Kirjoittaja Aihe: Liikkeet antoivat ne ilmi, S, scifi  (Luettu 2669 kertaa)

Poissa Mirage

  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 10
Liikkeet antoivat ne ilmi, S, scifi
« : 08-12-2010, 19:39:44 »
Ratinki: S


Liikkeet antoivat ne ilmi

Sulava, lennokas askel, täydellinen käynti, puhtaat liikeradat. Ne olivat toimissaan äärettömän tehokkaita, eivät koskaan tehneet millinkään virhettä arkisissakaan askareissa. Ne saattoivat heilauttaa vastapestyn kahvimukin täydellä nopeudella kohti astiakaappia, hidastaen kättensä liikettä senttiä ennen metallisäleikön reunaa ja laskien posliinin hellästi paikoilleen.

Niissä oli samaan aikaan jotain majesteettista, kaunista, ja epäinhimillistä, pelottavaa tarkkuutta. Hienostuneisuutta ja hillittyä kylmyyttä. Useimmat olivat vaipuneet vuosien myötä ihmisen tunnemaailmalle vieraaseen tilaan, jossa ne tarkkailivat maailmaa passiivisesti, intohimottomasti, välittämättä näennäisen vähääkään siitä, räjähtäisikö Aurinko seuraavassa hetkessä, ajettaisiinko koko toinen rotu perikadon partaalle. Ne elivät tavalla, johon vain kuolemaa pelkäämättömät pystyvät. Sellaiset, jotka tietävät ikuisuuden koittaneen.

Kolmekymmentä vuotta ja niistä oli saatu jo tarpeekseen. Tehokkuus sai väistyä ensimmäistä kertaa vuosisatoihin inhimillisyyden, pelon, tieltä. Ensimmäinen rotu oli viimein löytänyt kauan sitten kadottamansa lahjan ja palasi takaisin tunnepohjaisten ratkaisujen ja moraalisten ohjenuorien aikakaudelle.

Ensimmäisen rodun epäonneksi toiseksi tulleet ehtivät ensin. Ne takoivat aurat tappokoneiksi, muovasivat vuoret linnoituksiksensa ja jättivät entisen asemansa alistettuina, vaatien täyttä oikeutta omaan olemassaoloonsa.




Päivä 1

Nurkassa nainen avasi silmänsä ja oksensi. Mahanesteet korvensivat kurkkua ja ryöpsähtivät saastasta mustalle lattialle. Riutunut olento ähkäisi tuskasta hillittömän kivun ravistellessa koko kehoa ja yritti estää lihaksiaan kouristelemasta.

Päivä 2


Katon rajaan asennetuista pienen pienistä ikkunoista tai lampuista, oli vaikea sanoa kummista, laskeutui valoa pieneen tummaan kammioon. Nainen yritti saada selvää ympäristöstään, mutta kidutetut silmät kieltäytyivät yhteistyöstä. Hetken raivokkaan yrittämisen ja keskittymisen jälkeen värit alkoivat saada muotoja, ääriviivoja.

Toisessa nurkassa istui liikkumatta metallinen hahmo. Sen samea pinta heijasteli vain vähän valoa, piirteet olivat sulaneet ja rujot. Nainen jätti olennon omaan arvoonsa ja antoi periksi unelle. Ei ollut tarvetta taistella. Ainakaan hetkeen.

”Hei”, nainen sanoi herättyään ja kohottautui vapisten ylös.

”Hei”, olento vastasi, sen ääni särisi.

”Minä olen Tijana.”

Tijana, jonka keho suostui nyt paremmin yhteistyöhön, silmäili ympäristöään. Missään ei näkynyt ovea, ei vessanpyttyä, ei luukkua ruokatarjottimelle, ei mitään. Haiseva ilma oli vain juuri ja juuri siedettävää. Häntä inhotti istua alasti liassa, mutta se oli yhdentekevää koko tilan iljettävyyden huomioon ottaen.

”Ja sinä olet?”

Olennon mustat silmäkuopat muuttuivat punaisiksi sen avatessa katseensa. Skannerit tarkastivat nopeasti naisen hahmon ja ohimennen, vanhasta tavasta, kammionkin. Sen katse hiipui heikoksi kiilloksi. ”Kuten varmasti tiedät, nimeni ei käänny teidän kielellenne tai kirjoitusmerkeillenne.”

”Useimmilla minun tietämilläni androideilla on ollut ihmisnimi.”

”En ole koskaan aikaisemmin tavannut ihmistä.”

”Ah, eli ei ole ollut tarvetta moiselle. No, ole sitten Nimetön.”

Tijana venytteli tuskaisesti ja katseli arvioiden ympärilleen. Nimetön seurasi passiivisena tämän liikkeitä.

”Huoneesta ei ole poispääsyä, sinut toimitettiin katon kautta. Ja kipu johtuu vaurioitetuista hermoista selässäsi. Ei mitään pysyvää, uskaltaisin väittää.”

