Kirjoittaja Aihe: Hetki auringossa (Harry/Remus, 16/16, K-12)  (Luettu 9801 kertaa)

Poissa Beelsebutt

  • vähemmän
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 3081
  • malmi
    • Ficciarkisto
Vs: Hetki auringossa (Harry/Remus, 16/16, K-12)
« Vastaus #15 : 14-02-2011, 11:29:52 »
15. Rikottu lupaus


Harry hölkkäsi pitkin käytävää ja koetti samalla suoristaa kaapuaan. Hän oli nukkunut pitkään, lounasaika oli jo käsillä, mutta hän ei malttanut ajatellakaan syömistä. Hänellä oli liian kiire nähdä Remus. Oli niin paljon puhuttavaa, niin paljon selitettävää, mutta tärkeintä oli kuitenkin se, että hän oikeasti näkisi Remuksen. Maailma tuntui menneen sijoiltaan ja kaikki oli erilaista kuin ennen. Hän kaipasi pysyvyyttä, ja odotti löytävänsä sitä Remuksen luota.

Hän oikaisi valeoven läpi länsiportaikkoon ja oli törmätä professori McGarmiwaan, joka sai vain hätäisesti väistettyä.

"Katso, minne juokset, Potter!" McGarmiwa huudahti ja tarttui kaiteeseen estääkseen itseään kaatumasta.

"Anteeksi, professori", Harry pahoitteli. Hän loikkasi pari askelmaa alaspäin kunnes muisti, että Dumbledore oli käskenyt hänen ilmoittautua McGarmiwalle heti aamutuimaan. "Professori, minun piti—"

"Niin, sinun piti ilmoittautua", McGarmiwa keskeytti hänet tiukalla äänellä. Se pikaisesta Remuksen näkemisestä, Harry ajatteli ja huokaisi.

"Poistua nyt koulusta kesken lukukauden sanomatta kenellekään mitään", McGarmiwa puuskahti. "Sentään et tällä kertaa lyönyt ketään..."

Sitten McGarmiwa näytti oivaltavan jotain, joka sai hänen silmänsä leviämään. Hän vei käden suulleen ja mutisi itsekseen. "...olisi pitänyt valvoa itse... mutta en sittenkään voi uskoa..."

Harry ei saanut selvää mutinasta ja käsitti väärin McGarmiwan hämmennyksen.

"En tietenkään lyönyt ketään, professori, kyseessä oli vain henkilökohtainen, eh, matka", hän selitti nopeasti ja toivoi, ettei hänen tarvitsisi kertoa enempää yksityiskohtia.

McGarmiwa ei puhunut mitään moneen sekuntiin, tuijotti vain Harrya päästä varpaisiin kuin koettaen tarkistaa, oliko tämä kunnossa. Harry liikahti levottomana. Hänellä ei ollut kärsivällisyyttä kiinnostua McGarmiwan mutinoista, hän halusi vain nähdä Remuksen.

"Professori, jos siinä oli kaikki, niin voinko mennä?"

"Hetkinen vain", McGarmiwa sanoi ja kokosi itsensä. "Viisikymmentä pistettä Rohkelikolta luvattomasta poistumisesta. Vältät nipin napin jälki-istunnon, mutta anna tämän olla viimeinen kerta!"

"Kyllä, professori. Olen pahoillani", Harry mutisi ja laskeutui jälleen yhden askelman. "Jos sopii, niin menen nyt tapaamaan Rem... professori Lupinia?"

McGarmiwa jähmettyi. Hän tuijotti Harrya outo ilme kasvoillaan. Oliko se sääliä?

"Professori Lupin on lähtenyt", McGarmiwa sanoi värittömästi.

Harry pysähtyi niille sijoilleen, ja hänen sydämensä alkoi hakata. Oliko Remus lähtenyt taas?

"Mutta Remushan vasta tuli takaisin, ei kai Kilta taas—"

"Professori Lupin irtisanoutui eilen", McGarmiwa keskeytti hänet. "Hän poistui linnasta vielä saman illan aikana. Rehtori on parastaikaa Lontoossa etsimässä sijaista."

Harryn polvet notkahtivat, ja hän tarttui tiukemmin kaiteeseen. Hänen aivonsa kieltäytyivät ymmärtämästä, mitä McGarmiwa oli juuri sanonut. Se ei voinut olla totta. Remus oli lähtenyt?

"Olen pahoillani, tiedän että olitte läheisiä", McGarmiwa sanoi epävarmalla äänellä ja taputti Harrya käsivarteen.

Kosketus sai Harryyn jälleen eloa. "Miksi? Ja minne hän lähti?"

"En tiedä, minne hän lähti enkä hänen irtisanoutumisensa syytä. Se on hänen ja rehtorin välinen asia." McGarmiwan äänessä oli teräksinen välke, ja Harry sävähti.

"Jättikö hän mitään... viestiä?" Harry kysyi.

Jälleen McGarmiwa katsoi häntä oudosti. "Ei, Potter, ei hän jättänyt."

Harry kääntyi kannoillaan ja juoksi portaat alas. McGarmiwa ei tiennyt mitään. Remus oli jättänyt hänelle viestin, aivan varmasti oli. Mutta mitä pidemmälle hän ehti, sitä hitaammaksi hänen vauhtinsa hiipui ja sitä enemmän häntä alkoi pelottaa. Niin kauan kuin hän pysytteli poissa Remuksen asunnosta, hän saattoi olla varma, että tämä oli edelleen Tylypahkassa, istui ehkä sohvallaan lukemassa kirjaa. Odotti kuulevansa hänestä jotain. Mutta jos McGarmiwa olikin puhunut totta, asunto olisi tyhjä. Siellä ei olisi kuumaa teepannua, ei hymyilevää Remusta. Ei ketään.

Kun hän ennätti Remuksen ovelle, hän pysähtyi ja hengitti pari kertaa syvään terästäen itseään. Hänen oli pakko saada tietää totuus! Niinpä hän työnsi oven auki ja astui nopeasti sisään.

Kalusteet olivat siellä, missä hän oli tottunutkin ne näkemään, mutta jotain oli silti muuttunut. Työpöytä oli hieman liian siisti eikä missään näkynyt kirjakasoja. Hän vilkaisi nopeasti sivupöydälle, jonka päällä Remuksen teepannu oli ollut aina, mutta nyt pöydän päällä ei ollut mitään.

"Remus?" hän sanoi ääneen, ja hänen sanansa kaikuivat oudosti; aivan kuin huone olisi ollut täysin tyhjä. Kukaan ei vastannut.

Hän kiirehti makuuhuoneen ovelle ja työnsi sen auki. Keskellä päätyseinää oli edelleen suuri katosvuode, mutta se näytti koskemattomalta. Yöpöydällä ei ollut mitään ja kun hän kurkisti raolleen jätettyyn vaatekaappiin, senkin hyllyt ammottivat tyhjinä. McGarmiwa oli siis puhunut totta. Remus oli lähtenyt.

Harry ei voinut uskoa sitä, mutta huoneiden välinpitämättömyyden tuntu puhui selvää kieltään. Täällä ei asunut enää kukaan. Remus oli lähtenyt!

Hänen jalkansa pettivät, ja hän vajosi seinää pitkin lattialle. Pää pyörien hän painoi otsansa vasten polviaan. Ajatus oli täysin käsittämätön. Miten Remus oli saattanut lähteä sanomatta mitään, jättämättä mitään viestiä? Mikä syy oli voinut saada tämän jättämään virkansa kesken lukukauden? Jättämään hänet. Remus oli luvannut! Tämä oli luvannut olla aina hänen tukenaan!

