Kirjoittaja Aihe: Ullakko vintin yläpuolella, K16  (Luettu 1920 kertaa)

Poissa Nappeli

  • Hassu
  • värkkääjä
  • Viestejä: 1082
  • Kemiat kohtaa
Ullakko vintin yläpuolella, K16
« : 29-09-2017, 16:50:57 »
Kirjoitti: Nappeli
Ikäraja: K-16
Paritus: Patrick/William
Tyylilajit: slash, romantiikka, angst ja kummitusjuttu
Varoitukset: kuolema
Sananen syylliseltä: Tämä teksti on ikivanha. Ilman Beelsebuttia tämä olisi jäänyt ikuisesti julkaisematta, koska olin unohtanut ja kadottanut koko tekstin täysin. Buttiksella tämä sen sijaan oli pysynyt tallessa. Oliko se sitten hyvä vai huono juttu, niin Buttiksen ansiosta tämän nyt tänne laitan, kiitokset hänelle. :D
Yhteenveto: Patrick ja William ovat nuoret rakastavaiset 40-/50-luvun taitteen Britanniassa.




             Ullakko vintin yläpuolella


Viimeinen vuosi oli aina rankin, niin ainakin sanottiin ja sen kyllä tunsi kukin nahoissaan. Syksystä asti tuli lasketuksi vain päiviä koulun loppuun ja työmäärän alla tahtoivat muut aktiviteetit melkein unohtua. Toisaalta oli hyvä, ettei tulevaisuuden miettimiseen jäänyt kovin paljon aikaa. Se olisi voinut olla hämmentävää. Yliopisto, totta kai, ja vapaa elämä kampuksella, mutta kuka osaisi kertoa, mitä tekisin Williamille? Ainahan sitä vitsailtiin tytöistä ja haaveiltiin tulevaisuudesta ja vapaudesta ja vaikka mistä, mutta oikeasti, aloin olla melko varma, ettei tytöillä olisi minussa juuri jakamista Willin jäljiltä. Willistä en ollut varma ja se kiusasi minua päivä päivältä enemmän ja se että asia edes kiusasi minua, oli hermostuttavaa.

Kun Will kerran oli tullut mieleeni, ei ollut puhettakaan, että olisin voinut keskittyä enää historian esseehen.

”Will?” Kysyin samalla kun kurkistin kulmieni alta vieressäni nojailevaa poikaa.

”Niin”, vastaus tuli viiveellä.

”Keksitäänkö jotain muuta?”

”Äh, me ei saada tällä menolla ikinä valmista”, Will vastusti.

Tiesin kyllä mistä narusta nykäistä. Virnistäen kumarruin Willin korvan juureen, ettei vahingossakaan kukaan muu kirjastossa liikkuja sattuisi kuulemaan.

”Vintille?” Ehdotin.

Nyt Will nosti ensimmäisen kerran katseensa historian aineestaan ja huomasin, että nykäisty naru oli ollut juuri oikea. Silmissä välähti ja minun oman hymyni kanssa melkein identtinen virnistys kohosi Willin huulille.

”Selvä, sait ylipuhuttua.”

Me olimme löytäneet sinne kerran sattumalta suurin piirtein kuukautta aiemmin. Will oli ollut turhautunut ja vihainen, koska olin kiusoitellut häntä aika läpinäkyvästi jo päiväkausia, mutta yhtään tilaisuutta kahdenkeskiseen hetkeen ei vain ollut löytynyt. Niinpä Will oli retuuttanut minua rinnuksista pitkin käytävää ja kokeillut jokaista ovea, joka oli tullut vastaan. Kaikki olivat olleet lukossa, paitsi yksi ja sinne minut oli tuupattu, eikä kumpikaan meistä ollut hetkeen ehtinyt edes vilkaisemaan, mihin me olimme päätyneet.

Myöhemmin selvisi, että huone oli ikivanha urheiluvälinevarasto. Kaikki oli aataminaikuista, ja sieltä huoneen perältä nousi portaat vintille, vanhat, harmaat ja jyrkät, ja vintti, se oli kaikkien toiveidemme täyttymys! Pölykerros lattialla todisti, ettei kukaan käynyt siellä. Ei ollut käynyt varmaan vuosiin, paitsi nyt minä ja Will, ja me olimmekin käyneet siellä ahkerasti. Monta kertaa viikossa. Siellä minä menetin virallisesti poikuuteni Willille ja hän minulle. Se oli meidän oma syntinen paratiisimme ja utopiamme.

Tietysti Will suostui lähtemään vintille, hän halusi sitä yhtä kovasti kuin minäkin.

Jännitys kipristeli vatsassani joka kerta, kun me Willin kanssa kävelimme juuri siihen oikeaan käytävään. Varoimme aina huolella, ettei kukaan näkisi meidän menevän varastokäytävälle, puhumattakaan salaisesta huoneestamme. Onneksemme siellä päin liikkui harvoin kukaan iltasella.

Will tuntui olevan sillä kertaa kiivaalla päällä, ainakin siitä päätellen, kuinka hän kiskoi jo minua kädestä ennen kuin käytävän ovi oli edes kunnolla sulkeutunut. Riskialttiisti hän työnsi minut seinää vasten heti urheiluvälinevarastossa ja suuteli rajusti.

