Kirjoittaja Aihe: Kuparisiiven kronikka, novellikokoelma: ikärajat K-12 - K-16, fantasia/adventure  (Luettu 4320 kertaa)

Poissa Kazard

  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 19
A/N: Ehh, en ole kirjoittanut oikeaa kertovaa proosaa... Kuukausiin? Roolipelitaustaisena ja paljon englanniksi kirjoittavana ihmisenä en ole yhtään tyytyväinen tähän. Tiettyjä roolipelimäisyyksiä löytyy, ja olen niistä tietoinen.
En hae varsinaista kirjoitustyylikritiikkiä, joskin vinkit ovat tervetulleita.
Sen sijaan olen kiinnostunut palautteesta seuraavissa asioissa:
Miljöön kuvailu, liikaa vai liian vähän?
Millaisen kuvan sait tarinassa esiintyvistä henkilöhahmoista?
Pitäisikö rytmitystä korjata?
Tarkempaa kuvailua väkivallasta yms, vai pysytäänkö ylimalkaisella tasolla?

Maailma on kokonaan itse luomani, vaikka sisältääkin paljon klassisen fantasian elementtejä. Pahoittelen mahdollista ylivuotavaa kliseisyyttä.

// Celeporn muokkasi ikärajat uuden käytännön mukaisesti, K-11 ja K-13 --> K-12, sekä K-15 --> K-16


Tämä fic: K-12



Viinisametti



Punainen haukka lensi korkealla haalealla taivaankannella. Se liiti Sudenleuoilta kohti pohjoisia, rauhallisempia maita. Bogdan tarkkaili eläimen lentoa korkeasta kivenharmaasta vartiotornista, miettien sen merkitystä. Papit löysivät kaikesta jumalten merkkejä, mutta Bogdan ei nähnyt muuta kuin petolinnun varmat siiveniskut.
Mies huokaisi ja pyyhkäisi likaa kasvoiltaan. Bogdan odotti ylemmän sotajohdon saapumista neuvonpitoon, mutta kuten tavallista, rasvainen paisti ja orjattaret kiinnostivat näitä korkeita ylimyksiä enemmän kuin sotasuunnitelmat. Kapteeni ei voinut olla miettimättä, oliko kyse ainoastaan hänen syntyperästään, vai jostakin syvemmästä inhosta miehen olemusta kohtaan.
Lopulta ylimykset tulivat, yksi kerrallaan. Näiden pitkät viitat ja pellavakaavut hulmusivat tornin läpi puhaltavassa länsituulessa. Bogdan laski värejä paksuissa karkeissa viitoissa. Lähes jokainen mahtavimmista suvuista oli edustettuina kankaiden kirjailussa, ja monet alemmatkin aateliset olivat ujuttaneet vaakunan näkyville Suuren Vallin sotajoukkoihin.

Bogdan käveli heitä vastaan, nyökkäsi päätään ja laski vihreiden silmiensä katseen hetkellisesti maahan.
”Herrani, onko totta että tunnustelijamme ovat havainneet Atlikalaisen partion lähellä Vallia?”, mies kysyi tyynellä, viileällä äänellä, vaikka tiesi jo vastauksen. Ylimykset rakastivat tulla imarrelluiksi sillä uskomuksella, että vain heillä saattoi olla oikeaa, ajantasaista tietoa tapahtumista.
Vanha, ahavoitunut ylimys, jonka viitan punainen ja hopea välkkyivät paljon kirkkaammin kuin tämän haalistuneet silmät, kosketteli viiksiään mietteliäänä, ennen kuin vastasi: ”Kyllä. Tunnustelijat ovat havainneet noin kahdenkymmenen ratsumiehen ryhmän aivan Vallin tuntumassa. Viestinviejät kertovat, että kyseessä on sama ryhmä, joka on aiheuttanut häiriötä tavarantoimituksille Vallin pohjoisosissa.”
Bogdan nyökkäsi päätään, ja puri hampaitaan yhteen. Mies pelkäsi jo seuraavia sanoja, sanoja joita kokenut kapteeni osasi jo odottaa.
”Haluamme, että otat joukkosi ja marssit ulos kohtaamaan heidät”, vanha ylimys vahvisti äänensävyllä, joka ei jättänyt sijaa väittelylle.

Bogdan olisi voinut kieltäytyä. Vedota väsyneisiin miehiin ja huonoihin varusteisiin, pyytää lähettämään joku toinen kapteeni hänen sijassaan. Hän kuitenkin tiesi aivan liian hyvin saavansa siitä kiitokseksi pelkurin leiman, leiman jota miehellä ei ollut varaa hankkia. Kunniallisemmat miehet kykenivät kieltäytymään tällaisesta hulluudesta, mutta ei Bogdan.
”Kerään miehet ja lähden ensi tilassa,” hän tyytyi vastaamaan, ja inhosi alistuvaa, kohteliasta sävyä omassa äänessään.
Mies ehti vain tornin portaikkoon asti, ennen kuin tutut kasvot yhyttivät hänet. Jankinin silmät olivat lempeänruskeat, ja ruumiin perusteella olisi luullut tämän olevan vielä poikanen, niin hintelä ja lyhyt tämä oli. Jankin tarttui varovaisesti hymyillen Bogdanin käteen, ja auttoi tämän alas jyrkkiä portaita.
”Mitä he sanoivat, herrani?” Jankin tiedusteli tyypilliseen tapaansa. Poika oli liian utelias omaksi parhaakseen, eikä ymmärtänyt vielä pelätä ylimysten juonittelua.
”He haluavat, että lähdemme linnakkeesta tasangolle hätyyttämään atlikalaisia ratsumiehiä”, Bogdan vastasi tasaisesti, kiukkuaan peitellen. Jankin oli kyllin kohtelias jättääkseen herransa vihan huomiotta, ja riensi linnoituksen alempiin halleihin hälyttämään miehet aseisiin.

Kapteeni jäi katselemaan loittonevan aseenkantajansa perään surullisin silmin. Jankin oli liian uskollinen, liian luottavainen. Hän tiesi, että nuorukainen seuraisi häntä minne tahansa Bogdan tämän johdattaisi, oli se sitten verisille niityille tai loistaviin saleihin. Syvä huokaus karkasi miehen huulten välistä kun hän vetäytyi omiin huoneisiinsa pukeutumaan.
Peilin pinnasta Bogdan näki omat ajan kuluttamat kasvonsa. Naiset olisivat voineet pitää niitä komeina, elleivät arvet olisi repineet sänkistä poskea ja vasenta silmäkulmaa. Pitkä mies oli, sitä ei voinut kiistää, ja hennosti kihartuvat tummanruskeat hiukset laskeutuivat nyt jo melkein hartioille asti. Bogdan sitoi hiuksensa tottuneesti pitkäksi poninhännäksi, ja riisui arkiasusteensa sängylleen. Niiden sijaan mies pukeutui nyt mustaksi värjättyyn vahvaan pellavaan ja veti päähänsä nahkaisen lakin.

Ovella kävi koputus, ja Jankin astui sisään. Nuorempi mies seisoi siinä ryhdikkäänä omassa sotisovassaan, puettuna mustaan ja kultaan päästä varpaisiin. Haarniska oli kuitenkin kevyempi kuin miltä se näytti, lähinnä metallilaminoitua nahkaa ja ketjupanssaria.
Täydessä hiljaisuudessa Jankin auttoi kiristämään herransa mustat, nahkaiset käsi- ja jalkasuojukset, nahkaisen korsetin ja rintapanssarin. Näiden päälle nuorukaisen näppärät sormet vetivät raskaan rautapanssarin, ja lopuksi suuren kypärän, jota koristivat hirven sarvia muistuttavat ulokkeet. Olkapanssariin kiinnitetty viitta hohti kultaisena ja mustana, samoin kuin kulmikas ritarikilpi, jota koristi kultainen peuranpää mustalla pohjalla. Kilven yläreunaan oli vedetty valkoinen risti – risti, joka kertoi kaikille ratsastajan olevan Bogdan Samuels D’Orean, D’Oreanin ruhtinaan äpäräpoika.
Bogdan työnsi Jankinin tarjoaman raskaan ratsuväenmiekan huotraansa, ja asteli aseenkantaja perässään alas portaita ja ulos kylmälle sisäpihalle. Kevyt ratsuväki odotti sekarotuisten eläintensä selässä, mutta muutoin piha oli täynnä jalkaväkeä. Kapteeni katsoi miehiään, ja ei nähnyt taistelutahtoa tai urhoollisuutta, vaan ainoastaan loputtoman sodan kuluttamia köyhiä talonpoikia, joiden perheet ja tilat olivat satojen kilometrien päässä tästä kirotusta paikasta. Yhteensä sata miestä, ei enempää eikä vähempää.

