Kirjoittaja Aihe: Savipalatsi, K-16  (Luettu 5552 kertaa)

Poissa Lavande

  • Vapaamatkustaja
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 878
Savipalatsi, K-16
« : 24-04-2012, 19:31:34 »
Savipalatsi

Kirjoittaja: Meitsi  8)
Oikolukija: Naminé + Arte (ekat kaks lukua)
Ikäraja: K-16
Tyylilaji: Fantasia, seikkailu, romantiikka
Varoitukset: Väkivalta, seksuaalinen sisältö.
Yhteenveto: Pihla on luuseri. Ei rahaa, töitä tai perhettä ympärillä. Hänen viimeinen oljenkortensa nousta kurjuudesta on mennä naimisiin parhaan kaverinsa kanssa, mutta tietenkään sekään ei ota onnistuakseen. Sen sijaan hän päätyy Demonihoviin irvokkaiden ja väkivaltaisten hirviöiden pariin ja yhtäkkiä hänellä on uusi tavoite elämässä: Löytää tie pois nopeasti, sekä sydän että ruumis ehjänä.
A/N: Olin viime vuonna paljon kipeä ja sinä aikana hourin kaikenlaista, muun muassa tämän tarinan. Palaute on erittäin toivottu:)



*

1. luku



Katsoin arvioiden peilikuvaani. Hiukset ylsivät jo yli olkapäiden. Juurikasvu oli tummaa talvitukkaa. Suortuvani olivat ylikasvaneet Armeijan Naisten Tukkamalli Kolmosesta jo aikoja sitten ja olleet osan aikaa tosi rumat. Olin antanut tukan kasvaa häideni toivossa, jotta saisimme minulle kunnollisen kampauksen. Mutta sitten Mikan isä oli ilmoittanut, ettei hyväksynyt morsiameksi armeijasta potkittua luuseria, ja olin melkein tarttunut saksiin.

Tiedostin olevani aika epäonninen. Elämäni oli vuoristorataa. Lupaava ylämäki oli ollut siinä kohtaa, kun sain tietää pääseväni Sotilasakatemiaan, koska ilmainen koulutus ja peruspätevä tutkinto oli paljon tyhjätaskuiselle orvolle. Tiukka alasvievä jyrkänne oli ollut potkuni parin vuoden kuluttua. Nyt pitkäaikainen laskukausi oli kääntymässä nousuun, jos ei muuten niin tahdon voimalla. Vedin tukan nutturalle, sellaiselle siistille, jollaisia oli vaadittu koulussa niiltä, joilla oli Armeijan Naisten Tukkamalli Kaksi (joka oli siis pitkä, Ykkönen olisi tarkoittanut kaljua). Nypin irtonaisia vaaleanruskeita hiuksiani kaksoisnapitetusta vihreästä pusakasta ja suoristin kaulaan sidotun huivini.
Pusakkaan oli kirjottu nimikirjaimeni: P.I.

Väläytin jännittyneen hymyn peilikuvalle, vaikka sitä halkoikin pari säröä. Näytin nyt niin edustavalta ja viralliselta kuin vain mahdollista. Pöydällä peilin vieressä lojui pehmeäkantisia dekkareita, joiden sivut olivat hiirenkorvilla. Järjestin ne hieman siistimpään pinoon, jotta olisin ihan varmasti kunnollinen.

Pihalla huhtikuinen tuuli yritti työntää minut takaisin sisälle, mutta loikin päättäväisesti suojaan, jossa pidin hevostani. Välttelin viimeiseen asti pihatiellä olevia lätäköitä, vaikka minulla olikin jalassani Akatemian saappaat, jotka olivat pitäneet veden varpaiden ulottumattomissa siitä lähtien, kun olin ostanut ne koulua varten 15-vuotiaana. Ne olivat edelleen parhaat kenkäni. Käytännölliset, mutta tyylikkäät.

Hevonen ei tervehtinyt minua mitenkään erityisen innokkaasti. Emme olleet vielä oikein tutustuneet toisiimme. Olin myynyt vanhan hevoseni, hienon valkean ruunan, jo jonkin aikaa sitten, ja ostanut vasta nyt vanhemman ja edullisemman hevosen tilalle. Olin saanut ruunan joka tapauksessa velanmaksuna, niin ettei minua harmittanut vaihtaa sitä kunnon summaan käteistä. Paljoa. Nyt minulla oli sentään kunnon vaatteet ja olin maksanut silloin vuokraakin eteenpäin monta kuukautta. Kolmen viikon kuluttua se kyllä erääntyisi taas, mutta kenties en silloin enää tarvitsisi koko mökkiä.

~*~

Kyltissä luki Kurki.
Talven runteleman pihan perällä oli tienoon hienoin talo, jossa joskus kuvittelin asuvani sitten kun minä ja Mika olisimme naimisissa. Tai ehkä me muuttaisimme omaan taloon (mikä olisi kaikin puolin parempi, sillä minä ja Mikan pikkusisko Airi emme tulleet toimeen kovin hyvin). Isä Kurki oli nimittäin viimein suostumassa poikansa avioaikeisiin.

Oli hyvin aikainen aamu ja talonväki nukkui vielä. Herra Kurki tuli tielle ja viittilöi nopeasti minua luokseen. Hän oli keski-iässä, vähän pöhöttynyt ja kaljuuntunut ja aina happamalla tuulella, mutta muuten ihan terävä mies. Hän ojensi minulle saman tien kirjeen.
“Viet tämän. Tässä on kartta, mutta tuskin tarvitset sitä. Näethän solan itsekin.”
Herra Kurki osoitti horisontissa siintävien vuorien väliin jäävää rakoa.
“Älä huolehdi eksymisestä, sillä kaikki reitit vievät vuorijonon halki toiselle puolelle. Matkaan pitäisi mennä noin viikko per suunta.”

Nyökkäsin. Se olisi tosin luultavasti kymmenen päivää minun hevosellani, mutta olin tottunut pitkiin reissuihin.
“Kiitos, herra. Mistä tiedän sillä puolen, mihin viedä kirjeenne?”

Herra Kurki katsoi minua hetken hölmistyneenä.
“Niin, kirje. Tunnistat paikan kyllä. Siellä ei ole paljon muuta. Nimi on, öh, Vuori. Herra Vuori. Ethän kertonut kirjeen viennistä kenellekään, kuten sovimme?”

“En kertonut, herra. Varmistan, että herra Vuori saa tietää ystävänne sairastumisesta, niinhän se oli? Ovatko he läheistäkin sukua?”

Kurki vilkuili levottomasti päärakennukseen. Pihalla ei ollut muita kuin me.
“Niin, niin. Pidähän kiirettä nyt.”

“Ja kun tulen takaisin, puhumme minun ja Mikan häistä?” varmistin. Häät olivat pääasia.

“Sinun ja Evaltin häistä”, herra Kurki korjasi kärsimättömänä, “Sitten kun tulet takaisin. Oletan, että tuot vastauksen herra… Vuorelta. Ja varokin, minä kyllä tunnistan hänen käsialansa.”

En vastannut enää. Nyökkäsin vain ja nousin hevosen selkään. Minulla oli kylässä maine epäluotettavana ja häilyvänä henkilönä, enkä ollut onnistunut saaman paljon mitään töitä armeijan potkujen jälkeen. Naimisiin meno oli tärkeää.

Aviossa minun ei tarvitsisi koko ajan vaihtaa tavaroitani halvempaan tai laskea kuinka paljon tänään uskaltaisi lämmittää, jos huomennakin olisi kylmä. Mika, tai Evalt Mikael Kurki, oli ollut paras ystäväni ties kuinka kauan ja hänen perheessään kenenkään ei tarvinnut kärsiä mistään puutteesta. Meidän välillämme ei ollut mitään romanttista, mutta Mika oli silti jaksanut jankuttaa avioliitosta. En yhtään ymmärtänyt, mitä etuja hän koki saavansa naimalla minut!

Mika oli aloittanut avioliitosta puhumisen jo Sotilasakatemia-aikoinani (ainoa ilmainen oppilaitos kahden sadan kilometrin säteellä), jolloin olin käskenyt hänen olla hiljaa ja etsimään jonkun tytön, josta tykkäisi oikeasti. Minä haaveilin silloin vielä romanttisesta, jalat alta -tyyppisestä rakkaudesta. Mika sanoi, ettei jaksanut ja hänen piti kuitenkin mennä naimisiin, koska hän perisi isänsä talot ja pellot. Siinä olisi niin paljon työtä, että hänellä olisi pakko olla puoliso, eikä poikamiehille mitään perintöä annettaisikaan. Kun olin saanut potkut, ja tajunnut, ettei työtä irtoaisi enää sormia napsauttamalla, olin alkanut vihdoin lämmetä ajatukselle rouva Kurkena elämisestä. Minulla oli nykyään jopa suunnitelmia verhojen ja pöytäliinojen suhteen!

~*~

Keskipäivään mennessä olin päässyt kallioalueen reunalle. Siitä alkaisivat vuoret. Päivästä oli tullut yllättävän kuuma. Pidin lounastauon kallioon nojaillen ja kurkin uteliaana solaa. Se näytti vähän arvaamattomalta reitiltä. Oli kuitenkin virkistävää päästä vähäksi aikaa pois kotoa. Koska ei ollut töitä, minulla oli liiaksi aikaa istua kotona. Halusin ajatella, että talven yksinäiset illat olivat ohi. Että pian minun ei tarvitsisi enää palata kylmään ja vetoisaan tönööni kuuntelemaan tuulen vinkunaa nurkissa sillä aikaa kun ilta pimeni. Mika oli seurassani aina kun pystyi, mutta hän alkoi olla kiireinen tulevien torppareidensa ja peltojensa asioita hoidellessa.

En ollut koskaan käynyt näin lähellä vuoria. Ennen Mikan kylää olin asunut tasan kolmessa paikassa: Synnyinkylässäni, joka oli paljon kauempana, sitten setäni ja tätini luona, josta vuoret kyllä erottuivat horisontissa, mutta niihin ei liiemmin kiinnitetty huomiota, ja viimein Akatemiassa, joka oli pannukakkumaisen tasaisella seudulla.

Koulussa oli puhuttu, että vuorilla saattoi elää petoeläimiä. Minulla oli mukanani metsästysjousi (olin erikoistunut jousen käyttöön Akatemiassa), täysi viini itsetehtyjä nuolia ja tikari. Niillä ei kyllä kaadettaisi karhua tai puolustauduttaisi susilaumaa vastaan. Parhaimmillaan hätyyteltäisiin kulkukoiria. Mutta aavistelin nyt olevan nousukausi, olihan herra Kurkikin viimein lämmennyt minun ja Mikan kihlaukselle. Mitään sen kummallisempaa ei siis välttämättä tapahtuisi.

Kun päivä alkoi viimein kääntyä iltaan, olin ratsastanut hyvän matkaa solan uumeniin. Löytäessäni sopivan suojaisan paikan, pystytin leirini. Siis makuualustan ja kepakoista kootun nuotion. Nukkuminen ei ollut mitenkään kovin mukavaa, mutta kai koko matkan oli tarkoitus olla joku koitos. Tässä mitattiin nyt minun voimiani, kun olin tärkeän elämän merkkipaalun ääressä.

Yöllä heräsin hevosen levottomaan liikehdintään ja äännähtelyyn. Olin sitonut sen vain parin metrin päähän makuupaikastani, ja nyt se ei tahtonut pysyä aloillaan – se vaistosi jotain.

Toivoin, että häiriön aiheuttaja olisi jänis tai korkeintaan kettu. Tartuin jouseeni ja vedin tottuneesti viinistä nuolen. Nuotioni oli nukkuessani päässyt sammumaan ja tähtien valossa oli turha elätellä mitään harhaluuloja etulyöntiasemasta, jos lähistöllä liikkui mikään minkkiä isompi.

Hetken oli aivan hiljaista. Sitten kuulin kivikkoa vasten rapisevia askelia, vaikken nähnytkään ketään. Ne olivat painavia askelia, eivätkä mitään pehmeitä ketun tassunpainalluksia.
“Kuka siellä?”

Ei vastausta. Ääntä oli hankala paikantaa, joten oletin kulkijoita olevan ainakin kaksi tai kolme. Yritin tarkkailla koko ympäristöäni, mutta silloin joku pudottautui päälleni ylhäältä päin ja rojahdin maahan.
“Täällä on joku nainen”, mies selkäni päällä huusi. Hän ei ollut sentään pudonnut koko painolla niskaani, mutta oli kuitenkin kaatanut minut maahan. Irvistin samalla kun pikkukivet painoivat kivuliaita kuviota poskeeni.

Silloin paikalle tuli kaksi muuta miestä pitkäjousien kanssa.
“Syödään se”, ensimmäinen jousia pitelevistä sanoi, omituisella, metallisella äänellä.

“Ensin pitää kysyä”, toinen huomautti.

“Mitä sinä teet täällä, tyttönen? Eksyitkö kukanpoimintaretkeltäsi?”

Nousin seisomaan ja näytin tosiaan tyttöseltä kaapin kokoisten miesten keskellä. Pelko kiemurteli nosti päätään vatsassani. Elättelin toivoa, että tästä ei syntyisi mitään käsirysyä. Häviäisin taatusti.
“Minulla on kirje toimitettavanani. Minulla ei ole mitään arvotavaraa mukanani, enkä aio olla häiriöksi.”
Tärkeintä oli pysyä rauhallisena.

“Kirje, se sanoi. Kuulitteko? Eikä mitään arvokasta mukana.”

“Kirje voi olla arvokas”, selkääni kapsahtanut kommentoi. Hän oli vetänyt huotrasta esiin pitkän miekan.

“Minä en nyt sanoisi, kun en osaa lukeakaan. Mihin sinä sitä kirjettä viet? Myönnä pois, olet eksynyt!”

“En ole. Minun kuuluu kulkea tästä. Olen menossa toiselle puolelle”, sanoin hieman kohteliaammalla sävyllä. Herra Kurjen ohjeet olivat olleet melko suoraviivaiset, mutta kävin niitä silti mielessäni läpi moneen kertaan.

“Se jaksaa inttää.”

“Jos se on niin varma, niin eiköhän pojat olla herrasmiehiä ja saateta se lopun matkaa. Prinssi tietää sitten sanoa.”
Sitten ne nauroivat, eikä se ollut mitään kaunista naurua. Ihoni nousi kananlihalle.

“Mutta minun on nälkä”, ensimmäinen jousia pitelevistä intti.

“Minulla on laukussa leipää”, ehdotin sovittelevasti. Kolmikko katsoi minuun pitkään ja häiritsevästi.

Jousimies kumartui lähelle. Sen tukka oli kuin heinää ja silmät ihan mustat. Hengitys haisi mädältä kalalta.
“Kun minä en syö muuta kuin lihaa”, se sanoi, ja väläytti todella teräviä hampaita.

Viimeistään siinä vaiheessa ymmärsin, etten ollut tekemisissä ihmisten kanssa. Lihansyöjäjousimies tarttui ranteisiini ja köytti ne selkäni taakse. Protestoin ääneen muutamalla voimasanalla ja miehet nauroivat.

Toinen jousimies oli sillä aikaa hakenut heidän hevosensa. Ne olivat melkein puolta isompia kuin oma hevoseni. Selkääni kapsahtanut nosti minut eteensä istumaan ja kamala matka alkoi.

~*~

Minulla on erinomaiset unenlahjat, niin kuin varmaan kaikilla Akatemian käyneillä. Meidät herätettiin yleensä naurettavan aikaisin, juoksutettiin joka paikkaan koko päivän ja illalla ilmoitettiin, että nukkumaan sai mennä heti kun oli tehnyt listallisen ihan turhia asioita. Joten jokainen tilaisuus nokosiin käytettiin hyväksi.
Niin myöskin nukahdin liikkuvan hevosen selkään, olin nimittäin eilisen jäljiltä vielä kuolemanväsynyt.

On turha olettaa, että olisin niitä tyttöjä, jotka vaaran tullessa vain passiivisina istuskelisivat (ja torkkuisivat) pelastusta odotellen. Ei, ei. Kaikista Akatemian käyneistä tulee tahtomattaankin realisteja, ellei ihan kyynisiä. Yritin kysyä minne he veivät minua. Minua pelotti aika lailla, joten ääneni ei ollut kovin vahva, mutta en minä sentään vapissut. Vastaukseksi sain, että jos en olisi hiljaa, selkääni kapsahtanut tyyppi murtaisi sormeni. Päätin olla hiljaa.

Sitten tarkastelin pakomahdollisuuksiani, ihan vain muodon vuoksi, koska tilanteeni oli aika itsestäänselvä. Vaikka pääsisinkin alas hevosen selästä, kaatuisin varmaan pudotuksessa, ja käteni olivat yhä epämukavasti yhteen sidotut. Jos onnistuisin kuitenkin pääsemään ylös, mihin juoksisin ja miten pääsisin pakoon? Kuljimme pitkin vuorten välissä kiemurtelevaa solaa, ihan tuntematonta seutua minulle.

Aamu sarasti jo, kun tie näytti päättyvän. Sola loppui kallioon, ainakin satoja metrejä korkeaan kiviseinään. En oikein tiedä, mitä seuraavaksi tapahtui, sillä yksi miehistä kopautti minut hevosen selästä alas ja huputti kasvoni. Sitten minua ja pitkän ratsastuksen runtelemia raajojani tönittiin eteenpäin.

Päättelin olevani nyt vanki. Osasin kävellä tuupittuun suuntaan melko mallikkaasti, varsinkin kun ottaa huomioon, ettei meille oltu opetettu sotavankeudesta paljon mitään Akatemiassa. Olenkin aina ollut silti vähän oma-aloitteinen ja luova. Kerran joku jossain sodassa taistellut (kuka niistä lukua piti) ja vankileirillä vuoden virunut tuli puhumaan meille isänmaanrakkauden ja uskollisuuden tärkeydestä. Hän ei näyttänyt minusta, eikä oikein muistakaan tytöistä siltä, miltä kuvittelimme sotavangin näyttävän: laihalta ja riivatulta. Sen sijaan hän oli ihan tavallisen virkailijan näköinen, väritön mies. Minä taas olisin pian hyvin mustelmainen vanki.

Ympärillämme kulki väkeä. Olimme sisällä, oli lämpimämpi. Välillä pysähdyttiin ja joku tiukkasi kuka minä olin ja mihin minua kiikutettiin. Tuuppijani esitteli minut mahdollisena lahjuksena tai uhrilahjana prinssille. Minä halusin huomauttaa, etten kuulunut mihinkään pakanauskoon, enkä siis suostuisi uhrattavaksi ja ainoa oikea uhri oli muutenkin kotimaan puolesta, (Sen ne meille opettivat… no joo, arvaattekin varmaan jo missä.) mutten voinut puhua, koska ääneni tukahtui hupun alla muminaksi.

Lopulta minut kampattiin. Olin todella vihainen huonoon kohteluuni tässä vaiheessa ja päätin järjestää kohtauksen, kunhan saisin hupun päästäni. Se kävikin saman tien. Makasin rähmälläni aniliininpunaisella matolla, keskellä suurta salia. Parin metrin päässä edessäni oli koroke ja korokkeella marmorinen tuoli, jonka tulkitsin valtaistuimeksi. En muistanut enää olevani kiukkuinen ja vilkuilin vain hämmentyneenä ympärilleni. Pelko kiersi taas pahaaenteilevästi rinnassani.

Tuolilla istui hyvin erikoinen nuori mies, jolla oli yllään hieno valkoinen silkkikaapu, joka oli kirjottu mintunvihreällä mahdottoman tiuhaan.

Salin reunoilla parveili hienosti puettua väkeä ja koko ajan kuului tasainen supatus. Muutama nainen näytti prinsessapukuineen ihan hovineidoilta tai kreivittärilta. Paitsi, että suurimmalla osalla oli sarvet. Käyrät tai suorat – joillakin näkyi olevan myös muita lisäkkeitä, kuten siipiä tai häntiä. Pääsin siinä kohtaa tilanteen tasalle. Olin hovissa.

Demonihovissa.

Minä tiesin demonihovin lähinnä käsitteenä, sillä en muistanut kenenkään oikeasti puhuvan sellaisista asioista. En usko kenenkään täysi-ikäisen horisevan demoneista tai vaikka keijuista, ellei ollut pakko. Ne eivät ole nykyaikana mitenkään muodikkaita puheenaiheita. Tiesin kuitenkin demoneista sen verran, että ne eivät olleet mitään kovin mukavia, kuulopuheen mukaan söivät ihmisiä ja niitä oli ympärilläni nyt varmaan viisikymmentä. Halusin pois täältä ja äkkiä.

Selkääni kapsahtanut tyyppi oli ollut polvistuneena edessäni (ei sentään minua kohti), mutta nyt hän nousi ylös. Lihansyöjäjousimies ja tavallinen jousimies seurasivat esimerkkiä ja minäkin hoipertelin varovasti seisomaan. Kuulin hihitystä salin reunoilla.
“Onko tämä minun lahjukseni?”

Puhuja oli valtaistuimella istuva mies, jolla oli kirkas, kuuluva ääni. Hän istui tuolilla rennosti ja jopa hymyili hieman. Miehellä oli pitkä hopeinen tukka, joka oli letitetty monimutkaisen näköisesti. Hän oli kiehtova, ei oikein inhimillinen, mutta hyvin erikoinen.

“Mahdollinen lahjus, teidän korkeutenne”, sanoi tavallinen jousimies, paljon nöyristelevämmällä sävyllä kuin mitä toveriensa joukossa.
“Me löydettiin hänet lekottelemasta kalliolta. Sanoo, ettei ole eksynyt.”

“Ja että on matkalla toiselle puolelle”, täydensi lihansyöjä, artikuloiden intellektuellisti, “Joten poimimme hänet mukaan näytettäväksi teille, herrani.”

Nuori mies kääntyi katsomaan minua ja hieman säpsähdin sitä tuijotusta. Hänen silmänsä olivat kuin valokuvan negatiivi: valkuainen oli musta ja iiris hopeanvaalea.

En kuitenkaan aikonut vain odotella siinä, mitä tuleman piti, vaan avasin suuni:
“Niin, arvon herrat, tässä lienee jokin väärinkäsitys. Minut käskettiin vain viemään kirjettä herra Vuorelle.”

Salin reunustoilla kuunteleva väki kohahti, kun puhuin, ja huomasin monien hymyilevän. Heille tämä oli kai jännittävää leikkiä. Mieskin hymyili.
“Meillä ei tässä hovissa ole tapana antaa ihmisten puhua, mutta kaikin mokomin kai sitten. Ymmärsinkö oikein: haluat viedä viestin Herravuorelle, joka on toisella puolella?”

“Niin juuri, teidän ylhäisyytenne.”
Minun kohtelias sävyni ei paljoa hävinnyt vangitsijoilleni.

“Olet perillä! Tämä on ainoa pala Toispuolta tällä suunnalla ja Herravuorikin on tässä ympärillämme. Tämän hovin prinssinä voin ottaa viestisi vastaan.”

Minä en ymmärtänyt tätä logiikkaa, mutta hieman epäilin herra Vuoren asuvan linnassa ja linnalta tämä kaikki kovasti näytti. Ojensin kuitenkin kirjeen paikalle kiirehtineelle palvelijalle, sillä keskellä demonijoukkoa ihminen muuttuu melko myötämieliseksi yksinkertaisiin pyyntöihin. Prinssi ei avannut kuorta vaan katsahti siihen paheksuen ja työnsi sen sitten piiloon vaatteidensa laskoksiin.
“Kuten näet, olemme kaikki pukeutuneet tuloasi varten. Ilahduin kovasti, kun kuulin tulostasi pari tuntia sitten. Saamme niin harvoin uhrilahjoja.”

“En minä ole uhrilahja”, selvensin.

“Etkö? Mutta johan sanoit, ettet eksynyt, vaan sinut määrättiin tänne.”

“Niin. Tuomaan kirje. Kukaan ei puhunut mitään mistään uhrauksista.” Vie kirje, tule takaisin ja hääkellot soisivat alta aikayksikön.

“Minkä kylän Tuomakselta? Pidän huolen, ettei kukaan hovistani syö ketään pikku kyläystävistäsi. En jaksa muistaa kuinka kauan siitä on, kun saimme viimeksi uhrata neitsyen Saatanalle.”

Minusta alkoi tuntua, että minä ja prinssi emme olleet ihan samalla aallonpituudella. Hän ymmärsi kaiken sanomani joko tahallaan tai vahingossa väärin.

“En minä ole neitsyt”, kajautin salilliselle kuulijoita.
No, oikeastaan olin, mutta aloin olla epätoivoinen. Halusin takaisin ihmisten pariin ja mieluiten elossa.

“Lähettivät lahjuksen, joka ei ole edes neitsyt!” prinssi sanoi lopun hovin pudistellessa päitään.
“Mikä sinä sitten olet?”

“Sotilas”, vastasin, kun en muutakaan keksinyt.

“Armeijan soturi?” prinssi sanoi ja naputti kynsillään valtaistuimensa käsinojaa. Ääni oli karsea. “Sehän on loistavaa. Vähän niin kuin demoninmetsästäjä. Älä murehdi sitä, ettet ole neitsyt. Pidämme suuren ajojahdin luolissa, ja saat kokonaisen tunnin etumatkan. Mitä asetta käytät?”

“Jousta”, minä takeltelin. Prinssin hymy oli pettävän ystävällinen.

“Saat oikein hyvän jousen mukaasi, ja sitten katsomme kuka tappaa sinut ensimmäisenä. Voittajalle teetämme kullatun seppeleen, tai vaikka pikarin pääkallostasi. Siitä tulee hauskaa!”
Morsian! Miksen sanonut olevani morsian?
“En haluaisi olla ilonpilaaja, mutta kun minulla on tuota polvivikaa, niin en kykene juoksemaan. Oikea ranteenikin murtui niin pahasti, etten oikein kykene tähtäämään. Sotavammoja, nähkäätte. Itse asiassa minut on lomautettu juuri niiden takia. Minun metsästämiseni on siis hyvin tylsää.”

Valehtelin. Se tulee minulle niin luonnostaan.
Polvessani tai ranteessani ei tietenkään ollut mitään vikaa, en ollut viettänyt päivääkään oikeassa taistelussa ja potkujani tuskin pystyi kutsumaan ‘lomautukseksi’. Julkinen nöyryytys ja varoittava esimerkki olisivat olleet osuvampia kuvauksia. Mutta eihän prinssi tiennyt tästä mitään. Olen joutunut puhumaan itseni niin monesta pienemmästä pinteestä, että pikkuhiljaa kehityin hyväksi valehtelijaksi.

“Ei se sitten käy. Olet todella huono lahjus.” Hän katsoi minua moittivasti, mutten tajunnut näyttää häpeävältä. ”Onko jollakulla muulla ideoita? Voimme kokeilla hieman demokratiaa.”

Moni sivussa seisovista demoneista (kuin myös vierelläni seisova Tavallinen Jousimies) kohottivat käsiään, mutta minä olin ollut ensimmäinen.
“No mitä?” prinssi kysyi, kuulostaen kyllästyneeltä.

“Te voisitte päästää minut menemään. Olen oikeasti tosi ankeaa seuraa.”

Prinssi hymyili taas hieman ja pudisti päätään.

“Olkaa armollinen, teidän korkeutenne”, minä anelin hätääntyneenä, “Minulla on viisi pientä sisarusta huolehdittavanani. Nuorin on vasta vauva. He eivät selviä ilman minua.”
Sekin oli valhe. Minulla oli kyllä ollut pikkusisko, mutta hän ja äiti olivat kuolleet sodan jälkeisiin kulkutauteihin kun olin vielä pieni.

“Älä puhu pienistä lapsista, kun lounaaseen on vielä aikaa. Hovin periaate on, että lahjoilla ei ole palautusoikeutta ja yksikään ihminen ei poistu täältä elävänä.”
Hän viittasi seinälle.
Siellä oli iso vaaleanruskea ryijy, johon oli kirjailtu seuraavat sanat:
Kukaan ei pakene hovista

Muut demonit pääsivät esittämään omia ehdotuksiaan. Suurin osa niistä sisälsi jonkinlaista silpomista, syömistä tai sisuskalujen ulosvetoa. Minä vajosin hiljaiseen, kauhistuneeseen epätoivoon.

Prinssi ei kuitenkaan vaikuttanut tyytyväiseltä alamaistensa ehdotuksiin. Aikansa kuunneltuaan hän kääntyi uudelleen puoleeni.
“Minusta tuntuu, että otan sinut yksinkertaisesti rakastajakseni vähäksi aikaa. Edellinen ihmiseni kuoli jonkin aikaa sitten, ja sinä muistutat hieman häntä.”

Hän halusi mitä?!

Jotenkin arvasin, että edellinen rakastaja ei ollut kuollut vanhuuteen.
“Ei kiitos, Teidän Majesteettinne”, minä sanoin, kuulostaen melko piipittävältä. Jokunen kuuntelijoista naurahti.

“Minäpä selitän tilanteesi sinulle uudelleen”, prinssi sanoi hymyillen, nyt hyytävästi. “Koska et eksynyt, et ole täällä vahingossa. Jos sinut lähetettiin kulkemaan tästä, sinut lähetettiin minun hovilleni tieten tahtoen. Sinä kuulut tänne, minulle ja minun hoviini. Kun tämä istunto on nyt kerran pyhitetty demokratialle, annan sinun valita. Toinen vaihtoehto on, että vain vuodatamme sinut kuiviin ja nyljemme lihasi.”

Molemmat vierelläni olevat jousimiehet maiskauttivat huuliaan tässä kohtaa.

“Se ensimmäinen”, sanoin lannistuneena ja kirosin mielessäni herra Vuorta.

Prinssi nyökkäsi minulle ja naurahti. Tavallinen jousimies ohjasi minut salista ulos, huomattavasti hellemmin ja ystävällisemmin kuin aiemmin.

Ollessamme käytävällä hän kuiskasi minulle:
“Sinuna olisin varovainen. Prinssi ei siedä valehtelua ja on kuuluisa siitä, että surmaa jokaisen valheesta kiinni jäävän siihen paikkaan.”

Nyökkäsin. En ollut varma, halusiko hän vain varoittaa minua vai uhkailiko hän huomattuaan, etten ollut ihan rehellinen.
Joka tapauksessa varoitus tuli monta valetta liian myöhään.
« Viimeksi muokattu: 03-09-2013, 22:12:46 kirjoittanut Lavande »

Poissa Lavande

  • Vapaamatkustaja
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 878
Vs: Savipalatsi, K-15
« Vastaus #1 : 26-04-2012, 10:06:01 »
2. Luku



Saliin tullessani minua oli tönitty, tuupittu ja raahattu väkivalloin, kasvot peitettyinä. Sen sijaan kun lähdin sieltä, minut saatettiin hellävaroen, mielistelevien hymyjen saattelemina. Kädestä pitäen minut kuljetettiin eksoottisen höyryn täyttämään kylpyhuoneeseen, jossa monet kädet riipivät vaatteet yltäni. Minä olin järkyttynyt niin monesti jo lyhyen ajan sisällä, että ajattelin olevani pysyvässä shokissa.

Yritin vetäytyä kauemmas, mutta kolmen lyhyen ja pyöreän demoninaisen joukko ei ollut huomaavinaankaan vastarintaani.

Muutama tunti myöhemmin ihonvärini oli muutaman asteen vaaleampi, mutta tunsin itseni likaisemmaksi kuin koskaan. Ylläni oli jokin hempeän oranssi vaate, joka tuntui leijuvan iholla. Se oli puettu niin monimutkaisesti, etten taatusti osaisi sitä enää itse ylleni pistää riisumisen jälkeen. Minut oli saatettu neliskulmaiseen ikkunattoman makuuhuoneeseen ja ovi oli lukittu perästä.  Huoneessa ei ollut paljon mitään, mihin yliaktiivinen mieleni olisi voinut keskittyä. Tyhjä hylly, paljon seiniä peittäviä verhoja ja parisänky.

Parisänky.

Mihin ihmeeseen olin lupautunut? Prinssi vaikutti psykopaatilta ja luoja ties mitä demonit muutenkaan tekivät sängyssä. En ollut ihan selvillä ihmistenkään välisistä toimista.
Se olisi luultavasti kamalan väkivaltaista ja taatusti sattuisi. Olin varma, että prinssi piti jostain sairaista jutuista - kuten sormien poikki puremisesta tai kuristamisesta.

Hermostukseni johti lopulta siihen, että väsähdin. Istuin sängylle, ihan hetkeksi vain, mutta sen muodoton pehmeys sai minut vajoamaan. Kuin alla ei olisi patjaa ollenkaan!
Vedin peitteen ja muutaman tyynyn sängyltä ja kävin lattialle nukkumaan kippuralle käpertyneenä.

~*~

Huonetoverini Akatemiassa oli vähän outo lintu. Hänen nimensä oli Vilja ja hän antoi minulle hirveästi elämänohjeita, jotka eivät yleensä liittyneet mitenkään normaaliin elämään. Yksi niistä oli: ‘Älä koskaan syö mitään keijujen luona’.

En uskonut koskaan vierailevani missään keijulassa, mutta kysyin silti syytä.
“Keijuilla on ihan erityisiä ruokia”, ystäväni aloitti, “Viinejä ja keijuhedelmiä, joita ne syöttävät ihmisille. Kerran kun sellaista maistaa, ei pääse koskaan keijujen valtakunnasta pois.”

Minä en tietenkään ottanut vakavissani noin sekopäistä neuvoa, mutta kysyinpä miltä ne näyttivät.
“Jos muistat mitä nyt sanoin, niin kyllä tunnistat sellaisen nähdessäsi. Se näyttää kauniimmalta ja täyteläisemmältä kuin mikään muu aiemmin näkemäsi syötävä, ja tuoksuu jumalaiselta.”

Sitten minä taisin heittää häntä tyynyllä ja käskeä olla horisematta.

Muisto Viljasta haihtui hiljalleen ja vilkaisin jälleen pitelemääni koriin. Hedelmiä, aamiaiseni. Mutta ei mitä tahansa hedelmiä. Omenat hehkuivat oransseina pehmeästi, saaden ilman ympärillä jotenkin kauniimmaksi. Jokainen oli kuin taideteos, ihme. Ne tuoksuivat kesältä ja naurulta ja olin hurmiossa. Maun täytyisi olla taivaallinen, ihana, raikas.

Makuuhuoneen yhteydessä oli pieni kylpyhuone, jossa oli roskis. Kippasin hedelmät sinne ja pyyhin veden suupielistäni.

Kukaan ei pakene hovista.

Ainakin minulla oli uusi tavoite elämässäni.

~*~

Tuli jälleen ilta – seinällä oli kello, jonka seuraaminen oli yksi suurimmista huveistani. Murehdin prinssin tuloa. Häntä ei kuitenkaan huojennuksekseni kuulunut. Ilman ruuan tuontia olisin epäillyt, että minut oli vain unohdettu tänne. Yritin turhaan nukkua sängyllä, se oli liian pehmeä rahvaille luilleni. Minua harmitti hiukan. Olin aina ajatellut, että jonain päivänä ympäröisin itseni luksuksella ja eläisin kuin kuvernööri ja nyt sain huomata, että olisin aivan liian juntti sellaiseen elämään.
Kylpyhuone oli saman kokoinen kuin aiemmin asuttamani tupa ja se oli täynnä erilaisia lasipulloja täynnä mitä erilaisimpia tuoksuvia aineita. Eivät kai ne kaikki voineet olla saippuaa? Akatemiassa olimme saaneet yhdet saippuat per oppilas ja niillä oli pesty niin keho kuin hiuksetkin. Kylpyhuoneessa oli myös kylpytakkeja, jotka olivat niin pehmeitä, että koskiessani niitä materiaali tarttui kiinni kämmenieni kovettumiin. Jouduin kuitenkin vetämään yhden ylleni, sillä en monestakaan yrityksestä huolimatta osannut pukea enää oranssia verhoa ylleni.

Heräsin vasta seuraavana aamuna, kun aamiainen tuotiin. Tuoja oli karmea olento. Aiempana aamuna en ollut nähnyt sitä, koska olin herännyt myöhemmin. Siinä se nyt kuitenkin seisoi ovensuussa: minun pituiseni, karkeasti ihmisen muotoinen olento, jolla ei kuitenkaan ollut minkäänlaisia kasvoja. Sen ihon oli harmaanruskea ja näytti epäilyttävästi savelta. Yritin puhutella sitä, mutta se ei joko kuunnellut tai ymmärtänyt. Ei sillä tosin ollut korvia tai suutakaan.

Korillinen syvänvihreitä päärynöitä, jotka näyttivät runollisen kauniilta. Sydämeni takoi kuin marssirumpu nähdessäni ne: kaikki maailman kauneus tiivistyi niiden pehmeään muotoon. Minun teki mieli itkeä.

Nekin joutivat roskiin.
Tällä kertaa erotin silti mielestäni paremmin niiden luonnottomuuden ja yritin toistella itselleni, ettei mikään tuollainen kuulunut syötäväksi.

Koko päivänä ei tapahtunut mitään muuta, kuin ajoittaista ruuan tuontia. Yritin avata ovea käytävälle, mutta se oli lukossa. Huusin, mutta kukaan ei tullut. Yritin päästä Saviolion ohi käytävälle, mutta se ei päästänyt minua, enkä minä tahtonut ehdoin tahdoin ärsyttää sitä. Se oli kammottava.

Odottaminen oli sietämätöntä, varsinkin kun aloin olla niin nälkäinen. Akatemiassa kalloihimme tosin taottiin, että ilman ruokaa voi selvitä vaikka kuinka monta viikkoa - tärkeintä on muistaa juoda. Joten join vessan hanasta vettä. Se ei haissut miltään, eikä ollut erityisen puoleensavetävää, joten oletin sen turvalliseksi.

~*~

Ilta oli jo pitkällä kun hän tuli. Oven käydessä istuin vain sänkyä vasten apaattisesti, kylpytakki ylläni ja roikotin käsiä laidan yli. En edes kääntynyt katsomaan tulijaa: ajattelin sen olevan taas Olio, joka toisi uuden tarjottimellisen kiusauksia.

“Odotin vähän erilaista reaktiota”, prinssi sanoi hetken jälkeen. Käännähdin salamana ympäri ja nousin istumaan.

Hänellä oli yllään silkkinen sininen aamutakki, joka oli vyötäröltä hyvin löysästi kiinni. Hän näytti niin epämuodolliselta nyt vähemmän koreissa vaatteissa ja hiukset auki.

Prinssi lähestyi ja minä olin lamaantunut paikoilleni. Keräsin kokoon kaiken päättäväisyyteni ja yritin vaikuttaa rennolta ja itsevarmalta.
Olen aika tyyni tyyppi luonteeltani, enkä mene mielestäni paniikkiin helposti, mutta nyt rauhoittuminen oli kyllä työn ja tuskan takana. Mielessäni oli päivän mittaan käynyt yhä kamalampia kauhukuvia, joissa prinssi otti minulta haluamansa ja silpoi sitten ruumiini. Tai toisin päin.

“Ajattelin antaa sinun levätä eilen. Olit varmaan väsynyt.”

Minä vain nyökkäsin, varuillani. En uskaltanut puhua. Yllätyksekseni hän ei kuitenkaan vaikuttanut yhtään niin uhkaavalta tai pelottavalta kuin eilen. Ehkä kyseessä oli eri henkilö, minä toivoin.
Miehellä oli kädessään yksi hempeästi hehkuvista omenista.
“Haluatko?”

“Ei kiitos”, sanoin nopeasti ja hän haukkasi omenaa. Makea tuoksu täytti ilman kuin maailman hienoin hajuvesi. Olin näkevinäni, kuinka pisara omenan mehusta valui aamutakin kaula-aukosta sisään.
Nielaisin.

Prinssi seisoi aivan edessäni ja söi omenan loppuun ja se oli kuin maailman arvoituksellisin teatteriesitys. En saanut silmiäni irti hänestä. Kaikki hänessä oli jotenkin kiehtovaa: Hiusten väri, pitkät kynnet ja valkoiset silmäripset. En ollut osannut aiemmin päättää, oliko hän kaunis vai kamala, mutta nyt taisin harmikseni huomata vain komeat piirteet.
Prinssi katsoi minua kauan, mutten uskaltanut vastata katseeseen nyt enää muuten kuin vilkaisulla. Sitten hän istuutui viereeni.
“Haluaisitko viiniä? Se voisi rentouttaa hieman?”

“Enkö minä ole rento?” kysyin pingottuneena. En varmana joisi mitään keijuviinejä.

Prinssi hymyili ja se oli oikeastaan aika kiva hymy. Aito. Hän nojautui lähemmäs, koskettamatta kuitenkaan. Yritin kovasti olla perääntymättä. Hänen läsnäolonsa oli kuitenkin jotenkin juovuttavaa. Tunsin oloni paljon kevyemmäksi kuin muutama minuutti sitten.
“Ihan miten vain haluat”, hän sanoi korvani juureen.
“Mikä sinun nimesi on?”

“Pihla. Ilmarintytär.”

“Hauska tavata, Pihla Ilmarintytär”, hän sanoi ja suuteli kättäni, kuin olisin ollut joku hieman parempi. Hän katsoi minua silmiin ja jatkoi sitten hyvin kevyitä suudelmia ylös käsivartta aina kaulalle saakka. Minä eksyin murehtimasta.
“En minä aio pakottaa sinua. Voit sanoa, jos et halua.”

Se olisi ollut huojentavaa kuulla, jos olisin pystynyt ääneen kieltäytymään. Kaikki oli liian ylitsepursuavaa: oli tämä huone ja hän, hirvittävän kaunis mies liian lähellä ja makea hedelmien tuoksu ympärillämme. Tänne ei mahtunut enää mitään muuta.
Oli niin lämmin. En muistanut enää mitään syitä haluttomuudelleni. Siinä ei ollut mitään järkeä.

Eka kertani olisi demoniprinssin kanssa.

Prinssi suuteli minua, huulille. Se oli lempeä suudelma. Sellainen suudelma, joka houkutteli vastaamaan.
Suudelmat muuttuivat vähitellen vaativammiksi. Nojasin lähemmäs. Hänen kätensä liukui vartaloni rajoja myöten, olkapäiltä reidelle ja taas ylös vyötärölle, koskematta kuitenkaan minnekään liian henkilökohtaiseen. Sitten hän veti kylpytakkini auki, hitaasti. Se valahti sängylle ja olin vain siinä, alasti hänen edessään. Hänen katseensa kulki ihollani. Olisin halunnut tietää, mitä mieltä hän minusta oli.

“Ei sinun tarvitse pelätä.”