”Mistä nyt tuulee?” Minun oli pakko kysyä kun seuraavan kerran sain happea. ”Ei sillä, että valittaisin”, lisäsin kiireesti.

”Ei muuta, kun tekee vain niin mieli,” Will vastasi ja haroi jotenkin hämillään hiuksiaan.

Minun vatsassani muljahti kummasti.

”Joo, niin tekee”, vahvistin äkkiä.

Me säntäsimme kiireesti vintin portaisiin ja kiipesimme kilpaa työntämään kattoluukkua auki. Vintillä oli tasaisen hämärää. Myöhemmin illalla siellä olisi melkein pimeää, lukuun ottamatta pihalamppujen vaaleaa kajastusta kapeista ikkunoista. Riehakkaasti me ryntäsimme ylös huoneeseen ja kisailimme hetken ympäriinsä väistellen laatikoita ja tavara-arkkuja, samalla kun yritimme koskea toinen toistamme mahdollisimman paljon, väistellen itse kiusoitellen toisen kosketusta. Will sai minut kiinni ensimmäisenä ja me horjahdimme lattialle, minä alimmaisena. Silloin ajattelin ensimmäisen kerran, ettei kukaan tyttö voinut olla silmissäni yhtä kaunis kuin William, etten voinut haluta ketään sen enempää kuin häntä. Ajatus säikäytti minut todella ja Will taisi huomata joko ilmeeni, tai hätkähdykseni.

”Mitä?” Will kysyi katsellen kasvojani lähietäisyydeltä.

”Ei mitään”, kiirehdin vastaamaan. Minua nolotti koko typerä ajatus ja väistin Willin katsetta pälyillen kattoon.

Katto oli harmaantunutta lautaa ja paikoitellen näytti kuin kynttilä, tai öljylamppu olisi noennut laudoitusta ja juuri siinä yläpuolellamme oli luukku.

”Hei, katso tuota!” Sanoin ja osoitin luukkua.

Will käänsi katseensa minusta ja kurkisti ylöspäin.

”Onkohan tuolla vielä toinenkin vintti?” Minä ihmettelin.

Luukku näytti avattavalle. Siinä oli kädensija aivan kuin vääntämistä varten, mutta tikapuita ei näkynyt.

”Ihme juttu”, Will hämmästeli ja nousi päältäni tutkailemaan luukkua lähempää.

Katto oli niin korkealla, ettemme kumpikaan ylettyneet luukun kahvalle. Siirsimme lähellä olevan arkun luukun alapuolelle ja nostimme sen päälle jakkaran. Minä kiipesin jakkaralle ja Will oli minulle tukena arkun päällä. Kokeilin vääntää kädensijaa ja se tuntuikin antavan helposti periksi. Toisella kädellä tuin luukkua, jos sattuisi, että se yrittäisi tipahtaa niskaamme. Luukku avautui heti puoli kierrosta kahvaa väännettyäni, mutta luukussa tuntui olevan vastajousi, joten se ei painanut paljon ja sain käännettyä luukun varovasti alas. Luukun takaa paljastuivat kokoontaitettavat tikapuut, jotka sai kätevästi vedettyä alas.

”Miten tuonne mahtuu vielä ylempi vintti”, Will ihmetteli. ”kun tämänkin vintin katto on seinien vierestä tuollainen kalteva?”

Minä en osannut vastata sen paremmin kuin Willkään, joten kiipesin tikapuita ja kurkistin seuraavalle vintille.

”Väistä, että minäkin näen”, Will vaati tikkaiden alapäässä ja niin nousin kokonaan uuteen huoneeseen.

Huone oli lähes samanlainen kuin alempikin vintti: arkkuja ja sekalaista tavaraa epäjärjestyksessä pitkin lattiaa, muutama komero ja pari peiliä. Tutkimme hetken tavaroita ja kurkimme kaappeihin. Arkuissa oli vanhoja oppikirjoja ja karttarullia, kaapeissa koulupukuja ja muuta vaatetta, kaikki useita vuosikymmeniä vanhempaa kuin alemmalla vintillä. Ikkunat olivat samanlaiset kapeat ja matalat kuin alempanakin ja pihavalot loistivat niistä sisään. Myös katto oli seinän vieriltä alaspäin viettävä.

”Tuon alemman katto on hämäystä”, minä arvelin. ”Me ollaan löydetty salavintti!”

”Jos tuo alempi on vintti, niin tämä saa olla ullakko”, Will sanoi ja minusta se kuulosti hyvältä. ”Ja jos me saatiin olla tuolla alempana rauhassa, niin täällä me varmaan saadaan olla vielä vapaammin rauhassa”, Will lisäsi voitonriemuisesti ja kävi kimppuuni.

