Kirjoittaja Aihe: Ardan loppuun (K-7, Legolas/Gimli)  (Luettu 6389 kertaa)

Poissa Nappeli

  • Hassu
  • värkkääjä
  • Viestejä: 1099
  • Kemiat kohtaa
Ardan loppuun (K-7, Legolas/Gimli)
« : 21-06-2009, 12:40:18 »
Nimi: Ardan loppuun
Kirjoitti: Nappeli
Ikäraja: K-7
Fandom: Taru sormusten herrasta
Paritus: Legolas/Gimli
Tyylilaji: Angstinen romantiikka
Beta: Ffgn, jota en kaikissa kohdin kuunnellut ja Liz, joka pelasti minut muutamalta mokalta. Virheet ovat silti yksin minun.
Yhteenveto: Kuningas Elessar on kuollut ja Legolas on lähdössä länteen. Kuinka käy Gimlin?
A/N: Ensimmäinen TSH-ficci, jonka olen suoltanut ulos. Tässä on oletus, että pieniä ryhmiä matkaan haluttomia haltioita jäi vielä Keskimaan metsiin pitkälle neljännelle ajalle.






”Kuningas Elessar on lähtenyt sinne, minne me emme voi häntä seurata.”

Legolasin sanat havahduttivat Gimlin hiljaisesta surusta, joka oli painanut kääpiötä jo monta raskasta päivää ja unetonta yötä. Kääpiö murahti vastaukseksi ja pyyhkäisi kasvojaan kämmenselällään.

”Me olemme sormuksen saattueesta ainoina jäljellä Keskimaassa”, Legolas jatkoi ja istuutui ystävänsä viereen muurille.

Heidän allaan ja edessään loisti kirkkaassa auringonpaisteessa Minas Tirithin uuteen kukoistukseen noussut kaupunki ja sen ympärillä Pelennorin vihreät kentät. Päivä oli Gimlin mielestä aivan liian kaunis suhteessa suruun, joka vanteen tavoin puristi hänen rintaansa. Aivan liian valoisa suhteessa ikävään, jolla koko kaupunki kaipasi pois nukkunutta kuningastaan.

Legolas tarkkaili syrjäsilmällä hiljaista kääpiötä, jonka tummat hiukset ja parta olivat saaneet jo hopeisen sävyn. He olivat enää jäljellä, ja Gimlinkin aika koittaisi pian. Haltian mittapuulla hyvin pian. Gimlin murhe oli pieni sen tuskan rinnalla, jota Legolas tunsi.

”Ystäväni, kävele kanssani kaupungissa ja kevennä sydäntäni kertomalla, mitä kaikkea kansasi on saanut aikaan!” Legolas sanoi. ”Aragorn ei toivoisi ystäviensä istuvan surun murtamina muurilla, kun valkoinen kaupunki loistaa kauniina ja asiat ovat juuri niin kuin hän halusi niiden olevan.”

”Voit olla oikeassa, mutta suru korventaa rintaani kuin kekäle”, Gimli sanoi laskeutuen kuitenkin muurilta linnan pihaan.

”Murhe on minullakin, mutta ei synkkä ja epätoivoinen, vaan sellainen kuin on suru ystävien erotessa tietämättä varmuudella seuraavan tapaamisen aikaa.”, Legolas sanoi. ”Aragorn eli korkeaan ikään, korkeampaan kuin kukaan ihminen sitten Númenorin päivien.”

”Hän oli suuri mies ja suuri kuningas, eikä hänen muistonsa eikä sukunsa kuole ”, Gimli sanoi ja oikoi jäykistyneitä jäseniään.

Hitaasti he laskeutuivat kaupunkiin ja ihmiset osoittivat heille kunnioitusta, mutta ystävykset olivat niin syventyneet katselemaan kaupungin kukoistusta ja ihmeitä, etteivät he panneet merkille kuin pienen osan saamastaan huomiosta.

”Kunings Elessarin vanhimmat ystävät”, ihmiset kuiskivat, ”Sormuksen sodan sankarit.” Vaikka kaksikko olikin vanhemmille kaupunkilaisille tuttu näky, olivat nuoremmat nähneet kuuluisat ystävykset paljon harvemmin ja kuninkaan heiketessä, kun haltia ja kääpiö olivat palanneet pitkiltä retkiltään, he olivat viipyneet enimmäkseen palatsin alueella. Kaupungissa oli näinä päivinä lisäksi paljon maaseudun väkeä ja ihmisiä muista Gondorin kaupungeista osoittamassa suruaan kuninkaan pois menon johdosta, eivätkä he olleet koskaan nähneet haltiaa eivätkä kääpiötä.

”Portti on yksi läntisen maailman ihmeistä”, Gimli esitteli ylpeänä ystävälleen heidän päästyään uloimmalle muurille asti.