Äkkiä ilma tuntui liian paksulta, eikä Harry kyennyt hengittämään kunnolla. Viimeinen ihminen, jonka hän olisi uskonut pettävän hänen luottamuksensa, oli hävinnyt jäljettömiin, eikä hän tiennyt mitä ajatella. Hän yritti epätoivoisesti ymmärtää, saada jotain tolkkua siihen, miten kaikki oli voinut kääntyä päälaelleen.

Remus oli lähtenyt pois!

Ajatuksen suunnattomuus sai hänet voimaan pahoin. Hän ei tiennyt, oliko Remuksella elossa olevia sukulaisia, mutta ei kyennyt keksimään mitään muutakaan syytä, miksi tämä olisi lähtenyt niin yllättäen. Mutta miksei tämä ollut jättänyt hänelle viestiä? Edes paria selittävää sanaa. Oliko hän Remukselle niin yhdentekevä, ettei ansainnut edes hyvästejä?

Hän puristi kätensä nyrkkiin. Ei, hän ei uskonut, että Remus oli sellainen. Hän tiesi, ettei Remus ollut sellainen. Jossain oli pakko olla viesti. Hänen täytyi vain löytää se. Hän ei uskoisi ennen kuin saisi varmistuksen asialle!

Hän nousi jaloilleen pää täynnä uutta päättäväisyyttä ja etsi läpi pöydänlaatikot, lipastot, kaapit, hyllyt ja komerot. Hän työnsi kätensä jopa sohvan uumeniin ja kurkisti sen alle. Hän heilutteli verhoja siltä varalta, että viesti olisi takertunut niiden laskoksiin. Hänet oli vallannut kuumeinen pakko ja hänestä tuntui, että jos Remuksen viesti vain löytyisi, hän pystyisi jälleen luottamaan johonkin. Monen epätoivoisen minuutin jälkeen hän kaivoi lopulta taikasauvansa taskustaan.

"Tulejo, viesti!" hän huudahti selkeällä äänellä, mutta mitään ei tapahtunut.

Tämä oli jotain täysin käsittämätöntä, ja hän oli varma, että jotenkin, jollain kummallisella tavalla jokin oli mennyt vikaan. Hän ei kerta kaikkiaan suostunut uskomaan Remuksesta tällaista!

Äkkiä ikkunalta kuului napakka koputus, ja Harryn katse singahti ylös pölyisestä lattiasta. Ikkunalaudalla istui pieni, harmaa pöllö nokassaan pergamenttikäärö, ja Harry miltei itki helpotuksesta juostessaan avaamaan ikkunan ja ottamaan viestin vastaan. Pöllö huhuili vaisusti, ja Harrysta se näytti nääntyneeltä, aivan kuin se olisi lentänyt koko yön.

Sydän pamppaillen hän avasi käärön.


Harry,
olen pahoillani. Olen eronnut virastani.

Remus Lupin



Harry kirosi ääneen. Hän luki viestin toiseen ja kolmanteenkin kertaan ja sadatteli lisää. Eihän siinä kerrottu mitään. Kyllähän hän tiesi, että Remus oli lähtenyt, mutta hän ei tiennyt miksi. Mitä Remus oikein pelleili? Ja miksi tämä oli pahoillaan? Mistä tämä oli pahoillaan? Siitäkö, että oli eronnut virastaan? Siitä, ettei ollut kertonut asiasta hänelle kasvokkain? Siitä, että oli lähtenyt niin nopeasti, kuin salaa?

Harry kääntyi kannoillaan mutisten itsekseen. Eihän Remus voinut olla kadonnut jäljettömiin. Joku tiesi varmasti, minne tämä oli lähtenyt. Tai miksi. Ainakin Dumbledore tietäisi. Harry päätti marssia rehtorin kansliaan ja vaatia tällä kertaa koko totuuden huolimatta siitä, ketä asia koski. Remus oli hänelle selityksen velkaa, ja Dumbledore sai luvan kertoa, minne tämä oli karannut.

Mutta kun hän syöksyi läntiseen käytävään, ulos Remuksen asunnosta, hän muisti jotain. Dumbledore oli ollut viime yönä Mungossa eikä ollut edes maininnut hänelle Remuksen lähdöstä. Ja sitten hän muisti McGarmiwan sanat: "Rehtori on parastaikaa Lontoossa, etsimässä sijaista". Dumbledore ei ollut Tylypahkassa antamassa hänelle vastauksia.

"Merlin!" hän kirosi ääneen ja löi nyrkillään ikkunalautaa. Se sattui, mutta hän toivotti kivun tervetulleeksi, sillä se vei hetkeksi hänen huomionsa muualle. Hän nojasi otsansa vasten ikkunaa ja hieroi kipeää kättään. Hän oli umpikujassa. Ei ollut ketään keneltä kysyä neuvoa. Remus oli hyljännyt hänet kuin vanhan kintaan, ja sen hyväksyminen, sen uskominen totuutena sai hänen sydämensä särkymään.

Vuotamattomat kyyneleet pistelivät hänen silmiään, ja hän hieroi niitä niin kovasti, ettei hetkeen nähnyt mitään. Kun vihdoin hänen silmänsä tarkentuivat ikkunan takana avautuvaan maisemaan, hän yllättyi nähdessään Hagridin kävelevän kohti mökkiään.

Hagrid oli palannut takaisin! Se ei sinällään jaksanut innostaa häntä, mutta se muistutti häntä jostain, mitä hän oli kuullut aivan vasta. Viime yönä. Pyhässä Mungossa.

Dumbledore! Dumbledore oli sanonut hänelle yllättäen, kuin vihjaten jotain, että Hagrid oli palannut Ranskasta. Harry tuijotti jättiläismäistä hahmoa, joka poimi maasta jotain ja heitti sen laajassa kaaressa poispäin mökistään. Hänen aivonsa tuntuivat kulkevan hieman hitaalla ja Hagrid oli ehtinyt jo sisälle mökkiinsä, ennen kuin hän oivalsi, mitä hänen piti tehdä.



"Harry! No jo on aikakin näyttää itteään!" Hagrid jylähti avatessaan oven. Hän jysäytti pari turruttavaa iskua Harryn hartiaan ja hymyili leveästi risupartansa takaa. "Aattelin jo, että oot unohtanut mut kokonaan!"

"Tervetuloa takaisin", Harry sanoi hymyillen ja hieroi olkapäätään. "Oliko Ranskassa mukavaa?"

Hagrid vaikutti punastuvan ja kiirehti hakemaan teepannua pöytään. "Olympe lähetti terveisiä. Aikoi tulla kesällä tänne kattomaan mua... tai siis tapaamaan vanhoja tuttuja, niinku Dumbledorea ja ja..."

"Mukava kuulla", Harry sanoi nopeasti, tosin valheellisesti. Hän halusi kuulla ainoastaan, mitä Hagrid tiesi Remuksen lähdöstä, mutta ennen kuin hän ennätti kysyä yhtään mitään, Hagrid keskeytti hänet.

"Miten oot pärjäilly?" tämä kysyi ja tarjosi hänelle muhkuraisia muffinsseja. Hän tarttui yhteen tutkaillen sitä salavihkaa. Hänellä ei ollut enää nälkä, mutta hän haukkasi silti palasen Hagridin odottavan katseen yllyttämänä.