Sillä kertaa se oli jotenkin erilaista. Se saattoi johtua aiemmasta oivalluksestani Williamin suhteen, tai ehkä uudesta ullakostamme, mutta minusta tuntui, että suudelma kesti kauemmin kuin ennen, vaatteet lähtivät päältämme hitaammin kuin ennen ja Will kosketti minua enemmän kuin koskaan ennen. Se ei ainakaan ollut kuvitelmaa, että Will ei halunnutkaan ottaa minua takaapäin, vaan sääti asentomme hankalasti niin, että minun jalkani olivat hänen harteillaan. Hän halusi ottaa minut edestä niin kuin naisen ja se nolotti minua hirveästi ja sai minut jännittämään melkein enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Kaiken lisäksi Will ei ottanutkaan minua rajusti ja kiireisesti, vaan hitaasti ja viipyillen, niin että lopulta todella olin vikisevä neiti hänen allaan. Luulin että voisin nähdä tähtiä, niin hyvää se oli.

Jälkeenpäin istuskelimme ullakon lattialla ja poltimme tupakkaa.



Ullakon löytymisen jälkeen ohitimme aina vintin ja tulimme suoraan ullakolle. Jos vintti oli tuntunut omalta salaiselta maailmaltamme, niin ullakko tuntui siltä monin verroin enemmän. Ensinnäkin, kuka voisi ikinä yllättää meidät siellä kielletyissä puuhissa? Kukaan ei edes kuulisi, vaikka metelöisimme kuinka lujaa. Toisekseen, paikalla oli aivan oma merkityksensä, ainakin minulle, koska siellä rakastelimme ensimmäisen kerran. Kyllähän me olimme harrastaneet seksiä ennenkin, ja hyvää sellaista, mutta minä en voinut verratakaan sitä siihen, mitä se oli ensimmäisen kerran ullakolla ja aina sen jälkeen. Pelkäsin, että olin rakastunut Williamiin, eikä sitä auttanut yhtään Willin äkillinen hellyys minua kohtaan.

Vaikka emme pystyneet pitämään käsiämme juuri hetkeäkään erossa toisistamme, keskustelimme silti enemmän kuin ennen. Vähemmän vapaudesta, tytöistä emme enää ollenkaan ja joskus mietin pitäisikö siitä olla huolissaan. Koulun jälkeinen vapaus alkoi tuntua vankilalta, koska meidän ainoa tuntemamme vapaus oli ullakko vintin yläpuolella. Muun maailman vapaus ei katsonut hyvällä sitä mitä meillä oli, ei sodomiasuhteita.

Suhteemme oli eräs vaietuista keskustelunaiheista. Siihen viitattiin vain silloin, jos jompikumpi meistä mietti tulevaa yliopistoaan. Cambridge, olivat vanhempani päättäneet, toisin kuin Willin, jotka olivat päätyneet Oxfordiin. Elimme kuitenkin toivossa, että toinen meistä saisi vanhempansa ylipuhuttua. Emme suunnitelleet miten voisimme tavata tulevaisuudessa, emme sitä missä tapaisimme. Yritimme parhaamme mukaan elää ilman tulevaisuutta ja turruttaa ajatuksemme toistemme läheisyydellä, tai keskustelulla toiveistamme ja unelmistamme.

”Minusta tulee kirjailija”, William julisti usein ja vaikka hän nauroi, kyllä minä tiesin kuinka tosissaan hän siitä haaveili. Hän halusi opiskella kirjallisuutta ja historiaa. Minun kiinnostukseni kohdistui enemmänkin matemaattisiin aineisiin, vaikka joskus haaveilin salaa näyttelemisestä, tai näytelmäkirjoittajan urasta.


Kun ullakon löytymisestä oli kulunut kolme viikkoa ja koulutyöt olivat pitäneet meidät niin kiireisinä, ettei tapaamisiin ollut liiennyt aikaa tiistain jälkeen, varasin Williamin omakseni koko lauantai-illaksi. Will nauroi sanavalinnalleni. Will lauloi koulun kuorossa ja osallistui muutenkin aktiivisesti kaikenlaiseen harrastustoimintaan, joten hänen vapaa-aikansa jäi koulutehtävien jälkeen vähiin. Lauantai-iltanakin hänellä olisi ollut jotkut harjoitukset, mutta hän lupasi vedota koulukiireisiin. Kilttinä poikana hän uhkasi ottaa algebran tehtävät mukaan ullakolle, mutta minä lupasin hänelle kiinnostavampaa tekemistä, jolloin hän luopui ajatuksesta.

Istuimme hämärtyvässä iltavalossa ullakolla. Nojasin selkääni tummaan vaatekaappiin ja William istui hajareisin sylissäni kasvot minuun päin. Hänen silmänsä kiilsivät hämärässä ja hänen kätensä olivat paitani alla. Kaikki näytti jotenkin unenomaiselta, enkä varmaankaan sen vuoksi osannut pitää varaani.

”Minä pidän sinusta liian paljon”, henkäisin mieltäni kalvaneen ajatuksen ääneen.

Will vain tuijotti minua ääneti ja kuritin mielessä itseäni lipsauttamistani sanoista, se oli kielletty aihe. Will katkaisi kuitenkin hermostukseni suudelmalla ja kaatoi minut pitkin pituuttani lattialle tullen itse päälleni. Saatoin aistia hänen hätäisistä liikkeistään halun, mutta siitä huolimatta hän pitäytyi suudelmassa erityisen pitkään.