Kavuttuaan ratsunsa selkään Bogdan johti joukkonsa ulos avoimista porteista. He liikkuivat rauhallista marssivauhtia, keihäät eturintamassa, muu jalkaväki näiden takana, ja kymmenen kevyen ratsumiehen, Jankinin ja Bogdanin itsensä muodostama ratsuväkiyksikkö näiden sivustassa. Tuuli puhalsi vihlovasti läpi haarniskan taitekohtien, ja miehet värisivät kylmästä laskeutuessaan alas hiekkaista rinnettä. Alhaalla avautuva laakso oli kaukana maisemista, joihin nämä sotilaat olivat kotonaan Sanwainin vehreillä niityillä ja metsäaukeilla tottuneet. Kumpareiden välistä näkyi vain aavikkoa, tuulen heittelemää hiekkaa ja yksinäisiä ruohotupsuja. Miten mikään liskoa suurempi kykeni elämään sellaisesta maaperästä, Bogdan ei tiennyt. Jotenkin atlikalaiset barbaariheimot olivat kuitenkin valtakuntansa rakentaneet. Hän ei tuntenut aavikon takaisia maita, eikä tiennyt, oliko siellä mitään tätä hiekkaa kauniimpaa paikkaa. Kenties.
Sotajoukko laskeutui lopulta tasaiselle hiekkamaalle, vastapäätä edessä erottuvaa ratsuväkijoukkoa. Bogdan ohjasi sotilaansa kahden kumpareen väliselle hiekkakaistaleelle pitkään rivistöön. Keihäsmiehet suojasivat omana yksikkönään jousimiehiä, ja tavalliset sotilaat suojasivat näiden sivustaa. Bogdan toi ratsuväkensä hieman sotilaiden taakse, valmiina takaa-ajoon.

”Jankin. Mitä näet?” mies kysyi vieressään olevalta nuorukaiselta. Jankin siristeli silmiään, yrittäen erottaa ratsastajat aavikon kuumasta hiekasta.
”Kaksikymmentä ratsumiestä herrani. He ovat nähneet meidät, ja tulevat tänne päin”, Jankin tiedotti pian, ja toden totta, lähestyvä pölypilvi kertoi barbaarien laukkaavan vauhdilla heitä kohti. Bogdanin sotilaat laskivat peitsensä ja miekkansa, valmistautuen ottamaan rynnäkön vastaan. Ratsastajat kaarsivat ohi pitkien keihäiden, ja iskeytyivät vasten kevyemmän jalkaväen rivistöjä. Luu pirstoutui ja ratsastajien keihäät katkeilivat törmätessään kovaan aineeseen.
Hetkessä rauhallisen iltapäivän oli värjännyt veren rautaisenimelä tuoksu, sekä eläinten ja ihmisten hien katku. Keihäsmiehet lähestyivät ratsuväen sivustaa, jolloin barbaarit kääntyivät kannoillaan ja karauttivat tiehensä.

Bogdan potkaisi jalkansa kimotammansa Pääskyn kylkiin, ja ajoi raskaan hevosen liikkeelle. Joukot seurasivat koulutetulla uskollisuudella, ja niin taistelu muuttui takaa-ajoksi, jossa yksi ratsuväkiyksikkö yritti tavoittaa toista.
He olivat edenneet tuskin puolta kilometriä näissä asemissa, kun takaa-ajettavat yllättäen katosivat näkyvistä. Bogdan räpäytti silmiään epäuskoisena, ja koko joukko kiskoi ohjista hevosensa pysähdykseen. Eläinten jalat liukuivat hiekalla, ja ne protestoivat suu vaahdossa yllättävää komentoa. Kapteeni koetti nähdä kadonneita vihollisiaan hiekan lomasta, mutta näiden siasta löysikin katseellaan jotakin aivan muuta.
Miehen silmät laajenivat kauhusta. Pienestä hiekkaisesta laaksosta nousi lisää barbaarien ratsumiehiä, kymmeniä ja taas kymmeniä ratsastajia virmojen pienikasvuisten hevostensa selässä.
”Takaisin! Takaisin!” miehet olivat tuskin edes jääneet odottamaan perääntymiskäskyä, niin nopeasti pieni ryhmä kääntyi ympäri ja lähti epätoivoisesti pakoon huomattavasti suurempaa armeijaa. Bogdan haistoi eläinten ja miesten pelon aavikon raskaassa ilmassa, ja yritti hoputtaa ratsuaan kovempaan vauhtiin.

Heidän onnistui saavuttaa omat rivinsä ja paeta niiden taakse, mutta Bogdan tiesi, että taistelu oli jo aikaa sitten menetetty. Ratsastavat jousimiehet pyörivät armeijan ympärillä kuin herhiläiset, ja tuore ratsuväki halkoi helposti läpi paniikin hajaannuttaman jalkaväen. Helpolta vaikuttanut taistelu oli muuttunut teurastukseksi, eikä pakoreittiä ollut. Nousu ylös rinnettä tekisi heistä helppoja maaleja, ja apujoukkoja tuskin tulisi.

Bogdanin ajatukset katkesivat yllättäen. Maa heidän allaan lauloi. Mies pysähtyi hämmentyneenä aloilleen, eikä edes huomannut, miten vihollisratsastajat irtaantuivat taistelusta ja perääntyivät takaisin kohti aukean toista laitaa. Maa todellakin lauloi. Kapteeni räpytteli silmiään ja vilkuili ympärilleen. Kukaan pakenevista miehistä ei tuntunut kiinnittävän asiaan huomiota.
Samassa läpitunkeva, järjen halkova kipu iski miehen tajuntaan. Se muistutti huutoa, miekan terää kiveä vasten, eikä se kuulunut ulkopuolelta, vaan miehen oman pään sisältä. Bogdan yritti roikkua satulassa ja säilyttää tajuntansa, potkien samalla hevostaan liikkeelle, pois laulavan maan luota. Hämärästi mies erotti Jankinin kasvot, näki tämän suun liikkuvan kysymystä muodostaen, mutta kaikki muu oli epäselvää huudon rinnalla.


Jankin yritti takertua herransa hevosen ohjaksiin pysäyttääkseen villisti laukkaavan tamman. Miehen oma pieni ruuna pärski valkeanpunaista vaahtoa rinnuksilleen pyrkiessään väistämään ympärillä ryntäileviä sotilaita. Hän ehti juuri nappaamaan Pääskyn ohjat vapaaseen käteensä, kun maa heidän takanaan ratkesi.

Maa vetäytyi kuin taiottuna, jättäen keskelle kenttää syvän railon, johon vajosi miehiä molemmin puolin. Epätoivoinen kiljunta ja tuskanhuudot halkoivat ilmaa, ja halkeaman jälkeensä jättämä maan värähtely kaatoi nekin, jotka olivat kyllin kaukana itse repeämästä selviytyäkseen. Pääsky kompuroi ja kaatui, vetäen Jankinin alas satulasta mukanaan samalla, kun miehen oma hevonen laukkasi pärskien pakoon.
Vako maassa kuroutui umpeen yhtä nopeasti kuin se oli ilmaantunutkin. Joukot olivat liian hajaantuneita ja liian kauhuissaan jatkaakseen taistelua, mutta atlikalaiset palasivat nopeilla ratsuillaan hiekkamaan yli. Miekat välähtelivät auringonvalossa, ja jokainen joka oli kyllin voimissaan tai typerä vastustaakseen, iskettiin maahan.
Jankin kompuroi jaloilleen ja rutisti lyhyttä lyömämiekkaansa verentahraamassa kädessään.
”Jankin. Typerys. Ota Pääsky ja pakene!” Bogdanin ääni värisi kiukusta ja kivusta. Aseenkantaja ei kyennyt ymmärtämään, mikä tämän herraa vaivasi, mutta tiesi, ettei jättäisi tätä. Sellainen ei ollut sopivaa, ei köyhälistöön kuuluvalle aseenkantajalle. Jos mies palaisi ilman herraansa, hänet teloitettaisiin, vaikka Samuels D’Orean olikin pelkkä äpärälordi.
Mies kaivoi jalkansa hiekkaan saadakseen tukevamman asennon, ja löi miekallaan syrjään ohiratsastavan atlikalaisen keihään. Jankin toisti liikkeensä useita kertoja, kun yhä uusia ratsastajia vyöryi ohi. Hiki valui nuorukaisen silmiin ja jalat vapisivat rasituksesta. Jalkojensa juuresta Jankin kuuli Bogdanin hiljaisen valituksen, kun vanhempi mies puristi päätään ja kiemurteli maassa kuin käärmeenmyrkyn pistämänä.

Lopulta kova isku takaraivoon kaatoi nuoren aseenkantajan kasvoilleen maahan. Taistelu ympärillä oli laantunut, ja atlikalaiset hajaantuivat hietikolle sekä jalkaisin että ratsain pyytämään karanneita hevosia ja poimimaan kaatuneiden vihollisien aseita. Jankinin maahan lyönyt ratsastaja laskeutui kevyesti satulastaan ja asteli lähemmäs maassa makaavaa ylimystä ja tämän rohkeaa nuorta aseenkantajaa. Miehen kasvot olivat piirteiltään lähes naisellisen kauniit ja virheettömät, vaikka tummat kulmakarvat ja lähes mustat, lyhyet hiukset olivatkin selvästi miehiset.
Sotilas asteli verisen hiekan yli pehmeästi kuin kissa, ja kosketti kengänkärjellään Jankinin kylkeä. Aseenkantaja värähti, mutta ei noussut. Miehen silmien katse siirtyi kovana ja arvioivana valittavaan aateliseen. Kulmat kurtistuivat hämmennyksestä. Aatelisessa ei näkynyt mitään fyysistä vammaa, ei mitään syytä tälle kuuluvalle vaikerrukselle. Jostain syystä mies vain piteli päätään ja ulvoi kuin lumilurkki konsanaan.
Mies käänsi katseensa sivulle ja kurtisti kulmiaan uudemman kerran.
”Kaksiverinenkö? Täällä? Älä naurata”, sotilas päivitteli tyhjälle ilmalle vieressään, pyöräytti silmiään ja tyytyi sitten huokaisemaan teatraalisesti. Mies nousi takaisin ratsaille, ja antoi komennon muutamalle lähellä olevalle sotilaalle: ”Toimittakaa nämä kaksi elävinä takaisin leiriin. Kuunkastama haluaa puhua hänen kanssaan, ja tuosta nuoremmasta voi olla apua niissä keskusteluissa.”

