Muu fanfiktio > Elokuvat & TV-sarjat

Lost: Verisiteet [K16] l uusi osa 7.7 l adventureromance l Sawyer/OFC

(1/3) > >>

Guadaloupe:
Title: Verisiteet
Author: Guadalupe
Rating: R/K16

Fandom: Lost
Disclaimer: Lost-universe and all Lost-characters are property of J.J. Abrams. I don’t own anything. This is purely fan-made text.

Genre: adventure, romance, humor.
Pairing: Sawyer/OFC, sivussa muuta hettiä.
Warnings: synkkyyttä, väkivaltaa.
Summary: Kun Oceanic 815 putoaa mystiselle saarelle, neljänkymmenenyhdeksän selviytyjän joukossa on myös seitsemäntoistavuotias Cheyenne Shephard isänsä kanssa.

A/N: Tv-sarjarakastettuni Lost taipuu nyt ensimmäistä kertaa käsissäni ficiksi. Heitin pakkaa sekoittamaan Jackin yttären, joka muuttaa muutamia asioita saarella aika olennaisestikin. Kommentit ovat edelleen elämäni.


Lento-onnettomuus.
Lentokoneen romu makaa palasina trooppisella hiekkarannalla. Ihmisiä harhailee ympäriinsä.

Isä ja tytär.
Jack kyykistyy punahiuksisen tytön viereen.
”Minä olen sinun isäsi, Chey. Minulla on oikeus määräillä sinua.”
”Minun isäni kuoli kauan sitten!”

Saari.
Mereltä napattu kuva saaresta.
”Mikä tämä paikka on?”

Taistelu eloonjäämisestä.
Cheyenne pitelee veistä koholla ja tuijottaa silmät siristyneinä eteensä.
”Juokse, Cheyenne!”
”Minun täytyy kohdata se!”

Ystävyys.
Locke ja Cheyenne nuotion kajossa. Tyttö pyörittelee veistä käsissään.
”Jos olisin saanut valita, sinä olisit minun isäni.”

Kielletyt tunteet.
Sawyer iskee silmää Cheyennelle.
”Mitäs nyt ajattelet, Pocahontas?”
”Mitä arvelet?”

Menneisyys.
Verinen veitsi putoaa hitaasti asfaltille.

Valinta.
Kaatosade. Cheyennen katse poukkoilee Jackin ja Locken välillä.
”Tämä saari tarvitsee sinua. Sinulla on kohtalo.”
”Hän on sekopää, Cheyenne. Minä vien sinut pois täältä.”

Salaisuus.
Lähikuva Locken järkyttyneistä kasvoista.
”Voi hyvä jumala.”
”Se on, mitä minä todella olen."

Verisiteet.
Jack rutistaa itkevää Cheyenneä tiukasti.
”Minä en voisi koskaan vihata sinua. En koskaan.”

Verisiteet. Sinunkin nettiselaimessasi 2010.

Monster:
Hei, Lost fic! Upeaa, Lost on loistava sarja kaikessa nerokkuudessaan.
Tekstistä ainakin näin toistaiseksi; Vau. Yllätyin tosi positiivisesti. Mielenkiintoinen idea että Jackilla olisi tytär mukana saarella! Great *taputtaa käsiään yhteen*
En malta odottaa että pääsen lukemaan tätä. Tämä oli näin alustavasti tosi vangitseva, kiinnostuin heti. Olit saanut hyvin ja osaavasti Lostin tunnelmaa tähän traileriin mukaan.
Minusta sait ainakin itsellesi lukijan ja luultavastikin aktiivisen kommentoijan. Monster kiittää ja kuittaa jääden odottamaan fickiä kieli pitkällä.
 

Guadaloupe:
Monster: Kiitoksia paljon kommentista. :-) Ensimmäinen osa saapuu tässä. Kursivoidut ovat flasbackeja.