”Minä rakastan sinua.” Williamin suudelman jälkeen korvaani kuiskaamat sanat saivat maailmani hetkessä ylösalaisin. Oli kuin sata kerubia ja Amor itse olisivat pistäneet tanssiksi sisikunnassani ja rakastuneelle ihmiselle ominaiseen tapaan pilvilinnani, jota olin yrittänyt olla rakentamatta, puhkesi täyteen loistoonsa.

En ollut saada sanaa suustani ja mieleni teki itkeä ja nauraa.

”Minäkin sinua,” sain lopulta nieleskellen sanottua ja William puhkesi onnelliseen hymyyn. Silloin minä todella itkin ja nauroin yhtä aikaa.

Niiden sanojen myötä kaikki muuttui jollakin tapaa vahvan merkitykselliseksi, ja näimme toisemme aivan kuin uudessa valossa, niin että pitkän aikaa vain tarkastelimme toisiamme ihmetellen miten vieraalle ja melkein pelottavalle se tuntuikaan. Nyt kun pitkään ilmassa ollut kysymys oli saanut vastauksensa, ajatukset tulevasta myrskysivät mielessäni ja pelkäsin, etten saa niiltä rauhaa ollenkaan. Ajatukset piinasivat minua kun rakastelimme ja niiden lisäksi tuntematon pelko ja kahleestaan irti päästetty rakkaus riehuivat kuin paholaiset sisälläni. Itkin, kun William hoki hengästyneesti ”Rakastan, rakastan.”

Kun jälkeenpäin makasimme kiinni toisissamme ja Will kuljetti sormiaan kasvoillani, kuin ihmetellen nenäni muotoa ja poskipäitäni, tunsin itseni onnellisemmaksi ja täydemmäksi kuin koskaan ennen. Hämärä muuttui hiljalleen pimeäksi ja viimein meidän oli vaikea erottaa toisiamme pihalta kapeiden ikkunoiden kautta kajastavassa mitättömässä lampun valossa. Tuntui tuskalliselta lähteä pois. En olisi tahtonut päästää Willistä enää koskaan irti ja kun sanoin siitä hänelle laskeutuessamme portaita alas urheiluvälinevarastoon, hän sanoi, ettei minun tarvitsisikaan, koska hänen sydämensä lepäsi koko ajan kädessäni. Se oli melkein liian kauniisti sanottu. Willistä tulisi vielä loistava kirjailija.

Sunnuntaina meidän onnistui luikahtaa ullakolle jo iltapäivällä. Olimme niin onnellisia, että hetken vain hyppelimme ja hihkuimme toistemme kaulassa, ennen kuin maltoimme pysähtyä edes suutelemaan. Pyörimme nauraen lattialla ja sitten vain makasimme vierekkäin leveät hymyt kasvoillamme. Olimme niin tavattoman rakastuneita, etten voinut uskoa kenenkään ihmisen maailmassa olleen koskaan yhtä rakastunut. Ja siinä loikoillessamme sydäntemme päivänpaisteessa William huomasi yläpuolellamme katossa luukun.

Se oli täsmälleen samannäköinen kuin vintin katossa oleva luukku, joka johti ullakollemme ja olisin voinut vaikka vannoa, ettei sitä ollut ollut siinä koskaan aikaisemmin.

”Katsotaan mitä tuon takaa löytyy”, Will sanoi, mutta minua pelotti.

”Tämä on aavemaista”, sanoin, ”annetaan se olla.”

Will oli kuitenkin liian utelias ja nimetön pelko sydämessäni jouduin avustamaan häntä, kun hän nousi arkun ja jakkaran päälle ja avasi luukun, josta ilmestyivät tikapuut, kuten olin arvannutkin.

”Ei kai täällä enää uutta ullakkoa voi olla?” Will ihmetteli. ”Tämän täytyy olla jokin paloluukku.”

”Älä mene sinne”, pyysin pelon vallassa.

”Tule, mennään yhdessä”, Will sanoi, vaikka hänkin näytti hieman huolestuneelta.

En voinut antaa hänen mennä yksin, niinpä nousin tikapuita aivan hänen kannoillaan hänen kädestään kiinni pitäen, vaikka hampaani kalisivat pelosta.

Siellä oli jälleen uusi ullakko jälleen hiukan vanhemmilla tavaroilla ja suorastaan rukoilin Williä, että lähtisimme pois. Tämä oli aivan liian outoa, tuntui kuin olisimme yhtäkkiä pudonneet keskelle kummitusjuttua.

”Tämä on ihmeellistä!” Will julisti ja ensijärkytyksen jälkeen hän näytti haltioituneelta.

”Tämä on luonnotonta!” Väitin kauhuissani. ”Mennään pois”, pyytelin, mutta Will ei ottanut pyyntöjäni kuuleviin korviinsa, vaan kurkisteli kaappeihin ja arkkuihin ja ikkunoista ulos.

Minulla oli hyvin pahaenteinen aavistus tästä uudesta ullakosta ja polvet tutisten uhkasin, että lähden pois ilman Williamia, jos hän ei kerran uskonut varoituksiani.

Will kääntyi vihdoin puoleeni ja hänen iloiset kasvonsa muuttuivat äkkiä säikähtäneiksi ja kalpeiksi. ”Minä luulen, ettet sinä pysty”, hän sanoi ja käännyin katsomaan taakseni hänen osoittamaansa suuntaan. Huusin kauhusta. Luukku lattiassa oli kadonnut.

