Kirjoittaja Aihe: Volturin kutsu [K16] l jatkoa 30.3 l darkromance l grey!Edward/OFC (E/B +vakiot)  (Luettu 4716 kertaa)

Poissa Guadaloupe

  • Susilapsi
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 22
  • Kulkija hämärän rajamailta
Title: Volturin kutsu
Author: Guadalupe
Rating: K16

Fandom: Twilight
Disclaimer: Twilight-universe and all Twilight-characters are property of Stephenie Meyer. I don’t own anything but my own characters. This is purely fan-made text.

Genre: romance, angst, fluff, darkfic, hiukan horror. Osittain AU.
Pairing: Edward/OFC, Edward/Bella + muut vakioparit
Warnings: SPOILAA BREAKING DAWNIA! Jonkin verran vahvaa kielenkäyttöä, väkivaltaa, ylimalkaisesti kuvattuja syrjähyppyjä ja elämän tosiasioita. Sekä Edward jolla on hiukkasen erilainen persoonallisuus.
Summary: ”Nopeasti onnellinen pikku perhe oli muuttunut joksikin, mitä Edward ei itsekään osannut ilmaista. Hän oli vain niin ahdistunut. Ahdistunut Bellan miellyttämisenhalusta. Ahdistunut siitä, että tyttö oli niin kiinnikasvanut häneen ja perheeseensä. Bella ei vain tarjonnut hänelle minkäänlaista älyllistä haastetta, eikä Edward ymmärtänyt, mitä oli hänessä aikanaan nähnyt.”
Mitä Edward ajatteleekaan kymmenen avioliittovuoden jälkeen vaimostaan, jonka niin sanottuja ajatuksia ei pysty kuulemaan? Ja mitä tapahtuu, kun salaisia suunnitelmia hautovan Volturin lempilapsi, kohtalokas Vivienne kävelee vampyyrin elämään?

A/N: Seriously, kuka meistä uskoi siihen vaaleanpunaiseen ’ja he elivät onnellisena ikuisuuden loppuun asti’ –höttöön, johon Aamunkoi loppui? Kirjoitin tämän ihan ärsytyksestä sitä kohtaan. Jos ette halua häiritseviä ajatuksia onnellinen pikkuperhe –uskomustenne taustalle, parempi pysyä kaukana. Halusin siis kirjoittaa siitä, kuinka mahdoton Bellan ja Edwardin skenaario oli ja lisätä mukaan hiukan perinteisempää vampyyrikuvaa. Tässä siis tulos, kaikenlaisia kommentteja otan vastaan mielelläni vaikka prologi onkin hiukan lyhyehkö.


Renesmeen tasainen tuhina kaikui viereisestä huoneesta, Edward lojui sängyllä lukien kirjaa, eikä kääntänyt katsettaan Bellan tullessa hänen viereensä. Tyttö suuteli miehensä kaulaa.
”Hän nukkuu sikeästi. Haluatko viettää kahdenkeskeistä aikaa?”
”Naah, en ole sillä tuulella”, Edward vastasi irrottamatta silmiään kirjastaan.
Bella nousi ja tuijotti ulos ikkunasta mielenosoituksellisesti.
”Älä viitsi olla tuollainen kakara.”
”Minä olen kakara? Sinä et ole vilkaissutkaan minuun vuosiin!” Bella sihahti.
”Antaisit olla!”
”Mitä Renesmeekin ajattelee? Hän ei taatusti pidä siitä, että meillä menee huonosti.”
”Renesmee, Renesmee, Renesmee. Hänestähän tässä on aina kyse!”
”Hän on meidän tyttäremme”, Bella totesi ärsyttävällä äänensävyllä.
Edward syöksyi ulos ja löi makuuhuoneen oven kiinni perässään mielenosoituksellisesti. Mikä ihme Bellaa vaivasi? Tyttö yritti jatkuvasti jäädä kahden kesken hänen kanssaan. Mies nappasi takin naulakosta ja painui ulos perinorjalaiseen räntäsateeseen. Heillä oli täällä samanlainen pikku mökki kuin oli ollut Forksissa, mutta tällä hetkellä Edwardia vain ällötti sen sievistelevyys. Kymmenen vuoden avioliiton jälkeen he olivat melkoisen kaukana siitä huumasta, jossa he olivat viettäneet ensimmäiset kuukaudet. Nopeasti onnellinen pikku perhe oli muuttunut joksikin, mitä Edward ei itsekään osannut ilmaista. Hän oli vain niin ahdistunut. Ahdistunut Bellan miellyttämisenhalusta. Ahdistunut siitä, että tyttö oli niin kiinnikasvanut häneen ja perheeseensä. Bella ei vain tarjonnut hänelle minkäänlaista älyllistä haastetta, eikä Edward ymmärtänyt, mitä oli hänessä aikanaan nähnyt.