He olivat toki nähneet portin ja suurimman osan kaupungin ihmeistä ennenkin, mutta uuttakin työtä oli tehty, eikä vanhempien ihmeiden loisto ollut himmennyt. Legolas kuljetti kättään hienon taontatyön yli ja ihmetteli mielessään, miten Keskimaa oli Sauronin kukistumisen jälkeen noussut uuteen kukoistukseen, kuinka Númenorin veri ei ollut aikojen saatossa haipunut olemattomiin, eikä myöskään kääpiöiden taito ollut ruostunut. Mutta haltiat jättivät Keskimaan ja kääpiöt vähenivät.

Siitä hänen mieleensä juontui jälleen hänen hiljainen murheensa. Suurempi kuin yksistään Aragornin poismenon aiheuttama. Yksinäisyys, jota hän tunsi ja kaipaus, johon ei loppua tulisi.

”Meidän aikamme on lopussa”, Legolas sanoi niin hiljaa, että Gimli kuuli sen juuri ja juuri. Haltian pää painui ja hän nojasi kaupungin valtavaan porttiin kuin tukea hakien. ”Haltiat ja kääpiöt haipuvat pois, ihmisten aika on jo alkanut.”

”Haltiat lähtevät ja jättävät Keskimaan, mutta kääpiöt eivät ole lähdössä mihinkään”, Gimli sanoi.

”Eivätkö mihinkään? Etkö edes sinä Gimli Glóinin poika?” Legolas kysyi ja katsoi ystäväänsä.

Gimli murahti, mutta ei vastannut mitään, vaikka tunsi levottomuutta haltian sanoista. Mihin hän menisi, Keskimaan kamaraan sidottu kääpiö, jonka parhaat päivät olivat jo kaukana takana? Hänen osansa oli muuttua takaisin kallioksi, josta Aulë oli kääpiöt muovannut, vaikka jotkut uskoivatkin heille olevan oman paikkansa Mandosin saleissa.

He jatkoivat kierrostaan hiljaisuuden vallassa.



Kun kuningas Elessar oli arvokkain juhlallisuuksin laskettu kuninkaiden kammion lepoon, olivat sekä Legolas että Gimli valmiit jättämään Minas Tirithin tornit ja suuntaamaan kulkunsa uusille seuduille.

”Vieläkö löytyy Keskimaasta paikkaa, jossa emme ole käyneet?” Gimli kysyi ystävältään heidän kerätessä pakkauksiaan lähtökuntoon.

”Tahtoisin nähdä vielä Lebenninin niityt”, Legolas sanoi ja katseli haaveksivin katsein heidän huoneensa lounaaseen antavasta ikkunasta yli kaupungin.

Gimlin mieli synkistyi noista sanoista.

”Länteen päin vie haltian mieli, mutta vielä on pohjoisessa Eriadorissa erämaita kulkematta”, kääpiö totesi.

”Jätetään ne samoojille ja hobiteille!” Legolas nauroi.

”Etelässä on Haradin tulinen maa, jossa aurinko paistaa keskeltä taivaan lakea ja kivetkin sulavat virtaaviksi puroiksi. Sitä ihmettä emme ole vielä nähneet”, Gimli sanoi.

”Tie Haradiin kulkee Lebenninin ohitse, vaikka epäilen kyllä haluasi jatkaa paljon etelämmäs, hyvä kääpiö. Niillä seuduilla on totisesti kuumaa, enkä ole havainnut sinussa vielä sellaista vikaa, että viihtyisit helteessä”, Legolas vastasi.

 

Niin paljon kuin Gimli veneitä vierastikin, hän tyytyi Legolasin suunnitelmaan ja he ostivat pienen kalastajaveneen ja lähtivät laskemaan alas Anduinia tarkoituksenaan pysähtyä Pelargirissa, kuten Legolas asian ilmaisi: haistelemassa maailman tuulia ja kuuntelemassa lokkien huutoa. Mahdollisesti meren rannoilla asti.. Niin Legolas ja Gimli lähtivät Minas Tirithistä, eikä kumpaakaan heistä nähty enää koskaan kävelemässä kaupungin kaduilla.

Nämä puheet merestä ja lokeista saivat Gimlin pelon valtaan, ja monena yönä, kun heidän pieni kalanhajuinen veneensä lipui hiljaa alas suurta virtaa, kääpiö katseli haltiaa, joka seisoi veneen keulassa tuijottamassa pimeyteen kuin aikoisi puhkaista yön verhot katseensa voimalla. Vaikka hän ei olisi halunnut ajatella asiaa, Gimli aavisti että haltia ei palaisi enää pohjoiseen, hänen kaunista ääntään ei kuultaisi enää Synkmetsän puiden alla, ei Fangornissa, eikä Lórienin hiljenneessä maassa. Ja pimeä oli Gimlin yö noina epäilyksen hetkinä, eikä sitä lievittänyt edes Legolasin laulu, sillä haltia tosiaan lauloi seistessään veneen kokassa kun päivät olivat lipuneet ohi, eikä Aragornin kuolema enää tukahduttanut surullaan hänen ääntään.

”Älä sure enää, ystäväni”, Legolas sanoi eräänä yönä huomattuaan Gimlin valvovan. ”Maailmassa on uusi aamu, vaikka nyt onkin yö, ja sinä olet saanut olla sitä rakentamassa. Mikään ero ei yllä Ardan loppuun asti.”