Jouduimme paniikin valtaan. Hakkasimme ja potkimme lattiaa ja kun harmaat lankut eivät antaneet periksi, eikä luukku ilmestynyt takaisin koputimme kapeita ikkunoita, jotka olivat aivan liian korkealla, että kukaan olisi voinut kuulla tai nähdä meitä. Huudettuamme äänemme käheiksi istuuduimme järkyttyneinä lattialle ja pälyilimme toisiamme pelokkaasti.

”Täällä on jokin kirous”, Will kuiskasi, ”entä jos emme pääse täältä enää koskaan?”

”Älä puhu tuollaisia”, sanoin yhtä paljon hänelle kuin itselleni, ”ei tänne ole kukaan kuollut, vai näetkö missään luurankoja?”

Pelkäsin kuitenkin juuri samaa kuin hän ja sain vain vaivoin estetyksi paniikkia jälleen nousemasta sisimmässäni. Istuimme pitkään hiljaisuudessa. Looginen ajattelu oli aina ollut vahvuuteni ja nyt kun kaikki logiikka tuntui vaihtuneen järjen vastaisuuteen, ajatustoimintani oli aivan jäässä. Näin Williamin pureskelevan kynsiään ahdistuneena ja huomasin miettiväni, että oli onni, etten ollut täällä yksin. Tiesin ajatuksen typeräksi, koska yksin en olisi koskaan edes joutunut tänne, mutta tunne oli silti vahva, ja itsekäs.

”Entä jos tämä on kirous siitä mitä olemme tehneet?” Will kysyi äkkiä. ”Meidän sodomiastamme. Jumalan kirous?”

Se sattui. Se sattui kauhean kovaa.

”En... en usko”, takeltelin. Olisin tahtonut sanoa, että rakastin häntä, ettei Jumala voinut rangaista sellaisesta tunteesta, mutta en saanut sanaa suustani. Mistä minä tiesin, vaikka rankaisisikin? Se sattui vielä enemmän ja nosti kyyneleet silmiini.

”Se on kauhistus, niin meille opetetaan”, Will sanoi ja näytti jähmettyneeltä, ”älä makaa miehen kanssa kuten naisen kanssa maataan.”

En voinut sanoa siihen mitään ja vajosimme jälleen hiljaisuuteen, kunnes ilta alkoi hämärtää ja William purskahti rajuun itkuun. Pelkäsin koskea häneen, mutten voinut antaa hänen itkeä sillä tavoin ja niin menin hänen viereensä ja halasin häntä.

”Enkä minä voi edes katua mitään!” Will itki. ”Jokainen anteeksipyyntöni on vain valhetta ja sydämessäni tiedän kuinka iloinen olen jokaisesta sinun kanssasi viettämästäni hetkestä. Ainoa mitä kadun on se että toin meidät tänne kirotulle ullakolle!”

Suutelin hänen märkiä kasvojaan. ”Älä itke, en minäkään kadu.”

Me vietimme sen yön toistemme sylissä kovalla lankkulattialla ja vaikka uni ei tullutkaan, lohdutimme toisiamme hiljaisilla puheilla ja tunnustuksilla.

”Minä pelkään, mutta onneksi sinä olet siinä.”

”Kuolemme yhdessä, mitä pelkäämistä siinä on?”

”Nyt sydämesi sykkii kädessäni.”

”Anteeksi että epäilin, mikään näin hyvä ja kaunis ei voi olla pahaa.”

Ja lopulta aamun ensikajossa olimme ajaneet pelon pois ja rakastelimme hitaasti ja pitkään ja itkimme toistemme olkapäätä vasten ajatellen että aikamme kului loppuun.

Nouseva aurinko pilkisti säteensä ikkunasta ja valaisi pölyisen lattian. Luukku oli tullut takaisin.

Säikähdys oli niin voimakas, ettemme uskaltaneet mennä sen jälkeen enää edes vintille, tai sen yläpuoliselle ullakolle. Varastimme yhteisiä hetkiä vessoissa ja varastoissa, mutta ne eivät riittäneet tyydyttämään kaipuuta toisiimme. Kolmen viikon kuluttua William näytti jo hivenen riutuneelta luodessaan katseita minuun ja vatsani oli solmussa jokaisesta hänen vilkaisustaan.

“Vintille illalla?” Ehdotin lopulta perjantain viimeisellä välitunnilla ja Will vain nyökkäsi.

Arkailimme kiivetä portaita urheiluvälinevarastosta edes sille tavalliselle vintille, mutta viimein minä rohkaisin mieleni ja Will seurasi minua. Vintti oli kuin ennenkin ja pölykerroksessa näkyi edelleen meidän telmimisemme jäljet. Ainoa muuttunut seikka oli ullakon luukku. Se oli kadonnut. Meidän harvinainen yhteinen hetkemme tyrehtyi siihen, että istuimme urheiluvälinevarastossa puhumassa kadonneesta ullakosta ja mietimme sen merkitystä ja yritimme löytää sille järkeen käyvää selitystä onnistumatta siinä lainkaan.