“En minä sen takia…” aloitin, mutten päässyt loppuun. Sain palkinnoksi hävyttömän hymyn.
Hän kaatoi minut sängylle ja nousi päälleni käsiensä varaan, suudellen tiensä alas rintakehääni.

Prinssillä oli selvästi kokemusta, näkemystä ja mielikuvitusta tällaiseen olemiseen. Hän tuntui hallitsevan kaikkea tätä, kuin siinä ei olisi ollut mitään ihmeellistä minun maistellessani tilanteen vierautta. Hengitys rakoili, suljin silmäni. Avasin ne vain katsoakseni miten hänen hopeinen tukkansa levisi kaarina vatsalleni. Hän vaikutti niin rauhalliselta sillä aikaa kun minä koin miljoona uutta asiaa.

Kun minä huohotin selälläni sängyllä, juuri jonkin tärkeän rajan ylittäneenä ja tuntien hullua kunnioitusta tätä miestä kohtaan, hän kumartui suutelemaan minua ja työntyi sisääni.

En ollut voinut, tai osannut, pyytää häntä varomaan. Se ei pelkästään sattunut, vaan minua revittiin kahtia. Kipu kuitenkin hälveni pois jonkin ajan kuluttua ja näytin vielä melko ehjältä, elävältä.

Vetäydyttyään pois hän makasi hetken vierelläni ja piirsi sormellaan peittoon näkymättömiä kuvioita.
“Sinä vuodit hieman verta”, Prinssi sanoi, “Ja näytit kovin kireältä.”

Hän yritti saada minua tunnustamaan äskeisen neitsyyteni. Rämähdin takaisin todellisuuteen. Täällä ei saanut jäädä kiinni valheesta.
“Minä en ole tottunut noin kovin kookkaisiin miehiin”, sanoin ja se nyt ainakin oli totta. Tosin enhän minä ollut tottunut minkään kokoisiin miehiin. Hän vilkaisi jalkoväliinsä ja oli ilmeisesti tyytyväinen vastaukseeni.

“Olisit sanonut”, mies vierelläni huomautti ja suuteli otsaani. Pian hän puki takkinsa päälleen ja poistui ovesta, sanomatta sen enempää. Prinssi pysähtyi ovella, mutta en kääntynyt katsomaan häntä. Pelkäsin hieman mitä olisin saattanut nähdä.
Hänen lähdettyään kierähdin nukkumapaikalleni lattialle hyvin hämmentyneenä tästä kaikesta.

Ainakin kaikki sormeni olivat vielä tallella.

*

Poissa Lavande

  • Vapaamatkustaja
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 878
Vs: Savipalatsi, K-15
« Vastaus #2 : 30-04-2012, 14:39:16 »
3. Luku



Seuraavana aamuna makasin lattialla otsa rypyssä, yrittäen turhaan nyt ottaa selvää tästä tilanteesta. Mielessäni pyöri vain, että olin nainut jonkun sellaisen kanssa, joka ei ollut edes ihminen. Jonkun sellaisen kanssa, jota en edes tuntenut. Ja että olin ollut hyvin suostuvainen. Olin etukäteen pitänyt itselleni hermostuneita preppauspuheenvuoroja, että tärkeintä oli selvitä hengissä täältä, mutta olin siltikin odottanut olevani väkisinkin vastahakoinen tai kauhuissani.
No enpä ollut. Sen sijaan nyt minua sattui mitä kummallisempiin paikkoihin ja ympäri kehoani oli pieniä mustelmia ja naarmuja. En ollut jostain syystä saanut tullessani mitään mustelmia, vaikka kohteluni olikin ollut niin karua.

Oli karmeaa herätä taas ikkunattomassa huoneessa siihen, että kasvoton savimies toi lisää hedelmiä. Niiden näkeminen väänsi vatsaani, vaikken oikeastaan tuntenut nälkää enää. Pelkkää heikotusta. Kippasin ne pois taas päättäväisesti, pidätellen samalla henkeäni. Roskis oli nyt täynnä.

Olin tulla hulluksi huoneessa. Ovi oli aina lukossa, joten nyhjötin yksikseni neljän seinän sisässä. Miksi minua pidettiin lukkojen takana? Kai siitä pitäisi saada jotain etuisuuksia jos makasi paikan pomon kanssa. Olin viimeksi ollut yhtäjaksoisesti näin pitkään sisällä kymmenvuotiaana, kun sairastin vesirokon.

Kun Olio toi taas hedelmiä, en yrittänyt lähestyä sitä, mutta olin asettunut sävyisästi oven lähelle niin, että näin käytävälle. Sellainen vilkaisu parin päivän ikkunattomassa tilassa lahoamisen jälkeen oli naurettavan mielenkiintoinen. Käytävä oli kapea, ja sitä peitti sininen matto. Se teki haarautui parin kymmenen metrin päässä ja loppui umpikujaan. Parin metrin päässä seisoi tuttu tyyppi!
Lihansyöjäjousimies, pidellen salkoasetta. Aiemmin olin pelännyt häntä, mutta nyt päättelin statukseni demonihierarkiassa nousseen sen verran, ettei hän enää kehtaisi töniä minua.

“Hei, Lihansyöjä!” minä huikkasin oven läpi, kun Olio oli taas mennyt. Ei kuulunut mitään, joten päätin olla kovaäänisempi:
“LIHANSSYÖJÄÄÄÄH!!”

Käytävältä kuului askelia ja sitten ärtynyt, kiusaantunut ääni.
“Mitä sinä mesoat?”

Olin riemastunut, vaikka ovi vaimensikin hänen ääntään melko lailla.
“Se olen minä, kirjeenkantaja.”

“Kyllä minä tiedän kuka siellä on. Koko hovi tietää historian huonoimmasta uhrilahjasta.”

“Ahaa”, sanoin. Olin historian huonoin jossain. Onneksi historia ei ollut kovin pitkä! “Saatko oven auki siltä puolen?”

Lihansyöjä repesi nauramaan.
“Yritätkö vieläkin karkuun?”

Harmistuin.
“En minä sitä. Minun on tylsää. Haluaisitko pelata vaikka korttia? Onko sinulla kortit?”

Hän avasi oven. Lihansyöjällä oli salkoase ja minä tiesin kyllä kuinka pahaa jälkeä niillä sai aikaan: Salkoaseella pystyi tuikkaamaan toisen hengiltä kolmen metrin päästä, paljon ennen miekan kantamaa. Siksi Akatemia suosittelikin naisoppilaille juuri sitä ja sitten jousta. Vastustaja ei saisi ylivoimaa vain sen takia, että oli sataviisikymmentäkiloinen raavas karju ja minä tytön tyllerö. Valitsin kuitenkin jousen, koska luulin sen harjoittamisen olevan kevyempää. Miten väärässä olin ollutkaan!
Minunkin pitäisi saada jostain ase itselleni pakoani varten.

Nyt kun näin Lihansyöjän kunnon valossa ja ilman mitään huppuja, saatoin todeta hänen olevan aika ruma. Hänellä oli pikimustat, tylsät silmät, eikä oikeastaan kunnollista ihoa, vaan vihertävä, suomumainen pinta. Hänen tukkansa oli kuivaa heinää, paitsi, että se oli väriltään kuin kloorikäsittelyn saanut blondi. Yllään hänellä oli jokin univormua muistuttava harmaa puku. Aika epäsiisti.

“Sinä et astu tälle puolelle, enkä minä sille puolelle”, Lihansyöjä sanoi, “Jos sinä poistut huoneesta, minä tuikkaan sinua tällä kylkeen ja jos minä tulen sinne, prinssi varmaan suuttuu, enkä halua arvuutella mitä hän sitten tekee.”
Hän väläytti hyvin terävähampaisen hymyn. Minäkin hymyilin, tekohymyäni.
Me istuuduimme lattialle ja hän jakoi kortit.

“Lihansyöjä, sinä voit valita pelin”, sanoin. Minua kiinnosti tietää, mitä pelejä demonit pelaisivat. Pidin paljon korttipeleistä ja varsinkin korttitempuista. Kortit olivat nimittäin erikoisuuteni. Kiinnostukseni niihin juonsi ihan lapsuuteen. Minulla oli paria vuotta vanhempi serkku, Elias, jota ihailin leikki-ikäisenä suunnattomasti. Hän osasi kaikenlaisia näppäriä temppuja korttien ja kolikoiden kanssa ja opetti minuakin vanhempiensa harmiksi. Kun hän 15-vuotiaana lähti opiskelemaan talon rakennusta kaupunkiin, hän vihki minut seuraajakseen ja antoi varmasti laittoman taikatemppukirjansakin minulle. Siinä missä muut lapset olivat musikaalisesti tai taiteellisesti lahjakkaita, itse olin sorminäppärä.

Hän katsahti minuun närkästyneenä.
“Nimi on Rahko.”

“Rahko”, toistin ja vilkaisin korttejani pettyneenä. Ihan tavalliset pelikortit!
“Minä olen Pihla.”

Rahko voitti kaksi kertaa peräkkäin ja oli ilmiselvästi mielissään. Hän oli epätasainen pelaaja, eikä varmaan usein voittanut. Kyseessä ollut peli, Karnivori, ei ollut minulle tuttu, joten jouduin keskittymään ensin paljon rakenteeseen.
Sain houkuteltua hänet pelaamaan pienillä panoksilla: Hän pisti peliin korttipakkansa ja minä viimeisimmän hedelmävadin. Pelkän vadin, Rahko ei ollut kiinnostunut hedelmistä.

Olin saanut tarpeeksi monta harjoituskierrosta ja voitin helposti. Rahko luovutti korttinsa hampaitaan kiristellen. Hymyilin hänelle iloisesti ja suljin oven välistämme, vilkuttaen vielä perään, sillä hänen mukaansa kello oli sen verran, että Olio tulisi pian hedelmävadin kanssa ja oli parempi olla pitämättä mitään meteliä pelituokiostamme.

Loppupäiväni koostui korttitaloista ja pasiansseista, samalla kun kävin mielessäni läpi, mitä tarvitsisin pakoa varten. Iltaa kohden aloin hermoilla, josko prinssi tulisi taas. Minua jotenkin nolotti kohdata hänet uudelleen. Emmehän me edes tunteneet toisiamme ja silti olimme harrastaneet seksiä. Se oli varmaan väärin. Tekisimmekö me taas jotain sellaista? Mitä jos minä en haluaisi?

~*~

Illan saapuessa oveen koputettiin ja hän tuli sisään. Minä hämmästytin meitä molempia äkillisellä siveyden puuskalla. En rohjennut katsoa häntä edes silmiin.
“Mitä kuuluu?” prinssi kysyi. Hän oli verhoutunut tänään hailakkaan siniseen, joka muistutti minua ohuen pilviverhon takaa kuultavasta taivaasta.

Se oli hyvin viaton kysymys.
“Ei kummempia”, minä sanoin kylmästi. No mitä minulle nyt voisi kuulua: olin viettänyt päivän neljän seinän sisässä. Minua harmitti hänen teeskennelty sävyisyytensä ja kiltteytensä, kun hän oli kuitenkin se, jonka takia viruin täällä.

Vilkaisin häntä huolettoman oloisesti ja ei hän ollut kyllä rumistunut sitten eilisen.
“Ehkä kerrot minulle enemmän itsestäsi, Pihla Ilmarintytär.”

Se ei ollut hyvä ajatus, koska minulla oli jo nyt täysi työ muistaa valheeni. Olin valehdellut polvivammasta, murtuneesta ranteesta, pikkusisaruksista ja neitsyydestä. En olisi halunnut uskoa, että prinssi olisi valmis surmaamaan jonkun, jonka sisällä oli juuri käynyt, mutta kyseessä olivat kuitenkin demonit.
“Jos… te kertoisitte minulle itsestänne, Prinssi?”

Hän rojahti viereeni sängyn tyynykasaan. Olin aikaisemmin potkinut koppuraisen peiton sängystä ja olio oli tuonut puhtaat lakanat.
“Esimerkiksi mitä?” Prinssi kysyi. Hän tuntui lämpimältä, elävältä. Huoleni alkoivat jälleen himmetä mielestäni. Oli vain hän ja minä, tässä ja nyt.

“No mitä te teette vapaa-ajallanne?” Käännyin kyljelleni makaamaan ja tutkailin hänen kasvojaan. Hänen silmänsä olivat kapeat ja hopeaiset. Seurasin katseellani hänen sydämenmuotoista hiusrajaansa. Hiukset olivat tänään takana nauhalla kiinni.
Toivoin, ettei hän vastaisi mitään teurastamiseen tai aivojen syömiseen viittaavaa.

“Pelaan shakkia.”

“Shakkia?”

“Niin. Se on lautapeli. En koskaan torju shakkihaastetta.”
Minäkin pidin shakista. Kuten varmaan kaikista peleistä ja kilpailemisesta yleensäkin. Voittamisesta. Olin mielissäni, että meillä oli jotain yhteistä.
“Mitä sinä teet vapaa-ajalla?”

Mietin vastausta hetken. Minulla ei oikein ollut harrastusta, ellei pikkurahan hankintaa laskettu. Yleensä istuin iltaisin vain Mikan seurassa ja tuijottelimme kaminani tulipesään. En kuitenkaan ollut halukas kertomaan Mikasta eteenpäin. Hän ei kuulunut tähän sotkuun.
Akatemiassa tein pieniä palveluksia ihmisille maksua vastaan. Niillä rahoilla sain aina hankittua jotain pientä, kuten vaikka kosteusvoidetta kuivien talvien varalle. Lisäksi ainakin yritin aina säästää rahaa, että pystyin lomilla käymään kotona ja viemään jotain kiiltävää rihkamaa tai makeisia nuoremmille serkuilleni isosta maailmasta. Tätini ja setäni eivät olleet sellaista kirjoittavaa tyyppiä, että jos halusin pitää kotiväkeen yhteyttä, minun piti lähteä paikan päälle.
“Minä ratsastan. Tai ratsastin. Minulla oli hieno ravuri.”

“Mitä sille tapahtui?”

En halunnut tunnustaa olevani niin köyhä, että olin vaihtanut hyvän hevosen kehnoon, klapien ja maitokiisselin toivossa.
“Möin sen. Sain niin hyvän tarjouksen, etten kehdannut kieltäytyäkään. Eikä minulla ole ollut armeijan jälkeen käyttöä niin hienolle hevoselle.”
Puhuin koppavasti, itsevarmasti. Kuin hevosella ei olisi ollut mitään väliä, vaikka oikeasti olin vähällä itkeä luopuessani siitä ja joka kerta uuden hevosen nähdessäni tunsin tyhmää vastenmielisyyttä sitä kohtaan. Se oli vain ratsastukseen käytettävä eläin, ei mikään luotettava ja uljas olento kuten edelliseni.

“Minulla on lohikäärme.”
Nyökkäsin hyvin hitaasti. Demonijuttuja…
”Voin joskus viedä sinut katsomaan sitä.

”Se olisi mukavaa.” Hän ei siis suunnitellut pitävänsä minua täällä ansassa ikuisesti!
Olimme hetken hiljaa, jolloin koti-ikävä iski taas.
“Päästäisitte minut pois täältä”, anelin viimein. “Minä kuulun ihmisten pariin.”

Prinssin hymy laimeni ehkä hieman.
“En voisi, vaikka haluaisinkin. Periaatekysymys. Ja minusta sinä kuulut minun alleni.”
Hän silitti poskeani, enkä muistanut enää mikä oli minusta ollut aiemmin niin ikävää.
Harhaannuin miettimään, tarkoittiko hän hierarkiaa vai konkreettisesti alleen.

“Miksi te halusitte minut rakastajaksenne?”

“Ei, vaan sinä halusit minut rakastajaksesi, muistatko? Annoin kaksi vaihtoehtoa.”

Olin toivonut, että hän olisi tunnustanut ihastuneensa sinisiin silmiini tai jotain muuta sen sellaista romanttista. Jotakin vihjettä siitä, että minun tuli olla täällä. Että hän liittyi jotenkin kohtalooni.

“Mutta minä ehkä pidin hieman siitä ajatuksesta, että olet siipirikko soturi.”
Prinssi silitti hajamielisesti kättäni.
“Aika kiihottavaa oikeastaan. Että vaikket näytäkään paljolta, olet silti vaarallinen sotilas, joka on mennyt rikki. Ja vaikutit melko tyhmänrohkealta. Melkein tärisit pelosta, mutta väitit silti vastaan hoville, jonka melkein jokaisesta jäsenestä olisi ollut hauskaa repiä sinut palasiksi.”
Hän suuteli kaulaani ja kuiskasi korvaani:
“Montako raukkaa likaista ihmistä sinä olet teurastanut?”

Suutelin miestä hiljentääkseni hänet. Oikeasti minua puistatti. En halunnut kuulla mistään palasiksi repimisestä tai teurastamisesta. Enkä minä ollut koskaan tappanut ketään, olin saanut koulutukseni harvinaisen pitkänä rauhanaikana ja urani oli loppunut lyhyeen, ilman että minua olisi kutsuttu rintamalle. Olin selittänyt itselleni Akatemiaan liittyessäni, että pystyisin kyllä jotenkin välttämään taistelutilanteita, että hakeutuisin toimistotöihin, niin ettei minun tarvitsisi tahria käsiäni vereen. Ihan potkujen saamista en kuitenkaan ollut suunnitellut.

Yksi asia johti toiseen ja puolen tunnin kuluttua makasin alasti Prinssin kainalossaan, paistatellen hänen lämmössään. Halusin, ettei hän lähtisi ihan pian, vaan lojuisi tässä turhana, minun vieressäni. Kehoni oli veltto ja väsynyt ja varmasti ylös noustessa taas joka paikkaa särkisi. Minulla oli sormissani yksi hänen hiuskiehkuroistaan ja yritin tutkia sitä jotenkin huomaamattomasti. En ollut ikinä nähnyt niin hienoa tukkaa. Väristään huolimatta se oli pehmeää ja jokainen hius ohut, toisin kuin olisi voinut luulla. Hetken kuluttua huomasin hänen katselevan minua.

”Onko teillä muita rakastajia?” minä kysyin otsa rypyssä. Ajatus siitä, että hän vuoroiltoina makoilisi jonkun toisen vieressä näin oli inhoittava.

“Ei ole. Harmi, ettet ollut neitsyt”, hän sanoi koruttomasti. “Olisin voinut mennä kanssasi naimisiin.”

Se oli niin omituinen kommentti, etten keksinyt mitään vastausta, vaan tuijottelin vain vuoteen jalaksia. Ilmeisesti hän huomasi vieroksumiseni.
“Minun pitää mennä naimisiin joka tapauksessa pian. Alan olemaan sen ikäinen, että minulla pitäisi olla perillinen.”

Minulta ei lohjennut kommenttia tähänkään vähään aikaan. Vaimoksi siis kelpasi kuka tahansa vähemmän vakaa tinasotilas.
”Minkä ikäinen te olette?”

”Viisikymmentä, muutama päälle.”

Älähdin järkyttyneenä! Hän näytti niin erikoiselta, etten osannut ollenkaan arvella hänen ikäänsä, mutta viisikymppinen oli jo vanha mies! Ei hän edes haissut vanhalle.

Hän nauroi, ilmeisesti arvaten ajatukseni.
”En minä ole vanha! Unohdin, kuinka vähän aikaa te ihmiset kestätte... Moni täälläkin sanoisi, etten ole vielä edes aikuinen, jos kehtaisi. Isäni on satoja vuosia vanha. Olen johtanut Hovianikin vasta vähän aikaa.”

Siinä oli hieman sulateltavaa. Ikä on vain numero, muistutin itseäni. Mutta olin niin toivonut, että olisimme olleet saman ikäiset tai edes lähellä toistemme ikävuosia. Se olisi tuntunut hieman tasa-arvoisemmalta.
“Minä en halua tulla raskaaksi”, suustani purkautui yhtäkkiä. Tätä olisi pitänyt miettiä ehkä hieman aikaisemmin. Pystyikö siitä edes tulemaan raskaaksi, jollei vastapuoli ollut ihminen?

“Sinähän kylvit vihreässä vedessä”, hän sanoi tyynesti.

“Niin?”

“No kai sinä nyt ymmärrät, mitä se tarkoittaa!”

“En oikeastaan”, minä mutisin.

“Jaa”, hän sanoi. Aihe oli ilmeisesti hieman kiusallinen. “Miten ihmiset sitten estävät raskauden?”

Todella hyvä kysymys. Minulla ei ollut aavistustakaan. En ollut koskaan päässyt kovin läheisiin väleihin kenenkään pojan kanssa sillä tavalla ja silloinkin kun olin miettinyt asiaa – no, sanotaanpa vain, että vauvat eivät olleet silloin heti ensimmäisenä mielessä.

Akatemiassa oli pelkästään tyttöjä. Meidän kirjastostamme oli siivottu pois kaikki romanttinen lukeminen ja satunnaisilla terveyskasvatuksen tunneilla meille painotettiin, että vain heikot sortuvat lihallisiin suhteisiin vastakkaisen sukupuolen kanssa ja kuinka ylväs nainen olikaan seisoessaan yhteiskunnassa puhtaasti omillaan. Akatemian käyneistä naisista ei toivottu mitään kotirouvia.
“Minä en tiedä”, myönsin rehellisesti ja tajusin korjata sanomisiani saman tien. “Me emme ajatelleet niin pitkälle silloin.”

Hän vain nyökkäsi. Minun kuviteltu aikaisempi kumppanini ei kiinnostanut häntä.

~*~

Jälleen valkeni uusi päivä. Tai ainakin päättelin niin kellon viisarien liikkeestä.
En tuntenut nälkää, vaan roppakaupalla huimausta aina kun käännyin liian nopeasti. Roskis ja jokainen piiloon jäävä nurkkaus oli kasapäin täynnä hedelmiä, joiden imelä tuoksu sai kuolan valumaan.

Aloin tulla hieman mökkihöperöksi. Olin ehdottomasti ulkoilmaihmisiä, joten tällainen sisällä lahoaminen ei sopinut minulle ollenkaan. Olin myös hieman pettynyt itseeni, etten ollut keksinyt jo pakokeinoa. Minun olisi pitänyt kysyä jotain ovelaa Prinssiltä, huijata häntä kuten saduissa puijataan peikkoja ja noitia, mutta ajatukseni alkoivat aina harhailla kun viimein olimme kahden.

Olio tuli tuomaan aamiaista.
“Mitä sinulle on tapahtunut?” minä kysyin. En jaksanut enää pelätä savihahmoa, kunnen kerran saanut muutakaan seuraa. Kaipasin kovasti juttukumppania tässä vieraassa paikassa. “Olet jotenkin pienempi!”

Ei vastausta.
“Hei, et olekaan sama tyyppi, vai mitä? Teitä on siis useampiakin.” Nousin kokonaan sängyltäni. “Kuuletko sinä minua? Tai no niin, eihän sinulla ole korvia…”

Ovi oli auki ja näin käytävällä seisomassa Rahkon, keihäs kädessään. Hän jutteli hyvin karvaisen miehen kanssa. En kuullut mitä he puhuivat, mutta se näytti ehkä enemmän riitelyltä. Karvamies taputti Rahkoa olkapäälle hymyillen, eikä Rahko näyttänyt kovin innostuneelta. Kun mies oli poistunut, vilkutin lihansyöjäkaverilleni. Hän pyöräytti mustia silmiään, mutta tuli kuitenkin lähemmäs.
“Mitä?” hän kysyi ja jäi ovensuuhun kun olio lähti.

“Rahko, ystäväni! Vie minut kävelylle!”ehdotin.

Hän pudisti päätään.
“Ei onnistu. Minä olen vartiossa nimenomaan mahdollisten pako- ja murhayritysten varalta. Sehän tästä nyt puuttuisi, että kulkisit isoja, avoimia käytäviä.”

Epäilin kenenkään uskovan minua niin vaaralliseksi, mutta Rahko ei suostunut vastaamaan lisäkysymyksiin.
Vilautin hänelle yhtä vaaleanpunaisesta oranssiin taittuvaa hedelmää, olion tuomasta korista.
“Minä olen saanut syödäkseni vain näitä kohta kolme päivää.”
Tarkkailin hänen reaktiotaan.

“Ihan se ja sama. Minä en luota mihinkään hedelmiin.”
Joten hedelmissä oli jotain outoa. Luojan kiitos, olisi ollut kamalaa ajatella, että vainoharhaisena olisin näännyttänyt itseäni turhaan.

“Mutta lihansyöjänä pystyt ymmärtämään tuskani. En tosiaankaan ole saanut muuta kuin hedelmiä. Mitä ruokaa sinulla on mukanasi?”
Halusin heikotuksen menevän pois.

“Minä olen töissä”, hän sanoi, ja korjasi ryhtiään.
Minä odotin yhä vastausta. Hän pyöräytti silmiään ja veti taskustaan pienen kääreen.
“Grillattuja päästäisiä.”

Päästäiset olivat jonkin sortin hiiriä. Olin silti valmis kokeilemaan, mutta Rahko pudisti uudelleen rumaa päätään ja laittoi paketin takaisin harmaaseen taskuunsa terävästi hymyillen.
“Oliko tuo äskeinen tyyppi ystäväsi?” minä kysyin. Halusin vahingoniloisen ilmeen pyyhkiytyvän pois.

“Ystävä, ha! Me pelasimme eilen Kimbleä ja sovimme, että häviäjä tekee voittajan työvuoron. Hän tuli vielä ilkkumaan, kun ei saanut eilen tarpeekseen.”
Minua pitivät vankina pahat, Kimblellä uhkapelaavat demonit. Voi luoja…

“Älä katso minua noin. Itsehän veit korttini eilen.”

“Pelaatteko kivi-sakset-paperia jos vien Kimblenkin?”
Rahko oli lyödä oven kiinni, mutta tungin jalkani ja käteni väliin.
“Älä nyt suutu! Laskin vain leikkiä. En minä halua sinun Kimbleäsi. Sitä ei voi pelata yksin ja en usko Prinssin pitävän noppapeleistä.”

Hän avasi oven uudelleen ja katseli minua päästä varpaisiin tyytymättömänä.
“Sinä et ole yhtään samanlainen, kuin hänen korkeutensa edellinen ihminen.”

“No, hän taisikin kuolla niin ehkä ihan hyvä vaan”, sanoin ja jatkoin samaan hengenvetoon: “Mihin hän kuoli?”

Jos Prinssi oli syönyt hänet, minä alkaisin toivoakseni inhoamaan häntä ja se selkeyttäisi asioita huomattavasti.
Rahko katsoi taaksensa. Käytävä oli tyhjä.
“Hän kaatui portaissa. Se oli onnettomuus. Aiheesta ei sovi puhua sen enempää ellei halua hankaluuksiin.”

Minä olin hiljaa hetken ja päätin vaihtaa puheenaihetta.
“Kuule, onko tuo luukku tuossa seinällä roskakuilu?”

Rahko kääntyi katsomaan parin metrin päässä olevaa pientä ovea.
“Onhan se. Turha haaveilla pakenevasi sieltä, se johtaa suoraan roskauuniin. Sinne prinssi käski kipata edellisen rakastajansakin.”

Liikaa yksityiskohtia!
“Ei vaan kun täällä huoneessani on kaikki roskikset ääriään myöten täynnä, niin ajattelin että jos tyhjentäisit ne minulle.”

“Veisin sinun roskiasi? Luuletko minua palvelijaksesi? Vie kuule ihan itse vaan.”

“Juu juu, ei tarvitse tuohtua”, sanoin ja hymyilin itselleni. Ensimmäiset askelet huoneen ulkopuolella. Niin pieni asia tuntui suurelta voitolta.
Rahko asettui keihäänsä kanssa roskakuilun viereen vahtimaan.

Tyhjensin ensin uuden korillisen hedelmiä alas kuilusta ja hain sitten roskiksella vanhoja lastillisia.
“Miksi sinä heität hyviä hedelmiä menemään?”

“Minäkin taidan olla hieman enemmän lihansyöjä”, sanoin virnistäen. “Saan näitä monta korillista päivässä.”

Näin nyt hieman nurkan taakse, ja siellä näkyi alas vievät portaat. Minä en ollut kyllä tullessani kiivennyt mitään portaita.
“Onko tuo portaikko aina ollut tuossa?”

“Ei, se tuli tänä aamuna. Toivottavasti se pysyy tuossa ainakin muutaman päivän, sillä se oikaisee työmatkaani melko lailla. Aikaisempi käytävä mutkitteli varmaan kilometrin verran ylimääräistä.”

“Mitä? Muuttuvatko käytävät ja portaikot?”

Rahko nauroi hörönauruaan.
“Tietenkin muuttuvat. Ei kai tässä olisi mitään ideaa, jos ne olisivat aina samanlaiset.”

Minä en nähnyt kyllä mitään logiikkaa tässäkään. Miten minä ikinäkään löytäisin tieni ulos jos käytävät muuttuisivat?
“No miten sitten löydätte paikasta toiseen?”

“Tunnen sen tietenkin. Tiedän mihin olen menossa, ja suuntaan sinne. Mitä sitten jos reitti vähän muuttuu. Etkö sinä sitten tunne missä olet?”

“En. Missä minä olen?”

Nauru jatkui.
“Siinä sinulle riittääkin miettimistä, tyttöseni. Minä en tiennyt, että te ihmiset olette noin omituisia”, hän sanoi ja raapi suomuista poskeaan.

“No täällä ei ole ikkunoita. Olemmeko me maan alla?”

Hän nyökkäsi.
“Vuoren sisässä. Hienossa palatsissa.”

“Minä en edes tiennyt, että näillä vuorilla olisi... hovi.”
Minä en ollut ihan edes uskonut demonihoveihin ennen tänne tuloa.

“Ahaa, olit siis pahaa-aavistamaton muukalainen, jonka kylänvanhimmat lähettivät uhrina?”

“Ei, vaan tuleva appiukkoni lähetti minut viemään kirjettä sairaalle ystävälleen toiselle puolelle vuorijonoa.”

“Et tainnut olla mikään suosikkiminiä. Näistä vuorista ei pääse läpi ja sen pitäisi olla ihan yleistä tietoa. Sopimuksen jälkeen emme ole saaneet enää hakea ihmisiä kaupungeista ja kylistä, vaan on pitänyt tyytyä vuorille eksyjiin. Määrätietoisesti tulevat ovat lahjuksia.”
Rahko kohotti puhuessaan leukaansa, kuin tehdäkseen akateemisemman vaikutuksen.

Mikähän sopimus se sellainen oli?
“No herra Kurki ei varmaan tiennyt sitä”, minä puolustelin. Turhaan.

“Herra Prinssi on kyllä antanut sellaisen tiedonannon kaikkiin kyliin. Siitä on useampi vuosikymmen aikaa, mutta varmasti jokainen vuorten lähellä kasvanut tietää, ettei tänne ole tulemista leikkimielellä.”
Olin epäillyt petosta kyllä jo salissa Prinssin edessä, mutta työntänyt sen mielestä silloin. Oli liian loukkaavaa ajatella, kuinka pahasti minut oli petetty ja häpeällistä kuinka hyväuskoinen olin ollutkaan.

Kasvoin kauempana vuorista ja herra Kurki tiesi sen. Hän oli erikseen käskenyt minun olla hiljaa pikku tehtävästäni. En ollut kertonut edes Mikalle, jonka kanssa minun piti sentään mennä naimisiin!

Miksen ollut ymmärtänyt epäillä mitään? Herra Kurki oli osoittanut vastenmielisyyttään minua kohtaan vuosia ja minä olin uskonut hänen yhtäkkiä vain muuttaneen mielensä. Puristin käteni nyrkkiin ja syöksin hedelmät kuiluun sellaisella voimalla, että seinämään jäi lommo.
Kostaisin vielä, kunhan vain pääsisin täältä.


*

Poissa Lavande

  • Vapaamatkustaja
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 878
Vs: Savipalatsi, K-15
« Vastaus #3 : 05-08-2012, 17:30:50 »
4. luku
Nomen est omen



En enää jännittänyt Prinssin seurassa, odotin hänen tuloaan. Missään ei ollut mitään järkeä, olin varmaan jo ihan seinähullu. Päivän kohokohta oli nähdä hänet, silloin en enää murehtinut mitään tai miettinyt paljon mitään muutakaan. Oli jotenkin hankala muistaa, että tämä mies, jonka hymy sulatti minut yksinäisyydestäni oli myös se mies, jonka käskystä mätänin täällä.

“Hyvää iltaa. Minä haastaisin teidät shakkiotteluun”, minä sanoin, ennen kuin hän oli ehtinyt edes sulkea ovea perässään. Pelkäsin ajatusteni lähtevän harhailemaan ihan väärään suuntaan jollen menisi suoraan asiaan.

Hän rypisti otsaansa ja katsoi ympärilleen. Ei tyytymättömästi vaan mietteliäänä, arvelin.
“Hetki”, hän sanoi.
Kuulin kuinka hän käski käytävällä seisovaa vartijaa hakemaan laudan. Hän otti vasta tuodusta hedelmäkorista yhden persikoista ja tarjosi sitä minulle.

“Ei kiitos”, minä sanoin ja nojauduin kauemmas. Hedelmälihan makea tuoksu täytti taas huoneen ja oli saada polveni veteliksi. Tajusin etten kestäisi enää kovin paljon kauempaa. “Tuota, voisinkohan minä saada jotain muuta syömistä? Jotain ihmisille sopivampaa?”

“Etkö sinä tykkää hedelmistä?” hän kysyi, rypistäen otsaansa uudelleen.

“En minä sitä! Ne ovat taivaallisia. Jumalaisia suorastaan. Mutta kun en ole saanut mitään muuta. Moneen päivään. Ne eivät ole ihan hyväksi ruuansulatukselleni.”
Enkä ole syönyt mitään. Moneen päivään. Yritin olla miettimättä, kuinka kiusallinen tilanne tästä tulisi, jos Prinssi kieltäytyisi tai jos joutuisin kertomaan lisää kuvitteellisista mahavaivoistani.

“Mitä sinä haluaisit?”

Maitokiisselin kuva leijui ajatuksissani. Maitokiisseliä oikein täyteläisen vadelmahillon kanssa. Tai mannapuuroa ja mehukeittoa, jossa olisi kokonaisia marjoja seassa.
“Ihan vaan vaikka leipää.”

“Syötkö kalaa?”
Nyökkäsin, ja hän kävi käskyttämässä shakkilaudan kanssa palaavaa vartijaa.

“Täällä ei ole pöytää, eikä tuoleja.”
Vartija oli ehtinyt jo mennä. Prinssi palasi käytävälle ja kosketti seinää. Seinä värähteli, niin kuin se olisi ollut nestettä ja sitten sen pinnalle pulpahti hyvin kiinteän näköinen ovi.
Tuijotin sitä ällistyneenä. Ei seinä ollut reagoinut mitenkään, kun minä siihen olin nojaillut!
“Tule.”

Seurasin häntä seinän läpi uuteen huoneeseen. Se oli varasto täynnä sellaisia taitettavia tuoleja ja pöytiä, joita näki kaikissa saleissa ja kouluissa. Oli outoa nähdä jotain niin normaalia tällaisessa paikassa.
“Ota sinä tuolit”, hän sanoi.

Nappasin kaksi tuolia kainalooni ja hän kantoi pöydän. Kun me olimme taas käytävällä, hän huiskaisi vapaalla kädellään ja ovi suli pois.
“Onko huone silti vielä tuolla seinän takana?” minä kysyin kun hän asetteli nappuloita pöydälle. Lauta oli mäntyä ja tuoksui ihanalta.

“Ei tietenkään, minähän pyyhin oven pois. Se on pari kerrosta ylempänä, jossain poissa tieltä.”

Ihmeellistä! Pystyisiköhän hän taikomaan ulko-ovenkin esille noin vain?
"Voitteko te tehdä ovia minne tahansa?"

"Minne tahansa palatsin sisäpuolella. Se on minun oikeuteni."

Ruoka tuli juuri kun pelimme oli alkamassa. Kasvoton saviolio lykkäsi kärryn sisälle ja poistui kumarruksella. Prinssi istui paikallaan ja minä tajusin, että minun kuuluisi kai tarjoilla.

Minä en ollut liiemmin syönyt kalaa, koska se oli täällä sisämaassa niin kallista. Suurin osa jokien kalastuksesta oli valtion pyörittämää, niin ettei sieltä liiennyt tavallisten ihmisten toreille tarpeeksi eväkkäitä. Akatemian ruokalistoilla olin tosin tottunut turskaan - yleensä kalapuikkoina. Prinssi sanoi, ettei paljon muuta syönytkään kuin kalaa. Olin sanoinkuvaamattoman huojentunut tästä tiedosta! Mikä tahansa oli parempi vaihtoehto kuin ihmisliha.

Vedin kärryn pöydän viereen ja katselin hämmentyneenä tarjottimella olevaa ruokaa. Valkoisen retiisiraasteen päälle oli koottu siivuittain eri värisiä kalaleikkeitä hyvin kauniiseen muodostelmaan. Minä en tunnistanut kaloista yhtään ja näytti epäilyttävästi siltä, kuin ne olisivat olleet raakoja. Tarjottimen vieressä oli pieniä lautasia, keppejä ja pullollinen hyvin mustaa kastiketta. Tämä oli varmaan jotain superhienon väestön ruokaa. Oliko tätä turvallista syödä? Sulattaisiko minun ihmisvatsani edes mitään raakaa?
Minun typertynyt tuijottamiseni ei jäänyt huomaamatta, vaan prinssi otti viimein itse kaksi keppiä käteensä ja nosteli niillä kalasiivuja lautaselleen.

Yritin samaa, mutten saanut keppejä pysymään kädessäni saati onnistunut nostamaan niillä mitään. Loppujen lopuksi prinssi hymyili kärsivällisesti ja päätyi syöttämään minua, joka oli kiusaantumisestani huolimatta aika kivaa.

Minä panostin peliin sen verran, että arvelin sen olevan vielä jotenkin mielenkiintoista hänelle, mutten yrittänytkään voittaa. Halusin seurata hänen taktiikkaansa ja kokeilla millainen pelaaja hän on. Arvelin ihan hyväksi ideaksi esittää hieman tyhmempää, kuin mitä olinkaan. Samalla tekniikalla sain korttia pelatessa aina vastustajan korottamaan panoksia.

“Onko tämä kala raakaa, Teidän Korkeutenne?” kysyin, kun hän ojensi minulle tummanpunaisen kalanpalan. Ne maistuivat taivaallisilta ja minä luotin yksin Prinssin sanaan siitä, että ne sopivat myös ihmisille.

“On”, hän vastasi. “Se on tonnikalaa. Eikä sinun tarvitse teititellä minua kun olemme kahden.”

Se oli hyvä. Oli vähän vinksahtanutta joutua pokkuroimaan henkilölle, jonka kanssa harrasti seksiä.
“Mikä t-- sinun nimesi on?”
Tätä olisi tietenkin voinut kysyä jo aiemmin.

Prinssi ei kuitenkaan pitänyt kysymystä outona.
“Julkinen osa? Ivarus Jemini Melihesc Halfwan --”

Keskeytin lähettini siirtämisen.
“-- Arijoutsi Mantus Mictian Ahriman.”

Ja minä olin luullut Kurjen perheen lasten nimien olevan fiinit. Evalt Mikael ja Airi Lavantina tuntuivat yhtäkkiä ihan tavallisilta nimiltä.
“Aika pitkä. Kuka sinut nimesi?”

“Kuulemma kaikilla isän ystävillä oli ehdotuksia, joten hän yksinkertaisesti listasi ne peräkkäin ehdottajien arvon mukaan. Pitkä nimi on myös kätevä turvallisuussyistä. Jos joku yrittäisi kutsua minua tosinimelläni, ehtisin leikata hänen kielensä irti paljon ennen kuin hän pääsisi edes puoleen väliin.”

Nimillä oli jokin suurempi merkitys aina saduissa. Ehkä tässäkin oli kyse sellaisesta. Ainakin toivoin niin.
“Vai niin. Mitä nimeä ihmiset yleensä käyttävät?”

“En tiedä, kun saamme tänne niin harvoin ihmisiä. Edellinen nainen kutsui minua vain Prinssiksi.”

“Miten sinun vanhempasi nimittävät sinua?”
Minä en halunnut tehdä mitään samalla tavalla kuin tyttö, joka päätyi roskakuiluun. Minua harmitti ylipäätänsäkin olla 'nykyinen ihminen' tai nainen tai mikä lie. Minä olin minä, Pihla Ilmarintytär, enkä mikään edellisen korvike tai rotuni edustaja.

“Isäni kutsuu minua pojakseen.”
Prinssi ei nyt ihan ymmärtänyt, mitä hain takaa.

“Entä äitisi?”

“Minulla ei ole äitiä.”

“Minunkin äitini on kuollut”, kerroin. Tämä oli jokin, joka yhdisti meitä.

“Siitä ei varmaan ole kovin pitkää aikaa, jos sisaruksesi ovat vielä niin nuoria.”

Olisi todella paljon mukavampaa, jollen olisi valehdellut niin perustavanlaatuisista seikoista.
“Niin… Entä sinun äitisi kuolemasta?”

“Biologinen äitini kuoli kun synnyin. Kummini kasvattivat minut. He ovat itse asiassa tulossa vierailulle parin viikon päästä.”

Nyökkäsin.
”Sepä mukavaa.” Hyvin turha fraasi. Olisin kai voinut sanoa jotain, että olisi mukava tavata heidät, mutta olisiko se? Pohdin tätä hiljaa hetken ja palasin sitten takaisin itse asiaan. “Entä ystäväsi? Millä nimellä he kutsuvat sinua?”

Hän oli vaiti tovin, jonka aikana mieleeni juolahti, että kenties demonihallitsijoilla ei ollut hirveästi ystäviä.
“Prinssiksi.”

“Mikä noista nimistä on suosikkisi? Siis oikeasta nimestä.”

Hän vain kohautti olkapäitään. Tämä oli hämmentävän hankalaa.
"Ensimmäistä ja kolmatta saa käyttää yleisesti, yli kolmen nimen perättäin sanominen on rikos ja viidestä nimestä seuraa kuolemantuomio."

Kuulosti kovin pikkumaiselta syyltä saada tuollainen rangaistus, mutta kai nimissä oli jotain mystistä voimaa. Ihmisnimissä ei ainakaan ollut.
“Jos minä keksin jonkun lempinimen, saanko käyttää sitä?”
No kai olisin voinut kutsua häntä Ivarukseksi, mutta se kuulosti hieman vieraalta. Nimien kuuluu olla käytännönläheisiä. Kuten Jorma tai Pentti. Tai Pihla. Halusin joka tapauksessa kutsua häntä nimellä, ei pelkällä tittelillä. Se tuntui aidommalta, henkilökohtaisemmalta.

