiintoisaa>, Marcus käännähti tuolissaan ja väänsi kasvoilleen saman ivan, kuin Caiuskin hetki sitten; epäilemättä he olivat Renesmeestä yhtä mieltä> ja kuitenkin, hänhän on puoliksi vampyyri. Se riittää.>

>Eikä riitä>, Edward uhosi jälleen ja pelkäsin hänen vielä yltävän liian pitkälle uhkailussaan> te ette vain pidä ideasta, ettette saa kaikkea haluamaanne. Myönnä se, Aro!>

>Varohan sanojasi, poika>, Aro säilytti rauhallisen tempperamenttinsa, mutta astui kuitenkin turva-askeleen lähemmäs omiaan> sinusta on ollut ongelmia ennenkin. Saattaisi olla suuri virhe, jos sormeni lipsahtaisi liian lähelle henkikultaasi. Et kai halua sitä kallisarvoiselle perheellesi?>

Edward vaikeni, mutta sudet takanani jatkoivat matalaa murinaansa. Toivoin sielussani hänen osaavan hillitä itsensä, edes sitten minun vuokseni. En mitenkään voisi menettää häntäkin.

>Kuten jo totesin>, Aro puhkui uudelleen puheenvuoroon ja toisti omia kipeitä sanojaan> emme ota riskejä maailmamme paljastuksen suhteen, joten olemme valmiit kuulemaan ehdotuksenne ennen, kuin teemme yhteistyönä lopullisen päätöksemme. Kenelle annamme puheenvuoron ensimmäisenä?>

Ryhmässämme tuli ensin aivan hiljaista; sitten vierelläni hermostuneena keinuva Tanya nosti kätensä ylös ja asteli epäröivin askelin Aron eteen ojentaen kätensä hänelle nähtäväksi. Aro sulloi Tanyan käden omiensa suojiin ja sulki silmänsä saaden tunteellaan Tanyan huojahtelemaan omassa tunnevyöryssään. Joukostamme kuului useita hiljaisia hengähdyksiä ja huomasin edelläni seivovan Alicen pitelevän päätään; oliko hän keskellä näkyä?

>Hmm. Mielenkiintoista>, Aro laski Tanyan käden vapaaksi ja kääntyi muiden Volturien puoleen> hänen muisoissaan ei näkynyt aukkoja. Meillä on siis yksi yhtä vastaan.>

Pitkän aikaa jo hermostuksesta tutissut ja rukoillut Lorraine seisoi nyt Aron ja Volturien välillä. Uskoin ymmärtäneeni hänen huolensa, mutta hänen syytöksensä meitä ja lastani vastaan eivät mitenkään voineet olla riittäviä. Miksi Aro ottia asian uudelleen käsittelyyn, vaikka Irina oli vasta lyhyt aika sitten menettänyt oman henkensä saman asian vuoksi?

>Asia nyt kuitenkin on niin, että tutkittuamme perin pohjin asiaa uudemman kerran olemme löytäneet rivien väleistä paljastuvia yksityiskohtia liittyen dampyyrien kasvutaruista ja niiden muuntautumiskyvyistä. Tilastojen mukaan joka kolmas dampyyrisyntyinen muuntautuu arvioista poiketen arvaamattomiksi ja jopa täysin vampyyreiksi>, Aro puolusteli kitkerästi näkökantaansa ja jatkoi yhä vakavampaan sävyyn> otamme tietenkin huomioon perheesi kunnioitettavat elämäntavat, Carlisle. Olemme kunnioittaneet eläinkunnan kattavaa ruokavaliotanne, mutta ymmärtänet, että aikamme varrella vahvimpiakin veljiämme on kääntynyt takaisin alkuperäiseen ruokavalioon. Ja uskon yhä jokaisen teistä tiedostavan sen, mitä se tietää meidän tehtäväksemme?>

Kukaan ei ulkoisesti nyökännyt, mutta jokainen meistä varmasti osasi kuvitella hänen sanansa kuviksi; haluamattaankin.