”En tiedä ihmisten kohtaloista, en hobittien, enkä haltioiden, mutta kääpiön osa on sidottu”, Gimli vastasi synkästi.

”Mutta vaikka Aulë teidät loi, puhalsi Ilúvatar teihin hengen ja olette tekin hänen lapsiaan. Salattu on kääpiöiden kohtalo, mutta ei sidottu.” Legolas sanoi.

”Ardan loppuun on pitkä aika”, Gimli murahti, ”se on liian pitkä jopa haltialle.”

Legolas ei sanonut tähän mitään, vaan katsoi pitkään ystäväänsä ja alkoi laulaa haltioiden kauniilla kielellä sanoja, joita Gimli ei ymmärtänyt, mutta jotka toivat hänen mieleensä eron hetken surun ja jälleennäkemisen ilon, eikä hän huomannut kuinka yksinäinen kyynel vieri hänen poskeltaan pitkin hopeista partaa, mutta haltian silmät näkivät sen ja kipu viilsi Legolasin sydäntä.

Aamun koitteessa Gimli heräsi soinnukkaisiin huudahduksiin ja Legolasin ääneen, joka sanoi: ”Gimli herää! Kansani tahtoo nähdä sinut.”

Ja toden totta, kun Gimli nousi veneen perältä viittansa alta, hän näki että rannalla oli joukko haltioita, jotka nauroivat ja viittoilivat heille. Legolas ohjasi veneen rantaan ja haltiat kiinnittivät sen laituriin.

”Tervetuloa Etelä- Ithilieniin, arvon ylimykset”, toivotti eräs haltioista, ”suuri on kunniamme saada teidät vieraaksemme!”
”Ilo on nähdä jaloa kansaa Ithilienin metsissä ja nähdä, etteivät kaikki vielä ole poistuneet Keskimaasta”, Gimli sanoi ja kumarsi kevyesti.
”Totisesti, Gimli Glóinin poikaa ei suotta sanota haltiamieleksi, ja olemme kuulleet, ettei kääpiökansa ole viettänyt sekään vuosiaan toimettomana”, haltia sanoi ja vastasi kääpiön kumarrukseen. ”Nimeni on Lalven. Tulkaa kanssamme, saimme sanan tulostanne ja olemme valmistaneet aamiaista.”

Gimli vilkaisi ystäväänsä kulmiensa alta, mutta koska tämä näytti täysin yllättyneeltä, kääpiö arveli haltioiden saaneen sanan jostain muusta lähteestä. He eivät olleet kertoneet matkansa suuntaa yhdellekään elävälle sielulle, mutta mahdottomuus heidän olisi ollut matkata huomaamatta Suurella virralla. Usein he olivat pysähtyneet ja kierrelleet maita virran rannoilla, katsellen Gondorin uuden heräämisen kasvattamaa hedelmää.

Lalven johdatti kaksikon metsäaukiolle, jonne oli katettu pitkä pöytä täynnä herkullisen näköisiä ruokia ja jonka ympärillä hääri joukko iloisesti keskustelevia ja nauravia haltioita.

”Mistä tiesitte tulostamme, ja miten osasitte odottaa meitä juuri tänä aamuna?”, Legolas kysyi katsellen hämmästyksissään herkkuja notkuvaa pitopöytää.

”Monet ovat viestintuojat ja tuloreitit, mutta tuoreimman viestin tulostanne meille toi vuorten kotka”, Lalven vastasi.

Heidät istutettiin pöytään kunniapaikoille, ja kun laseja kaadettiin täyteen, harpunsoittaja ilmestyi aukiolle ja heläytti ilmoille kauniin ja iloisen sävelmän.

”Kaiken murheen keskelläkin iloitkaamme tänä aamuna”, sanoivat haltiat, ja Gimli tunsi sydämensä kevenevän ja huolten pyyhkiytyvän hetkeksi pois.

”Ruhtinaiden saleissakaan en ole saanut monesti yhtä maittavaa aamiaista”, Gimli sanoi, ”tämä vetää vertoja jopa Konnun keittotaidolle ja se on paljon sanottu.”

”Olemme kuulleet, että puolituiset panevat paljon painoa hyvälle ruualle”, kääpiön vieressä istuva haltia nauroi, ”luulo ei siis liene väärä?”

”Oikein te olette asian kuulleet, ja jos koskaan matkaatte niissä osissa valtakuntaa, suosittelen tutustumaan maan antimiin”, Gimli vakuutti.

Syötyään ja juotuaan haltiat aloittivat laulun ja tanssin, mutta Lalven veti ystävykset sivummalle ja sanoi: ”Monet ovat viestintuojat ja tuloreitit, kuten aiemmin jo sanoin, mutta kotkan tuoma tieto teidän tulostanne ei ole ainoa viesti, joka on kulkenut meidän maahamme saakka. Melkein tasan vuosi sitten tuli luoksemme haltia suurella hevosella ratsastaen, matkalla Pelargiriin. Hän oli kansamme vanhimpia ja viimeisiä lähtijöitä Keskimaasta ja hänellä oli viesti Legolasille Círdan laivanrakentajalta. Miten hän viestin oli saanut ja milloin, hän ei kertonut, mutta sanasta sanaan se kuului näin: Kun Legolas Thranduilin poika kulkee tätä reittiä kohti Länttä, muistuttakaa häntä Valarin armosta. Mikä ei ole suljettu yhdeltä, ei ole suljettu toiseltakaan.”