I.
Strangers
”Hei! Hei, herää nyt!”
Cheyenne raotti silmiään epäuskoisena siitä, mitä oli juuri tapahtunut. Aurinko paistoi kirkkaasti suoraan hänen silmiinsä, kun äskeinen pimeys oli ollut läpitunkematonta. Olenko minä kuollut? Sitten tytön muutenkin kivusta jyskyttävään päähän tunkeutuivat ympäröivät äänet. Kirkunaa, räjähdyksiä, huutoja ihmisten etsiessä toisiaan. Tyttö ponnisti istualleen, eikä mikään paikka tuntunut vastustavan liikettä. Cheyenne katseli ympärilleen uskomatta näkemäänsä. Lentokoneen romu oli levinnyt kappaleiksi trooppiselle hiekkarannalle, oikealla puolella näkyi vain merta ja vasemmalla viidakkoa. Tyttö käänsi katseensa häntä herätelleeseen mieheen, jonka toisen silmän päältä meni pitkä haava. Miehellä oli sininen paita ja kaljuksi ajettu pää.
”Oletko kunnossa?”
Cheyenne nyökkäsi yhä pöllämystyneenä.
”Olen. Kiitos.”
Cheyennen silmät haravoivat matkustajia, ja hetken kuluttua hän tajusi, etteivät tässä todellakaan olleet kaikki valtavan lentokoneen matkustajat. Huudot tuntuivat repivän hänen päänsä hajalle.
”Sattuuko jalkaasi pahasti?”
Kalju mies oli jäänyt Cheyennen viereen, sanat saivat tytön kääntämään katseensa. Valkeat reisitaskuhousut olivat veressä vasemman pohkeen kohdalta.  Cheyenne rullasi lahkeen ylös ja tuijotti pitkää haavaa jalassaan. Se ei ollut syvä, vaikka vuosikin paljon verta, eikä oikeastaan tehnyt edes kipeää. Tyttö tunsi olevansa kuin unessa.
”Hei, oletko sinä ihan kunnossa?”
Mies tarttui Cheyennen leukaan ja käänsi tämän katsekontaktiin läimäyttäen häntä kevyesti poskelle. Samassa pukuun pukeutunut mies ryntäsi paikalle nähtyään punaiset kiharat joukossa.
”Onko hän kunnossa? Cheyenne?”
”Hän vaikuttaa olevan vähän shokissa.”
”Cheyenne? Isä tässä. Ei mitään hätää.”
”Isä? Mutta isä on kuollut?” tyttö mumisi.
Kalju mies rypisti kulmiaan, pukumies kääntyi häneen päin anteeksipyytävästi.
”Pitkä tarina. Jack Shephard, muuten. Tyttäreni Cheyenne.”
”John Locke.”
”Kuule, John, minun on pakko auttaa näitä ihmisiä. Olen lääkäri. Voitko pysyä Cheyennen kanssa vähän aikaa?”
”Totta kai. Minulla ei ole ketään, jota etsiä täältä.”
Jack katosi ihmisten ja lentokoneenromujen sekaan, Locke jäi tytön viereen.

”Cheyenne?”
”On nimeni”, tyttö mumisi pokkarinsa takaa.
Jackilla oli kädessään pussillinen evästä aseman kahvilasta, hän istui penkille tytön ja matkalaukkuvuoren viereen ja katsoi muovikassiin.
”Ostin meille evästä. Oletko nälkäinen?”
”En oikeastaan”, tyttö vastasi ja käänsi sivua.
”Suklaata?”
”Ei kiitos.”
”Juotavaa? Fantaa?”
”En juo limsaa.”
Jack poimi kuitenkin pussista kanaleivän ja pullon lähdevettä pudottaen ne tytön syliin. Cheyenne katsoi niitä hetken.
”Syö kunhan tulee nälkä. Minun on pakko hoitaa vielä pari asiaa. Tässä on suklaata ja sen sellaista”, mies sanoi jättäen pussin tavaroiden viereen.
”Olen allerginen kanalle”, Cheyenne sanoi yhtä ilmeettömästi.
Jack huokaisi ja nappasi pokkarin tytön käsistä hakien katsekontaktia. Cheyennen silmät olivat kovat ja melkein vihaiset, kun ne iskostuivat miehen omiin.
”Cheyenne, minä tiedän ettei tämä ole helppoa meille kummallekaan. Mutta minä yritän. Voisitko sinä edes ajatella korjaavasi tuon asenneongelman?”
Tyttö ei vastannut.
Cheyenne vastaanotti hymyillen Locken ojentaman hedelmän. Tyttö oli nukahtanut vähän Jackin lähdön jälkeen, nyt iltapäivä oli pitkällä, pimenemässä, ja nälkä alkoi tuntua hänen sisällään. Pää tuntui paljon selkeämmältä ja joku, ilmeisesti Locke, oli sitonut hänen jalkahaavansa.
”Cheyennehän se oli?”
”Kyllä. Kiitos avusta”, tyttö vastasi nyökäten haavaan päin.
”Samassa veneessä täällä ollaan.”
”Toivottavasti kohta ollaan veneessä”, Cheyenne hymähti.
Locke oli vastaamassa jotain, mutta paikalle kävelevä raskasrakenteinen, kiharahiuksinen mies keskeytti heidät. Miehellä oli käsissään laatikollinen lentokoneen aterioita.
”Hei. Minä vähän niin kuin olen vastuussa näistä? Oletteko nälkäisiä?”
”Minulle maistuisi”, Cheyenne hymyili kiitollisesti ja otti vastaan lasagnevuoan ja kertakäyttöaterimet, ”Cheyenne.”
”Hugo. Mutta sano Hurley.”
Hurley katsahti Cheyennen anorektista olemusta, kun tyttö kuori foliota ruuan päältä. Tytön kylkiluut näkyivät selvästi paidan lävitse ja käsissä oli tuskin muuta kuin luuta ja nahkaa.
”Sinun pitäisi saada tyttösi syömään enemmän”, mies huomautti Lockelle.
”Ei hän ole tyttäreni, vaan sen lääkärin. Jackin.”
”Ai. Sori”, Hurley mumisi ja ojennettuaan yhden annoksen Lockelle poistui.
Jack kävelikin pian paikalle ja hymyili nähdessään tyttärensä hereillä, yritti saada tytönkin vastaamaan hymyyn. Cheyenne kuitenkin painoi päänsä ja sorkki lasagneaan haarukalla. Locke huomasi ilmapiirin, mutta katsoi viisaammaksi olla sanomatta mitään.
”Cheyenne? Oletko kunnossa?”
”Toki. Mitä sinä välität”, tyttö piruili, ”syöksyithän heti auttamaan minua tärkeämpiä ihmisiä.”
Jack huokaisi, Locke vaikutti vaivaantuneelta ja alkoi tehdä lähtöä. Cheyenne käänsi katseensa häneen hymyillen, smaragdinvihreät silmät pehmenivät jälleen.
”Oli hauska tavata, herra Locke. Ja kiitos avusta.”
”Ole hyvä vain.”
Cheyenne heilautti kättään miehen kadotessa hämärään. Jack kyykistyi tytön viereen, muttei saanut kontaktia tähän.
”Cheyenne kiltti. Älä viitsi käyttäytyä tuolla tavalla. Minun lääkärinvalani velvoittaa minut pitämään huolta ihmisistä, ja sinä voit kerrassaan hyvin.”
”Älä sinä viitsi komennella minua”, Cheyenne sihahti.
”Minä olen sinun isäsi!” Jack tulistui.
Välittämättä jalkaansa syöksyvästä kivusta Cheyenne ponnahti ylös, eivätkä hänen aivonsa ehtineet pysäyttää kieleltä kirpoavia asioita.
”Minun todellinen isäni on kuollut! Sinä et ollut osa elämääni niinä seitsemänätoista vuonna kun olisin tarvinnut sinua, joten älä yritä esittää mitään! Sinä et voi noin vain kävellä minun elämääni!”
Tyttö ei välittänyt heihin kohdistuneista katseista, vaan lähti linkkaamaan rantaa pitkin. Jack jäi avuttomana katsomaan tyttärensä päättäväistä menoa. Hitto, hän oli tullut äitiinsä.