Prinssi siirsi ratsunsa uhkaamaan kuningatartani ja hymyili sitten.
“Kaikin mokomin.”

Sinä iltana hän jäi ensimmäistä kertaa yöksi. Kahden shakkipelin jälkeen valuimme nukkumaan ja yllättäen minäkin pystyin lepäämään sängyllä. Aikaisin aamulla hän nousi ja suuteli minua poskelle ennen kuin lähti.

Tuijotin kattoa, pehmeästi punastellen ja yritin päättää mitä mieltä kaikesta olin.

~*~

Olin juuri pukeutunut päivävaatteisiin (osasin viimein sitoa yhden kylpyhuoneesta löytyineistä verhoista ylleni), kun saviolio avasi oven. Menin pitämään hänelle ovea auki, hän raahasi mukanaan eväskoria, pahvilaatikkoa ja rekillistä vaatteita. Sillä aikaa kun hän veti vaaterekin sisään, minä livahdin ulos ja suljin oven perässäni. Olio hakkasi ovea sisäpuolelta, muttei tietenkään saanut sitä auki. Kohautin olkapäitäni. Harmin paikka!

Hyvä tuurini jatkui: Rahko ei ollut vartiopaikallaan, vaan käytävä oli tyhjä! Olin epäillytkin tätä, sillä yleensä hän tuli vaihtamaan pari sanaa kanssani heti vuoroonsa tullessaan. Kävelin ihan muina miehinä käytävää kulman taakse. Jos joku näkisi minut, niin en ainakaan mahdollisimman epäilyttävänä juoksisi vaan kävelisin leuka pystyssä.

Kulman takana oli toinen käytävä (portaikko oli kadonnut!), joka vietti hieman alaspäin. Seurasin sitä ja yritin olla huomioimatta kuinka sydämeni takoi.

Ohitin muutaman oven, mutta ne eivät auenneet. Harhailin ympäriinsä, ymmärtämättä ihan minne yritin päästä. Olinko nyt paennut? Kävikö se näin helposti?

Puolen tuntia kuljettuani myönsin olevani eksyksissä. En löytänyt mitään, enkä mihinkään, eikä minulla ollut hajuakaan missä olin. Jännityskin hiipui pikkuhiljaa. Käytävät eivät päättyneet, vaan aina oli uusi käännös tai risteymä. Oloni oli epäaito, ja näinkin jatkossa usein unta noiden loputtomien käytävien kulkemisesta.

Yksin oli ikävää.

Käännyin ympäri ja edessäni oli yhtäkkiä avoin oviaukko, josta avautui kapea näkymä korkeaan huoneeseen täynnä väkeä. Sama sali, jossa minun teurastamistani oli puitu muutama päivä sitten. Nyt olin kuitenkin sivuovella ja tuskin näin saliin. Edessäni oli pitkiä naisia ja miehiä, purppuraan, jadenvihreään ja kultaan verhoutuneina. Ihmettelin hetken yhden selässä kiinni olevia suuria kiiltäviä lisäkkeitä, kunnes tajusin niiden olevan laskostetut siivet. Monella oli myös sarvet, käyrät tai suorat, häntä tai muuten vain omituisia teräviä kulmia ja piikkejä kehossaan. Joukossa oli ihan pieniä otuksia istumassa muiden olkapäillä ja olentoja, jotka olivat lähemmäs kolmemetrisiä.

He naureskelivat ja puhuivat kovaäänisesti keskenään, terävät hampaat pilkahdellen. Tämä oli joukko, johon en koskaan sulautuisi. Kukaan ei huomannut minua, mikä oli hyvä.

Sitten joku setvi kurkkuaan ja sali vaimeni yhtenä humauksena. Se oli Prinssi!
Hän istui valtaistuimellaan rennon oloisena, pukeutuneena kultaan ja vihreään. Olin liian kaukana nähdäkseni yksityiskohtia, mutta hänen tukkansa oli letitetty yhdelle paksulle letille eteen. Sydämeni takoi hänet nähdessäni. Seisoin varpaillani, olin valppaampi. Tarkoittiko se sitä, että pidin hänestä?

Pääovet avattiin ja sisään talutettiin nuori mies. Oletin hänet demoniksi, vaikkei hän näyttänytkään mitenkään erikoiselta. Hän ei vaikuttanut olevan ainakaan yllättynyt seisoessaan Prinssin edessä. Salin toisella laidalla näkyi se ruma seinävaate, johon oli kirjailtu 'Kukaan ei pakene hovista'. Mieleni teki sylkeä sitä.

Valtaistuimen vieressä seisoi virallisesti vanha sarvipäinen nainen. Hän alkoi puhua, enkä minä ymmärtänyt sanaakaan siitä kielestä. Se ei ollut varsinaisesti edes sanoja, vaan helinää, sateen ropinaa ja huminaa. Naksautuksia ja supatuksia, omituista korinaa. Huomasin nostaneeni käteni korvilleni – äänet porautuivat suoraan kalloon.

Puhetta jatkui ihan liian kauan. En erottanut ääniä toisistaan tai huomannut puhujan vaihtumista. Nuori mies vaikutti kuitenkin nyt hätääntyneeltä. Olin todella iloinen, ettei minun tarvinnut olla hänen nahoissaan.

Prinssi ilmeisesti sanoi jotain, pitkänä, sähköisenä äänenä. Koko sali remahti nauruun, joka oli kuin kojootin haukahduksia. Sitten nuoren miehen tuonut vartija kohotti hilperiään ja sivalsi miehen kaulan auki. Mies korahti jotain, ennen kuin vajosi lattialle. Muun väen nauru taukosi hitaasti samalla kun veri levisi marmorilattialle.
Prinssi taputti käsiään yhteen ja kolme hyvin lyhyttä miestä riensi kantamaan ruumiin pois ja pyyhkimään jälkiä lattiasta.

Minun teki pahaa. Olin nähnyt ihan tarpeekseni, liikaakin, peräännyin oviaukosta ja lähdin pois. Halusin ihan minne tahansa muualle. Päätäni särki ja korvissa soi, kun kosketin niitä, sormenpääni värjäytyivät verestä punaisiksi.

Vähän ajan päästä ohitseni juoksi vartija. Katsoin hänen suomuista profiiliaan kun hän kiirehti ohitseni.
“Rahko!”

Rahko kääntyi ympäri kauhistuneen näköisenä
“Ei voi. Sen ainoan kerran kun olen myöhässä!”

Olin varma Rahkon olevan sitä tyyppiä, joka oli vähintään kerran viikossa myöhässä. Olin kuitenkin todella iloinen nähdessäni hänet. Oloni oli kehno ja hän oli joku jo vähän tuttu, ei niin uhkaava.
“Mitä kuuluu? Kiva päivä.”
Yritin turhaan kuulostaa rennolta ja naurahtaa päälle, sillä melkein vapisin äskeisen teloituksen jäljiltä. Olin ollut kerran ennenkin teloituksessa läsnä, ja sekin oli ollut kamalaa, muttei sitä sentään oltu pidetty viihteenä.

“Miksi sinä olet täällä? Miten ihmeessä?”
Rahko oli hieman hengästynyt.

“Rauhoitu! Olen kävelyllä. Tämä on ihan ok.”
Suin hiuksiani korvien eteen, niin ettei veri näkyisi.

“Onko?” hän kysyi epäilevästi.

Nyökkäsin. Hän halusi uskoa minua. Ehkä hän ei uskaltaisi kysyä keneltäkään varmistusta.
“Mutta minä en löydä minnekään. Saata minut takaisin. On nälkäkin.”

“Sinun pitää tietää, minne olet menossa”, hän ärähti samalla kun viittoi minua eteenpäin ja vilkuili paniikissa, ettei kukaan ollut huomannut meitä.
Pistin hänen kommenttinsa muistiin. Seuraavalla kerralla tietäisin ajatella vain ulko-ovea.

Kun pääsin takaisin huoneeni ovelle, livahdin sisään ennen kuin Rahko ehti sanoa mitään. Suljin oven saman tien perässäni. Savimies oli sisällä ja olisi varmaan näyttänyt todella vihaiselta, jos sillä olisi ollut kasvot.

“Odota”, minä huusin kun se tuli lähemmäs. Pelkäsin, että se hyökkäisi kimppuuni.
“Anteeksi, että lukitsin sinut tänne.”

Se astui askelen lähemmäs ja minä vedin vaaterekin väliin. Mitä jos se ei ollut sen vertaa inhimillinen, että sen kanssa voisi neuvotella? Oven sulkeminen tuntui yhtäkkiä tosi tyhmältä idealta.
“Ollaan kuitenkin kavereita. Minä voin auttaa sinua. Meikata sinulle vaikka kasvot!”

Aika epätoivoista. Enkä edes osannut liiemmin meikata – se oli rikkaiden kaupunkilaistyttöjen huvia. Köyhät maalaistylleröt saivat tyytyä nipistelemään poskiaan punaisiksi ja maalaamaan huulet puolukalla. Ei mitään naaman tupsuttelua muutenkaan olisi hyväksytty Akatemiassa.
Savimies kuitenkin pysähtyi ja vaikutti kuin olisi kuunnellut.
“Oletko sinä oikeasti savea? Mehän voisimme muovailla sinulle korvat ja kaikki.”

Minun hämmästyksekseni se pysähtyi ja nyökkäsi, mutta viittoili silti ovea kohti.
“Ymmärrän. Katsotaan kasvoja sitten seuraavalla kerralla kun tulet.”

Hakkasin ja potkin ovea suurta älämölöä pitäen, kunnes Rahko tuli avaamaan. Hän näytti melko kyllästyneeltä minuun, joten väläytin pelihymyni. Oloni oli jo paljon parempi.
“Tiedätkö, meidän täytyy korjata tuo lukko. Ovi menee koko ajan takalukkoon.”
En tiedä uskoiko Rahko minua, mutta ainakaan hän ei sanonut mitään sillä aikaa, kun näpertelin lukon parissa. Hän luultavasti katui koskaan puhuneensakaan minulle.

Lempiserkkuni Elias oli opettanut minua tiirikoimaan yksinkertaisia lukkoja ja purkamaan niitä. Hän oli paitsi sorminäppärä, myös mekaanisesti lahjakas, joten yleensä hän osasi myös koota purkamansa tavarat, toisin kuin minä, joka olin lahjakas ainoastaan hajottamaan. En pitänyt taitojani mitenkään rikollisina, sillä en koskaan ollut varsinaisesti varastanut mitään.

Akatemiassa onnistuin haalimaan hieman mainetta tiirikointitaidoillani: Sain hankittua takaisin huonetoverini Viljan homopornosarjakuvat lukitusta varastosta, mihin opettaja oli ne takavarikoinut. Ikävä kyllä arkkiviholliseni Airi Lavantina Kurki oli vasikoinut minut opettajille ja sain kuusi iltaa jälki-istuntoa työtä tehden, kahdelle kuukaudelle poistumiskiellon Akatemian alueelta muuta kuin marsseja tai erityistehtäviä varten ja karttakepillä sormilleni niin, että jousen jännittäminen ei tahtonut onnistua millään. Olin odottanut enemmän ruumiillista kuritusta ja julkista nöyryyttämistä, varsinkin kun en suostunut tunnustamaan, että olisin vienyt varastosta mitään. Kun minut viimein päästettiin ulkoilmaan, monet vihelsivät ja taputtivat ja Vilja tarjosi minulle kaupungilla annoksen jäätelöä. Jäätelö oli jotain sellaista, mitä meillä ei maaseudulla ollut, joten kirjeessä selitin Mikalle annoksestani kokonaisen sivun verran, vaikka hän oli tietenkin syönyt jäätelöä monet kerrat isänsä mukana kulkiessaan.
Vilja antoi minulle lisäksi nilkkarannekkeen, joka kuulemma suojasi kirouksilta ja demoneilta. Olin pitänyt sen kätkettynä saappaani sisään ja kieltäytynyt kertomasta edes Mikalle, mitä varten Vilja oli sen alkujaan tarkoittanut. Jos kysyttiin, sanoin sen olevan ystävyysranneke. Ironista kyllä se hiersi jalassa ratsastaessa, niin että jätin sen kotiin kun lähdin herra Kurjen kirjettä viemään.

Minut ilmiantanut Airi oli Mikan pikkusisko ja samaa maata isänsä kanssa. En koskaan ihan ymmärtänyt, miksi hän inhosi minua niin paljon. Hän ei lyönyt vetoa tai harrastanut uhkapelejä, joten hän ei koskaan ollut hävinnyt minulle mitään. Hän tuli rikkaasta perheestä, minä köyhästä, joten hänellä ei olisi pitänyt olla mitään aihetta kateuteen. Hän oli myös minua parempi melkein kaikissa kouluaineissa.

Hän oli hakenut Akatemiaan ihan eri syistä kuin minä. Minä olisin käynyt normaalin oppikoulun loppuun jos olisin pystynyt, mutta en onnistunut enää rahoittamaan sitä (parin vuotta korttia pelattuani olin perinyt niin paljon pikkuvippejä muutenkin köyhällä seudulla, että harva suostui pelaamaan minua vastaan ja oli hyvä, etten ollut saanut pidätysmääräystä). Halusin jatkaa vielä jossain opinahjossa, jossa olisi myös kirjasto ja Akatemia oli ainoa koulu, jossa sekä opiskeleminen, että asuminen oli ilmaista. Ainoa koukku oli koulutus sotilaaksi ja valtiolle lupautuminen. Rintamalle ei ollut pakko mennä, mutta Akatemian käyminen tarkoitti sitä, että valtio sai koska tahansa kutsua töihin ja määrätä asemapaikalle jonnekin, millaisiin tehtäviin nyt sitten joutuikin. Minä en pitänyt tätä yhtään huonona ehtona, sillä saattaisinhan päästä vieraille paikkakunnille, eikä tarvitsisi itse huolehtia työn hankinnasta.

Kukaan muu ei oikein ymmärtänyt minua. Meidän seudullamme armeijaa melkein vihattiin, sillä kutsunnoissa oli viety monesta perheestä pojat pois ja sotaorpoja oli hirvittävästi. Kuten minä. Joku kysyikin, että eikö minusta tuntunut häpäisyltä liittyä armeijaan, kun sota oli kuitenkin vienyt molemmat vanhempani. Yritin selittää, ettei kaikista Akatemiasta valmistuneista tullut sotilaita, eniten itselleni. Että sieltä pääsi vartiointitehtäviin eri kaupunkeihin ja muihin valtion virkoihin. Että en minä halunnut tappaa ketään, halusin vain jonkinlaisen muun tulevaisuuden, kuin  työskennellä jollekin nälkäpalkalla.

Minusta kuitenkin tuntui, että yleisesti ajateltiin minun pettäneen rauhaa rakastaneen isäni mennessä Akatemian pääsykokeisiin. Eniten kammosin tätini ja setäni tyhjiä reaktioita. Pelkäsin heidän halveksuntaansa hirveästi, vaikka vakuutin itseni kerrasta toiseen siitä, ettei koulu ollut huono idea.

Selvitin pääsykokeet onneksi hyvin pistein helposti. Airin pääsykokeet eivät menneet kovin hyvin, mutta hänen isänsä pystyi avittamaan kahisevalla suosikkilapsensa alkavaa kunniakasta armeijauraa. Herra Kurki oli myös nuorempana palvellut armeijassa ja jopa pitänyt siitä. Oli hankala ymmärtää, että minun rakas Mikani tuli sellaisesta perheestä.

Aikani askarreltuani sain lukon rikki. Ovi meni kiinni ja pysyikin, mutta lukkoon sitä ei enää saanut. Kamarini ei ollut enää vankila.

~*~

Halusin kokeilla kävelylenkkiä uudelleen, keskittyen johonkin päämäärään. Mietin, mitä tapahtuisi jos hokisin mielessäni “Haluan ulos!” samalla kun kävelisin. Toimiko palatsi minulle samalla tapaa kuin muillekin, vaikka olinkin ihminen? En kuitenkaan päässyt kokeilemaan ideaani, sillä Rahko seurasi minua minne meninkin ja sanoi, ettei kannattanut lähteä hortoilemaan minnekään enää tänään. Hän oli erittäin ärsyttävä, mutta uskoin vakaasti siihen, että tilaisuuteni tulisi vielä.

Myöhemmin päivällä aloin muokkaamaan kasvottomalle ystävälleni kasvoja. En tiennyt sitten yhtään mitä olin tekemässä. En ollut mitenkään lahjakas piirtämään tai maalaamaan, joten minulla ei ollut mitään kovin korkeita odotuksia savesta muotoilun suhteen.

Rahko tuli ovensuuhun seisomaan. Minä ja olio menimme kylpyhuoneeseen, sillä ajattelin hieman narsistisena katsovani peilistä mallia kasvojen tekoon. Lisäksi oletin meidän tarvitsevan vettä, sillä en aikonut vain kynsiä naamaa kokoon.

“Minä en näe mitä te teette”, Rahko nurisi.

“Tule peremmälle sitten”, minä sanoin. Täytin pesualtaan vedellä ja kastoin sormeni.
“Minä lupasin yrittää tehdä tälle tyypille naaman.”

Rahko hymähti.
“En minä voi astua kynnyksen yli. Hälytyskellot alkavat soimaan ja huomenna minulle pidettäisiin oikeudenkäynti Hänen Korkeutensa omaisuuden häpäisystä. Sitä paitsi, yrität ihan turhaan. Ei tuo ole mitään ruukkusavea, magia pitää hänet yhdessä.”

Minä sivelin varovasti märillä käsilläni savimiehen päätä ja mietin, minkä rikkeen mestattu mies oli tehnyt. Savi tuntui kylmältä ja liukkaalta.
“Minä tiesin sen”, mutisin samalla. “Taikuutta on oikeasti olemassa, eikö olekin? Minä tiesin sen aina!”

“Missä kiven alla olet oikein asunut?” Rahko kommentoi.
Muovasin silmille kuoppia ja jätin Rahkon kommentit huomiotta. Jälkeenpäin ajattelin aina, että kasvot olivat jo valmiina savessa, koska niistä tuli niin symmetriset minun lahjattomuudellanikin.

Ei niistä tullut kovinkaan inhimillisoä kasvoja - vielä. Mutta niissä oli kaikki, mitä pitikin. Silmät, nenä ja suu, vaikkakin ne olivat tässä vaiheessa hyvin suuripiirteisiä.

Hänen täytyi lähteä ja se oli hyvä, koska en olisi osannutkaan tehdä enempää.
“Korvat puuttuu”, Rahko sanoi ja se sai minut todella turhautuneeksi.
 
Kun olio oli mennyt ovesta, hymyilin Rahkolle. Haavekuvissani pamautin häntä nykillä nokkaan, peräännyin sitten hänen ulottumattomiinsa ja söin kolmioleivän olion tuomasta eväskorista iloisesti hymyillen. Sanoin vielä jotain nerokasta, kuten:
”Ei mitään henkilökohtaista, tuo on kaikesta siitä tönimisestä ja pelottelusta mitä sain kestää tänne tullessa. Kiitos kun kerroit, ettet voi tulla sisälle.”

Sen sijaan hymähdin vain jotakin, suljin oven ja vetäydyin sängyn viereen istumaan ja murjottamaan. Ei minun ollut varaa riidellä Rahkon kanssa, jäljelle ei jäisi ketään tässä hullujenhuoneessa, jos en olisi väleissä hänen kanssaan.
Minun oli koti-ikävä. Tai pikemminkin ikävä Mikaa, sillä siinä rotankolossa, missä aiemmin asuin ei ollut paljoa hurraamista.

Olikohan hän huomannut jo katoamiseni?

*

Poissa Lavande

  • Vapaamatkustaja
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 878
Vs: Savipalatsi, K-15
« Vastaus #4 : 05-08-2012, 17:31:49 »
5. luku



Tapasin Mikan, kun olin vasta kymmenen. Silloin oli juuri käyty Pikasota, joka on ainoa sota, jonka muistan nimeltä. Hyökkäykset eivät yleensä yltäneet niin maaseudulle, kuin se kylä missä asuin isäni kanssa. Syystä tai toisesta kuitenkin juuri sinne tehtiin ilmahyökkäys, ja koko kylä paloi maan tasalle. Eloonjääneitä oli vain muutama, eikä isäni ollut heidän joukossaan.

Minä jäin siis kokonaan sotaorvoksi (äiti oli kuollut jo vuosia aiemmin edellisen sodan aiheuttamiin kulkutauteihin). Onneksi kuitenkin minulla oli täti ja setä, jotka automaattisesti ottivat vastuun minusta ja se oli kyllä kaikkien mielestä erittäin jalomielinen teko. Heidän maatilallaan minä elelin sitten Akatemiaan lähtöön saakka. Samassa kylässä myös tapasin Mikan. Hän tuli viettämään kesää sinne, kummiensa luokse, ja siitä meidän hieno ystävyystarinamme alkoi. Palattuaan kotiinsa Mika alkoi kirjeenvaihtoon kanssani. Me tapasimme aina kun hän tuli tervehtimään kummejaan ja vähitellen meistä tuli tosi läheisiä. Sitten lähdin Akatemiaan ja siinä vaiheessa meidän kirjeenvaihtomme moninkertaistui, kun minulla oli harmillisen vähän kirjoitushaluisia tuttuja. Kun minut erotettiin armeijasta, muutin automaattisesti Mikan kylään. En halunnut sedän ja tädin pettyneiden katseiden luo.

Mika harrasti hyväntekeväisyyttä ja köyhäinapua siinä muodossa, että toi minulle usein heiltä ruokaa ja vähän muutakin pikkutavaraa. Tämä raivostutti hänen isäänsä ja pikkusiskoaan, mikä oli sekin ihan mukavaa. Olin liian ylpeä pyytääkseni apua, mutta olin oikeasti hyvin kiitollinen jokaisesta kerrasta kun sain syödäkseni muuta kuin velliä ja minua harmitti, kun en keksinyt mitään keinoa, millä maksaa takaisin.

Koska Mika alkaisi epäilemään katoamistani? Lähtisiköhän hän etsimään minua? En ollut kertonut kenellekään, minne lähdin, joten kukaan ei osaisi yhdistää minua herra Kurkeen tai vuoriin. Ei kai hän kuitenkaan uskoisi, että olisin lähtenyt vain matkalle sanomatta mitään? En halunnut häntä tänne, mutta halusin, että joku jossakin ajattelisi minua. Että minulla oli jokin sidos ulkomaailmaan.

~*~

Prinssi tuli vasta seuraavana päivänä, ennen lounasaikaa. Hänet nähdessäni muistin heti, kuinka tyynesti hän oli seurannut teloitusta ja nauranut muiden mukana. Nyt hän kuitenkin hymyili minulle lempeästi. Kyseessä ei voinut olla sama mies.

Olin melko laittautunut, sillä olion tuomalla rekillä oli ollut kasoittain kauniita, hienoja vaatteita ja paljon kosmetiikkaa. En harmikseni ymmärtänyt mihin tarkoitukseen monikaan lukuisista pienistä puteleista oli, sillä niissä ei ollut käyttöohjeita, mutta ainakin tuoksuin hyvältä ja ylläni oli hempeä, ohuen ohut vaate. En tiennyt sille nimeä ja saatoin vain toivoa, että se oli oikein ylläni.

Vastasin hänen hymyynsä hieman pingottuneesti. En nähnyt mitään ulospääsyä tilanteesta. Hän kiersi kätensä ympärilleni ja painoi minut vasten rintakehäänsä. Ne olivat lämpimät, vahvat kädet.

Sitten en enää muistanutkaan mitä olin aiemmin murehtinut. Oli kuin aurinko olisi taas noussut kun hän oli vierelläni.
“Minulla on pari tuntia vapaata”, hän sanoi, kumartuen aivan korvanjuureen. Hänen  hengityksensä huokui iholleni, kaulaa pitkin leningin alle jännittävinä väreinä. “Huvittaisiko sinua..?”

Sitten hän ehdotti jotain melko rivoa.
“Minä pidän sinun luovuudestasi, Väinö.”

Hän tuijotti minua hämmentyneenä.
“Väinö?”

Eksyin hieman meidän kiehnäyksestämme.
“Niin. Eikö olekin hyvä nimi? Minä mietin ensin jotain väännöstä jostain sinun nimestäsi, mutten sitten oikeastaan muistanut niistä mitään.”

Hän katsoi minua pitkään ja arvelin hänen epäilevän minua vähä-älyiseksi, mutta sitten hän puhkesi hymyyn ja mieleni teki suudella noita huulia.
“Väinö”, hän sanoi olkiaan kohauttaen. Hänen kätensä eksyi nopeasti hieman sopimattomiin paikkoihin. “Siitä minun ideastani…”

Muutaman idean toteuttamisen jälkeen makasin häntä vasten sängyllä, hyvin alasti ja nihkeänä. Minä en pysynyt järkevänä hänen seurassaan. Kaikki pakosuunnitelmani hajosivat olemattomiin heti kun hän oli lähellä. Muistin hänen naurunsa teloitetun nuoren miehen ahdingolle ja minua kuvotti, että makasin sellaisen miehen kanssa. Minä kuvotin, ei hän. Ongelmani olivat niin mieltä raastavia, etten tiennyt itkeäkö vaiko nauraa.
“Minä haluan ulos täältä.”

“Pihalle? Et halua… Siellä sataa tänään.”
En tiennyt ymmärsikö hän minut aina tahallaan väärin vai ei. Suljin silmäni ja kuvittelin sateen. Lämpimän sateen, joka ropisi peltikattoa vasten ja tuudittaisi uneen. Ei mitään syksyistä vihmaa kurassa marssiessa. Kun avasin silmäni, oli vain hiljaista.

“Minulla on tylsää silloin kun sinä et ole täällä”, sanoin. Tosin ‘tylsää’ ei ollut ihan oikea sana sille. ”Tarvitsisin tekemistä.”

“Onhan täällä vaatteita ja meikkejä”, hän sanoi.
Mikset sinä ole onnellinen, kun sinulla on kerta vaatteita ja meikkejä?

“En kai minä voi koko päivää kuluttaa pukeutumalla ja riisuutumalla”, mutisin. ”Täällä on aika ikävää. Jos saisin hakea tavaroita kotoa, täällä olisi paljon mukavampaa. Voisin samalla hyvästellä isäni ja pikkusisareni, niin heidän ei tarvitsisi murehtia minua turhaan. Olisin sitten valmis olemaan täällä sinun luonasi.”

Höpötin. Olin nuorempana teeskennellyt joskus itselleni, että isä olisi vielä hengissä ja oli ollut vain pitkällä matkalla ja että menisimme kotiin. Joskus uneksin, että meitä oli vielä me kaikki neljä, vaikken oikeastaan muistanut enää äitiäni tai pikkusiskoani. Meistä oli otettu valokuva vähän ennen äitini ja sisareni sairastumista. Se oli minulla kotona odottamassa, raameihin kiinnitettynä. Täti ja setäkin olivat puhuneet välillä valokuvan ottamisesta. Meitä oli vain vähän liikaa yhteen kuvaan, niin että siitä olisi saanut mitään selvää. Eliaskin oli kihloissa ja menisi varmasti pian naimisiin ja hankkisi puolisonsa kanssa oikean lapsikatraan.

”Kovinpa kiitollinen sinä olet, Pihla”, hän totesi, syyttävästi. Hänen moitteensa sai minut häpeämään ja kääntämään katseeni pois. Jokainen poikkipuolinen sana rakastajaltani tuntui suoraan sydämessä. ”Tämä on sinun kotisi. Ei ole mitään ulkomaailmaa.”

Olin hetken hiljaa harmistuneena. Päätin kuitenkin jatkaa.
”Mutta meidän ihmisten täytyy katsos saada myös jaloitella, mieluiten ulkoilmassa. Tällainen sisällä paikallaan oleminen on terveydelle huonoksi.”

Hän älähti, kuin olisin saivarrellut.
”Ei minulla ole aikaa viedä sinua ulos, eikä sinun ole hyvä mennä ilman minua. Minnekään.” Vain takavuosien armeijakuri esti leukaani loksahtamasta auki. Hän ilmeisesti huomasi vierastukseni ja jatkoi pehmeämmin:
“Osaatko sinä lukea?”

En ilmeisesti vaikuttanut kovin älykkäältä tyypiltä. Kenties siitä olisi apua jatkossa, hän ei ainakaan epäilisi minun suunnittelevan mitään. Ajatus paosta kyti aina taustalla, vaikka aivoni pehmenivätkin Hänen Korkeutensa kainalossa.
“Osaan.”

“Haluaisitko kirjastoon?”

Minä halusin.

~*~

Kun olimme puhdistautuneet hieman ja taas vaatetettuja, seurasin Väinöä käytäviä pitkin. Kuljin vähän hänen jäljessään ihan jo siitäkin syystä, että hänen askeleensa olivat melkoisia harppauksia minun askeliini verrattuina. Rahko ei ollut vuorossa, mikä oli harmi, sillä olisin hyvin mielelläni ärsyttänyt häntä nyt kun itse Prinssi oli seurassani. Hänen karvainen kaverinsa sen sijaan oli. Vilkutin hänelle salaa oikein iloisesti. Oli hyvä idea tutustua mahdollisimman moneen.

Kirjasto oli hirvittävän korkea sali, jossa oli kirjoja monessa kerroksessa. Ilmassa leijui omituinen haju. Jouduin hetken miettimään missä olin haistanut moisen tuoksun ennen.

Isoäidilläni oli muutama aikakausilehti nuoruudestaan tallessa, kunnes setä oli löytänyt ne ja vaatinut poltettavaksi. Vanhat kirjat ja lehdet oli määrätty poltettavaksi, jottei kukaan saisi huonoja vaikutteita vanhasta ja väärästä tiedosta. Ilmeisesti ennen muinoin oli ollut paljon väärää, koska historiankirjojen tapahtumatkin alkoivat yleensä kymmenisen vuotta ennen minun syntymääni ja olen melko varma, että sitäkin ennen oli tapahtunut jotain. Mutta haju, sehän se oli. Vanha paperi!

Meitä vastaan tuli minun mittaiseni nainen, jolla oli harmaa jakkupuku ja mustan tukan seassa käyrät sarvet. Hänen silmänsä olivat kapeat, vihreät viirut ja ihonsa hyvin vaalea. Meidän kohdallamme hän päästi jonkin mehiläisten surinaa muistuttavan äänen, joka otti minua korviin.
“Voinko auttaa teidän korkeuttanne?”

“Neiti kaipaa luettavaa.”

Nainen kääntyi katsomaan minua ja hymyili hieman, kuin olisi söpöä, että osaan lukea.
“Sepä hienoa! Rakkausromaanit ovat täälläpäin.”

Seurasin häntä korkean kirjaseinämän luo. Selasin kirjoja, yksikään ei ollut tutun kuuloinen. Eivät ne muutenkaan kiinnostaneet minua, ei tässä tilanteessa.
“Tuota, rouva. Olisin haistavanani täällä jotakin vanhaa.”

“Anteeksi kuinka?” Hänen ilmeensä vaihtui hyvin jähmeäksi ja muodolliseksi.

“Tarkoitan siis, että onkohan täällä vanhoja kirjoja?”

Kirjastodemoni kasoi minua kuin tärähtänyttä.
”Ai ensipainoksia? Ja mistähän teoksesta?”

Enhän minä osannut nimetä mitään kirjoja!
“Minua huvittaisi lukea jotain vanhaa.”

Nainen katsoi ylitseni Väinöä. He eivät ymmärtäneet minua.
“Onko joku tietty vuosikymmen tai vuosisata, josta olette kiinnostunut?”

“Onko täällä historiankirjoja? Vaikka viisikymmentä vuotta vanhoja?”
Nainen ja Väinö katsoivat taas toisiaan. Sitten Väinö laski kätensä olkapäilleni jotenkin myötätuntoisesti.
“Haluaisitko romaanin sijaan mieluummin historiankirjan?”
Hän kysyi, vähän kuin lapselta.

Epäröin hetken. Tästä tuli nyt tällainen haloo, niin menin vähän hämilleni.
“Kyllä, kiitos”, vastasin kuitenkin.

~*~

Oli hyvä, että minulla oli nyt kirjoja, koska rakastajaani ei näkynyt neljään päivään. Huoneeseeni sulkeutuminen oli entistä ahdistavampaa. Olisi paljon kivempi sanoa, etten kuluttanut niitä neljää päivää vain odottamalla häntä, mutta juuri niin minä tein.

Suosioni Rahkon silmissä kasvoi hieman. Siihen auttoi paljon se, että pelatessamme jälleen korttia, hänen karvainen kimblekaverinsa sattui paikalle ja minä pyysin hänet mukaan peliin. Hänen nimensä oli Jaakko. Iskin Rahkolle silmää, kun pelitoverimme ei huomannut.

Jaakko oli tarkkaavaisempi ja fiksumpi pelaaja kuin Rahko, mutta hänkin hävisi surkeasti minulle. Minä hymyilin itsetyytyväisesti, Rahko hymyili. Ainakin maailmassa oli jotain, jossa olin hyvä.
“Et sinä sattuisi olemaan hyvä savenvalannassa, Jaakko?” minä kysyin. Olio halusi korvat.

“Neuvoja hän osaa antaa”, Rahko tuhahti. “Asiantuntijan lausuntoja aiheesta kuin aiheesta.”

Jaakko loi Rahkolle hyvin häijyn katseen. Minä tarkkailin heitä kiinnostuneena.
“No voit tulla neuvomaan minua muotoiluprojektissani seuraavan kerran kun tänne tuodaan ruokaa.”

Juuri niin hän teki. Olio tuli voileipäkärryn kanssa ja me leiriydyimme käytävälle. Ohikulkijoita ei ollut, ei tällä syrjäisellä kujalla, joten kukaan ei päässyt kysymään, minkä takia keskellä käytävää yksi vartija-asuinen demoni ahmi kolmioleipiä, sillä aikaa kun kolmasosan pienempi ihminen silitteli savimiehen poskea toisen demonin kommentoidessa vieressä.

~*~

Demonihistoria oli hämmentävää. Ja sitä oli niin pitkälle, että minua alkoi huimata kun yritin järkeistää asioita. Miksei Akatemian kirjoissa ollut historiaa kuin muutama vuosikymmen? Olin aina ajatellut, että silloin sivistys alkoi, mutta demonikirjoissa oli merkintöjä sodista, missä ihmisetkin olivat mukana, tuhansien vuosien ajalta. En ymmärtänyt edes niin suurta numeroa.

Kolmenkymmenen vuoden takaisille asioille oli varattu kokonainen oma kappaleensa. Silloin oli pantu käytäntöön “Liitto”, joka oli pyhä hyökkäämättömyyssopimus 'meiän wäen' ja ihmisten välillä. Sopimusta oli laadittu viisitoista vuotta ja sen tarkoitus oli pysäyttää sodat. Tässä kohtaa minua nauratti. En voinut muistaa ainuttakaan vuotta, jolloin ei olisi joko pelätty sotaa, oltu sodassa tai kärsitty sodanjälkeisestä kulkutautiepidemiasta tai ruuanpuutteesta, mutta ehkä kyseessä oli sodat ihmisten ja näiden örkkien välillä. En taatusti olisi värväytynyt Akatemiaan jos riskinä olisi ollut joutua taisteluun demoniarmeijaa vastaan.

Olin vähän pettynyt, ettei isoäitini ollut koskaan puhunut mitään näistä asioista. Hän oli tarpeeksi vanha, mutta ehkä nämä olivatkin salaisia juttuja. Demoneista tai sen sellaisista ei muutenkaan sopinut puhua julkisella paikalla. Pelkkä ajatus tuntui kiusalliselta. Ehkä vanha historia oli niin demonipitoista, että se päätettiin näin uudella ajalla siivota kokonaan pois.

Kirjassa oli kopio alkuperäisen sopimuksen allekirjoittajista. Hämmästyksekseni tunnistin yhden, hyvinkin kitkerästi.

Majuri Holmlund

Samalla käsialalla oli allekirjoitettu minun erotusasiakirjani, tosin titteli nimen edessä komeili nykyään jo eversti.

~*~

Minun potkuni olivat oikeasti surkeiden sattumusten sarja. Olimme vasta päässeet Akatemiasta ja edessä oli puoli vuotta armeijan palvelusta, jonka jälkeen meidät hajautettaisiin eri tehtäviin. Kävi niin surkeasti, että minä ja Airi jouduimme samaan joukkueeseen, joten hän käräytti minun pokeririnkini heti ensimmäisen viikon aikana. Sen takia jouduin huonoihin väleihin joukkueenjohtajani kanssa ja suunnilleen jokaisen muun leirin isomman kihon kanssa. Heillä oli aiemmin ilmeisesti ollut isoja ongelmia uhkapelaamisen kanssa. En ajatellut tätä silloin minään isona pahana, ainahan olin ongelmissa ja varmasti selviäisin loppuajan vähän vähemmän pidettynäkin.

Sain silloin hieman lisätienestiä välittämällä salaa kirjeitä meidän leiristämme miesten leiriin. Se oli melko uhkarohkeata toimintaa sen jälkeen, kun pokerinpeluumme oli kahdesti keskeytetty. Yleensä kaikki kuitenkin meni hyvin. Kirjeiden välitys oli sellainen tehtävä, josta sai rahan lisäksi muiden arvostuksen ja minä olin enemmän kuin vähän perso kunnialle ja kehuille.

Eräänä iltana kuitenkin kaikki meni pieleen. En ollut päässyt edes meidän leiristämme, kun yhtäkkiä kaikki lamput sammuivat. Sähkökatkos. Niitä kävi usein. Ajattelin pimeyttä etuna, mutta sitten kuulin ryhmän ihmisiä lähestyvän. Luikin nopeasti ja äänettömästi eteenpäin - ja törmäsin johonkin. Kuului tömähdys ja ärähdys, kun joku edestäni pöllähti selälleen maahan ja siitä vasta hälinä alkoikin.

Minun olisi kai pitänyt auttaa kaatunut ylös, mutta sen sijaan pelästyin ja aioin juosta karkuun. Silloin valot napsahtivat takaisin päälle. Näin joukkueenjohtajamme ja joukon muita tärkeitä pamppuja miesten puolelta. Maassa, rähmällään kurassa, makasi vanha viiksekäs mies.

Kävi ilmi, että viiksimies oli yllätysvierailulle saapunut eversti Holmlund. Meni hetki, kun tuijotin häntä kauhuissani sillä aikaa kun joku hänen mukanaan tulleista upseereista auttoi hänet ylös. Tyhmyydelläni ei ollut rajaa. Yritin vieläkin vain kävellä pois, kunnes minut pysäytettiin. Siinä vaiheessa runsas anteeksipyyntötulvani oli yhtä tyhjän kanssa. Taskuni tutkittiin ja kantamani kirje löydettiin. Se oli osoitettu E:lle, S:ltä, joten ketään muuta ei osattu sotkea mukaan, enkä minä laverrellut. Ajattelin olevani sankari ja saavani korkeintaan huomautuksen ja nuhtelun ja pari päivää ruumiillistä kuritusta.

Jos en olisi jäänyt pokerista kiinni, joukkueenjohtajalla ei olisi ollut niin kelvotonta kuvaa minusta ja hän olisi saattanut puolustaa minua. Jos en olisi yrittänyt pakoon, vaan olisin auttanut everstin heti ylös ja pyytänyt anteeksi, hän ei kenties olisi ollut niin vihainen. Mutta niin kuitenkin kävi, että minä olin tehnyt viimeisen virheeni ja minusta päätettiin tehdä varoittava esimerkki. Itsensä everstin allekirjoittama eroilmoitus.

Mika kuuli asiasta ensimmäisinä, koska Airin lomat olivat alkaneet samoihin aikoihin ja hän oli kertonut potkuistani kaikille. Mukaan lukien setäni ja tätini – en kehdannut tavata heitä ollenkaan. Sain seudullamme auttamattomasti luuserin maineen. Oli turha selitellä, että valtio tuskin luopui minusta kokonaan käytettyään hyvän tovin kouluttamiseeni ja että minut luultavasti kutsuttaisiin johonkin virkaan jonkin ajan kuluttua. Muut ihmiset näkivät minussa vain sotaorvon, joka oli ehdoin tahdoin häpäissyt isänsä kuoleman liittymällä armeijaan ja saanut saman tien potkut kelvottomuudensa takia. Sen jälkeen kun olin sopinut naimisiin menosta Mikan kanssa, hän lupasi kehystää eroilmoituksen tulevan talomme takanreunalle. Olihan se tavallaan arvopaperi.

~*~

Kun Väinö taas palasi, hän pyysi anteeksi poissaoloaan ja puhui kiireistään ja minä yritin olla tarrautumatta häneen. Minä olin aina täällä, hänen käytettävissään. Hän saattoi mennä ja tulla miten tykkäsi. Hänellä oli elämä ja ilmeisesti hänen olisi pitänyt olla myös minun elämäni.

Olin vähän pohtinut asioita ja päätynyt suuressa seinähulluudessani siihen, että minä ja Väinö tavallaan seurustelimme. Melko häiriintyneellä tavalla. Saadakseni hieman tasapainoa, meidän pitäisi tehdä kaikenlaista, muutakin kuin seksiä. Pelasin hänen kanssaan uudelleen shakkia ja yritin jutella mahdollisimman paljon - kysellä hovin asioista ja niin edespäin. Häntä ei kuitenkaan kiinnostanut puhua kanssani työasioista - hänellä oli mielessä paljon fyysisempää tekemistä.

“Eivät ne ole mitenkään mielenkiintoisia juttuja.”
Ehkeivät hänelle. Minä sen sijaan vietin päiväni pääasiaksi tässä vankilassa. Siinä tilassa jopa politiikka alkaa kummasti kiinnostamaan. Lisäksi olisin halunnut jonkun oikeutuksen sen nuoren miehen teloitukselle. Ehkä hän oli sarjamurhaaja tai raiskaaja.
“Ylihuomenna illalla on illalliset, joille osallistun. Hyvin epämuodolliset. Voit tulla mukaan jos haluat.”

Minä halusin.

”Haluatko istua erikseen vai vierelläni?” Tämä vaikutti tärkeältä kysymykseltä. ”Voin kyllä pyytää järjestää sinulle oman paikan.”

”Voin istua vierelläsi”, sanoin, koska olin yhtäkkiä pelkuri. Olisi ehkä turvallisempaa tarkkailla tilannetta hänen läheltään.

”Hyvä”, Väinö sanoi.