Loppukevät kului tenttien parissa ja pelkomme kummittelevaa ullakkoa kohtaan piti meidät visusti poissa vintiltäkin. Kaipuumme alkoi toukokuun viimeisillä viikoilla olla kuitenkin niin käsin kosketeltavaa, että päädyimme vintin alapuoliseen varastoon ja siellä vannoimme ikuista rakkautta ja uhkasimme keksiä keinot yhteiseen elämään. Siinä hetkessä oli jo niin paljon kaipuuta ja surua, että se oli kuin enne tulevasta.


Koulu päättyi, William lähti kotiin ja aloitti syksyllä historian opintonsa. Kuulin hänestä kesän mittaan muutaman itkuisen kirjeen verran, joista viimeiseen minä en enää vastannut. Sydämeni oli liian murtunut, enkä nähnyt meillä mitään tulevaisuutta. Myöhempinä vuosina sain tiedejulkaisuista selville, että Williamista tuli alallaan merkittävä arkeologi ja tutkija. Minä toimin matematiikanopettajan ja asuin yksinäni pienen lähiön laitamilla vanhassa harmaassa omakotitalossa, jossa oli pieni puutarha takapihalla.

Kuulin Williamin menneen naimisiin, jonka jälkeen join itseni humalaan ja annoin itselleni luvan itkeä ensimmäisen kerran vuosiin.

Enimmäkseen elämäni kulki rataansa. Oli bridge-kerhoa, golfia ja kirjallisuuspiiriä. Kesäisin hoidin innolla pientä puutarhaani. Sukulaiseni ja lähimmät ystäväni yrittivät naittaa minua jokaiselle vapaalle naisihmiselle ja onnistuivatkin saamaan minut pariin vakavampaan seurustelusuhteeseen, jotka kuitenkin hiipuivat parissa vuodessa omia aikojaan, koska minun elämässäni se paikka oli jo varattu. Pitelin kädessäni edelleen Williamin sydäntä.

En myöntänyt sitä usein edes itselleni, mutta oli hetkiä, jolloin en pystynyt torjumaan sisimpääni. Silloin nousin harmaat portaat vanhan taloni vintille, makasin selälläni vintin puisella lattialla ja annoin muistojen vallata mieleni. Joskus mietin miltä Will mahtoi näyttää nyt kun ikääkin oli jo yli viidenkymmenen, mutta näin ikuisesti silmissäni vain hymyilevän koulupojan. Eivätkä muistot enää olleet tuskallisia. Kipu oli jo aikoja sitten tylsynyt ja jäljellä oli vain lievä melankolia ja toive siitä, että elämä oli kohdellut Williamia hyvin.


Saman viikon lauantaina, jolloin oli viettänyt viidensiäkymmenensiäkolmansia syntymäpäiviäni istuin illalla olohuoneessani tv.n ääressä viltti jalkojeni päällä ja jalat sivistymättömästi pöydällä höyryävä munatoti kädessäni, kun ovikello rämisi. En odottanut vieraita, enkä muutenkaan viettänyt järin sosiaalista elämää, joten hämmästyin kyllä. Avattuani oven hämmästyin enemmän ja toisaalta taas en hämmästynyt lainkaan. Aivan kuin sisimmässäni olisin odottanut tätä kaikki nämä vuodet.

“William”, sanoin kun päästin hänet eteiseen.

“Patrick”, hän sanoi ja sitten me vain seisoimme ja tuijotimme toisiamme eteisessä, kunnes minä ymmärsin pyytää häntä peremmälle.

Hän oli harmaantunut ja hänen silmiensä ympärillä ja suupielissään oli ryppyjä ja kuitenkin hän oli se sama William.

Riisuttuaan takkinsa ja hattunsa hän kääntyi puoleeni ja ojensi kätensä kuin kätelläkseen. Vaistomaisesti ojensin omani. William tarttui käteeni ja käänsi sen kämmenpuoli ylöspäin ja kosketti sormin kämmentäni.

“Oletko säilyttänyt sen?” Will kysyi, enkä minä pystynyt vastaamaan, koska pala nousi kurkkuuni, joten nyökytin vain päätäni liikutuksen vallassa. Kyyneleet kihosivat silmiini ja niin näytti kihoavan myös Williamin silmiin ja kun hän kaappasi minut halaukseen, itkimme molemmat valtoimenaan.

Tarjosin Williamille munatotin ja istuimme vierekkäin olohuoneeni sohvalla jalat pöydällä viltti jalkojemme päällä ja kerroimme elämästämme. Will kertoi eronneensa jo vuosia sitten samoista syistä kuin minun seurustelusuhteeni olivat epäonnistuneet. Muuten hänenkin elämänsä oli edennyt rauhallisia ratoja ja ura oli ollut hieno. En minäkään elämääni ollut pettynyt, vaikka jotain oli tietenkin aina puuttunut, mutta nyt kun se jotain istui vieressäni sohvalla tuntui, ettei mitään koskaan ollut puuttunutkaan. Kun hän suuteli minua, ei vuosien paino vielä koskaan ollut väistynyt harteiltani yhtä rivakasti. Hänen rakkautensa sai sydämeni edelleen samaan laukkaan kuin kymmeniä vuosia sitten ja kehoni samaan kuumeeseen. Hän rakasteli ikääntynyttä vartaloani samalla intohimolla ja hellyydellä kuin nuorukaisena niin kauan sitten ja minä itkin onnesta hänen sylissään.