Atlikalaisten lähdettyä taistelukentälle jäi vain muutamia kymmeniä revittyjä, puolialastomia ja aseettomia ruumiita ja muutama kuollut hevonen. Ylhäältä tornista saattoi nähdä ratsujoukkojen kerääntyvän kallioiden kupeeseen ja ratsastavan sitten tiehensä, kohti vehreämpiä maita. Erityisen tarkkasilmäinen olisi erottanut ratsastajien joukosta kuormajuhdat ja lyhyen orjakaravaanin, mutta ylimyksiä eivät tällaiset seikat erityisemmin kiinnostaneet. Heitä huolestutti ainoastaan vihollisarmeijan koko. Näin suurta barbaarilaumaa ei ollut nähty Vallilla vuosiin, eikä heillä ollut resursseja torjua tällaisia hyökkäyksiä.
Jo sinä iltana viestinviejä lähti Vallin suuresta linnakkeesta kohti Kugastediä mukanaan pyyntö lisäjoukoista.

Illan laskeutuessa armeija saavutti määränpäänsä. Noin kaksikymmentä kilometriä Vallilta luoteeseen oli suuri keidas hiekkaisen puoliaavikon keskellä. Keitaan ympäristöön oli kyhätty nahasta ja puusta suuri leiri, jonka ympärillä pörräsi kymmeniä sotilaita niiden lisäksi, jotka nyt palasivat taistelusta. Voitokkaina taistelusta palaavia miehiä tervehdittiin kiljaisuin ja halauksin, eikä aikaakaan, kun nuotioiden yllä paistui jo vastapyydettyä lihaa, jonka metsästäjät olivat tuoneet kauempaa Veriniityltä. Varastetut aseet ja hevoset vietiin leirin omiin varastoihin ja talleihin, mutta vangit siirrettiin syrjemmällä olevaan syvään maakuoppaan, josta pääsi ylös vain, jos joku ojensi köyttä.

Jankin heräsi jonkun varovaiseen kosketukseen kasvoillaan. Mies räpytteli silmiään hämmentyneenä, ja koetti nähdä ympärilleen hämärässä.
”Herrani? Tekö siinä?” hän kysyi hiljaa, hapuillen elvyttäjänsä vaatteita tunnistaakseen tämän. Sormien alla tuntui karheaa pellavaa, mutta myös hienompaa kangasta ja nahkaa. Jankin huokaisi helpotuksesta ja painautui lähemmäs tuttua ja turvallista miestä. Vasta hetken kuluttua hän tajusi tekonsa epäsopivuuden ja kavahti pelästyneenä kauemmas.
”Olen pahoillani, herra. Taisin lyödä pääni”, Jankin änkytti surkeana ja koetti vetäytyä kauemmas, vain törmätäkseen takana olevaan kehoon. Entistä suurempi paniikki rutisti hänen sydäntään, ja lopulta Jankin päästi ilmoille surkean nyyhkäisyn.
”Hei, hei, Jankin. Ei hätää”, Bogdanin rauhoitteleva ääni kuului pimeydestä, ja vahvat, pitkät kädet kietoutuivat hänen ympärilleen. Jankin yritti hengittää rauhallisesti, ja painoi poskensa vasten nahkaista haarniskaa, jonka oli auttanut pukemaan tänään aamupäivällä. Metalliosat oli viety, mutta viitta ja nahkapanssari olivat jääneet.
”Missä me olemme?” nuorukainen kysyi hiljaa, värisevällä äänellä. Viimeiset muistot ennen tajuttomuutta olivat verestä ja hevosten pärskeestä ympärillä, mutta se ei selittänyt tätä pimeää ja verestä tahmeiden kehojen täyttämää monttua.
Bogdanin huokaisu soi pimeydessä yli muiden kuopassa makaavien hiljaisen valituksen ja kiroilun. Jankin oli näkevinään kosteutta herransa vihreissä silmissä, kun kuunvalo osui niihin.
”Atlikalaisessa vankikuopassa heidän leirissään, monta kilometriä Vallilta”, Bogdan vastasi hiljaa. Jankin tiesi, että tämä jätti monta asiaa sanomatta pitääkseen hänet rauhallisempana. Ei mies kuitenkaan tyhmä ollut, kaukana siitä, ja tiesi, mikä merkitys sanoihin kätkeytyi.

Pakomahdollisuutta ei ollut. He olivat jumissa kilometrien päässä kotoa keskellä vihollisleiriä, eivätkä nopeimmatkaan oriit kantaisi heitä yli aavikon niin, etteivät nuo kuuluisat ratsusotilaat heitä tavoittaisi. Ainoa toivo oli, että Vallilta lähetettäisiin joukkoja pelastamaan heidät, mutta toivo sellaisesta ihmeestä oli vähintäänkin hatara. Jokainen kuopassa olija ymmärsi tämän liiankin kirkkaasti. He olivat nyt atlikalaisten armoilla.

Odottaminen, kuten Jankin huomasi, oli usein pahempaa kuin varsinainen tapahtuma. Tunnit kuluivat hitaasti, ja ainoa merkki ajan kulusta oli kuun piirteiden selkeytyminen ja himmentyminen yötaivaalla. Toisinaan yksinäinen jalkapari erottui kuopan reunalta, mutta kukaan ei kiinnittänyt huomioita vankien voihkinaan. Yössä leijui paistin ja hedelmien tuoksu, ja metelistä päätellen siellä elettiin oikein hyvää ja iloista elämää.
Jankin käpertyi pieneksi keräksi herransa kylkeen, kun tämä sen kerran salli. Hän itse oli aina ajatellut itseään lähinnä herransa palvelijana, kuten köyhän talonpoikaisperheen nuorimmalta vesalta sopi odottaa. Tottelevaisuus ja nöyryys olivat köyhälistön hyveitä, eikä hän ollut koskaan kyseenalaistanut niitä edes villeimmissä unelmissaan, ei vaikka Bogdan kuinka vakuutteli heidän olevan ystäviä.
Siitä huolimatta vanhemman miehen läsnäolo tuntui tyynnyttävältä, ja Jankin nukkui rauhallisesti tämän viitanliepeessä roikkuen.


Atlikalaiset tulivat aamunkoitteessa. Raskaspunoksinen köysi laskettiin alas kuoppaan, ja reunalla seisova sotilas näytti keihäällään osoittaen, kenen tulisi tarttua siihen. Kärki osoitti ensin Jankinia, sitten Bogdania. Lyhyen epäröinnin jälkeen molemmat miehet kietoivat sormensa karkean materiaalin ympärille, ja tulivat näin kahden hevosen vetämiksi ylös montustaan.
Vapautumisen ilo osoittautui väliaikaiseksi, sillä lähes samalla hetkellä kun jalat koskettivat maata, sidottiin kädet vartalon eteen sitkeällä köydellä, ja muistutti laivojen karkeatekoisien purjeköysien ohuempaa sukulaista. Bogdan murisi hiljaa, mutta antoi silti nahkaan ja jouhikoristuksiin pukeutuneiden sotilaiden töniä itseään eteenpäin. Jankin kipitti tämän vierellä ja yritti parhaansa mukaan näyttää kovin pelottavalta ja valmiilta suojelemaan herraansa kaikelta. Barbaareja tämä esitys ei näyttänyt vakuuttavan.
Yön jälkeen keidasalueen hiekka oli kylmää kuin jäinen meri. Leirin läpi kulkiessaan ei voinut olla varma, olivatko sen asukit heräilemässä vai vasta menossa makuulle. Vallitsi rauhallinen sekasorto, kun karja, hevoset ja miehet hortoilivat kylmenevien nuotioiden välissä etsien kuka mitäkin.
Kulkue pysähtyi leirin keskellä olevan suuren, punaisesta nahasta ja kankaasta rakennetun teltan eteen. Teltan peitetyn ovensuun edustalla seisoi kaksi vähäpukeista sotilasta massiiviset kirveet olallaan. Jankin hämmästeli näitä avoimesti katseellaan, mutta Bogdan piti silmänsä tiukasti eteenpäin suunnattuina ja ilmeettöminä. Vihollisten keskellä ei ollut varaa rentoutua.