"Hyvin, kiitos", hän vastasi suu täynnä muffinssia. Se maistui hyvälle, joskaan hän ei osannut määritellä, mitä marjaa tai hedelmää se sisälsi. Oli luultavasti parempi olla ajattelematta asiaa sen tarkemmin.

"Aattelin että oisit enempi allapäin, kun Remuskin lähti pois", Hagrid sanoi yllättyneenä.

Harry veti muffinssipalan väärään kurkkuun ja taisteli saadakseen henkensä kulkemaan. Hän sai tiehyensä auki juuri ennen kuin Hagrid ehti nousta ylös tarkoituksenaan läimiä häntä selkään. Hän tasasi hengitystään ja otti kulauksen teetä. Hagrid ei odottanut hänen vastaustaan vaan jatkoi.

"Semmonen se Remus on, tykkää lähtä pois. Ei jää tappeleen vastaan, vaikka rajuja juoruja onki liikkunu ympäriinsä. Vaikka mitenkä sitä juoruja vastaan tappeleekaa."

Harry tuijotti Hagridia. Juoruja? Hetken hänellä löi tyhjää, mutta sitten hän tajusi, mistä Hagrid puhui. Lipetit oli vihjaillut hänelle samasta asiasta. Remuskin oli siis huomannut, että hän käyttäytyi tämän seurassa kuin lemmenkipeä koira; tunkeutui koko ajan iltateelle, haaveksi ja unelmoi. Hänen naamaansa kuumotti, kun hän edes kuvitteli, millaisessa jamassa Remus oli ollut. Kuitenkaan hän ei voinut käsittää, miksi tämä oli jättänyt virkansa hänen takiaan. Eihän siinä ollut mitään järkeä! Miksei tämä ollut sanonut hänelle suoraan, että hänen käytöksensä oli sopimatonta. Tosin, hän lisäsi posket kuumottaen, olisihan hänen pitänyt tajuta se itsekin.

"...sähän oot sen parhaan kaverin poika. Mutta se aatteli tekevänsä sulle palveluksen kun lähti. Dumbledore ei ois tahtonu päästää sitä, mutta eihä sitä aikuista miestä voi väkisinkää pitää virassa."

Harry havahtui äkkiä. Hagrid oli jatkanut juttuaan, mutta hän oli ollut niin omien ajatustensa vallassa ettei enää tiennyt, mistä tämä puhui.

"Mitä?" hän sanoi pudistellen päätään.

Hagrid keskeytti puheensa ja katsoi Harrya yllättyneenä.

"Nii että eihä sitä ketään voi väkisillä töissä pitää."

"Eikun sitä ennen", Harry selvensi. "Miten niin Remus teki minulle palveluksen?"

"No jos siitä kerta puhutaan että se ois juossu sun perässä, nii voiha se auttaa sun koulunkäyntiä jos Remus lähtee pois", Hagrid sanoi hymähtäen, mutta jatkoi nopeasti: "Ei sillä, että oisin koskaan semmosta uskonu!"

Harryn päässä suhisi, ja kesti muutaman hetken, ennen kuin hänen aivonsa hyväksyivät Hagridin sanat. Remus juoksi hänen perässään? Sehän oli järjetöntä! Hänhän oli itse se, joka juoksi Remuksen perässä. Hänen juoksuistaanhan opettajien olisi pitänyt olla huolissaan. Miksi siis Remus oli lähtenyt?

"Juossut minun perässäni?" Harry toisti äimistyneenä. "Mutta eihän Remus... tarkoitan, että sehän olin minä, joka..."

Hän nousi ylös ja mittaili lattiaa edestakaisin. Hänen oli pakko saada puhua Remuksen kanssa. Tämä ei saisi luopua virastaan vain hänen vuokseen. Hän pystyisi kyllä pysymään erossa tästä, jos oli aivan pakko. He voisivat tavata vain oppituntien yhteydessä. Hän istuisi vaikka kaikki illat kirjastossa Prillin nenän alla, että hänellä olisi joku todistamassa, ettei hän ollut Remuksen seurassa.

Sitten hän tajusi itsekin, miten naurettavalta hänen ajatuksensa kuulostivat.

Mutta silti, miten Remus ei ollut ymmärtänyt? Miksi tämä oli lähtenyt, vaikka oli tiennyt varmasti, etteivät juorut olleet totta? Ei sillä, että hänellä olisi mitään sitä vastaan, että Remus yrittäisikin voittaa hänen kiintymyksensä. Päinvastoin, sitähän hän oli toivonut. Ironista kyllä, hän oli itse ollut se, joka oli juossut Remuksen perässä.

Mutta entä jos juorut olivatkin olleet totta? Jos  Lipetitin vihjailut olivat sittenkin koskeneet Remuksen käytöstä eikä hänen?  Tahtoiko Remuskin jotain enemmän? Oliko Remus kiinnostunut hänestä muutenkin kuin oppilaana? Hänen naamansa venyi typerään virnistykseen, joka kuitenkin kuihtui nopeasti pois Hagridin kohottaessa kulmiaan yllättyneenä.

"Minne Remus on mennyt?" hän kysyi eikä välittänyt, vaikka Hagrid arvaisikin asioiden oikean laidan.

"Kuka tietäs", tämä vastasi lyhyesti.

Harry puristi sormensa nyrkkiin. Tämä oli toivotonta! Hän voisi tietysti lähettää Remukselle pöllön, mutta jotenkin ajatus kirjeenvaihdosta tuntui väärältä, kun oli niin paljon puhuttavaa. Hän halusi nähdä Remuksen.

Hänen täytyi nähdä Remus!

Hän tuijotti Hagridin mökin ikkunasta ulos lumiselle pihalle pitkään, ennen kuin rekisteröi valokuvat suoraan nenänsä alla. Hagridin valtavan puulipaston päällys oli täynnä liikkuvia velhokuvia, joissa sekä mustavalkoiset että värikkäät ihmiset huiskuttivat käsiään tai raapivat neniään. Hänen katseensa lipui hajamielisenä kuvasta toiseen. Dumbledore, Hagridin isä, hän itse Ronin ja Hermionen kanssa, Hiinokka ja kunniapaikalla Olympe.

Sitten hänen katseensa osui kuvaan, jossa kaksi miestä nauroivat ja halasivat toisiaan tuulisella rannalla. Hän kumartui katsomaan lähempää ja hämmästyi huomatessaan, että toinen kuvan miehistä oli Remus, jota Sirius halasi takaapäin. Heidän ilmeensä olivat levolliset ja tyytyväiset. Remuksen huulilla kareili onnellinen hymy, jollaisen Harry oli nähnyt tällä vain harvoin, jos koskaan. Siriuksen katseessa oli jotain ilkikurista, mutta myös hän hymyili leveästi. Harry tarttui kuvaan tärisevin käsin.

"Milloin tämä on otettu?" hän kysyi Hagridilta paksulla äänellä.

Hagrid nousi murahtaen ylös ja otti kuvan Harryn ojennetusta kädestä.

"Jaa, tämä. Se tais olla sillon kesällä, vuos siitä ku oli huispauksen mestaruuskisat", Hagrid muisteli. "Oon tykänny katella tätä sen jälkeen, ku Sirius kuoli. Se näyttää tässä niin iloselta."

Harry oli samaa mieltä, joskin hänen katseensa viipyi Remuksessa.

"Olivatko he...?"

"Joo, olihan ne. Ainaki välillä", Hagrid hymähti. "Musta tuntu aina, että Remuksella oli enempi suunnitelmia niitten kahen varalle ku Siriuksella."

