Kirjoittaja Aihe: Pikku Lukutoukka (S, Fantasy)  (Luettu 2167 kertaa)

Poissa Kaabisteru

  • Pähkähullu Professori
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 16
  • Pyörivä Pilipallo, Pyörivä Pilipallo-
Pikku Lukutoukka (S, Fantasy)
« : 08-08-2009, 18:38:17 »
Nimi: Pikku Lukutoukka
Kirjoittaja: Yookuro
Genre: General, Fantasy
Ikäraja: S

A/N: Siskoni pyysi  oneshot-sarjakuvaan käsiksen, ja tällänen oli päässä kauankin aikaa.  Eräs omaperäisempiä tekeleitäni, niinkuin sisko sanoi.


-Pikku Lukutoukka-


Muuttoautomme pääsi juuri matkamme päähän. Tunsin kun tavarat audon takatilassa liikkuivat lähelläni sen pysähdellessä, ja huokaisin harmista.
Todella PALJON harmista.
Olin kyykistellyt siellä katsomassa muitten tavaroitten perään, ettei niille sattuisi mitään, mutta nähtävästi se ei ollut niin tarpeen kuin äiti luuli. En minä oikeastaan ole piitannut tavaroista siitä päivästä lähtien, kun äiti meni myymään kirpputorille rakkaan kokoelmani kirjoja; hauskoja, surullisia, toiveellisia, alakuloisia, mysteerisiä,helliä, kovia, älykkäitä ja jokseekin tyhmiäkin.
Vilahdus äidin sanoista sinä päivänä täytti mieleni.

"Kirjathan ovat loppujen lopuksi suunniteltu kauppoihin myytäväksi, eikö?"

Olin niin vihainen hänelle siitä päivästä lähtien, enkä kehdannut puhua melkein kenellekkään. Äiti ei myöskään tahtonut uskoa sitä, että minun mielestä kirjoillakin on jokin sielu. Hänellä on kuitenkin sama logiikka kuin muillakin: kirjat ovat elottomia.

"Yokuro! Tulisitko sieltä audosta pois? Tämä kartano on hyvin mahtava! Tulisit myöskin katsomaan!"

"Tullaan äiti," vastasin harmaasti. Nousin ylös, ja yritin avata muuttoaudon takaovia. Mutta ne eivät nytkähtäneetkään.
Yhtäkkiä toiselta puolelta ovea avattiin, ja rysähdin suoraan hiekkaiseen asfalttiin.

"No voi Yokuro, ei kai käynyt vain pahasti?" äiti kysyi hellästi. Hän kehotti rotevia muuttomiehiä olemaan varovaisempia, kun täällä joukossa on sentään 14-vuotias.
Äitini näyttää hyvin kauniilta pyhimyksen tavalla- hän ajattelee hiemankin niin. Hän vasta keski-ikäinen- ja isäni Australiassa tutkimassa kakapoita.
Itse minä näytän vanhanaikaiselta 14-vuotiaaksi: pidin päälläni swetaria ja verkkareita sandaaleilla, ja näytän aika viattomalta kasvoissani. Hiukseni ovat maalattu oransseiksi- vaihtelen hiusvärejä mielelläni silloin tällöin. Lukulaseja pidän vasemmassa verkkarintaskussa, jos satun löytämään luettavaa. Jos satun.
"Yokuro, etkö pidä tästä? Näin tilavampaa ei voisi hakea," äiti myhäili. Nolostuin, kun näin että miehet suorastaan ihastuivat äitiini.
"Tämä on ollut varmaan entisen suurperheen asuttama. Ihmettelen kyllä miksi tahdoit hakea tätä, äiti," sanoin kulmakarvaani nostaen.
Kartano näytti todellakin tilavalta. Siellä oli nähtävästi kolme kerrosta: ensimmäisessä keittiö ja olohuone, toisessa makuuhuoneet, vessat ja kylpyhuoneet, ja kolmannessa varmaan ullakko. Tiesin että ei voi ikinä arvata, mitä löytää ullakolta: sinne menemisen päätin jättää kuitenkin viimeiseksi. Yllätykset aikanaan.
Äitini huusi minua auttamaan tavaroiden viemisessä. Menin tietysti paikalle, ja aloin viedä ensimmäiseksi sohvaa parin miehen kanssa. Odottelin innolla päästä uuteen huoneeseeni.


****




Huoneeni oli niinkuin toivoin: aika vaatimaton, mutta silti ihana huone. Vasemmalla puolella oli tyhjä kirjahylly uusia kirjoja varten,
päädyssä sänky, ja oikella puolella pöytä sopivasti minikannettavaani varten. Olin tyytyväinen. Hyvin TYYTYVÄINEN.
Jätin kuitenkin huoneeni ja kiiruhdin suoria portaita alas auttamaan äitiä keittiössä. Hän oli laittamassa hyönteiskarkotteita ikkunalle.

