Nimi: Sinun, aina
Kirjoittaja: zilah
Fandom: Harry Potter
Henkilöt: Molly/Arthur
Lajityyppi: Haikeaa fluffya
Ikärajavaroitus: S
Vastuuvapaus: Minen omista tätä ihastuttavaa pariskuntaa, pahus sentään. He kuuluvat J.K. Rowlingille. En myöskään ansaitse tekeleilläni mitään.
Varoitukset: Ei ole
Kirjoittajan alkusanat: Tämä on kirjoitettu Finin
Juhannustaiaksi Fiorellalle, jonka toive inspiroi minua. Toivottavasti pidät siitä! <3
Yhteenveto: Mollyn ja Arthurin viimeinenkin lapsi muuttaa pois kotoa.
Kertokaahan, mitä pidätte,
zilah
Sinun, aina“Ei ei, isä. Minä osaan ajaa nyt itse. Mutta kiitos kaikesta”, Ron sanoi kun muuttokuorma oli valmis, ja Arthur tarjoutui ajamaan sen talolle, jonka nuori pari oli valinnut asuinpaikakseen. Ron oli vihdoin mennyt naimisiin Hermionensa kanssa, ja nyt näiden oli aika päästä laittamaan omaa kotiaan.
“Tottakai osaat. Mutta aja varovasti, ja lähetä pöllö kun olet päässyt ehjänä perille”, Arthur vannotti, kykenemättä pitämään haikeutta poissa äänestään. Ron oli lapsikatraasta viimeinen, joka muutti omilleen, vaikka Ginny olikin nuorin. Mutta Harry ei ollut aikaillut kosiessaan, ja nuoret olivat asuneet Kalmanhanaukiolla jo melkein vuoden.
Auto hävisi pihatieltä näkymättömiin, ja Arthur kääntyi vaimoonsa päin. Molly oli näin kauan kyennyt pidättämään kyyneleensä, mutta nyt ne vihdoin puhkesivat näkyville kuin sydämen pohjaan puhjenneesta lähteestä. Arthur ei yrittänytkään keksiä lohduttavia sanoja, sillä niitä ei tähän tilanteeseen ollut, ja niin hän teki sen ainoan mitä voi. Hän otti Mollyn syliinsä ja odotti, kunnes pahin tunnemyrsky laantui. Sen lomassa hän itsekin vuodatti jokusen kyyneleen. Ei surusta, mutta haikeudesta. Kun Molly viimein rauhoittui, Arthur vetäytyi hiukan kauemmaksi ja katsoi rakasta vaimoaan.
Mollyn kasvot olivat itkusta turvonneet, silmät punaiset ja jo hiukan harmaantuneet hiuksetkin sekaisin. Eikä Arthur ollut koskaan nähnyt kauniimpaa naista. Kaikkien yhdessä elettyjen vuosikymmenten jälkeenkin Molly sai yhä hänen polvensa heikoiksi.
“Mollukkainen. Oma mollukkaiseni. Tiedätkö, kuinka rakas sinä minulle olet?” Arthur kuiskasi.
“Nytkinkö? Vieläkinkö? Minä mahdan näyttää kamalalta vollotettuani oikein kunnolla”, Molly sanoi hiukan punastuen.
“Varsinkin nyt. En edes tiennyt, että minun on mahdollista rakastaa sinua enemmän kuin sinä päivänä, kun sain sinut omakseni, mutta nyt tiedän. Ja he tulevat takaisin. He tulevat aina käymään täällä, tiedäthän sen?”
“Tiedän minä. Ja minäkin rakastan sinua, Arthur. Enemmän kuin sinä päivänä kun menimme naimisiin”, Molly vakuutti ja painautui lähemmäs.
Arthur veti vaimonsa syliinsä ja hetken he vain olivat siinä, lähekkäin. Lopulta Molly vetäytyi kauemmaksi ja otti Arthuria kädestä.
“Minulla on kakku valmiina. Mitä sanoisit teekupillisesta sen kanssa?”
Arthur puhkesi hymyyn, ja seurasi vaimoaan Kotikoloon, odotuksen hehkuessa sydämessään. Niin paljon kuin hän lapsiaan ikävöikin, hän oli onnellinen. Hänen rakkaimpansa oli yhä hänen rinnallaan, ja olisi koko heidän loppuelämänsä ajan.
The Happy, Happy End! <3