”Mikä hänen tarinansa on?”
Kate hymyili rohkaisevasti Jackille.
”Ai, sinä kuulit.”
”Koko saari kuuli”, Kate hymyili puoliksi nolostuneena.
Jack huokaisi, Kate taputti häntä rohkaisevasti olkapäälle. Nainen oli aiemmin kursinut Jackin kasaan, joten heidän välillään oli kai jonkinlainen suhde.
”Onko sinulla lapsia”, mies kysäisi kuin ohimennen.
”Ei vielä toistaiseksi.”
Kaksikko istui rannalle, Jack piirteli sormellaan kuvioita hiekkaan.
”Hän vihaa minua. En tiennyt hänen olemassaolostaan ennen kuin pari kuukautta sitten, joten hän on kasvanut seitsemäntoista ensimmäistä vuottaan ilman minua, eivätkä perheolot olleet kovin auvoiset. Hän syyttää minua siitä, että hylkäsin hänet, eikä suostu nyt kanssani yhtään mihinkään. Se oli vain parin viikon suhde hänen äitinsä kanssa, mutta tiedän Cheyennen pitävän itseään vahinkona. Ehkä hän olikin, mutta haluaisin silti rakastaa häntä.”
”Oletko koskaan sanonut sitä hänelle?”
Jack ohitti kysymyksen.
”En saa häneen mitään kontaktia.”

Cheyenne istui kauempana rannalla ja tuijotti hiljalleen hiekkaan särkyviä aaltoja. Hän ei ollut enää vuosiin osannut itkeä, mutta puristava möykky hänen rinnassaan tuntui vain tiukentavan otettaan. Luoja, mikä kuukausi tämäkin oli ollut. Ensin viikkotolkulla sairaalassa, sitten täysin uusi ihminen hänen elämäänsä ja nyt lento-onnettomuus. Ei tämä ainakaan pahemmaksi voisi mennä.
”Mikä tuo on?”
Cheyenne käännähti. Koko viidakko näytti muuttuneen tummaksi ja uhkaavaksi, sieltä kuului kummallinen ääni ja ryminä puiden lennähdellessä kumoon. Selviytyjäjoukko tuijotti näkymää epäuskoisena.
”Eihän tuollaista olekaan”, joku sihahti.
Cheyenne olisi voinut esittää miehelle kitkerän kommentin siitä, että oli paljon asioita joihin ihmiset eivät uskoneet, mutta jotka silti olivat olemassa. Tyttö piti kuitenkin kielensä kurissa ja tyytyi vain tuijottamaan metsää, joka näytti siltä kuin olisi joutunut pyörremyrskyn uhriksi. Sitten kaikki loppui yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin.
”Pelottavaa”, joku totesi.
Cheyenne oli ennemmin utelias kuin pelokas. Vaikutti siltä, ettei tämä ollut kovinkaan tavallinen saari. Tyttö hymyili hiljaa itsekseen, ennen kuin kääriytyi vilttiinsä. Aamulla hän suuntaisi viidakkoon. Huolimatta siitä, että hän oli nukkunut puoli päivää, uni vei hänet äkkiä mukanaan. Cheyenne ei kuullut, kuinka Jack käväisi hänen vieressään, peitteli hänet paremmin ja suuteli tyttärensä otsaa.