Teltan ovikangas siirrettiin syrjään, ja vangit talutettiin kohti teltan takapäätyä. Suitsukkein ja paperilyhdyin valaistun tilan perällä istui tyyny- ja taljameren keskellä kaunis nuori nainen, jonka pitkät ruskeat hiukset lainehtivat kuin niittyruoho tuulessa. Kauneudestaan huolimatta nainen ei vaikuttanut millään tapaa elämästä etääntyneeltä tai heikolta, päinvastoin – tästä hehkuva voima ja vaikutusvalta tuntuivat jossakin rintalastan alla. Jankin oli kuullut näistä naisista vain tarinoissa, sillä Sanwainissa naisen tehtävä oli olla miehensä vaimo. Bogdanille Atlikan korkeat ruhtinattaret olivat tuttuja äidin monista tarinoista ja muistelmista ajoilta, kun tämä saattoi lukea itsensä näiden joukkoon.
Teltan seinustoilla roikkui värikkäitä kankaita, joissa näkyi eri sukukuntien tunnuksia. Hämärässä sitä tuskin huomasi, mutta teltta oli täynnä ihmisiä, joiden terävät silmät seurasivat vankien kompurointia yli mattojen ja turkistaljojen. Ilma haisi makealle ja oli sakeana savua.
Kiljunta iski Bogdanin tajuntaan kuin tulinen vasama. Mies kaatui polvilleen maahan, ja koska hän ei kyennyt vastaanottamaan painoaan käsillään, makasi Bogdan pian kasvoillaan hiekassa. Ritari potki jalkojaan, huusi ja vaikeroi, kuin epätoivoisessa yrityksessä karkottaa kimpustaan näkymätön ja erittäin vihamielinen hyökkääjä.
Nainen nousi seisomaan ja näytti nyt aidosti kiinnostuneelta.
”Olit oikeassa, Milan. Aito, elävä kaksiverinen. Kuinka… Harvinaislaatuista”, nainen sanoi hiljaa, ja hymyili itsekseen kuin lapsi, joka on juuri löytänyt itselleen uuden, mainion leikkikalun.

Nainen katsahti sivuilleen ja liikautti kättään alaspäin. Bogdan lakkasi kiemurtelemasta ja hengitti raskaasti. Huuto ja sen tuottama kipu olivat poissa. Mies veti itsensä polvilleen ja kompuroi pystyyn, tuuppien olkapäillään kauemmas sotilaan, joka yritti tulla tässä avustamaan. Jaloilleen päästyään Bogdan väläytti hampaitaan naiselle, joka ei näyttänyt edes huomaavan aggressiivista elettä.

”Oletko koskaan aiemmin nähnyt kaksiveristä, Milan?” nainen tiedusteli vieressään seisovalta sotilaalta – samaiselta, joka oli kolkannut Jimmyn taistelukentällä. Nyt, kun kypärä ja pöly eivät enää peittäneet miehen kasvoja, näytti tämä entistäkin kauniimmalta. Varmastikin kelvollinen jumalankuvien malliksi, ellei kyseessä olisi ollut barbaari.
”En ole, Kuunkastama. Luulin, että ne kuolivat pois jo vuosia sitten”, Milan vastasi tyynenä, vailla minkäänlaista sävyä äänessään. Nainen sen sijaan vaikutti entistäkin ihastuneemmalta, ja vaikutelma mieluisen lelun löytäneestä aatelistytöstä vahvistui.

Jankin perääntyi vaistonvaraisesti askeleen verran, kun nainen tuli lähemmäs. Kuunkastaman pitkä helma laahasi pitkin hiekkaa ja kangasta pehmeästi rahisten. Kuin taiottuina Bogdanin takaa hämärästä astui kaksi miestä, jotka vetivät pitkän aatelisen otteeseensa ja pakottivat tämän aloilleen.
Pehmeästi kuin untuva nainen laski sormensa Bogdanin arpeutuneelle poskelle. Keimaileva hymy maalatuilla huulilla erottui terävänä suitsukkeiden usvan läpi. Miehen rintakehä kohoili kiivaasti, ja vihreät silmät tuijottivat suoraan Kuunkastaman tummanruskeisiin.
Yhtä kepeästi kuin sormet olivat poskea koskettaneetkin, ne vetäytyivät pois kun neito veti kätensä vasten ruumistaan ja katseli vankiaan viattomalla uteliaisuudella. Ruskeiden silmien pilke oli itsetietoinen ja leikkisä, kun nainen sanoi: ”Sinä tulet mukaani, kaksiverinen. Minulla on käyttöä kyvyllesi, ja jos olet minulle mieliksi, palkitsen sinut.”

Bogdanin ruumis värisi vaivoin hillitystä kiukusta, ja mies narskutti hampaitaan. Tieto ei todellakaan miellyttänyt häntä ensinkään. Äpärä tai ei, Bogdan oli syntynyt aatelisena, ei kenenkään käskyläisenä tai palvelijana, eikä hänen ylpeytensä sallinut alistumista jollekin barbaariprinsessalle. Bogdan kuitenkin hillitsi kielensä, ja tyytyi ilmaisemaan kiukkunsa vain kehonkielellään.

”Entä poika?” Milan kysyi tyynesti, ja kohotti vasenta kulmaansa aavistuksen. Kuunkastaman katse kääntyi välinpitämättömänä Jankiniin, joka tuijotti naista lähinnä järkyttyneen näköisenä. Olkien kohautus ja selän kääntäminen pojan katseelle kertoivat kaiken, mitä Kuunkastama ajatteli nuoresta miehestä.
”Voimme myydä sen orjakaravaanille kun käymme Hurmekivessä”, nainen totesi yliolkaisesti, ja asteli tyynenä takaisin kohti valtaistuintaan, oman asiansa sanoneena.
Bogdan päästi lyhyen, vihaisen murinan, ja samassa tätä pitelevät miehet menettivät otteensa. Toinen miehistä törmäsi maahan, mutta paremmin valmiina ollut yritti vielä pysyä jaloillaan. Bogdan potkaisi tätä päähän, ja ponnahti kohti naista.

Jopa ilman käsiä liikkeensä tasapainottamiseen Bogdan oli nopea – mutta ennen kaikkea hän oli vihainen. Ruumiinpainoaan apuna käyttäen Bogdan törmäsi naiseen ja kaatoi tämän, yrittäen takoa tätä sidotuilla käsillään.
Huuto palasi rajumpana kuin koskaan jo yhden sidottujen käsien läimäisyn jälkeen. Bogdan kierähti pois naisen päältä ja kiljui tuskissaan kuin haavoittunut eläin. Samalla mies kuitenkin sähisi loukkauksia ja yritti osua uudemman kerran neitoon, joka nyt kohosi jaloilleen vähintään yhtä vihaisena, kuin hän itse oli.
”Piers!” Kuunkastama komensi terävällä äänellä, joka kohosi epämiellyttävän kimeäksi. Teltassa oli hiljaista Bogdanin huutoja lukuunottamatta.
Punaisen kankaan ja usvan keskeltä astui mies, joka oli kuin valos Milanista, mutta aavistuksen pidempi ja lempeäkasvoisempi. Hänen hiuksensa laskeutuivat villeinä suortuvina kasvoille, mutta mies kantoi itseään kuin pappi tai muu arvovaltainen henkilö – ei kuten palvelija tai sotilas. Ruskeanvihreät silmät katsoivat Kuunkastamaa odottavina.
”Tapa poika”, naisen ääni oli nyt niin kylmä, että se olisi riittänyt yksin kohmettamaan koko suuren merenlahden.

Piers nyökkäsi päätään lyhyesti, ja asteli lähemmäs Jankinia, jota kaksi nuorta sotilasta piteli pystyssä ja paikoillaan. Mies veti syvään henkeä ja katsahti ylöspäin samalla hetkellä, kun kaksi palvelijaa veti syrjään teltan kattoläpän hänen päänsä yllä. Auringonvalon koskettaessa Piersin ruumista tämä näytti heräävän eloon.
Pehmein liikkein hän työnsi sormensa kohti aurinkoa, ja veti niiden mukana alas pienen, sormenpäissään lepattavan tulenliekin. Piers puhalsi tulen Jankinin kasvoille, ja vaikka pieni leimahdus hajaantui pojan ympärillä, nuorempi mies päästi jo säälittävän, pelokkaan äänen tämän vieraan taikuuden edessä.
”Tee se. Hitaasti”, Kuunkastaman vakaa ja vaativa käsky kuului hiljaisessa teltassa kirkkaana. Bogdan oli lakannut huutamasta, ja tuijotti tapahtumaa silmät kauhusta soikeina.
Piers veti kätensä avoimiksi sivuilleen, ja samassa ne leimahtivat liekkeihin kuin kuiva puu. Tuli ei näyttänyt satuttavan häntä sen kummemmin, kuin lämmin kevätaurinko tuntuu iholla. Pehmeät sormenkärjet koskettivat toisiaan, ja liekit yhdistyivät suureksi, kuumaksi kehräksi, jota mies liikutteli sormiensa välissä, kasvattaen sen yhä suuremmaksi.

”Älä, lopeta!” Bogdanin ääni kohosi yllättäen, mutta sen katkaisi uusi tuskanhuuto miehen jo verille purtujen huulten välistä. Kuunkastaman katse oli kylmä, kun se kosketti maassa makaavaa kaksiveristä.
”Sait tilaisuutesi, kaksiverinen. Olisin tehnyt sinusta vertaiseni, mutta kieltäydyit tarjouksestani. Hän saa maksaa siitä hengellään”, nainen vastasi hiljaa, hymyillen pehmeästi sanojensa päätteeksi. Ilme itsessään oli ystäväinen ja vastaanottava, mutta silmien välinpitämätön ilme muutti sen julmaksi.