>Ja niin>, Aro keräsi jälleen huomion ja asteli nyt lähemmäs Janea lauman jäsenten takanani säestäessä hänen matkaansa murinallaan; myös Alice tuntui hätääntyvän edessäni> valitettavasti meillä ei ole kaikkia tyydyttäviä vaihoehtoja ollut koskaan; aina joku tulee pettymään.>

>Bella>, Alice kuiskasi edessäni ja kääntyi puoleeni> Bella hän ei usko..>

En kyennyt keräämään itseäni kasaan ryhmittääkseni ajatusmaailmaani myös hänen suuntaansa, sillä olin muiden tavoin naulittunut Aroon, joka seisahtui Janen eteen ja silitteli karheilla sormenpäillään Renesmeen otsaa ja pehmeitä poskipäitä. Jane hymyili epäilyttävän ivamaisesti ja olin jo avaamassa suutani keskeyttääkseni heitä, mutta aivan liian myöhään

Aro nostin yhä transsissa uinuvan Renesmeen Janelta syliinsä ja siveli kädellään hänen pehmeitä kiharoitaan.

>Tiedän, että tämä tulee yllätyksenä kaikille>, Aro pyyhki ivahymyn kasvoiltaan ja keskittyi mittaamaan Renesmeen pientä lapsen kehoa silmillään ja laski kätensä vakaana hänen ohuelle kaulalleen> uskokaa kuitenkin; tämä sattuu häntä paljon vähemmän, kuin teitä.>

Ryhmästämme kuului säikähtyneitä hengähdyksiä ja Aron kääntyneen selän takaa kuului aavemaisen äänekäs rusahdus, joka salpasi henkeni täysin. Ääni kaikui korvissani yhä uudelleen ja uudelleen; tunsin ruumiini tärisevän ja kuulin edessäni Alicen kiljaisun. Ne kaksi ääntä yhdessä korostivat toisiaan ja kirjaimellisesti tunsin osan sisälläni kuolevan; kaikkien aikojen pahin painajaiseni oli käynyt toteen.

Hengitystäni pidätellen kuulin Aron vaimeiden askelten laahaavan ja hän näkyi kääntyvän. Pieni lapseni, rakas Renesmeeni oli hänen avoimessa sylissään ja.. Hän ei ollut enää täällä.
*And so long, there was no time to waste, only eternity to be with him. My love, my need and all the things that makes my life this what it is.*

  //Bella to Edward in Moonlight Shadow//

Poissa Reneè

  • Puolivampyyri
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 21
  • Elisabeth Cullen
10. Suru ei säästä


Kammottava ääni kaikui sisälläni onttona ketjuna: se rusahdus, kuin yhä toiminnassa oleva jäsen olisi taitettu kahtia. Se.. Se oli ollut kamalampaa, kuin kukaan ikinä voisi kuvitella. Hän oli niin eloton.




>Sinä ruoja>, Edward karjaisi ja taisteli pitääkseen itsensä kasassa> sydämetön houkka!>

>Edward>, Carlisle seisahtui refleksimäisesti ja tarttui Edwardia molemmin käsin pitääkseen hänet aisoissaan> ei se vaikuta! Ei se tuo Renesmeetä takaisin.>

>Hän ei tehnyt mitään väärää>, Edward taisteli yhä vastaan> hän saa maksaa siitä!>

>Anna sen olla, Ed>, Emmet kiskaisi hänet taaksepäin ja paljasti ärjyn hammasrivinsä Voltureille>, omapahan on kunniansa menetys. Tämä ei tee heille hyvää. Raakalaiset!>

>Olemme toki pahoillanne puolestanne>, Aro kehtasi laukoa jälleen turhia sanojaan ja laski pienen ruumiin sylistään edellä säikähdyksestä tutisevan Esmen syleilyyn>tämä oli erittäin valitettavaa.>

>Olet turmellut maineenne, Aro>, Jasper nyrpisti nenäänsä ja piteli yhä heikkona pidättäytyvää Alicea lähellään> teidän kunniakkuutenne on mennyttä.>

>On säälittävän alhaista riistää pienen lapsen henki>, Sam eristäytyi puolustuskantaan muusta laumastaan ja nousi suojamuuriksi menettämämme puolesta> muistakaa tämä tulevaisuudessa; kaikki kostautuu takaisin. Ennemmin, tai myöhemmin.>