Jack tuijotti hiljaa lasin läpi sairaalavuoteella makaavaa tyttöä. Punaiset kiharat olivat tismalleen samat kuin Zoeylla aikanaan. Cheyenne oli laiha ja näytti entistäkin pienemmältä ympärillä piipittävien koneiden takia. Jack olisi halunnut syöksyä sisään, ottaa nukkuvan tyttärensä syliinsä ja keinuttaa häntä kuin pikkulasta kuiskaillen rauhoittavia sanoja. Mutta sitä hän ei voinut tehdä, ei edes pitää tytärtään kädestä. Teho-osaston säännöt olivat tiukat, Jack tunsi ne paremmin kuin hyvin.
”Herra Shephard?”
Jakkupukuun pukeutunut sosiaalityöntekijä tuli hänen viereensä asettaen kätensä lohduttavasti miehen olkapäälle.
”Jaksatteko puhua huoltajuudesta?”
”Toki”, Jack kääntyi.
”Isyystestin tulokset ovat tulleet. Hän on ilman epäilystäkään teidän tyttärenne. Olen myös ollut yhteydessä Zoey Blackiin. Hän sanoo, ettei hänellä ole tytärtä, mutta allekirjoitti paperit, joissa teille myönnetään täysi huoltajuus, mutta vain sillä ehdolla ettette ole koskaan enää yhteydessä häneen. Haluatteko te ottaa Cheyennen luoksenne?”
Naisella oli lomake kädessään, Jack otti kynän ja allekirjoitti epäröimättä. Sosiaalityöntekijä hymyili.
”Hän on nyt virallisesti teidän tyttärenne.”
Jack hymyili takaisin, paikalle tullut sairaanhoitaja kysyi halusiko Jack käydä tyttärensä luona. Mies nyökkäsi ja vaihdettuaan suojavaatteet ylleen asteli sisään. Cheyenne ei ollut tajuton, mutta kipujen takia hänet pidettiin lääkekoomassa. Mies tuijotti veristä sidettä tytön olkapäässä. Kaksi senttiä alemmas, ja Cheyenne olisi kuollut. Kaksi senttiä. Jack sipaisi hiukset sivuun riutuneilta kasvoilta.
”Isä on tässä. Isä pitää sinusta huolta.”

”Sinä et tule.”
”Totta helvetissä tulen!”
”Et tule.”
”Tulenhan!”
”Et.”
”Kyllä.”
”Lopeta tuo, Cheyenne. Se on liian vaarallista.”
”Minä olen ollut vaarallisemmissakin paikoissa!”
”Sitä suuremmalla syyllä. Sinä et tule.”
”Sinä et voi määrätä minua!”
”Minä voin.”
”Etkä voi!”
Kate seurasi Jackin ja Cheyennen sanaharkkaa. Tyttö oli tahtonut isänsä mukaan etsimään koneen etuosaa, mutta Jack oli kieltäytynyt ja Cheyenne näytti siltä, että hän läimäyttäisi miestä kohta. Hänen temperamenttinsa oli yhtä tulinen kuin hänen hiusvärinsä.
”Cheyenne, kiltti. Pysy täällä, tämän kerran. Ja yritä löytää aurinkovoidetta, ettet pala.”
”Voi kristus, Jack!” tyttö puuskahti.
 Cheyenne näennäisesti luovutti ja käveli kauemmas rannalle istahtaen hiekalle kädet puuskassa kuin murjottamaan. Jack huokaisi, mutta katosi sitten viidakkoon Katen ja Charlien kanssa vilkaistuaan, ettei Cheyenne tosiaan seurannut heitä.