Olio kattoi meille taas raakaa kalaa. Lautasella oli nyt myös pieniä lonkeroisia otuksia, joita epäilin mustekaloiksi. Minä iskin savimiehelle silmää, paljolti siksi koska se pystyi vastaamaan siihen. Sillä oli silmät ja vieläpä silmäluometkin. Valkuaiset olivat hohtavan valkoiset ja iirikset säihkyvin hilein koristetut vihreät, sillä silmät oli maalattu kynsilakalla. Olin ajatellut kiinnittää sille seuraavaksi tekoripset kosmetiikkavarastostani.

Väinö tuijotti ystävääni otsa rypyssä.
“Mitä sinulle on tapahtunut?”
Hän korotti kätensä koskeakseen, jolloin minä ponkaisin ylös.

“Varovasti sitten!” minä huudahdin, vaikka järkevämpää olisi kenties ollut pysyä vaiti.
Olin kuullut Jaakolta ja Rahkolta tarinoita rakastajastani. Prinssin sormenpäissä oli niin paljon magiaa, että pelkäsin kasvojen sulavan kosketuksesta. Olin käyttänyt paljon aikaa Olion kasvoihin.

“Sinäkö nuo olet tehnyt?” hän kysyi ja tuijotti minua kuin häiriintynyttä. Hän veti kätensä takaisin. Nyökkäsin. Hänen ilmeensä suli hymyyn ja minä pidin siitä hymystä ihan älyttömästi.
“Typerys. Minkä ihmeen takia?”

Kohautin olkapäitäni ja hän nauroi. Ei mitään pilkkanaurua, vaan puhdasta hyväntuulisuutta. Minua ei jaksanut harmittaa hänen moitteensa.

~*~

Seuraavan päivän vietin peilin edessä, sovittaen erilaisia asuvaihtoehtoja hermostuneena. Olion tuomalla vaaterekillä oli joukko hyvin hienoja ja omituisia vaatteita. Tämä ei todellakaan ollut erikoisalaani. Oli sellaisia kangasrykelmiä, joita en osannut edes pukea. Oli pehmeitä vaatteita, joista ei tiennyt, olivatko ne toppeja, hameita vai alusvaatteita. Sitten oli sellaisia, kuten karmiininpunainen, kimalteleva kietaisumekko joka oli satumaisen hienoa, pehmeää kangasta ja laskeutui ylleni hyvin dramaattisesti.

Tuijotin peilikuvaani. Oli kuin pääni olisi liimattu johonkin muotikuvaan. Minä en sopinut mihinkään näistä vaatteista.
Masennuin. Koko elämäni olin haaveillut hienoista puvuista ja mekoista ja loppujen lopuksi olin liian maalainen mihinkään niistä.

Jaakko seisoi ovensuussa, kun hain rekiltä uuden satsin vaatteita kylpyhuoneeseen. Pidin ovea käytävälle auki, jotta ilma pääsi kulkemaan.
“Ihan samahan se on mitä laitat päällesi.”

“Miten niin?” minä kysyin samalla kun kieputin sinisen verhon näköistä pukua ylleni.

“No et kuitenkaan näytä hovinaiselta. Ei meikkiä, ei kunnon kampausta.”

Sain pyytää Oliolta mitä sitten satuin tarvitsemaankaan, oli Väinö sanonut, mutten saanut muita kun saviystäväni tänne. Ei siis ketään opettamaan ehostuksen saloja. Olin ensitöikseni pyytänyt kirjoitusvälineitä ja jotain vihon tapaista. Päiväkirjaksi, kerroin Väinölle hänen kysyessään. Pidin aina päiväkirjaa, selitin, mikä oli vale. Tyhjä, nahkakantinen muistio, jonka sain oli kai tulkittavissa päiväkirjaksi. Tarkoitukseni oli kirjata muistiin valheeni ja lopputulos oli hyvin Väinö-keskeiseltä näyttävä päiväkirja. Tiesin, että hän lukisi sitä jos vain saisi tilaisuuden. Olin harkinnut kirjoittavani jotain hänelle luettavaksi, että mielestäni hänen hiusrajansa nousi uhkaavasti tai että hän söi paljon enemmän kuin viisikymppisen miehen olisi syytä, mutten ollut varma kuinka pitkälle hänen huumorintajunsa ylsi.

“Eikä sarvia”, huomautin. En minä halunnutkaan olla mikään hovidemoni.

Illalla kuitenkin Olio toi minulle paketin.
Sisällä oli valkoista, hulmuavaa kangasta oleva housupuku, sininen silkkihuivi ja sen päällä kortti, jossa oli jokin töherretty symboli ja alla luki 'Väinö'. Housupuku oli hyvä. Se oli melkein kuin univormu. Pysyi ylläni ja ymmärsin miten pukeakin sen. Oloni oli hieman varmempi.

Paketin pohjalla oli vielä huiviin sopivat alusvaatteet, jotka näyttivät kovasti pienistä orvokinkukista tehdyiltä. Hypistelin niitä kummastuneena. Miten omituinen mies!

Poissa Lavande

  • Vapaamatkustaja
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 878
Vs: Savipalatsi, K-16
« Vastaus #5 : 19-02-2013, 16:09:26 »
6. luku



Illalliset jännittivät minua niin paljon, että istuessani Väinön vierellä, puoliksi hänen sylissään, hän valitti minun tärisemisestäni.
”Olisit kertonut etukäteen, että kaipaat rentouttamista”, hän kuiskasi korvan juureeni, yhtenä lämpimänä henkäyksenä, ja hipaisi kädellään sisäreittäni. Minua sekä hirvitti, että hykerrytti moinen sopimattomuus tällaisessa paikkaa.
Ilta järjestettiin pyöreässä kammiossa, jonka seinät hohtivat merenvihreinä. En uskonut sen olevan osa palatsia, sillä olimme joutuneet kävelemään jonkun matkaa luolamaista hämärää käytävää ennen perille pääsyä, eikä mikään matkalla näyttänyt samalta kuin mitä palatsissa. Kai Väinö olisi taikonut meille oven, jos se olisi ollut mahdollista. Olimme kulkeneet kahden ja minä olin ollut kävelystä niin riemuissani, että olisin varmaan tehnyt kärrynpyöriä, ellen olisi pukeutunut jäykkään valkoiseen asuuni. Mutta tämä tilanne, täynnä häijyn oloisia vieraita eristykseni jäljiltä sai minut hiljaiseksi ja hermostuneeksi.

Kaikki vieraat istuivat suurilla tyynyillä matalan pöydän ääressä. Väinö ja minä olimme pöydän päässä. Hän oli kai kunniavieras. Muita vieraita oli noin tusinan verran ja illan isäntä istui pöydän toisessa päässä. Hän oli lihava ja hieman sinertävä ryppyinen mies, jonka nenä oli ennemminkin kuono, kuin mikään inhimillinen nenävärkki. Hänellä oli pitkät valkeat viikset, jotka heiluivat edestakaisin hänen puhuessaan tai nauraessaan.

Olin asettanut illalle itselleni tavoitteita:
1. Paina mieleen mitä tahansa hyödyllisen oloista
2. Näytä rennolta ja ehkä vähän pitkästyneeltäkin.

Halusin olla huomaamaton tarkkailija, turvassa pitkästyneisyyden takana. Rentous oli toiveajattelua, sillä tunsin oloni hyvin epämukavaksi vieraassa seurueessa, jossa melkein jokaisella oli sarvet tai hyvin, hyvin terävät hampaat. Kai minun olisi pitänyt jo tottua olemaan hirviöiden keskellä, mutta jokin minussa harasi vastaan tällaisessa tilanteessa. Erotuin liikaa joukosta. Kukaan ei puhutellut suoraan minua, enkä minä ketään, mutta muut vieraat saattoivat esittää Väinölle kommentteja, kuten että ”Toivoaksemme ystävänne nauttii hovielämästä”. Sitten he hymyilivät päälle hampaankärjet vilkkuen melko epärehellisen oloisesti.

Suunnilleen puolivälissä pöytää istui hyvin povekas nainen, joka vähän väliä loi minun suuntaani häijyjä katseita. En osannut sanoa varmaksi vilkuiliko hän minua vai Väinöä, sillä hänen silmänsä olivat samanlaiset vihreät viirut kuin mitä kirjastodemonin silmät. Hänellä oli dramaattisen kapea vyötärö, melkeinpä valkoinen iho ja saman värinen polkkatukka. Hänen sormensa olivat hyvin hoikat ja moniniveliset, kyntensä pitkät ja vaarallisen oloiset niiden naputtaessa lasia.
Hänen kanssaan en haluaisi jäädä kahden.

”Kuinka mielissäni olenkaan, että suvaitsitte kunnioittaa matalaa majaani läsnäolollanne, oi Ylhäisyys”, illan isäntä sanoi Väinölle. Hän puhui niin muodollisesti, etten ollut hetkeen varma, oliko hän tosissaan vai sarkastinen.
”Varsinkin näin kiireiseen aikaan.”

”Koska tahansa, Brutus.”
Väinö hymyili hyvin luontevasti.

”Miksi nyt on kiire?” kysyin vaivihkaa häneltä. Tiesin Hovin asioista hyvin vähän. Väinö oli harvoin halukas puhumaan aiheesta ja Rahko ei tiennyt kovin paljoa. Ei sillä, että minä olisin mistään mitään tiennyt armeija-aikoinani.

”Paljon vieraita tulossa. Kummini ja myöhemmin tänä vuonna isäni. Täällä harvemmin käy ketään, kun olemme niin syrjässä. Sitten viime aikoina olen joutunut istumaan neuvoston kokouksissa harmillisen usein. On ollut myös muita istuntoja ja kaikenlaista muuta.”

Ajattelin taas mestattua nuorta miestä. Inhon tunne tappoa kohtaan ei kuitenkaan säilynyt kauaa. Väinö suuteli minua poskelle ja kaikki pelot ja huolet haihtuivat pois. Yritin muistaa, mikä minua aiemmin oli ahdistanut. Turhaan. Kun hän oli läsnä, en kyennyt ajattelemaan pahaa. En saanut loppujen lopuksi tavoitteitani toteutettua tai edes vatsaani kylläiseksi, sillä Väinö kuiskasi minulle, ettei minun kannattaisi syödä täällä mitään. Kaikki näytti tietenkin aivan fantastiselta ja tuoksu olisi hurmannut nirsoimmankin ruokailijan. Olin kuitenkin jo tottunut näännyttämään itseäni ja kieltäytymään kaikesta liian hyvän oloisesta, niin ettei yksi ilta lisää tuntunut missään.
Ruuan lomassa kolme laihaa, sorkkajalkaista poikaa soitti musiikkia. Yksi jotain huilun tapaista, toinen löi tahtia tamburiinista ja kolmas tanssi. Seurasin esitystä samalla, kun yritin kuunnella vaivihkaa muiden keskusteluja. Sain selville vähän kaikenlaista, mutta mikään ei tuntunut merkitykselliseltä.

~*~

Kun muutama, melko yksitoikkoinen tunti myöhemmin kävelimme takaisin, kahdestaan, pälyilin epäluuloisesti hämyisiä lohkareentaustoja. Reitillä oli vaikka millä mitalla sopivia paikkoja, mihin palkkamurhaaja voisi piiloutua.
Huomautin asiasta Väinölle.
”Sinulla ei ole henkivartijoitakaan mukana.”

”En minä tarvitse.”

”Se valkotukkainen ampiainenkin vilkuili sinua kovin murhaavasti.”

Hän katsoi minua hetken, kunnes ymmärsi, ketä tarkoitin.
”Kaeti Acantha? Näinköhän... Pysy kaukana hänestä. Minä en ole missään vaarassa.”

Moinen itsevarmuus hämmästytti minua. Tiesin korkea-arvoisilla virkamiehillä olevan  yleensä useitakin henkivartijoita, osa Akatemiasta valmistuneita, ja silti murhayritykset olivat melko yleisiä. En jaksanut uskoa, että demonit olisivat jotenkin poliittisesti seesteisempää sakkia.

Ajatus, että Väinölle kävisi jotain oli niin kamala, että sydäntäni särki. Jouduin tarttumaan äkillisesti pukuni rinnuksista.
”Niinkö?”

Väinö nauroi minun tuskalleni.
”Epäiletkö sitä, että pärjäisin? Vai kenties suunnittelet murhaani?”
Hän pyöräytti minut eteensä ja varasti nopean suudelman.

Minua ei kuitenkaan naurattanut.
”Jos hyökkääjiä olisi useampi.”

”Vaikka viisikymmentä! Tiedät kai, että minussa on paljon magiaa?”

Nyökkäsin. Olimme pysähtyneet seinämään kiinnitetyn soihdun kohdalle. Imavirta sai liekin lepattamaan.

”En tiedä pystyvätkö ihmiset tuntemaan magiaa, mutta minulla on sitä poikkeuksellisen paljon. Niin paljon, että olen tämän takapajulan prinssi, vaikken ole ollenkaan aatelista syntyperää. Isäni on kenraali. Ja biologinen äitini oli ihminen.”

”Mitä!?”

”Niin. Tämä on nyt sitten luottamuksellista tietoa. Tuskin silti löytäisitkään ketään, joka olisi halukas puhumaan alkuperästäni. En tietenkään oppinut tuntemaan häntä, mutta olen aina ollut utelias ihmisten suhteen. En ole myöskään koskaan ymmärtänyt joidenkin alamaisteni heikkoutta ihmislihaan...”

Halusin kysyä lisää edesmenneestä äidistä, mutta Väinö nosti kätensä pystyyn vaikenemisen merkiksi ja jatkoi:
”Jostain syystä kuitenkin, varmaan osaksi sen takia, mitä isäni teki varmistaakseen, että äitini puoli kuolisi pois minusta mahdollisimman täydellisesti, minä olen niin maaginen, että minun on suljettava suurin osa voimistani pois. Jos antaisin olemukseni kukoistaa vapaasti, kaikkien muiden olisi hyvin tukala olla. Joten olen hyvä hallitsija ja lukitsen itseni tämän kuoren alle.”
Hän kosketti rintakehäänsä sormenpäillään. Mitkä ihanat sormet ne olivatkaan!

”Jos yhtäkkiä vapauttaisin itseni, magiaa olisi niin ylitsepursuavasti, että kaikki muut luultavasti menettäisivät tajuntansa. Kenenkään on siis turha yrittää tappaa minua. Ne, jotka olisivat tarpeeksi vahvoja, eivät ole kiinnostuneet minun Hovistani. Me olemme tällainen takapajula.” Tämä sanottiin hellyydellä.
”Lisäksi oikeassa muodossani en mahtuisi istumaan valtaistuimelleni, mikä olisi sitä suurempi harmi. Pidän tuolista kovasti.”
Virnistys.

Minun oli hieman hankala hyväksyä hänen itsevaltiuttaan. Oli eri asia olla oravanpyörässä, armeijassa isokenkien pelinappulana, kuin tässä, lähellä päättäjää. Nähdä suoraan yhden hengen päätösten tulokset. Siinä hän istui tuolillaan ja määräsi toisia kuolemaan ja toisia vankeuteen.
”Joten olet niin sanotusti luonnonoikku?”
Hymyni ei koskaan hävinnyt minnekään. En minä oikeasti murehtinut hänen seurassaan. Väinö oli aurinko, huume ja elinehto.

”Miten epäkohteliasta!” Väinö sanoi, nojautuen lähemmäs. Minä jäin seinän ja hänen väliin, enkä voinut olla kohottamatta kulmakarvoja hänen aikeilleen.
”Minä olen kuule hyvin luonnollinen.”

”Epäilemät--” aloitin.

”Melkeinpä eläimellinen.

Hän tarttui käsillään kiinni pakaroistani äkkiä. Kiljahdin ja pujahdin pakoon hänen ohitseen. En ehtinyt kauas, kun hän saavutti minut ja koppasi syliinsä. Hän kantoi minut lopun matkaa ovelle, joka yhtäkkiä veikin makuuhuoneeseeni ja laski sängylle, muristen korvaani välillä kuin petoeläin. Minun oli hankala hillitä kikatustani.

~*~

Olion kasvot valmistuivat lopulta. Hän oli edelleen saven värinen ja melko karu kasvoiltaan, mutta kaikki oli paikallaan! Minun hämmästyksekseni maalaamani silmät eivät olleet vain koristeita, vaan hän alkoi seurata katseellaan ympäristöä. En edes yrittänyt järkeistää sitä. Totesin vain itselleni, että tässä paikassa tapahtui kaikenlaista erikoista ja sillä sipuli. Hänellä meni muutama päivä kieltään loksutellessa (tein sen pesusienestä) ja sitten hän alkoi puhua! Voisi luulla, että hänen ensimmäinen sanansa olisi ollut kiitos, mutta sen sijaan hän halusikin nimen.
(”Minu-le nin-mii.”)
Puhuminen oli saviystävälleni uutta. Hänen maiskautteli kieltään puhuessaan, ehkä se jäi kitalakeen kiinni, ja venytti sanoja, tutkien niitä varovaisena.
Hänestä tuli Kalevi. Kalevi oli entisen huonetoverini Viljan veli. Emme koskaan tavanneet, mutta sain kuulla Kalevista ja hänen nukkekokoelmistaan paljon. Uskon, että Kalevi osaisi antaa arvoa sille, että nimesin savesta valetun olion hänen mukaansa.

En saanut kiitosta nimeämisen jälkeenkään. Sen sijaan Kalevi kertoi, että joku hänen ystävänsäkin halusi kasvot. Suostuin, sillä ehdolla, että molemmat olivat minulle palveluksen velkaa. Oli hyvä saada liittolaisia, mutta toivoin, ettei savikansalaisia tulisi enää kovin montaa enempää - Tämä oli todella outo harrastus.

Halusin kävelylle, mutta Rahko ei suostunut. Hän sanoi, ettei ehdottomastikaan halunnut tulla nähdyksi seurassani ja etten voinut mennä yksin. Käytävät varmaan kaatuisivat päälleni. Jaakkokaan ei suostunut seurakseni, vaan väisteli pyyntöjäni ja ehdotti korttipeliä. Hän oli huomattavasti nöyristelevämpi ja luihun kohtelias seurassani, kun Rahko taas oli epäkohtelias, vahingoniloinen ja tyly. Pidin jälkimmäisestä enemmän.

Rahko ei sitäpaitsi ollut aina niin karu. Toisinaan lojuin huoneeni nurkassa tuntikausia apaattisena, yrittäen turhaan rohkaista itseäni vaikka kylpemään jälleen tai lukemaan lisää historiaa. Silloin Rahko saattoi koputtaa oveen ja käskeä minua pelaamaan erän Kimbleä häntä ja Jaakkoa vastaan.

~*~

Prinssi antoi minulle lahjan. Se oli ikkuna.
Se ilmestyi vain eräänä (minun vuorokausikäsitykseni mukaisena) iltana seinälle, niin että kun aamulla heräsin, aurinko paistoi sisään. Prinssi oli jättänyt lahjansa alle pienen, kukilta tuoksuvan kortin, jossa oli hänen allekirjoituksensa. Ikkuna oli pieni ja pyöreä ja korkealla ja minä palvoin sitä. Vaikka kuinka kiipesin, en päässyt tarpeeksi lähelle ikkunaani, että olisin nähnyt muuta kuin kaistaleen taivasta. Taivas oli jo sinällään kiehtova, ja olin rynnätä käytävälle kertomaan Rahkolle, kun ensimmäisen kerran olin erottavinani lintuja, mustina pisteinä taivaan sinisyyttä vasten.

Kun alkoi sataa en enää pystynyt hillitsemään itseäni, vaan raahasin Rahkon ovensuuhun katsomaan tätä ihmettä. Yritin kovasti olla huomaamatta Rahkon sääliviä katseita ja tuntematta häpeää innostuksestani.

”Emmekö me ole maan alla?” varmistin. Rahko nyökkäsi. Taikuus oli ihmeellistä! Haaveilin käden työntämistä ikkunan läpi ulkomaailmaan, mutta vaikka kuinka yritin hyppiä ja kiivetä, en koskaan yltänyt ikkunaan. Ehkä sekin oli joku loitsu.

Ikkuna piristi minua hetkellisesti aivan valtavasti ja jaksoin taas uskoa elämään.

Kun seuraavaksi tapasin Väinöä, halusin jälleen pelata shakkia. Hän ei ollut innoissaan ideasta, mutta jaksoin inttää. Kerroin, että olin harjoitellut, mikä nauratti häntä. Yksin harjoittelu ei kuulostanut hänestä kovin lupaavalta.
Suortuvia hänen hiuksistaan oli letitetty ohuiksi, nauhamaisiksi leteiksi ja sidottu jälleen niskaan nauhalla. Loput hiukset valuivat soljuvina letityksen alta, paljaalle iholle. Valkoisen, jäykän oloisen paidan kaula-aukko oli leveä ja paljasti melkein hartiat. Hän sanoi tulleensa suoraan istunnosta.

Me pelasimme. Se oli nopea peli, jonka hävisin. Teeskentelin harmistunutta.
”Kai tämä riittää tältä kertaa? Minä voitan aina.”

”Ei”, sanoin huuliani mutristaen. ”Pelataan vielä kerran. Lyödään vetoa. Tarvitsen jotain kannikkeeksi! Siksi tämä ei suju: pitää olla palkinto!”
Katselin häntä hieman varuillani. Vedonlyönti oli huono sana ja olisin halunnut pyyhkiä sen pois. Vedonlyönti viittasi useiden mielestä vilunkipeliin ja siten valehteluun. Jota minä en tietenkään tehnyt.

Prinssini nauroi.
”Selvä! Ja mitähän tämä kallisarvoinen neito haluaisi urotyöstä palkkioksi?”

”Sinut. Kokonaiseksi päiväksi, eikä vain pariksi tuntia. Auringonnoususta auringonlaskuun. Teemme, mitä minä haluan.”

Hän suostui, hymyillen. Piti minua varmaan höpsönä.
”Ja jos minä voitan, luet päiväkirjastasi minulle mitä olet minusta kirjoittanut.”

Punastuin ja nyökkäsin.

Joten jälleen me pelasimme. Tällä kertaa esitin keskittyväni enemmän kuin aiemmin, vaikka siirtoni olivat edelleen yhtä huolimattomia, uhkarohkean oloisia. Prinssi vaikutti olevan jo melko kyllästynyt kanssani pelaamiseen. Jos en olisi pelannut hänen kanssaan aiemmin, en olisi tuntenut hänen tyyliään, jolloin pientä suunnitelmaani olisi ollut hirvittävän hankala toteuttaa.

En käyttänyt vuoroihini huomattavasti enemmän aikaa. Peli eteni hyvin vaivihkaa, hurrasin edelleen joka kerta, kun satuin syömään jonkun vastustajani nappuloista. Kunnes sitten vahingossa voitin.

Reagoin vähän hitaasti, tarkkailin lautaa. Väinö ehti huomaamaan äkillisen voittoni ja tuijotti hämmentyneenä pelinappuloita.
”Shakki!” hihkaisin. Olin tutkivinani lautaa edelleen, yhä sormet lähettini päällä. ”Ei kun matti! Minä voitin!”

Väinö katsoi vuoroin lautaa ja sitten minua, otsaansa rypistäen. Minä taputin käsiäni hieman ja mietin, josko ylinäyttelin.
”Minä voitin, eikö niin? Sinä et voi siirtää kuningastasi ainakaan tuohon, kun minun heppani uhkaa sitä. Ethän sinä suuttunut?”
Huoleni oli todellinen.

Väinö hymyili kireästi. Häntä taisi hävettää hävitä minulle.
”En tietenkään. Saatat kyllä joutua odottamaan päivääsi hieman, nyt on paljon kiireitä. Pidän kyllä lupaukseni.”

Päästin tyytymättömän äännähdyksen.
”Hovin istuntoja? Oikeudenkäyntejä?”
Väinö nyökkäsi. Nousin ylös tuoliltani, kävelin hänen luokseen ja istuin hänen syliinsä hajareisin. Yönsinistä kietaisumekkoani ei oltu tarkoitettu sellaisiin liikkeisiin, joten se nousi surutta ylös ja kerääntyi oudoksi massaksi syliini. Minä en välittänyt.
”Julista kaikki syyttömiksi ja homma on hoidettu!” ehdotin kepeästi, samalla kun hengitin hänen tuoksuaan sisään. Kiedoin käteni hänen ympärilleen löysästi ja painoin  pääni hänen olkapäätään vasten.

Prinssini nauroi ja se oli ihana tunne.
”Ennemmin voisin tuomita kaikki kuolemaan. Melko luultavasti teenkin niin. Muutama karkoitetaan, jokunen vangitaan ja loput mestataan. Minä en ole kovin luova rangaistusten suhteen.”

”Tekivätkö he koviakin rikoksia?” kysyin ja katsoin ylös, silmiin toista. Hän hymyili ja silitti hiuksiani. Ne eivät olleet sellaista karkeaa villaa kuin ennen, vaan pehmeää kuin uusi puuvilla kaiken kylpemisen ja hoitamisen jälkeen. Kovettumat käsissäni olivat pehmenneet ja ihoni oli kuulas ja vaaleampi kuin yleensä. Tai kuulaaksi ja vaaleaksi rakastajani sitä kuvaili, omasta mielestäni olin kalpea ja liikunnan puutteesta veltostunut.

”Kaikki rikokset ovat kovia.”

Käännyin katsomaan ikkunan toisella puolella lentäviä lintuja. Ne eivät koskaan tulleet niin lähelle, että olisin erottanut millaisia lintuja ne olivat. Joinakin hetkinä en kestänyt katsoa Väinöä silmiin. Hän laski käsiään päälaeltani aina vain alemmas ja alemmas, vaivihkaisin liikkein, kunnes ne saavuttivat mekkoni helman. Hän nosti helmaa entisestään ja tarttui puvun alta kiinni lanteiltani. Avasin hänen paitaansa ja livautin käteni sisään lämpimälle, elävälle iholle. Halusin lisää. Paita sai lähteä ja minun mekkoni.

Hänen hengityksensä tiheni ja hän puristi minua lähemmäs, vaativasti. Suljin silmäni, hyläten linnut ja upposin tuttuun hurmeeseen.

Ja kuten niin monet kerrat aiemmin, en enää muistanut miksi joskus olin surullinen.

*

Poissa Lavande

  • Vapaamatkustaja
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 878
Vs: Savipalatsi, K-16
« Vastaus #6 : 19-02-2013, 16:10:05 »
7. luku


Minun päiväni koitti ja se oli loistava. Ilmoitin Väinölle, että halusin ulos retkelle. Kauas Hovista. Hänen ei auttanut kuin suostua, vaikka pyyntöni tuntuivatkin tuottavan hänelle harmaita hiuksia. Siis kuvainnollisesti puhuakseni. Hänen hiuksensa hohtivat jo valon osuessa hopeisina.
”En muista koska olisin ollut koko päivän poissa”, hän tunnusti. ”En varmaan sitten virkaanastumiseni.”

”Kauanko olet hallinnut?”
Me kävelimme käytävää. Minulla oli eväskori ja korissa punaruudullinen viltti ja eväitä. Olin kiinnittänyt hiukseni niskaan sinisellä nauhalla. Oli ollut hankala löytää järkeviä vaatteita kokoelmastani, saati kenkiä, joilla pystyisi kävelemään.

Hän heilautti kättään vähättelevästi.
”Vuodesta 4002.”

Minua huimasi taas. Tuntui suurelta huijaukselta, ettei ihmishistoriassa puhuttu kuin muutamista viime vuosikymmenistä. Mitä me olimme tehneet ennen ajanlaskun alkua?
Olin ostanut viime vuonna taskukalenterin, juuri ennen puolivuotista armeijan palvelustani. Ei minulla ollut sille käyttöä liiemmin, kunhan halusin leikkiä olevani vähän tärkeämpi ja juhlistaa Akatemia-ajan loppumista. Se oli hieno tummanvihreä kirjanen, jonka kanteen oli kirjattu 68 kultaisin kirjaimin. Tietenkin kun ostin sen kesällä, vuosi 68 oli jo yli puolen välin, mistä syystä sain kalenterin halvalla. Ajattelin kuitenkin, että koska vuosilla ei ollut hirveästi väliä minulle, voisin ihan hyvin käyttää sen loppuun seuraavana vuonna. Kirjoitin sinne kaikkien tuntemieni henkilöiden syntymäpäivät ja muistiinpano-osioon mitä kukakin heistä oli minulle velkaa.
”Mikä vuosi nyt on?”

Väinö kääntyi puoleeni nauraen ja suuteli minua poskelle. Hänestä minä olin höpsö.

Minusta tuntui, että menimme käytävää yhä alemmas ja alemmas. Inhosin näitä käytäviä, koska niissä ei ollut mitään järkeä. Taikuus oli ideana salaperäinen ja jännittävä, mutta käytännössä vain hämmentävä ja ärsyttävä. Mistä nyt enää tiesi, mikä oli totta ja mikä ei? Olin usein melko varma, että koko tätä paikkaa ei ollut olemassa, vaan että olin vuorilla pudonnut hevoseni selästä ja viruin kallo auki jossain rotkossa, hallusinoiden.

Väinö tarjoutui kantamaan koria vaihteeksi. Myönnyin, mielissäni saadessani kädet vapaiksi. Käytävä oli hiljalleen muuttunut synkäksi luolaksi, jossa askelemme kaikuivat. Olin hieman varuillani, vaikka katseeni eksyikin vähän väliä ihailemaan rakastajaani. Hänen tukkansa oli ponihännällä kiinni niskassa. Hänellä oli yllään raskasta kangasta oleva pitkä, punaruskea liivi, jonka hihansuut osoittivat jäykkinä hieman ylöspäin. Musta paita myötäili käsivarsien lihaksia keskisormien kultaisiin sormuksiin saakka, johon hihat oli kiinnitetty. Housut olivat tummanruskeat ja istuivat todella hyvin. Näkymä oli varsin mukava muutama askel hänen perässään.

Yhtäkkiä Väinö kohotti kämmentään pysähtymisen merkiksi. Olimme suuressa kammiossa. Sen rajoja ei voinut erottaa, ei sivuja tai kattoa. Ainoa valokeila oli ympärillämme – pikkukivet hohtivat kylmää valoa Väinön kävellessä niiden päältä.

Tämä ei ollut minun ideani hauskasta huviretkestä.
”Miksi me pysähdyimme?” kysyin, mutta Väinö nosti sormen huulilleen vaikenemisen merkiksi. Edessämme pimeyden peitossa joku liikkui, nousi ylös. Kuului hyvin karkeita, petomaisia hengenvetoja ja sitten raahaavat askeleet lähestyivät meitä.
Pikkukivien hohto levisi ympärillämme yhtenä suurena aaltona ja tavoitti jättiläismäisen kummun edessämme. En ymmärtänyt, mikä se oli, mutta tiesin sen olevan joku elävä ja että minun kuului pelätä sitä. Tavoittelin vaistomaisesti miekkaa, hain jousta, muttei minulla tietenkään ollut kumpaakaan. Katsahdin Väinöön, mutta hän tuijotti hirviötä edessämme.

Olento oli iso kuin talo. Sen ruumis oli hieman liskomainen, tumman, kostean panssarin peittämä. Kaula oli pitkä ja pää valtava. Sillä oli sarvet päässään, ne olivat puolet minun mitastani. Sen silmät olivat nyrkin kokoiset harmaina hohtavat pallot. Ei minun aseistani olisi ollut hyötyä tätä petoa vastaan.
Minä peräännyin hitaasti, mutta Väinö tarttui minua hihasta ja pysäytti. Hän alkoi puhua ja se oli taas sitä kieltä, jota en ymmärtänyt. Se kuulosti puuhelmiltä, jotka pudotettiin pöydälle. Tuulelta kaislikossa. Peitin korvani, koska ääni oli liian intensiivinen. Se sattui korviini.
Lohikäärme vastasi rohisevina henkäyksinä, kurkusta kumpuavana nikotteluna.

”Tule.”
Se oli Väinö. Katsoin häntä ripsieni välistä varovasti, olin sulkenut silmäni. Hän hymyili minulle rohkaisevasti ja tarttui kädestäni.
Me lähestyimme valtavaa petoa, minä hyvin jäykin askelin. Väinö halusi kulkea ihan sen viereen ja laski kätensä sen nahalle. Hän katsoi minua odottavasti.

”Mitä?” kysyin. Minun teki mieleni kovasti juosta pois.

”Kiipeä kyytiin!”

Tuijotin häntä kuin hullua, jolloin hän nappasi minut vyöteiltä kiinni ja heitti olennon selkään kuin hiekkasäkin. Nousin istumaan ja yritin saada jotain järkeviä ajatuksia aikaan. Istuin lohikäärmeen selässä?
Väinö kiipesi taakseni ja levitti viltin minulle. Jotta minulla olisi mukavampaa. Lohikäärmeen selässä.
”No niin, älä säikähdä, kun lähdemme liikkeelle.” Hän livautti kätensä vyötärölleni ja veti minua puoleensa.

Lohikäärme päästi ilmoille korviahuumaavan kirkaisun ja asteli levottomana ympäriinsä. Se kiersi kehää hetken ja minä jäykistyin paikallani entisestään. Tämä oli kamalaa.

Peto lähti kiipeämään seinämää ylös, minä lytistyin entisestäni likemmäs Väinöä. Se kiipesi ylemmäs ja ylemmäs pimeää seinämää. Pikkukivien hohto jäi aina vain alemmas ja sitten olikin pilkkopimeää. Ilma muuttui kosteasta ja viileästä kuivaksi ja liikkuvaksi. Ja viimein maailma puhkesi valoon. Me olimme korkealla. Kielekkeellä, vuoren huipulla. Haukoin henkeäni, tärisin katsellessani eteen levittyvää maisemaa. Taivas oli pilvessä, harmaiden pilvien läpi kuulsi aurinko. Maisema oli rosoinen; kielekkeitä ja kiveä, horisontissa lisää vuoria. Tuuli oli henkeäsalpaava, kohisi peittäen alleen kaikki muut äänet ja pemotti hiuksiani auki.

Lohikäärme hyppäsi. Me syöksyimme hetken alas hyvin terävästi ja minun suuni oli auki mykkänä. En tiennyt kiljuako kauhusta vai huutaako haltioituneena. Peto korjasi kurssiaan, levitti valtavat siipensä ja me lensimme – lensimme! En ymmärtänyt miten tämä oli mahdollista. Olin viimeistään nyt tullut hulluksi.

Olimme hurjan korkealla. Alas katsominen tuntui oudolta, kaikki oli niin pientä. Oli kallioita, puita ja puro – tai joki se taisi olla. Auringonvalo kiilteli sen pinnasta ja tunsin vihdoin olevani elossa. Missään ei näkynyt taloja, ei ihmisiä. Se oli melko lannistavaa.
Kuka sinä olet?

Sanat kävivät mielessäni ja haihtuivat pois. Ne eivät olleet minun ajatuksiani.
”Pihla Ilmarintytär”, kokeilin huutaa tuuleen. Tunsin oloni hieman pöhköksi, mutta mieleni kävikin kaiken takia ylikierroksilla.

Sinä leikit minun prinssilläni.

Joko lohikäärme puhui minulle ääneti tai omatuntoni oli saanut uuden äänen.
Hän on vahva. Sinä et ole. Kuolisit, jos pudottaisin sinut.

Tämä ei ollut erityisen mukava keskustelu.

En minä pudota sinua. Olet kovin mitätön minulle. Joku muu saattaa.

En vastannut mitään, mutta pidin varoituksen mielessäni.
Me lensimme puolen tuntia, kunnes lohikäärme laskeutui pienelle niitylle kielekkeellä, jolloin kapusimme alas. Kiinteä maa tuntui kovin hyvältä. Jalkani eivät ottaneet kantaakseen, vaan lysähdin maahan heinikkoon. Lohikäärme kirkaisi ja nousi uudelleen lentoon valtavin heinikkoa pöllyttävin siiveniskuin ja katosi taivaalle.

”Se jätti meidät”, sanoin viimein.

”Tulee takaisin kutsuttaessa”, Väinö sanoi ja venytteli.

”Aha”, tokaisin. ”Kätevää.”

Me levitimme viltin heinikkoon. Tuuli oli täällä leuto, heilutteli hiljalleen heinikkoa. Poimin punaisia apiloita maasta. Niiden tuoksu oli ihana. Tuttu. Väinö söi jotain ja joi viiniä, minua ei kiinnostanut kumpikaan. Punoin apiloista seppeleen ja kruunasin prinssini sillä.
”Tuleeko sinusta koskaan kuningas?”

Väinö makasi maassa, silmät kiinni raukeana.
”Ei. Titteli on käännösvirhe. Olen ruhtinas, enkä edes kuninkaallista verta. Isäni on kenraali, hyvin arvostettu, ja minä olen aina ollut poikkeuksellisen voimakas. Siksi ne raaskivat myöntää minulle tällaisen takapajulahovin.”
Mies hymyili.
”Enkä minä ole tehnyt mitään kasvattaakseni sen mainetta. Hyväksyn paljon kiertolaisia hoviini, sekarotuisia ja tuomittuja. Meidän on hyvä olla erossa muun maailman politiikasta.”

Minun ei ollut hyvä olla erossa muusta maailmasta. Ikävä iski jälleen inhottavana ja kalvavana. Yleensä en tuntenut mitään pahaa hänen seurassaan, en muistanut tarkkaan mistä olin kotoisin tai mitä olin jättänyt taakseni. Ehkä se johtui siitä, etten nyt koskenut häneen, en katsonut silmiin. Päivänvalossa ulkona riippuvuuteni tuntui säälittävämmältä.

”Miksi halusit eväsretkelle? Luulin, että olisit pyytänyt päästä tapaamaan pikkusisaruksiasi.”

Koska heitä ei ole olemassa. En minä voinut raahata demonia sedän ja tädin ovelle. En halunnut hänen näkevän mitään niin aitoa minusta, en halunnut kertoa mistään todellisesta.
”Se on surullista.”
Hän kääntyi katsomaan minua, mutta käännyin itse pois.

Kun päivä kääntyi iltaan, minä kävin holtittomammaksi. Olin vihdoin pois Hovista, enkä halunnut takaisin. Halusin tavata ihmisiä ja kulkea vapaana. Halusin nähdä tähdet ja kokea sateen. Halusin jotakin aitoa.

Väinö kuitenkin kutsui petoaan ja minä kävin epätoivoiseksi. Olimme edelleen korkealla ja kun ajatus hyppäämisestä alas tuli, en kyseenalaistanut sitä. Nojauduin lähemmäs reunaa, ratkaisu oli niin yksinkertainen, etten edes epäröinyt. Väinön kädet kuitenkin tavoittivat vyötäröni ja vetivät minut pois reunalta syleilyyn. Se oli olevinaan hellää, olevinaan huoletonta, vaikka hän oli tietenkin huomannut. En sanonut mitään, en edes jaksanut hymyillä.

~*~

Kun olin taas lukkojen takana pienessä sellissäni, vaivuin entistä syvemmälle epätoivooni. Tiesin haluavani pois. Tiesin, ettei tämä paikka ollut minulle hyväksi. Oli aika tehdä jotakin.

Pelasin käytävällä korttia Rahkon ja Jaakon kanssa. Nämä kaksi olivat pääasiallinen tiedonlähteeni. Saimme olla poikkeuksetta rauhassa, kukaan ei koskaan eksynyt tänne. Jaakko sanoi sen olevan tarkoituksellista. Että huoneeni oli sijoitettu niin, ettei kenelläkään ollut tänne mitään asiaa. Jaakko oli huomattavasti Rahkoa älykkäämpi, mutta hänen kanssaan sai myös olla enemmän varuillaan. Usein tuli sellainen olo, että hän kysyi jotain asioita tarkoituksenhakuisesti, että hänellä oli jokin suurempi suunnitelma taustalla.

Taikuus kiinnosti minua. Siitä mainittiin lukemissani kirjoissa, mutta koskaan sitä ei vaivauduttu selittämään. Kai se oli kaikille muille itsestäänselvää.
”Prinssi loi kerran oven huoneeseeni. Kosketti vain seinää ja sitten siinä oli ovi.”
En yleensä maininnut Väinöä. Yritin kovasti teeskennellä, ettei ketään tiennyt, mitä varten minä täällä olin.
”Pystyykö kuka tahansa luomaan ovia sillä tapaa?”

Jaakko hörähti hieman.
”Ei. Hänen korkeutensa on osa palatsia, joten se reagoi ja muovautuu hänen tahtonsa ympärille. Meidän muiden tulee käyttää apuvälineitä, kuten tämä.”
Hän veti povitaskustaan valkoisen liidun.

”Mistä sinä tuon sait?” Rahko kysyi.

”Korkea-arvoiselta ystävältä”, Jaakko totesi ja hymyili niin, ettei meille jäänyt epäselväksi millainen ystävä kyseessä oli. Rahko hörähti epäuskoisena.

”Tuo on liitu? Mitä sillä muka voi tehdä?”

”Piirtää ovia paikkoihin, joissa niitä ei ole. Avata ovia uusiin paikkoihin. Tämä on hyvin arvokas kapistus, joten pidä likaiset näppisi kaukana, Rahko.”
Jaakon vuoro oli jo loppunut ja mietin, miksi hän oli jäänyt tänne lorvimaan. Kun Rahko katsoi muualle, Jaakko vilkaisi minua merkittävästi ja siirsi vaivihkaa liidunpalasen lähelle jalkaani. Mitään kysymättä tartuin siihen sulavasti ja piilotin sen vaatteideni uumeniin.

”Onko mitään uutisia?” kysyin kyllästyneenä. ”Mitään jännittävää tapahtunut?”

Jaakko haukotteli.
”Ei, ellet laske istuntoja kiinnostaviksi. Joku surkea sekarotuinen mestattiin tänään.”

”Minkä takia? Miten niin sekarotuinen?”

”Ihmissusi. Valehtelusta. Jos sekarotuinen mestataan, syynä on yleensä valhe tai harhaanjohtaminen.”

”Minä en ymmärrä.”

Jaakko älähti tuskastuneena.
”Me emme kaikki pysty valehtelemaan. Se on normaalia. Tämä Hovi on hieman... sekalainen. Hänen korkeutensa on erittäin armelias. Hyväksyy seinien suojaan helposti kaikki. Useammassa kuin muutamassa meistä on liiaksi ihmisverta.”

”Ole hiljaa!” Rahko huudahti. Hänen ihonsa oli niljakas ja suomumainen, mutta jos hän olisi ollut ihminen, olisi hän varmaan nyt punastunut.

”Emme me puhu nyt sinusta”, Jaakko sanoi sydämellisesti. Minun oli hankala kuvitella Rahkolla olevan mitään ihmissukulaisia. Kysyisin häneltä joskus, kun Jaakko ei olisi paikalla. ”Ja ihmisveren mukana tulee epärehellisyys. Prinssi ei siedä sitä. Hänelle osoitetut valheet johtavat kuolemanrangaistukseen.”