Bogdan ravisteli päätään saadakseen ajatuksensa kivun läpi. Hän ähkäisi hiljaa ja painoi otsansa vasten maata saadakseen edes jonkin sanan muodostettua yli päässään soivan kiljunnan.
”Olen pahoillani, jos olen loukannut teitä”, mies kähisi kivun lomasta, ja saatuaan hetkeksi Kuunkastaman huomion jatkoi: ”Mutta antakaa pojan elää. Pyydän. Lähden mukaanne ja teen sen mitä haluattekaan minun tekevän, kunhan ette koske poikaan.”
Sanojensa jälkeen Bogdan sai aikaiseksi enää surkeaa pihinää, sillä hänen äänensä oli kuivunut huutamisesta tuskin kuuluvaksi.
Äänten remutessa pään sisällä hän ei mitenkään voinut auttaa Jankinia, ei edes nousta jaloilleen ja lyödä tuota typerää tulenpyörittelijää sidotuilla käsillään. Alistuminen ylpeän naisen tahtoon repi Bogdanin sisintä karmivan syvältä, mutta mies ei uskaltanut enää valittaa ääneen ja pilata äsken ehkä aikaansaamaansa vaikutusta.

Kuunkastama näytti hetken mietteliäältä, ja nyökkäsi sitten päätään.
”Lopeta”, nainen totesi lyhyesti, ja kuin sanojen itsensä voimasta liekit vetäytyivät sisään Piersin kehoon, joka kumarsi ja vetäytyi takaisin varjoihin. Jankin huohotti raskaasti kuin Vallin suuren muurin päästä päähän juossut, ja näytti siltä, että halusi tuupertua maahan.
Neito tökkäsi sandaalinsa maassa kasvoillaan valittavan Bogdanin kylkeen ja käänsi tämän helposti selälleen. Kipu oli taas laantunut, mutta ei täysin, sillä mies erotti yhä hiljaisen kuiskuttelun korvissaan. Melkein pelokkaana Bogdan tuijotti naisen tummiin silmiin, kun tämä astui miehen ylle ja tarttui tämän pellavapuvun kaulukseen.
”Jos enää koskaan vastustat minua miesteni edessä, ystäväsi ei ole ainoa asia jonka menetät, kaksiverinen”, Kuunkastaman ääni ei kohonnut kertaakaan puheen aikana, vaan nainen lausui sanansa kuin ne olisivat olleet osa jotakin tavallista illalliskeskustelua. Bogdan nyökytti päätään vakuuttaakseen, ettei tilanne toistuisi. Itselleen mies lupasi, että iskisi vähintään samalla mitalla takaisin tämän nöyryytyksen, jos koskaan saisi siihen tilaisuuden.

Neito vaikutti kuitenkin tyyntyneen, ja palasi viimein istuimelleen. Hän levitti kätensä mukavasti tyynyjen ja lumilurkinnahkojen ylitse esitellessään itsensä: ”Minä olen Aldreda Kuunkastama, Atlikan kunniakutsuja ja teidän ruhtinattarenne.”
Esittelystä ei ainakaan itsetietoisuutta puuttunut, ja vaikka Bogdan purikin tyytymättömänä huultaan, oli tuon myönnettävä, että naisen vaikutusvalta ja varmuus oli kaukana siitä, mitä tämä oli tottunut Sanwainin linnansaleissa näkemään. Kyseiset linnanrouvat varmaankin pyörtyisivät nähdessään tämän kesyttämättömän olennon.
Samalla hänelle tuli outo tunne, että nainen oli tehnyt tämän tarkoituksella, ja käyttänyt Bogdanin ja Jankinin välistä toveruutta omaksi edukseen. Mies nyrpisti nenäänsä entistä ärtyneempänä, koska tunsi tulleensa huijatuksi. Bogdan ei todellakaan harkitsisi kahdesti, ennen kuin upottaisi miekan tuon vastenmielisen naisolennon vatsaan.

Aldreda naputti tyytymättömänä sormeaan satiinista ja silkistä valmistetun asunsa lomasta paljastuvaa polveaan vasten. Katse oli taas käynyt vaativaksi, ja vasta hetken mietinnän jälkeen Bogdan tajusi, mitä nainen nyt halusi.
”Bogdan Samuels D’Orean”, hän esittäytyi jäävisti ja vähäeleisesti, nykien samalla sidottuja käsiään siinä toivossa, että köydet yhtäkkiä pettäisivät. Bogdan odotti naisen kysyvän vielä jotakin, mutta ruskeat silmät olivat jo kohdistuneet aatelisen olan yli Jankinin edelleen järkyttyneisiin kasvoihin.
Kuunkastama kohotti kulmaansa nuoremman miehen pelolle, ja liikautti sormeaan taas vaativasti polveaan vasten. Jankin vastasi heikosti ja takellellen: ”Jankin Ryder.”
”Te linnojen varjoissa värjöttelevät nimeätte lapsenne mitä kummallisimmilla tavoilla”, totesi Aldreda lähes hilpeästi, etäisesti vahingoniloinen sävy äänessään. Bogdan irvisti, mutta ei sanonut mitään, tyytyen vain kääntämään katseensa kokonaan pois kankaan ja turkisten meressä lepäilevästä naisesta.

Kuunkastama alkoi ilmeisesti kyllästyä leikkiin, ja kaipasi muuta viihdykettä. Nainen taputti käsiään yhteen ja kutsui taas seuralaisiaan: ”Piers! Milan!”
Kaksoset ilmaantuivat hämärästä kuin yhtenä olentona. Rinnakkain seisoessa nämä kyllä erotti toisistaan tarkkaavaisella katseella, mutta yhdennäköisyys oli silti lähes epäluonnollinen. Elävänä syntyneet kaksoset olivat harvinainen ilmiö Tantumissa – lähes yhtä harvinaisia kuin aikuisikään selvinneet kaksiveriset.
”Milan, vie vieraamme sivummalle lepäämään. Piers. Viihdytä minua”, Aldreda komensi, ja ilman enempiä kysymyksiä Milan talutti muutaman vartijan avustuksella vangit ulos punaisesta teltasta. Olkansa yli miehet näkivät, että Piers oli aloittanut uudestaan liekkien tanssittamisen, ja liikkui ketterästi ympäri teltan lattiaa.

Heidät ohjattiin pienempään telttaan melko lähellä keskustaa. Köydet avattiin, ja miehet jätettiin kahden muutaman ruokaa sisältävän astian ja nukkumistaljojen kanssa. Oviaukolta näkyi vielä liikettä, ja Milanin hiljainen ääni neuvoi vartijoita vahtimaan telttaa kuin heidän henkensä olisi ollut siitä kiinni. Etääntyvät askeleet kertoivat miehen poistuneen, ja vain satunnaiset rykäisyt ja niiskaukset ulkopuolelta kertoivat, että vartijat olivat vielä siellä.
Bogdan istui huokaisten taljalleen ja avasi mustan, nahkaisen rintapanssarinsa ja tukikorsettinsa. Hän huokaisi uudemman kerran pudottaessaan ne taljan vierelle, ja veti jalkansa vasten kehoaan. Bogdanin keho vapisi, mutta ei vihasta tai kylmästä.
Jankin istui herransa viereen ensin epävarmana, mutta hetken mietittyään uskalsi hivuttautua lähemmäs ja tavoitella katsekontaktia.
”Mistä he tiesivät, herrani? Mikä teidän on?” Jankin kysyi hiljaa, ääntäen sanansa varovasti kuin salakuuntelijaa peläten.
Bogdanin silmät olivat surulliset, kun mies kohotti niiden katseen sylistään Jankinin kasvoihin. Vihreissä silmissä oli vanhaa kipua, kun Bogdan lopulta sai vastattua: ”Minä kuulen ne taas, Jankin. Minä kuulen henkien äänen.”
« Viimeksi muokattu: 07-08-2012, 01:45:56 kirjoittanut Celeporn »

Lizlego

  • Vieras
Vs: Viinisametti, K-13, fantasia/adventure
« Vastaus #1 : 28-03-2012, 23:08:58 »
Aion antaa nyt tosi henkevää ja rakentavaa palautetta, mutta herätit mielenkiintoni. Jos mä nyt pohdin noita kysymyksiä, joita olet tuohon alkuun maininnut, niin miljöön kuvailua oli mielestäni riittävästi, ei liikaa eikä liian vähän. Mun maku yleisesti ottaen on kohtuullisen niukan puolella, mutta mun arvio on että tässä luotiin riittävän tarkka kuva ympäristöstä niin, että siihen oli lukiessa helppo eläytyä ja sen näki silmissään. Henkilöistä tuli sellainen kuva, että Bogdan on kokenut tekijämies, joka on kyllästynyt ylempiinsä ja niiden ajatuksiin, mutta tekee mitä täytyy vitutuksestaan huolimatta, sydämessään uskollinen vain itselleen ja niille, jotka sen ansaitsevat, karski mutta samaan aikaan lempeä niitä kohtaan, jotka hänen mielestään sen ansaitsevat (kuten Jankin). Jankinille Bogdan edustaa turvaa ja tukea ja yleensäkin ilmeisesti elantoa. Mulle jostain syystä syntyi epäilys, että Jankin on se, josta joko kasvaa tarinan kuluessa mies tai itsenäinen toimija enemmässä määrin kuin nyt tai sitten hän kääntyy heikkoudessaan konnaksi, mutta vaakakuppi kääntyy ensimmäisen arvauksen puolelle. Älä kysy miksi mä niin arvaan. :D