>Puhutpa äkkiä viisaita, koira>, Aro jatkoi alentuvaa puhesävyään ja sähähti Samille varoitukseksi> teidän uskollisuutenne on sääliksi koko ihmissusien yhteisölle. Mistä moinen muutos yhteisymmärrykseen?>

>Se ei kuulu teille>, Sam pidättäytyi ja levitti kätensä Jacobille esteeksi; hän oli pitkään hillinnyt oman kostonhimonsa ja keskittynyt murisemaan turvakseni> kaltaisenne eivät ansaitse kunniakasta kohtelua, kuten he.>

Aro kohautti turhamaisesti olkapäitään ja mytristi kasvonpiirteitään> kovia sanoja koiralta. Taidat olla aika kunkku laumassasi, vai eivätkö alaisesi uskalla puhahtaakaan vieraille? Ujous ei totta tosiaan sovi vahtihurtille.>

Jacob murisi nyt kovempaa edelläni ja kuulin raivosta puristuneiden nyrkkien naksahtelevan nikamista. Hänestä pystyi näkemään päällepäin joka ikisen sydämenlyönnin kostonhimoon sekoittuen ja pelkäsin hänen muuntautuvan vahvaan susihahmoonsa nyt millä hetkellä hyvänsä. Rukoillin tärisevän ruumiini sisällä hänen puolestaan ja pidättäydyin heidän riitaringistään.

Aro oli jo tehnyt kaikkensa murtaakseen uomiamme, ei hänellä enää ollut syitä satuttaa meitä enempää. Hänen motiivinsa eivät olleet kenellekään mieleisiä, mutta Volturien mahtia ei ollut uhmaaminen; heihin tepsi ainoastaan vedenpitävä puhuminen, joskus ei sekään.

>Et pääse tästä näin vähällä>, Edward puri hampaitaan yhteen ja porasi katseellaan reikiä Aron sisimpään> ja Lorraine; en tippaakaan piittaa mielenterveytesi homevaurioista, mutta voit todellakin olla varma, että heti kun silmäsi välttää ja astut jalallasikaan liian lähelle perhettäni..>

>Edward, uhkailu ei nyt auta yhtään>, Carlisle veti hänet takaisin taakseen Jasperin ja Emmetin suojattavaksi ja kääntyi takaisin Aroon hieman vavisten> tämä tapaaminen ei ollut lainkaan sellainen, kuin mitä toivoin, Aro. Toivon todella, ettet enää uhkaa perhettäni, sillä olet riistänyt meiltä suojattimme. En tule antamaan sitä koskaan teille anteeksi. Voit luottaa siihen.>

>Ymmärrän kantasi, Carlisle>, Aro synkkeni ja viittoi kädellään Lorrainea väistymään paikalta> lähtekää rauhassa. Emme vie enempää aikaanne.>

Carlisle nyökähti ja kääntyi vierellään jäykkänä seisovan Esmen puoleen; he käänsivät vaimeasti selkänsä Voltureille ja lähestyivät yhä shokista säikähtyneitä kasvojani. Katseeni ajautui väkisinkin Esmen sylissä makaavaan elottoman tytön ruumiiseen, mutta en saattanut koskea sitä.

Hän oli ulkoisesti aivan ennallaan, kuin olisi nukkunut vaiti. Onnekseni paksut kiharat peittivät hänen takuuvarmasti pelottavat kasvonsa, mutta hänen pieni päänsä kauloineen oli luonnottomassa asetelmassa muun kehon kanssa. Hänen kätensä alkoivat sinertyä vivahteikkaasti ja tietämättömän näkökulmasta hänen ulkomuotonsa muistutti lähemmin kylmettynyttä.

>Olen niin pahoillani, Bella>, Alice tarrautui halaamaan minua ja kuulin hänen nyyhkyttävän hallitsemattomasti> olen niin mielettömän pahoillani!>

>Kiitos>, onnistuin kuiskauksena kakistelemaan ja halasin häntä kylmissäni> tämä on sinulle menetys ihan yhtä lailla, Alice. Kiitos niin, että välität.>

>Tietenkin, Bella>, Alice nyyhkytti yhä ja vetäytyi hitaasti halauksesta tarkastellen minua suurilla kyynelistä kostuneilla silmillään> olen tässä lähelläsi ihan koko ajan. Koska vain tarvitset ystävää.>

>Kiitos>, nyyhkäytin uudelleen ja halasin häntä vielä edellistä tiukemmin.