Harry veti terävästi henkeä. Remuksella ja Siriuksella oli ollut suhde. Remus oli rakastanut Siriusta, hänen kummisetäänsä. Remus ja Sirius olivat olleet yhdessä.

Ajatus heidän suhteestaan sai Harryn hymyilemään huolimatta siitä, että Remus oli rakastanut jotakuta muuta kuin häntä. Hän ei kyennyt olemaan mustasukkainen, sillä oli itsekin rakastanut Siriusta, tosin eri tavalla kuin Remus. Ja toisaalta, Remus jos kuka ansaitsi onnellisuutta elämäänsä.

"Hagrid", hän sanoi hitaasti. Hän oli juuri keksinyt jotain. "Missä tämä kuva on otettu?"

"Se on siellä Remuksen saarella. Mun tartti pysähtyä siinä ku olin menossa Olympen luo. Remus halus että mä ottasin kuvan niistä ennen lähtöä", Hagrid kertoi.

Harry nielaisi äänekkäästi.

"Hagrid, voitko näyttää kartalta, missä se saari sijaitsee?"


« Viimeksi muokattu: 13-04-2013, 12:22:55 kirjoittanut Beelsebutt »
Fifi-ficitLJAO3

Poissa Beelsebutt

  • vähemmän
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 3081
  • malmi
    • Ficciarkisto
Vs: Hetki auringossa (Harry/Remus, 16/16, K-12)
« Vastaus #16 : 14-02-2011, 11:33:56 »
16. Valinta


Remuksen varpaita palelsi, mutta hän ei kiinnittänyt niihin juurikaan huomiota. Hän oli saapumisensa jälkeen viettänyt suuren osan yöstä ja päivästäkin ulkona hellittämättömän tuulen armoilla. Hän oli jättänyt virkansa, uuden ja rauhallisen elämänsä. Hän oli jättänyt Harryn. Ja vaikka hän oli tehnyt päätöksensä pikaisesti, sille oli raudanlujat syyt. Hänellä ei ollut muita vaihtoehtoja. Harryn elämä oli tärkeämpi kuin hänen onnellisuutensa.

Lokit syöksähtelivät kirkuen läheisen luodon tuntumassa, mutta Remus tuskin huomasi niitä. Hän oli jälleen yksin, ja vaikka tällä kertaa kukaan ei ollut kuollut, hänen olonsa oli yhtä kurja kuin Lilyn ja Jamesin kuoleman jälkeen. Silloinkin hän oli vetäytynyt saaren rauhaan suremaan poismenneitä ystäviään, olivat nämä sitten menettäneet henkensä tai joutuneet vankilaan. Hänelle sillä ei ollut ollut väliä, hän oli surrut heitä kaikkia yhtälailla.

Tällä kertaa hän ei tosin uskonut pääsevänsä surustaan yli. Harry eli ja voi hyvin, jatkoi opintojaan, mutta hän ei enää kuulunut tämän elämään. Hän oli irtautunut siitä vapaaehtoisesti, ja pieni osa hänestä jaksoi edelleenkin miettiä, oliko hän tehnyt oikein.

"Merlin!" hän mutisi ääneen ja potkaisi pikkukiven komeassa kaaressa harmaaseen mereen.

Vakaumuksestaan huolimatta hänen päässään pyöri erilaisia tulevaisuudensuunnitelmia, jotka eivät koskaan tulisi toteutumaan. Harryn valmistujaiset, joissa hän oli ylpeänä hurraamassa ja taputtamassa. Heidän ensimmäinen suudelmansa. Heidän yhteinen kotinsa. Hänen haparoivat kätensä tutustumassa Harryn kasvojen ulottuvuuksiin.

Hän potkaisi toisenkin kiven mereen. Unelmoinnista ei ollut mitään hyötyä. Hän ei koskaan saisi Harrya, ja niin oli parempikin — Harrylle. Hän palaisi takaisin kurjaan elämäänsä, joka sopi hänenlaiselleen hylkiölle. Se saisi riittää.

Hän kääntyi kohti bunkkerin oviaukkoa mennäkseen pakkaamaan vähäisiä tavaroitaan, kun jokin vilahti hänen silmäkulmassaan. Hän kääntyi katsomaan pohjoiseen, josta liike oli näkynyt. Muutaman hetken kuluttua hänen huomionsa kohde oli jo niin lähellä, ettei sitä voinut enää luulla linnuksi. Hän syöksähti kitukasvuisen pensaan taakse, veti taikasauvansa esille ja tihrusti oksien lomasta lähestyvää pistettä. Se näytti aivan ihmiseltä. Luudalla lentävältä ihmiseltä.

Hän kurtisti kulmiaan. Kenellä oli hänelle niin tärkeää asiaa, että lähti lentämään keskellä talvea avomerelle? Vai oliko joku sittenkin vain ylittämässä hänen saartaan? Ehkä joku oli päättänyt lentää Ranskaan. Ajatus oli järjetön, mutta silti mahdollinen. Oli miten oli, hän ei halunnut tulla yllätetyksi, vaan kyyristyi vieläkin matalammaksi. Jos tulija olisi ystävällinen, hän olisi pihalla vastassa, toivottamassa tämän tervetulleeksi. Jos taas tulija olisi vähemmän ystävällinen, hän olisi valmiina.

Tovin kuluttua lentäjä saavutti saaren, hiljensi vauhtiaan ja laskeutui pehmeästi keskelle Remuksen pensaan edessä avautuvaa aukiota. Remus tunnisti luudan selästä kapuavan velhon välittömästi, mutta ei ollut uskoa silmiään. Miksi Harry oli tullut? Oliko tämä tullut sanomaan hänelle suorat sanat, toisin kuin hän itse oli tehnyt — hänhän oli lähettänyt Harrylle vain lyhyen viestin, että tämän oli turvallista palata takaisin kouluun. Hän ei ollut uskaltanut kohdata tätä silmästä silmään, hän oli pelännyt liikaa. Olisihan hänen pitänyt tietää, ettei Harry jättäisi asiaa pelkän kirjeenvaihdon varaan vaan haluaisi kohdata hänet henkilökohtaisesti. Kuin aito rohkelikko.

Hetken ajan hän leikitteli ajatuksella, että joko häivyttäisi itsensä harhautusloitsulla tai kaikkoontuisi pois, mutta sitten hän häpesi. Vähin mitä hän pystyi tekemään, oli ottaa selkä suorana vastaan Harryn sanat. Sen hän oli tälle velkaa.

Niinpä hän nousi ylös, pudisteli lumet vaatteistaan ja astui pensaan takaa aukiolle sydän pamppaillen hurjasti rinnassaan.

Harry pysähtyi välittömästi nähdessään Remuksen, ja hetken ajan he vain tuijottivat toisiaan tuulen riuhtoessa heidän viittojaan. Remuksen ilme oli sulkeutunut, vaikka hän katsoikin Harrya suoraan silmiin.

Remus tuijotti nälkäisenä Harrya. Hän oli varma, että tämä oli viimeinen kerta kun he näkivät toisensa, ja hän halusi varastoida mahdollisimman paljon muistoja. Harryn musta, sotkuinen tukka oli tuulen tuivertama ja tämän posket pakkasen punaamat. Tämän vihreät silmät loistivat valjussa valossa, ja tuntuivat näkevän suoraan hänen sieluunsa. Hän yritti sanoa jotain, mutta hänen kurkkunsa oli niin kuiva, että hän joutui yskäisemään saadakseen äänensä kuuluville.

"Harry. Tämäpä... yllätys", hän mutisi ja laski vihdoin katseensa. Harry sävähti kuin iskun saaneena, mutta Remus ei sitä huomannut.