”Miksi kukaan sitten valehtelisi hänelle?” kysyin leppoisasti.

Jaakko tuijotti minua hetken. Hänen silmänsä olivat hyvin kylmät ja olin aistivinani huvittuneisuutta.
”Niinpä!” hän totesi viimein.

Hymyilin iloisesti ja vetäydyin pian omaan huoneeseeni. Kun ovi sulkeutui, uskalsin viimein kuoria hymyn naamaltani. Jaakko tiesi.


*

Poissa Lavande

  • Vapaamatkustaja
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 878
Vs: Savipalatsi, K-16
« Vastaus #7 : 03-09-2013, 22:09:07 »
Tapahtunut tähän mennessä: Prinssi ja Pihla käyvät eväsretkellä ulkomaailmassa. Pihla pelaa korttia Jaakon ja Rahkon kanssa ja puhuu valehtelusta. Jaakko antaa Pihlalle maagisen liidunpalasen.


8. luku



Olin vainoharhainen. Oleskelin liikaa yksin, eikä minulla ollut tarpeeksi virikkeitä elämässäni. Tai sitten olin oikeassa? Juoniko Jaakko jotakin?

Ravasin huoneessani edestakaisin turhautuneena. Täällä olin rampa. En pystynyt mihinkään, en saanut mitään aikaiseksi. Ajalla ei ollut mitään merkitystä, koska ainoa asia, jota odotin oli rakastajani paluu. Kun ovi yhtäkkiä aukesi, säpsähdin. Tulija oli saviystäväni Kalevi. Hän toi yhdessä toisen saviolennon kanssa ison rekillisen vaatteita. Puuskahdin niille turhautuneena. Ihan kuin minulla ei olisi ollut niitä ennestään tarpeekseni! Minulla oli täällä enemmän vaatteita ja kenkiä kuin kymmenellä kauppiaanrouvalla. Enkä edelleenkään ollut varma, miten mitäkin kappaletta tuli käyttää. En käsittänyt, miksen voinut saada niiden ja meikkien kanssa käyttöohjeita.

En sanonut ensin mitään. Kalevi osasi puhua, mutta hän ei ymmärtänyt puhumiseen liittyvää tapakulttuuria. Hän ei tervehtinyt, ei kysynyt kuulumisia. Ihmettelin ärtyneenä mitä varten kaksikko jäi huoneeseeni seisomaan, kunnes muistin luvanneeni tehdä toisellekin kasvot.

”Ai niin joo. Onko teillä kiire?”

”Ei”, Kalevi vastasi. ”Me ojemme sin-nua varten.”

Nyökkäsin, vaikken oikeasti ymmärtänytkään mitään.
Toisten kasvojen muovaaminen oli helpompaa kuin ensimmäisten. En edelleenkään ollut taiteilija, mutta aiempi kokemukseni antoi minulle itsevarmuutta. Löysin kasvot savesta paljon nopeammin. Jatkoin työtäni tuntitolkulla luovan hulluuden vallassa. Ilman prinssiäni aika harvemmin lensi, joten tämä oli toivottua. Rekin mukana oli ruokaa, mutten jaksanut välittää siitä. Söin harvemmin enää mitään, koska en luottanut mihinkään ja koko ajatus ruuasta tuntui masentavalta.
”Väsyttääkö sinua?” kysyin saviolennolta, mutta ei se tietenkään vastannut. Suu ei ollut vielä valmis. ”Väsyttääkö häntä?”

”Ei”, sanoi Kalevi. Hän oli seissyt liikkumatta paikallaan koko operaation ajan, että kenties he eivät levänneet usein.

Olin päättänyt, että tämä olento olisi tyttö. En aikonut alkaa muovaamaan mitään henkilökohtaisia osia, mutta halusin ajatella, että minulla oli täällä naisväkeäkin ympärillä. Kasvot eivät lopulta kauheasti ilmentäneet sukupuolta, mutta kiinnitin silmiin tekoripset loppusilaukseksi.
”Kokeile puhua!” kehotin.

Olento edessäni liikutti kömpelösti suutaan. Sieltä purkautui omituinen kurnaus.

”Sano hei!”

”Hee...” se sanoi viimein ja räpäytti silmiään. Kalevin kasvot piirtyivät jäykkään hymyyn ja olin yhtäkkiä hyvin ylpeä itsestäni.

”Nimeänkö minä sinutkin?” kysyin.

”Joo...”

Olin miettinyt tämän jo valmiiksi.
”Sinä saat olla Janna. Minun luokallani oli yksin sen niminen. Hän oli ihan mukava.”
Kumpikaan ei kiittänyt. He poistuivat saman tien, mutta ilmeisen tyytyväisinä. Kalevi oli oppinut viime päivinä mielestäni paremmaksi puhumaan, niin että kenties Jannakin kehittyisi. Mistäköhän he keskustelisivat keskenään? Ajatus tuntui pöhköltä.

~*~

Yksin ollessani tutkailin liitua. Oli hankala uskoa sitä miksikään taikaesineeksi, koska se tuntui kädessä ihan samalta, kuin mitä Akatemiassa käytetyt kappaleet. Hajukin oli sama. Kenties minä en nähnyt mitään erikoista ihmisyyteni takia?
Kokeilin piirtää seinään oven, mutta valkoinen kehikko ei muuttunut miksikään. Se oli vain hatara kuva. Joko en osannut, tai sitten Jaakko oli huijannut minua oikein kunnolla. Jälkimmäinen oli hyvin mahdollista. Jaakko luultavasti nauraisi katketakseen, jos saisi tietää kauanko käytin aikaa liitua tutkaillen. Pyyhin sotkun pois ja piirsin uuden kehikon ja ovenkahvan eri kohtaan. Yritin useamman kerran lisäten oviini yksityiskohtia, mutta mitään ei tapahtunut. Keskityin ajatuksiin ulkomaailmasta, keskityin haluamaan pois, mutta seinä pysyi edelleen seinänä. Turhauduin!

Käteni olivat liidusta valkoiset ja avasin oven kylpyhuoneeseen pestäkseni ne. Ovi aukesi, mutta toisella puolella olikin komero täynnä värikkäitä vaatteita. Tuijotin sitä hämmentyneenä. Ei tässä näin pitänyt käydä. Astuin rohkeana sisään, jolloin ovi sulkeutui takanani. Pimeys ei ollut tervetullutta, joten avasin oven ja peruutin pois.

En ollut enää omassa huoneessani.

Tämä oli tilava, valoisa huone. Seinät hohtivat kirkkaina kuin päivänvalo ja niitä peittivät ohuina hyvin hienot ja hentoiset pastellisävyiset verhot. Huonekalut olivat suuria ja pelkistettyjä, sänky pyöreä ja silkkiin verhottu. Aivoni yrittivät kuumeisesti käsittää tätä paikanvaihdosta, mutta lopulta luovutin ja kohautin vain olkapäitäni. Tällaista täällä oli. Koska olin ilmeisesti yksin, uskaltauduin tutkimaan ympäristöäni. Huone oli auki toisesta päästä. Siitä pääsi pieniä portaita alas pyöreään, korkeaan saliin, jonka keskellä kasvoi puu! Se oli paksu ja korkea, sen oksat roikkuivat alaspäin kuin pajulla. Puun ympärillä oli kiviä ja kukkasia, joista en osannut nimetä ainuttakaan. Ilmassa lepatti kylmää valoa hehkuvia perhosia. Tunnelma täällä oli rauhallinen. Huomasin olevani hyvin rento, vaikken ymmärtänyt mitä oli tapahtunut tai missä olin. Tämä hetki oli ihastuttava. Toiselta puolelta salia kajasti lämmin valo. Katseltuani puuta ja kukkasia hyvän tovin, uteliaisuuteni heräsi ja lähestyin valon lähdettä. Päädyin sekaiseen työhuoneeseen, jonka seinustan takassa paloi hyvin oranssi tuli. Suurta työpöytää vasten oli lyyhistynyt hopeahiuksinen mies sinisessä silkkikaavussaan.

Jähmetyin hetkeksi, kunnes tajusin Väinön nukkuvan. Hänen edessään oli levällään papereita ja kaatunut pullo mustetta valui pitkin pöytää. Epäröin hetken ja päätin sitten palata vaatekaapin kautta huoneeseeni. En osaisi mitenkään selittää läsnäoloani Väinölle, kun hän heräisi ja pelkäsin siihen liittyvän jotain sellaista, jonka tunnustaminen olisi vaaraksi. Suljin itseni siis uudelleen vaatekaappiin ja tartuin ovenkahvaan, keskittyen haluamaan pois.

Kun avasin oven, olin uudelleen työhuoneessa, vastakkaisella puolella Väinöstä! Yritin uudelleen, keskittyen, mutta oven avatessani Väinö oli edessäni. Taakseni jäi oven raamit, mutta enää en saanut ovea auki. Tutkin kaikki huoneet, mutten löytänyt enää ulospääsyjä. Liitu oli kulunut käsistäni, kenties se vaikutti asiaan.

Koska Väinö näytti nukkuvan sikeästi, en herättänyt häntä. Sen sijaan tutkin läpi kaikki lipastot ja kaapit, selasin varovasti pöydän papereita ja pengoin vaatekaapin läpi. Olin hyvin varovainen ja asettelin kaiken takaisin paikoilleen juuri kuin se oli ollutkin. Oli myös hieman huolestuttavaa koskea tuntemattomiin tavaroihin. Jos liitukin voi olla taikakalu, miksei teekuppikin? Tai paperipaino! Väinön siivosti taiteltuun nenäliinaan en uskaltanut koskea ollenkaan.

Monet kaapeista olivat lukittuja. Sen sijaan työpöydän alin vetolaatikko ei ollut ja sieltä minä löysin kaikista mielenkiintoisimman esineen.
Se oli kirje. Avattu kuori ja vähän rypistynyttä paperia. Tiesin heti, mitä pitelin. Se oli se nimenomainen kirje, jota viemään herra Kurki oli minut lähettänyt. Tuijotin kuorta ja minun oli hankala hillitä tunteitani. Käteni tärisivät ja rystyset olivat valkoiset pidätetystä raivosta. Kirjepaperilla oli vain yksi rivi tekstiä:

Älä vaivaudu tulemaan takaisin. Täällä ei ole sinulle mitään.

Olettiko hän, että olisin avannut ja lukenut kirjeen heti kylän ulkopuolella? Tai että olisin kenties viime tingassa avannut sen, kun olisin jo eksyksissä? Kyynelet kihosivat silmiin, mutta pyyhin ne raivoissani pois. Minä en itkisi tällaisen asian takia. En ollut luovuttanut. Jotenkin isä-Kurki saisi vielä maksaa.
Vilkaisin yhä nukkuvaa rakastajaani lohduttomana. Oliko hänellä joku syy säilyttää kirjeeni, vai oliko se vain unohtunut laatikkoon? Mitä hän siitä mietti? Hän ei koskaan ollut edes kysynyt, ketä kirjeen oli lähettänyt, millainen tarina taustalla oli. Kenties hän piti sitä todisteena siitä, ettei kukaan odottanut minua ulkopuolella.

Revin paperin pieneksi silpuksi ja tungin takkaan. Liekit väistelivät paperia ensin, perääntyen joka suuntaan, mutta huomattuaan tunkeilijan vaarattomaksi, uskaltautuivat lähemmäs ja alkoivat syömään paperia pienin terävin hampain. Se suli niiden pieniin suihin kuin sokeri pannulle. Tuijotin toimitusta niin hämmentyneenä, että suuttumukseni jäi taka-alalle.
”Oletteko te... Elättekö te?”
Liekit vetäytyivät pois ääntäni säikähtäneinä. Pieni sininen liekki uhmasi minua hetken ja pakeni sitten muiden turvaan. Katselin toimitusta häkeltyneenä, kunnes pudistin päätäni toimeliaasti. Tällaista hulluutta en enää hyväksyisi itseltäni, joten päätin vakaasti olla välittämättä takasta tai sen sisällöstä, vaikka se alkaisikin juttelemaan.

Syvä hengenveto kiinnitti huomioni. Olin onnistunut herättämään prinssin. Väinö nousi pöydältä kyynärpäidensä varaan. Hän katseli huonetta laiskasti sekaisen hiusverhon takaa, kunnes huomasi minut ja siristi silmiään.
”Miten sinä siinä olet?”

”En minä tiedä”, vastasin ja pyyhin huomaamattomasti kämmeniäni pukuni laskoksiin. ”Yritin vessaan, mutta yhtäkkiä olinkin vaatekaapissasi.”
Oli eduksi meille kaikille siistiä hieman kertomustani.

”Mitä?”
Väinö haroi hiuksiaan taakse raukeasti ja nauroi.
”Ehkä se oli minun syytäni. Työhuone ei ole hyvä paikka torkkua. Tule, mennään nukkumaan.”

Seurasin häntä mukisematta, mielissäni siitä, että hän oli heti tyytynyt selitykseeni.

~*~

Jos minulla oli hankaluuksia nukkua oman sänkyni pehmeydessä, Väinön sänky oli vielä kamalampi. Tuntui kuin selkäni alla ei olisi ollut mitään kiinteää, vaan että olisin koko ajan ollut vaarassa painua patjaan uppeluksiin. Päädyin jännittämään olkapäitäni suureksi osaa yöstä. Se ei kuitenkaan suoranaisesti haitannut, koska Väinö makasi vierelläni, eikä silloin mikään ollut huonosti. Hyvä olo sumensi ajatukseni kun makasin kiinni hänessä, katsellen nukkuvaa prinssiäni.

Aamu oli hidas ja nautinnollinen. Väinö heräsi niin aikaisin, ettei hänellä ollut kiire mihinkään. Me kylvimme ja minä pesin hänen hiuksensa. Halusin myös kuivata ja letittää ne ja kiinnittää sekaan kukkasia, mutta Väinö kieltäytyi viimein kukista. Tekemäni apilaseppele oli hänen peilipöydällään. Se oli nuutunut jo hieman, muttei läheskään niin paljon kuin mitä olisi voinut odottaa.

”Ajattelin valaa sen pronssiin”, Väinö sanoi istuessaan pöydän ääressä. ”Siten minulla on se ikuisesti.”

Käteni kieputtivat hänen hiuksiaan. Ajatus kuulosti typerältä.
”Älä turhaan. Se on hyvä juuri tuollaisenaan. Elävä. Ei sitä olisi pitänyt edes tuoda sisälle, ei se kestä täällä ilman aurinkoa. Kun se kuihtuu pois, se kuihtuu pois. Minä tein rumasti kun revin sen juuriltaan ja tuomitsin sisälle kuolemaan. Ei mikään keinotekoinen ole sama asia.”
Väinö tuoksui hyvältä. Hänen iholleen käyttämänsä öljyt olivat ihmeellisiä, eksoottisilta tuoksuvia.
”Mennään uudelleen retkelle, niin minä teen sinulle toisen!”

”Niin. Minä yritän järjestää aikaa vaikka loppuvuodesta. Tai ensi keväänä.”
Hän ei pilaillut. Holtittomuus nosti taas päätään sisälläni. Se tuli samanlaisena valtaansa ottavana voimana kuin haltioitumiseni Väinöstä. Ehkä jos pudottautuisin alas portaita pää edel--

”Haluatko aamiaista? Minä en yleensä syö mitään näin aikaisin.”

”En minä tarvitse”, sanoin hyvin pirteästi. Se oli ihan totta. En tuntenut enää syömättömyydestä heikotusta. Välillä saattoi kulua parikin päivää, etten syönyt mitään. Jos olisin ollut muualla, olisin varmaan huolestunut, mutta täällä mikään ei ollut normaalia. Syömisen sijaan nukuin runsaasti. En koskaan tehnyt mitään raskasta ja kun minulla ei ollut aikataulua tai mitään varsinaista tehtävää prinssini odotuksen ohella, nukuin koska tykkäsin. En ollut kovinkaan selvillä ajankulusta. Joskus Rahko sanoi, ettei minusta kuulunut kokonaiseen vuorokauteen, vaikka itse pidin väliä muutaman tunnin torkkuina. En jaksanut välittää siitä. Kun nukuin, palasin Akatemia-aikoihini. Silloin elämä oli ollut välillä vähän tylsää ja ajauduin hankaluuksiin yrittäessäni tehdä siitä mielenkiintoista, mutta olin silloin vielä toiveikas tulevaisuuden suhteen. Joskus uneksin isästä, useammin tädistä, sedästä, serkuistani ja Mikasta.

Täällä minua oli viimein alkanut hävettää, miten hoidin sukulaissuhteitani. Täti ja setä olivat huolehtineet minusta isän kuoleman jälkeen, mutta silti en ollut käynyt armeijan potkujeni jälkeen kotona kertaakaan. Kun sain selville, että Mikan pikkusisko Airi oli mennyt edeltä ja kertonut kaikille epäonnistumisestani, en ollut kehdannut palata kotiin. En olisi kestänyt nähdä pettymystä tädin ja sedän kasvoilla.
Olin aikoinani hyvin epävarma jo Akatemiaan lähdöstä. Varmastikin oli melko kunniatonta suunnitella armeijauraa, kun sota oli vienyt molemmat vanhemmat ja sisaren. Isä oli rauhan mies ja minä toimin ihan päinvastoin. Yritin selittää itselleni, ettei Akatemiaan lähtö tarkoittanut sitä, että minusta tulisi sotilas ja että kiertäisin rintamoilla surmaamassa vihollisia käskystä, vaan että koulutus antaisi mahdollisuudet enempään. Voisin tehdä jotain hyvää. Mikan mielestä kouluun lähtöni oli hyvä idea, täti ja setä eivät kommentoineet mitään, enkä minä halunnut erikseen kysyäkään. Tiesin, että kaikki halveksivat minua. Sitten kun vielä menin epäonnistumaan, kotiinpaluu tuntui mahdottomalta.
Kaduin omaa pelkuruuttani nyt joka päivä.

Prinssi esitteli minulle huoneistoaan, vaikka olin tietenkin jo eilen nuuskinut joka kulman johon suinkin pääsin. Oli kuitenkin ovia, joita en ollut saanut auki, joten nyt sain kysyä suoraan mitä niiden takana oli. Prinssi väitti niin montaa ovea vaatekomeroikseen, että minua alkoi epäilyttää.
”Entä tuolla?”
Kaikki ovet täällä olivat liukuovia, niin myös tämäkin. Se oli puinen ja koristeltu, ei ollenkaan samanlainen kuin vaatekaapit.

”Siellä... Älä turhaan mene sinne. Se on keskeneräinen. Näytän sen sitten, kun se on valmis.”
Salaperäistä. Nyökkäsin tyytymättömänä.

”Ja tuo puoliksi piilossa oleva?”
Kipitin salin reunalla olevalle ovelle ja yritin sitä auki, ennen kuin Väinö ehti vastaamaan mitään. Hän vaikutti epävarmalta ja se oli erikoista.
Yllätyksekseni ovi aukesi.

Valo syttyi seiniin. Edessäni oli pitkä huone, jonka sivustat olivat täynnä... saviruukkuja. Niitä oli kaikenkokoisia ja niitä oli valtavasti. Jokusella oli kansi ja osa oli tehty hieman erivärisestä materiaalista, mutta muuten ne olivat kovin samanlaisen oloisia. Muutama muotopuoli oli yritetty piilottaa tasaisempien yksilöiden taakse. Huoneen päädyssä oli tuoli ja dreija, sen päällä polttamaton kulho. Tuolin alla oli pyyhkeeseen kääritty mytty, jossa epäilin olevan savea. Unohdin Väinön ja kiersin katsomaan kaikkia ruukkuja ja kulhoja. Seassa oli jokunen karkea saviesinekin, mutta muuten oli vain vaaseja ja … ruukkuja.
En ymmärtänyt alkuunkaan veistämisen tai muovailun päälle, joten en osannut sanoa, kuinka hienoja tekeleet olivat. Ne vaikuttivat ihan käyttökelpoisilta ja jokaista kiersi ohut koristenauhakin.

Olikohan tämä jonkin sortin rangaistushuone? Joku suljettiin aina tänne, eikä pois päässyt, ennen kuin oli saanut valmiiksi sataviisikymmentä ruukkua. Käännyin ympäri. Väinö oli ovensuussa.

”Kuka nämä kaikki on tehnyt?”

”Minä”, hän sanoi ja vahvisti pelkoni todeksi. ”Savenvalanta on harrastukseni. Mitä pidät niistä?”

Katsoin pitkiä rivejä kippoja ja yritin keksiä jonkun sopivan kommentin. Ne olivat hieman kammottavia. Miksi ihmeessä kukaan haluaisi tehdä näin paljon ruukkuja?
”Aika..” En alkaisi valehtelemaan saviruukkujen takia. ”En ole koskaan ennen tavannutkaan savenvalajaa. Teetkö mitään muuta savesta?”

Väinö kumartui yhden rivin puoleen ja nosti ruukkujen välistä epämääräisen möhkäleen poltettua savea. Voi hyvä luoja, en kai joutuisi arvaamaan mitä se esitti?!
”Pienoisveistoksia. Annan niitä välillä lahjaksi. Pidän myös talvisin ruukkunäyttelyitä.”

Olin melko varma, että hallitsijana hän pystyi pakottamaan alamaisensa katsomaan tuotoksiaan.
”Sepä mielenkiintoista!”

”Ja loin sinun palvelijasi tietenkin.” Hän katsahti möhkälettä kädessään ja arvasin mitä tapahtuisi seuraavaksi. ”Tässä.” Hän ojensi veistoksensa minulle. ”Sinä voit saada tämän.”

”Voi kiitos!”
Katsoin kimpaletta kädessäni hymy naamalle kiinnitettynä. Piiruakin kehnompi valehtelija olisi kuollut täällä. Veistoksella oli neljä pientä uloketta, ehkä ne olivat jalat. Selvästikään saven työstäminen ilman dreijaa ei ollut prinssini vahvuuksia. Työnsin sen taskuuni. Ehkä sillä olisi taikavoimia.

”Täytyy varmaan viedä sinut takaisin. Minulla on töitä.”

”Minä voisin jäädä tänne”, ehdotin. Voisin istua puun varrella perhosten kanssa. Se tuntui paljon miellyttävämmältä kuin paluu omaan selliini.

”Ei, vien sinut takaisin.”
Vastaväitteille ei ollut tilaa. Minun hymyni hyytyi väkisinkin, enkä vastannut mitään.

*

Poissa Lavande

  • Vapaamatkustaja
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 878
Vs: Savipalatsi, K-16
« Vastaus #8 : 03-09-2013, 22:09:42 »
Tapahtunut tähän mennessä: Pihla tutkii Jaakon antamaa liidunpalaa ja päätyy vessan sijaan Väinön luo. Prinssin karmaiseva harrastus paljastuu ja Pihla saa lahjan.


9. luku
Mahla



Illalla olisi juhlat.
Väinö kertoi niistä minulle. Sanoi, että kaikki on kutsuttu, siis minäkin! Toivoin, että hän olisi kutsunut minut, vaikka tilaisuus olisikin vain muutamalle. Kaipasin häneltä erikoishuomiota. Jotain henkilökohtaisempaa tunteen ilmaisua, kuin korurasiat tai huivit. Olin perso kauniille sanoille, puheille kiintymyksestä, vaikken usein saanutkaan niitä. Oli ilmiselvää, että hän halusi minua edelleen: välillä tuntui kuin hän olisi palvonut osia minusta. Se ei vain ollut tarpeeksi. Minun suruni ja yksinäisyyteni hänen poissaollessaan oli niin ylitsepursuavaa, etten malttanut olla miettimättä kaipasiko hän minua edes hieman. Hän pahoitteli poissaoloaan viivyttyään muualla pitkään, muttei näyttänyt mitenkään erityisemmin tuntevan harmia sen suhteen. Tiedän, koska yritin melko epätoivoisesti löytää merkkejä siitä, että hän välittäisi minusta erityisesti. Ei vain kehostani tai asemastani, vaan minusta itsestäni. Tiesin sen tyhmäksi, koska yritin edelleen parhaani mukaan piilottaa kaiken aidon itsestäni. Roikuin silti niissä pienissä yksityiskohdissa, joita olin huomaavinani hänen käyttäytymisessään. Selitin niiden varassa itselleni, etten ollut samantekevä ja yritin hillitä pistävän mustasukkaisia ajatuksia siitä, kenen kanssa hän aikansa vietti silloin kun ei ollut luonani. Päivät, jolloin en nähnyt häntä tuntuivat nälkävuosilta. Välitön onnellisuus hänen seurastaan ja siitä seuraava voimattomuus kärjistyivät entisestään vaaralliseksi kierteeksi.

Väinö sanoi, että tiedossa olisi tärkeämpiä tilaisuuksia, jos tämäniltaiset menisivät hyvin. Minun oli hankala innostua juhlista. Olin alistunut sellini masentavaan hiljaisuuteen, enkä ollut varma halusinko saliin muiden demonien keskelle. Savitoverini Janna ja Kalevi kuitenkin pukivat minut valkoiseen pukuun, joka oli ohut ja läpikuultava kuin hämähäkinseitti. Se laskeutui ylleni kovin vaivattomasti, roikkuen näyttävinä laskoksina oikeissa paikoissa. Pukuun oli kirjottu kiiltäviä kiviä, jotka näyttivät kuin vesipisaroilta. Hiukseni peitti sinisten kovien lehtien muodostama verkko. Sain lopuksi naamion, joka peitti puolet kasvoistani. Silmäreiät olivat kapeat mustat viillot ja naamarin kiemuraiset kulmat saivat kasvoni näyttämään teräviltä ja epäinhimillisiltä. Kenties se olikin tarkoitus.

Luulin, että Väinö hakisi minut juhliin, mutta sen sijaan oveeni koputti Rahko. Hän oli pukeutunut johonkin, joka näytti minusta kovasti vain isolta kasalta röyhelöitä. Tai vessapaperia. En kuitenkaan kommentoinut mitään, kenties tämä oli hänen kulttuurinsa kansallispuku tai jotain.
”Hänen korkeudellaan on kiireitä.”

”Selvä.”
Ei kai sillä oikeastaan ollut väliä, kenen kanssa saliin menisin, yritin vakuuttaa itselleni. Nämä juhlat nimittäin järjestettiin siinä isossa salissa, johon minut oli alkuun tuotu tänne. Näkisin prinssini kyllä siellä.

”Meidän on parasta etsiä paikat jostain sivummalta. Minun on määrä olla seurassasi koko illan.”
Eikä hän ollut mielissään siitä.

”Enkö minä istukaan Hänen korkeutensa kanssa?”
Enkä minä ollut mielissäni tästä.

”Et. Hänen lähellään istuu vain hänen neuvonantajiaan ja muita tärkeitä henkilöitä. Minä seison lähelläsi. En seurassasi, mutta tarpeeksi liki, että voin seurata sinua vaivatta.”

”Sinä olet aseeton. Mitä varten sinä oikein minua seuraat?”
Halusin tietää, olinko minä uhka vai joku muu. Miksi joku vaivaisi päätään minulla?

”Älä minulle kitise! Tämä oli suora käsky hänen majesteetiltaan.”
Hän peitti kasvonsa peilinaamiolla. Minä tuijotin vääristynyttä kuvajaistani kummissani. En näyttänyt yhtään itseltäni.
”Äläkä sitten muuten vaan syö tai juo mitään. Lyönpä vaikka vetoa, että ennen keskiyötä saliin on nukahtanut parikin tyyppiä rypäle huulillaan, eivätkä he herää aamulla.”

~*~

Sali oli täytetty pöydillä, jotka notkuivat mitä erikoisempia ruokia. Oli hedelmiä: raidallisia ja kaksivärisiä ja kimmeltäviä. Suuria kulhoja tahmaisen näköisiä kastikkeita. Pieniä kakkusia, kokonaisina paistettuja lintuja ja sokerihuurrettuja kukkasia, jotka vaikuttivat olevan erikoista herkkua. Isot hopeiset viinikannut heijastivat katon lyhtyjen valoa. Melu oli melkoinen. Jossain taustalla soi jokin jousisoitin, jonka ääntä oli kuitenkin hankala erottaa. Väkeä oli mielettömästi ja kaikki olivat kätkeneet kasvonsa mitä mielenkiintoisimpien naamioiden taakse. Oli pieniä, siivekkäitä sinisiä olentoja, jotka räpyttivät ympäriinsä kuin tulikärpäset ja hirvittävän pitkiä, länkisäärisiä naisia, jotka ojentelivat luisevia sormiaan ja lipittivät viiniä. Jotkut paikallaolijoista vaikuttivat unohtaneen naamionsa, mutta Rahko huomautti, että heidän naamarinsa sulautuivat iholle  niin pehmeästi, että oli hankala erottaa oikeita kasvoja.

Tilanne oli niin vieras, että hetken seisoin vain paikallani. Oudot hajut, remakka nauru, puheensorina ja väen paljous tuntui äkkiseltään hyvin ylitsepursuavalta.
”Huomaavatko he, että olen ihminen? Tietävätkö he?”

”Eivät välttämättä. Olet hyvin piilossa. Siis kasvosi. Vartalosi paistaa leninkisi lävitse, mutta se voisi hyvin olla illuusio.”
Päätin, että se on illuusio, koska ajatus alasti tepastelusta tässä seurassa tuntui hieman huonolta idealta.

Sukelsin väkijoukkoon tietämättä mitä oikein tehdä. Enhän minä tuntenut täältä ketään, jos en saanut istua kerran rakastajani vieressä! Kysyin Rahkolta josko hän istuisi vieressäni, mutta hän kieltäytyi. Prinssi ei kuulemma pitäisi siitä. Harhailin hämmentyneenä ympäriinsä, väistellen muita, kunnes löysin vapaan paikan pöydästä salin vastakkaiselta reunalta. En oikein tiennyt mitä tein täällä, mutta kun näin muut pöydän ääressä istujat, ajattelin löytäneeni kenties oikeanlaisen seurueen. Heitä oli kolme – kaksi naista ja mies. Kaikki olivat synkänpuhuvia ja kiusaantuneen oloisia ja, mikä parasta, melko inhimillisen näköisiä. Heidän naamionsa olivat siistissä pinossa pöydällä. Ei sarvia, siipiä tai ylimääräisiä silmiä. Kolmikossa oli jotakin hieman erikoista, mutten osannut tarkkaan sanoa mitä. Olisin voinut luulla heitä ihmisiksi.

”Sopiiko tähän istua?” kysyin. Hymyilin hetken, sivuuttaen mielestäni sen seikan, että oli seurueeton luuseri, joka tuppasi väkisin tuntemattomien seuraan. Naiset tuijottivat minua ilmekään värähtämättä. Heidän asunsa olivat yksinkertaisia ja värittömiä, kuten olivat heidän kasvonsakin. Seurueen mies nousi ylös ja auttoi tuolin minulle. Istuuduin ja vilkaisin vaivihkaa Rahkoa – hän oli jäänyt nojailemaan seinustalle vähän matkan päähän.

”Mitä sinä haluat?” toinen naisista kysyi.

Hymyilin väen väkisinkin. Se sattui jo poskiin.
”Oi, kaipasin vain siedettävämpää seuraa. Toivottavasti ei haittaa.”

Nainen kääntyi pois. Tarkastelin ympäristöäni paikaltani. Näin Väinön korokkeella eri pöydän ääressä. Tummansininen asu oli outo terävine olkatoppauksineen ja hänen naamionsa oli toiset, pienemmät kasvot ohimolla. Hänen seurueensa oli pieni, mutta pöytä oli näyttävin. Kyntteliköt olivat varmaan metrin korkuisia ja pöytää koristavat kukkaset käsivarteni mittaisia. Väinön vieressä istui nainen. Tunnistin hänet samaksi polkkatukkaiseksi ampiaisnaiseksi aikaisemmilta illallisilta. Kaeti Acantha, oli Väinö sanonut ja käskenyt pysyä kaukana hänestä. Nainen istui kuitenkin hyvin liki Väinöä. Kai hän oli tärkeä kun pääsi tuohon pöytään.

”Mitä ihminen tekee tällaisessa hovissa?” kysyi mies pöytäseurueestani. Hänellä oli maantienharmaa, taakse kammattu tukka ja tummat silmänaluset. Kaikki kolme olivat hoikkia, melkein luisevia olentoja. Heidän värittömyytensä teki iän arvioinnista hankalaa, mutta eivät he ainakaan ihan nuoria olleet.

Naiset vilkaisivat toisiaan.
”Mistä tiesit?” kysyin.

”Etkö tiedä, mikä minä olen?”

”En”, myönsin. Olin mielelläni tuudittautunut heidän normaaliuteensa.

Mies hymyili leveästi. Hänen kulmahampaansa olivat terävät, mutta se ei ollut täällä mitenkään harvinaista.
”Maistatko pikaristani?” Hän tarjosi maljaansa, mutta en ottanut sitä vastaan.

”Ei kiitos. Te ette ole täältä, ettehän?”
Oliko sillä nyt oikeastaan väliä, minkä sortin demoni edessäni istui?

”Emme. Me olemme matkalla. Pysähdyimme tänne, koska Hovi on tunnettu vieraanvaraisuudestaan. Emme tienneet naamiaisista. Pelkään, että olemme hieman huonosti valmistautuneita.”

Molemmat naiset hymyilivät pidättyneesti. Tässä pöydässä ei ollut tarjolla ruokaa, mikä oli hyvä. Vähemmän kiusauksia.
”Missä te olette matkanneet?”

”Mitähän minä kertoisin? Olemme kulkeneet pohjoisesta rannikkoa pitkin kaupungista kaupunkiin. Sota ajaa etelämmäs. Pohjoisen ruokakin on kehnoa.”
En edes tiennyt nykyisestä sodasta. Yksityiskohdat eivät liiemmin kiinnostaneet, saati kuka oli vastustajana. Olisin varmaan rintamalla, ellen olisi saanut potkuja armeijasta. Pidin kuitenkin positiivisena sitä, etteivät nämä kolmekaan pitäneet sodasta.

”Eikö teidän täydy pysyä poissa kaupungeista Sopimuksen takia?”

”Meidän? Ei, ei meitä voi ajaa pois, emmekä me kuulu hovien piiriin. Me tarvitsemme vankkaa ihmisasutusta menestyäksemme. Nääntyisimme nälkään muuten.”

Söivätköhän he ihmisiä vai jotain ihmisten laittamaa? Epäilin, että keskustelu tyrehtyisi tykkänään, jos kyse olisi ensimmäisestä, joten en kysynyt.
”Te saatte tulla ja mennä tänne vapaasti?”
Ääneni oli pettää ja hymyily sattui jo poskissa. Vilkaisin ylös seinustaa ja näin sen saman vaaleanruskean ryijyn.
Kukaan ei pakene hovista.

”No tämä on toinen kerta kun käyn täällä satavuotisen elämäni aikana. Me tarjosimme lahjaa vastineeksi vieraanvaraisuudesta, sievää nuorta poikaa, mutta hänen korkeutensa ei ottanut sitä vastaan. Kuulemma hän ei tarvitse enempää ihmisiä.”
Hymyilin viimeiselle virkkeelle.

Olisinkohan minä voinut ostaa vapauteni? Tuskin. Epäilin ongelman olevan se, että olin ihminen.
”Entä poika? Jätättekö hänet tänne?”
Siinä tapauksessa haluaisin pelastaa hänet syödyksi tulemiselta. Ehkä hän voisi asua minun huoneessani.

”Ei, viemme hänet mukanamme.”
Miksei kukaan vienyt minua mukanaan? Keräsin sisuani ja työnsin itsesäälin ajatuksistani.

”Onko hän täällä?”

”Ei, hän odottaa huoneessamme. Olisi kovin ikävää jos joku kuristaisi hänet täällä vaivihkaa. Jatkamme matkaa huomenna.”
Jos poika menisikin minun huoneeseeni ja minä lähtisin heidän kanssaan? Se tuntui julmalta, mutta houkuttelevalta ajatukselta. Kenties Väinö ei edes huomaisi eroa! Epäilin kuitenkin, ettei keskustelukumppanini toiminut hyvästä hyvyydestään.

”Onneksi olkoon.”

”Mitä?”

”Jos täytät sata vuotta tänä vuonna.”

Kumpikaan naisista ei enää seurannut meidän keskusteluamme. He siemailivat juomaa pikareistaan ja katselivat väkijoukkoa hyvin lakonisesti.
Mies katsoi minua kummastuneena ja kumarsi sitten kevyesti.
”Kiitos, prinsessa.”

Nauroin yllättyneenä ja kerrankin se oli luonnollista.
”Ai minäkö?”

Mies hymyili aavistuksen ja kohotti kulmakarvojaan. Se oli herkullisen inhimillistä.
”Olet ainakin puettu prinsessaksi. Tuo puku näyttää omaisuuksien arvoiselta, jos sallit minun sanoa. Ja istut niin suorassa, kävellessäsikin ryhtisi oli erinomainen.”

”Olen saanut sotilaskoulutuksen, siitä se johtuu. Olen hänen korkeutensa prinssin häkkilintu.”

”Vai niin. Ja nyt sinut on päästetty häkistäsi?”

”Vain jaloittelemaan.”
Tämä juttu ei ollut enää hauska. Tämän illan jälkeen jokainen päivä olisi taas samanlainen, enkä pystynyt nauramaan omalle tilanteelleni.

”Miten sotilaasta on tullut lemmikki?”

Minua ei huvittanut kertoa. Hymyilin vain.
”Mutta, arvon herra, enhän edes tunne teitä!”

”Johannes”, sanoi hän ja tarjosi kättään.

”Pihla”, totesin ja me kättelimme. Miehen käsi oli hyvin viileä ja hänen katseensa viipyili ranteellani. Ihokarvani nousivat pystyyn.

”Jos haluat, Pihla, voin esitellä sinut pienen seurueemme ihmiselle. Et varmaan tapaa paljon ihmisiä täällä. Huoneeni ei ole kaukana, se veisi vain hetken.”
Hänen sanansa olivat pehmeitä, vaikka tuntui, että hän epäröi hieman.

Halusin mennä hänen mukanaan. Tiesin sen olevan tyhmää, tiesin, että jotain oli vialla, eikä hän aikonut mitään hyvää. Sisälläni eli kuitenkin pelottava, välinpitämätön holtittomuus, joka kannusti kokeilemaan. Jos hän ei tekisikään mitään, kenties voisin pistää itseäni veitsellä vatsaan ja katsoa, miltä mahalaukkuni näyttää. Holtittomuus nauroi ajatukselle.
”Se ei ole varmaan kauhean hyvä idea. En usko, että prinssi pitäisi siitä.”

Käännyin katsomaan hänen pöytäänsä. Väinö kuunteli jotakuta ja Kaeti Acanthan käsi hiipi vaivihkaa hänen ympärilleen. Väinö ei tehnyt elettäkään riistäytyäkseen toisen syleilystä.
Surkeus sai minut valtaansa. Väinö oli kehottanut minun pysymään valkohiuksisesta naisesta kaukana, mutta mitä hän itse tekikään. Miksi hän kutsui minut tänne, jos ei aikonut viettää aikaa kanssani, vaan nauttia vain toisen naisen huomiosta. Minä en ollut tarpeeksi tärkeä istuakseni edes samassa pöydässä.

”Niin, niin. Olet tietenkin oikeassa. On kunniaksi hänen korkeudelleen, että hänellä on tuollainen kuuliainen pikku ystävä.”

Kaeti Acantha oli huomannut katseeni. Hän hymyili vihreät viirusilmät tuikkien ja silitti Väinön käsivartta. Katsoin tylsistyneesti häntä hetken ja annoin katseeni kiertää salia. Joku oli napannut yhden lentävistä sinisistä olennoista ja repi nyt sen siipiä irti. Olento pyristeli vastaan vaikeroiden, mutta vangitsija vain tiukensi otettaan ja lopulta murskasi pienen olennon hykerrellen ystävilleen. Kuului inha litsahdus, kun olento hajosi siniseksi nesteeksi ja valui vangitsijan kengille.

Minun oli kuuma ja täällä oli oikeastaan aika kamalaa.

”Et näytä kovin hyvinvoivalta. Saisiko olla juotavaa?” Johannes kysyi.

”Ei kiitos”, vastasin, mutta kieleni tarttui kuivana kitalakeen ja ääneni oli karhea.

”Minä vaadin.”

”Vettä sitten.”

Hän otti hopeisen kannun pöydältä ja nuuhkaisi sen sisältöä. Se näytti hölmöltä. Sitten hän kaatoi nestettä pikariin ja ojensi minulle.
”Minun ei kai sovi pyytää sinua maistamaan sitä ensin?” kysyin.

Johannes hymyili pahoitellen.
”Minä en juo muuta kuin verta. En usko sen olevan myrkytetty, se on ollut edessäni koko ajan, eikä minua kiinnosta myrkyttää sinua. Nämä hopeaiset kannut pitävät sisällön myös melko puhtaana. Sitä paitsi, samasta lasista juominen on täällä yleensä avioliiton merkki.”

Naurahdin hermostuneesti ja kohotin lasiani hänen kunniakseen. Siemaisin sisältöä janoisena. Makeus purkautui suuhuni yllätyksenä.
”Tämä ei ole vettä”, sain sanottua. Juoma haisi tutulle. Mahlaa.

”On se suurimmaksi osaksi.”
Minun ei pitänyt juoda mitään, mutta se oli nyt myöhäistä. Johannes jutteli minulle mukavia ja siemailin lasistani aina välillä. En uskaltanut irroittaa otetta pikaristani, mutta myöhemmin tajusin, että Johanneksen oli täytynyt vaivihkaa täyttää lasiani, sillä juoma ei tuntunut loppuvan koskaan.

Samalla kun juttelimme, suuri sali ympärillämme alkoi muuttua. Melu pehmeni, oli helpompi keskittyä keskustelukumppaniini. Rahko yritti tulla sanomaan minulle jotakin, mutta hätistin hänet pois. En jaksanut kuunnella nyt. Kaikki salissa oli kaunista ja herkkää, mukaanlukien minä. Oloni keveni ja tuntui kuin raajani olisivat pidentyneet. Minähän olin mahtava olento! En ollut välttämättä ihminen ollenkaan. Kenties naamioni muutti minua ja olinkin hiisi.
”Olenko minä mielestäsi hiiden näköinen?”
En tiennyt, miltä hiidet näyttivät. En ole ihan varma, tiesinkö edes mitä hiidet olivat.