>Voi Bella>, Rosalie astui Emmetin takaa ja kaappasi minut syleilyynsä> tämä on niin kamalaa. Ei hän.. Ei hän yht`äkkiä voi vain olla poissa. Ei mitenkään.>

>Kiitos Rose>, pyyhkäisi kyyneleet hihankulmaan ja nielaisin suurimmat tunteenryöppyni kurkusta alas> me kyllä pärjäämme; usko pois.>

Rosalie nyökkäsi vaitonaisesti ja painautui uudelleen Emmetin rintaa vasten. Hänellä oli yhä rakkaimpansa; he selviäisivät yhdessä. Renesmee oli ollut Rosalielle kuin oma lapsi; he viettivät usein paljon aikaa yhdessä ja keräsivät kultaisimpia muistoja yhdessä. Alice oli ollut se ohjaava kummi, joka näytti hänelle elämän ihmeitä. He Alicen ja Jasperin kanssa olivat seuranneet luonnon kiertokulkua kukkien ja metsän vaihtuessa kesästä syksyyn; he auttoivat häntä keräämään muistoja tuonpuoleiseen.

>Bella kultaseni>, Esme laski paljaan käsivartensa olalleni ja suodatti minut silmillänsä surunvalitteluihinsa> et voi kuvitella, kuinka pahoillani olen puolestasi. Hän oli minullekin kuin lapsi; ehkä ainoa lapsenlapsi, jonka tulen ikinä saamaan. Hän oli niin suuri osa perhettämme.>

Esmen sydäntä riipaiseva nyyhkytys ja hänen kuiskatut sanansa eivät jääneet arvostamatta. Alice ja Rosalie pillahtivat uudelleen lähes äänettömään itkuun. Tulisin olemaan kaikille heille ikuisuudessa kiitollisuudenvelassa kaikesta siitä, mitä he olivat uhranneet minun ja tyttäreni avuksi. Joka ikinen naurun ja ilon sävy, joita he olivat näiden viimeisten kuukausien aikana hänelle suoneet. Kaikki se varmasti auttoi häntä vaihtamaan polkuaan tuonpuoleiseen. Hän varmasti odottaisi meitä siellä.

>Bells>, Jacob Edwardin hyväksymänä astui eteeni ja huultaan purren pidätteli kyynelpurkaustaan> mitkään sanat, taikka teot eivät koskaan riitä kertomaan, kuinka pahoillani olen puolestanne. Olen menettänyt molemmat vanhempani, enkä koskaan toivonut kenellekään samaa menetystä.>

>Voi Jacob>, sulauduin hänen lämpimien käsivarsiensa suojiin halaukseen ja tunsin kaiken piinan purkautuvan yhdellä hengenvedolla> ihanaa, että olet täällä.>

Jacob rutisti minua tiukasti ja hänen kova muurinsa puhkesi kyynelvirraksi. Olin omalta osaltani hyvilläni hänen suojamuurinsa murenemisesta, sillä hänen kaikki läpikäymisensä viimeaikoina olivat kasanneet tunnevalleja entisestään. Kumpa tämä auttaisi häntä käsittelemään rästiin kerääntyneitä tunnepalkoja.

>Bella>, Edward ujuttautui lopulta kehäringin sisälle ja tarttui kämmenillään hellästi käsivarsistani> anna anteeksi, että annoin käydä näin. Jos vain olisin hyökännyt..>

>Ei se mitään, Edward>, tunsin kyyneleen irtautuvan silmäkulmastani ja tarkka näköni sumentui hetkeksi> ei sille olisi kukaan koskaan voinut mitään. Tänään ei edes yhteinen rakkautemme riittänyt kääntämään tulevaa.>

>Et ikinä olisi ansainnut tätä, rakkaimpani>, hän lukitsi minut hellään halaukseensa ja haistoin hänen suolaiset kyyneleent silkinpehmeää poskipäätä vasten> hän ei olisi koskaan ansainnut tätä.>