Huomaamattaan Edward oli kävellyt Oslon keskustaan. Mies astui sisään ensimmäisen vastaantulevan baarin ovesta, istui baaritiskin ääreen ja tilasi vahvinta alkoholia mitä löytyi. Ei hän vampyyriominaisuuksiensa takia tietenkään voinut vetää kunnon humalaa, mutta aina saattoi yrittää.
”Mitä pakenet?”
Edward kääntyi. Hänen viereensä oli tullut tyttö, jonka illan tavoitteiden arvaamiseen ei tarvittu ajatustenlukukykyä. Kaula-aukko oli vähintäänkin antelias, eikä hame ulottunut vesirajaa pidemmälle.
”Anteeksi?”
”Jos mies istuu täällä ja juo tuolla tavalla, hän pakenee jotain. Perhettä? Suhdetta? Elämän päämäärättömyyttä?”
”Kaikkia niitä”, Edward murahti ja otti pitkän kulauksen.
Tyttö istahti hänen viereensä, vaaleiksi runsaalla vetyperoksidilla muutetut hiukset kehystivät hänen humalaiset kasvonsa.
”Elämä on.”
”Minä en ole juttutuulella.”
Tyttö tajusi miehen olevan tosissaan ja katosi. Ei kuitenkaan kestäisi kauaa, ennen kuin seuraava yrittäjä tulisi koettelemaan onneaan. Edward oli niin kyllästynyt siihen, että kaikki olivat yhtäkkiä valmiita tekemään mitä tahansa hänen eteensä. Bella ei koskaan sanonut poikkipuolista sanaa. Tytöstä puuttui yksinkertaisesti kaikki väri, joka olisi tehnyt hänestä kiinnostavan persoonan. Alussa Edward oli luullut, että häneltä salattujen ajatusten takana piili jotain erityisen mielenkiintoista, mutta oli osoittautunut että Bellan aivottomuus jäi toiseksi vain hänen värittömyydelleen.
”Toinen samanlainen”, Edward mumisi baarimikolle.
Uusi lasi kirkasta nestettä tyhjeni vielä nopeammin. Ei mies tajunnut, kuinka tässä oli näin käynyt, ja nyt koko Cullenin perhe piti niin kovasti Bellan puolta, ettei Edward voinut jättää häntä. Ei varsinkaan Renesmeen takia. Renesmee, koko perheen pikkulellikistä oli kasvanut niin hemmoteltu prinsessa, ettei paremmasta väliä. Ja Bella sanoi nykyään, että ennen kaikkea hän oli äiti, sitten vaimo, sitten Cullenien tytär. Edward olisi halunnut oksentaa. Bella oli kadottanut kaiken vähäisenkin seikkailunhalunsa ja asettunut aloilleen aivan liian aikaisin. Johonkin oli kadonnut kaikki se huuma ja taantunut näennäiseksi lähiön kulissiunelmaksi, jonka takana piili kaikkea muuta. Kohtuullisen näköinen tyttö istahti myötätuntoisesti hymyillen Edwardin viereen. Mies hymyili ilottomasti. Näin se aina meni. Riita ja yksi merkityksetön yö jonkun kanssa, kunnes hän aamulla kipittäisi kiltisti takaisin kärsimykseen, joka söi häntä hitaasti sisältäpäin.

***

”Missä sinä olet ollut! Olin suunniltani huolesta!”
”Älä jaksa.”
Bellan silmät olivat siristyneet. Edward asteli sisään ovesta, vieraan hajuveden tuoksu oli tytölle kuin isku vasten kasvoja. Mies oli taas viettänyt yön jonkun toisen luona, eikä vilkaissutkaan Bellaan. Se satutti häntä, aivan kuin hän olisi muuttunut Edwardille vain joksikin taloudenhoitajaksi. Edes Renesmeehen vetoamalla miestä ei saanut pysymään kotona. Bella kiitti onneaan, että tyttö oli aamulla lentänyt Amerikkaan ja asusti nyt La Pushissa Jaken luona, siellä hän tuntui viihtyvän nykyään erittäin hyvin kun Culleneiden perheonni oli särkynyt.
”Pakkasin sinunkin laukkusi.”
”Sehän mukavaa.”
Bella huokaisi. Nimenomaan tuosta oli kyse, he eivät enää edes tapelleet kunnolla. Kaikki intohimo koko heidän suhteestaan oli poissa, jäljellä oli vain väritön yhteiselämä aivan kuin he olisivat vain jakaneet kämpän keskenään. Nainen sitoi hiuksensa tiukalle kampaukselle ja nieli kyyneleensä.
”Oletteko valmiina?” Alicen huuto kuului pihalta.
”Kohtapuoliin.”
Edward kuului menevän suihkuun, joskus menneinä vuosina Bella olisi hiipinyt aviomiehensä seuraksi. Ei enää. Mies ei halunnut koskeakaan häneen. He olivat kai olleet liian nuoria muodostamaan mitään vakavampaa, mitään joka pysyisi aikojen loppuun saakka. Ja nyt Bella oli tuomittu ikuisuuteen, joka murensi hänen itsetuntonsa pala palalta.

Tunnelma Cullenien perheen luksusautossa oli apea. Kukaan ei ollut enää pitkään aikaan tiennyt, kuinka Bellan ja Edwardin väliseen tilanteeseen piti suhtautua, joten he eivät suhtautuneet millään tavalla. Jopa Emmett oli kyllästynyt repimään aiheesta loputtomia kaksimielisiä vitsejään, mistä Bella ei olisi voinut olla enemmän kiitollinen. Edward keskittyi ajamiseen, tyttö kuunteli hajamielisesti radiosta soljuvaa poppia. Alice ja Jasper kävivät hiljaista keskustelua jostakin, mihin Bella ei jaksanut keskittyä. Alkuvuosina hän oli kuvitellut omistautuvansa vain ja ainoastaan Edwardille ja heidän pikkuperheelleen, mutta nyt hän alkoi epäillä, oliko oman elämän naulaan iskeminen sittenkään tämän kaiken arvoista.
”Kuinka pitkään me viivymme?”
”Miltä nyt tuntuu”, Alice vastasi Bellan kysymykseen.
Edward vaihtoi kaistaa edellä ajavan perheen toisen auton perään. Kadulla ihmiset koettivat nähdä tummennettujen lasien lävitse vilauksen auton matkustajista, mutta se oli turha toivo. Eivätkä Cullenit mitään merkkihenkilöitä olleetkaan, lasit olivat puhtaasti käytännön syistä.
”Erikoinen tempaus Caiukselta”, Jasper huomautti.
”Älä muuta sano”, Alice totesi.
Volturit olivat kutsuneet entisen vihollisensa vierailulle Italiaan, eikä Culleneiden ihmetykselle ollut tulla loppua. Mitään järkevää syytä klaani ei ollut esittänyt, vain halun ”verestää hyviä muistoja”. Pitääkseen suhteet hyvinä perhe oli mielellään suostunut tarjoukseen.
”Pääsemmepä ainakin Italiaan ostoksille”, Alice hymähti.
Bella hymyili hänelle peilin kautta. Ehkä Edward kaipasi vain ympäristönvaihdosta. Ehkä kaikki kääntyisi jälleen hyväksi Italian auringossa. Olisipa hän tiennyt, kuinka väärässä oli.
« Viimeksi muokattu: 06-08-2012, 16:37:00 kirjoittanut Chuuko »
Ja sana, kun sitä aikansa imeskelee,
muuttuu maailmaksi, sielun kehdoksi,
taistelutantereeksi ja lopulta leposijaksi,
eikä lakkaa olemasta niin kuin ei koskaan alkanutkaan.
- Juice Leskinen