Ja Legolasin sydän hypähti ilosta, sillä hän ymmärsi sanojen merkityksen. ”Minä muistan Valarin armon, kun aika tulee”, hän sanoi, mutta Gimli ei sanonut mitään vaan suki mietteliäänä harmaata partaansa.

Ihana aamu vaihtui aurinkoiseen päivään ja tähtikirkkaaseen iltaan ja yöhön, jossa haltioiden äänet lauloivat ja nauroivat ja hiljenivät hiljalleen sulautuen metsän huminaan, kun raukeus viimein vei voiton. Aamun tullen haltiat saattoivat ystävykset rantaan ja huutelivat heille hyvästejä heidän veneensä lipuessa jälleen alas Suurta virtaa.

”Sinä siis lähdet?” Gimli kysyi kun päivä oli jo pitkällä, eikä Legolas ollut puhunut Lalvenin välittämästä viestistä mitään.

”Lähden kansani luokse Länteen, senhän jo tiesit, ystäväni”, Legolas vastasi, ”mutta en lähde Keskimaasta ennen Gimli-kääpiötä, ellei kyseinen kääpiö tahdo lähteä seurakseni pitkälle matkalle.”

”Mitä kyseinen kääpiö tekisi Lännen ääressä, haltioiden ja Valarin maassa?” Gimli murahti, ”Luuletko että siellä otettaisiin kääpiö avosylin vastaan?”

”Minä luulen, että Gimli Glóinin poika otettaisiin avosylin vastaan kaikissa Lännen maissa sen lisäksi että hänen teoistaan ja urheudestaan lauletaan lauluja kaikissa haltiavaltakunnissa meren tuolla puolen”, Legolas nauroi, ”Mikä ei ole suljettu yhdeltä, ei ole suljettu toiseltakaan, tämän viesti lähetti Círdan ja vaikken olisi viestiä saanut, olisin minä pyytänyt sinua lähtemään mukaani luottaen Valarin oikeudenmukaisuuteen.”

”Minä mietin asiaa”, Gimli sanoi, eikä asiasta puhuttu ennen kuin he olivat Pelargirissa, jossa Legolas rakensi harmaan veneen.

Gimli tarkisti huolellisesti jokaisen metalliosan, joka veneeseen tuli, pienintä naulaa myöten ja vaikkei hän tiennyt mitään laivanrakennuksesta, tiesi hän metallistyöstä sen milloin se oli hyvää. Ja veneestä tuli kestävä ja vakaa.

Kun vene laskettiin vesille ensimmäistä purjehdusta varten, Legolas kysyi ystävältään: ”Joko olet miettinyt? Lähdetkö kanssani?”

”Ainakin lähden katsomaan, ettet huku vielä Anduinilla tämän purtilosi kanssa”, Gimli vastasi, ja niin he laskivat viimeisen matkan alas Suurta virtaa, kunnes heidän edessään levittäytyi meri aavana ja loputtomana ulappana.

”Nyt on vastassa enää meri”, Legolas sanoi, ”jäämmekö rannikolle, vai seuraako kääpiö haltiaa aina Lännen ääreen?”

Gimli tunsi vanhuuden jo painavan jäseniään ja hän vastasi: ”Kauan ei haltia joutuisi odottamaan kääpiön lähtöä Keskimaan rannoillakaan, kuten hän uhkasi tekevänsä, mutta turha olisi sen vuoksi haltiaa viivyttää. Minulle on yhdentekevää kuolenko täällä vanhuuteen, vai hukunko myrskyävään mereen, etkä kauan joutuisi loppuani odottamaan, vaikka Valar eväisivät pääsyni länteen ja joutuisimme seilaamaan merellä rantaan pääsemättä.”

Legolas nauroi iloisesti, koska hän tiesi, etteivät kääpiön päivät vielä olleet aivan niin lopussa kuin tämä antoi ymmärtää ja uusi selittämätön toivo nosti päätään hänessä.

Niin lähtivät Keskimaan rannoilta viimeiset Sormuksen saattueesta ja meri oli tyyni ja tuuli suotuinen heidän veneensä halkoessa veden pintaa vaahto keulassaan. Kun tuli yö, tuuli tyyntyi ja tähdet syttyivät kirkkaampina kuin koskaan Keskimaan kamaralla, niin että Gimlikin hämmästyi niiden loistetta. Ja kirkkaana loistivat haltian silmät tähtien valossa.