>Meidän alkaa olla aika lähteä>, Carlisle pyyhkäisi silmäkulmiaan ja pakotti kasvoilleen rauhanomaisen katseen> Renesmeen sielun on päästävä pian vapauteen.>

Nyyhkytys ryhmässämme lakkasi pian hänen sanomansa jälkeen ja he Esmen kanssa astelivat etunenässä suurista pariovista käytävälle. Minun oli vaikeaa nostaa jalkaani ensimmäiseen askeleeseen, mikään ei tuntunut enää luonnolliselta. Edwardin ja Jacobin ymmärtäväisellä avustuksella selviydyin ryhmän tuella aina ulos torille ja ensimmäisten kuun säteiden valaistua kellotornin viisarit olin lopullisesti menettää vahvan itsekurini, joka oli kantanut minut tähänkin asti.

Kuinka olinkaan toivonut asioiden kääntymistä täysin toiselle kannalle; Aro olisi huomannut kamalan virheensä ja kyennyt arvioimaan tilanteen uudelleen. En ehtinyt edes valmistautua tähän, en halunnut ajatella sitä; halusin vain hänen ehdotonta parastaan. Nyt tarvitsin vain hetken aikaa itselleni ja perheen ympärilleni valmistautuakseni siihen kaikkein lopullisimpaan; Renesmeen oli aika päästä kotiin.
*And so long, there was no time to waste, only eternity to be with him. My love, my need and all the things that makes my life this what it is.*

  //Bella to Edward in Moonlight Shadow//

Poissa Reneè

  • Puolivampyyri
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 21
  • Elisabeth Cullen
11. Hyvästi


Kuinka voisin kertoa sen; sanat eivät enää kykene riittämään, enkä kye hillitsemään tunteitani. Hän olisi ansainnut onnellisen lopun, ei tälläistä. Kuinka löytäisin polun täältä pois.



Olin niin yksinäinen ilman häntä. Millään ei tuntunut enää olevan merkitystä; ei enää. Kipeästi oli kuitenkin todettava, ettei häntä tuonpuoleisessa enää kiduttaisi kukaan. Muttei myöskään ikinä rakastaisi, niin kuin minä.

Olin ehdottomasti tarvinnut muutaman päivän asian alkukantaiseen sulattamiseen; eihän se koskaan kaikkea tuskaa ja eron kipeyttä lievittäisi, mutta ainakin tekisi asiasta astetta helpomman. Muut olivat olleet kamalan ymmärtäväisiä ja olin suurimman osan ajasta viettänyt Alicen ja Edwardin kanssa kahden keskeisillä keskusteluilla. Niiden ajaton tärkeys oli noussut todelliseen mittaansa vasta juuri niiden kahden päivän aikana ja olin ymmärtänyt viimein, kuinka ne olisivat jo aikaisemminkin tulleet suureen tarpeeseen.

Jasper oli pyytämättäni kyhännyt Esmetarhan keinupuun puhtaasta vaahterasta pienen kukkakaiverruksilla koristellun arkun, jonka hän oli Emmetin ja Rosalien auttamana maalannut korostamaan puun kaunista pintaa. Alice oli kyhännyt omin kätösinsä pehmusteet hienoimmasta silkkikankaastaan arkun sisälle ja kirjaillut koristepistoilla ruusun terälehtiä tyynyyn ja kattokankaaseen.

Koko kalvakka ruumiini oli tutissut sen valmiina nähtyäni, enkä osannut enää kuvailla kiitollisuuttani sanoin. Heidän kaikkien apu oli ollut korvaamatonta, enkä tuskin koskaan kykenisi maksamaan siitä pientäkään osaa takaisin. Jokainen heistä tuntui nyt minulle paljon enemmältä, kuin pelkkä sisar, tai veli; he olivat jokainen tavallaan minulle kuin sydänystäviä, joista en koskaan kasvaisi erilleni. Kumpa olisin osannut nähdä sen jo aikaisemmin, enkä vasta näissä merkeissä.