"Anteeksi kun tulen ilmoittamatta..." Harry aloitti, mutta Remus huitaisi vähättelevästi kädellään.

He seisoivat jälleen hetken hiljaa, katsoen toisiaan, kunnes tavallista ärhäkämpi tuulenpuuska sai Remuksen silmät vuotamaan vettä, ja hän ymmärsi käyttäytyä kuten vieraanvaraisen isännän kuului.

"Menemmekö sisälle?" hän kysyi lievästi kohteliaalla äänellä ja osoitti bunkkerin vieviä portaita. Harry nyökkäsi epävarmasti, ja Remus kiirehti lisäämään: "Siellä on lämpimämpää."

Hän sujahti hermostuneena portaat alas, mutta Harry laskeutui hitaammin, kuin empien. Tämän varovaisuus iski Remukseen kuin veitsi — vaikka mitäpä muuta hän olisi voinut odottaakaan, kaiken tekemänsä jälkeen.

"Teetä?" hän puuskahti vain jotain sanoakseen ja kiirehti keittiösyvennykseen täyttämään pannuaan vedellä. Hän piti selkänsä käännettynä kohti Harrya ja valitsi hartaasti kuppeja kaapista voittaakseen aikaa. Hänen täytyi rauhoittua. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun joku oli osoittanut haluttomuutta olla hänen kanssaan samassa huoneessa, joten miksi hän edes hermoili? Tärkeintä oli käyttäytyä rauhallisesti, välttää äkkiliikkeitä eikä missään nimessä alkaa kyseenalaistaa Harryn sanoja. Hän oli ansainnut kaiken mahdollisen, mitä ikinä tämä halusikaan hänelle sanoa.

Viimein hän kääntyi leijuttaen kahta parasta kuppiaan sekä teepannua, jonka nokasta nousi höyryä, ja käveli rauhallisesti kohti takan edustalla olevaa sohvaa. Hän pysähtyi kuitenkin puolitiehen, sillä Harry istui jo sohvalla talviviittansa pois heittäneenä, kyynärpäät polvien päälle tuettuna. Tämän silmät olivat nauliutuneet häneen ja tämän alahuuli oli tiukasti hampaiden puristuksissa. Remus nielaisi ja kiirehti laskemaan tarjottavansa pöydälle.

Hän kaatoi molemmille kuumat kupilliset ja istuutui sitten sohvan toiseen päätyyn, mahdollisimman kauaksi Harrysta. Nyt häntä harmitti, ettei hän ollut koskaan tullut ajatelleeksi hankkia lisää kalusteita, kuten nojatuolia.

Harry piteli kuppia käsissään ja kierrätti katsettaan ympäri huonetta, kuin olisi lukenut Remuksen ajatukset.

"Mikä tämä paikka on?" hän kysyi hetken kuluttua ja katsoi taas Remusta häikäistyen tämän intensiivisestä katseesta.

"Pikkuserkkuni kuului toisen maailmansodan aikana ranskalaiseen vastarintaliikkeeseen. Tämä oli yksi liikkeen sotatarvikkeiden kätköpaikoista, joskin vanhempani sisustivat tämän asuttavaksi vasta minun syntymäni aikoihin. He teettivät tänne jopa takan ", Remus kertoi eikä voinut estää lämpöä kuultamasta äänestään. Hänen vanhempansa olivat kuolleet jo kahdeksan vuotta sitten. (¤)

Harry kääntyi tuijottamaan takkaa. Hän oli halunnut tietää niin paljon Remuksesta ja oivalsi, että tässä oli alku. Mutta oli muita asioita, joista puhuminen oli tällä hetkellä tärkeämpää. Hän kääntyi katsomaan Remusta ja laski kuppinsa sohvan vieressä seisovalle pöydälle.

"Miksi lähdit pois?" hän kysyi kiertelemättä. "Lupasit ettet tekisi niin."

Remus säpsähti ja läikytti teetä kaavulleen, mutta ei välittänyt märästä läntistä. Hän tuijotti Harrya epäuskoisena. Eikö tämä muka tiennyt? Miten se oli mahdollista?

"Olen pahoillani. Halusin vain korjata virheeni. Minähän lähetin sinulle viestin", hän sanoi lopulta epävarmalla äänellä. "Uskoin, ettei lupauksellani ollut enää mitään merkitystä."

"Virheen? Minkä virheen?" Harry kysyi ymmällään. "Ja se viesti, joo, sehän kertoikin tosi paljon", hän jatkoi sarkastisesti.

"Sen virheen, joka ajoi sinut pois koulusta", Remus sanoi lyhyesti ohittaen Harryn naljailevan lisähuomautuksen.

Harry ällistyi. "Tarkoitatko Tonksia?"

"Tonksia? Mitä hänestä?" Nyt oli Remuksen vuoro näyttää hämmentyneeltä.

"Lähdin torstai-iltana tapaamaan Tonksia. Ja sitten Molly joutui Mungoon", hän selitti.

"Molly joutui Mungoon? Mitä tapahtui?" Remus kysyi nopeasti.

"Hermoromahdus. Hän on nyt kai ihan okei, tarvitsee vain lepoa ja terapiaa", Harry vastasi. Mollysta puhuminen palautti hänen mieleensä sen kiitollisuuden, jota hän oli tuntenut tajutessaan, miten vähällä hänen oma hermoromahduksensa oli ollut. Mutta hän työnsi ajatuksen pois päästään. Hän oli vihainen Remukselle.

"Ja näin Tonksin siksi, että hän ja Ginny olivat seurustelleet minulta salaa yli puolen vuoden ajan ennen kuin Ginny kuoli. Ynnää siihen vielä se, että Molly syytti minua Ginnyn murhasta", Harry sanoi kitkerästi ja siristi silmiään. "Olikin sitten mukavaa palata Tylypahkaan ja huomata, että sinäkin olit pettänyt lupauksesi ja lähtenyt pois tuosta vain."

Remus tuijotti Harrya silmät suurina, suu hieman raollaan ja hautasi sitten kasvonsa käsiinsä. Hän oli röyhkeästi olettanut, että Harry oli poistunut koulusta vain ja ainoastaan hänen tähtensä. Hänelle ei ollut tullut pieneen mieleenkään, että syy olisi voinut olla jokin muu. Mitä hän oli oikein ajatellut? Että koko maailma pyöri hänen ympärillään?

"Luulin, että..." hän mutisi hiljaa, mutta kohotti sitten kasvonsa. "Luulin, että lopetit koulusi. Että lähdit Tylypahkasta kokonaan pois."

Harry pärskähti. "Miksi ihmeessä olisin jättänyt sin... siis koulun kesken?" hän takelteli ja puraisi taas huultaan. Hän muistutti jälleen itseään, että oli vihainen Remukselle.

"Ajattelin, että... että Lipetit kertoi sinulle.. kertoi mitä he kaikki ajattelivat", Remus tunnusti vaisusti ja vältti katsomasta Harrya. Olivatpa tämän syyt koulusta poistumiseen olleet mitä tahansa, hän oli jättänyt virkansa hyvästä syystä. Hän oli lähtenyt antaakseen Harrylle tilaa ennen kuin mitään pahempaa ehti tapahtua.

"Lipetit? Ai, tarkoitat niitä juoruja joista Hagrid puhui? Ei Lipetit sanonut mitään suoraan, vihjaili vain. Ja annoin hänen ymmärtää, että hänen on parempi huolehtia vain omista asioista."