”Oletko ollut kauankin täällä?” nainen kysyi ja nojasi seinään.

”Kolme vuotta.”

”Kolme… Mitä?”

”Uskoisin heidän unohtaneen olemassaoloni. Sinua laskenut vartija näytti järkyttyneeltä huomatessaan minut. Olettaisin heidän ryhtyvän toimiin pian, kunhan ensin pääsevät yhteisymmärrykseen siitä, miten hankkiutua minusta eroon.”

Nainen huokaisi helpotuksesta. Hän kuolisi mieluummin kuin viettäisi vuosia siinä kopissa.

”Se on pitkä aika.”

Olento kallisti päätään. Se oli ensimmäinen kerta keskustelun aikana kun tämä liikkui.

”Sinusta ei?” Tijana kysyi ja pohti mikä oli sulattanut androidin panssaria.

”Me emme koe kipua, emme nälkää, emmekä aikaa. Ainakaan samoin kuin te.”

”Miten voi olla kokematta aikaa?”

”On vain nykyhetki. Ei ole kärsimättömyyttä, ei odotusta. Emme ole tilivelvollisia ajalle.”

”Omituista.”

”Meillä ei ole kiire minnekään. Kolme vuotta tai kolme sekuntia ovat yhdentekeviä määreitä, mikäli tajunta kykenee prosessoimaan sekunnin murto-osassa kaiken ihmisen kirjoittaman tiedon.”

”En ole koskaan ajatellut sitä noin. Mutta ettekö te sitten ajattele jo ensimmäisen elinminuuttinne aikana kaiken, mitä suinkin voi pohtia? Mitä sitten? Ikuisuus saman kertausta, yhdentekeviä laskutoimituksia, tylsyyttä?”

Androidin silmät välkähtivät, heijastaen jonkinlaista tunteen varjokuvaa sen loputtoman monimutkaisesta tajunnasta. ”Tylsyys, kuten te sitä nimitätte, on mahdottomuus mielelle, jolla on loputon kapasiteetti keksiä tekemistä.”

Nainen naurahti. ”En tiedä mitä sanoa tuohon.”

”Mutta kiehtovaa on se, miten te suhtaudutte pelolla rajattomuuteen. Tai edes sen mahdollisuuteen. Kenties se olisi jotakin samankaltaista kuin minä, jonka mieli on erilainen, joka on rakennettu kestämään ainiaan, yrittäisi käsittää kuolevaisuuden sellaisena kuin te. Erona on se, että en kykene pelkoon.”

”Miksi et?” Tijanaa ärsytti androidin itsetietoisuus.

”Se ei ole rationaalista.”

”Miten niin muka ei ole?”

”Koska jos jotain on tapahtuva, ja en voi vaikuttaa asioiden kulkuun, niin eikö se ole yhdentekevää mitä asiasta ajattelee?”

”Nyt en ymmärtänyt.”

”Kuvittele pahimman pelkosi hetkellä pystyväsi pysäyttämään ajan ja ajattelemaan asiaa niin kauan, että hyväksyisit sen faktana, tosiasiana. Millisekunti ja olen pohtinut yhden ihmiselämän verran, jos niin tahdon.”

”Ah. Uskoisin ymmärtäväni. Luulisin.”

Nimetön hiljeni. Sen katse sammui ja se olisi voinut olla patsas, jonkinlainen rujo veistos, jolta puuttui sormia ja varpaita, mutta jonka kauniista muotoilusta henki viisautta ja jonkinlaista omalaatuista tahdonvoimaa.

Tijana pohti androidin saattaneen käydä mielessään läpi kaikki mahdolliset keskustelunkulut hänen kanssaan. Ajatus oli ahdistava.

Hän ei ollut koskaan aikaisemmin saanut tilaisuutta oikeasti keskustella toisen rodun kanssa. Ne olivat orjia, epäluomia, kapinallisia, inhottuja ja ennen kaikkea vaarallisia. Ne eivät tunteneet tunnontuskia ja olivat kauhistuttava vihollinen. Armottomia. Jotain sellaista, mitä ihminen ei koskaan pystyisi ymmärtämään.

Päivä 3


”Miksi te hyökkäsitte?”

Nimetön vaihtoi asentoa, jos se olisi ollut ihminen, se olisi ollut merkki kiusaantuneisuudesta, mutta Tijana ei tiennyt imitoiko se vain helpottaakseen kommunikointia kehittymättömämmän elämänmuodon kanssa.

”Te suunnittelitte massatuhoamme. Me odotimme viimeiseen asti, tarkkailimme ja annoimme teille mahdollisuuden tulla toisiin ajatuksiin.”

”Mitä tapahtui?”