Kun Legolas luuli Gimlin nukkuvan, hän laskeutui veneen kokasta ystävänsä luo ja katseli lepäävää  kääpiötä hymyillen, mutta surullisena. Ardan loppuun oli liian pitkä aika jopa haltialle. Legolas kohotti kätensä ja silitti ystävänsä hopeisia hiuksia, jotka olivat liian näkyvä osoitus päivien lyhyydestä.

”Ystäväni, pimeät ovat päiväni Lännen Ääressäkin, kun et enää ole kanssani”, haltia kuiskasi ja Gimli avasi silmänsä ja katsoi liikuttuneena ystäväänsä.

”Valoisat ovat päiväni niin kauan kun päiviäni vielä riittää, jos kanssani kulkee Legolas Viherlehti”, Gimli sanoi, ”oltiin sitten missä maailman ääressä tahansa. Eikä kukaan näe miten kaikki viimein päättyy.” Hän puristi haltian käden käteensä ja hymyili.

Ja he olivat siinä niin kauan katsellen tähtitaivasta, että kääpiö todella nukahti, ja senkin jälkeen istui haltia hänen vierellään hyräillen hiljaisella äänellä lauluja kaukaisilta ajoilta.


Päivät ja yöt kuluivat, kunnes eräänä iltana he viimein näkivät valon tuikkivan kaukana horisontissa ja yön laskeutuessa heidän veneensä laski Kuolemattomien maiden rantaan ja heitä oli vastassa suuri joukko kaunista kansaa ja riemuitsevaa väkeä. Siellä oli Gandalf ja siellä olivat Galadriel, sekä Celeborn, Elrond ja suuri joukko heidän matkoillaan tapaamiaan ystäviä, eikä riemulla ollut rajaa. Ja mitä Gimli oli pelännytkin, kuljetettiin hänet ja Legolas kunniasaatossa haltioiden ihmeelliseen kaupunkiin, eikä kääpiö saanut liikutukselta ja ihmetykseltä sanaa suustaan.


Mutta vaikka päivät Haltiakodossa olivat onnelliset, ei suru Legolasin sydämessä hellittänyt ja ystävänsä levottomuuden vaistoten Gimli sanoi: ”Päväni ovat lyhyet ja tämä maa on ihmeellinen. Haluaisin vielä nähdä haltiaseppojen töitä ja muita ihmeitä, joita tällä maalla on tarjottavana. Kulje kanssani tämän viimeisen kerran.”

Niin haltia ja kääpiö keräsivät pakkauksensa tarkoituksenaan kierrellä Valinorin maata niin kauan ja pitkälle kuin heillä oli lupa kulkea. Mutta päivät kuluivat loppuun ennen kuin heistä kumpikaan olisi sitä tahtonut ja eräänä iltana heidän katsellessaan kukkuloiden taakse laskevaa aurinkoa, Gimli sanoi: ”Minun lähtöni hetki on lähellä, olen väsynyt ja kenties en aamua enää näe. Nyt on matkani sinne, mihin sinä et voi tulla kanssani ja ikäväni on vaikea kestää.”

”Gimli, ystävääkin rakkaampi, Ardan loppuun on liian pitkä aika jopa haltialle, kuten kerran sanoit!” huudahti Legolas ja itki.

Kääpiö otti haltian kädet omiinsa ja laskeutui nurmikolle lepäämään. ”Älä itke, haltioista rakkain, sillä sen minä sanon, että vaikka Galadriel on naisista kaunein, ei yksikään elävä olento ylitä silmissäni Legolas Thranduilin pojan ihanuutta.” Ja vaikka hän pyysi toista olemaan itkemättä, itki hän itsekin.

Haltia suuteli kääpiön kättä ja toisella kädellään hän silitti ystävänsä jo valkeiksi käyneitä hiuksia kyynelten virratessa. Mutta kääpiö nosti kätensä, laski sen haltian hiuksille ja veti tämän kasvot lähelleen. ”Ja jos en elämäni loppumisen hetkellä uskalla sanoa sitä, mitä sydämeni minulle on kertonut jo kauan, ei Gimli Glóinin poikaa saa nimittää enää kääpiöksi. Sillä niin on, että sinä olet ollut minun suurin rakkauteni, minun tähteni ja aurinkoni elämäni päivinä.”

Legolas katsoi kääpiötä ihmetellen ja surunkin keskellä hänen sydämensä iloitsi, sillä nyt hän tiesi kohtalonsa.

”Älä sure eroa, sillä eivät Valar voi erottaa toisistaan näin suurta rakkautta. Minä tiedän, että osani on Lúthienin osa, enkä itke enää. Koska sinä olet minun kallioni, jolla minä asun ja jos kallioni murtuu, ei minuakaan enää ole”, haltia sanoi ja suuteli kääpiötä suulle, eikä suudelma ollut lyhyt.
   
Sen loputtua Legolas istui nurmelle ja nosti väsyneen ystävänsä puolittain syliinsä ja piteli tätä lujasti aamuun asti, jolloin elämä viimein erkani kääpiöstä tämän nukkuessa rauhallisesti ja hänen henkensä matkasi Mandosin saleihin ja kohtaloon, joka on muilta kuin Valarilta salattu. Mutta Legolas istui surun ja epäilyksen murtamana Gimlin ruumiin äärellä pitkälle iltaan, ja illan koittaessa hän huusi suureen ääneen Valaria avukseen tuskassaan.

Niin kävi, että Valar vastasivat ja he kuulivat haltian ja kääpiön asiaa. Ja he antoivat heille armon heidän suurien tekojensa tähden, mutta vielä enemmän sen murtumattoman rakkauden siteen tähden, joka näiden kahden välillä oli. Niin seurasi Legolas Thranduilin poika Gimliä Glóinin poikaa Mandosin saleihin eikä sen jälkeen heidän vaiheistaan muuta tiedetty, kuin että heidän rakkautensa oli heidät yhdistänyt aina Ardan loppuun asti ja sen jälkeen heidän kohtalonsa olisi yksin Erun käsissä.
« Viimeksi muokattu: 05-08-2012, 22:56:52 kirjoittanut Nappeli »

Poissa zilah

  • Sydänten kapteeni
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 2520
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Vs: Ardan loppuun (K-11, Legolas/Gimli)
« Vastaus #1 : 26-06-2009, 10:50:44 »
Tämä on kyllä jotakin niin käsittämättömän kaunista, että sanat loppuvat kesken.  Olen lukenut tämän useaan kertaan, ensin Armiksessa ja nyt täällä ja joka kerran vaikutus on sama. Nenäliinapaketti kuluu huolestuttavaa vauhtia koneen vieressä.

Erityisesti pidän siitä, että tarinan kieli on hyvin tolkienmaista, ja myös siitä, että Gimlin ja Legolasin rakkaus kehittyi syvästä ystävyydestä. Olet saanut parin todella uskottavaksi, vaikka yleensä pysyn haltia/joku muu-parituksista kaukana.  Ei ole kovin montaa tarinaa, joka saisi minut joka kerta takuuvarmasti kyyneliin silkalla kauneudellaan.

Sinun kirjoitustyylisi sopii niin upeasti tähän fandomiin, että toivoisin kovasti sinun kirjoittavan sitä enemmänkin.


zilah

Poissa Havu

  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 11
Vs: Ardan loppuun (K-11, Legolas/Gimli)
« Vastaus #2 : 05-07-2009, 13:21:46 »
Niin kuin zilah sanoi, tämä on kaunis. Eeppinen. Tolkienmainen. Se on niin kuin taru tai laulu, siinä on jotain, no, tietyllä tavalla ikuista. Uudelleenluettavaa (fikit ovat kuitenkin usein kertakäyttöisiä, tämä ei).

Olen aina nähnyt Gimlin ja Legolaksen parina, ja siis, sinä tulkitset sitä ihanasti. Se ei ole ristiriidassa LotRin kanssa, eikä se ole humoristinen (mitä Legolasista ja Gimlistä olisi saattanut tulla), vaan se on aito ja kaunis ja uskottava. Se on oma haara, mutta sillä on juuret hirveän syvällä alkuperäistarinassa, niin, se on fikki *hymy* Ja ehkä se vielä, tarkemmin, että tämä ei ole yhtään irrallinen, tämä ei irrota Gimliä ja Legolasia kontekstista ja menneisyydestä, vaan on sen seurausta.

Kieli on ihanaa. Hopeaista tai jotain sinne päin. Äh, en taida osata sanoa tästä kamalan paljon mitään, paitsi että tämä oli uskomattoman hieno. Kiitos, että kirjoitit sen :)

Poissa Nappeli

  • Hassu
  • värkkääjä
  • Viestejä: 1099
  • Kemiat kohtaa
Vs: Ardan loppuun (K-11, Legolas/Gimli)
« Vastaus #3 : 07-07-2009, 16:12:55 »
Oj, kommentteja! Kiittelen ja kumartelen!

zilah, olen hirmuisen otettu, että pidät tästä tekstistäni, vieläpä kun tämä fandom on sinun ykköslajisi.
Kirjoitin tämän ficin jonkinlaisessa hurmostilassa luettuani jälleen kerran Sormusten herran ja jäätyäni miettimään mainintaa siitä, että Gimli seurasi Legolasia länteen. Voisin innostuakin kijoittamaan tätä fandomia lisää, mutta tuskin enää tällä parituksella.

Havu, oh, olen hämilläni. Minä en ole kovin hyvä ottamaan vastaan positiivista palautetta ja yleensä menen ihan sanattomaksi. Olen ilahtunut, jos olen mielestäsi onnistunut tässä. Kuten zilahillekin mainitsin, tämä syntyi suoraan kirjan lukemisen jälkeen, ellei peräti vielä lukiessani ja sieltä taisi tarttua tietty Tolkienmaisuus tähän tekstiin. Toisaalta rakastan muutenkin kirjoittaa jollakin tapaa vanhahtavaan tyyliin, joskin sitä tulee silti harrastettua harvoin.

Vielä kerran kiitos ihanista kommenteistanne! :)

Poissa Beelsebutt

  • vähemmän
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 3081
  • malmi
    • Ficciarkisto
Vs: Ardan loppuun (K-11, Legolas/Gimli)
« Vastaus #4 : 28-10-2010, 11:48:03 »
Kommenttiringistä, päivää!

Vaikka mä oon tän joskus jo kommannut, kerta kiellon päälle ei varmaan haittaa ketään! ;D


Koko ficissä on sellasta kaikenkattavaa synkkyyttä, joka kappaleessa on taustalla se pelko persiissä, että kohta sitä joudutaan eroamaan. Mikä kaiketi oli ficin tarkoituskin, että loistavasti oot siinä onnistunut! :) Teksti on muutenkin kovin tolkienmaista, ootkos nyt ihan varma, ettet kanavoi itte Johnia? :E

Ja sitten paritus: Legolas/Gimli. Ahh! Jo ammoisina aikoina, aina Lizin ficin (mikäs sen nimi olikaan?) lukemisesta lähtien oon ollut tautisen ihastunut tähän paritukseen. Siinä on jotain niin kaunista, sellasta rajoja rikkovaa, että kääpiö ja haltia rakastavat toisiaan niin paljon. Melkein kohtalokasta :P

Kääpiö otti haltian kädet omiinsa ja laskeutui nurmikolle lepäämään. ”Älä itke, haltioista rakkain, sillä sen minä sanon, että vaikka Galadriel on naisista kaunein, ei yksikään elävä olento ylitä silmissäni Legolas Thranduilin pojan ihanuutta.” Ja vaikka hän pyysi toista olemaan itkemättä, itki hän itsekin.
<3

Helvatta, tää ficci saa mut aina itkemään! Pillitän taaskin ko pieni vauva x) Aivan mahtavaa, ihanaa, upeaa! Nätisti ympätty toi lupaus yhteisestä ikuisuudesta, joka taas saa iloiselle mielelle, vaikka henkensä heittivätkin :E


Kiitos tästä, taas! <3
- Bbuttis
Fifi-ficitLJAO3

Poissa Lavande

  • Vapaamatkustaja
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 878
Vs: Ardan loppuun (K-11, Legolas/Gimli)
« Vastaus #5 : 28-10-2010, 22:06:41 »
Kommenttiringistä bonjour~

Voi vitsit, että tykkäilin kirjoitustyylistäsi. Jotkut sitä vaan osaavat käyttää sanoja! Kivan tunnelmallista tekstiä, ja tuo eron enteilemisen tuska jotenkin riipaisi omaakin sydäntä hiukkasen. Täytyy myöntää, että en mikään TSH-fani ole, joten jouduin eka googlettamaan hahmot (olen kyllä nähnyt elokuvat ja lukenut kirjatkin joskus yläasteella, mutta se oli silloin se), niin että ehkä tajusin tekstin hieman himmeämmin kuin mitä joku aiheelle omistautunut. Jos olisin nähnyt kääpiö/haltia-parituksen ennen tätä tarinaa lukiessa, olsiin tehnyt varmaan täysikäännöksen, enkä antanut sille edes tilaisuutta, mutta tämä oli kyllä niin hienostunutta luettavaa, että oikein piristi iltaani.

Kiitos :)

Poissa sulo

  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 122
Vs: Ardan loppuun (K-11, Legolas/Gimli)
« Vastaus #6 : 29-10-2010, 18:36:53 »
Kommenttiringistä, ja taitaa olla jopa ajoissa  :o

Eipä tässä voi muuta kuin yhtyä muihin kommentoijiin ilolla, tykkäsin. Todella taidokas teksti, kaunista ja Tolkienille rytmiltään uskollista kieltä. Ja tarinaltaan koskettava lukukokemus! Angstiromantiikassa on sitä jotain <3 Hahmojen kuvaus osuu kyllä nappiin ja varsinkin Gimlin kääpiömäisyyden luonnehdinta sanavalinnoilla nosti virneen naamalle: esimerkiksi alussa Gimlin tunnetilan kuvaaminen vanteeksi assosioituu minulla suoraan tynnyriin ja ainakin itse kuvittelen kääpiöt sellaisiksi vantteriksi nassakoiksi... Psykologisesti tarkkanäköistä tekstiä, taattua Nappeli-laatua! Kiitos  ;D

// edit: los typos...
« Viimeksi muokattu: 29-10-2010, 19:12:38 kirjoittanut sulo »
Tarjolla oleva opintojakso: Pessimismin perusteet, 5 op.

Poissa Galenwen

  • arvaamaton
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 60
  • Pyörremyrskyn keskus
Vs: Ardan loppuun (K-11, Legolas/Gimli)
« Vastaus #7 : 22-11-2010, 15:20:05 »
Hivenen myöhässä kommenttiringistä

Aivan ihanan suloinen, oli todellakin pakko kaivaa se nenäliina paketti! En muista lukeneeni tätä aikaisemmin, mutta tyyli oli Tolkienmainen, kuten muutkin ovat jo sanoneet. Yleensä yritän välttää THS ficcejä, mutta täytyy kai kohta puolii vaihtaa THS:n ;)

Aivan ihanan suloinen, tällä jaksan tehä ranskan läksyt ja olla ranskan tunnit...