Heti, kun mies oli kadonnut näköpiiristä, tyttö ponnahti ylös. Jalka ei ollut enää kovinkaan kipeä, kun Jack oli aamulla puhdistanut ja sitonut sen tukevasti. Claire kävi läpi matkalaukkuja, Cheyenne tiesi hänen nimensä Jackin juteltua hänen kanssaan.
”Hei, Claire.”
”Hei”, nainen hymyili.
”Onko tässä kaikki laukut?”
”Kaikki ehjät kyllä.”
Cheyenne penkoi hetken aikaa ja löysi omansa, mustan suuren vetolaukun, jonka kyljessä roikkuva nimilappu ilmoitti pakkauksen kuuluvan Temperance C. Shephardille.
”Tuo sinun?”
”Jep. Temperance on oikea etunimeni, mutta pidän Cheyennestä, toisesta nimestäni, enemmän”, tyttö selitti.
Cheyenne raahasi laukkunsa sivuun isänsä pikaisesti pystyttämään suojaan ja avasi sen. Kaikki oli paikallaan, mitään ei ollut hävinnyt kiitos numeroyhdistelmälukon, jonka Jack oli kiinnittänyt laukun sivustaan. Cheyenne heitti veriset housunsa pois ja heitti ne sivuun myöhempää pesua varten. Hän vaihtoi ylleen vihreät reisitaskuhousut ja vetäistyään kaupan lapun irti mustasta t-paidasta kiskoi sen likaisen tilalle. Jack oli vienyt hänet ensi töikseen ostoksille tytön muutettua hänen luokseen, eivätkä ihmiset ilmeisesti puhuneet turhaan kirurgien palkoista. Cheyenne hymähti itsekseen potkaistessaan sandaalinsa jaloistaan. Vaelluskengät olisivat parempi valinta siihen, mitä hän aikoi tehdä. Tyttö sitaisi vielä armeijanvihreän huivin hiuspannaksi pitääkseen villiintyneet kiharansa kurissa ja poissa silmiltään. Hän oli viime viikolla leikkauttanut itselleen otsatukan ensimmäistä kertaa vuosiin, ja piti tyylistä enemmän kuin entisestä.
”Mihin sinä olet suuntaamassa?” Locke kysäisi nähdessään Cheyennen pakkaavan vesipullon ja pari suklaapatukkaa pieneen reppuun. Tyttö käännähti kuin kiinnijääneenä.
”En mihinkään. Kunhan aion käveleskellä”, tyttö yritti kuulostaa viattomalta.
”Olet menossa isäsi perään, etkö?” mies kohotti kulmiaan.
”Enhän.”
”Et tietenkään. Mutta jos menet viidakkoon, saatat tarvita tätä. Vaistoni sanoo, että osaat käyttää sitä.”
Mies livautti Cheyennen repuntaskuun jotain ja katosi sitten, ennen kuin tyttö ehti edes kiittää. Hän kurkisti reppuunsa ja näki melkein kaksikymmensenttisen metsästysveitsen. Cheyenne tuijotti silmät laajenneena Locken perään. Vaikutti siltä, että tällä saarella ei ollutkaan tyyppiä, jolla ei olisi ollut salaisuutta. Cheyenne heilautti repun selkäänsä ja lähti seuraamaan jälkiä, joita Jack ja muut olivat jättäneet.

Monster:
Jes! Tätä olen odottanut  ;D Odotin tätä innolla enkä tosiaan joutunut pettymään. Fic rullasi sujuvasti eteenpäin ja halusin lukea kokoajan lisää, lisää ja lisää... ja sitten luettava olikin jo harmikseni loppunut. Olet saanut hahmoista ihan itsensä oloiset ja Cheyenne on tosi hienosti ujutettu mukaan. Flashbackit kursivoituina tuolla väleissä on tosi nerokas idea! Tosi hyvää luettavaa, tosi mielenkiintoinen, ei käynyt missään vaiheessa puuduttavaksi. Tässä on sama juju kuin Lost - sarjassakin, koukkuun jää ja on pakko saada tietää lisää xD Hienoa työtä, mitään negatiivista en tähän väliin keksi... Jatkoa jään innolla odottelemaan :-)

Guadaloupe:
A/N: Kiitos kommenteista, Monster ja Purriainen. :) Tämä luku seurailee melko tiiviisti Lostin tapahtumia joskin yhdellä Cheyennellä höystettynä. Luku keskittyy siis tapahtumien sijasta lähinnä henkilöhahmojen suhteisiin ja flashbackeihin.

II.
Destination: Darkness
Metsä oli se, jossa Cheyenne oli kuin kotonaan. Kauan kauan sitten, onnellisina aikoina kun tyttö oli vielä asunut adoptioisänsä luona, mies oli opettanut hänet rakastamaan luontoa ja kulkemaan siellä kuin missä tahansa muualla. Hänelle tämä saari oli yhden sarjan paratiisi. Mittaamattomasti tutkimatonta, koskettamatonta. Cheyenne ei välittäisi, vaikkei pelastus tulisi koskaan. Ei hänelle ollut mitään muualla maailmassa. Kun tyttö oli syntynyt, hänen setänsä oli adoptoinut hänet ja kohdellut häntä kuin omaa tytärtään. Cheyenne oli ollut kolmetoista miehen kuollessa ja joutunut ajetuksi ulos loisteliaasta kartanostaan. Vuodet kaduilla olivat opettaneet hänet paitsi vahvaksi, myös huomaamattomaksi. Hän oli aivan isänsä ja muiden kannoilla, kun joukkio raivasi tietään läpi sitkeän viidakon. Ilmassa oli tulevan sateen tuoksu.
”Mikä se oli?” Charlie käännähti.
”Mikä?” Kate kurtisti kulmiaan.
”Luulin kuulleeni jotain.”
Cheyenne makasi liikkumattomana heinikossa ja kirosi mielessään. Hän ei saanut antaa itsensä paljastua, sillä Jack oli nimenomaan käskenyt hänen pysyä rannalla. Pitipä tyttö siitä tai ei, miehellä oli jonkinlaista käskyvaltaa hänen suhteensa.
”Se oli varmaan ukkonen”, Jack totesi.
Kuin vakuudeksi jossain kauempana jyrähti ja tummat sadepilvet tuntuivat putoavan taas hiukan matalammalle. Samassa taivas repesi kaatosateeseen ja Cheyenne oli kiitollinen sen tarjoamasta näkö- ja äänisuojasta. Hän ei saisi antaa ajatustensa herpaantua.