Johannes hymyili. Minun silmissäni hän muuttui värikkäämmäksi, eläväksi. Hänellä oli ryppyjä silmäkulmissa ja pystyi melkein kuulemaan, kuinka hänen sydämensä pumppasi verta tarmokkaasti.  Olin aikaisemmin kuvitellut hänet melkein kuolleeksi, mutta kas vain! Nyt herätinkin hänet henkiin!
”Hiisien prinsessa?”

”Sinä imartelet. Imartele toki vähän lisää! En ole tottunut siihen. Kenties minusta tulee jotain, jos kuulen tarpeeksi kehuja. Sinä olet minusta melko inhimillisen näköinen.”

Hän oli hiljaa hetken.
”Oliko tuo kehu?”

”Minä istuin tähän, kun te ette olleet niin ylenpalttisen oudon näköisiä. Voisit melkein mennä ihmisestä!”
Mekko ylläni hiveli ihoa taivaallisen pehmeästi. Ajatukseni olivat nopeita ja köykäisiä siveltimenvetoja. Minua ei huvittanut valehdella tänään. Voisin vain tanssia ja nauraa ja juoda lisää.

”Yleensä minä menenkin ihmisestä.”
Jos hän aikoi jatkaa juttuaan, siihen ei tullut tilaisuutta, sillä Väinö oli ilmestynyt vierelleni. Hän laski kätensä olkapäälleni ja tuntui kuin se olisi saanut aikaan mahtavan, lempeän tuulenvireen, joka pöllytti tähtipölyä ympäriinsä. Katsoin häntä ihastuneena. Sydämeni sykki niin lujaa, että tunsin sen varpaitani myöden ja olisin voinut lausua runon sen tahtiin.

”Pihla. Minä tulin hakemaan sinua.”
Hän tuli hakemaan minua! Jossain oli joku Kaeti Acantha, joka oli hävinnyt.

”Hiiden luolaanko?”

Väinö hieroi ohimoaan. Hänen ohimonsa meni solmuun silmissäni. Kiertyi kerälle kuin silkkilakanat meidän yhteisten öidemme jälkeen. Mietin josko tunnustaa hänelle mietteeni. Halusin puhua. Se sai oloni rennoksi ja raikkaaksi. Minulla olisi punainen, taipuisa tukka ja punatut huulet ja kulkisin kaupungilla sininen leninki ylläni.
”Tule, mennään.”
Hän tarttui minua kädestä hyvin elegantisti ja johdatti läpi väkijoukon. Vilkutin juhlallisesti Johannekselle ja seurasin rakastajaani. Muut vieraat hajaantuivat edestämme, muodostivat polun kumartaen hiisien prinsessalle. Hymyilin heille suopeasti.

~*~

Muut olennot haipuivat pois ja olin käytävällä kahden Väinön kanssa.
”Mihin me olemme menossa?”

”Vien sinut huoneeseesi.”
Nousimme kierreportaita. Se oli kuin kulmikas käärme.

”Ei käy.”

”Älä nyt viitsi.”

”Minä en halua. Hei, tiedän! Leikitään! Teen kärrynpyöriä alas portaita ja sinä arvaat, missä kohtaa pysähdyn!”
En kuitenkaan antanut hänelle aikaa arvata, vaan heittäydyin alas, selkä edellä hienossa spiraalissa. Portaikko kuitenkin suli pois, ennen kuin ehdin osua siihen ja sen sijaan putosin suoraan lattialle. En rämähtänyt, vaan pomppasin sen pinnalta kuin se olisi ollut suuri ilmatyyny. Pysähdyttyäni istuin pöllämystyneenä lattialla, joka oli taas kova, kuin äskeistä pomppuhetkeä ei olisi tapahtunutkaan. Mihinkään ei voinut luottaa!
”Sinä muutit sitä! Epäreilua, miten sinä teet tuon?”

”Olen tämän palatsin herra! Tajuatko, että kuolet jos putoat noin vain rappusia alas?!”
Hän oli vihainen. Miksi turhaan!

”Ehkä olisin oppinut lentämään ennen sitä! Mennään sinun makuuhuoneeseesi, haluan riisua sinut. En pidä noista vaatteista.”
Ojensin käteni hänelle kuninkaallisesti ja hän veti minut ylös.

”Mitä ihmettä olet oikein juonut? Hyvä on sitten. Jätän omat juhlani ja vietän loppuillan juopuneen ihmisen kanssa. Merkattakoon muistiin.”

Me pääsimme hänen huoneeseensa seinän läpi. Väinön oli ensin tehtävä ovi. Kirmasin hänen edellään sisään. Olimme suoraan suuren puun luo. Menin ja kosketin sitä: runko värähteli sormenpäideni alla ja multa jalkojeni alla kutsui minua riisumaan kenkäni. Johdatin Väinön kädestä pitäen makuuhuoneeseensa. Sininen valo värjäsi kaiken ihanan viileäksi. Tein kuten olin luvannutkin ja riisuin rakastajani. Vaatteet putosivat taiteellisiksi kasoiksi lattialle. En ollut varma miksi riisuin häntä. Syyni olivat mystisempiä kuin yleensä. Kaikki oli hieman salaperäistä ja tunnuin jakautuneen kahtia. Tavallinen minä oli mennyt nukkumaan, jotta hiisi sai toteuttaa itseään. Seurasin salaperäisiä aavistuksia.

Sivelin Väinön rintakehää hellästi. Tästä kehosta minä pidin. Sormeni jättivät jälkiä hänen iholleen, mikä oli perin erikoista. Ne olivat hentoja repaleisia viivoja. Melkein kuin kynsitty kartta. Koskin häntä pidempään. Iho käteni alla tummeni ja irtoili. Tartuin reunaan ja nykäisin sitä varovasti. Iho lähti kesimään kauttaaltaan, paljastaen alta toisen nahan. Se oli eri väriä, mutta huoneen sinertävyys vääristi kaiken.
”Minun rintakehäni on kovinkin mielenkiintoinen? Saat ihan vapaasti koskea minua kyllä muuallekin halutessasi.”

En kuunnellut häntä. Sen sijaan kiersin hänen taakseen, jossa nahka oli pingottunut piukille kohoamille.
”Sinä huijaat. Näytät ihan eriltä.”

”Mitä sinä höpötät?”
Jokin värähteli ihon alla. Toisessa tilanteessa tämä olisi kenties pelottavaa tai kuvottavaa, mutta nyt kaikki tuntui kiehtovalta. Hän kääntyi ympäri ja minä nousin varpailleni. Suutelin häntä pitkään. Se oli ihanaa. Silmäluomet tuntuivat raskailta ja kiedoin käteni Väinön ympärille hymyillen hänelle sokeasti. Hän nosti minut ylös, laski sängylle ja painoi hitaita, melkein laiskoja suudelmia alas kaulaani. Henkäisin ihastuneena ja hapuilin hänen selkäänsä. Hän riisui mekkoani ja mitä alemmas hänen huulensa eksyivät, sitä hurmaantuneempi olin. Ilkikurisuuden puuskassa upotin kynteni hänen yläselkäänsä, jolloin iho ratkesi ja alta purkautui pari harmaita siipiä. Ne levisivät suuriksi meidän ympärillemme, muodostaen pehmeän suojan. Kohotin käteni kohti niitä, mutta sormeni eivät yltäneet.

”En tiennytkään, että sinulla on siivet”, kommentoin. Tämä oli hieman erikoista, mutta niin oli moni muukin asia tänään. Hiisi ei jaksanut välittää jokaisesta kummallisuudesta.

Väinö työnsi juuri jalkojani levälleen ja kääntyi hetkeksi puoleeni.
”Mitä?” hän naurahti.

”Sinulla on toinen iho tuolla alla ja nämä siivet. Etkö huomaa?”

Hän nousi ylös hetkeksi ja tutkaili käsivarsiaan. Hänen sormensa olivat pidemmät kuin tavallisesti ja niissä oli ainakin yksi lisänivel tavalliseen verrattuna. Kynnet olivat tummat ja terävät.
”En minä näe mitään. Minun lumoukseni on kyllä edelleen päällä. Repsottaako se muka jostain?”
Väinö kuroi pitkillä sormillaan ilmaa lähemmäs ja sängyn viereen ilmestyi peili. Minun naamarini peitti edelleen kasvojani. Väinön heijastuksella ei ollut siipiä. En näyttänyt itseltäni litteänä ja ylimeikattuna. Riisuin naamarini ja huokasin. Poskia kuumotti ja sydän tuntui liian suurelta rintaani. Olin vain tällainen hepsankeikka punk-oopperassa.

Hapuilin Väinöä lähemmäs. Hän voisi sulaa minuun ja me olisimme yksi helmi tai kuutamo pimeässä yössä.
”Minä rakastan sinua.”
Pitelin hänen kasvojaan, katsoin syvälle hopeisiin silmiin. Koko minuuteni tuntui valuvan noihin sanoihin.

Hän nauroi ja silitti hiuksiani.
”Tietenkin rakastat.”

Hiidestä tuntui, ettei Prinssi ymmärtänyt.
”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä minä tiedän sen. Jokainen tapaamani ihminen on rakastanut minua. Sinä et voi sille mitään.”

Se ei tuntunut kovin hyvältä edes Väinön aiheuttaman hyvän olon verhon ja tämäniltaisen huumani läpi. Hetken pelotti. En ymmärtänyt mitä olin juuri kuullut, mutta se tuntui polttavalta, pimeältä palalta. Sysäsin tiedon väkisin mielestäni. Suutelin Väinöä, kiepautin hänet alleni. Hänen siipensä pirskaloituivat näkyvistä. Kietouduin hänen ympärilleen, painuin häntä vasten. Mitä tahansa, etten muistaisi.

Myöhemmin olin arka olento hänen vieressään. Ihoni tuntui yliherkältä, kosketus oli melkein liikaa. Väinön sormet hipsuttivat kylkeäni ja se piti minut hereillä. Mietin Pihlaa, mokomaa raukkaa olentoa. En halunnut enää olla hän. Hänen piti olla fiksu, mutta silti häntä huijattiin. Hän ei onnistunut missään, eikä hänestä koskaan tulisi mitään. Ajattelin päällekäin niin montaa asiaa, että päätäni särki.
”Kunpa Mika olisi nähnyt minut tänään, kun minulla oli vielä tuo mekko ylläni.”
Ne olivat petturin sanoja!

Sormet pysähtyivät vyötärölleni.
”Kuka on Mika?”

”Minun sulhaseni tietty! Hän sanoo aina, että ostaa minulle hääpukua varten jotain tosi hienoa kangasta. Minusta se on ihan turhaa. Ostakoon kangasta, että saamme hienon pöytäliinan vieraita varten. Turha sitä on mihinkään kertakäyttöiseen kolttuun pistää.”

En tuntenut enää sormia uumallani. Kelluin pimeässä. Ehkä olin nukahtanut.
”Olen sanonut hänelle, että hänen pitäisi mennä jonkun toisen kanssa naimisiin, mutta hän ei ole luovuttanut. Ei minulla ole edes myötäjäisiä. Minulla ei ole mitään. Hän uskoo minuun silti. Se on ihan käsittämätöntä.”
Kukaan ei vastannut. Olin yksin.

Kun seuraavana aamuna heräsin, illan hurmos ja huuma oli poissa, jättäen jäljelle kasan muistoja, joita en halunnut.

*

Poissa Lavande

  • Vapaamatkustaja
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 878
Vs: Savipalatsi, K-16
« Vastaus #9 : 03-09-2013, 22:10:14 »
Tapahtunut tähän mennessä: Pihla osallistuu naamiaisiin ja päätyy salaperäiseen seurueeseen. Hän juo vahingossa mahlaa, joka juovuttaa melko vaarallisella tavalla. Väinö vie hänet pois, jolloin Pihla tunnustaa tunteensa, mutta ei saa toivomaansa vastakaikua.



10. luku


Ehkä olisin vielä selvinnyt siitä, että minun rakkauteni Väinöä kohtaan oli lumetta. Ei se tuntunut tiedon jälkeenkään sen laimeammalta, mutta tunnistin kai paremmin hurmoksen oireet. Olinhan minä tiennyt, että jotain oli vialla, aavistanut, ettei ollut normaalia reagoida kehenkään tällä tavalla. Lopulta en ollut varma, muuttiko tieto mitään - Olin edelleen hyvin riippuvainen Väinöstä. Jokainen hetki ilman häntä oli ahdistava.

Makasin juhlien jälkeisenä aamuna hänen sängyssään, väsyneenä. Hieroin ohimoani ja yritin järkeistää, mitkä edellisen illan muistoista olivat totta ja mitkä luultavasti unta. Muistin hämärästi maininneeni Mikan, mutten ollut varma oliko Väinö kuunnellut. Toivoin, että ei. Olisi anteeksiantamaton virhe, jos sotkisin parhaan ystäväni tähän touhuun. Lojuin sängyssä selkä häntä kohti, yrittäen unohtaa tunteideni tunnustuksen ja hänen reaktionsa.
”Eilinen ei mennyt ihan niin hyvin”, Väinö aloitti. ”Ehkä on parempi, ettet enää osallistu. Siis mihinkään julkisiin tapahtumiin.”

Olin pettänyt hänet. Surkeuteni oli musertavaa.
”Anteeksi.”

”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi! En minä ole vihainen.”
Oloni parani heti. Pyyhin kyyneleitä silmistäni ja käännyin kohti häntä. Hän oli alasti vierelläni, makasi kyljellään pää vasemman käden varassa. Hän nojautui suutelemaan otsaani. Hänen huulensa jättivät ohimolleni lämpimän jäljen, joka aaltoili hyvää oloa kasvoilleni. Hymyilin.

Niin monet tunteet velloivat kuitenkin sisälläni. Oli hankalaa hengittää normaalisti.
”Minun on tylsää ilman sinua”, aloitin varovasti. Oli puhuttava nyt, minulla ei välttämättä olisi enää huomenna rohkeutta tai voimaa. ”Sinun kanssasi kaikki on ihmeellistä ja kaunista. Kun olet poissa, en jaksa. Mitä kauemmin olet muualla, sitä surkeammaksi oloni muuttuu.”
Painoin kynsilläni peukalon ihoon, tavoitellen naarmuja. Kipu auttoi hieman.
”Kyllä minä ymmärrän, että sinulla on kiireitä. Mutta elämä ilman sinua ei ole elämisen arvoista. Tämä ei voi jatkua näin, minä kuihdun pois. Sinun täytyy vapauttaa minut, Väinö.”

Hän mietti hetken. Unohdin mistä olimme keskustelleet ja ihailin hänen kauneuttaan: valkoisia silmäripsiä ja pitkinä valuvia hiuksia. Hän oli aivan eri olento ollessaan kahden kanssani kuin muiden edessä. He näkivät Väinön virallisena ja uhkaavana. Minun vieressäni hän oli aito ja elävä.
”On eräs loitsu", Väinö aloitti, palauttaen minut maan pinnalle. "En ole itse koskaan käyttänyt sitä, mutta osaisin sen kyllä. Se olisi hieman erikoista tietenkin, mutten halua, että voit huonosti. Jos haluat, langetan sen kyllä.”

”Niin?”
Olin toiveikas.

”Se jähmettää kaiken paikoilleen huoneessasi, kun lähden. Myös sinut. Ikään kuin nukkuisit. Heräät eloon taas kun palaan. Siten sinun ei tarvitsisi koskaan olla yksin tai tuntea oloasi huonoksi. Ja eläisit niin paljon pidempään!”

Hymyilin hämmentyneenä. En ymmärtänyt. Se osa minusta, joka oli täysin Väinön huumaama halusi oitis suostua kaikkeen, mitä hän ehdotti. Kaikki olisi täydellistä jos vain olisin hänelle mieliksi ja hän olisi tyytyväinen. Häviävän pieni osa minusta, se järkevä osa, joka pakotti minua pitämään valeeni, käski kuitenkin olla suostumatta. En osannut kieltäytyä, joten olin vain hiljaa.

Väinö ohjasi minut huoneeseeni viimein, enkä vaivautunut väittämään vastaan. Monta karmeaa tuntia taistelin hänen lähtemisensä aiheuttamassa tyhjyydessä, kunnes viimein aavistin, miten vastenmielinen hänen ehdotuksensa oli. Pelkkä pieni hetki tervettä järkeä sivalsi minua oikealla tavalla. Katsoin kuivuneita veritahroja peukaloillani ja tärisin. Tunsin itseni ällöttäväksi, heikoksi olennoksi. Kaikki tässä oli niin kuvottavaa. Kaikista vastenmielisintä oli kai, että suurimmaksi osaksi en edes tajunnut miten kurjasti asiat olivat. Oli tehtävä jotakin, tai suostuisin vielä Väinön ideaan ja ryhtyisin hänen nukketaloleikkiinsä.


~*~

Avasin oveni ja istuin käytävälle. Rahko röhnotti seivästään vasten seinustalla. Rypistin otsaani asennolle. Akatemiassa moista ei olisi suvaittu. Huonosta ryhdistä rangaistiin niin tuntuvasti, että harvemmin uskalsin yksinkään ollessani laskea enää hartioitani liiaksi. Rahko vältteli minua ensin ja katsahti päin sitten, kuin olisin ollut joku nolo maanvaiva.
”Tule tänne vain”, kehotin. Taistelin saadakseni ääneeni hymyä ja lämpöä. ”Haluat kuitenkin ja minä kaipaan seuraa.”

Hän älähti tuskaisasti ja raapi ihoaan rintasuojuksen alta.
”Niin, no. Eihän tänne koskaan kukaan tule.”

”Ei tule ei. Kuka minua nyt tulisi katsomaan Prinssin lisäksi!”

”Kyllä tänne ehkä tulisi, mutta Hänen Korkeutensa on piilottanut käytäväsi melko hyvin. En tiedä osaako tänne muita kuin hän ja vartijoista me, jotka joudumme seisoskelemaan täällä.”

Tajusin, etten itsekään osannut tänne. Silloin kun olin lähtenyt vaeltamaan käytäviä huijattuani Kalevia, en löytänyt tietä takaisin millään, vaikka olin pistänyt mieleen mistä käännyin.
”Senkö takia täällä on joku aina vartiossa? Että jos joku tulee?”

Rahko ei vastannut, vaan katseli muualle. Ärsyttävä olento!
”Joku tietty henkilö?”

”On parempi kun en puhu hänestä. Häntä ärsyttäneillä on tapa kadota mystisesti.”
Rahko käveli viereeni ja puhui hiljaa ja hyvin vakavana.

”Ahaa, yksi henkilö siis. Tiedänkö minä hänet?”

”Kuulitko mitään, mitä äsken sanoin?!” Rahko puuskahti.

”En minä ole pettämässä sinua, Rahko. Meidän ei varmaan kuuluisi edes tuntea.”

”Miksi sinun pitää aina kysellä? Luulin, että olisit halunnut pelata korttia!”

Heilautin kättäni vähättelevästi.
”Kalevi tulee kohta, ajattelin opettaa häntä. Mitä tämä henkilö on tehnyt, että pelkäät häntä niin?”

”En minä halua pelata sinun saviörkkiesi kanssa!”

Katsoin Rahkon mustia silmiä ja suomuista nahkaa ja mieleni teki pyöräyttää silmiä.
”Älähän nyt, saatat vaikka voittaa kerrankin!” Hymyilin pingottuneesti hetken. Mietin mielessäni hetken, olimmeko minä ja Rahko ystäviä. Emme kai. Olin edelleen katkera siitä, että hän ystävineen oli tuonut minut tänne pöpilään, mutta toisaalta hänen seuransa oli normaaleinta, mitä tällä paikalla oli tarjota.
”Sinun täytyy nyt vastata kysymyksiin.”

”Ei huvita. Anna olla jo.”

Katuisin tätä luultavasti myöhemmin.
”Sinun täytyy vastata, tai kerron Prinssille, että ahdistelet minua.”
En kehdannut kohdata Rahkon katsetta, mutta tunsin hänen tuijotuksensa.

”Sinä olet ihminen. Älä anna itsellesi liikaa arvoa.”
Hän ei ollut ollenkaan vakuuttunut omista sanoistaan.

”Älä viitsi! Minä luultavasti arvaan kaiken, sinun täytyy vain nyökkäillä.” Yritin pitää äänensävyni kevyenä, vaikka epäilin, että olin saattanut juuri tuhota meidän toveruutemme.
”Tunnenko minä hänet?”

Rahko ähkäisi, mutta vaikutti happamasti hyväksyneen niskaotteeni.
”Mahdollisesti.”

”Nainen?”
Rahko nyökkäsi.

”Kae--”

”Älä nyt sano sitä ääneen, hölmö!”
Kaeti Acantha. Se oli melko lailla ensimmäinen nimi, joka mieleeni putkahti.
”Tiedätkö, ollaksesi muka niin fiksu olet aika hanakka valehtelemaan. Tiedätkö kuinka helposti täällä saa kuolemantuomion?”

Katsahdin Rahkoa kulmieni alta, enkä sanonut ensin mitään. Tuuduttauduin mielelläni siihen, että hän oli yksinkertainen – helppo huijata korttipeleissä ja harhauttaa, kuten niin monet muutkin. Sitten joskus hän saattoi sanoa jotain niin järkevää ja osuvaa, joka sai minut häpeämään sinisilmäisyyttäni.
”Miksi hän on minua vastaan?”

Kysymys saattoi olla pöhkö. Jos toinen osapuoli oli demoni, kenties hän vihasi minua vain koska olin ihminen. Tai kenties hän halusi syödä minut. En ymmärtänyt täällä paljostakaan.

”Itsestään selvää! En suostu puhumaan enää, en vaikka uhkailet. Olen melko varma, ettei Prinssi vaivautuisi kiduttamaan minua kovinkaan pitkään. Jos tähän on tultu, otan mieluummin siistin kuoleman kuin sen toisen vaihtoehdon.”

”Sen toisen vaihtoehdon?”

”Älä yritä. Minä palaan nyt vartiopaikalleni.”


~*~

Makasin lattialla ja tuijotin ikkunaani. Taivas oli harmaa ja tyyni. Vieressäni oli Kalevin tuoma tarjotin, jonka päällä oli joku ateria. Se ei kiinnostanut minua. En muistanut koska olisin syönyt viimeksi. Muistin ruuan aina välillä, mutta koska en tuntenut nälkää, se ei tuntunut tärkeältä. Join vettä silti monta kertaa päivässä.

Hetki, jona tajusin, että ikkunani ei välttämättä ollutkaan sitä, mitä sen luulin olevan oli lamaannuttava. Jossain kaukaisuudessa linnut lensivät taivaan poikki. Aivan kuten eilen ja sitä ennen samaan aikaan. Kohta pilvien harmaus syvenisi ja sataisi hetken. Kuten toissapäivänäkin. Sitten pilviverho jälleen harvenisi ja alta paljastuisi sinitaivas. Niin kävi aina viideltä. Taivas pimeni joka ilta kahdeksan maissa ja aamulla kuudelta aurinko nousi. Auringonnousu oli nopea. Silloin ikkunasta näkyi repaleisia vaaleanpunaisia pilviä. Joka aamu. Tismalleen samaan aikaan. Jos seinälläni ei olisi kelloa, en olisi kenties koskaan tajunnut.

Minun ikkunani ei ollut aito.
Se oli vain lumottu peili, joka toisti samaa pätkää päivästä toiseen. En nähnyt oikeaa taivasta, vaan pelkästään liikkuvan kuvan siitä.

Olisi pitänyt arvata, yritin toistella itselleni. Enpä silti ollut edes epäillyt. Ikkuna ei ollut enää huoneeni kaunein koristus, vaan pikemminkin muistutus siitä, kuinka eristyksissä olin.

Tunteeni eivät olleet aitoja, ikkuna ei ollut aito. Ehkä minun ja Väinön eväsretkikin oli harhakuvitelma?  Kaikki oli vain illuusiota. Entä muistoni?
Olin kasvanut melko itsekeskeisenä olentona. Elin minun elämääni, olin suuri päähenkilö. Nuorena minulle ei kelvannut elämä maanviljelijänä, vaan oli pakko saada jotain parempaa, erikoisempaa. Sodat olivat vieneet vanhempani ja pikkusiskoni, mutta silti minä halusin sotilasakatemiaan, koska minun piti kokea jotain tavallisesta poikkeavaa. Elämässä oli pakko olla jotain enemmän, jotain suurempaa. En minä voinut olla niin mitätön, kuin miltä vaikutin. Minun kohtaloni täytyi olla matkustaa ja nähdä uusia paikkoja. Kohdata seikkailuja ja palata aina välillä tädin ja sedän luo kertomaan suuresta maailmasta.

Siinä lattialla maatessani tulin kerrankin miettineeksi, että kenties olin alkujaankin vain sivuhenkilö, joka luuli itsestään liikoja. En sopinut mihinkään, minua ei haluttu mihinkään. Vaikka olisin kuinka jatkanut etsintääni, en olisi välttämättä löytänyt mitään kotia tai minut joukkoonsa toivovaa yhteisöä. Ei ehkä ollut mitään suurta kohtaloa, joka vihdoin johdattaisi minut johonkin hyvin merkittävään elämään. Nyt asuin tässä huoneessa, elin jotakuta toista varten. Kun Väinö ei ollut seurassani, minulla ei ollut oikeastaan mitään merkitystä.

Älähdin tuskastuneena. Masentavat ajatukset täyttivät pääni tuon tuostakin, enkä jaksanut taistella niitä vastaan. Puristin käsiäni nyrkkiin, kaivaen kynsillä hieman kipua esiin. Josko se selkiyttäisi mietteeni. Huomasin kuitenkin piteleväni jotain oikeassa kädessäni. Avasin käden nyrkistä ja kämmenellä lepäsi se liidunpätkä, jonka olin saanut Jaakolta. En muistanut koska olin tarttunut siihen, mutta enpä varsinaisesti muistanut, koska olin päättänyt asettua lattialle märehtimään surkeaa elämääni tai kuinka kauan olin siinä maannut. Ylös noustessa selkäni protestoi. Melko kauan ilmeisesti.

Lähestyin liidun kanssa seinää. Väinön antama pienoisveistos tuijotti minua syyttävästi, joten käänsin sen ympäri. Epäilemättä se kääntyisi itsekseen vielä takaisin. Sillä oli tapana vaihtaa paikkaa heti kun silmä vältti.

Piirsin jälleen oven, mutta tällä kertaa silmät kiinni. Oli ollut hupsua edes aiemmin yrittää samaa silmät auki. En ollut mikään taiteilija ja katsellessani luomustani näin vain sen vajavuudet. Kun suljin silmäni, ovi oli mielessäni täydellinen. Annoin liidun kulkea sen rajoja pitkin vapaasti. Se tuntui nopeasti melko samalta kuin Kalevin tai Jannan kasvojen muovaus, siksi en yllättynyt kun silmät avatessani edessäni oli vihdoin musta ovi.

Päästäkseen paikasta toiseen tässä palatsissa, piti tietää minne halusi. Päämäärätön vaeltelu ei johtanut mihinkään. Minun navigointiani hankaloitti se, että petollinen puoleni ei halunnut muuta kuin prinssini luo ja sinne olinkin aiemmin päätynyt. Tänään olin kuitenkin onnistunut itse piirtämään oven ja siitä sai hieman itsevarmuutta. Sisälläni vellova holtittomuus nosti myös päätään, uteliaisuudeksi naamioituneena. Kenties tänään saisin lisää vastauksia.

En siis yllättynyt, kun astuessani ovesta toisella puolella odotti itse Kaeti Acantha.


~*~

No, oli ehkä hieman dramatisoitua sanoa, että hän odotti minua. Itse asiassa hän istui hämärässä makuuhuoneessa vihreän peilipöydän ääressä harmaaseen aamutakkiin kääriytyneenä ja kampasi kosteita hiuksiaan melko väkivaltaisin vedoin. Pöydällä oli lukuisia kosmetiikkapulloja ja huoneessa tuoksui jokin pistävä hajuste.

Minä päästin kai jonkinlaisen äännähdyksen, sillä hän kääntyi salamana ympäri. Hetken me molemmat olimme jähmettyneinä paikoillemme.

”Miten sinä olet siinä?”
Hän tihrusti minua vihreillä viirusilmillään ja nousi seisomaan. Vaaleat huulet puristuivat yhteen tyytymättömästi. Kaeti Acantha oli vihainen.

”Jotenkin näemmä päädyin tänne. En yhtään ymmärrä miten!”

”Ei tänne voi tulla niin vain, ei edes sillä liidulla. Minun huoneeni on suojattu.”
Ilmassa rätsähteli jokin vaarallisesti.

”Ahaa, no voin minä mennä poiskin.”
Katsahdin tulosuuntaani, mutta ovi oli kadonnut. En uskaltanut kääntää toiselle naiselle selkääni, mutta se ei tuntunut enää siinä kohtaa kovin tärkeältä varotoimenpiteeltä, kun hänen onnistui kiertää moniniveliset sormensa kurkkuni ympärille.

”Kuka muu sinua auttaa? Miten pääsit seinäni läpi?”
Hänen kyntensä olivat terävät ja ne kaivautuivat kaulani ihoon hyvin epämiellyttävästi. Henki ei meinannut kulkea ja puhuminen oli hankalaa.

”Jos olisin sinä, en koskisi minuun kamalasti. Tiedätkö millaisiin loitsuihin minut on verhottu?”
No minä en ainakaan tiennyt, mutta ilmeisesti sepitykseni meni läpi, sillä ote kurkustani heltyi ja astuin askelen kauemmas. Hieroin kivistävää kaulaani ja suunnittelin seuraavaa liikettäni. Kaeti Acantha vaikutti vaaralliselta olennolta ja pakeneminen melko järkevältä idealta. Olin kuitenkin itse hankkiutunut tänne, eikä pois juokseminen luultavasti sujuisi yhtä sulavasti.
”Ei minua kai kukaan muu sinun lisäksesi auta. Ja mitä minun kulkemiseeni tulee, se ei suju koskaan oikein kuten pitäisi.”

”Miten kehtaat syyttää minua!”

”No sinä tiesit näkemättäkin, että minulla on liitu, jolla liikkua huoneesta toiseen ja kysyit josko joku muukin auttaa minua, koska tiesit jo omasta osallisuudestasi. Sinä annoit liidun Jaakolle minulle annettavaksi.”

Hänen valkeat kasvonsa lehahtivat punaisiksi, joko raivosta tai nolostuksesta. Hän käänsi päätään hieman sivuun kätkeäkseen kasvonsa, yhä inhottavan lähellä minua. Olisin perääntynyt, mutta pelkäsin menettäväni kaiken ponnen puheestani.

”Koska olet näemmä kovin hanakka kuristamaan minua, epäilen sinulla olleen jokin muu kuin minun auttamiseni motiivina. Joten kerro toki mitä minun kuuluu tällä liidulla tehdä?”

”Oi, ole hiljaa! Minä vihaan kaltaisiasi imbesillejä, jotka eivät tiedä paikkaansa.”

”Mitä minä olen koskaan sinulle tehnyt?”
Meidän riitelymme oli melko henkilökohtaista ottaen huomioon, että keskustelimme ensimmäistä kertaa.

”Varo, tai saatan vahingossa naarmuttaa kasvojasi hieman.”

”No hui kauhistus”, mutisin. Kaeti Acanthassa oli jotain tuttua, joka vähensi hänen uhkaavuuttaan. Tuijotin takaisin minua vahtiviin vihreisiin viiruihin, kunnes tajusin hänen muistuttavan jollain etäisellä tapaa Mikan pikkusiskoa Airia.

Kaeti Acantha tuijotti minua suupielet alas vääntyneinä.
”Olet vielä typerämpi kuin Prinssin aikaisempi ihminen.”

”Se, jonka sinä tapoit?”
Olin ollut tähän mennessä niin oikeassa arvauksissani, että päätin jatkossakin syyttää kaikesta Kaeti Acanthaa. Hän näytti säpsähtävän hieman sanojeni kohdalla, muttei vastannut väitökseeni.

”Et tajua, mikä kunnia on olla hänen kanssaan. Mikä etuoikeutus kaltaisellesi mitättömälle olennolle!”

”No minä en varsinaisesti valinnut tätä...”

”En kestä sitä! Millä oikeudella joku surkea ihminen tulee minun onneni väliin?! Minun ja Prinssin oli määrä mennä naimisiin ja yhtäkkiä jotkut kuolevaiset tytöt heittäytyvät hänen eteensä ja harhauttavat häntä. Se häpeä, jonka saan osakseni...”

”Minunkin piti mennä naimisiin...”
En tiedä miksi vaivauduin kommentoimaan mitään. Hän puhui selvästi vain itselleen, täristen raivosta samalla.

”Minä tapan sinut.”

Ehdin väistää viime hetkellä, kun hänen kätensä suhahti minua kohti kuin veitsi.
”Stop! Stop-stop-stop!”
Peräännyin nopeasti kädet ylhäällä.
”Et sinä halua tappaa minua.”

Selkäni osui seinään.
”Oi kyllä haluan.”
Hän iski nyrkillä minua kohti, mutta pudottauduin lattialle ja hänen kätensä upposi seinään. Laastia ropisi päälleni kun konttasin pois hyökkääjästä.

”Ei – hän tietää. Prinssi epäilee sen olleen jo sinä, joka tappoi hänen aiemman rakastajansa.”
Kompuroin pystyyn ja peräännyin oviaukolle. Hiki virtasi pitkin otsaa aina alas hyvin jähmeälle hymylleni. Oli hyvä etten huutanut paniikissa!
”Hän tietäisi heti. Minut on verhottu niin moneen loitsuunkin.”

”Ei hän välitä”, Kaeti Acantha sylki, mutta hänen ilmeeseensä suli epävarmuutta.

”Et saa häntä enää ikinä, jos vahingoitat minua. Hän ei ikinä päästä sinua lähelleen.”
Sykkeeni muistutti paraatirummun tahtia. Jos en kuolisi nyt, pysäyttäisi rasitus varmaan myöhemmin päivällä sydämeni.

Kaeti Acantha potkaisi lähellä olevaa tuolia turhautuneena. Se nousi ilmaan, osui seinään ja putosi lattialle kovan kolinan saattelemana.
”Sinun piti yrittää jotakin! Kuulin, ettet viihdy huoneessasi. Sinun piti käyttää liitua lähteäksesi. Mennäksesi ulos. Jäädäksesi sinne. Etkö halua tavata muita pikku ihmisiäsi? Et halua, niinhän! Olet samanlainen itsekäs paska kuin hänen aiempi huoransa. Nyt kun saat Hänen Korkeutensa silloin tällöin yksin seuraasi, et kaipaa muuta. Ja millaista nyyhkytarinaa jouduimmekin kuuntelemaan salissa! Viisi pientä sisarusta...”

Yritin kovasti jättää huomiotta lukuisat saamani loukkaukset.
”Aina kun minä yritän mennä jonnekin, päädyn kuitenkin Väinön luo.”

”...Väinön?”

Kasvojani alkoi kuumottaa. Hyvin huono lipsahdus!
”Hänen Korkeutensa. Asiat eivät toimi niin kuin pitäisi kun minä yritän. Ehkä se johtuu siitä, että olen ihminen.”
Vedin syvään henkeä.
”En usko, että pääsen täältä pois omin voimin.”
Ne olivat sanat, joita en ollut uskaltanut myöntää itselleni. Minä en pääsisi pakoon, koska  iso osa minusta ei halunnut kauas Väinöstä. Olin riippuvainen hänestä. Halusin aina vain lisää. Pelkäsin, että jos edessäni olisi tie kotiin tai tie Väinön luo, valitsisin jälkimmäisen.

Kaeti Acantha tuijotti minua hyvin kylmästi hetken.
”Sitten minun täytyy kai auttaa sinua.”

*

Poissa Lavande

  • Vapaamatkustaja
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 878
Vs: Savipalatsi, K-16
« Vastaus #10 : 03-09-2013, 22:11:08 »
Tapahtunut tähän mennessä: Prinssi ehdottaa kaameaa loitsua Pihlalle. Paljastuu, että kamarin ikkuna onkin vain lumetta. Pihla päättää ottaa Rahkolta selvää, mitä varten häntä vartioidaan ja päätyy Kaeti Acanthan makuuhuoneeseen.

11. luku




Kaeti Acantha marssi aamutakissaaan edestakaisin terävin liikkein. Hänen otsansa oli rypyssä ja hän puristi hiusharjaansa niin tiukasti, etten olisi hämmästynyt, jos se olisi naksahtanut poikki. Hän suunnitteli jotain, eikä ollut halukas ottamaan minua mukaan suunnitelmiinsa. Seisoin keskellä huonetta melko kiusaantuneena ja yritin keksiä jotain tekemistä. Annoin katseeni kiertää tiukasti pedatusta pylvässängystä lattialla lojuvaan rikkinäiseen tuoliin. Olimme edenneet yhden keskustelun aikana minun murhayrityksestäni pakosuunnitelmiin. En uskonut hetkeäkään, että Kaeti Acantha halusi oikeasti auttaa minua tai ettei hän puukottaisi minua selkään heti tilaisuuden tullen, mutta olin utelias mitä tästä yhteistyöstä syntyisi.

”Sinun täytyy mennä takaisin pian. Hänen korkeudellaan oli se hajamielinen ilme kasvoillaan... Hänellä on aina se ilme, ennen kuin hän..”
Loppua ei koskaan tullut ja olin melko kiitollinen siitä. Oli epäselvää kuinka läheisissä väleissä Väinö ja tämä nainen olivat olleet, enkä uskonut haluavani edes tietää.
”Huomenna. Tule tänne joko viideltä tai heti kun Prinssi lähtee, niin hoidamme sinut kauas pois Hovista.”

Ahdistus.
”Ai silloinko jo? Eikö se ole hieman hätiköityä?” Yritin pidätellä itseäni, mutta tämä tuntui liian nopealta kehitykseltä. Minun piti valmistautua henkisesti.

Sain osakseni vihaista kyräilyä.
”Ei. Aika pitää sopia nyt ja suunnitelma suorittaa mahdollisimman pian. Et voi ravata edes takaisin niin kuin tykkäät. Joku huomaa ennen pitkää. Enkä minä voi tulla luoksesi.”

”Entä jos viesti kulkisi Jaakon mukana?”
En itsekään uskonut ehdotukseeni, mutta sisuksiani vihlaisi kun ajattelin Väinön jättämistä.

”Ei, kukaan ei saa tietää. Ei kukaan muu, kuin me kaksi.”

”Ei tietenkään. En kerro kenellekään.”

Silloin hän hymyili.
”Et tietenkään. Minä pidän siitä huolen. Tiedän juuri sopivan kirouksen tähän tarkoitukseen.”

Se ei kuulostanut hyvältä. Oli aika neuvotella.
”Minä vaadin myös jotain. Sinä et saa surmata tai vahingoittaa minua. Jätät minut vähintäänkin ihmisasutuksen laitamille, turvalliseen paikkaan. Et saa myöskään lähettää ketään minun perääni tai kertoa kenellekään tapahtuneesta. Muuten en ole tässä mukana.”

Minun äänensävyni ei selvästikään miellyttänyt Kaeti Acanthaa.
”Sinä et ole sellaisessa asemassa, että voit asettaa vaatimuksia.”
Hän mulkoili minua hyvin murhaavasti hetken, kunnes päätteli ilmeisesti pelotelleensa minua tarpeeksi.
”Hyvä on. Nyt kirous.”

Astuin taaksepäin hermostuneena.
”Mitä se tekee?”
Oikeasti halusin kysyä, sattuiko se.

”Oi, ei mitään, kunhan et puhu mitään tänään täällä tapahtuneesta tai sopimuksestamme kenellekään. Et voi sanallakaan mainita minun osallisuudestani tai mitenkään vihjata siihen suuntaan. Muuten koet hyvin korventavan kuoleman.”

Mietin asiaa, mutta ilmeisesti suostumustani ei tarvittu. Kaeti Acantha piilotti kasvonsa kyynärtaipeisiinsa ja päästi omituisia sihahduksia suustaan. Hän nosti katseensa ylös kattoon ja laski kätensä antaen sormien valua kasvojen yli. Hänen kyntensä olivat vaihtuneet pieniin sinisiin liekkeihin, jotka koskiessaan huulia muuttivat ne taivaansinisiksi. Juutuin katselemaan lumoutuneena omituista rituaalia, kunnes hänen päänsä nytkähti kohti minua. Hän oli siinä samassa luonani, tarttui minua liekehtivillä sormillaan hiuksista, veti lähelle ja suuteli.

~*~

Kun pääsin takaisin huoneeseeni, marssin saman tien kylpyyn. Hinkkasin huuliani melkein joka saippualla, mutta en silti päässyt eroon suutani ympäröivästä omituisesta tunteesta. Oli kuin huuleni olisi peitetty johonkin öljymäiseen, joka ei näkynyt peilissä tai tuntunut koskettaessa.

Istuuduin peilin eteen ja levitin huulilleni punaa. En yleensä käyttänyt meikkejä, koska kukaan ei ollut opettanut, mitä niillä piti tehdä tai millainen lopputuloksen tuli olla. Olin nähnyt elämäni aikana niin vähän ehostettuja naisia, etten olisi osannut sanoa, mikä oli kaunista tai miten siihen päädyttiin. Ehkä huulipuna kuitenkin peittäisi loitsun.

Kaeti Acantha oli sanonut, että toinen vaihtoehto olisi vaatinut verenvuodatusta ja vaikkei hänellä ollut mitään sitä vastaan, tuoreita haavoja olisi hankalampi peitellä. Joten hän päätti pussata minua! Olisin ehkä loppuelämäni tyrmistynyt tästä.

Vatsanpohjassani pyöri ilkeä tunne kun odotin Väinöä. Oli kuitenkin aivan sama miltä minusta tuntui, nyt ei ollut enää vaihtoehtoja. Suunnitelma oli tehty ja sen mukaan toimittaisiin. Minun kasvoni tai mikään minun eleeni ei paljastaisi, että jotain oli meneillään.

Kun ovi kuitenkin kävi, säpsähdin ja käännyin ympäri hyvin vikkelästi. Tulija ei kuitenkaan ollut Väinö, vaan Kalevi tarjottimen kanssa.
”Ai sinä”, tokaisin ja henkäisin syvään. ”Janna ei tullut tänään?”

Kalevi olisi pudistanut päätään, mutta koska hänen liikeratansa oli melko rajoittunut, joutui hän kääntämään koko vartaloaan, että pääkin liikkuisi vaakatasossa.
Minä virnistin yritykselle. Kaleville ja Jannalle kehittyisi vielä ihan oma elekielensä. He eivät muutenkaan tienneet tai välittäneet muiden tavoista, joten oli yllättävää, että Kalevi edes tajusi pudistaa päätään.