Poissa macfaq

  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 25
Lainaus
Huomaamattaan Edward oli kävellyt Oslon keskustaan.
 
... Niin. Niin voi käydä, kun vain kävelee eteenpäin, eikä kiinnitä huomiota ympäristöönsä. Minullekin on käynyt, tosin en lähtenyt Forksista.  ;D

Mutta jotenkin kiehtoo ajatus Edwardista ja Bellasta hakemassa avioeroa... Hmm. (Oh God, and there goes the bunny, please, someone, shoot it!)
Pidän ficin ideasta.

Lisää. Kiits.
Yaoi Rule Nr.3
Only women allowed in Yaoi are Yaoi boy's sister, Yaoi boy's mother, Yaoi boy's daughter, faghags and a bitch who wants to break the Yaoi couple up.
That leaves you out, Natalie!

P.S. Yaoi Rule Nr. 16: No blacks!
Icon by *humon

Poissa Guadaloupe

  • Susilapsi
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 22
  • Kulkija hämärän rajamailta
Qfeiss: Kiitoksia kommentista. En ollutkaan muistanut että olen tämän tännekin laittanut, joten heitän tämän ykkösluvun nyt hieman myöhässä. Ja Cullenithan asustelevat Norjassa, sillä Forksissa pysyminen saattaisi aiheuttaa epäilyksiä.

Luku I.
Kasvoja menneisyydestä

Italiassa oli onneksi pilvistä ja livahtaminen kaupungin alla risteilevään tunneliverkostoon sujui vastaan tulleen Alecin ansiosta ongelmitta. Koska Cullenit eivät todella tienneet, kuinka kauan viipyisivät, runsasta matkalaukkumäärää kantamaan oli tullut useampia vampyyriyhteisön henkivartijoista. Bella seurasi Carlislea ja Esmeä Edwardin kävellessä vaitonaisena hänen vierellään, loput kahdeksasta kulkivat heidän takanaan. Seurue johdatettiin ilman muodollisuuksia suoraan Bellan valtaistuinsaliksi nimittämään huoneeseen. Aron jollain oudolla tapaa hauras olemus tervehti heitä arvokkaalla hymyllä. Mies oli tapansa mukaan hienostuneessa vaatetuksessa.
”Ystäväni Cullenit. Kuinka upeaa onkaan saada teidät tänne pitkästä aikaa. Edellinen tapaamisemme sujui hiukan kireähköissä merkeissä”, mies kohotti toista kulmakarvaansa.
Edward hymähti. Kireähkö oli melko lievä ilmaus sotatilaa lähentelevästä tilanteesta. Se oli ollut niitä aikoja, kun hän olisi vielä ollut valmis kuolemaan Bellan puolesta.
”Ilo on molemminpuolinen”, Carlisle hymyili.
”On mukavaa, että saavuitte nauttimaan meidän ilmastostamme. Norja on niin masentava tähän aikaan vuodesta.”
Kevät niillä seuduilla oli tosiaan paljon myöhässä Italian tilanteesta. Välillä Edward toivoi, että hän voisi vain kävellä ulkona auringonpaisteessa kuten tavalliset ihmiset. Alkoi pitkällinen tervehdysten ja kuulumisien vaihto, jonka jälkeen Aro löi asiat pöytään:
”Arvelen teidän ihmettelevän kutsumme syytä. Vampyyrimaailma on totisesti levoton näinä aikoina. Puhutaan jopa sodan tuulista Kuun lapsia vastaan, ja siksi haluan vain uudistaa vanhat siteet ja pyyhkiä kaunan pois.”
Bella kiitti onneaan ettei kyennyt enää punastumaan. Tyttö oli tosiaan pohtinut, mitä taka-ajatuksia vampyyrimaailman ”kuningasperheellä” mahtoi olla. Aro halusi näköjään pelata avoimin kortein.
”Ja Bella, edelleen ajatustenluvun tavoittamattomissa?”
Tyttö nyökkäsi hymyillen.
”Hyvin harvinaista, muttei suinkaan ainutlaatuista. Silti hyvin tavoiteltavaa.”
Bella rypisti kulmiaan ihmeissään sanoista. Aro vain hymyili hiukan arvoituksellisesti.
”Laitan jonkun huolehtimaan tavaranne ylemmän kerroksen huoneisiin. Olkaa hyvä ja olkaa kuin kotonanne. Matka oli varmasti väsyttävä.”