”Jack?”
Mies käänsi katseensa Cheyenneen. Lentokone oli ollut ilmassa jo hyvän aikaa, mutta tämä oli oikeastaan ensimmäinen kerta kun tyttö sanoi jotain. Hän oli hiukan kalpean näköinen.
”Minä en voi oikein hyvin.”
”Mikä hätänä? Pelkäätkö lentämistä?”
”En”, Cheyenne tiuskaisi, ”mutta minulla on hirveän paha olo. Saanko jotain juotavaa?”
”Totta kai.”
Jack viittasi henkilökunnalle ja vilkaisi sitten naista käytävän toisella puolella. Tämä näytti siltä, kuin olisi pyörtymässä. Lentopelkoinen. Mies lupautui pitämään hänelle seuraa siihen saakka, että aviomies palaisi wc:stä. Lentoemäntä tuli hymyillen Jackin luokse.
”Tarvitsetteko apua?”
”Cheyenne ei voi oikein hyvin. Voitteko antaa hänelle jotain juotavaa?” mies kysyi ystävällisesti ja vilkaisi sitten tyttöön, ”mitä sinä haluat?”
”Vettä vain”, Cheyenne totesi voimattomasti.
Hänellä oli hirvittävä olo ja hän oli valehdellut lentopelostaankin. Ei hän korkeita paikkoja varsinaisesti pelännyt, vaan ahtaita. Lentokone tuntui niin pieneltä. Cheyenne tärisi.
”Hei, nyt on joku oikeasti vialla”, Jack sanoi huolestuneesti ja kokeili tyttärensä otsaa.
”Anna nyt vain sitä vettä”, Cheyenne sanoi huitaisten käden pois.
”Hyvä on”, Jack huokaisi.
Samassa lentokone tärähti todella voimakkaasti. Cheyenne läikytti saamansa veden pitkin lattiaa ja haparoi oksennuspussia pahan olon käydessä sietämättömäksi. Jack ojensi yhden hänelle juuri ajoissa. Mies piteli tytön hiuksia ylhäällä.
”Oletko kunnossa?”
Sitten uusi tärähdys ja runko repesi kahtia. He molemmat menettivät tajuntansa.

Pitkän kävelyn jälkeen lentokoneen ohjaamon romu tuli näkyviin. Cheyenne puristi vettä litimäristä hiuksistaan ja sipaisi otsatukkansa sivuun siristäessään silmiään. Sade oli niin kova että haittasi näkyvyyttäkin. Jack, Kate ja Charlie olivat kulkeneet matkan melko vaitonaisina, eivätkä he nytkään vaihtaneet montaa sanaa mennessään sisälle. Cheyenne astui pois pensaikosta heti sen jälkeen, kun kolmikko oli kadonnut romun sisään. Tyttö ei oikeastaan itsekään tiennyt, miksi oli välttämättä halunnut tulla tänne. Ehkä siksi, että oli utelias, tai siksi, että halusi näyttää ettei Jackilla ollut mitään määräysvaltaa häneen. Pohjimmiltaan kyse oli varmasti siitä, ettei tyttö halunnut Jackin kohtelevan häntä kuin pikkupentua, joka ei saanut olla osallisena missään.
”Hitto”, tyttö sihahti silkasta kunnioituksesta.
Mikä ihme oli saanut lentokoneen ohjaamon sinkoutumaan tänne asti. Cheyenne yritti muistella, mitä umpitylsä opettaja oli kertonut fysiikasta, mutta eivät he lento-onnettomuuksia olleet käsitelleet. Paitsi tietysti nyt tyttö oli kirjaimellisesti käynyt läpi yhden. Sisältä kuului kolinaa, joku hakkasi jotain jotakin muuta vasten. Cheyenne asteli varovasti heinikossa lähemmäs ja kurkisti sisään perästä. Ehkä hän tekisi vuosisadan pilan hyppäämällä jostakin esiin ja aiheuttaisi isälleen sydänkohtauksen. Tyttö hymähti ajatukselle, mutta sitten uudenlainen kolahdus sai hänet kiinnittämään huomionsa taas rungon tapahtumiin. Jack oli saanut oven auki, mutta samalla kun lukko irtosi, ovesta pamahti esiin ruumis, joka kieri lentokoneen keskikäytävää melkein Cheyennen jalkoihin. Tyttö sai juuri ja juuri tukahdutettua kiljahduksensa.
”Etsitään se radiopuhelin ja lähdetään hittoon täältä.”
Kate ja Jack kiipeilivät ohjaamossa, Cheyenne ei vielä uskaltanut nousta ylemmäs, vaikka olisikin halunnut kuulla enemmän. Samassa pilotti heräsi henkiin ja Jack alkoi puhua hänen kanssaan. Cheyenne höristeli korviaan, tästä keskustelusta hän halusi ehdottomasti kuulla jotakin. Mies puhui kuitenkin niin vaivalloisesti, että tyttö erotti vain sanan sieltä, toisen täältä.
”Radio... mykäksi... poissa suunnasta... etsiä... väärästä paikasta.”
Cheyenne tajusi, mitä sanat tarkoittivat. Kukaan ei tulisi heitä pelastamaan.