Kuunkastama on ehkä tällä hetkellä se mun mielestä kiinnostavin henkilö. Ehkä olen niin feministi, että miellyn naisvallanpitäjiin, jotka potkii miehiä munille tai juoksuttaa niitä tahtonsa mukaan. ;D Kuunkastama ehkä kokee elämänsä vähän tylsänä. No, kyllähän ukkojoukon komentaminen voi olla tympeää. Piers on ehdottomasti hot. ;D Ihan näin randomina veikkauksena tuli mieleen, että Bogdanista ja Kuunkastamasta tulisi pari tai että Kuunkastama pakottaisi Bogdanin viihdyttämään itseään. ::)

Mulla ei ole aavistustakaan, mihin suuntaan tämä juttu on kehittymässä ja mikä ihmeen kaksiverinen, mutta kai se selviää. Minä en sinuna korjaisi rytmitystä, koska se ainakin mulle toimii. Tätä on miellyttävä lukea. Väkivallasta voisi sanoa sen, että fyysistä kuvausta en kaipaa tarkempana, mutta jos tähän tulee henkistä väkivaltaa, niin se saisi mun puolesta tarkkaa. Mielen kiduttaminen kiehtoo.  ;D

Poissa Kazard

  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 19
Vs: Viinisametti, K-13, fantasia/adventure
« Vastaus #2 : 29-03-2012, 17:38:55 »
Ihan tähän alkuun kiitän kommentista. Pelkäsin vähän, että tarinan pituus voi olla ihmisille liikaa noin kertaheitolla.

Hyvä, että kaikenlaista kuvailua on sopivasti.
Mitä henkilöihin tulee, niin kun en kehtaa lähteä spoilailemaan niin sanon vaan, että arviosi ovat tavoitteideni mukaisia. >D
Tätä olisi tarkoitus jatkaa useilla toisistaan hieman irtonaisilla pätkillä. Syy tähän on se, etten luota kykyyni tuottaa pitkää tarinaa jossa on lukuja - niinpä kirjoitan erillisiä, erimittaisia novelleja tarinallisesti merkittävistä tapahtumista. Koko hässäkän nimi on ainakin tällä hetkellä Kuparisiiven Kronikka, mutta se saattaa vaihtua ajan kanssa. Toinen osa on jo valmiina, mutta en ole varma, kannattaisiko se tällä foorumilla lähettää tähän samaan aiheeseen vai tehdä sille kokonaan uusi.

Lizlego

  • Vieras
Vs: Viinisametti, K-13, fantasia/adventure
« Vastaus #3 : 29-03-2012, 21:45:09 »
Varmaan se, kannattaako jatkaa tähän samaan vai laittaa erilleen, riippuu siitä että kuinka yhtenäisen tarinan ne muodostavat. Jos ne ovat erillisiä novelleja, voi ne varmaan laittaa eri aiheiksikin. Miten vaan tuntuu hyvältä ja järkevältä itsestä. Kaikki ratkaisut ovat hyviä, kunhan vaan lisää tulee.  ;D

Poissa Kazard

  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 19
A/N Ja lisää siis samaan aiheeseen, otsikko muutettu asiaankuuluvasti ja yleinen ikärajaväli siihen. K-15 lähinnä varuilla, koska myöhemmissä kappaleissa voi olla verisempää/muuten ronskimpaa materiaalia.
Kuparisiiven kronikka on novellikokoelma. Ei voida suoraan puhua luvuista, ja kappaleiden välissä on välillä isompiakin rakoja.
Mahdolliset K-18 ficletit ja flashbackficit postaan omiin aiheisiinsa - tämä topic sisältää vain "main canonin"

Kommenttia pyytäisin edelleen erityisesti henkilöhahmojen herättämistä mielikuvista, mikä vaikuttaa mielenkiintoiselta, pitäisikö asioita alkaa selittää auki miten pian etc. Vähän pitkän kerronnan rytmitys edelleen hukassa. Koettakaa kestää.


Tämä fic on K-12



Rautaponsi



Kuolemankellertävä aurinko kiipesi taivaankantta punaista viittaa kantaen. Sen kirkkaat valonsäteet muuttuivat polttaviksi koskettaessaan elävää ihoa. Raskaan telttakankaankin väleistä valo pääsi koskettamaan hiekkaista pohjaa, jota nuhjuiset, rasvanhajuiset taljat peittivät. Valonsäteistä huolimatta teltta oli hämärän unelias, lähes eloton. Nurkassa lojui muutama paistinkippo, joiden sisältöä oli enää mahdoton tunnistaa.
Mies painoi kätensä nyrkkiin ja upotti ne lampaantaljaan. Oma iho tuntui murtuneelta ja kovalta sormien alla, ja ilman heijastavaa pintaakin Bogdan tiesi kasvojensa olevan kuluneet ja väsyneet. Kyse ei ollut ruoan tai asumuksen huonoudesta, vaan silkasta valppauden aiheuttamasta heikkoudesta.
Niin ihailtavaa kuin olikin olla valmiina toimintaan joka hetki, elämäntyylisiksi se ei kuitenkaan sopinut. Mies oli laihtunut – näivettynyt honteloksi ja kuoppasilmäiseksi versioksi itsestään. Suu oli vetäytynyt pysyvästi ohueksi viiruksi, ja huulet olivat niin kuivat, että ne repesivät jo oman kielenkin kosketuksesta. Hurjimmat olivat silmät, sillä ne loimusivat vihreinä syvällä kuopissaan, jaksamatta tarkentua mihinkään, mutta vihaten kaikkea mitä hipaisivat.

Teltan toisessa nurkassa kyljellään lepäävän Jankinin muutos ei ollut yhtä raju. Nuorempi mies oli käynyt säpsähteleväksi ja hiljaiseksi, omaa varjoaan vahtivaksi nuorukaiseksi, menettäen sen vähänkin aikuisen miehen olemuksen, mitä oli koskaan omannut. Jan oli kuitenkin ruumiillisesti terve, eikä suostunut valottamaan tuntemuksiaan Bogdanille.
Ei sillä, että Bogdan olisi osannut niiden kanssa auttaa.
Tai että Jankin olisi herrasuhteensa sisällä sellaiseen avoimeen tuttavallisuuteen kyennyt.

Vallilla olisi naurettu sille, miten miehet nyt käyttäytyivät. Ajatus kirveli häijysti, mutta Bogdan ei voinut kieltää oman käytöksensä säälittävyyttä ja epäaatelisuutta. Kukaan oikea ylimys ei olisi antanut aseenkantajansa roikkua helmassaan joka yö tai ylipäänsäkään sallinut mitään henkilökohtaista läheisyyttä.
Toisaalta oikeat ylimykset eivät ainakaan tarinoissa edes jääneet barbaaristen atlikalaisten vangeiksi, saatikka sitten liittyneet näiden joukkoihin.
Muistikuva korkeista lordeista hapuili tiensä miehen turtiin ajatuksiin. Lihavat vatsat, jotka pömpöttivät rasvaisina kuin syöttösiat vöiden yli. Pelkästään näön vuoksi kannetut haarniskat ja aseet, käsivarret joissa ei ollut enää voimia heilauttaa leveäteräistä kahden käden kalpaa. Paksut parrat, joissa riippui kananrasvaa ja jotka haisivat imelälle orjattarien hajusteelle.
Bogdan totesi itsekseen, ettei ehkä ollut järkevää verrata itseään näihin korkeisiin, palonsa menettäneisiin pehmeisiin miehiin. Mitään pehmeää Bogdanissa ei ollut.

Mies nousi jaloilleen ja kompuroi teltan raskaalle kangasovelle. Yllättävän helposti ja kenenkään estelemättä se valui syrjään, ja aamuaurinko kohosi kohtaamaan ovella seisovan haaleaihoisen hahmon. Leirissä oli jo elämää, yksittäisiä saapaspareja jotka polkivat uria kuivaan santaan. Öisin tuuli puhalsi uuden hiekan ylempää dyyneiltä, ja niinpä joka aamu santa oli täysin puhdas elonmerkeistä.
Kauempaa kuului huutoa, pärskettä ja kuolainten kilinää. Metsästyspartio oli lähdössä päivittäiselle retkelleen kohti Nuoliaavikon eteläpuolella avautuvia vehreämpiä niittymaita, joilla riista oli runsasta. Kenties he olisivat voineet ratsastaa myös suoraan lähteen, mutta Upotuksen haastaminen ratsuin selässä ei ollut muutaman nahan ja aterian arvoista.
Monenkirjavat eläimet hengittivät raskaasti ja polkivat jalkojaan. Nämä olivat toista maata kuin Sanwainin tukevarunkoiset, korkeat ja lihaksikkaat hevoset. Suurten sotaratsujen rinnalla atlikalaisten pienet ratsut muistuttivat poneja, mutta ulkomuodoltaan ne eivät olleet takkuharjaisten ja lyhytjalkaisten vuoristoeläinten kaltaisia. Näiden hevosten kaulat olivat pitkät kuin joutsenella, päät sirot ja ylevät ja koko keho kuin luotu kevyeen, nopeaan matkantekoon tuulenpieksämillä tasangoilla.
Ratsukot jättivät leirin täydessä laukassa. Tanner tömisi sirojen kavioiden alla, ja herätti loputkin leiristä ihailemaan punaisenkarvasta aamunkoittoa. Pian toinen, suurempi joukkio suuntaisi jälleen kohti itää ja Vallia. Vieläkään ei Sanwain ollut onnistunut kokoamaan sellaista iskujoukkoa, joka alavalla maalla uskaltaisi hyökätä päin atlikalaisten laumaa. Saattoiko näitä siitä syyttäkään, kun paljon helpompi ratkaisu ongelmaan oli vain pysytellä linnojen ja muurien suojissa ja odottaa, että ratsastajat kyllästyisivät kiusantekoonsa.