Remus huokaisi.

"Yritin vain ajatella sinun parastasi. Kun kuulin, mitä muut opettajat puhuivat ja kun sinua ei löytynyt mistään, olin täysin varma, että olit lähtenyt minua karkuun."

Harry jäykistyi ja katsoi Remusta ihmeissään. Hänen ärtymyksensä kaikkosi äkkiä.

"Karkuun?"

"Niin, karkuun."

"Mistä ihmeestä sinä puhut?" Harry kysyi. Hän oli ymmällään. Miten Remus saattoi kuvitella hänestä sellaista?

Remus hieroi väsyneenä kasvojaan.

"Ilmeisesti tietyt opettajat olivat sitä mieltä, että minä yritin vietellä sinut ja että minut täytyi potkia pois Tylypahkasta."

Harry tuijotti edelleen Remusta. "Niin?"

Remus katsoi häntä hämmästyneenä. "No, oletin, että lähdit sen takia pois."

"Odotas hetki. Siis, sinä kuulit joittenkin haahkojen juoruilevan asiasta, jonka kuitenkin… sinä tiesit, miten asiat oikeasti olivat? Tuohan on aivan naurettavaa!" Harry pärskähti. "Olenko muka ikinä antanut ymmärtää että sinun seurasi olisi jotenkin vastenmielistä?"

"Yritin vain ajatella sinun parastasi. Sinun mainettasi. Ja kuten sanottua, sinä et ollut paikalla ja oletin..." Remus sopersi hätääntyneenä.

Harry nojautui istumaan lähemmäs Remusta ja katsoi tätä suoraan silmiin.

"Mistä päättelit, että minusta olisi vastenmielistä, jos yrittäisitkin vietellä minut?"

Remus nielaisi ja yritti katsoa muualle kuin Harryyn, mutta tämän kirkkaat silmät pitivät häntä otteessaan.

"Minä olen opettajasi", hän sai sanottua kuivasta kurkustaan huolimatta.

"Me olemme molemmat aikuisia."

"Sinun isäsi oli minun paras ystäväni", Remus selitti epätoivoisena. Eikö Harry ymmärtänyt?

"Minun isäni on kuollut", Harry totesi yksioikoisesti ja siirtyi vieläkin lähemmäs Remusta. Heidän polvensa hipaisivat toisiaan, ja Remus nytkäytti jalkansa kauemmas kuin sähköiskun saaneena.

"Harry. Minä olen kaksikymmentä vuotta sinua vanhempi", hän sanoi hätääntyneenä. Harryn läheisyys oli kuin tulta ja sai hänet hikoilemaan, mutta tämä vain tarttui hänen käteensä ja puristi sen omiensa väliin.

"Minä tiedän."

Remus nielaisi, hänen kurkkunsa oli kuivempi kuin koskaan. Hän yritti epätoivoisesti saada aivonsa toimimaan, mutta se oli vaikeaa. Harry oli niin lähellä.

"Minä olen ihmissusi", hän sanoi lopulta lausuen ääneen sen kaikkein pahimman syyn.

Harry vei toisen kätensä Remuksen rinnalle. "Ei, sinä olet Remus."

Sanat jäivät väreilemään heidän välilleen, ja Remus yritti ymmärtää ne, mutta hän tunsi vain lämmön, joka virtasi hänen rintaansa Harryn kädestä. Hänen katseensa oli täynnä tämän kalpeita kasvoja, suuria, vihreitä silmiä ja punertavia poskia. Hän tuijotti niin tiiviisti tätä suoraan silmiin, että häikäistyi. Sekunnit venyivät.

Sitten Remuksen ylikuormittuneet aistit kirkuivat vaaraa, ja hän ponkaisi ylös sohvalta. Hän kiersi sen toiselle puolelle ja hengitti syvään, mutta hänen jyskyttävä sydämensä ei halunnut rauhoittua. Hänen päänsä vilisi ajatuksia, sanoja, jotka hänen tulisi lausua ääneen, mutta ne eivät halunneet tulla ulos.

Lopulta, minuuttien jälkeen, hän ryhdistäytyi ja sulki silmänsä. Tämä oli vaikeinta, mitä hän oli koskaan, koskaan tehnyt, mutta hänen täytyi pysyä lujana. Hänen oli pakko!

"Meillä on takanamme monta intensiivistä kuukautta. On normaalia, että terapeutin ja potilaan välille syntyy luottamus, joka saattaa toisinaan vaikuttaa siltä kuin he olisivat kehittäneet muitakin kuin platonisia tunteita toisiaan kohtaan", Remus selitti silmät kiinni kuin lukien oppikirjasta. "Sitä kutsustaan transferenssiksi ja se on psykologisesti hyvin tunnettu ilmiö. Jos koetkin tuntevasi jotain muuta kuin ystävyyttä minua kohtaan, se johtuu ainoastaan siitä, että projisoit Ginnyä kohtaan tuntemiasi tunteita minuun."

Harry tuijotti Remusta ällistyneenä. Yrittikö tämä todellakin selittää, että hänen tunteensa tätä kohtaan johtuivat jostain psykologisesta pilipalijutusta? Ja hän kun oli aina pitänyt Remusta viisaana. Hän nousi ylös ja kiersi sohvan pysähtyen Remuksen eteen. Hänen silmänsä salamoivat.

"Älä sano minulle, mitä minä tunnen!" hän murisi tuijottaen suoraan Remuksen silmiin.

"Mutta Harry, transferenssi..."

"Minä sinulle transferenssit näytän!" Harry tiuskaisi, tarttui Remusta korvista ja painoi tämän seinää vasten. Hän katsoi tämän ruskeita, järkytyksestä pyöristyneitä silmiä ja empi yhden sydämenlyönnin ajan. Nyt tai ei koskaan.

Remus räpäytti silmiään, mutta ei pyristellyt pois Harryn otteesta. Hänen järkensä sanoi yhtä, mutta hänen sydämensä laukkasi niin kovaa, että se tukahdutti kaiken ajattelun. Hän pystyi vain toivomaan.

"Tuntuuko tämä transferenssilta?" Harry henkäisi ja lähestyi Remuksen kasvoja hitaasti, niin hitaasti, että tämä olisi voinut siirtyä pois, mutta ei tehnyt sitä. Ja kun hän painoi huulensa Remuksen huulille, tämän ainoa ajatus oli, että suudelma tuntui niin paljon paremmalta kuin milloinkaan hänen unissaan. Harryn huulet hipoivat pehmeästi hänen omiaan, ja hän hukkui niihin. Ja kun Harry kieli eksyi hänen suuhunsa ja aloitti hitaan, sensuellin tanssin hänen kielensä kanssa, hänen silmänsä avautuivat.

Tämä tuntui oikealta. Tämä oli totta. Eikä millään muulla ollut enää väliä. Ei sillä, oliko hän vanhempi tai Harry nuorempi. Ei sillä, oliko hän tämän opettaja. Vain sillä oli väliä, että he olivat tässä, yhdessä, ja koskivat toisiaan. Hänen kätensä kiertyivät Harryn kapean vyötärön ympärille ja hän veti tämän itseään vasten, kokonaan, ja he hengittivät samaa ilmaa.

Pitkän ajan kuluttua Remus veti päätään taemmas ja hämmästyi nähdessään Harryn kosteat posket. Hän pyyhkäisi ne kuiviksi peukaloillaan ja piteli tämän kasvoja käsissään.