Jack oli istunut päiväkaupalla tyttärensä sairaalavuoteen vieressä. Lääkärit antoivat arvionsa tavanomaisella kapulakielellä, mutta ortopedi kyllä tunsi sen koodin, eikä Cheyenne voinut lainkaan hyvin. Ampumahaava oli terveellekin keholle valtava rasitus ja Cheyenne oli ilmeisesti ollut kuumeinen tullessaan sairaalaan. Nyt kun mies oli päässyt näkemään tyttärensä  lähempää, hän tajusi että tyttö oli olosuhteisiin nähden hyvässä kunnossa. Hän oli kyllä laiha, mutta jäntevä ja jollain tapaa voimakkaan näköinen, eikä Jack voinut olla ihmettelemättä, kuinka hän näytti siltä, kun otti huomioon olosuhteet joissa hän oli sairaalaan tullut. Cheyennen henkäykset muuttuivat syvemmiksi, sitten tyttö raotti silmiään ja katsoi kuin pakokauhuisena ympärilleen. Jack hyppäsi ylös nojatuolista.
”Missä minä olen? Kuka sinä olet?”
Cheyenne tunsi kivun vasemmassa olkapäässään ja irvisti noustessaan istumaan. Kaikkialla ympärillä oli piipittäviä koneita ja hänellä oli yllään sairaalan paperiyöpaita. Tyttö haroi hiuksiaan sekavana.
”Mitä tapahtui?”
Jack nousi varoen säikyttämästä muutenkin aralta vaikuttavaa tyttöä. Mies hymyili ja räpytteli liikutuksen kyyneleitä silmistään.
”Minä olen Jack Shephard.”
”Jack... Shephard?” Cheyenne toisti kun nimi alkoi soittaa kelloja.
”Niin.”
”Minun isäni?”
Jack nyökkäsi ylpeänä.
”Niin.”

Kate asteli ulos ohjaamosta Jackin ja pilotin alkaessa askarrella lähettimen parissa. Cheyenne sukelsi piiloon häntä ja takaisin ulos sateeseen. Se oli virheliike. Metallinen ääni kaikui ympäri viidakkoa ja eilisiltana kuultu pedonhuuto lävisti koko saaren. Cheyenne näki, kuinka jokin liikkui vähän kauempana metsän suojassa, mutta ei kyennyt näkemään mikä se oli. Tyttö ei voinut enää tukahduttaa kaiken stressin, säikähdyksen ja nyt puhtaan alastoman pelon aiheuttamaa alkukantaista reaktiota. Hän kirkui. Sisällä ohjaamossa Jack havahtui ja irrotti otteensa Katesta.
”Se on Cheyenne!”
”Mitä?”
”Cheyenne on tuolla ulkona! CHEYENNE! TULE TÄNNE SIELTÄ!” mies huusi keuhkojensa täydeltä.
Miehen sydäntä kouraisi pelko, enemmän tyttärensä kuin itsensä puolesta. Huolimatta siitä, että hänen viettämänsä aika Cheyennen kanssa oli vielä toistaiseksi lyhyt, miehessä olivat jo heränneet isänvaistot. Ne olivat heränneet sinä päivänä kun hän oli nähnyt tytön ensimmäisen kerran. Jack kompasteli alemmas kaltevaa käytävää, kun tyttö sukelsi sisään romun turviin. Mies kurotti kätensä ja vangitsi tyttärensä käden vetäisten hänet ylös ohjaamoon.
”Se on aivan ulkopuolella.”
Metalliset kolahdukset saivat Cheyennen kavahtamaan, ja jokin sai tytön hakemaan turvaa isästään. Hän ei ollut niin typerä, että olisi uskonut pienen ihmisjärjen riittävän selittämään kaikkea maailmassa tapahtuvaa, ja jollain tapaa juuri se seikka mietitytti häntä nyt. Hän tajusi, että ulkona tapahtuva oli todellista. Ehkä yliluonnollistakin. Tyttö painautui tiukemmin isänsä viereen, Jack oli kietonut toisen kätensä hänen hartioilleen. Ikkunoiden ohi kulki varjo, mutta huurun ja sateen takia mitään ei nähnyt. Cheyenne uskalsi tuskin hengittää. Hän oli utelias tietämään mikä ulkona liikkuva oli, mutta ei niin typerä että olisi ryhtynyt kurkkimaan ulos sen nähdäkseen. Kaikki ohjaamossa olevat liimautuivat vasten ikkunalaseja, pilotti vilkaisi ulos rikkinäisestä ikkunasta. Sitten jokin rysähti seinään ohjaamon ulkopuolella ja sai koko romun tärähtämään. Cheyenne hätkähti. Sen täytyi olla valtava, mikä se sitten koskaan olikaan. Jack tiukensi otettaan tytöstä, mutta samassa pilotti tempaistiin ulos kuin näkymättömän voiman toimesta. Cheyenne kirkui ja tajusi muidenkin huutavan, kun mies rimpuili hetken aikaa vastaan. Jack pyöräytti tytön ympäri ja painoi tämän kasvot vasten rintaansa.
”Älä katso, älä katso!”
Verta satoi laseihin.