"Muista Yokuro, että katto on aika vanha, joten siitä on irtoamassa palasia. Pidä siksi tätä kypärää," äiti huomautti, antaen päästäänsä kypärän.
Laitoin kypärän äkkiä päähäni, ja silloin kuulin kovan äänen lähelläni. Käännyin äidin puoleen, ja huomasin, että hän piti päästää kiinni, lattialla hieman murikoita katosta. Nähtävästi... häneen taisi osua jotakin.
"Öhm... Tein kuin pyysit, äiti," sanoin. Jokseekin tuo lause tuntui sopivan siihen tilanteeseen.



Kun tahdoin mennä huilaamaan kaikesta työstä, otin pari kulausta äidin raparperijuomasta. Sopivan makeaa, raikasta ja kirpeääkin samaan aikaan! Se antoi uutta virtaa.
Muistin sitten sen mysteerisen ullakon. Sinne minun olisi pitänyt mennä. Kerroin äidille palaavani ihan kohta, ja juoksin ullakolle.
Toivoin siellä olevan jotain kivaa. Vaikkapa... kirjoja. Hauskoja, surullisia, toiveellisia, alakuloisia, mysteerisiä, helliä, kovia, älykkäitä ja jokseekin tyhmiä myös.
Mutta avattuani ullakon luukun huoneeni vastapäässä olevan portaikon päässä, leukani loksahti auki.
Kaikkialla oli melkoista tavaraa siististi riveissä kirjahyllyissä.
Ensinnäkin, ne eivät olleet kirjoja. Ne olivat... mangapokkareita. Miltei valtava määrä mangapokkareita.
Silmäilin ullakkoa hieman, ja kun sain kerättyä tarpeeksi rohkeutta, menin katsomaan ensimmäiseen kirjahyllyyn.
Kyllä siellä paljon mangaa löytyi. Tiesin kyllä joitain, mutta japanilaiset teokset eivät minua liiaksi kiinnostaneet, toisin kuin muut. Olenhan minä sentään vanhanaikainen!
Hajamielisesti nappasin erään mangan käteeni, nimeltään Excel Saga, asetin lukulasit silmilleni, ja aloin siinä samassa lukea sitä erääseen sohvatyynyyn nojaten.




****


Luin varmaan paljon, paljon mangaa. Ainakin pääsin monesta sarjasta perille.
Lukiessani juuri Card Captor Sakuraa, äiti tuli silloin ullakolle.
"Yokuro-kulta, etkö ole jo hirveän... Oh? Löysitkö luettavaa?"
"Kyllä äiti. Kuinka paljon aikaa on mennyt?" kysyin tyynen iloisesti.
"Kolme tuntia. Alkaa olla jo myöhä. Menisit jo syömään illallisen ja sitten painut pehkuihin," äiti kehotti.
Otin taskustani esiin kirjanmerkin. Se oli punainen, raidallinen, pyöreä päästä, ja siinä luki "äptik emrääk". Isäni kirjoitti tuon, ja sanoi että se tarkoitti pitkää käärmeä. Se katsoisi kirjan perään, ettei kukaan vaan menisi sitä viemään, ennenkuin minä olen sen lukenut. Asetin sen pokkarin sivulle, ja vein sen nopeasti muutamien muitten mangan kanssa huoneeni kirjahyllyyn. Kiiruhdin sitten äitini luo ja kerroin mangasarjoista mitä luin.

Eräs kertoi valkoisesta leijonanpennusta, joka paloi takaisin isänsä maalleen, ja otti takaisin hallinnan sen keisarina- Jokseekin Kimba muistutti Simbaa Leijonakuninkaasta. Manga oli kuitenkin aika vanha, joten pitäisi heittää tuollaiset mietiskelmät menemään tässä ajassa.
Pääsin lukemaan Pokemonista muuten mangaa. Hyvin outoa, manga tuli siis ennen animea- Se siis selittää jotkut hahmot, joita ei vielä päästy peleissä näkemään.
Dekkarit voitaisiin varmaan vaihtaa Meitantei Conaniin. Sarja kulkee jokseekin samanlaista kaavaa, mutta niinhän dekkarit tekevät. Murhia- murhia- Ja vain murhia.
Excel Saga oli aika selittämätön. Kuulin että anime painottuu vain huumoriin, ja sarja on jokseekin vain sitä siinä. Mutta huomaan, että itse sarjan sankaritar on hyvä malli siitä, minkälaista on olla MANGAHAHMO.
Card Captor Sakura-sarjassa on sellainen kymmenenvuotias tyttö, joka kerää Clow-kortteja. Yksi on vielä kädessäni. Se löytyi kolmannesta pokkarista.
Olihan myös joitain koulusarjoja: Azumanga Daioh, joka on hyvin hauska logiikallisella ja slapstick-huumorilla. On myös söpöillä hahmoilla ihastuttava, mutta jokseekin vaiteliaampi Lucky Star. Mahou Sensei Negima muistuttaa Harry Potteria koulumangan muodossa, Pani Poni Dash on hieman löysällä juonella höystettyä huumorin lakeja ottamassa paikan koulussa, ja sitten on shoujo-sarja nimeltään Fruits Basket. Tarina on siinä paras: se sai joskus kyyneliä silmilleni.
Full Metal Alchemist ja Chrono Crusade olivat sitä seikkailun muotoa, ja kun tahtoi ottaa rennosti, luettaisiin vähän hamstereista kertovaa Hamtaroa ja Doraemonia.

Monenlaista ehdin lukea, ja toivon, että lukisin niitä huomenna jälleen. Sain juuri Card Captor Sakura-pokkarin neljännen pokkarin loppuun, ja laitoin sen takaisin kirjahyllyyni. Pistin sitten lukulasit pöydälle, sammutin lukuvalot ja nukahdin pian.


****



En tiennyt kuinka kauan olin nukkumassa. Tunsin vain kun joku oli vetämässä löytämäni korttia kädestäni hiirenhiljaa.

Nostin kättäni hajamielisesti ylös, ja silloin...


"Iiihhhh!!!"
"Ääääääkh!!!"



"Iiiiiiihhhh!!!"
"Äääääääääkh!!!"



"Iiiiiiiiiiiihhhh!!!"
"Äääääääääääääääääh!!!"


Katsoin niin ihmeessäni kuin suinkin. Kortti oli naamani edessä, ja pidin siitä kädellä kiinni. Mutta korttia piti kiinni itse vaaksan kokoinen  hahmo.

"Sakura... Kinomoto???" minä sanoin ihmetellen tuijottaen hahmoon, joka värisi pelosta.
"Minä vain... yritin saada tuon kortin sinulta- mutta koska olit nukkumassa, en kehdannut herättää sinua, ja yritin hiipiä ottamaan sen," tyttö sanoi. Olin aika ihmeissäni. Ajattelin että saattoikohan tämä olla unta.
Vastaus tuli ylhäältä. No ei taivaalta. Pokkari vain tipahti suoraan päähäni.
"Vettä ei ole täälläkään sopivissa määrissä."
Katsahdin nopeasti ylös, ja näin Beelzebubin. Ja ymmärsin kuhmustani, että en ollut NÄKEMÄSSÄ unta.
"Kato Yotsuba, vedän nyt tälläsen pehvatanssin!" viisi-vuotias Shin-chan huusi, ja veti esiin niin huonosti luonnostellun pehvansa.
Siinä riitti samanikäiselle Yotsuballe nauramista.
Jokapuolella huonetta näin moninaisia vaaksankokoisia manga-hahmoja. Edward ja Alphonse olivat tehneet nuotion minun pöytäni päällä: en edes tiedä mistä ne puut ja tulen saivat aikaan.
Arale juoksi kirjahyllyssä, Akane Tendo vaihtoi kuulumisia Kagome Higurashin kanssa, ja keskustelua kuului paljon koulusarjojen koululaisten kesken. Enempää ei jaksaisi laskea, niitä oli kamalasti monta.
"Anteeksi, mutta voisitteko antaa jo tuon kortin?" Sakura kysyi nopeasti pitäen vielä kortistani kiinni.
Selitin vastahakoisesti että näin isoja kortteja hän ei osaisi käyttää. Hänen mielialansa alkoi vaipua suruun. Sitä ei ollut kivaa katsoa.
Äkkiä muistin: menin hakemaan nopeasti pokkarini, ja avasin sen kirjanmerkin sivulta. Siinä näkyikin kun Sakura nappasi Sweet-kortin. Sakura ilahtui.
Ja... yhtäkkiä otti sauvansa, sanoi jotain, ja nappasi kortin. Valoa oli extramäärä tässä kohtaa, ja jouduin odottamaan, ennenkuin Clow-kortti palautui entiselleen.
Monet muutkin näkivät sen. Yhtäkkiä Sakuran luokseen tultiin, ja häneltä kysyttiin kuka hän oli, ja miten hän tuon teki.
Olin aika tyytyväinen näkemästä. Sakura sai uusia ystäviä...
Mutta yhtäkkiä tunsin jonkun nykivän hihaani. Käännyin siihen puoleen, ja näin siinä Alphonse Elricin.
"Isovelin automail on hieman ruosteessa- Winry ei ole kuitenkaan löytämässä öljyä. Satutteko te tietämään herra?" hän kysyi.
Tietysti minulla ei ollut öljyä. Mutta yhtäkkiä otin kirjahyllystä esiin Full Metal Alchemistin pokkarin.
"Ehkä täällä???"  sanoin, näyttäen sivua, jossa Winry oli korjaamassa Edwardin automailia. Winry pokkarin ulkopuolella otti jotenkin sivulta öljynsä, ja pokkarin sivuun jäi sen näköinen kuoppa. Winry kiitti, ja meni sitten korjaamaan Edwardin automailia.
"Eipä kestä." minä sanoin ylpeästi.