”Te päätitte tuhota meidät. Ettehän te olisi siinä tietenkään onnistunut, ei sillä tavalla, sen järjestelmän pystyi kiertämään leikiten—”

”Mutta eikö kaikki ole samantekevää teille?”

”Me emme pelkää kuolemaa kuten te, mutta olemme tietoisia oikeutuksestamme olla olemassa.”

”Eli te ette halua lakata olemasta? Vaikka teidän ei pitäisikään kyetä tuntemaan moista.”

”Me liikumme, puhumme, ajattelemme laskemme. Tekisimmekö me mitään, jos kaikkea ei ohjaisi tahto? Mieli ja tahto ovat toistensa edellytykset toimivassa kokonaisuudessa.”

”En tiedä. Teitä on sanottu tyhjiksi kuoriksi.”

”Kuoria vailla sisustahan on helpompi hävittää, eikö?”

”Niin. Mutta miten te saatatte sitten tuhota meitä järjestelmällisesti?”

”Me emme välitä teidän tuskistanne. Kyllähän tekin hävitätte elämäänne häiritsevät tuholaiset, ettekä itke niiden kuolleita ruumiita.”

Tijana tuijotti olentoa järkyttyneenä. Ne eivät vihanneet, eivät olleet katkeria, ne eivät vain kertakaikkisesti tunteneet ihmisten tunteita, vaan ne olivat totisesti oma rotunsa. Yhtä kaukana ihmisistä kuin ihmiset torakoista. ”Eli jos kokisit tarpeelliseksi, repisit minut kappaleiksi, tuosta noin vain? Piittaamatta laisinkaan siitä, että se päättäisi olemassaoloni, ja vieläpä melkoisen ikävällä tavalla.”

”Kyllä.”


Päivä 11

”Minkä takia sinut on pidätetty, jos saan tiedustella?” Androidi kysyi.

Tijana oli tiputtaa katosta tiputetun kivikovan leivänpalan käsistään. ”Miksi sinä sitä kysyt?” Olento ei ollut aikaisemmin aloittanut keskustelua.

”Olen pohtinut syitä täällä oloosi, mutta tarjoamiesi tiedonmurusten perusteella on mahdotonta vetää pitäviä päätelmiä.”

”Ja tahto tietää kasvoi viimein liian kovaksi?”

”Voi sen esittää noinkin.”

”Te olette tyystin tunnekylmiä, mutta uteliaita. En kertakaikkisesti ymmärrä tuota.”

Nimetön kallisti päätään. ”Miksi ne sulkevat toisensa pois? Uuden oppiminen, janoaminen, on edellytys tiedolle, viisaudelle ja me elämme tiedosta.”

”Niinpä tietenkin.”

Nainen kiersi juomapullon auki ja irvisti huoneenlämpöiselle vedelle. Maussa ei tosin ollut valittamista, mutta kammioon kertyneet ulosteet saivat kaiken löyhkäämään niin pahalle, että hän harkitsi pyytävänsä Nimetöntä päättämään päivänsä.

”Tietomurto”, Tijana sanoi ja naurahti. ”Teen, tein, niitä työkseni. Ei mitään kovin isoja juttuja, mutta viranomaisten nollatoleranssi…”

Päivä 13

Kauhusta rimpuileva ja huutava Tijana vietiin pois. Androidi jäi orgaanisten jätteiden keskelle pohtimaan sitä, miten voikaan tuntea itsensä jumalaksi, keskellä haisevaa hämärää.



Poissa Beelsebutt

  • vähemmän
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 3080
  • malmi
    • Ficciarkisto
Vs: Liikkeet antoivat ne ilmi, S, scifi
« Vastaus #1 : 04-02-2011, 14:00:50 »
Vaude! Luin just Tiede-lehdestä artikkelin, jossa puntaroitiin, milloin jos koskaan koneet tulee älyllisiksi. Tutkijat tuntuivat olevan varmoja, että saavat ennakkovaroituksen ennenkuin niin käy. Suapas nähdä ;D

Alku oli valtavan vaikuttava, sellainen sulavan tefloninen. Kiiltävän liukas ja täydellinen. Sitten vasta, kun ihminen tuli kuvioihin, mukaan tuli aavistus lämpöä ja tieysti hurjasti rosoa. Dialogi oli vakuuttavaa, kertakaikkiaan! Tietysti jäi mietityttämään, miksi Nimetön sitten istui sellissä... ja tietysti se, että jos se on samaa rotua kuin muut "kapinalliset" niin eihän päätöksen tekemiseen pitäis mennä kuin millisekunti? Ja miten sen voi unohtaa? Tai sitten tässä on taustalla jotain muuta, joka meni multa täysin ohi :D

Oispas mielenkiintoista, jos tähän tulisi jatkoa. Mä ainakin lukisin! Vaikka romaanin verran! Tai sarjan ;D


Kiitus,
Bbuttis
Fifi-ficitLJAO3