Cheyenne tiukensi otettaan isänsä paidanrintamuksesta, eikä välittänyt vaikka tunsi itsensä pikkulapseksi. Koko ohjaamo tärähteli pudotakseen viimein vaakatasoon. Jack tönäisi tyttärensä Charlien ja Katen perään napatakseen radiopuhelimen. Nelikko syöksyi ulos romusta ja lähti päättömään juoksuun kohti mitä tahansa, mikä olisi kaukana koko paikasta. Cheyenne keskittyi pysyäkseen pystyssä vaativalla viidakkoalustalla; nyt ei ollut varaa kompastumisiin. Kauempana takana Charlie kaatui maahan, Jack kääntyi auttaakseen häntä ja Cheyennekin pysähtyi epävarmana.
”Mene, Cheyenne, hitto soikoon!” Jack karjahti, mutta tyttö kääntyi ja juoksi miesten luo.
Hän kaivoi repustaan Locken antaman veitsen ja leikkasi nopeasti Charlien jalkaan tarttuneen köynnöksen poikki. Jack vetäisi toisen miehen ylös ja kaikki kolme sinkoutuivat juoksuun. Cheyenne seurasi isäänsä, jossain vaiheessa he eksyivät Charliesta syöksyessään päättömästi halki viidakon. Tytöllä oli yhä veitsi kädessään, kun olento tai mikä hyvänsä se olikaan oli aivan heidän takanaan.
”Tänne, Chey!”
Jack vetäisi tytön pensaikkoon suojaan ja olento meni heistä ohi. Cheyenne ei nähnyt, mikä se oli, Jack piteli hänestä tiukasti kiinni. Tyttö hengitti hitaasti ja syvään, kuin haukkoen happea järkyttyneeseen elimistöönsä. He odottivat hyvän aikaa, jotta se olisi varmasti kaukana. Sadekin lakkasi.
”Mistä sinä tiesit että se olin minä?”
”Hei, olet huutanut minulle aivan riittävän monta kertaa. Tunnistan raivofalsettisi”, Jack hymähti, ”mistä sinä sait tuon veitsen?”
Jokin kertoi Cheyennelle, ettei Locke halunnut vielä paljastaa salaisuuttaan. Tyttö hymyili ja katsoi isäänsä.
”Löysin sen.”
”Löysit sen?”
”Niin. Kun etsin matkalaukkuani. Joku oli varmaan pakannut sen ja se oli tippunut.”
”Miksi kukaan pakkaisi tuollaisen veitsen?” Jack pohti.
”En tiedä. Mutta se on meidän etumme”, Cheyenne kohautti olkapäitään.
Jack katsoi häntä, mutta kun tyttö ei näyttänyt mitään merkkejä valehtelusta, nousi ja kohautti olkapäitään.
”Meidän on parempi etsiä Charlie ja Kate. Ja sen jälkeen, nuori neiti, meillä on paljon puhuttavaa.”

Cheyenne hoippui pimeällä kadulla pidellen olkapäätään. Veri valui hänen sormiensa välistä, vaikka hän oli yrittänyt tukahduttaa verenvuodon paidastaan repimillään kangaspaloilla. Tyttö puristi silmänsä kiinni ja hampaansa yhteen. Ei paniikkia. Ei koskaan paniikkia. Paniikki johti kuolemaan. Vuosia sitten Cheyenne oli ollut adoptioisänsä Nicholasin kanssa retkeilemässä keskellä Kanadan erämaaseutuja, kun lumimyrsky oli yhtäkkiä noussut. He olivat kaivautuneet kolmeksi vuorokaudeksi lumiluolaan ja selvinneet hengissä. Jos he olisivat lähteneet noin vain harhailemaan, he olisivat kuolleita. Ei paniikkia. Cheyenne katsoi kukkulan päällä olevaa rakennusta. Askel askeleelta.
”Voi herranjumala, apua!”
Jonkun naisen hätääntynyt kiljahdus sai vastaanottotiskin takana istuneen sairaanhoitajan nousemaan ylös. Myös muut lääkärit ja hoitajat lähtivät ääntä kohti. Joku oli kaatunut maahan aivan sairaalan liukuovien eteen. Tytön punaiset hiukset olivat hänen kasvojensa peittona, vielä hiuksiakin punaisempi verilammikko laajeni nopeasti tytön vieressä. Lääkäri käänsi tytön kyljelleen, tämä oli tajunnanmenetyksen rajamailla.
”Kuuletko minua? Mitä tapahtui?”
”Minua... ammuttiin...”
Tytön ääni oli tuskin kuiskaus. Hänen kasvonsa olivat likaiset eikä hänellä ollut lainkaan meikkiä. Vaatteet olivat tavanomaiset, joskin hiukan nuhjuiset. Tyttö näytti siltä kuin olisi kuolemassa siihen paikkaan.
”Yritä pysyä hereillä. Me autamme sinua. Tulet kuntoon.”
Tyttö nostettiin paareille, joita sairaanhoitajat lähtivät kiireesti kuljettamaan. Hän haukkoi henkeä ja hoitaja kumartui lähemmäs erottaessaan korahduksessa sanoja.
”Mitä sinä sanoit?”
”Jack. Jack Shephard.”

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu