Kirjoittaja Aihe: Täällä, eikä kadoksissa, K7 | Severus/Remus  (Luettu 1492 kertaa)

Poissa Kuurankukka

  • Yaoi duck
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 38
  • Rakastaa salaa haaveissa niin että sattuu
Nimi: Täällä, eikä kadoksissa
Kirjoittaja: Kuurankukka
Ikäraja: K7
Paritus: Severus/Remus
Tyylilaji: Fluffylla höystetty romantiikka, AU
Vastuunvapaus: Hahmot ovat Rowlingin, enkä tienaa tällä rahaa.
A/N: Ficci sai syynsä kahdesta asiasta: Bbuttis sanoi haluavansa fluffia näistä kahdesta (en osannut vastustaa koska halusin kieltämättä kokeilla), sekä tästä kuvasta. Itse ficin otsikko on repäisty tuosta, ja tavallaanhan se sopii ficciin. Vähän hävettää julkaista tällaista: tuntuu että Severuksesta tuli tässä aivan liian romanttinen ja epäuskottava. Mutta menköön, ehkä aawwittelen tälle jonain pahana päivänä ;D Ja AU tosiaan tulee siitä, että molemmat herrat selvisivät sodassa ;)


Täällä, eikä kadoksissa


Se oli kuin mikä tahansa muu päivä, muttei kuitenkaan. Sateisuus ja sumuisuus tuntuivat iholla heti kun hän nousi lämpimästä vuoteestaan ylös raahautuakseen mustan aamukahvin luokse. Hän haroi öljymäisen mustaa, pidentynyttä hiusmassaa pois aamunkalpeilta kasvoilta samalla kun odotti pannun täyttymistä. Typerä lahja Remukselta, josta hän kuitenkin hyvin salaa piti, vaikka väittikin muuta. Hän ei vain osannut myöntää sitä ääneen, ei sitten mitenkään.

Paljas yläkeho yhtä valkeaa panssaria ja muu korpinsulan mustaa (silmät, hiukset, muttei sielu kuitenkaan), ja pieni hämyisä keittiö täynnään epämääräistä valoa, kun joku koputti ikkunaan: se oli pöllö Remukselta. Pelkkä lyhyt viesti: ”Illalliselle tänään Dragon’s Deniin, klo 6?” Sävy oli niin kovin arkinen, lähes laiska, mutta siitäkin huolimatta säväys kulki jokaista verisuonta ja hermoa pitkin ylhäältä alas. Silti hän vastasi kirjeeseen täysin rauhallisesti, vasta juotuaan toisen kupin kahvia, ilmekään värähtämättä.

”Tietenkin, varaa pöytä etukäteen. Tiedät mitä tilaan.” Lukija olisi saattanut ehkä huomata juuri ja juuri havaittavan hymyväreen kapeilla huulilla, jos olisi seurannut tilannetta erittäin tarkkaan.

He eivät asuneet Remuksen kanssa yhdessä, yhteisesti, koska varsinkaan hän ei kyennyt siihen, ei kenenkään kanssa. Ravintolaillallisen jälkeen he tulisivat jommankumman luokse yötä, yleensä Remukselle, joisivat viiniä, puhuisivat jostain ja käpertyisivät ennen pitkää toisiinsa. Hän ei ollut suhteeseen kyllästynyt, ei suinkaan, vaikka se oli kestänyt kauemmin kuin muu aiemmista. Elämä sodan jälkeen oli melko erilaista – ja vaikka hänen oma tahtonsa ja kohtalonsa oli paljolti kietoutunut yhteen Remuksen elämänlankojen kanssa, hän yleensä piti muutoksesta. Sanomatta sitäkään aivan ääneen, ei tietenkään.

Remus oli silloin aikanaan saanut suostutella, kiristää ja lahjoa häntä vaikka kuinka kauan, ennen kuin hän suostui tulemaan jästien pitämään intialaiseen ravintolaan. Hänen äänetön jääräpäisyytensä oli saanut Remuksen pahan kerran suuttumaan – riita puhdisti tehokkaasti ilmapiirin, ja nykyään hän tuli paikkaan mielellään.

Remus oli häntä odottamassa, painoi nopean, lähes ohimenevän suudelman hänen huulilleen, irvisti rumasti selän takana ohikulkeville, heille huutelevalle poikajoukolle ja veti hänet sitten sisälle. Heillä oli siinä paikassa jopa vakiopöytä, niin kaukana ovesta ja muista ihmisistä kuin vain oli mahdollista. Se oli heidän neljäs kertansa, sillä paikkaa säästettiin vain ja ainoastaan vuosipäiviä, (ja samalla kirottuja ystävänpäiviä, johon sekin hetki oli osunut), varten. Tarkalla päivällä ei ollut kummallekaan, varsinkaan hänelle merkitystä, siitä kaikesta vain oli hiljalleen tullut yksi heidän tavoistaan.

Ellei paikka olisi ollut niin rauhallinen ja sopivan syrjäinen, hän ei olisi viihtynyt siellä läheskään niin hyvin mitä nyt. Laskettuaan aterimet ja rypistyneen lautasliinan käsistään Remus katseli hetken ympärillä ruokailevia ihmisiä ja kysyi sitten: ”Kumman luokse haluat tänään mennä?”
”Minun”, hän totesi heti eikä ollut tietääkseenkään Remuksen kasvoilla pilkistelevästä tyytyväisestä ilmeestä tai salaperäisestä, sekunnin kestävästä tuikkeesta silmäkulmissa.
”Hyvä, lähdetään sitten heti.” Hän tuhahti juuri ja juuri kuuluvasti tietylle koulupoikamaiselle innokkuudelle, mutta piikitteli silti Remusta silmillään ja nousi ylös tuolistaan.

Hieman myöhemmin, sytyttäessään valoja asuntoonsa ja asettuessaan sitten nahkasohvalleen Remusta vastapäätä istumaan hän muisteli keskustelunpätkää. He olivat puhuneet siitä, etteivät tarvinneet mitään typeriä lahjoja, kuten suklaata, rahaa, kukkia tai kirjoja yhteisenä juhlapäivänä, koska olivat yksinkertaisesti aivan liian vanhoja sellaiseen. Ja tajunneet jo aikoja sitten, etteivät lahjat tehneet suhteesta rakkausliittoa, vaan jotain sellaista, joka perustui pelkän oman mielihyvän saamiseen. Silti he tekivät sen joka vuosi.

Kellon ehtiessä jo reilusti yli puolenyön, hän veti Remuksen sanaakaan sanomatta pyörteeseensä, ja antoi miehen riisua mustan kauluspaidan päältään, ohjaten tätä samalla kohti makuuhuonetta. Hän oli jo painautumassa Remus yllään vasten tummia peitteitä kunnes keskeyttikin kaiken pujahtamalla miehen hoikkien käsivarsien alta pois ja nyökkäsi kohti huonetta vastapäätä olevaa kylpyhuonetta. Remus nyökkäsi myös, ja jäi riisumaan sukkiaan pois jalastaan.

Kylmän veden keihäs raastoi hänen punehtuneet poskensa takaisin normaaliin kalpeuteen, mutta silmiin livahtanut kirkkaus ei hävinnyt minnekään. Hän avasi oven, käveli takaisin huoneeseen ja no, Remus oli näköjään löytänyt sen mitä hän oli tälle jättänyt. Velho istui hänen sänkynsä reunalla, tunnusteli käsissään olevaa hopeakääreistä, pientä lahjaa, mutta nousi heti ja käveli hänen luokseen. Remus halasi häntä varsin tiukasti, oli yhtä hymyilevää aurinkoa kuiskatessaan: ”Minulla oli jo ikävä sinua.” Hän käänsi katseensa hieman vaivaantuneena poispäin, ja liu’utti hitaasti kätensä ihmissuden laihoille kyljille, aivan kuin olisi epäröinyt jotain.

Lämmin kiitoskin hänelle sanottiin, sille hän vain pyöritti silmiään, mutta oli edelleen salaa tyytyväinen toisen ilahtumiseen. Remus ei irrottanut otettaan hänestä vieläkään, vaan piti hänen alastonta ylävartaloaan hyvin lähellä omaansa. Hetki olisi voinut jatkua ja jatkaa matkaansa vaikka kuinka monen ulottuvuuden halki, tai ehkä se tekikin niin – mutta ainakaan itse hän ei sitä huomannut. Remus oli itse ikuisuus. Siveli ensin hänen sormiaan, ja sitten kasvojaan hitain liikkein, kunnes painoi otsansa hänen otsaansa vasten. Hänen yleensä kaikkea romanttista karttava mielensä oli jo lähtenyt tuuliajolle, eikä hän tuntenut itseään normaaliksi vielä moneen minuuttiin.

Irrottauduttuaan lopulta ja luotsattuaan yhden suudelman aikana Remuksen kohti sänkyä, hän huomasi yöpöydällään jotain uutta. Muka huomaamattomaan ja ovelaan paikkaan asetetun kirjan nimi sai hänet hetkeksi kadottamaan tavanomaisen rytminsä, eikä Remus olisi voinut olla paljokaan tyytyväisempi, sen huomatessaan. Kiitos oli edelleen vaikea sana, mutta jotenkin hänen onnistui puoliksi sylkäistä, puoliksi kuiskata se ulos suustaan. Remus nyökkäsi, ja salaamatta virnettään sanoi: ”Se mies antoi periksi, kun kerroin sinun olevan miesystäväni.”
”Sinä kerroit?” hän kysyi hajamielisenä, keskittyneenä hivelemään lehtikullalla koristeltua kantta.
”Tietenkin. Kysyi kai ihan tosissaan, miten voin elää yhtä synkän miehen kuin sinun kanssasi. Sanoin myyjälle ainoastaan, että koska rakastan häntä, ja sain sopimuksen tehtyä.” Hän pyörähti niin että oli kasvokkain Remuksen kanssa ja unohti hetkeksi, miten hengittäminen taas tapahtuikaan. Remus huomasi sen kaiken, eikä mitään muuta tarvittu uuden yhteisen vuoden aloittamiseksi. Se oli täydellistä.

Joskus aamulla Remus laski päänsä hänen rintakehälleen ja maisteli saamaansa erittäin harvinaista, tummaa suklaata, hänen selatessaan mieheltä saamaansa kirjaa. Hän ei sanonut siitä mitään, että he olivat liian vanhoja jakelemaan toisilleen lahjoja, koska Remus oli onnistunut yllättämään hänet jälleen kerran paremmin kuin kukaan, ja koska hän piti kovasti siitä, kuinka mies viipyili hänen sylissään. Hän oli taas täällä, eikä kadoksissa.
« Viimeksi muokattu: 31-07-2012, 22:53:49 kirjoittanut Kuurankukka »
Jos sinun ripsesi olisivat oksia, hirttäytyisin niihin että huomaisit minut, rakkaani
-Tommy Taberman-

Poissa Beelsebutt

  • vähemmän
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 3081
  • malmi
    • Ficciarkisto
Vs: Täällä, eikä kadoksissa, K7 | Severus/Remus
« Vastaus #1 : 31-07-2012, 15:04:15 »
Sniff <3333

// Jospa mä nyt yrittäisin vähän kattavammin.

Kuten jo jossain sanoinkin, niin tykkäsin hurjasti siitä, että Severus oli oma itsensä, vaikka ostikin Remukselle ystävän vuosipäivälahjan ja vaikka (melkein) sanoikin rakastavansa <3 Siitä huolimatta kahdestaan ei asuttu, koska eihän sellaiseen enää taivu tuossa vaiheessa, eikä turhia leperrelty. Kuviot olivat selvät, mutta kuitenkin yllätyksiäkin tuli. Superhieno yksityiskohta oli tuo, ettei Severus vetänyt pultteja siitä, että Remus oli kertonut jollekin randomille, että ne asuu yhdessä x) Aloin tosin miettiä, että siis asuiko ne kuitenkin yhdessä, vaikka näennäisesti erikseen olivatkin? Jotenkin sain sellaisen kuvan, että kuitenkin vain tapaisivat välillä seksin ja unienkin merkeissä, mutta että suurimman osan ajasta erillään. Nääh, ei ne pystyis kovin montaa yötä nukkumaan eri sängyiss, en usko! :D

Remus oli ihanan määrätietoinen ja tykkäsin puolestaan siitä, miten se ilahtui kun Severus sanoikin että "meille" <3


Kiitos tästä kkukkainen <33
« Viimeksi muokattu: 01-08-2012, 15:47:17 kirjoittanut Beelsebutt »
Fifi-ficitLJAO3