Kiitos!

Galen
Lentelen kukkasesta kukkaan tai pikemminkin kirjasta kirjaan!

Poissa zilah

  • Sydänten kapteeni
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 2520
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Vs: Ardan loppuun (K-11, Legolas/Gimli)
« Vastaus #8 : 23-11-2010, 00:31:53 »
Juurikin niin, Nappeli raksu <3

Vaikka minä tätä kommentoinkin, niin tässä tarinassa vain on sellaista lumoa ja ajattomuutta, joka kestää aina vain uusia lukukertoja. Yhä edelleen nenäliinapaketti hupenee tuossa vieressäni kun tätä luen, enkä usko että se seuraavillakaan lukukerroilla muuksi muuttuu.

Sinä et ehkä ole tuotteliain tuntemani ficcari, mutta ne mitä kirjoitat, ovatkin sitten ehtaa laatutyötä.  Kiitos jälleen kerran upeasta lukukokemuksesta. Tiedän, että palaan tämän(kin) tarinan pariin vielä monet monituiset kerrat.



zilah


Poissa culliina

  • Pentuprinssi
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 789
  • lasciva est nobis pagina, vita proba.
Vs: Ardan loppuun (K-11, Legolas/Gimli)
« Vastaus #9 : 13-05-2012, 21:23:43 »
Mä olen aika herkkä ihminen tälläisen suhteen, mutta harvoin mikään Titanicia ylittää. No, nyt niin kävi.

Todella rakastuin. Tässä oli niin paljon haltiaa ja Ardaa ja kaikkea sitä kaunista maailmaa, surun ja rakkauden tuskaista coctailia. Luettuani muutaman ensimmäisen kappaleen arvasin jo parkuvani lopussa, mutta tälläistä en silti osannut odottaa.

Lainaus
”Murhe on minullakin, mutta ei synkkä ja epätoivoinen, vaan sellainen kuin on suru ystävien erotessa tietämättä varmuudella seuraavan tapaamisen aikaa.”, Legolas sanoi.
Siinä se tuli. Haltioiden olemus kiteytettynä, se jota olen aina rakastanut, mutta jota en omaksumaan pysty - pelkkä Aragornin lähtö on ajatuksena niin utopistinen, ei niin voi tapahtua, saati sitten surun lopettaminen ja uuden aamun näkeminen. Ja silti on haltiain muisti ihmisen pidempi ja he muistavat ja tuntevat kaiken sen kaipuun ja tuskan niin paljon kauemmin -tulee sellainen kalvava sydän särkyy -fiilis. Voi raukkoja, mutta en kuitenkaan pysty sääliä tuntemaan kaiken sen kauneuden tähden.

Ajattelin Cirdanin viestistä ensin, että Legolas olisi epäillyt pääsyään meren yli tai jotain. Tyhmä minä, paljon kauniinpi merkityshän viestillä loppuviimeksi oli :D Kääpiöille annettu kohtalo on niin katkera, ihanaa ettei niin tässä käynyt ♥

TLOTR:in hienoimpia, kauneinpia ja samalla surullisimpia piirteitä on karu todenmukaisuus - kuinka mikään ei ole pysyvää, ei kaunis Gondor tai Eregion, Metsämaan valtakunta tai Valarin kaupunki, ei edes Arda itse. Niin kaunista ja niin surullista, tämä sarja on itkettänyt minua enemmän kuin Titanic koskaan (, mikä on aika paljon ottaen huomioon, että Titanicissa parkuminen alkaa ensimmäisen DiCaprio-kohtauksen jälkeen). Koskettavinta on ehkä juuri katoavaisuuden suoraan verrannollisuus maailmaan, kuinka ei ihana Tolouse tai Lapin suot ole ikuisia jatkuvassa maailmassa. Nyyh, itkettää :'( Sitä se hallinnan tunteen petto teettää, toisaalta on ollut aika karua tajuta tälläistä jo ala-asteella ja angstata maailmantuskissa siitä asti... damn, skteptisyys on maailman kunnia ja syöpä.

Lainaus
”Ystäväni, pimeät ovat päiväni Lännen Ääressäkin, kun et enää ole kanssani”, haltia kuiskasi ja Gimli avasi silmänsä...Minä tiedän, että osani on Lúthienin osa, enkä itke enää.
:'(  ei ehkä Legolas itke, mutta minä voin hänen puolestaan! Niin kaunista, niin herkkää ja niin ah! Todellista masokistisuutta rakastaa tälläistä tuskan tunnetta, mutta kui kaunista! Luthien on Ardan Romeo&Julie, mutta vain jotain paljon parempaa, vai kenties pahempaa? En tiedä, kuinka sitä voisi osata sanoa?
Lainaus
haltia sanoi ja suuteli kääpiötä suulle, eikä suudelma ollut lyhyt.
Hah, en voinut kuin nauraa ;D Niin tuitui, tulihan se sieltä. Ihana kevennys muuten niin surullisen kauniissa tekstissä.

Kiitos tästä, todella.

~culliina