"Olen pahoillani. Että lähdin ja petin lupaukseni", hän sanoi hiljaa. "Jos annat minulle vielä mahdollisuuden, niin vannon, että en enää ikinä tee sellaista. Voitko vielä luottaa minuun?"

"Voin", Harry vastasi, ja kaikista pettymyksistään huolimatta hän tiesi kertovansa totuuden.

Remus huokaisi, ja helpotus hyökyi hänen lävitseen. Hän ei ollut tehnyt lupaustaan kevyesti, mutta Harryn nopea anteeksianto oli silti käsittämätöntä. Hän ei kyennyt vieläkään ymmärtämään, että heillä oli sittenkin tulevaisuus edessään.

"Miten... miten se voi olla mahdollista?" hän sopersi.

Harry hymyili leveästi ja kietoi kätensä vieläkin tiukemmin Remuksen ympärille.

"Se vain on", hän sanoi yksinkertaisesti ja virnisti sitten. "Luota minuun."






(¤)
Alleviivattu osuus on lainattu Lizlegon ficistä Vain me kahden, josta ovat myös peräisin Remuksen aiemminkin mainitut ranskalaiset sukujuuret. Kannattaa lukea toi ficci! <3



« Viimeksi muokattu: 13-04-2013, 12:23:07 kirjoittanut Beelsebutt »
Fifi-ficitLJAO3

Poissa Beelsebutt

  • vähemmän
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 3081
  • malmi
    • Ficciarkisto
Vs: Hetki auringossa (Harry/Remus, 16/16, K-12)
« Vastaus #17 : 16-03-2012, 23:40:21 »
Epilogi


Oli kaunis lauantaipäivä. Lumi oli jo sulanut, ja keväinen aurinko lämmitti vehreää maata. Ensimmäiset, uskaliaat perhoset kulkivat leskenlehdestä toiseen, kun Remus käyskenteli pitkin Tylypahkan tiluksia. Hän asteli verkkaisesti ja hengitti raikasta ilmaa. Uudenkuun aika tuntui aina mukavalta; täydestä kuusta oli kulunut kaksi viikkoa ja seuraavaan oli vielä aikaa saman verran. Hänen olonsa oli rauhaisa.

Hän istuutui alas ja nojasi vasten leveää, parkkiintunutta puunrunkoa sulkien silmänsä. Linnut sirkuttivat ja lämmön levittämä seesteisyys liensi hänen kasvojensa rypyt ja sai hänen huulensa kaartumaan vienoon hymyyn.

Kevät oli ollut ihmeellinen. Juorut olivat lakanneet, kun Harry ei näennäisesti enää käynyt iltaisin hänen luonaan eikä puhunut hänelle oppituntien ulkopuolella. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt, että joka ilta auringon laskiessa Harry livahti hänen luokseen näkymättömyysviittansa alla. He olivat olleet varovaisia, ja Harry nukkui yönsä Rohkelikkotornissa kuten ennenkin. Remusta ei haitannut koulun sääntöjen rikkominen olletikin, kun Dumbledore kaikesta päätellen tiesi heidän sitä tekevän, mutta hän ei halunnut kiirehtiä. Heillä oli kaikki maailman aika edessään.

Ja nyt, kun Harry oli valmistunut, heidän ei enää tarvinnut piilotella.


Tovin kuluttua hiljaisuus rikkoutui keveisiin askeliin. Ne lähestyivät ja kiersivät Remuksen viereen. Tuttu tuoksu leijaili hänen sieraimiinsa.

"Harry."

"Olisin tahtonut yllättää sinut."

Harryn äänestä kuulsi hymy ja hän istui Remuksen eteen. Hän kietoi kätensä tämän ympärille ja painoi kevyen suukon tämän huulille.

"Luulin, että lähdit Tylyahoon", Remus sanoi ja avasi silmänsä. Hän sipaisi mustan hiussuortuvan Harryn korvan taakse.

"Kävin siellä eilen, eivät he kaipaa minua nyt. Sitä paitsi vietän mieluummin valmistujaispäiväni jonkun muun seurassa", Harry sanoi virnistäen ja kaivautui Remuksen viitan alle. Hän kietoi jalkansa tämän kapeiden lanteiden ympärille ja piti Remusta otteessaan halaten tätä pitkään ja hartaasti. Remuksella ei ollut mitään läheisyyttä vastaan. Hän kietoi viittansa tiukemmin heidän ympärilleen ja painoi pehmeän suukon Harryn niskaan.

"Olen iloinen siitä", hän sanoi ja silitti hajamielisenä Harryn selkää.

Jättiläiskalmari loiskautti lonkerollaan vettä rantakivellä kököttävän lokin päälle, joka nousi kirkuen ilmaan. Remuksella oli hyvä olla. Tällaisena hetkenä hän saattoi unohtaa ympäröivän maailman ja vain nauttia Harryn lämmöstä.

"Minä rakastan sinua", Harry mutisi vasten ruskean kaavun peittämää olkapäätä.

Remus hymyili ja veti Harryn kasvot eteensä. Hän siveli peukaloillaan tämän poskia ja sipaisi huulillaan huulia.

"Minun Harryni."






Hox!
Jos tänne asti jaksoit lukea (tai vaikka olisit jättänyt lukemisen keskenkin), niin kaipaisin kovasti kommenttiasi <3

Tulipa myös mieleeni, että tässä ficissä aika monella luvunnimellä on erityinen merkitys. Luku 9 on samanniminen kuin PWP-ficcini (K-18) ja luku 11 puolestaan samanniminen kuin Lizin vanha ficci, jota ei valitettavasti näytä löytyvän mistään netistä (mun koneelta tosin ; )). Päätösluvun nimi on myöskin poiminta (K-18) omista ficeistäni.



« Viimeksi muokattu: 13-04-2013, 12:23:33 kirjoittanut Beelsebutt »
Fifi-ficitLJAO3

Susimus

  • Vieras
Vs: Hetki auringossa (Harry/Remus, 16/16, K-13)
« Vastaus #18 : 26-03-2012, 13:34:06 »
Tämä tosiaan kaipaa kommenttia, täällä on ihan tyhjää (mikä on ihan tyhmää!). No niin, pöljällä riimittelyllä aloitin, katsotaan miten saan jatkettua.

Hetki auringossa on yksinkertaisesti ihana ficci, ihana! Yksi parhaistasi, ehdottomasti! Niin kuin jo ehdin hihkuakin, tämä imaisi totaalisesti mukaansa ja kun ficci sitten loppui, mietin sitä vielä pitkään ennen kuin nukahdin. Muistelisin sinun joskus sanoneen, että tämän tyyli on aika lailla erilaista kuin mitä yleensä kirjoitat, enemmän hahmojen mielen sisään menevää tai jotain sellaista (en muista tarkalleen!), ja niin, olen kyllä samaa mieltä, tietyllä tapaa. Kyllä tästä näkee, että tämä on sinua, että juuri sinä olet tämän kirjoittanut, mutta... en tiedä. Onhan tämä hitaampi tempoltaan ja hienovaraisempikin (ikärajakin on vain K-13! Mutta se nyt on sivuseikka) ja hahmokemiat tulevat esiin eri tavalla. Ne eivät näy ennen kaiikkea teoissa vaan ajatuksissa, toiveissa, peloissa. Käsittelet sekä Remusta että Harrya tässä mielenkiintoisesti, otat mukaan molempien erilliset ja yhteiset historiat, jolloin hahmosuhteista tulee miellyttävän aitoja ja eläviä. Ylipäätään teksteissäsi on hienoa se, kuinka paljon niiden pinnan alla ja kulissien takana on. Tietoa on valtavasti, kirjoitetut sanat ovat vain osa tarinaa. Vaikutus on syventävä ja jotenkin niin huumaavan kokonainen.