”Edward?”
Mies kääntyi. Siitä oli ikuisuuksia kun hän oli kuullut tuon äänen ja se vei hänen ajatuksensa aikaan ennen kuolemattomuutta. Aro hymyili ylpeästi.
”Vivienne, mia cara. Päätit liittyä seuraamme?”
”Olin utelias, mutta en uskonut tapaavani vanhaa tuttavaa.”
Vivienne? Nimi herätti Edwardin mielessä kultaisia, joskin hiukan hämäriä muistoja ihmisyyden ajalta, päällimmäisenä niistä tulinen Romeo ja Julia. Aikanaan tyttö oli vetänyt toisen nimiosista ja vastanäytellyt Edwardille sellaisella intohimolla että heidän suudelmansa olivat olleet muutakin kuin pelkkää teatteria.
”Kuinka yllättävää tavata sinut täällä.”
Tyttö asteli salia kiertävältä varjoiselta tasanteelta alas johtaviin portaisiin ja tuli hitaasti ikkunasta lankeavaan valojuovaan. Bellassa jysähti synkkä mustasukkaisuus, kun hän katsoi tapaa, jolla Edward tuijotti Vivienneä. Tyttö oli kaunis tavalla, joka kieli hyvästä ulkonäöstä jo ennen kuolemattomuutta. Hänen mustat hiuksensa oli siloteltu huolitellulle nutturalle, josta muutama suortuva oli kuitenkin jätetty harkitusti kehystämään kasvoja. Vaatekokonaisuus koostui purppuraisesta, pitkähihaisesta paidasta, jonka muuten melko tiukkaan kaula-aukkoon oli tehty erittäin kapea halkio, joka ulottui pyöreiden rintojen väliin ja mustista, sääriä imartelevista housuista. Tytöllä oli jalassaan korkeakorkoiset remmikengät, niiden alla mustat ohuet sukat, ja asusteena arvokas rubiinikaulakoru. Meikittömät huulet olivat kaartuneet hienoiseen hymyyn, mutta mustalla voimakkaasti rajatuissa silmissä oli punaisena hehkuva viettelijättären katse. Vivienne naputti reittään huolellisesti hoidetuilla pitkillä kynsillään. Hänen ulkomuotonsa oli noin seitsemäntoista vanhan.
”Yllättävää, muttei lainkaan epämiellyttävää. Kuolemattomuus on vain komistanut sinua.”
”Näytät itsekin hyvältä”, Edward hymyili välittämättä Bellan tuhahduksesta.
Carlisle tuli väliin estääkseen avoimen kissatappelun kahden vampyyritytön välillä ja esitteli itsensä sekä perheensä korostaen nimikettä ”Edwardin vaimo” Bellan kohdalla. Hätkähdys ei näkynyt hetkeäkään Viviennen kasvoilta.
”Naimisissa, nyt jo? En olisi sinusta uskonut”, Vivienne sanoi kohottaen nypittyjä kulmiaan.
Hänen vihjaileva äänensävynsä sai Bellan kiehumaan. Alice laski varoittavasti käden siskonsa käsivarrelle. Aro tuli lähemmäs hiukan maireasti hymyillen.
”Vivienne on lahjakkaimpia tapauksia joihin olen koskaan törmännyt.”
”Liioittelet, isä”, tyttö nauroi.
”En lainkaan. Kuten varmasti huomasit”, mies kääntyi Edwardia kohden, ”et kuule hänen ajatuksiaan.”
Itse asiassa Edward ei ollut huomannut, mutta nyökkäsi silti. Aro laski molemmat kätensä tyttärekseen kutsumansa Viviennen hartioille ylpeästi hymyillen.
”Hän adoptoi jokaisen lahjan, jonka kanssa pääsee kosketuksiin. Mitkä rajattomat mahdollisuudet!” mies heilautti teatraalisesti kättään.
Aivan niin”, Vivienne vahvisti ja jokainen läsnäolija hätkähti kuullessaan äänen päässään vaikkei tyttö puhunut.
”Mutta suonette anteeksi minua vetävät ikävät velvollisuudet. Vivienne opastaa teidät huoneisiinne.”

Tyttö johdatti heidät Volturin palatsin uumeniin näyttäen heille neljä kahden hengen huonetta. Pariskunnat valtasivat jokainen omansa, Bella nyökkäsi hyväksyvästi nähdessään tasokkaan huoneen, joka olisi varmasti käynyt mistä tahansa hotellisviitistä. Ovi sulkeutui heidän takanaan, Vivienne oli kadonnut johonkin, joten Bella kääntyi Edwardia kohden silmät salamoiden.
”Kuka tuo tyttö luulee olevansa?”
”Vivienne”, Edward vastasi tyynesti.
Bella halusi räjähtää, mutta pakottautui nielemään kiukkunsa.
”Mistä sinä tunnet hänet?”
”Vanha tuttu ihmisyyteni ajoilta.”
”Seurustelitteko te?”
”Kyllä.”
”Mutta sinä sanoit...”
”Onko sillä väliä?” Edward ärähti, ”miksi pyhimykseksi sinä minua luulet?”
Bella mumisi jotain, mistä edes Edward ei saanut selvää. Tyttö poistui ovet paukkuen ja jätti Edwardin tuijottamaan ulos ikkunasta. Tämä osa Volturin imperiumia oli maan pinnalla ja alhaalla vilisi Volterran katujen elämä.