William jäi yöksi, mutta seuraavana päivänä hänen olisi lähdettävä kotiinsa. Pelko hänen menettämisestään uudelleen painoi mieltäni maatessamme vierekkäin sängyssäni, eikä Willkään tuntunut saavan unta.

“Tässä talossa on vintti”, sanoin hämärässä, enkä oikein itsekään tiennyt miksi.

“Onko se samanlainen kuin meidän vinttimme?” Will kysyi.

“Ei, mutta yhtä vanha se on.”

“Haluaisin käydä siellä”, Will sanoi, joten vein hänet sinne.

Vintillä oli kylmää pelkissä aamutakeissa, mutta William ei näyttänyt piittaavan siitä, vaan katseli kiinnostuneena ympärilleen.

“Tunnelmassa on jotain tuttua”, hän sanoi ja minä myöntelin ja kerroin ajatelleeni häntä siellä usein. Hieman rietas ilme valaisi hänen kasvonsa, kun hän kysyi kuinka usein olin ajatellut häntä siellä ja ymmärrettyäni kaksimielisyyden kysymyksessä närkästyin tästä. Will vain nauroi ja väisti käsivarteensa kohdistetun läimäykseni. Siitä kehkeytyi varsinainen ilo, kun innostuimme kisailemaan kuin nuorina poikina. Will kaatoi minut lopulta selälleen vanhalle patjalle ja suuteli närkästykseni pois oikein ansiokkaasti.

“Saisinko?” Will kysyi miltei arasti ja olinko minä koskaan kieltäytynyt?

Ihoni nousi kananlihalle kylmästä ja muustakin kun hän riisui aamutakin harteiltani, mutta kylmä vaihtui kuumaksi, kun hän sovitteli vartalomme yhteen. Emme enää olleet mitään nuorukaisia, mutta näin pitkän ajan jälkeenkin löysimme toisistamme kadonneeksi luullun intohimon kipinän ja tunsin itseni yhtä kyltymättömäksi ja yhtä rakastuneeksi kuin kolmekymmentäviisi vuotta aiemmin.

Will huokaili korvaani rakkauden sanoja ja minä valitin hurmiosta.

Kun makasin yhä selälläni huohottava William voipuneena rintaani vasten, minä huomasin sen. Olin sen verran päästäni pyörällä, että kesti hetken ennen kuin ymmärsin näkemäni.

“Ullakko”, kuiskasin.

Will nousi ja katsoi minua ja seurasi siitä katseeni suuntaa ylös kattoon, jossa oli luukku. Emme vaihtaneet sanaakaan, kun siirsimme vanhan lipaston luukun alle ja minä nousin hänen tukemanaan lipaston päälle ja avasin luukun. Kuin vanhasta muistista vedin tikapuut alas ja peräkanaa nousimme ullakolle.

“Tämä on meidän ullakkomme”, William sanoi kuiskaten ja minä olin samaa mieltä. Kaikki kaapit ja arkut olivat paikoillaan ja sen lisäksi olisin voinut vannoa, että lattian paksussa pölyssä näkyi ohuempia pölykerroksia, jotka olivat meidän kauan sitten jättämämme jäljet. Katulampun kajo loi hämärää valoaan ullakolle kapeista sivuikkunoista.

“Ja tuolla on jo seuraavakin”, William sanoi ja osoitti kattoon.

“Will...” Minä anelin, mutta William näytti harvinaisen päättäväiseltä kiivetessään arkun päälle ja vetäessään tikapuut alas.

“William, älä”, pyysin, mutta hän ojensi vain kätensä ja minä tartuin siihen ja kiipesin hänen perässään, mutta ylös luukusta minä en uskaltanut nousta.

Will nousi seisomaan ullakolla, joka oli ullakon yläpuolella ja katsoi minua jotenkin surullisesti.

“Tule kanssani”, hän sanoi. “Katsotaan tämä tällä kertaa loppuun asti”, ja hän viittasi yläpuolellemme kattoon, jossa siinäkin oli luukku.

“Entä jos loppua ei ole?” Minä kysyin ja palelin, koska tiesin jo miten tämä päättyisi.

“Kaikella on loppunsa, mutta loppu on aina myös uusi alku”, Will sanoi ja ojensi jälleen kätensä.

Minä tartuin hänen käteensä, mutta en noussut enää ylemmäksi ja Will käänsi jälleen kämmeneni näkyviin ja silitti hellästi kämmentäni.

“Pidä sitä niin kuin tähänkin asti”, hän pyysi ja minä itkin. “Minä menen”, Will jatkoi, “Minulla ei ole täällä enää mitään muuta kuin sinut, eikä meidän elämämme olisi sen enemmän mahdollista nyt kuin silloin. Mennään yhdessä?”

“Minä pelkään”, minä sanoin. “Will, älä jätä minua yksin!”