Niin, juuri asioiden hidas kehittyminen ja niiden pohjustaminen on tässä erityisen hienoa. On kutkuttavaa seurata, kuinka kaikki alkaa vain sympaattisista teehetkistä, terapiaistunnoista. Harry on alussa loistavan kuoreensa kätkeytynyt, ei osaa eikä halua puhua tunteistaan. Niin aitoa ja niin koskettavaa, varsinkin kun Remuksesta tulee se ainut, jolle hän voi puhua. Remuksesta kuultaa alusta asti kirjoista tuttu kärsivällisyys (joka ehkä pohjimmiltaan on harjoiteltua ulkokuorta, mutta joka tapauksessa) ja vastuuntunto. Kovin hienoa on myös se, että Harryn on oikeasti ja ilmiselvästi vaikeaa päästää irti Ginnystä. Siirtyminen rakkaudesta toiseen ei hoidu kivuttomasti ja yhtäkkiä, ja minä kiitän siitä. Tuska on aitoa, mutta se laimenee pikkuhiljaa ja unet, ne unet. Minusta ne olivat loistava tapa käsitellä Harryn siirtymistä eteenpäin. Tunteet ovat vaikeita eikä niitä voi käskeä, joten oivallus ja menneestä irtautuminen tapahtuu sekin ensin alitajuisesti. Ooh, myös Remuksen muistot kelmiajoilta, luvussa kymmenen, olivat jotain niin... en löydä oikeaa sanaa. Kun James muuttuu Harryksi, se hetki veti minut kananlihalle. Joku voisi sanoa, että yksityiskohta on jo useasti nähty, James on Harry ja Harry on James ja niin päin pois, mutta minuun se iskee joka kerta, koska se on totta! Ulkonäöllisesti ainakin. Toisaalta pidin kovasti myös siitä, kuinka Remus tajusi jo hyvin varhaisessa vaiheessa, että Harry on täysin oma itsensä.

Kauneinta tässä on Harryn ja Remuksen keskinäinen kiintymys ja tarvitsevuus. Se on kauniisti kuvattua ja välitöntä ja tavattoman koskettavaa. Alahuuli väpätti monessa kohtaa, mutta vielä useamassa hymyilin ihastuneesti. Joululahjojen jakaminen, uimaretki kylppärissä ja yhdessä vietetty täysikuu jäivät erityisesti mieleen. Niin ja tietysti loppu, voi tuo loppu! Kuinka Remus pakenee, pakenee eikä ehdi edes ajatella, koska pitää paeta ja kuinka Harry seuraa tietenkin perässä. Remuksen vastustelu, ristiriidat, Harryn epävarmuus ja yhtäaikainen varmuus, kaikki se on niin kovin... jotain, etten kestä. Välillä sitä unohti lukevansa tarinaa, tästä tuli niin henkilökohtaista. Oi.

Kaksikon lisäksi myös sivuhahmot onnistuivat liikuttamaan, heti ensiksi Tonks ja Molly. Molemmat tulivat puun takaa, Tonks suhteestaan Ginnyyn ja Molly romahduksellaan. Alussa ihmettelinkin hänen kevyttä suhtautumista Ginnyn kuolemaan ja olin jo valmis motkottamaan siitä, mutta tulihan se selitys sieltä. Tonks sai melkein itkemään, voi raukkaa! Hermionen raskaus oli myös odottamaton, ne eivät Ronin kanssa kauaa odotelleet! En oikein tiedä, se oli niitä harvoja yksityiskohtia, joihin en oikein syttynyt, vaikka Kathleen varmasti söpö onkin. Hei, juoruilevat opettajat olivat karmeudessaan hervottomia, Verso ja Lipetit huvittava kaksikko! Kiitos nauruista ja toisaalta taas heidän aiheuttamistaan kiukunpuuskista (koska Remus ja Harry ansaitsevat toisensa!). Oh, ja en ole oikein varma noista Remuksen ranskalaisista juurista ja toisesta äidinkielestä. Tavallaan pidin ja tavallaan en, vaikka herran nimikin voisi jo viitata jotain sinne päin. No, ehkä se on vain tottumattomuutta, alkuvastahakoisuutta. Mutta mikä yllätti täysin, siis täysin, oli Sirius/Remus-paljastus! Herran jestas, sydän pysähtyi, en ollut odottanut mitään sellaista. Ja se Hagridin valokuva, oi, ihana, ihana yksityiskohta.

Kokonaisuudessaan tämä oli ainutlaatuinen ja mieleenjäävä ja rakas. Kiitos miljoonasti <3

Poissa Beelsebutt

  • vähemmän
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 3081
  • malmi
    • Ficciarkisto
Vs: Hetki auringossa (Harry/Remus, 16/16, K-12)
« Vastaus #19 : 26-03-2012, 20:14:46 »
Uijui. Ensinnäkin olen valtavan otettu, että jaksoit HA:n lukea ja vielä kommentoidakin :) Mä pidän sitä vähän hassuna ficcinä, kun se laahustaa ja laahustaa (eli siis kaikki ei tapahdu sekunnissa ;) ) mutta sitten yhtäkkiä se alkaa laukata. Tai sellainen fiilis mulle on siitä jäänyt, ehkä mä voisin lukea sen tässä joku päivä uusiksi. Ehkä.

Mä oon vähän eri mieltä tuosta, etteikö Harryn siirtyminen rakkaudesta toiseen käy yhtäkkiä. Mulla on sellainen tunne, että koska en osannut kirjoittaa Harrylle sitä siirtymää, keksin Tonksin kuvioihin mukaan. Ja niin kai se menikin. Harmittaa tavallaan vieläkin tuo, koska olisin tahtonut kokeilla sitä siirtymää ihan vain pohdiskelulla ja ajan kulumisella, mutta... noh, ehkä sitten joku toinen kerta :)

Oot listannut suunnilleen ne mun kolme omaakin lempikohtaa, hienoa nähdä, että toisetkin tykkäävät juuri niistä :)

Lainaus
Kuinka Remus pakenee, pakenee eikä ehdi edes ajatella, koska pitää paeta ja kuinka Harry seuraa tietenkin perässä.
Siinäpä se tulikin kiteytettyä, nämä kaksi :E

Jaa, vai Hermionen raskaus ei sytyttänyt? Mä en kyllä muista, miksi päädyin sellaiseen ratkaisuun. Ehkä se oli vain hetken mielijohde, en mä muista ainakaan, että siitä olisi mitään suurempaa merkitystä juohtunut. Tai sitten se oli keino saada Ron hieman poissaolevaiseksi ja Harry tuntemaan olonsa ulkopuolisemmaksi kolmikon kesken. Mene ja tiedä, alkaa jo muisti hiukkasen hapertua — HA:n alkuluvuthan on kirjoitettu alun perin jo 2006 :)

Ja ole vain varma Remuksen ranskalaisista juurista, koska ne on faktaa! Ainakin mulle! Koska Vain me kahden <333

Mahtavuutta, että Sirius/Remus-kuva sykähdytti, kyllä mä sitä juoniyksityiskohtana mietinkin kauan... tsiis ::)

Mutta kiitos kaunis, kuten sanottua, oot aikamoisen ihku kun jaksoit :-*
« Viimeksi muokattu: 31-07-2012, 17:59:42 kirjoittanut Beelsebutt »
Fifi-ficitLJAO3