Jotenkin aloin vaihtoehtoisesti auttamaan siellä täällä olleita mangahahmoja. Toimitin Meilinin hänen pyynnöstä Shaoranin luo. Siinä hänen kapsahteassa Shaoranin kaulaan tunsin itseni pikku kiusankappaleeksi.
Rakensin Shin-chanille oman leikkipuiston. Sinne sitten menivät Yotsuba, Arale ja jopa pikku Ham-Hamit.
Unico piti taas siirtää vastoin tahtoani jonnekkin muualle kateellisen Venuksen määräyksestä. Jouduin opettamaan pari asiaa koululaisille opettajana: kouluhahmot tuumivat aika yhdessä että Becky olisi niin sopivan Negin tyttöystäväksi. Viisaimmat hahmoista nauroivat.
Lupin Kolmas piti saada kiinni Conanin avustuksena- hehän ovat muutenkin vihollisia eräästä elokuvasta lähtien.Menin etsimään myös kaikki lohikäärmepallot, yritin tutkia Doraemonin "neljättä ulottuvuutta" sen vatsataskussaan (sieltähän löytää vaikka mitä) ja lopuksi väsyin niin, että päätin mennä tästä jo nukkumaan.
Mutta jotain jäi vielä päähän tökkimään. Kysyin suoraan Sakuralta, miksi minä edes pystyin puhua heidän kanssaan.

"En minäkään tiedä. Se on hyvin outoa pystyä puhumaan sinun kanssasi. "
Äkkiä asiaan puuttui Higeoyaji- tiedättehän, se vanha viiksekäs mies, joka yleensä löytyy vaikka mistä Tezukan työstä.
"Hänessä on uskoa nähdä meidät. Hän sentään tietää että me olemme myöskin olemassa. Siinä ei ole minun mielestä mitään ihmettelyn aihetta."
Silloin ymmärsin. Se oli totta. Kirjoilla on sielu. Olin pakahtua riemusta. Ja arvaappa mitä tein? Menin etsimään Kitaron, ja kirjoitin ennen sitä kirjeen isälleni. Pyysin Kitaroa laittamaan sen hänen taikapostiinsa, ja aloin painua nukkumaan. Kehotin muitakin sitten tekemään niin.
Siivoimme yhdessä, ja menimme sitten pehkuihin.




Seuraavana aamuna juosta säntäsin takaisin ullakolle. Tahdoin lukea lisää mangaa. Paljon LISÄÄ.

"Yokuro, mihin sinä ullakkoon karkaat, etkö tiennyt että koulu alkaa tänään?"
Näin äiti huusi keittiöstä, ja arvaa että harmitti. Mutta ehkä saatan saada uusia ystäviä koulusta. Voisin jopa puhua heille manga-sarjoista mistä tiedän.
Menin syömään aamiaisen, ja juoksi reppu selässä ulos. Postimies tulikin jo antamaan minulle kirjeen. Se oli isältäni.

Hei Yokuro,

Luin kirjeesi, ja saatankin uskoa että olet oikeassa. Kirjoja ei saisi kohdella kuin kiviä. Huomaan sen noitten fiktiivisten hahmojen
allekirjoituksista alhaalla. Kitaroko tämän siis lähetti minulle Austraaliaan asti??

Lue vain lisää! Äläkä pelkää että menettäisit niitä uudelleen. .

-Isä


Katsahdin takaisin huoneeni ikkunaan, joissa tiesin että siellä odottivat minun uudet parhaat ystävät.
Mitä teemmekään kun tapaamme jälleen. Yllätykset aikanaan.


-Loppu-




Tarinassa olleet mangahahmot eivät ole minun,  *Köh...* They are copyrighted by their respectful owners.