”Vivienne?”
Tyttö kohotti päätään kuullessaan lähes mairean äänensävyn. Edwardin nuori vaimo ja yksi hänen veljistään, Emmett, seisoivat kirjaston ovella.
”Onko jokin vialla?” tyttö kysyi hymyillen.
Hän kyllä tiesi hyvinkin mistä oli kysymys, mutta halusi pakottaa Bellan sanomaan sen. Tahtojen taistelu tyttöjen välillä oli käynnistynyt jo aiemmin, eikä Vivienne ollut tottunut nöyrtymään ennenkään. Emmett tuijotti kahden vampyyrin välistä kipinöivää tunnelmaa ja elätteli hyvin säädyttömiä kuvitelmia mielessään. Vivienne vilkaisi häntä huvittuneesti.
”Turvamies? Kuvitteletko, että aion repiä nätit ruskeat kiharasi päästäsi pois?”
”Sinunlaisistasi ei koskaan tiedä. Mitä peliä sinä pelaat?”
”Peliä?” Viviennen äänensävy oli teeskennellyn tietämätön.
Tyttö nousi, Bella tuijotti häntä yhä tiiviisti.
”Saanko muistuttaa, että nautitte minun isäni vieraanvaraisuudesta?”
”Se ei oikeuta sinua rikkomaan avioliittoja.”
”Siihen tarvitaan aina kaksi”, Vivienne hymyili maireasti.
Jo toisen kerran samana päivänä Bella oli kiitollinen, ettei voinut punastua. Tyttö säilytti jäisen ulkokuorensa ja piti huolen siitä, että Vivienne ei vain pääsisi hänen ajatuksiinsakaan. Se oli tällä hetkellä Bellan paras puolustuskeino.
”Usko minua, et halua tietää, mitä Edwardin ja minun välillä on.”
”Oli”, Bella sanoi painokkaasti.
”On”, Vivienne korjasi, ”harmi ettei sinulla ole kykyä lukea ajatuksia. Et taatusti olisi ollut iloinen kaikesta siitä, mitä hänen päänsä läpi kulki aiemmin tavatessamme.”
”Narttu”, Bella sihahti hampaidensa välistä.
Vivienne nousi hymähtäen ja käveli Bellan luo. Katse, jonka tyttö loi häneen, sai ruskeahiuksisen tuntemaan itsensä pikkulapseksi. Vivienne oli täynnä lähes kuninkaallista itsehillintää ja arvovaltaa, eikä hän antanut itsensä horjua lainkaan Bellan luomien silmäysten edessä. Pari senttiä lyhempi tyttö ei antanut kyykyttää itseään, eikä Bella näin ollen saanut tahtoaan läpi.
”Edwardin vaimo?”
”Kyllä. Hänen vaimonsa ja hänen lapsensa äiti.”
”Puolivampyyri?”
Viviennen ääni lausui sanan alun suurella halveksunnalla. Bella tajusi, että tytöllä oli taatusti Volturin asenteet mitä tuli ihmisiin ja vampyyrien ylivaltaan.
”Älä halvenna minun tytärtäni”, Bella sihahti.
”Tietenkään en”, Viviennen äänensävy sanoi kaikkea muuta.
Tyttö kohotti Bellan leukaa lähes sisarellisella eleellä ja hymyili hunajaisesti.
”Jos olet Edwardin vaimo, luulisi sinun olevan vähän rennompi tapaus. Hän piti ainakin minut hyvin onnellisena.”
Vivienne ei jäänyt odottamaan Bellan vastausta, vaan purjehti hänen ohitseen luoden arvoituksellisen katseen Emmettiin, joka yritti kovasti ajatella jotain säädyllistä.
”Ja minä olen hiton paljon tuota parempi sängyssä.”
Vivienne käveli korot kopisten käytävää pitkin luomatta katsettakaan taakseen.
”Uskomaton bitch.”

Vivienne hymyili itsekseen kävellessään käytävillä kuin kotonaan. Hän hymyili Arolle, joka vastasi hymyyn viekkaasti.
”Miten sujuu?”
”Se on jo alkanut.”
”Hieno tyttö”, Aro hymyili.
”Minähän olen.”
Vivienne hymyili leikkisästi ja jatkoi matkaansa omaan osaansa palatsia. Aron tyttärenä hän oli tottunut saamaan mitä halusi ja pelaamaan pelit omilla säännöillään. Mikään ei ollut muuttunut.
Ja sana, kun sitä aikansa imeskelee,
muuttuu maailmaksi, sielun kehdoksi,
taistelutantereeksi ja lopulta leposijaksi,
eikä lakkaa olemasta niin kuin ei koskaan alkanutkaan.
- Juice Leskinen

Poissa Guadaloupe

  • Susilapsi
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 22
  • Kulkija hämärän rajamailta
A/N: Jatkoa ohjelmassa. Vivienne ja Edward lähentyvät ja Viviennen luonteenlaatu valottuu pikkuhiljaa.

Luku II.
Säröjä

”Edward, sinun täytyy pysyä kaukana hänestä.”
”Miksi? Hän on vain vanha ystävä.”
”Te olitte enemmän kuin ystäviä!”
Kuinka paljon Bella toivoikaan, että Edward olisi käyttäytynyt kuten aikoinaan. Kietonut kätensä Bellan ympärille ja sanonut ettei tytöllä ollut mitään syytä huoleen. Että hän olisi aina tässä, vain Bellaa varten. Edward ei kuitenkaan tehnyt sitä, tuijotti vain poissaolevasti ikkunasta ulos.
”Entä sitten?”
Edward olisi voinut läimäyttää häntä kasvoille, eikä se olisi käynyt kipeämmin.
”Sinä sanoit ettet sinä ole...”
”Anna olla”, Edward ärähti.
Mies harppoi ulos huoneesta ja huomasi yllätyksekseen Viviennen nojailemassa kaiteeseen vähän matkan päässä. Tyttö tuijotti alhaalla salissa käveleviä ihmisiä.
”Hei, Edward.”
”Hei.”
”Ryppyjä rakkaudessa?”
”Ei sitä tainnut koskaan ollakaan.”
”Onneksi minä en koskaan edes ajatellut löytäväni sitä.”
Vivienne käveli lanteet keinuen lähemmäs Edwardia. Tyttö oli vaihtanut vaatteita ja oli nyt pukeutunut yksiväriseen, mustaan mekkoon joka ulottui hieman polvien alapuolelle ja jonka yläosa oli niskan takaa kulkevalla nauhalla kiinni. Kengissä oli korkoa melkein viisitoista senttiä, mutta Vivienne käveli luontevasti ja varmasti kuin olisi käyttänyt lenkkareita.
”Vaikka toisaalta, nautin siitä mitä meillä oli”, tyttö kuiskasi hiljaa.
Hän oli aivan Edwardin edessä ja hivutti kätensä miehen rinnalle, sitten poskelle ja hiuksiin. Edward piti kasvonsa peruslukemilla, mutta Vivienne oli adoptoinut lahjan myös Arolta. Jokainen ajatus, jonka Edward oli koskaan ajatellut, virtasi nyt tytön päähän.
”Olet ajatellut minua.”
”Olit ensirakkauteni.”
”Samoin.”
Viviennen hymy oli hetken aikaa viaton, Edward muisti hyvin ne ajat jolloin he olivat olleet vain kaksi yläluokkaista nuorta kielletyn ja sallitun rajamailla.

[flashback]
”Nuoriherra Mason? Kuinka miellyttävää onkaan kohdata sinut.”
Vivienne oli ollut kaunis jo silloin. Tyttö asteli massiivisessa silkkimekossaan teatterin salin halki.
”Lopeta tuollainen puhuminen, Vivienne. Et kuulosta itseltäsi.”
”En kuulostakaan”, Vivienne sipaisi Edwardin käsivartta, ”mitä jos laittaisit minut kuulostamaan itseltäni?”
”Sopii hyvin”, Edward virnisti ja sieppasi tytön otteeseensa.
Hänen kätensä kulkivat Viviennen kyljillä, korsetin luut tuntuivat selvästi sormien alla. Ei Vivienne sitä olisi tarvinnut, mutta Edward ei valittanut.
”Mason! Inverno!”
Ohjaajan vaativa ääni komensi kaksikon lavalle. Harjoitukset olivat jo niin pitkällä, ettei kumpikaan tarvinnut käsikirjoitusta. Ainoat vaikeudet tulivat siitä, että he eivät voineet vastustaa toisiaan. Kun harjoitukset viimein loppuivat, Vivienne kiusoitteli Edwardia aivan pienillä kosketuksilla ja katosi sitten ovesta iltaan, jossa hänen vanhempiensa hevosvaunut todennäköisesti odottivat jo. Edwardin läheinen ystävä, Bram Stone, vihelsi nähdessään tytön katoavan yöhön.
”Vivienne Inverno. Aivan järjetön tyttö.”
Edward ei voinut kuin nyökätä.


Edward havahtui ja näki hymyilevän Viviennen edessään. Mies ei ollut osannut varautua tytön voimiin, ja hän oli ilmeisesti selannut koko  Edwardin ajatuskirjaston lävitse sekunneissa. Kaiken Edwardin muuttumisesta vampyyriksi, kaiken hänen ja Bellan suhteesta, kaiken hänen epätoivostaan, elämästään Culleneiden kanssa, kaiken aivan kaikesta. Tyttö hymyili tietävästi, viekkaastikin. Aron kyvyt. Edwardin olisi pitänyt muistaa.
”Millä oikeudella -?” Edward aloitti mutta Vivienne painoi sormensa hänen huulilleen.
Kaksi sormenpäätä siveli Edwardin huulia kevyesti, muistellen niitä aikoja jolloin Edward oli kuulunut Viviennelle. Vain ja yksin hänelle.
”Milloin sinä olet moraalin hankkinut?”
”Minä –”
”Shh. Mikset tulisi drinkille minun luokseni?”
”Mehän emme voi humaltua?”
”Kuka tässä alkoholista on puhunut?”
Vivienne johdatti Edwardin toiselle laidalle Volturin palatsia ja astui sisään lukitsemattomasta ovesta. Jos Edwardin ja Bellan huone olikin kuin hotellin sviitti, Vivienne asusti normaalin omakotitalon kokoisessa huoneistossa adoptioisänsä palatsin toisella laidalla. Tyttö viittasi Edwardia istumaan mukavaan nojatuoliin parhaillaan sammuksissa olevan takan ääreen. Huoneisto näytti modernilta ja totta kai hyvin varustellulta, joskaan keittiötä ei ollut ja yhdellä seinällä oli muutamia keskiaikaisilta näyttäviä miekkoja. Vivienne kumartui ottamaan takan vieressä olevasta baarikaapista kristallikarahvin, joka oli täynnä tummanpunaista verta. Aivan tuoretta ja pullon huurtumisesta päätellen todella kylmää. Vivienne näki Edwardin katseen.
”Ne pitävät tätä minulle siltä varalta että joku kerta ei huvitakaan mennä metsästämään. Senkin kun näkisi tapahtuvan”, tyttö virnisti, ”Asemasta on etua.”
”Varmasti.”
Vivienne irrotti karahvin korkin ja otti kaksi kristallilasia samasta kaapista.
”Jos sitä ei saa suoraan suonista, se on parasta melkein huurteisen kylmänä.”
Tyttö kaatoi lasit täyteen ja veren tuoksu iski Edwardin tajuntaan. Ihmisverta. Ei hän ollut Viviennen silmien perusteella muuta odottanutkaan, mutta hän oli silti hiukan epäröivä. Vivienne luki hänen ajatuksensa, kirjaimellisesti.
”Älä viitsi! Et juo ihmisverta?”
”Joskus oli tapana, mutta ei enää”, Edward sanoi hiukan vaivaantuneena.
Vivienne muljautti silmiään.
”Miksi ihmeessä?” tyttö kysyi mutta luki sitten Edwardin ajatuksia ennen kuin poika ehti vastata.
Hänen silmänsä levisivät silkasta hämmästyksestä, ja hetken aikaa kuori, joka tavallisesti oli niin hienostunut, oli tosiaan shokeerantunut.