Bogdan seurasi katseellaan ratsukoita, jotka olivat muuttuneet vain tummiksi pisteiksi horisonttiviivaa vasten. Mies olisi antanut mitä vain voidakseen jättää leirin taakseen yhtä kepeästi. Sanansa hän oli kuitenkin antanut, ja jos äpärä ei kyennyt olemaan edes oman sanansa arvoinen, ei elämässä ollut juuri kehumista. Se kamala nainen tuskin epäröisi hetkeäkään ennen kuin repisi miehen pään kahtia henkiensä kiljunnalla, taikka tuntisi edes ripausta sääliä Jankinia kohtaan.
Huokaus harteillaan mies palasi telttaan. Raskas metallinen sotisopa oli menetetty jo ensimmäisenä yönä. Sen jälkeen olivat karisseet nahkapanssarin osat, yksi kerrallaan, tarpeettomina. Pääskyn olivat atlikalaiset vieneet, Jankinin pieni ruuna makasi korpinruokana jossakin avoimella hietikolla. Turhautuneisuus nosti kiukun kosteutena Bogdanin silmäkulmiin.

Jankin tarkkaili herransa liikkeitä hiljaa taljaltaan. Nuorukainen makasi silmät raollaan, nukkuvaa esittäen. Pelkäsi avata suunsa, sillä ei halunnut kyseenalaistaa herransa tuntemuksia tai saattaa tätä häpeään niiden näyttämisestä.
Kavioiden kopina oli herättänyt Jankinin. Hän oli nähnyt unta myllynpyörästä suuren joen varrella, ja turvekattoisen kotimökin ympärillä juoksevista nuoremmista sisaruksista. Ilma oli haissut märältä ruoholta, sateelta ja puurovelliltä.
Julia oli ollut vasta kolmen kun Jankin lähti Bogdan-herran kanssa Vallille. Nyt sisko olisi jo melkein kuuden. Jim olisi ehtinyt miehen ikään, viisitoistako tuo täyttäisi. Jake oli varmaan kyllin vanha auttamaan isää sikojen kanssa, ja Jean varmastikin haaveili häistään. Unessaan Jan oli nähnyt nämä kirkkaina kuin yötähdet.  Tuntui kivuliaalta herätä niin kaukana kotoa hiekkaisesta erämaasta.
Kertoisikohan kukaan isälle ja äidille, että Jankin oli kadonnut? Nuorukainen yritti olla ajattelematta vanhempiensa kasvoja, kun viestinviejä tulisi näiden portille uutisenaan, että heidän vanhin poikansa oli kadonnut aavikon verenpunaiseen hiekkaan. Vanhemmat eivät saisi edes ruumista kotiin haudattavaksi. Heille tuotaisiin Jankinin seremoniamiekka ja joku hassu kupariraha sovinnoksi. Kiitokseksi suvun uhrauksista.
Sille tielle oli jäänyt sedistä kaksi, isoisän veljeskatraasta joka ikinen. Oli Ryderin suvun kunnia kantaa herransa miekkaa ja kastua vereen näiden vuoksi, mutta kovin raskas kunnia se oli.

Jankin kauhistui omien ajatustensa harhaoppisuutta. Vaikka tuskin jumalat täällä kivensirujen keskellä kuuntelivat, olihan Vallin takana paljon tärkeitä herroja ja oppineita rukouksineen. Hän palasi hiljaisuudessa tarkkailemaan herraansa vain huomatakseen, että Bogdan oli havainnut hänet valveilla olevaksi.
”Herrani, en tarkoittanut… En tarkoittanut”, Jankin takelteli heikosti, yrittäen selittää tekoaan. Katsella nyt salaa herransa tekemisiä, hänestähän oli tullut suorastaan jumalaton näiden barbaarien keskellä. Bogdanin suupieli kuitenkin vain nykäisi aavistuksen. Jankin pelkäsi, että ilme pyrki olemaan hymy, mutta että herran kasvot eivät enää sellaista ilmettä tunteneet.
”Ei se mitään. Toivoinkin, että olisit hereillä”, aatelinen myönsi hiljaa, valuen aseenkantajansa viereen taljalle.
”Herra?” hänen äänensä oli kysyvä, epävarma. Vaikka unisena nuorukainen painoikin mielellään kasvonsa tutulta tuoksuvaan viittaan, näin valppaana ollessa läheisyys tuntui väärältä.
Bogdan tuntui aavistavan hänen ajatuksensa. Aatelisen silmät olivat väsymyksestä tummat ja sumuiset, kun ne kohdistuivat Jankinin omiin. Hän odotti herransa sanovan jotakin, mitä tahansa, mutta tuo jäikin täysin hiljaiseksi. Hiljaisuus venyi teltan sisällä kuin toiseksi kankaaksi, eikä Jankin uskaltanut enää rikkoa sitä.

Yhä uudet kaviot kopisivat hiekkaa vasten kuin sadepisarat. Sotajoukko oli lähtenyt, leiri lähes tyhjillään. Pako olisi ollut mahdollinen, kiusallisen herkullinen ajatus jossakin väsyneen mielen perukoilla. Sen toivottomuus ei kuitenkaan ollut muuttunut.
Miehet valpastuivat, kun aivan teltan ovelta kuului askelia. Bogdan nousi istumaan jäykästi ja suuntasi äsken onton tuijotuksensa vihaisena oviaukkoa kohti. Jankin tapaili kädellään miekkaa vyöltään, vain muistaakseen, ettei sellaista enää kantanut.
Telttaan astuvan miehen tunnisti oitis toiseksi kaksosista. Kummaksi, se olikin parempi kysymys. Miehen kasvot olivat joka tapauksessa piirteiltään hämmästyttävän pehmeät, mutta eri tavalla kuin Jankinin poikamaiset, ystävälliset kasvot. Kaksosten piirteet olivat lähes naismaiset, mutta niissä oli silti outoa särmää ja uhkaa. Virheettömyyttä lähentelevissä kasvoissa tuikki tumma ja vankien silmissä uhkaava silmäpari.
Niinkin lyhyeksi mieheksi kaksonen kantoi itseään ylpeänä kuin mahtava ja pitkävartinen soturi. Niinpä mies sai olemukseensa jotakin ikiaikaista voimaa, johon Bogdan ei voinut olla suhtautumatta kunnioittavasti haluttomuudestaan huolimatta.

Kaksonen heitti Bogdanin jalkoihin epäilyttävästi puiselta näyttävän miekan, sekä muutamia haarniskanpaloja. Ne vaikuttivat nahkaisilta rannevahvikkeilta ja kapealta nahkaiselta rintapanssarilta. Rintapanssari näytti siltä, kuin sitä olisi hieman kiireessä suurennettu. Tästä kielivät hieman huolimattomat metalliniittaukset ja erisävyinen nahkakaistale, jolla se oli koetettu peittää. Oikeaan taisteluun aatelinen ei olisi ikimaailmassa pukenut tällaista hirvitystä.
”Kuunkastama haluaa, että olet valmis taisteluun meidän tavallamme, kun parin viikon kuluttua vaihdamme leiriä”, mies totesi pehmeästi. Huonossa valossa Bogdan ei vieläkään ollut varma, kumpi kaksosista tämä oli.
”Odotan ulkona. Älä viivyttele”, sanat lausuttiin yliolkaisesti, kun tummahiuksinen barbaari jo käveli ulos. Bogdanille ei jäänyt aikaa muodostaa mitään älykästä vastausta, ja tuijotettuaan hetken nahkavarusteita tyytymättömästi aatelinen lopulta puki ne ylleen ja nappasi kepeän miekan maasta.

