Kirjoittaja Aihe: Kuroshitsuji: Nousukausia, K-12  (Luettu 20513 kertaa)

Poissa Celeporn

  • saukkolaatikko
  • superhessu
  • Viestejä: 1701
  • destiel = lets die
    • Insanitorium
Kuroshitsuji: Nousukausia, K-12
« : 02-06-2015, 22:25:10 »
Nousukausia
fandom: Kuroshitsuji
ikäraja: K-12
genre: draama
varoitukset: käsitellään kevyellä otteella kuolemaa, itsetuhoisuutta ja huumeita, spoilaa chapteria 105

yhteenveto: Pohjalta pääsee ainoastaan ylöspäin.

A/N: Osallistuu Finissä sivuhahmohaasteeseen Knoxylla, Fifin puolelta taas inspistä irtosi Sanoitussingossa mulle osuneesta Antti Tuiskun biisistä Peto on irti. Tää teksti tuntuu nyt vähän töksähtävän lopussa, mutta kirjoittaminen oli niin kauhean hauskaa, etten millään jaksa alkaa nipottaa enää tässä vaiheessa, ei oo niin kuolemanvakavaa  ;D







Joidenkin mielestä shinigamin työ oli rangaistusta siitä, mitä oli tullut aiemmin tehtyä.

Ronald Knox ei ollut yksi noista joistakuista.

Toki kuolonjumalan velvollisuudet olivat sellaista raskaampaa sorttia — aina oli kyse elämästä ja kuolemasta, useimmiten tietysti viimeksimainittua rutkasti painottaen — mutta rankan työn vastapainoksi myös juhliminen sopi hoitaa astetta kovemmilla kierroksilla. Mitä siitä, jos joskus sattui krapulan tähden vähän myöhästymään, ei tästä pestistä ihan niin vain potkuja annettu, ja kaikkein parhaimmilla keikoilla pystyi yhdistämään huvin hyötyyn, nauttimaan muuttuvan maailman parhaista paloista niittämisen lomassa.

Esimies ei tietenkään sellaista hyvällä katso, mutta mitä Spears ei tiedä, siitä ei tule moitteita. Ja koska jokaisella todellisella alansa ammattilaisella täytyy olla tavaramerkkinsä, aivan erityinen tapansa hoitaa hommat, Ronald hioi huippuunsa kyvyn korjata kuolevaisten sieluja samalla viihteelle vaihtaen. Mikäli jo lävitse käytyä omaa kuolemaansa ei käytä hyväksi ja vedä törkeitä yliannostuksia aina kun vain mahdollista, ei todella osaa ottaa iloa irti tilanteestaan.

Sitä paitsi ei kenenkään voi odottaa kestävän pientä ikuisuutta järjissään jatkuvasti selvinpäin.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen töissä saattoi tanssittaa lyhythameisia mimmejä shamppanjan virratessa, noutaa suoraan bileistä kännipäissään tapaturmaisesti kuolevia äkkirikastuneita nousukkaita sekä liikaa kokaiinia kitusiinsa kiskovia jazz-kapinallisia. Niihin aikoihin Sutcliff riekkui ihmisten keskuudessa flapper-tyylin villitsemänä jopa Ronaldiakin ansioituneemmin, opetti entiselle suojatilleen kuinka tuonpuolisena olentona saattoi pihistää baarista juomia niin paljon kuin vain jaksoi kurkkuunsa kumota, ja oli muutenkin edelleen kuin isosisko, jota Ronald ei ollut koskaan ajatellut tarvitsevansa, mutta jota ilman kaikki olisi käynyt paljon kitkaisemmin.

Sama kuvio toistui toisen sodan jälkeen, oli rock’n’rollia, liikaa viinaa sekä säädyttömiä tanssiliikkeitä viihdykkeenä moottoripyöräonnettomuuksia ja puunattujen kotiensa hiljaisuudessa hitaasti hajoavien edustusrouvien epätoivoisia tekoja odotellessa. Sutcliff alkoi tupakoida ja nauroi sätkä suussa käheästi sille, että Ronaldilla kesti sliipatun otsatukkansa kampaamisessa kauemmin kuin modernilla naisella. Pulskasti voivan keskiluokan puutarhavajoista löytyi toinen toistaan mielikuvituksellisempia vempaimia viikatemiesten (ja -naisten!) riemuksi, ja vaikka Spears toistuvasti käskikin jättämään ihmisten maallisen omaisuuden rauhaan, kaikkia kiusauksia ei voinut vastustaa. Lontoon pahamaineinen hurvittelija-duo toi kerran herra esimiehelle puutarhatontun, sellaisen silmälasipäisen ja vähän nyrpeänkin. Jostain syystä lahjaa ei arvostettu.

60-luvusta jäi vain vähän muistoja. Hyvin vähän. Ne harvatkin Ronald unohtaisi ihan mieluusti, sillä vaikka vapaa rakkaus oli kaunis ajatus ja Grell Sutcliff upea nainen, niin... no, se siitä. Kaikkea kannatti kokeilla, sen jälkeen siitä sopi vaieta iäksi.

Toisiaan kovin samankaltaisina seuraavien disko-vuosikymmenten aikana Ronald mietti useasti, oliko turhankin paradoksaalista saada niittolistalle merkattu tyyppi vetämään ne turmiolliset överiviivat vain siksi, että shinigami siinä vieressä näytti kuolettavalla toleranssillaan esimerkkiä. Toisaalta niissä tilanteissa oli jotain vaikeasti osoitettavaa samankaltaisuutta laitoksiin suljettujen vanhusten kanssa, lääkkeistä ja annostuksista ja elämisen syvimmästä olemuksesta niissä molemmissa tapauksissa kai lopulta oli kyse.

Aina pysähtyessään katetrien ja kämmenselkiin teipattujen letkujen äärelle Ronald ajatteli, ettei tälle alalle joutuminen voinut olla kuolemaan liittyvistä henkilökohtaisista tragedioista suurin.

Tai jotain.

Kun vuosituhannen vaihteen jälkeen Lontoo jaettiin työkentän jatkuvan kasvamisen vuoksi pienemmiksi yksiköiksi, Ronaldista tehtiin uusien alokkaiden kouluttaja, ja eroosiokin viimein iski Spearsin kivikasvoille Sutcliffin näyttäessä, mitä se twerkkaus oikein oli, jotkut tuumasivat lopun aikojen olevan käsillä.

Ronald Knox ei ollut yksi noista joistakuista.

Elämä oli ehkä mennyt heiltä kaikilta päin persettä, mutta ilmeisesti jokaista laskusuhdannetta seurasi nousukausi, ennemmin tai myöhemmin.
Oedipus was the first motherfucker.
- Bo Burnham

I want to shave your head and eat your hair like spaghetti.

Poissa Nappeli

  • Hassu
  • värkkääjä
  • Viestejä: 1099
  • Kemiat kohtaa
Vs: Kuroshitsuji: Nousukausia, K-12
« Vastaus #1 : 04-06-2015, 15:03:47 »
Ahaha! Loistava läpileikkaus (sopii hyvin niitto-teemaan) vuosikymmeniin ja ilmiöihin! ;D
Tää fandom on mulle ihan vieras, mutta se ei kyllä millään tavalla estänyt nautiskelemasta tämän tekstin hirtehisestä menosta. Harvoinpa sitä tulee lueskeltua kuolemista hillitön virnistys naamalla, mutta nyt siis tuli. 8)