”Istu vähän tähän minun seurakseni, Kalevi.” Saviolento nosti tarjotinta kömpelösti.
”Laske se vain jonnekin, ei sillä ole väliä”, sanoin. Kalevi istui viereeni lattialle, antaen hartioidensa lysähtää hieman.
”Sinun elämässäsi on tapahtunut melkoisia muutoksia, eikö vain?”

”Joo.”

”Ensin teimme sinulle kasvot ja sitten Jannalle. Oletko tyytyväinen lopputulokseen?” Tämä oli hieman riskaabeli kysymys, koska Kalevi ei ollut varsinaisesti kaunis minun käsieni tuotosten jäljiltä.

”Ojen.” Kalevi hymyili jähmeää hymyään.

”Ja olet mielestäsi onnellisempi nyt, kuin mitä ennen? Jannakin varmaan?”
Johdatteluni oli turhan raskasta. Yleensä kun näin savikavereitani, minä juttelin paljon kevyemmistä aiheista. En ollut mitenkään tietoinen siitä, millainen sielunelämä Kalevilla oli tai millä tasolla hän edes ajatteli.

”Joo.”

Se sai olon helpottuneeksi.
”Tosi hienoa. Minusta on ollut mukava auttaa teitä. Nyt kuitenkin tarvitsen apua.” Katsoin häntä tiukasti. ”Sinut ja Janna on määrätty palvelemaan minua, eikö? Te tuotte vuorotellen ruokaa tänne ja haette minulle kirjastosta kirjoja ja sen sellaista. Palveletteko te ketään muuta?”

”Prinssiä. Jos tahtoo.”

”No, tahtooko hän yleensä?”

”Ei.”

”Hyvä. Entä jos tulet tänne huoneeseen ja täällä on tapahtunut jotain yllättävää?”

Hän katseli vain minua eikä vastannut. Ehkei hän ymmärtänyt.
”Jos vaikka... makaan lattialla, enkä liiku. Koko päivän.”

Hän katseli minua edelleen ilmeettömänä. Tajusin maanneeni paikallani useampiakin päiviä, eikä kumpikaan ollut tehnyt mitään sen kummempia. Tuonut uuden tarjottimen ja vienyt edellisen pois.
”Entä jos olen loukkaantunut? Tai sanotaanpas vaikka, että en ole täällä. Menee kokonainen päivä, enkä ole täällä. Mitä sinä sitten teet?”

Kalevi mietti kuumeisesti. Ehkä hänen oli vaikea nähdä epäkohtia minun skenaarioissani.
”En tiejä. Prinssi? Häjytys?”

”Ai sinua ei ole ohjeistettu. No, jos joskus kävisi niin, että minä olisin poissa, eikä teille ole ilmoitettu, ei turhaan kannata huolestua. Ei vaikka menisi parikin päivää. Autat minua ja kaikkia parhaiten, kun ette Jannan kanssa tee mitään sen kummempia. Voit sanoa sen hänellekin.”

”Joo.”

~*~

Väinö saapui viimein illalla. Minun ei tarvinnut esittää ihan liian normaalia, koska viime tapaamisemme oli jättänyt välimme melko kiusallisiksi. Minä olin tunnustanut tunteeni, Väinö oli sivuuttanut sen ja kysynyt, josko haluaisin elää vain silloin harvoin kun hän ehti käymään luonani. Harmillisinta tässä oli ehkä, että elämäni olisi varmasti paljon onnellisempaa hänen ehdottamallaan tavalla. Ei olisi masennusjaksoja, vain paistattelua hänen valossaan. En silti voinut olla miettimättä, kuinka pitkiksi välit meidän tapaamistemme välillä saattaisivat venyä. Ehkä hän aikanaan kyllästyisi minuun, eikä enää tulisi ja minä nukkuisin koko ikuisuuden.

”Hei”, tervehdin nähdessäni hänet. Hänen hiuksensa oli kammattu taakse, ilmavan oloinen puku hohti sinisinä kuvioina valkealla taustalla. Kävelin häntä vastaan ja tartuin käsistä.

Hän hymyili lempeästi ja oli suudella, jolloin kuitenkin väistin.
”Odota hetki. Minulla on tätä huulipunaa, se tahraa kauheasti ja sitä on tosi hankala saada pois. Pitääkö sinun mennä vielä jonnekin tämän jälkeen?”

Hän älähti.
”Pitää. Oletpa sinä älykäs kun tulit ajatelleeksi.”

Hymyilin oikein leveästi.
”Kukaan ei ole ennen sanonut minua älykkääksi!”
Vale... Olin saanut Akatemiassa pikku operaatioillani ja tempuillani vaikka millaisia kehuja.
”En olisi punannut huuliani, jos olisin tiennyt sinun tulevan. Harmi!”
Mutristin huuliani harmistuneena.
”Minä kaipain sinua”, sanoin ja ääneni putosi tahtomattakin latteammaksi. Sydäntä särki.

Väinö aikoi sanoa jotain, mutta minä pelkäsin sen olevan jotakin, joka mahdollisesti romuttaisi minut.

”Hei, pelataan taas jotain!” hihkaisin.

”Taasko shakkia?”

”Ei, pelataan sitä ensi kerralla. Mistä muista peleistä sinä pidät?”

Väinö haetutti meille pelivälineet. Toivoin laatikosta avautuvan Kimblen, mutta Väinö ei kai ollut noppapelien ystävä. Lauta oli puinen ja sitä halkoi ristikko. Laatikossa oli myös kahdessa hyvin elegantissa purkissa pieniä litteitä kiviä. Mustia ja valkoisia.

”Onko tämä tammilauta?”

”Ei, se on pyökkiä.”

Tarkoitin tammipeliä, mutta kun Väinö alkoi selittää sääntöjä oli peli minulle vieras. Me pelasimme ja minä hävisin surutta. Tuntui liian vaativalta keskittyä myös peliin. Väinö katseli minua herkeämättä liikutellessaan pelinappuloitaan. Hänen ilmeensä oli synkkä ja olisin halunnut tietää, mitä hän mietti. En kuitenkaan kysynyt. Vielä viikko sitten olisin kysynyt.

”Pidätkö sinä koskaan lomaa?”

Hän hätkähti.
”En oikeastaan. Prinssiys on kokopäivätyötä.”

”Ehkä sinun pitäisi. Voisit rentoutua vaikka viikon.”

Väinö naurahti ajatukselle ja haroi hiuksiaan kiusaantuneena.
”Ehkä minun pitäisi siirtyä hieman väljempään aikatauluun tosiaan.”
Hän vaikutti siltä, kuin aikoisi kysyä jotain, mutta ei sanonut mitään. Pelasimme pelimme loppuun hiljaa. Hävisin.

”Minun pitää varmaan mennä. Kello alkaa olla paljon.”

”Pitääkö?” huuliltani pääsi. En halunnut kohdata tätä hetkeä.

”Olen luvannut illallistaa erään neuvonantajani ja kenraalini kanssa.”
Hän nousi lähteäkseen. Peli oli koottu takaisin laatikkoon.
”Lauta voi jäädä tänne niin voit harjoitella.”

”Minä...”
Halusin sanoa sen vielä uudelleen, nyt kun en ollut humassa. Olin kuitenkin surkea pelkuri. Entä jos hän nauraisi tai töksäyttäisi, ettei tuntenut mitään sen kummempia minua kohtaan?
”Tiedäthän. Tiedät kyllä, vai mitä?”

Hän hymyili vaisusti.
”Oletko miettinyt ehdotustani?”

Ei tätä nyt.
”Puhutaan siitä ensi kerralla”, tokaisin reippaasti.

Hän sipaisi hiuksia sivuun otsaltani.
”Älä ole surullinen. Minulla on sinulle ehkä yllätys ensi kerralla.”
Hän kumartui suudellakseen minua, mutta väistin. Vaati melkoisen sisäisen taistelun onnistua siinä.

”Höh, Väinö. Et voi mennä illallisille kasvot huulipunassa!”
Hänen huulensa hipaisivatkin vain otsaani ja minä roikuin siinä tunteessa. Sitten hän poistui sanomatta enää mitään. En liikkunut pitkään aikaan.

”Minä rakastan sinua”, sanoin ovelle hänen perässään.

~*~

En romahtanut vielä.

Olisi pitänyt kai levätä, mutten uskonut voivani nukkua tai sitten nukkuisin liian pitkään. Vaihdoin vaatteita ainakin viidesti, päätyen viimein valkoisiin liehuviin housuihin, jotka kiinnittyivät suurella soljella olkapäälleni. En tiennyt millaisia värejä valita, kun en ollut selvillä mistä kulkisimme ja millaisessa maastossa. Suurin hankaluus oli löytää kengät, joilla voisi kävellä epätasaisessa maastossa. Minulla oli vaikka minkälaisia jalkaviritelmiä, mutta mitään oikeasti kävelemiseen tarkoitettua oli vaikea löytää.

En jaksanut uskoa, että pääsisin oikeasti kotiin. Sen sijaan tiesin ja hyväksyin, että jotain oli tapahtumassa. Jännitti hieman holtittomalla tavalla. Ehkä kuolisin.

Kuljin ympäri huonetta levottomin askelin ja yritin miettiä, mitä ottaisin mukaan. Olisin mieluiten lähtenyt samoissa vaatteissa kun olin tullutkin, mutta se ei nyt ollut mahdollista. Olisin tarvinnut mukaan myös vettä, mutta minulla ei ollut mitään järkevää sen kuljettamiseen tarkoitettua astiaa, joten annoin sen olla. Joisin paljon ennen lähtöä ja jos Kaeti Acantha tosiaan saisi minut ulos, ei veden löytämisen pitäisi viedä päivää kauemmin.

Yritin tsempata itseäni vähän väliä, mutta jännitys oli käydä sietämättömäksi. Ravasin huonettani ympäriinsä lumeikkunastani kajastavassa kuunvalossa. Kamarini oli sen verran pieni, että jokainen nurkka oli käynyt tutuksi. En voinut istua sänkyni laidalla saamatta viiltäviä takaumia minun ja Väinön yhteisiin hetkiin. Älähdin tuskastuneena. Täytyi saada jokin pala mukaan, jokin matkamuisto hänestä. Korut ja vaatteet tuntuivat melko samantekeviltä. Etsin häneltä saamaani karmeaa patsasta, mutta se oli kadonnut, joten lopulta kauhaisin vain purkista pelinappuloita ja tungin ne taskuuni.

En jaksanut enää odottaa. Olkoon kello mitä tahansa, kaivoin liidunpätkän taskustani ajatellen Kaeti Acanthaa ja piirsin itselleni oven.

*

Poissa Lavande

  • Vapaamatkustaja
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 878
Vs: Savipalatsi, K-16
« Vastaus #11 : 03-09-2013, 22:11:45 »
Tapahtunut tähän mennessä: Kaeti Acantha laatii suunnitelman. Pihla juttelee Kalevin kanssa ja yrittää hyvästellä Väinön. Suuri pakomatka alkaa.


12. luku




Tietenkään oveni ei vienyt sinne, minne pitikin, koska kaikesta huolimatta ajattelin Väinöä. Kun huomasin olevani hänen makuuhuoneessaan, vastapäätä sänkyä, jolla hän ohuen silkkiverhon takana makasi, sydämeni jätti välistä lyönnin tai pari. Hän tuijotti alasti kattoa, valkeat hiukset sotkuisesti tyynylle levittyineinä. Jähmetyin paikoilleni. En tiennyt mitä sanoa, jos nyt jäisin kiinni. Vilkaisin taakseni – ovi oli kadonnut jälleen.

Väinön rintakehä kohoili hitaasti, mutta hyvin tasaisesti. Huojennuin tajutessani hänen nukkuvan. Olin tullut tänne aiemminkin hänen nukkuessaan, eikä hän ollut silloinkaan huomannut minua. En uskaltanut jäädä piirtämään uutta ovea paikkaan, jossa hän heti havahtuessaan huomaisi minut, joten kiersin kasvot häntä kohti huoneen halki avonaiseen oviaukkoon ja peruutin oikein hiljaisin, tasaisin askelin pois. Viimeinen silmäykseni hänestä oli hyvin levollinen. Laskeuduin portaita alas kammioon, jonka keskellä kasvoi se kaunis puu. Etsin hyvää paikkaa piirtää uusi ovi jo rauhoittuneena. Puulla oli hyvä vaikutus ja olin melkeinpä iloinen, että olin päässyt näkemään sen jälleen.

Katseeni osui muista erottuvaan, koristeltuun oveen. Kun olin aiemmin kysynyt, mitä sen takana oli, Väinö oli haluton vastaamaan. Uteliaisuus vaivasi mieltäni kovasti, mutten uskaltanut koskea siihen nyt, mikäli siihen olisi liitetty jokin hälytys.

Sen sijaan piirsin vapaalle seinätilalle uuden oven miettien Kaeti Acanthan vihreitä viirusilmiä ja häijyä hymyä.

~*~

Pääsin pois Väinön kamarista, mutta en edelleenkään päätynyt Kaeti Acanthan huoneeseen. Olin tavallisella käytävällä, joka näytti ensin autiolta, joten astuin pois oviaukosta ja annoin oven kadota. Sitten kuulin nopeat, napakat askeleet ja urahtelevaa puheensorinaa. Joku oli tulossa.

Ei ollut aikaa piirtää uutta ovea ja koska paluuta edelliseenkään ei ollut, hain nopeasti piilopaikkaa. Vasemmallani tie näytti jatkuvan melko loputtomiin samanlaisena. Se ei siis tarjonnut kätköä. Oikealla puolellani käytävä päättyi pian toiseen ristikkäiseen käytävään, ja sieltä lähestyvät askeleetkin kuuluivat. Painauduin paniikissa hyvin littanaksi seinää vasten aivan reunalle, toivoen, että kuka sieltä sitten olikin tulossa, oli marssimassa suoraan eikä kauheasti vaivautuisi vilkuilemaan ympäriinsä.

Oikealta puoleltani käveli kaksi minulle tuntematonta vartijaa miekat vöillään. Häijyn näköisiä molemmat. En uskaltanut edes hengittää. Luulin kuitenkin päässeeni jo pälkähästä, he olivat ohittaneet minut vilkaisemattakaan suuntaani, kunnes toisen taskusta levähti jotain lattialle. Pelikortit.

Kyseinen tyyppi oli minua reippaasti pidempi helttapäinen olento. Päätin hänen olevan hirvittävän ruma ja vastenmielinen otus.
”Kömpelys”, urahti toinen.

Korttinsa pudottanut pysähtyi ärähtäen ja minä katsoin kauhun vallassa, kun hän alkoi hitaasti kääntyä kohti minua päin. Tämä muuttuisi hyvin nopeasti kuolonkamppailuksi.

Vastakkaisesta suunnasta lähestyi kuitenkin joku hyvin napakoin askelin ja molemmat vartijat suoristautuivat. Olin juuri hivuttautumassa sivummalle, kun tulija näki minut.

Kaeti Acantha.
En ole varmaan koskaan ollut yhtä iloinen jonkun näkemisestä! Hän tuijotti minua jähmeästi ehkä puolen sekuntia ja käänsi sitten katseensa pois. Kaksi vartijaa seisoi kädet vartalon viereen liimattuina, kasvot lattiaa kohden käännettyina ilmeisesti jonkinlaiseen kunnianosoitukseen tai viralliseen asentoon. Heidän nöyryytesä ja univormujensa karuus korosti entisestään Kaeti Acanthan aatelista ja itsevarmaa olemusta.
”Te siinä! Miksi lorvitte täällä?”

Vartijat säpsähtivät terävää ääntä.
”Me- minä pudotin korttini. Me olemme juuri menossa --”

Kaeti Acantha heilautti kättään niin että hänen pitkä jäykkä hihansa loi ilmavirran joka pöllytti lattialla lojuvia kortteja ja leuhahti viimein hikisille kasvoilleni.
”Ei kiinnosta.”

Vartijat painoivat päänsä ja helttapää aikoi kumartua poimimaan korttejaan.

”Pois minun silmistäni. Antakaa sen roskan olla!”

Molemmat jähmettyivät jälleen. Helttapäätä varmaan sapetti.
”Kyllä, neiti.”
Sitten he kiiruhtivat naisen ohi ja katosivat viimein näkyvistä. Kortit lojuivat edelleen lattialla.

Päästin ulos pidättelemäni henkäyksen.
”Entä jos he olisivat lähteneet kulkemaan toiseen suuntaan?”

Kaeti Acantha hymyili oikein kylmästi ja venytteli pitkiä luisevia sormiaan.
”Ala tulla!”

~*~

Suurin koettelemus paossani oli ehkä kuitenkin seura. Sain kuulla nimittäin hyvin tarkkaan Kaeti Acanthan elämästä ja statuksesta. Hänen äitinsä oli akateemikko ja kirjastonhoitaja, mikä oli ilmeisesti jotain kovin ihmeellistä. Hänen isänsä oli taas niin hienoa syntyperää, että ei voinut käydä paljon missään, koska monikaan paikka ei ollut hänelle tarpeeksi elegantti. Isä oli omistanut elämänsä kauneudelleen ja äiti uskomattomalle ymmärrykselleen ja viisaudelleen ja tästä liitosta oli syntynyt edelläni kulkeva ärtyisä rakkauden hedelmä.

Minut oli jälleen loitsittu, mutta tällä kertaa siihen ei onneksi liittynyt pussailua. Kaeti Acantha oli vetänyt sormiensa väleistä ohutta seittiä mumisten jotain ja puhaltanut sen sitten käsiensä suojasta päälleni. Se satoi mustana kiiltävänä tomuna ja muodosti kuoren ympärilleni. Valeasu, hän selitti.

Kulkiessamme käytävää pitkin en voinut olla ihmettelemättä ulkomuotoani. Minulla näytti olevan enää neljä tummaa sormea, joista joikaisen päästä kasvoi hapsumaista karvaa. Olomuotoni oli muutenkin kovin karvainen ja kyynärpääni terävät. Olisin halunnut nähdä kasvoni, mutta tietenkään mukanani ei ollut peiliä.
”Kai tästä pääsee eroon sitten myöhemmin?”

Hän kääntyi katsomaan minua yllättäen.
”Sinä et tiedä?”

Rypistin otsaani.
”Kerro nyt vain miten! Kuluuko se pois ajan kanssa?”

Hän hymyili.
”Älä hermostu. Voin ottaa sen pois sitten.”

Käytävät muuttuivat synkiksi luolastoiksi. Lattia vaihtui maaksi, eikä takana näkynyt enää kuin pimeyttä. Kaeti Acantha oli loihtinut esiin ilmassa leijuvia valopalloja, jotka kulkivat edellämme.

”Miksi me menemme tätä reittiä?”
Hermostutti, että hän vain jättäisi minut jonnekin tänne pimeään.

”Täällä pitäisi olla salareitti ulos. Emme voi mennä mistään, mitä seurataan.”

Uskoin häntä.
”Miten tiedät siitä, jos se on salainen?”

”Se ei kuulu sinulle. Sain tiedon vastapalveluksena paljon ennen sinua.”

Kaeti Acantha aloitti uuden paasauksen. Tällä kertaa se ei ollut hänen hienoista sukujuuristaan, vaan miten täydellisesti hän sopi yhteen Väinön kanssa. Heillä oli niin paljon historiaa – heillä oli ollut lapsina sama opettaja ja kaikki, siis ihan kaikki, olivat odottaneet heidän kihlaustaan. Väinön voimat ja Kaeti Acanthan täydellinen perimä olisivat olleet taivaallinen liitto, jos Väinö vain olisi suostunut siihen. Vaikka sitä oli vihjattu, Väinö ei vain kosinut tai edes ehdottanut seurustelua. Kovin harmillista!

Kaeti Acantha näki minut ratkaisevana esteenä hänen ja täydellisen onnen välissä. Minulla oli kosolti teräviä huomioita aiheesta, mutta viisaasti jätin ne sanomatta ja tyydyin urahtelemaan jotain sopiviin kohtiin.

”Ihmisyys on ongelma. Se edellinen tyttö oli ensimmäinen meidän välissämme. Hänen kuolemansakaan jälkeen tilanne ei enää parantunut... Kyllä se varmaan olisi ajan mittaan, ellet sinä olisi tullut kuvioihin.”

Tunsin synkkää tyytyväisyyttä siitä, että kilpailin tätä naista vastaan. Väinö ei varmastikaan valitsisi häntä koskaan.

Polkumme loppui viimein seinään. Odotin, että jostain olisi avautunut salaovi, mutta sen sijaan seuralaiseni otti taskustaan pienen oranssin putkilon, jonka päässä oli valkoinen korkki. Hän kiersi sen irti, sen sisässä rapisi jokin, ja esiin paljastui kaksi rinkulaa varren päässä. Hän kastoi päätä putkilossa olevaan aineeseen ja vei sen sitten huulilleen ja alkoi puhaltaa. Rinkulasta kohosi saippuakupla. Läimäisin otsaani, koska se tuntui niin typerältä. Kaeti Acantha jatkoi kuitenkin puhaltamista ja kupla sen kun kasvoi ja kasvoi. Hän puhkui kuin viimeistä päivää ja viittoi minut välillä apuun. Vaihdettuamme vuoroa puuskutin ilmaa keuhkoistani niin kauan, että päätä särki ja pelkäsin pyörtyväni. Kun olisin taas ollut kunnossa, minua ei enää tarvittu.

Edessämme oli valtava saippuakupla, ainakin kaksi metriä suuntaansa. Katselin sitä äimistyneenä, kunnes Kaeti Acantha tönäisi minut sitä päin. Rikkoontumisen sijaan minä tupsahdin kuplan sisälle ja mätkähdin vasten sen omituisen kimmoisaa sisäseinää. Kaeti Acantha seurasi minua huomattavasti elegantimmin.

Kun me molemmat olimme onnellisesti taikakuplassa, se alkoi kohota. Luulin sen ensiksi osuvan kattoon, mutta se ahtautuikin seinämässä olevaan rakoon. Kupla venyi ja näytti siltä, kuin mekin olisimme venyneet sen mukana. Se päästi poksauksen päästyään raosta läpi. Ääni kuului kumeana kuplan sisään.

Seilasimme pimeässä ilmavirran kieputtamina hyvän aikaa. En uskaltanut puhua mitään. Istuin vain pohjalla, koska menetin tasapainoni hyvin nopeasti seistessä. Kaeti Acantha seisoi paikallaan hievahtamatta, totinen ilme kasvoillaan.

Kun silmät sokaiseva, hehkuva valkoisuus paistoi edessä, nousin ylös pongahtaen. Ilma oli kuitenkin niin huonoa, tai ehkä koska olin jännittänyt niin paljon tai kun nousin niin äkkiä... No, joka tapauksessa. Minä pyörryin.

~*~

Virkosin varmaan melko pian ja se oli huonovointisuudestani huolimatta maailman ihanin herääminen. Olimme ulkona! Pallo kieppui ilmassa, kallioiden lomassa ihanassa, aurinkoisessa päivässä. Tärisin tuijottaessani maailmaa alapuolella. Kaeti Acantha katsoi minua nenänvarttaan pitkin ja minä käännyin nopeasti pois. Pitikö minun juuri hänen nähden pyörtyä!

Katsoin alle levittyvää maisemaa, yrittäen tajuta, että me tosiaan lensimme! Saippuakuplassa! Pidin sormet visusti piilossa koko matkan, enkä uskaltanut liikuttaa jalkojanikaan, ettei kupla vain särkyisi. Pudotus oli ikävä.
Taivaalla liitely sujui rauhallisissa merkeissä. Kaeti Acantha ei innostunut puhumaan, ellei aiheena ollut hänen erinomaisuutensa, joten olimme mieluummin hiljaa. Aurinko katosi pikkuhiljaa tummenevan pilviverhon taakse.

Kun tajusin tunnistavani jo maisemia, riemua oli hankala pidätellä. Uskalsin toivoa ensimmäisen kerran, että pääsisin vihdoin kotiin. Kupla laskeutui alemmas, niin että korkeana kasvava heinä melkein kutitteli sen pohjaa.

”Sinä jäät nyt pois. Ei ole sopivaa, että menisin lähemmäs ihmisasutusta.”

Nyökkäsin kärsimättömästi.
”Muista purkaa tämä lumous.”

Hän hymähti.
”Se on jo poissa.”

Sitten Kaeti Acantha potkaisi minut pois kuplasta. Pulpahdin ulos melko sulavasti, mätkähdin sitten selälleni heinikköön sangen kivuliaasti ja katselin, miten hän kohosi uudelleen taivaalle. Kapusin seisomaan, oloni oli heikko, mutta hullulla tavalla innostunut. Onnistuin. Pääsin pois. Olin vihdoin ulkona!

Väsytti ja kehoani kivisti. Tiedostin, etten ollut ihan kunnossa, mutta nyt ei ollut aikaa jäädä lepäilemään. Jos jäisin nyt tähän, kenties heräisin uudelleen synkästä huoneestani. Vaikka tämä olisi unta, halusin kotiin. Halusin nähdä Mikan, halusin pyytää anteeksi tädiltä ja sedältä ja halusin tavata jälleen serkkuni.

Käänsin katseeni kohti tuttua tietä ukkosen jyrähtäessä. Tästä olisi ehkä parin tunnin vaellus ja olisin viimein perillä. Alkoi sataa. Lämmin vesi valui paksuina pisaroina kasvoilleni ja sekoittui kyyneliini.
Olin vapaa.
Pääsin pois.

*

Poissa Lavande

  • Vapaamatkustaja
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 878
Vs: Savipalatsi, K-16
« Vastaus #12 : 03-09-2013, 22:12:29 »
Tapahtunut tähän mennessä: Pihla pääsee vihdoin Kaeti Acanthan avustamana pakenemaan Hovista.


13. luku


 
Olin potkinut kengät pois, koska ne eivät soveltuneet alkuunkaan soratiellä kävelemiseen. Olin hylännyt myös osan vaatteistani, sillä ohi menneestä ukkosesta huolimatta sää oli kovin paahtava. Ilmassa leijui hento mätänemisen haju ja pellot kiilsivät auringonpaisteessa kultaisina. Heinäsirkat sirittivät korviahuumaavina ja kärpäset pörräsivät ympärilläni.

Ensimmäinen kohtaamani rakennus oli pienen maatilan talli. Pihalla seisoi lyhyt huivipäinen nainen talikkoon nojaillen. Hän kyräili minua varuillaan, kun kysyin hevosta vuokralle tai myyntiin. Annoin hänelle rannekoruni, jossa kiilsivät siniset jalokivet satuloitua hevosta ja vesipulloa vastaan.

”Vaihdetaan sitten takaisin parin päivän kuluttua, jos et ole tyytyväinen.”
Myönnetään, ei se ihan niin helpolla sujunut. Sain inttää ja vaatia kovin ponnekkaasti. Rannekoruni vaikutti kyllä hyvin kalliilta, mutta koska tietämykseni koruista ja niiden arvosta oli suppea, en oikeasti tiennyt kumpi meistä teki hyvin tyhmiä kauppoja. Nainen ei tiennyt arvometalleista varmaan minunkaan vertaani, niin että lopulta vaikutti siltä, että hän suostui vain, koska jostain syystä pelkäsi minua.

Ratsastin vakavana ja melko rauhallisesti kohti kylää, josta olin lähtenyt pieni ikuisuus sitten. Vointini oli niin kehno, että toivoin vain pääseväni perille ennen kuin tämä uni päättyisi tai putoaisin maahan kuolleena. Ohitin välillä kai ihmisiä, mutten onnistunut keskittymään heihin tarpeeksi tunnistaakseni ketä vastaan tuli. Hevonen pysäytettiin viimein jossain vaiheessa ja joku puhui, mutta en jaksanut vastata tai kohottaa katsettani. Minut autettiin satulasta hyvin hellästi, jolloin katsoin auttajaani tuttuihin sinisiin silmiin.
”Mika.”
Hän oli oikeasti siinä. Lyhyet ruskeat hiukset, pisamat.

”Sinä kuulet minua? Ymmärrät? Voi kiitos, kiitos”, Mika sanoi. Tuijotin hänen suutaan lumoutuneena. Oliko hän oikeasti siinä?
”Kun kuulin, että ratsastat kohti kylää... Olen yrittänyt puhua sinulle varmaan viisi minuuttia. Jaksatko seistä? Sidon hevosen kiinni, odota hetki.”

En tehnyt mitään. Mika katosi hevoseni kanssa ja palasi. Yritin saada todellisuudesta taas kiinni, mutta huimasi ja väsytti. Mika tarjosi käsivarttaan ja maailma oli hieman selkeämpi. Me olimme Kurjen talon tallin edessä. Hänen otsansa oli rypyssä ja suu kiinni puristettu viiva.
”Enää vähän matkaa. Tartu minua kädestä. Jos et jaksa, voin kantaa sinut.”

Naurahdin, mutta se oli hyvin vaisu ääni.
”Ai sinä muka.”

Hän ohjasi minut sisälle jonnekin ja vuoteelle, pidellen yhä kädestäni.

~*~

Kun heräsin, Mika oli edelleen vierelläni. Hänen kasvonsa olivat kaventuneet viime näkemästä, silmien aluset tummuneet ja kevyt sänki peitti hänen leukaansa. Avasin suutani pyytääkseni vettä, mutta Mika nosti jo lasia huulilleni. Tartuin siihen kiitollisena.
En tunnistanut huonetta. Seinät olivat paljaat, kalustus pelkistettyä.

”Tämä on sivurakennus.” Mikan ääni oli rauhallinen. Ja tuttu. "Millainen vointisi on? Kutsunko lääkärin?"

”Oletko sinä oikeasti siinä? Olenko minä oikeasti tässä?”
Minun ääneni oli karhea.

Mika naurahti ja hänen silmänsä kostuivat.
”Voisin kysyä samaa sinulta.”
Hän katsoi muualle ja räpytteli silmiään. Sitten hän nosti yöpöydältä tarjottimen syliini.
”Tein itse. Lihalientä.”

Nostin kannen tarjottimella olevan kulhon päältä. Höyry leyhähti kasvoilleni ja alta paljastui harmaata tököttiä. Tartuin lusikkaan epäröimättä, vaikka ruoka ei näyttänyt kovinkaan herkulliselta.
”Tämä näyttää enemmän puurolta.”

”Niin, tein puuroa lihaliemeen... Ajattelin sen olevan ravitsevaa.”

Katsoin häntä silmiin hetken ja aloin sitten nikottelemaan puoliksi itkua ja naurua. Työnsin lusikallisen kuumaa tahnaa suuhuni ja pakottauduin nielaisemaan. Kaneli, sokeri ja lihaisat, suolaiset kaurasuurimot.
”Tämä on ihan kamalaa”, sanoin.

”Tiedän, maistoin sitä aiemmin.”
Naurua oli hankala pidätellä, se tuli melkein paniikinomaisena. Mikan ei tarvinnut osata laittaa ruokaa, sitä varten oli keittäjä ja piikoja. Kyyneleet valuivat lihaisaan puuroon ja saivat sen entistä suolaisemmaksi.

Mika tuijotti syömistäni tiiviisti.
”Kerrot sitten kun jaksat”, hän sanoi, enemmän kai itselleen.

Laskin lusikan pois.
”Sinä et välttämättä usko minua, enkä ole ehtinyt keksiä mitään toista versiota.”

”Kerro silti.”

~*~

Kaunistelin tarinaani. Aloitin kiinnijäämisestäni, jätin mainitsematta kokonaan, miksi olin matkalla. Vaikka vihasin isä-Kurkea ihan hirveästi, minua epäilytti puhua hänestä hänen pojalleen. En myöskään oikein tiennyt mitä ja mihin sävyyn puhua Väinöstä. Paostani en taas kyennyt puhumaan melkein mitään. Huuliani polttava taika muistutti olemassaolostaan heti kun aihe kävi lähelläkään. Tuntui erikoiselta, että taika pysyi mukanani, vaikka olin jo oikeassa maailmassa. Olin jotenkin olettanut, että kaikki yliluonnollinen jäisi jonkin tietyn rajan taakse.

Mika huokasi lopussa. Hän oli yrittänyt inttää yksityiskohtia, joita en halunnut tai voinut antaa. En vielä.
”Tämä oli kovin kryptinen kertomus. En haluaisi uskoa sinua. Katoat yhtäkkiä huhtikuussa ja ilmestyt elokuussa takaisin kuin tyhjästä. Olet laihtunut niin paljon, etten meinannut tunnistaa sinua. Sinulla on arvokoruja kaulassasi ja olet pukeutunut... En oikeastaan tiedä, miten kuvailla tuota. Kuuluuko sen näyttää tuolta?”

Katsoin ylläni roikkuvaa vaaleaa vaatetta nopeasti. Olin sitonut sitä paikoin vartalon myötäisemmäksi, muuten sen suuret hihat ja liehuva miehusta olisivat olleet jatkuvasti tiellä.
”En minä tiedä... Sanoitko sinä, että on elokuu?”

Mika nyökkäsi.

”Että olen ollut poissa neljä kuukautta?” varmistin. Olihan pihalla ollut sadonkorjuuaika, olin minä sen huomannut. Tuulinen huhtikuu oli kadonnut aikaa sitten.
”Se... on kovin uskomatonta. Jos lasken päivät yhteen, niistä tulee ehkä kuukausi. Olen välillä menettänyt ajantajuni, mutta en näin pahasti.”

”Koita sinä nyt vain uskoa siihen, jos minun täytyy hyväksyä, että demonit sieppasivat sinut.” Kaikki sanat, joita vaihdoimme olivat kovin painavia. Poissa oli se keveys, millä ennen suhtauduin Mikaan.
”Olen hirvittävän kiitollinen, että olet siinä. Et voi tajuta, kuinka olen etsinyt sinua. Kävin tätisi ja setäsi luona varmaan kymmenesti tässä välissä. Tiedustelin jokaisesta pienimmästäkin kylästä viidenkymmenen kilometrin säteellä.”

”Et varmaan saanut kovin isoa etsintäpartiota aikaiseksi..”
Enpä osannut nimetä montaakaan tienoon asukkaista, joka minua jäisi kaipaamaan.

”Ihmiset jankuttivat minulle, että olet paennut kaupunkiin. Että et halua naimisiin, ettet rakastakaan minua ja päätit kadota maisemista. Minä en vaivautunut selittämään heille, ettet sinä ole minua missään vaiheessa sanonut rakastavasikaan, vaan olit halukas naimaan minut vain perintöni takia.”

Nousin sängyltä ja heitin häntä tyynyllä. Nauroin, vaikka myös hävetti. Mikan taloudellinen asema oli pääsyitäni avioliittoon suostumisessa.
”Kyllä minä sinusta välitän! Hieman eri tavalla ehkä...”
Ei silti, ei Mikakaan varsinaisesti himoinnut minua. Tämä oli yksi niistä aiheista, joista emme olleet puhuneet, vaikka olisi varmaan pitänyt. Viimeistään pari vuotta hääkellojen jälkeen koko tienoo odottaisi pikku-Kurkia maailmaan.
”Jos sinä et olisi arvostettu pikku perillinen ja minä tällainen hulttio, ihmiset olisivat epäilleet sinun lahdanneen minut jonkin aitan taakse. Itse asiassa, he varmaan toivoivat sitä.”
Huumori kuoli sanoistani loppua myöden. Tässä maailmassa oli ihmisiä, jotka toivoivat minun kuolevan. Mikan isäkin oli halunnut minusta eroon.
”Olen hirvittävän kiitollinen siitä, että olet ollut ystäväni. Et tiedäkään, kuinka paljon olen ajatellut sinua. On harmi, ettei meidän avioliitostamme tullut mitään.”

”Ei sitä kannata nyt miettiä. Voimme me mennä joskus myöhemmin naimisiin vielä, jos haluat.”
Mikakin vaikutti silti nihkeältä ajatukselle.

”Minä... En varsinaisesti virunut missään sellissä näitä neljää kuukautta.” Pyörittelin peukaloitani kiusaantuneena. Tämä oli aihe, josta en välittänyt puhua.
”Tai siis, olin minä lukkojen takana, mutta... no, hän otti minut rakastajakseen, ymmärrätkö?”
Vilkaisin nopeasti Mikaa. Hän oli edelleen hyvin tyyni. Olin pelännyt hänen kuvottuneen.

”Arvelinkin jotain sellaista kun näin tuon korun. Satuttiko hän sinua?”

”Ei fyysisesti. Ei hänen tarvinnut pakottaa minua...”
En tiennyt, miten selittää sairaalloinen viehtymykseni vangitsijaani.

”Hyvä, että pääsit pois. Sinun lähtösi oli kuitenkin pako. Ja olet noin heikkona.”
Mika ohjasi minut suuren peilin eteen. ”Olen pahoillani, mutta tajuatko yhtään kuinka laiha olet? Käsivartesi ovat kuin varpuja.”

Hän puhui totta. Näytin olemattomine reisineni samalta kuin nälkävuosien ja kulkutautien runtelemat kiertolaiset. Ei ollut mikään ihme, että nainen, jolta olin hevosen saanut oli karsastanut minua. Nostin lahkeitani ja tutkin omituista näkyä. Polveni näyttivät luonnottoman suurilta tikkujaloissani. Olinko muuttunut nyt yhtäkkiä, vai enkö tosiaan ollut vain huomannut ennemmin tätä? Tyhjät, kuoppaiset kasvot tuijottivat takaisin. Käännyin pois harmistuneena ja säikähtäneenä. Tämäkin vielä.

”Anteeksi”, Mika aloitti. ”Sinä olet kestänyt kaikenlaista. Pääasia on, että olet hengissä ja turvassa. Kyllä paino palaa pian. Talveen mennessä olet lihonnut niin, että saat käyttää minun paitojani.”

Hymähdin vastaukseksi jotain.

”Tämä ei ole varmaan yhtään oikea aika, mutta minun on pitänyt kertoa sinulle jotakin jo kauan.”
Mika viittoili minua istumaan yksinkertaisille puutuoleille pöydän ääreen. Katsoin häntä odottavasti.
”Haluatko viiniä? Voin hakea. Keittiössä on varmaan vielä myös lämmintä nisua, tänään oli leivontapäivä.”
Hän oli hermostunut! Pudistin päätäni.
”Niin, katsos kun. Minähän puhuin avioliitosta aika pitkään. Halusin kanssasi naimisiin, koska minun pitää mennä naimisiin ja tunnen sinut. Olet fiksu ja ihan ahkerakin silloin kun täytyy. Tiesin, että olisin tullut toimeen kanssasi.”

Odotin suurta paljastusta edelleen.

”Niin... Sinä käskit minun etsiä jonkun tytön, josta tykkäisin ja yritinhän minä. Jossain vaiheessa aloin kuitenkin vihdoin aavistaa, etten onnistuisi. Meni aika kauan, ennen kuin hyväksyin, että en pidä tytöistä.”

Tuijotin häntä edelleen hyvin tyhjänä.
”Ja..?”

Mikan kasvot olivat lehahtaneet punaisiksi.
”Minä pidän pojista. Miehistä.”
Avasin suutani, kun en vieläkään ollut ymmärtänyt, mutten ehtinyt sanoa mitään.
”Pihla, minä olen homo.”

Suuni jäi raolleen.

”Tiedäthän sinä, mitä homo tarkoittaa?”
Akatemia-aikaisen huonetoverini Viljan homopornosarjakuvien nuoret miehet alkoivat vilistä silmieni edessä. Läimäytin kädet poskilleni ajaakseni härskit muistot mielestäni ja pudistin päätäni. Mika katsoi toimitusta varuillaan.

”Tämä tuli kyllä yllätyksenä”, tunnustin. ”Kai minun olisi pitänyt tietää. En vain ole ajatellut sinua kovin romanttisissa merkeissä kenenkään kanssa.”
Aivoni yrittivät parittaa Mikaa yhdelle sarjakuvien pojista. Älähdin ja läimäytin itseäni uudelleen, ennen kuin kuvittelisin Mikankin alasti.
”Olen tosi, tosi pahoillani että käyttäydyn näin! Yritän pitää poissa armeijamuistoja.”

Mika punastui entisestään jos mahdollista.
Saavutin jonkinlaisen rauhan ja uskalsin laskea käteni.
”Ei se minua haittaa. Tykkäät kenestä tykkäät. Oletko ollut kenenkään miehen kanssa?”
Kaduin sitten tungettelevaisuuttani, kun me molemmat kiusaannuimme.
”Ei sinun tarvitse kertoa, minä olen tökerö.”

”Tästä kulki kesäkuussa karavaanareita. Siellä oli... eräs.”
Hän näytti huojentuvan saadessaan sanoa sen. Muisto vaikutti hyvältä, joten minäkin rentouduin hieman.
Tämä oli varmaan henkilökohtaisin keskustelu, jonka olimme käyneet. Minä olin tunnustanut naiskennelleeni demoniprinssiä lukkojen takana neljä kuukautta ja Mika tunnusti kiksauttaneensa jotain kulkuria. Olisin sanonut sen myös ääneen, mutta Mikan huumoritaju oli paikoin paljon omaani sivistyneempää.

~*~

Istuimme ulkona auringonpaisteessa kun kerroin, että lähtisin heti seuraavana aamuna. Olimme nurmikolla, vasten sitä Kurjen talon ulkorakennusta, jossa olin nukkunut. Takaseinällä, jotta meitä ei nähtäisi, varsinkaan kun välissämme oli kellarista haettu omenaviinipullo. Mika ei ollut sanonut mitään, mutta epäilin ettei hänen isänsä halunnut päästää minua sisälle taloon. Mietin tiesikö Mika miksi olin ylipäätänsä lähtenyt vuorille, mutta kai hän olisi sanonut jotain. En tiennyt miten edetä. Halusin kostoni, mutta Klaus Kurki oli kuitenkin Mikan isä.

”Mitä, nyt jo? Miksi? Minne!?”

Jouduin varjostamaan kasvojani välillä. Ihoni ei ollut tottunut vahvaan auringonpoltteeseen.
”Joku saatetaan hyvinkin lähettää perääni. Käyn tädin ja sedän luona ja matkustan sitten lähimpään kaupunkiin. Kaupungissa olen uskoakseni turvassa, erään sopimuksen mukaan ketään ei voida hakea kaupungeista... Olen vain varovainen. Ehkä jos vuoteen tai kahteen kukaan ei tule perääni, uskallan käydä lähempänäkin. Sukuloimassa ja niin edelleen.”
Ampiainen pörräsi ohitse. Heilautin kättäni sen perään.
”Eikä minulla oikein ole täällä mitään...”
Vuokrani oli erääntynyt sillä välin kun olin poissa. Kun minua ei kuulunut, vuokraisäntäni oli tyhjentänyt surkean murjuni ja jättänyt tavarani sateeseen. Mika oli osunut paikalle useita päiviä myöhemmin, mutta oli silti tullut pelastaneeksi nilkkarannekkeeni, jonka olin saanut Viljalta ja perhepotrettini, jossa minä ja pikkusiskoni tuijotimme vakavina kameraa. Mika tunsi minut hyvin. Muulla omaisuudellani ei ollut liiemmin edes väliä.