Yllätyksekseen hän huomasi, että aseessa oli aito rautainen väistin ja ponsi, sekä nahkainen kädensija. Terä tosin oli kovaa puuta. Bogdan pyöritteli asetta kädessään kävellessään ulos, ja nautti sen kepeästi liikkeestä. Ase oli tavattoman taidokkaasti valmistettu, sillä se tuntui oikean painoiselta, ja liikkui kuten oikea lyömämiekka. Aseen paino sai hänet tuntemaan olonsa miellyttäväksi ja turvalliseksi ympäristöstä huolimatta.
Kaksonen seisoi teltan ulkopuolella kädet nahkaiseen, pitkänä roikkuvaan takkiinsa syövereihin työnnettyinä. Hyvässä valossa Bogdan tunnisti tämän Milaniksi lyhyemmistä hiuksista ja hieman ylimielisestä katseesta. Milan ei sanonut mitään, nyökkäsi vain päätään ja lähti johdattamaan kulkua hieman avoimemmalle alueelle leirissä.
He tulivat pienelle aukealle aivan keitaan vierustalla. Tässä kohdassa hiekan seassa kasvoi hieman enemmän nurmea. Terävien ruohonlehtien välissä oli pieniä valkeita kukkia, joita karkea ilmasto ei tuntunut haittaavan. Jokin pieni, selittämätön tunneväre kulki Bogdanin ruumiin läpi, mutta katosi pian. Vihreät silmät kääntyivät katsomaan Milania uteliaina.

”En usko turhaan paskanjauhamiseen. Uskon, että opit parhaiten toiminnan kautta”, Milan totesi vähemmän hienostuneesti. Sanat olivat oudossa kontrastissa tuon kasvonpiirteiden kanssa. Bogdan olisi varmastikin ollut huvittunut, ellei koko tilanne olisi ollut niin eriskummallinen.
”Jos minulla nyt on mitään opittavaa sinulta”, aatelinen tuhahti hieman koppavasti, silmäillen pientä ja jäntevää miestä päästä varpaisiin. Milan kirskautti hampaitaan, ja näytti yllättäen hyvin vaaralliselta todetessaan myrkyllisesti: ”Noin kömpelö miekankäyttäjä ei onnistu edes hipaisemaan takinlievettäni.”
Bogdan virnisti, ottaen haasteen auliisti vastaan.
”Ei mitään leikkiä sitten”, mies totesi kepeästi, ja veti pitkän puisen lyömämiekkansa päänsä korkeudella vasemman käden tukemana. Milan laski omaa painopistettään, ja kannatteli asettaan lähes polviensa korkeudella.

Hiljaisuus kellui murtumattomana kaksikon välillä. Maailma ympärillä kehräsi hiljaa, ja tuuli värisytti valkeita kukkia. Kaksi kiivasta silmäparia mittaili toisiaan, hakien heikkoutta, odottaen ensimmäistä liikettä.
Luonnollisesti kuin hengitys miehet liikahtivat kohti toisiaan. Puiset terät törmäsivät heidän välissään suurella voimalla. Kumpikaan ei halunnut irrottaa, ja terät liukuivat toisiaan vasten hiljaa natisten. Milan nykäisi omansa irti ja ylös, muuttaen liikkeen syväksi viistoksi sivallukseksi. Bogdan taipui pois miekan terän alta, vain törmätäkseen siihen uudestaan, kun Milan nosti terän takaisin ylös. Puu tömähti vasten aatelisen rintakehää, saaden tämän kaatumaan kompuroinnin kautta maahan.
Ilme Milanin kasvoilla oli voitonriemuisen ylpeä.
”Ja nyt olet kuollut. Nouse ylös”, mies vaati hieman huvittuneella äänellä. Bogdan nousi ja nosti taas miekkansa. Sama taistelu toistui. Uudestaan ja uudestaan pienempi mies työnsi aseensa läpi Bogdanin puolustuksesta, eikä todellakaan tehnyt liikkeitään leikkisästi tai kevyesti.
Ja aina uudelleen Bogdan nousi jaloilleen hampaitaan väläytellen ja muristen.
Ylös. Isku. Väistö. Uudestaan. Sanat tulivat tappavan tasaisena virtana Milanin suusta, eikä mies vaikuttanut edes hengästyneeltä. Bogdan ei tiennyt, kumpi oli ärsyttävämpää: häviäminen vai se, miten luonnollinen aavistuksen vanhempi mies oli aseensa kanssa.

Lopulta hänen oli myönnettävä, että tässä tilanteessa ja näillä aseilla Milanin hyökkäystapa oli tehokkaampi. Ehkä, jos Bogdanilla olisi ollut oma painava kahden käden miekkansa ja raskas panssari, olisi tilanne ollut toinen. Kevyillä, pitkänomaisilla lyömämiekoilla ei kuitenkaan riittänyt, että luotti terän painoon tai omien käsivarsien voimaan. Aseen käyttö vaati hienovaraisuutta ja liikkuvuutta.
Aurinko poltti niskaa, mutta lyhyitä lepotaukoja lukuunottamatta miehet kuluttivat koko auringon ajan peitellyn vihamieliseen sotaleikkiinsä. Bogdan kunnioitti mutta inhosi Milania, ja Milan halveksui Bogdania ja olisi mieluummin viettänyt päivänsä miten tahansa muuten.
Yö tummui puoliaavikon yllä, ja tähdet syttyivät taivaankanteen. Hiekka nahkaisten jalkineiden alla kylmeni merijääksi. Ratsastajat palasivat retkeltään hiekkapilven ja lihanhajun saattelemana, ratsut tummanpunaisen veren roiskimina.
Milanin katse herpaantui hetkeksi tervehtimään palaavia tovereita. Bogdanin silmät välähtivät, ja hän iski. Puumiekka napsahti atlikalaisen selkään, ja palauttaessaan aseen nopealla vedolla takaisin eteensä hän läimäisi Milanin polvilumpioita niin että rusahti. Päästessään vihdoin lyömään takaisin mies oli raivokas, eikä hellittänyt vaikka Milan yritti kieriä karkuun.
Vasta kahden muun sotilaan väliintulo pysäytti hänen kostonhimoisen iskunsa. Miehet pitelivät kiinni Bogdanin käsivarsista, mutta nuori aatelinen yritti yhä karata kouluttajansa kimppuun.

Milan nousi jaloilleen ja pyyhkäisi täysin tyynenä mutaa ja verta suupielestään. Hän katsahti vastemielistä ainetta ja hymähti itsekseen pyyhkäistessään sen rimpuilevan taisteluparinsa paitaan.
”Tämä riittää tältä päivältä”, hän totesi lyhyesti, melkein hymyillen. Milanin kauniit silmät muuttuivat kuitenkin nopeasti kylmäksi kupariksi, kun tämä kohtasi Bogdanin katseen.
”Yksikin tällainen temppu lisää, ja Kuunkastama saa kuulla asiasta. Sitähän sinä et halua, ethän, kaksiverinen?” Milanin ääni oli sulaa hunajaa, ja iljetti Bogdania. Tyytyväisenä itseensä Milan heitti nahkatakkinsa olalleen ja suuntasi kättään heilauttaen takaisin kohti Aldreda Kuunkastaman telttaa. Oviaukolta leimahtava makea suitsukkeen tuoksu oli vieläkin läpitunkevampi kuin yleensä.
Milan hymyili kapeasti.

Hän astui telttaan varoen. Milan asteli melkein kengänkärjillään ylittäessään raskaat kankaat ja turkikset, jotka johtivat yhtenä polkuna Aldredan istuinta kohti. Naisen siluetin lähestyessä hänen itsevarmuutensa karisi ja paloi tuhkaksi. Päästessään niin lähelle, että erotti kunnolla Kuunkastaman kasvonpiirteet, hän taipui helposti nöyrään kumarrukseen.
”Kuinka päiväsi sujui, Milan?” Kuunkastama kysyi hiljaa. Milan nosti katseensa takaisin naiseen, ja huomasi veljensä tumman hahmon tämän rinnalla. Piersin käsi laskeutui Kuunkastaman hartialle, ja nainen hymähti lyhyesti.
Milan kurtisti kulmiaan tyytymättömästi, mutta vastasi sievästi: ”Oikein miellyttävästi. Kaksiverinen on halutessaan oppivainen, mutta varsin häijyluonteinen.” Sanojensa painoksi Milan esitteli runnottua polveaan kuin parhaintakin taisteluarpea. Aldreda mutristi kasvojaan ja naputti sormellaan istuinta.
”No, se oli odotettavissa. Luuletko, että hän on valmis lähtöömme mennessä?” nainen tiedusteli leikkimielisen lempeällä sävyllä, läpäyttäen ohimennen kädellään Piersin käden hartialtaan.
”Uskon niin. Mutta hän inhoaa sinua, Aldreda”, Milan muistutti kulmiaan kohottaen. Kuunkastama pyyhkäisi hiuksiaan ja hymyili kapeasti. Ruskeat silmät katsahtivat Milania melkein huvittuneina: ”Rakas Hämäränhenkäys, inhohan on mitä käyttökelpoisin tuntemus.”
« Viimeksi muokattu: 07-08-2012, 01:46:22 kirjoittanut Celeporn »

Poissa zilah

  • Sydänten kapteeni
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 2498
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Vaikuttavaa tekstiä. Minä pidän fantasiasta ja olet kyllä onnistunut koukuttamaan minut tähän luomaasi maailmaan ja sen ihmisiin. Vaikka itse oletkin epävarma tekstirytmistä, niin minusta se toimii ja on sujuvaa ja helposti luettavaa. Kuvailusi ovat hienoja, ja tapahtumat ikään kuin näki edessään. Silti myös lukijan omalle mielikuvitukselle jätettiin tilaa.

Ehdottomasti haluan lisää!


zilah