Edward oli kasvanut henkisesti noina kahtena päivänä paljon ja osasi arvioida elämää ja sen tärkeyttä paljon kypsemmin, kuin koko tänä tuntemanamme aikana. Huomasin myös suureksi ilokseni, että Edward ja Jacob olivat Volterrasta palattuamme sopineet kaikki erimielisyytensä ja alkaneet puhaltaa viimein yhteen hiileen. Sen myötä Quileuttien sudet ja perheeni olivat tavoittaneet täyden sopusoinnun keskenään; kaikki kärhämä, mikä meidän ja ihmissusien välillä oli koskaan ollut, oli väistynyt. Kuin koko maailma olisi kirkastunut ennätysajassa; yhden pienen elämän hinnalla.


Kauheinta oli nähdä hänen pienet ja avuttomat kasvonsa siinä; käsin koristellussa arkussa, joka oli kuvastanut hänen sielunsa hyvyyttä ja yksityiskohtaista kauneutta. He kaikki olivat mukanani, tukemassa minua; meitä.


>Bella>, Alice seisoi hiljaa vierelläni ja tarttui minua hellästi kädestä ja nyyhkäisi lähes ääneti> tahdotko tehdä tämän yksin?>

>En>, kuiskaisin ja pudistin päätäni. Edward odotti minua ja niityn laidalla, matalaan heinikkoon lasketun arkun vierellä. Hänen katseensa ei ollut tyypillisen iloinen, vaan nyt opin tuntemaan hänestä aivan uuden puolen; lohduttoman ikävän, jonka toivoin olevan hänelle viimeisin kerta. Sävy ei mitenkään sopinut hänen kauniin kalvakoille kasvoilleen.

Maa jalkojeni alla tuntui pettävältä, vaikka pellavapunokengät pitivät minut todellisuudessa tasaisesti maan pinnalla. En kyennyt ajattelemaan, en tahdistamaan suuntavaistoani, enkä tottapuhuen uskonut ulottuvani Edwardin ojennettuun kämmeneen ensimmäisellä yrityksellä. Keskitin yhteen kaikki viimeisetkin voimanrippeeni ja astelin silmä lohduttomista kyynelistä sumeina kohti Edwardin kuiskuttelevan samettista ääntä. Jalkani kantoivat, mutta ruohikon pohjalla terävimmät kivet viiltelivät kipeästi jalkapohjiani; en välittänyt niistä.

Lopulta kilometreiltä tuntuneen askelmatkan jälkeen onnistuin koskettamaan Edwardin kylmän kovaa kättä ja vetäydyin hänen vierelleen yhä kyyneliä valutellen pitkin silmäkulmiani. Hän katseli minua suurilla surullisilla silmillään ja yritti vasten tahtoaan parhaansa mukaan rauhoitella levotonta mieltäni, joka ei pyytänyt minua jäämään. ”Sinun ei tarvitse olla täällä ”, se muistutti yhä uudelleen, mutta en yhä edelleenkään antanut sen määräillä itsenäisesti. Huitaisin kärkkyvät ajatuksen kadotuksiin ja tartuin Edwardia tukevammin käsikynkästä ja käännyimme yhteisvoimin kyykistymään matalan vaahtera-arkun rinnalle. Kasasin hiljaa ja raskaasti keuhkoni apuilmaa täyteen ja painoin pääni hänen perässään alas.

Pienessä arkkusängyssä ei maannut se minulle tuttu tyttönen, hän oli niin muuttunut kahden päivän aikana; en ensin ollut kunnolla tunnistaa häntä. Silti, hänen kauniin sievät tyttömäiset piirteet toivat elävästi mieleeni sen pienen keijukaistytön, joka oli vielä muutama päivä sitten keinunut sylissäni ja keskustellut kanssani, kuin aikuinen nainen naiselle. Renesmee.. Nessie.. En  tiennyt kuinka lopulta kutsua häntä; hänen sielunsa ei ollut enää siellä. Vain hänen kalpea ruumiinsa, joka elottomana nyt makasi arkun pohjalla toimettomana; kuin nukke sängyssään.