”Sinä häpeät sitä? En olisi uskonut sinusta, Edward Mason.”
Vivienne korosti viimeistä sanaa tehden tietoiseksi sen, ettei aikonut hyväksyä uutta Edwardia. Hän halusi sen vanhan esiin tuon uuden alta. Ja sen hän aikoi vielä tehdä. Edward ei sanonut mitään, mutta Viviennen ei tarvinnut kuulla sanoja. Tyttö heilautti mustat hiuksensa taakse ja kumartui Edwardin lähelle.
”Edward, miksi ihmeessä? Me olemme kuolemattomia. Me olemme ikuisesti, mutta se on hiton liian vähän käytettäväksi itsesääliin. Me voimme olla mitä vain, me voimme olla täydellisiä. Sinä olet kuunnellut niitä ihmistenhalaajia aivan liikaa. Minä kyllä muistan, mitä sinä olit mieltä alemmista kansanosista aikanaan.”
Edwardin mieleen vyöryi, Viviennen pienellä avustuksella, useita muistoja siitä, kuinka he olivat tytön kanssa halveksuneet niitä jotka olivat köyhempiä ja olleet jopa avoimen törkeitä heitä kohtaan.
”Ne eivät ole alempia!”
Vivienne nauroi avoimen flirttailevasti häkellyttäen miehen hetkeksi. Tyttö näki Edwardin haaveilevan katseen ja kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa:
”Ne ovat eläimiä meille. Riistaa. Meillä ei ole mitään sääntöjä. Älä tuhlaa olemassaoloasi esittämällä jotain hemmetin pyhäkoulupoikaa.”
Sanojensa vakuudeksi Vivienne otti pitkän kulauksen lasistaan ja sulki silmänsä nautinnosta. Hän ojensi toisen lasin Edwardille, mutta itsensä kanssa kamppaileva mies ei juonut vielä. Vivienne istui toiseen tuoliin.
”Minä muutuin pari kuukautta sen jälkeen kun sinä katosit maisemista. Vastasyntyneenä tapoin hitonmoisen kasan ihmisiä, ja isä huomasi potentiaalini ja toi minut turvaan vainoajilta tänne. Ja koulutti minut.”
”Kuka sinut muutti?” Edward kysyi kiitollisena uudesta keskustelunaiheesta.
”Joku nimetön. En tiedä.”
Vivienne katsoi Edwardin koskematonta lasia, jota mies puntaroi kädessään hiukan epäröiden. Tyttö hymyili hiljaa, ja äkkiä hän oli se Vivienne joka oli aikanaan tehnyt Edwardin hulluksi.
”Emmekö me tekisi sitä sinulle vähän helpommaksi.”
”Mitä tarkoitat?”
Edward sai sen pian selville. Vivienne kastoi sormensa veripikariinsa.
”Tätä.”
Vivienne harppasi askeleen eteenpäin ja istui sivuttain Edwardin syliin, jättäen jalat tuolin sivustalle. Tyttö siveli Edwardin leukaa hetken toisella kädellään, iski silmää ja siveli veren huolellisesti Edwardin huulille.

Edward tunsi, kuinka hänen koko kehonsa heräsi eloon, eikä kyse ollut vain Viviennestä. Tyttö kyllä istui hänen sylissään ja se herätti hyvin levottomia ajatuksia Edwardin mielessä, mutta ihmisveren maku huumasi hänet vielä voimakkaammin. Siitä oli vuosia. Kymmeniä. Ikuisuuksia. Vivienne hymyili viekkaasti Edwardin silmien sulaessa nautintoon. Tyttö vei koskemattoman pikarin miehen huulille, Edward sulki silmänsä ja joi. Hetkeen hän ei ajatellut mitään muuta, hetkeen hän ei tuntenut pienintäkään häpeää siitä, mitä suloiselta maistuva neste hänen kielellään oli. Kun pikari tyhjeni ja Edward avasi silmänsä, hän näki Viviennen tulipunaisista silmistä peilikuvansa.
”Alatko ymmärtää?”
Nyt kun veren vaikutus alkoi haihtua, Edward tuli entistä tietoisemmaksi Viviennestä sylissään. He tuijottivat toisiaan hetken, Vivienne hymyili leikkisästi.
”Se on kautta aikojen ollut elämänneste. Me olemme petoja. Saalistajia. Se on melkein myyttistä. Muiden elämä pitää meidät kuolemattomina.”
Vivienne haroi Edwardin hiuksia ja oli kenties aikeissa suudella häntä, mutta kavahtikin yhtäkkiä ylös ja sihahti Edwardille käskyn näyttää vähemmän ’juuri saaneelta’. Tyttö kääntyi takaisin karahvinsa puoleen ja ehti kaataa heille uudet maljat Edwardin ryhdistäytyessä toistaiseksi tuntemattomasta syystä. Vivienne oli juuri ojentamassa pikaria takaisin Edwardille, kun ovi pamahti auki ja raivostuneen näköinen Bella asteli sisään. Tytön silmät olivat lähes pikimustat, hänen perässään sisään tulivat Carlisle ja Alice.
”Kiitos kun kunnioitatte yksityisyyttäni”, Vivienne sanoi kuivasti ja muuttui sitten samassa viettelijättärestä ystävälliseksi emännäksi, ”toivottavasti koputatte ensi kerralla. Olin juuri –”
”Minä en tasan koputa kun vehtaat täällä minun aviomieheni kanssa!”
Bella oli raivokohtauksen partaalla. Vivienne käveli hänen luokseen, nyt korot antoivat hänelle etulyöntiaseman mitä tuli pituuteen ja sitä kautta hän kykeni vaikuttamaan vieläkin ylimielisemmältä.
”Kutsuin Edwardin drinkille. Vanhan tuttavan. Emme ole nähneet sataan vuoteen. Olisitko ystävällinen ja osoittaisit edes sen verran kohteliaisuutta, että lakkaisit vahtimasta meitä jatkuvasti?”
”Minä –”
”Jos haluat keskustella tuosta omistushaluisuudesta jonkun kanssa, kuuntelen mielelläni”, tyttö sanoi ääni säälivänä, mutta sen alla piili iva, ennen kuin hän taas kääntyi valoisasti kahta muuta Cullenia päin, ”saanko tarjota teille drinkin?”
Tyttö kohotti veripikaria ja hymyili kysyvästi. Carlisle vastasi hymyyn hiukan epävarmasti ja katsoi Edwardia, joka hymyili hänkin. Viviennen oli myönnettävä, että hän oli kehittänyt melko hyvän pokerinaaman, sillä pieninkään aavistus syyllisyydestä ei näkynyt hänen kasvoillaan.
”Ei kiitos, me emme –”
Carlislen lause katkesi, kun hänen silmänsä nauliintuivat Edwardin silmiin. Vaistomainen kauhunhenkäys pakeni Alicen ja Bellan huulilta, kun hekin tajusivat, mitä mies katsoi. Edward tuijotti takaisin. Hänen silmänsä hehkuivat yhtä punaisina kuin äsken nautittu veri.
”Edward, sinä...” Bella aloitti, muttei jatkanut.
Carlisle näytti epäuskoiselta. Vivienne päätti laukaista tilanteen.
”Hei, rentoutukaa. Se on minun karahvistani. Emme me ketään tappaneet.”
”Suoranaisesti”, Carlisle mumisi, mutta Vivienne vain jatkoi hymyilemistä.
Edward asteli Viviennen ohitse isänsä luo.
”Oliko tähän kansankokoukseen joku syykin?”
”Alice näki...”