Mutta William päästi irti kädestäni ja vaikka en olisi halunnut mitään niin paljon kuin seurata häntä, en saanut jalkojani tottelemaan vaan seisoin tikapuilla kuin halvaantuneena ja katsoin kuinka hän aukaisi seuraavan luukun, veti tikkaat esiin ja kiipesi luotani pois.


Hän ei tullut takaisin ja peloissani minä palasin tavalliselle vintilleni, jossa istuin ja itkin ja huusin aamuun asti ja hankin kylmettymällä itselleni keuhkokuumeen. Toivuttuani sen verran, että tajusin tapahtuneen, hankin Williamin työnumeron, enkä yllättynyt juurikaan kuullessani, että hänet oli löydetty paria päivää aiemmin kuolleena kotoaan.

Tervehdyttyäni tarpeeksi palasin vintille joka ainoa ilta, mutta ullakon luukku ei ilmestynyt minulle. Itkin ja kirosin elämääni ja Williamia, mutta kun aikaa oli kulunut ja ikävä käynyt sietämättömäksi, toivoin vain, etten olisi ollut niin pelkuri. Viimein, ehkä kolmen kuukauden kuluttua tapahtuneesta, olin kuluttanut loppuun lähes kaiken mitä minusta oli jäljellä. En ollut käynyt töissä enää päiväkausiin, en vastannut puheluihin, enkä avannut ihmisille ovea.

Silloin ymmärsin, että oli olemassa paljon pelottavampia asioita kuin tikapuiden kiipeäminen ullakolle. Näin kuin jatkumona takanani yksinäisen elämäni, jota olin rakentanut vain itselleni ja elättänyt siinä sivussa haavemaailmaa, jossa olisin elänyt yhdessä Williamin kanssa. Will oli ymmärtänyt sen minua ennemmin, koska sen vuoksi hän viimein oli tullut luokseni.

Muistin yhtä kirkkaasti ensimmäisen yöni Williamin kanssa kuin sen viimeisen. Hän oli antanut minulle sydämensä silloin ja uusinut lupauksensa, mutta missä minä olin? Harhojen maailmassa, jossa kuvittelin eläväni, eläneeni ja tulevani yhä elämään. Sillä hetkellä pelkäsin eniten tulevaa aamua.

Kun ullakon luukku sinä yönä ilmestyi vintilleni, en epäröinyt hetkeäkään.


Paikalla Voldemort

  • värkkääjä
  • Viestejä: 4439
  • Mulleko sä puhut? Mitä sä puhut?
Vs: Ullakko vintin yläpuolella, K16
« Vastaus #1 : 30-09-2017, 11:21:01 »
Tämä on sekä hyvin koskettava tarina, tosi hämärä enkä edes väitä ymmärtäväni mitä tässä tapahtuu ja mitä noi vintille ilmestyvät luukut tarkoittavat. Se, etten ymmärrä ei haittaa lukemista. Tykkään tämän uhkaavuudesta, vaikka janoan kyllä onnellisia loppuja, mutta tavallaan tässäkin sellainen on, jos tulkitsee lopun hyväksymisen onnelliseksi lopuksi. No ehkä se ei ole, mutta tykkään lukiessani myös siitä, että hahmot tajuavat joitain asioita itsestään. Tosin se tajuaminen saattaa tarkoittaa myös sitä, ettei muutos ole mahdotonta ja tässä se tavallaan heitetään pois. Tai no, ehkä ullakko johdattaa henkilöt vielä onnellisesti yhteen-

Alusta asti on sellainen tunne, että jotain uhkaavaa ja pahaa lopulta tapahtuu., mutta siinä välissä joutuu haukkomaan henkeään ja eläytymään hahmojen väliseen tunteeseen.
"Useasti oon Ahon laidassa, mutta aika useasti on ollut paita päällä."

- Teuvo Teräväinen

Poissa Paquette

  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 134
Vs: Ullakko vintin yläpuolella, K16
« Vastaus #2 : 30-09-2017, 21:36:00 »
Ei kai kummitusjuttuja ole tarkoituskaan mitenkään läpikotaisin ymmärtää? Tai en minä ainakaan tajunnut, mitä oudot ullakot varsinaisesti tarkoittavat, mutta se ei kyllä minuakaan haitannut yhtään. Minustakin tämä oli todella koskettava. Yliluonnolliset elementit tuovat juuri sopivasti uhkaavuutta ja mystistä tunnelmaa, mutta tarinan ydinhän on (valitettavasti) ihan realismia. Ullakotkin voisi ehkä halutessaan tulkita symbolisesti, jotenkin niin, että tietyn rajan suhteessa ylitettyään Patrickilla ja Williamilla ei ole enää paluuta normaaliin elämään ja yhteiskuntaan. No mutta minun kykyni kirjallisuuden analyysin ja tulkinnan saralla ovat niin onnettomat, että ehkä jätän nämä jutut heti tähän. ;D

Joka tapauksessa tarina on yhtäaikaa kaunis, surullinen ja hieman pelottava. Myös kerronta on kaunista ja tuntuu sopivan tyylillisesti hyvin tekstin aiheeseen ja aikakauteen. On siis mielestäni ehdottomasti hyvä juttu, että laitoit tekstin tänne, kiitokset Buttikselle siitä. :D