”Minä tulen mukaasi”, Mika sanoi.

”Entä työt?”
Mika hoiti paljolti isänsä töitä tulevaisuutta ajatellen. Hänet oli kasvatettu Kurjen tilan perillisenä, niin ettei hänen ollut koskaan tarvinnut liiemmin miettiä, mitä elämällään tekisi. Sukupolvenvaihdos voisi tapahtua jo lähivuosina, kunhan Mika ensin menisi naimisiin.

”Niin... Olen miettinyt, että jos antaisinkin sen olla. Maiden siis.”

”Mitä?”

”En luultavasti mene naimisiin. Olisin kestänyt vielä avioliiton sinun kanssasi, mutta en jotain toista tyttöä. Enkä halua valehdella.”
Hän vilkaisi minua nopeasti. Aurinko oli polttanut Mikan kasvot paljon tummemmiksi ja niitä peittivät tutut pisamat.
”En tarkoita, että tämä olisi sinun kaupunkiinlähtösi syytä. Olen miettinyt tätä koko kesän. Sitäpaitsi, Airi tuli lomilta käymään. Hän on mennyt jonkun sotapojan kanssa kihloihin.”

Taivas alkoi punertaa hiljalleen.
”Ai jaahas.”

”Hänen nimensä on Magnus. Heitä kiinnostaisi kovasti tila... Airi vähän jo vihjailikin, että kun minä tuskin menen naimisiin, niin että olisi hyvä laatia jo toinen suunnitelma.”

Tulistuin. Tämä kuulosti niin minun tuntemaltani Airi Kurjelta: oma etu oli kaikista tärkein. Hän ei varmaan ajatellut hetkeäkään, että Mika oli kulkenut isänsä mukana jo pikkupojasta saakka ja että kaikki tienoon torpparit olivat jo tottuneet asioimaan Mikan kanssa.
”Se saake--”

Mika vilkaisi minua pistävästi. Hän oli sivistyneempi kuin minä, hän ei kiroillut (tai harrastanut uhkapelaamista, valehdellut tai muuten käyttäytynyt epäilyttävästi).
”Ei sillä ole väliä. Airille oli luvassa rahaperintö, ajattelin puhua isälle, josko voisimme vaihtaa rooleja siltä varaa, että Airi haluaa jäädä tänne. Ei varmaan nyt, mutta jokusen vuoden kuluttua. Airi luultavasti itse mietti saavansa sekä rahat, että maat, mutta en usko, että isäkään siihen suostuu...”
Hän hörppäsi viiniä.
”Olen muutenkin miettinyt, että haluaisin nähdä maailmaa vähän enemmän. Kadehdin sinua valtavasti, kun uskalsit lähteä Akatemiaan. Odotin kirjeitäsi aina innolla. Olet paljon rohkeampi kuin minä.”

Kasvojani kuumotti.
”Olethan sinäkin käynyt kouluja ja käynyt varmaan useammassa kaupungissa kuin minä.”

”Niin, mutta minun kouluni järjestettiin minulle ja matkoilla en koskaan ole ollut yksin. Äitikin huomautti, että sinulla täytyy olla hirveästi sisua, kun uurrat tietäsi yksin.”
Sepä oli yllättävää! En muista, että rouva Kurki olisi koskaan sanonut minulle mitään. Olin ymmärtävinäni, että hän oli pidättyväinen nainen ja harvemmin asettui aviomiestään vastaan.
”Lähdetään vain siis huomenna. Käsken satuloida meille hevoset. Olet muutenkin aika heikon oloinen matkustaaksesi yksin.”

”Enkä ole”, tuhahdin, vaikka Mika olikin oikeassa. Olin kiitollinen, että hän tulisi mukaan jo pelkästään seuran takia. Se seikka, että hänen kanssaan matkatessa ei tarvitsisi nähdä nälkää tai kävellä oli myöskin ihan positiivista.

~*~

Mika oli pohtinut aihetta aikansa ja tuli äitinsä kanssa juteltuaan siihen tulokseen, ettei isä hyväksyisi hänen äkillistä lähtöään, joten olisi parempi mennä sanomatta mitään. Mika voisi kuitenkin palata takaisin pikemmin kuin minä, jos herra Kurki ei pärjäisi yksin.

Menimme aikaisin nukkumaan. Piharakennuksessa oli kaksi sänkyä, joille pistimme maate. Uni tuli äkkiä, mutta aamuyöllä heräsin. Mika kuorsasi äänekkäästi, nyrpistin sille nenääni. Tästä olisi tullut iso ongelma meidän avioliitossamme. Ilkeä tunne kiersi vatsaani. En ollut sanonut Mikalle mitään illallista syödessämme tai viiniä juodessamme, mutta mikään ei oikein maistunut miltään. Olin pakottautunut nielemään hieman kesäkeiton lientä, jottei Mika huolestuisi, vaikka se tuntui yhtä houkuttelevalta kuin kuravellin juominen. Leipä maistui tuhkalta ja viini eltaantuneelta voilta.
Nyt yöllä oksensin pihalle aikaisemman lihapuuron. Värjöttelin pihalla yrittäen miettiä positiivisia ajatuksia, kun huomasin puiden lomasta kajon. Kävelin hiljaa paljain jaloin pihan poikki nähdäkseni paremmin. Tulosuunnassani taivas hehkui vihreänä aivan vuorten tuntumassa. Kaupunkien valot värjäsivät yötaivaita punaisiksi, kuin myös taistelut. Auringonlaskut ja -nousut värjäsivät taivaan oranssiksi.
Mikään minun tuntemani ei värittänyt taivasta vihreäksi.

Iho nousi kananlihalle. Jos joku oli tulossa lentämällä... En millään ehtisi kaupunkiin turvaan ennen sitä, jos lähtisin aamulla. En, vaikka lähtisin heti, tajusin huomatessani taivaan vihreyden leviävän hiljalleen kohti paksuina kiemuroina.

*

Poissa Lavande

  • Vapaamatkustaja
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 878
Vs: Savipalatsi, K-16
« Vastaus #13 : 15-12-2013, 23:36:22 »
Tapahtunut tähän mennessä: Pihla on paennut Hovista ja löytää tiensä Mikan luokse. Kaikki ei kuitenkaan ole hyvin..?


14. luku
Pakene Hovista




Aamu valkeni kuulaana ja viileänä. Pihlan hengitys huurusi hänen ratsastaessaan usvaisten niittyjen lomassa. Etuhiukset olivat liimautuneet ohuiksi kiehkuroiksi otsalle ja kädet puristivat ohjaksia rystyset valkeina. Hevonen ei ollut joutunut pitkään aikaan sellaiseen rääkkiin, johon sitä nyt kannustettiin. Aurinko ei ollut ehtinyt vielä korkealle: se roikkui kelmeänä kuulana horisontissa. Asutus harveni ja lopulta viimeisetkin maatilat jäivät taakse. Tyhjää tietä jatkuisi kauan. Jos matkaisi tästä suoraan, päätyisi muutaman risteyksen kautta kaupunkiin. Sinne oli kuitenkin muutaman päivän matka.

Pihla kääntyi katsomaan taakseen pitkästä aikaa.  Ainakin se tuntui pitkältä ajalta. Vihreä pilvi roikkui taivaalla ja lähestyi pelottavaa vauhtia. Sen katsominen melkein sattui. Oli hankala arvuutella, mitä sieltä oli tulossa, mutta melko varmasti se ei ollut mitään mukavaa. Vaikutti siltä, kuin se olisi muuttanut suuntaa Pihlan perässä. Hyvä, hän ajatteli ja nauroi hampaat irvessä.

Kukaan ei pakene Hovista.

Väinö olisi varmasti vihainen. Kenties Pihla joutuisi samanlaisen oikeudenkäynnin eteen, kuin aikaisemmin. Ehkä hän selviäisi tästä, olihan hän selvinnyt jo paljosta muustakin elämänsä aikana. Aiheen arvuuttelu ei paljoa auttanut. Hän ei voinut olla ajattelematta, että jotain kauheaa oli luvassa.
 Hän ei pääsisi karkuun, se oli selvää. Matkaa lähimpään kaupunkiin oli aivan liikaa. Sankarillisinta olisi kai ollut rastastaa kohti pilveä, heti pois Kurjen talolta tulosuuntaan. Silloin se ei olisi ehkä koskaan kohdannut kylää. Pihla ei kuitenkaan mitenkään saanut pakotettua itseään siihen. Hän tarvitsi ratsastusretken, hetken etäisyyttä järjestelläkseen ajatuksiaan. Häntä hävetti olla itsekäs, mutta jokainen vaisto käski pysyä kaukana pilvestä. Hän olisi voinut piiloutua Kurjen talon perunakellariinkin, mutta ajatus siitä, että jokin demoninen mylläisi kylää häntä etsiessä oli liian tuskallinen. Rajansa pelkuruudellakin. Hän ei kestäisi, jos Mikalle tapahtuisi jotain. Pilvi oli saatava pois asutuksen luota.

~*~

Tunteja aikaisemmin vielä Kurjen talolla, kun Pihla oli ensimmäisen kerran huomannut vihertyvän taivaan, ensimmäinen ajatus oli ollut tuskainen riemun piikki Väinöstä. Ehkä he tapaisivat jälleen. Ehkä kaikki ei ollut vielä menetetty! Toinen ajatus oli ollut kuvotus. Hän ei suostuisi menemään takaisin. Ei enää, kun oli päässyt tuntemaan sateen ja auringon poltteen. Ei vaikka petollinen osa itseään väittäisikin vastaan.

Tarvittiin siis suunnitelma.

Kenties Akatemian strategiaopeista oli hyötyä, tai sitten Pihla oli vain valmis hyväksymään ensimmäisen päähänsä putkahtaneen idean. Hänellä oli nimittäin suunnitelma valmiina melko tarkalleen minuutti sen jälkeen, kun oli päättänyt sellaisen laatia ja hän otti sen kiitollisena vastaan. Hän palasi pikkutupaan, riisui Väinöltä lahjaksi saamansa korut kaulastaan ja jätti ne yhä kuorsaavan Mikan viereen yöpöydälle. Pikkutuvassa ei ollut paperia esillä, joten Pihla repi aloitussivun yöpöydän laatikossa olleesta kirjasta. Hän kirjoitti siihen kaminasta poimimallaan hiilenpalalla, kehoitti antamaan korut korut sukulaisilleen. Kenties korut olivat taiottuja ja katoaisivat parin päivän kuluttua, mutta ajatus siitä, että hän voisi jotenkin hyvittää lapsuutensa sukulaisilleen oli uskomattoman houkutteleva. Että vaikka jos hän olisikin poissa, täti ja setä ja serkut voisivat elää parempaa elämää ja muistelisivat Pihlaa hyvällä. Se oli hyvin lämmin ajatus. Mika halasi unissaan tyynyään ja maiskutti äänekkäästi. Pihla ei voinut pysähtyä hyvästelemään ystäväänsä, kaikki hänen energiansa valuisi hukkaan. Hän toivoi, että olisi voinut edes syleillä toista, mutta silloin Mika olisi varmasti herännyt. Pihla pukikin vain hiljaa päälleen Mikan paidan kylmää vastaan ja nappasi nurkasta juuttisäkin mukaansa.

Sitten hän hiipi pihan poikki päärakennukseen. Oli tavaroita, joita hän tarvitsi. Ne löytyisivät salista, jonka olisi pitänyt olla kaiken järjen mukaan tähän vuorokaudenaikaan tyhjillään, mutta livahdettuaan raollaan olevasta ovesta, huoneessa olikin väkeä. Lämpimästä vuodenajasta huolimatta takassa roihusi tuli. Pöydillä oli lautasia, joilla oli ruuan rippeitä: muutama tahriintunut mansikka, juuston muruja ja kalliin näköinen, kiiltävä kannu jotain punaruskeaa alkoholijuomaa. Laseja oli siellä sun täällä, tuolit olivat hieman epäjärjestyksessä ja matot makkaralla. Täällä oli selvästi vietetty hauska ilta.

Juhlijat olivat kuitenkin vielä läsnä. Takan edustalla oli sohva vastatusten kahta muhkeaa nojatuolia ja niiden välissä toinen sohva. Nojatuolilla istui haukotteleva, keski-iän ylittänyt, kaljuuntuva mies ruskea pusero yllään. Ylimmät napit oli avattu epämuodollisesti ja asento kertoi miehen olevan kotonaan. Kyseessä oli talon isäntä Klaus Kurki. Hänen vieressään kahdenistuttavalla oli tytär Airi Kurki armeijan univormu yllään, nilkat ristissä, ja tyttären vieressä kyömynenäinen nuori mies myöskin hyvin samanlaisessa virka-asussa. Tämän täytyi olla kihlattu Magnus. Toisella puolella oli vielä nojatuoli, jolla istui vanha, harmaantunut mies vihreä takki syliin taiteltuna. Pihla tunsi hänetkin.
Eversti Holmlund.

Eversti oli ollut se, jota Pihlan oli onnistunut loukata lyhyen armeijauransa aikana ja joka oli myös erottanut Pihlan. Everstin tapaaminen oli ollut yksi niistä lyhyistä tapahtumista, jotka olivat onnistuneet mullistamaan Pihlan elämän täysin.

Lattia narahti kevyistä askelista huolimatta. Muut kääntyivät katsomaan Pihlaa, joka jähmettyi paikoilleen. Tämä ei ollut enää todellista. Tämä seurue oli vihoviimeinen asia, jonka Pihla halusi kohdata.

”Kuka antoi sinulle luvan tulla taloon?” herra Kurki huudahti, havahtuen uneliaisuudestaan, ja nousi äkisti seisomaan. Hän siis tiesi, Pihla päätteli. Kurki oli tiennyt Pihlan palanneen. Oli kai määrännyt Klausille, etteivät he voisi tulla taloon. Tyypillistä.

Pihla tuijotti joukkoa ensin hiljaa. Hänen teki mieli tarttua johonkin, iskeä sillä miestä. Raivo sai puremaan hammasta, teki liikkeistä jäykkiä. Miksi tämän piti tapahtua nyt, kun hänen oli kiirehdittävä muualle?
”Sinä lähetit minut kuolemaan.”

Airi Kurki oli noussut myös seisomaan, saavuttaen isänsä pituuden. Hän oli jäntevä, suoraselkäinen olento hyvin kylmine silmine.
”Mitä sinä täällä teet? Taas kerjäämässä?”

Pihla ei kuitenkaan huomioinut entistä koulutoveriaan mitenkään.
”Minä olen ollut teidän ainoan poikanne paras ystävä puolen elämääni. Te lähetitte minut kuolemaan, koska ette kestänyt ajatusta, että hän avioituisi kanssani. Tässä minä kuitenkin olen! Minä selvisin ja tuoko on ainoa asia, mitä teillä on sanottavananne?!”

”En ymmärrä, mistä puhut.”
Klaus Kurki totesi sen lähinnä seuralaisilleen. Airi vilkaisi isäänsä, muttei sanonut mitään.

”Selkärangaton nilviäinen! Te ette pidä minusta ja se oli oikeutus tapattaa minut? Tajuatteko kuinka paljon haluaisin vain satuttaa teitä? Ajattelitteko ollenkaan, mihin minut lähetitte? Millä oikeudella?! MILLÄ OIKEUDELLA?!”
Pihla hengitti raskaita vetoja. Hän ei voinut jäädä, tästä ei ollut mitään hyötyä.

Molemmat miehet olivat nousseet myös seisomaan tämän aikana. Magnus oli tummatukkainen kalpeakasvoinen nuori mies ja hän hapuili hanakasti asetta vyötäröltään.
Pihla soi hänelle hyvin halveksivan katseen ja hillitsi haluaan sylkäistä lattialle.
”Innokas todistamaan miehuutesi appiukolle? Minä olen aseeton.”

”Miten kehtaat puhua tuolla tapaa kihlatulleni!”

Pihla ei edelleenkään huomioinut Airia.
”Ja te, herra eversti. Pääni ei millään suostu hyväksymään tällaista sattumaa. Oletteko tekin kokoontunut tänne pilkkaamaan minua? Onko tämä jokin komediakappale?”

”Tämä Magnus on minun poikani...”
Eversti oli hyvin hämillään tästä sananvaihdosta. Hän vilkuili vaivihkaa Kurkea, olettaen, että tämä sanoisi jotain, joka selittäisi kaiken.

”Tietenkin on ja te olette epäilemättä myös herra Kurjen ystävä! Voi mikä riemunäytelmä olen mahtanutkaan teille kaikille olla! Ha!”
Pihla harppoi kulmakaapille, avasi sen ja tyhjensi sisällön säkkiinsä väkivaltaisin liikkein. Hän hillitsi haluaan vetää ovista ja kaataa koko kaappi lattialle.
”Mutta minä menen nyt tästä taistelemaan helvetin esikartanoa vastaan tai jotain. Pois häiritsemästä teidän täydellistä elämäänne!”

Sitten hän marssi ulos, eikä kukaan seurannut. Koko talo oli kyllä varmaan herännyt tähän meluun. Pihla oli jo ylittänyt kynnyksen ulos kun jokin osui hänen silmiinsä. Porstuassa oli hyvin kaunis pari naisten ratsastussaappaita. Pihla vilkaisi jalkojaan, sitten taas saappaita, kunnes potki omat kenkänsä pois ja veti saapikkaat jalkaan.

~*~

Kun taivaan vihreä synkkyys alkoi olla melkein niskassa, Pihla pysäytti hevosensa ja laskeutui sen selästä. Hän oli poikennut jonkin aikaa sitten tieltä ja jatkanut matkaa kesantopellolla. Vapaana kasvava heinikko oli talloutunut humalaisen poluksi hänen taakseen. Peltojen lomissa virtasivat niukkoina ojat. Lähimmät talot näkyivät pieninä mykyinä horisontissa puiden lomassa.
Päästyään lohkareiden peittämälle kulmalle, Pihlan avasi säkkinsä ja asetteli sisällön hosuvin, jäykin käsin isolle kivelle. Tämä oli typerä suunnitelma. Lopulta hän istuutui viereen, pakottaen itsensä hengittämään syvään. Oli turha vakuutella itselleen, että kaikki menisi hyvin, koska se tuntui mahdottomalta. Paikka oli tuttu ja se toi tilanteelle karvaan maun. Kivi hänen allaan oli ollut joskus hänen, Mikan ja monen muun tienoon nuoren kohtaamispaikka. Se oli menettänyt suosionsa sen jälkeen kun Pihlan korttipelikerhosta oli nostettu pieni mellakka seudun kahvipöydissä.

Pilviverkosto lähestyi yhä. Vihreiden kiemuroiden sisuksista saattoi erottaa pelottavan määrän hahmoja. Satakunta aseistautunutta olentoa seisoi jäykkinä liikkuvalla alustallaan, laskeutuen hiljalleen maata kohti. Nouseva aurinko osui pilveen ja sai sen hohtamaan kirkkaana. Pihla haki joukosta tuttuja kasvoja, mutta kypärät ja kovat ilmeet peittivät tätä joukkoa. Hän ei nähnyt Väinöä. Paniikki yritti vakuuttaa häntä juoksemaan karkuun. Varmasti joku vain ampuisi hänet kysymättä mitään. Oli turha teeskennellä rohkeaa, vaistot käskivät paeta!

Pihla nousi seisomaan, mutta hänen jalkansa tuntuivat niin huterilta, että hänen oli pakko istuutua uudelleen. Pilvi oli pysähtynyt kivenheiton päähän. Sotilaat väistyivät riveissään niin, että heidän lomastaan pääsi kulkemaan korkea, häikäisevän valkoinen olento. Sillä oli suuret harmaat siivet selässään, jotka lepattivat levottomina. Pilvi muokkasi itseään sen pehmeiden askelten edellä ja auttoi kulkijan maan pinnalle.

Pihla ei katsonut olentoa kasvoihin, tuijotti vain maata.
”Minä haastan sinut shakkiotteluun.”

~*~

Kun Mikael Kurki heräsi, hänen ystävänsä Pihla oli poissa.

Hetken hän ajatteli kuvitelleensa koko jutun. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun hän olisi uneksinut Pihlan palanneen. Toisen äkillinen katoaminen oli järkyttänyt häntä keväällä. Elo oli muuttunut samassa melko sietämättömäksi. Hän oli vuoroin kuvitellut Pihlan kuolleena jossain ojanpohjalla, vuoroin toivonut toisen olevan juopottelemassa jossain peliluolassa. Mikael Kurki ei varsinaisesti tiennyt missä vaiheessa Pihlasta oli tullut hänelle niin tärkeä, mutta toisen äkillinen katoaminen oli kova isku. Heidän kasvaessaan Mikael oli jossain vaiheessa havahtunut tajuamaan, että Pihla ei välttämättä pärjäisi omillaan. Vasta silloin hän ymmärsi kuinka onnekas oli ollessaan rikkaasta perheestä. Tietenkään hän ei kertonut ystävälleen ajatuksistaan, mutta vaikutti usein siltä, että Pihla selvisi tilanteista vain täpärästi ja eräänä päivänä joitakin vuosia sitten Mika oli ymmärtänyt, että Pihla oli hänen vastuullaan.

Mika nousi ylös välittömästi, pälyili ympärilleen unesta sekaisin. Hän ei ollut kuvitellut – Pihlan olisi kuulunut olla täällä jossain. Jotakin oli pielessä ja hänen paitansa oli kadonnut. Sängyn vieressä oli pieni keko kimaltavia koruja ja hiilellä tuhrittu kellertävä viesti, joka näytti epäilyttävästi revityn kirjasta.

Hitto.

Hän veti saappaat jalkaansa, tutki pihamaata ja huhuili, mutta kukaan ei vastannut. Oli hyvin aikaista, aurinko oli niin alhaalla kuin vain voi. Hän ei käsittänyt mikä hänet oli edes saanut hereille. Unenpöppörässä hän pyöri ympyrää ja marssi sitten kovin äänekkäästi sisälle. Salissa istui hänen sisarensa Airi kihlattunsa kanssa.
”Sinäkin.”

”Kävikö... Oletteko nähnyt Pihlaa? Missä hän on?”

”Ai se villi-ihminen. Tuli tänne, raivosi käsittämättömiä, varasti nappuloita nurkkakaapista ja pakeni paikalta. Emme vaivautuneet toppuuttelemaan, olisi vielä käynyt kimppuun.”
Airilla oli se sama naseva äänensävy kuin aina vihaisena, mutta hän piteli kyynärpäästään kiinni ja hieroi kyynärtaivetta. Jokin oli huonosti. Airikin oli huolissaan.

”Milloin?”

”Tu-tunti sitten.”

Nurkkakaappi oli auki ja näytti kuin sen kimppuun olisi käyty. Hyllyllä lojui pari pyöreää kiekkoa. Tummanruskeita ja vaaleita. Lauta ja shakkinappulat oli viety. Mika tuijotti tamminappuloita ja yritti ymmärtää. Mitä Pihla oli sanonut? Pelit liittyivät siihen jotenkin. Mika ryntäsi pihalle, talleille. Yksi hevosista oli poissa, kuin myös satula. Hän satuloi kiireen vilkkaa oman hevosensa, talutti sen ulos ja nousi ratsaille.

”Odota, mihin sinä menet? Kello on viisi!”
Se oli Airi. Hän seisoi ulkoportailla vilttiin kääriytyneenä.
”Minä sanoin odota! Missä minun... Kengät. Se saatanan akka vei minun saappaani! Magnus!”

~*~

Tuuli puhalsi hiuksia silmille. Pihla kohotti kasvonsa, hänen ilmeensä oli kova naamio päättäväisyyttä. Kukaan katselija ei saisi tietää kuinka epävarma hän oli.

Olento oli pitkä, ainakin kaksi ja puoli metriä ellei kolmekin. Valtavat harmaat siivet lepäsivät selkäpuolella taitettuina. Raajat olivat epäinhimillisen pitkät, vaikkei niitä koristeellisen valkoisen haarniskan alta paljon erottanutkaan. Piirteet olivat terävät, silmät mustat hopeaisilla iiriksillä. Tämä ei voinut olla Väinö. Tämä oli jokin olento, väkivahva. Ilma heidän ympärillään oli täynnä tätä olentoa. Pihlan teki mieli pudottautua polvilleen ja painaa päänsä. Se puhui etäisesti Väinön äänellä, vaan ilman mitään sitä lempeyttä, jota Pihla rakasti.
”Kun katosit, ajattelin, että joku oli siepannut sinut. Hain palatsin läpi ruumistasi, kunnes tajusin, että olit ulkopuolella. Vapaaehtoisesti. Täällä sinä istut pelilaudan ääressä, kun puoli minun Hoviani on kuulusteltu takiasi.”
Häpeä toisen pettymyksestä ei iskenyt samalla tapaa, kuin se olisi iskenyt Pihlan huoneessa. Hän tunnisti sen osan itsestään, sen joka itki tämän olennon perään, mutta täällä ulkomaailmassa, kaukana palatsista asiat olivat toisin. Sen sijaan Pihlaa suututti.

”Minä haastan sinut shakkiotteluun.”
Mutta eihän Pihlakaan näyttänyt siltä, kuin mitä oli luullut. Kertaakaan ei ennen hänen aikanaan Hovissa ollut peilissä näkynyt sellaista luisevaa olentoa, kuin mitä Mikan peilissä. Oli hankala ymmärtää, mikä oli totta.

”Sinä sanoit sen jo.”
Terävät hampaat vilkkuivat puhuessa. Katse oli painava ja Pihla halusi päästää irti. Se ei sopinut. Taistelussa katsekontaktin menetys oli melkein itsemurha.

”Sinä sanoit ettet koskaan peräänny shakkihaasteesta.”

”Minä voisin tappaa sinut siihen paikkaan, koskematta sinua sormen päällänikään, tiedätkö?”

Pihla hätkähti tahtomattaankin. Tämä ei ole Väinö, hän toisti itselleen. Väinö on kiltti.
”Jos minä voitan... Päästätte minut menemään.”

”Sinut vain? Me kuljimme monen hurmaavan kylän läpi tänään. Olisin kuvitellut sinulla olevan jonkinarvoista kotiseuturakkautta.”
Iva tuntui julmalta.

”Ei... Jos minä voitan, ette saa koskea kehenkään tienoon asukkaaseen.”

”Kovasti vaatimuksia joltakin noin mitättömältä olennolta.”
Ilma rätisi ja joukkio Prinssin takana liikahteli levottomana. Ilmeisesti heidänkin oli tukala olla. Pihlan oli saatava tämä toimimaan. Heidän oli pelattava.
”Hyvä on, leikitään sitten. Jos sinä voitat, mikä tuntuu melko kaukaa haetulta, me emme koske kehenkään tienoon asukkaaseen vaan palaamme hyvillä mielin kotiin. Kun minä voitan, sinä olet hiljaa. Sovittu?”

”Sovittu.”

”Pelataan sitten.”

~*~

Pihlan jäljittäminen ei ollut ihan hirvittävän hankalaa. Kylästä lähti tie vain kahteen suuntaan ja toisen horisonttia värjäsi omituinen tummuus. Se oli hyvin pahaenteistä ja luotaantyöntävää, joten siihen suuntaan Mikael ratsasti. Hänen kiirehtiessään eteenpäin, Magnus ja Airi saivat hänet kiinni.

”Mihin sinä menet? Mitä täällä oikein tapahtuu?”

Mikael pyyhki hikeä otsaltaan. Hän ei ollut ihan varma oliko herännyt ollenkaan vai oliko tämä jotain hyvin sekavaa unta.
”En minä tiedä. Demoneita tai keijuja tai jotain!”
Hän päätti silloin uskoa kaikkeen, mitä Pihla oli selittänyt. Hän oli ollut aiemmin hieman epävarma, ajatellut, että kenties oli olemassa jokin järkevämpi selitys tai kenties piti lukea rivien välistä Pihlan kertomusta. Pihla oli jättänyt paljon tyhjiä aukkoja ennestäänkin uskomattomaan tarinaansa. Miksi hän oli ratsastanut vuorille, miten hän oli päässyt pakoon? Mikael pudisti päätään. Sillä ei nyt ollut väliä. Oli oikeastaan paljon yksinkertaisempaa, jos Mikael vain ajatteli kaiken ihan normaaliksi. Keijuhedelmät sun muut.

”Kuule, Evalt”, aloitti Magnus. Hän ei millään muistanut, että Mikael inhosi etunimeään. Hänen hevosensa oli valtava, jotain Mikaelille tuntematonta rotua. Askeleet olivat suuria harppauksia ja epäilemättä se olisi päässyt lujempaakin. ”Se tyttö varasti isänne hevosen, tavaraa sisältä ja Airin saappaat. Näin hänet aiemmin. Hän on selvästi sekaisin.”

Airi tuhahti.
”Oi, hän varastelee aina. Ei mitenkään yllättävää. Kerrankin Akatemiassa hän murtautui varastoon viedäkseen sieltä eräitä sarjakuvia...”

”Kuka käski teidän tulla mukaan?” Mikael älähti. ”Menkää pois!”

Airi säpsähti ja hänen ilmeensä synkkeni.
”Minä olen vain huolissani sinusta!”

~*~

Pihla oli paljon parempi pelaaja, kuin mitä prinssillä oli syytä uskoa. Se oli yksi etu. Toiseksi eduksi hän laski, että nappulat olivat tutut. Kolmatta hän ei sitten keksinytkään. Ilman painostavuus haittasi keskittymistä. Yleisöä oli riittämiin, mutta he kaikki seisoivat  paikallaan äänettöminä. Pihla alkoi epäillä, josko kypärien suojissa oli ketään elävää ollenkaan.

Prinssi istui häntä vastapäätä majesteettisena olentona, liikutti pitkillä sormillaan valkoisia nappuloita. Läheisyys oli sietämätöntä.
”On hyvin hämmentävää nähdä sinut täällä. Minun ajatuksissani joku minun vastustajistani oli siepannut sinut ja syönyt. Rakastajani ovat yleensä lyhytikäisiä, siksi yritin kaikkeni, että olisit turvassa.”
Syyllistämistä.
”En voi mitenkään ymmärtää, miksi haluaisit paeta. Olen antanut sinulle kaiken, mitä nainen voi haluta.”

Pihla ei vastannut, vaan siirsi lähettiään ja söi valkoisen hevosen. Eri vaihtoehdot vilisivät hänen mielessään pitkinä ketjuina. Jokainen siirto muutti pöytää, hajotti ketjuja ja loi uusia. Ne pysyivät selkeässä järjestyksessä mielessä, tämän ansiosta Pihla oli hyvä pelaaja. Mahdollisia tilanteita oli liikaa, että ne olisi voinut käydä kaikki läpi. Oli saatava kiinni vastustajan logiikasta, nähtävä kenttä toisen osapuolen silmin.

”Silloin mieleeni juolahti, etten välttämättä tuntenutkaan sinua niin hyvin. Hyvin vaivaannuttava idea.” Valkoinen kuningatar liikkui vasemmalle. Pihla pelkäsi ansaa, muttei nähnyt laudalla vielä mitään hälyyttävää. Se ei kuitenkaan ollut mikään turva. Ovelan vastustajan kanssa oli hyvä olla aina varuillaan.
”Päätinkin siis ottaa selvää. Lähetin ennalta matkaan pari tiedustelijaa, he liittyivät vasta tunti sitten joukkoihini. Minulla tulee muutenkin olla kunnolla väkeä mukanani, jos hoidan Hovin asioita ulkomaailmassa.”
Sävy oli sietämättömän kevyt. Pihlan huono käytös oli vain pieni epäkohta elämässä.

”Olikin melko mielenkiintoista saada kuulla sinusta. Käskin miesteni etsiä Ilmarin taloa, mutta mitä sainkaan selville: Sinulla ei ole isää tai pikkusisaruksia odottamassa – olet orpo. Et ole lomautettu armeijasta, vaan sait potkut. Ei ole mitään vammoja, sinut on erotettu huonon käytöksen ja niskuroinnin takia. Kenelläkään täällä ei ole hyvää kuvaa sinusta, koska on yleisesti tunnettua, että olet huijari ja keinottelija.”

”Ehkä me voisimme pelata vaiti.”

Prinssi veti rintapanssarinsa alta kiiltäviä helyjä.
”Katso, löysin korusikin. Mieheni sanoivat, ettei niitä kantanutta naista tarvinnut kauaa suostutella puhumaan. Hän maistui kuulemma heikolta muutenkin.”
Pihlan sydän oli hypätä kurkkuun ensin. Sitten hän tajusi, ettei kyseessä ollut Mikan luo jätetyt korut. Prinssi viskasi rannekorun maahan. Sen siniset kivet olivat värjäytyneet kuivuneesta verestä.. Joku nainen, joka oli epäonnekseen osunut Pihlan tielle oli kuollut tuskaisan kuoleman.

”Shakki.”

Pihla nielaisi. Provosointia, hän yritti vakuuttaa itselleen.
”Eikö teillä ole hyökkäämättömyyssopimus?”
Hänen äänensä oli ohut. Musta torni siirtyi kuninkaan turvaksi. Jos valkoinen kuningatar söisi tornin, musta ratsu saisi kuningattaren.

Jos prinssi yllättyi Pihlan historiantuntemuksesta, hän ei paljastanut sitä.
”Se koskee kaupunkeja. Ketään ei kiinnosta, mitä muutamalle ihmiselle tapahtuu.”

Pihla ei vastannut. Sen sijaan hän söi valkoisen sotilaan.
”Shakki.”

Prinssi siirsi kuninkaansa turvaan oikealle kevyellä liikkeellä.
Pihla siirsi lähettiään uhkaamaan kuningasta sormet hieman jännityksestä täristen. Tämä oli monimutkainen ketju, hyvin hienovarainen asetelma. Järkytys hiipi hiljaa prinssin kasvoille kun Pihla viimein päästi irti lähettiläästä.
”Matti.”

~*~

Hevoset kävivät levottomiksi. Ne pullikoivat vastaan, kieltäytyivät jatkamasta eteenpäin. Ilma oli raskasta hengittää. Airi yritti toppuutella ratsuaan, mutta Mikael näki sen vain merkkinä jatkaa jalan. Hän liukui satulasta alas, ylitti ojan tien vieressä ja jatkoi pellolle ennalta poljettua reittiä. Airi huusi hänen peräänsä turhaan. Kiivettyään pengermän yli, satuloitu, vauhkoontunut hevonen laukkasi hänen ohitseen. Se oli yksi Kurjen talon tammoista. Mikaa puistatti.

Heinikko ylsi vyötäröön saakka. Mikael seurasi hevosen tallomaa reittiä eteenpäin, ylös pientä mäennyppylää sen huipulle. Yhtäkkiä Mikan teki mieli kääntyä takaisin. Hänen edessään levisi joukko valtavan kokoisia sotilaita mustaan humuun kääriytyneinä. Mika painui matalaksi heinikkoon ja yritti rauhoittaa pulssiaan. Hän erotti Pihlan istumasta kivikolla parinkymmenen metrin päässä. Tytön edessä istui harmaasiipinen hirviö, joka sai Pihlan näyttämään hyvin pieneltä. Mika yritti kuulla, mistä he keskustelivat. Hän tajusi yhtäkkiä hyvin voimakkaasti oman kuolevaisuutensa. Miten hän saisi Pihlan pois tuolta? Mitä hän mahtaisi tällaista ylivoimaa vastaan? Mika ei saanut katsettaan irti hirviöstä. Se oli kamala. Ja kaunis. Tuo ei voinut olla se olento, jonka kanssa Pihla oli... Hän kuuli takaansa katkeilevien heinien äänet, kun Airi konttasi hänen vierelleen ja jäi tuijottamaan suu auki edessä levittyvää näkymää.

”Mitä tämä on?”
Kun Mikael ei vastannut, Airi tarttui häntä olkapäästä.
”Meidän pitää mennä pois. Kertoa jollekin. Tämä ei ole normaalia.”
Airin kuiskauksesta kuulsi pelko.

”Hys. Miten me saamme Pihlan tuolta?”

”Evalt, etkö sinä tajua? Tämä on hyökkäys! Pihla on selvästi houkutellut vieraan vallan joukkoja tänne.”

Mika ei tajunnut.

~*~

Synkkä yleisö kohahti, liikahteli varovaisina. Sitten syvä hiljaisuus, jota halkoi vain tuulen puhallus. Kaikki odottivat prinssin reaktiota. Hän nousi ylös hitaasti.

”Minä voitin”, Pihla sanoi. Mikäli jollekulle oli jäänyt epäselväksi. Hän vilkuili ympärilleen melko epävarmasti, eikä uskaltanut kauheasti tuntea voitonriemua. ”Joten minä kai tästä lähdenkin. Heippa.”
Hän perääntyi varovasti.

”Vangitkaa hänet.”
Sanat kumisivat voimakkaina.

Pihla vilkuili ympärilleen. Muutama olento rivistä astui alas pilveltä ja veti miekkansa esiin.
”Mitä? Minä voitin! Sinä lupasit jättää kaikki meidät rauhaan!”

”Älä sinuttele minua”, Väinö sihahti matalalla äänellä. ”Minä lupasin jättää kaikki tienoon asukkaat rauhaan. Sinä et asu täällä. Lähettini kiersivät kaikki lähikylät. Sinut heitettiin ulos jo keväällä maksamattomien laskujen takia.”

”Koska sinä sieppasit minut!”

Prinssi pyyhkäisi nopealla huitaisulla pelilaudan pois. Nappulat hukkuivat heinikkoon ja lauta halkesi osuessaan maahan. Pihla säpsähti. Muut jähmettyivät.
”Älä. Sinuttele. Minua. Minähän sanoin, että pikku pelisi jälkeen lähdemme kotiin.”
Kieli sihahti yhteepuristettujen hampaiden välistä ja ilma rätisi. Prinssi tuijotti Pihlaa tiiviisti, nenä ja otsa inhoon rypistyneinä. Iso osa Pihlasta oli hyvin eksyksissä. Miten tässä oli käynyt näin?

”Minä olen kotoisin tääl--”

”Et ole. Lopeta valehtelu.”

Yhtäkkiä kuului kolmas ääni.
”Hän asuu minun luonani!”

Pihla kääntyi ympäri. Viereisellä mäennyppylällä seisoi Evalt Mikael Kurki, likainen hiki otsaltaan valuen.
”Mika!” Pihla parahti, eikä tiennyt oliko riemuissaan vai kauhuissaan. Hän ei halunnut ystäväänsä tähän sotkuun, se olisi liian kamalaa.

Prinssin silmät laajenivat hänen kuullessaan nimen ja hänen katseensa kiinnittyi poikaan. Tavallinen mitätön ihminen. Ilma ympärillä oli räjähtää. Jostain nousi tuuli, joka tuiversi hopeista tukkaa ympäriinsä, leyhytti siipiä. Prinssi heilautti kämmentään ja viisi jousimiestä tähtäsi jousensa poikaan.

”Ei! Sinä lupasit... Mika, mene pois! Juokse!”
Pihla oli paniikissa. Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä ja hän pyöri ympyrää, tietämättä mikä auttaisi.

Mika oli jähmettynyt paikoilleen. Hänen katseensa kiersi kämmenestä, jonka heilautus sai näin paljon huomiota hänen osakseen, mustiin silmiin joissa paloi raivo.
”Hän on m-minun kih--”

Hän ei kuitenkaan saanut lausettaan loppuun, sillä kaksi paria käsiä peitti hänen suunsa ja veti hänet alas heinikkoon. Pihla parahti helpottuneena.
”Ei ole”, jatkoi naisenääni heinikon piilosta. Sotilaat vilkuilivat toisiaan epäröiden. ”Hän ei ole mikään, eikä todellakaan asu meillä.”
 
Prinssi kääntyi takaisin Pihlaa kohti.
”Sinä olet ihminen. Yksi suupala omenaa ja olet minun. Mitenköhän luulet selviäväsi täällä?”

Syvä hengenveto. Pihla pyyhki kyyneleitään pois.
”En ole koskaan syönyt ainuttakaan teidän hedelmistänne.”
Sanat toivat lohtua. Hän oli tehnyt jotain oikein.

”Sillä ei ole mitään merkitystä. Vai kerro toki, oletko voinut kovinkin hyvin ulkomaailmassa?”
Vastauksella ei kuitenkaan ollut väliä. Prinssi antoi sotilaille merkin lähestyä, jolloin Pihla, keksimättä mitä muutakaan tehdä, pinkaisi juoksuun. Hän eteni tuskin muutamaa metriä, kun hänet kampattiin. Multainen maa ja kuivuneet korret ottivat hänet vastaan väkivalloin. Joku tarttui häntä käsistä, väänsi ne taakse ja sitoi yhteen kovin ottein.
Pihla kirosi ääneen.
”Minä en tule takaisin. Antakaa minun mennä, saatana.”

Kukaan ei kuitenkaan tuntunut piittaavan. Mikael Kurki makasi heinikossa sisarensa ja tämän kihlatun painon alla, suu painettuna syvälle multaan. Prinssi käänsi selkänsä Pihlalle, joka yritti turhaan rimpuilla vastaan kahlitsijoitaan. Yhä rivissä seisovien sotilaiden takaa asteli esiin polkkatukkainen Kaeti Acantha, joka kiersi kätensä prinssin käsivarren ympäri hehkuen myötätuntoa. Sitten hän kääntyi Pihlan puoleen ja hymyili harmaiden siipien lomasta. Hän oli kertonut prinssille. Jotenkin hän oli syypää tähän kaikkeen. Hän oli kertonut. Pihla ei voinut edes mainita pakoa. Kaeti Acantha oli suunnitellut kaiken alusta alkaen.

Pihla huusi, mutta hänet vaimennettiin. Kaeti Acantha kääntyi takaisin prinssin puoleen ja painoi päänsä pehmeästi tämän olkapäälle.

Kukaan ei pakene Hovista.



FIN




A/N: Se oli sitten siinä! Pahoitteluni, että kesti. Teksti on ollut kirjoitettuna syyskuulta, mutta se tarvitsi monta editointikertaa ja hyvän verran muhimista. Halusin saada hyvän, ehjän lopun aikaan ja vasta tänään, istuessani Glasgown lentokentällä (nyt Stanstedin) musta tuntui, että voisin saada jotain kelvollista aikaan. Jos selvisitte tarinassa tänne saakka, kertokaa toki mielipiteenne. En ole herkkä kukkanen ja kestän kyllä kritiikkiäkin. ^^