Viviennen silmät muuttuivat teräviksi.
”Näki mitä? Tulevaisuuden ennustaminen on todella epävarmaa. Mitään ei tapahtunut”, tyttö naurahti.
Bellan katse porautui häneen, mutta Vivienne ei suonut toiselle tytölle edes vilkaisua.
”Olen pahoillani että joudun olemaan näin töykeä teitä kohtaan, mutta valmentajani odottaa.”
”Mitä sinä treenaat?” Alice kysyi kohteliaan kiinnostuneesti.
Vivienne käveli aseseinänsä luo ja otti pitkän, siron miekan alas.
”Tappamisen taidetta”, tyttö sanoi lähes arkisella äänensävyllä, ”minulla on paikkani henkivartiokaartissa.”
Cullenit seisoivat yhä paikallaan, kunnes Vivienne paimensi heidät ulos. Hän laski kätensä Bellan olkapäälle ja hymyili viekkaasti, puhuen äänellä jonka vain toinen tyttö kuuli.
”Ei ihme että hän etsii onneaan muualta, kun sinä olet noin helvetin mustasukkainen.”
”NYT RIITTI!”
Bellan avokämmen läjähti Viviennen poskelle ja läimäytys kaikui käytävässä, johon tyttö oli joukon saattanut. Edward puraisi huultaan. Jos hän yhtään tunsi Vivienneä, ja hän tunsi, tuosta ei seuraisi mitään hyvää. Vivienne vei kätensä poskelleen, johon toisen vampyyrinkaan voima ei riittänyt tekemään punaista jälkeä. Yllättävän kipeää se oli silti käynyt. Vivienne tuijotti Bellaa lähes rauhallisesti, toisen katse kipinöi.
”Typerä tyttö.”
Silmät eivät ehtineet rekisteröidä nopeutta, jolla Vivienne liikkui, mutta kaikki tajusivat vain, että yhtäkkiä Bella oli Viviennen otteessa. Nyt Bellan takana seisova Volturi oli vanginnut hänen molemmat kätensä ja ottanut Bellan pään otteeseensa toisella kädellään, tavalla josta hän olisi helposti rusauttanut toisen niskat katki jos olisi halunnut. Viviennen silmät leiskuivat, kun hän puhui lähes kuollakseen pelkäävän Bellan korvaan. Muut Cullenit seisoivat jähmettyneinä paikallaan.
”Volturia ei ärsytetä, paitsi jos haluat kuolla. Minun ei tarvitsisi edes liata omia käsiäni.”
Vivienne päästi Bellan irti, tämä lysähti lattialle hieroen kaulaansa. Alice ryntäsi heti siskonsa luo.
”Pidä se mielessäsi.”
Vivienne käveli Bellan ohitse, heitti avoimen flirttailevan katseen Edwardia kohden ja sulki ovensa mentyään sisälle. Edward katsoi hänen peräänsä. Hän ei tuntenut samanlaista suojelunhalua Bellaan kuin oli tuntenut vuosia sitten. Hän ei vain ollut kiinnostunut. Sen sijaan Vivienne. Tyttö huokui vaaraa ja kohtalokasta viettelystä. Edward tunsi sen. Edward muisti sen.

Oven toisella puolella Vivienne hymyili omahyväisesti. Naiivit typerykset.
Ja sana, kun sitä aikansa imeskelee,
muuttuu maailmaksi, sielun kehdoksi,
taistelutantereeksi ja lopulta leposijaksi,
eikä lakkaa olemasta niin kuin ei koskaan alkanutkaan.
- Juice Leskinen