>Renesmee>, Edward havahti puhumaan ja niiskautti hiljaa kurkkuunsa pudonneet tunnepisarat pois tieltään ja katseli Renesmeetä yhä rohkeutta keräten> meillä on niin kova ikävä sinua, tyttöni.>

>Me kaipaamme sinun nauruasi, hyvyyttäsi ja positiivisuuttasi>, hän jatkoi ja niiskautti uudelleen rykäisten> elämä ei ole samanlaista ilman sinua.>

Halasin tunnekuohussa tutisevaa Edwardia ja kauhukseni tunsin olevani nyt meistä kahdesta henkisesti vahvempi. Tunsin kyynelvirran kohoavan myös omia kanaviani pitkin, mutta annoin niiden odottaa vielä tovin. Minun oli ensin kerrottava hänelle kaikki, mitä sydämelläni oli sanottavaa.

Kumarruin varoen uudelleen polvilleni ja laskin varoen sormenpääni sivelemään hänen yhä pehmeän punertavia poskiaan (, joita Alice oli turvakseni peitellyt vähemmän todellisuudenmukaisesti; olin hänelle erittäin kiitollinen siitä) ja tunsin kimmeltävän kyynelpisaran putoavan hänen silmäkulmaansa. Toivoin niin sisimmässäni hänen kuulevan sanani ja ennen kaikkea hänen ymmärtävän ne. Kakistelu oli kamalin viholliseni ollut aina, mutta olin valmis voittamaan sen hänen takiaan.

>Renesmee>, kuiskasin ja turhaan odotin hänen hennon lapsenäänensä vastaavan> en tiedä, kuinka tämän aloittaisin.>

Takaani kuului shokeeraavia nyyhkytyksiä ja Alicen korkea niiskutus kuului kaiken alta. Tunsin hänen tuskansa varmasti vahvemmin, kuin kukaan muu heistä; tiesin Jasperin olevan hänen tukanaan ja kykenin jatkamaan omien kyynelieni voimin.

>Kuule, sinä olit oma pieni/suuri ihmeeni, joka kävi toteen ilman järkevää syytä; olet oma tähdenlentoni, jonka matka katkesi aivan turhan aikaisin.>

Jossain edestäni lennähti hento tuulenvire, joka kuivasi useat kyyneleet silmäkulmistani; tunsin viileän vireen kasvoillani ja jatkoin silmäni sulkien. Tiesin hänen kuuntelevan ja olin valmis päästämään hänestä..

>Renesmee kulta>, laskin käteni puuarkulle ja tunsin kehoni tutitan laantuneen; minua ei kylmänyt enää> me olemme kanssasi aina; et tule koskaan olemaan yksin. Äiti on kanssasi, ja Edward. Ja Jacob. Me valvomme tietäsi, kulta pieni.>

Tuuli heilahti kasvoilleni uudelleen ja tunsin paksujen hiuslaineitteni huojuvan tuulenvireen mukana. ”Hän oli täällä ”, kuiskasin itsekseni, tiesin sen.

Laskin vielä käteni uudelleen hänen rinnalleen ja ristin hänen pienet kätensä rukoukseen omieni seuraksi > oi luoja. Riistit kalleimman aarteeni minulta; ota hänet nyt luoksesi, ja pidä häntä kämmenelläsi turvassa. Älä anna hänen kuihtua, äläkä koskaan jätä häntä yksin. Sillä me täällä maan päällä kaipaamme häntä aina, emmekä saata unohtaa häntä; ikinä.>

Suutelin vielä Renesmeetä tämän kylmälle otsalle ja pyyhin viimeiset kyyneleeni hänen pieneen nyrkkiinsä. Tuon jälkeen nousin hitaasti ylös ja laskin kauniilla ruusukuvioilla koristellun kannen avoimen arkun päälle ja jätin hänelle vielä viimeiset sanattomat hyvästini; onnea matkaan, Renesmee Carlie Cullen. Oma pieni enkelini.



Käännyin kannoillani, mutten saattanut nähdä takaatani lehtipuiden suojista lennähtävää valkeaa kyyhkystä, joka kaarsi kahdesti ympäriltäni ilosuin liverrellen ja katosi sen jälkeen taivaisiin isiemme syliin.



Renesmee Carlie Cullenia lämmöllä ja rakkaudella muistaen:

Bella-äiti ja Edward
Carlisle ja Esme
Reneè ja Phill
Jacob
Charlie
Alice ja Jasper
Rosalie ja Emmet
*And so long, there was no time to waste, only eternity to be with him. My love, my need and all the things that makes my life this what it is.*

  //Bella to Edward in Moonlight Shadow//