Kirjoittaja Aihe: Narkkari (K-16)  (Luettu 3461 kertaa)

Poissa malla

  • superhessu
  • Viestejä: 742
Narkkari (K-16)
« : 18-03-2012, 01:01:29 »
Ikäraja: K-16
Genre: Angst, (Deathfic)
Summary: Kertoo päihteiden sekavaan maailmaan ajautuneista nuorista.
A/N: Hyvin vanha teksti, joka sisältää paljon turhaa kirosanojen viljelyä. Päätin heittää Jännityksen & Kauhun alle raskaan aiheen vuoksi.

Hidas itsemurha, yhet snagut lisää.
Ulos ei pääse kun oot kerran menny sisään.
Helvetistä taivaaseen ja sieltä takasin.
Elämästä paeta, olla ihan sekasin.

Steen1 - Pikku Pirihuora

Narkkari


Mä olen aina ollut vahva ihminen. En ole suostunut kenenkään ohjailtavaksi tai käskytettäväksi. Mulla on ollut aina selkeä kuva siitä missä olen nyt ja missä olen muutaman vuoden päästä. Olen aina tiennyt, että olen vain yks saatanan pelinappula tässä maailmassa, eikä mussa ole mitään mikä asettaisi mut korkeammalle kuin muut ihmiset. Olen kotoisin paskoista olosuhteista; mulla ei ole koskaan ollut sellaista perhettä, jossa mua rakastettaisiin ja jossa musta pidettäisiin huolta. Lapsuudesta muistaa miten ei koskaan ollut rahaa, ja miten sai taistella päivästä toiseen pysyäkseen hengissä seuraavaan aamuun.

Pääsin siitä kuitenkin yli ja aloin rakentaa itselleni sellaista elämää, minkä olin aina halunnutkin. Ihmeen kaupalla revin rahat opiskeluun, valmistuin, ja menin töihin just sinne minne halusinkin. Ostin kaupan isoimmat kaiuttimet olkkariin ja kaapin täyteen vaatteita. Kaupasta en tuonut himaan yhtäkään sinistä kaurahiutalepakettia – sitä sai syödä ennen aamupalaksi, lounaaksi, päivälliseksi ja iltapalaksi.

Kaikki alkoi olla just niin kuin pitikin, oli ihan mieletön fiilis todeta onnistuneensa. Ei siitä olisi enää paljoa puuttunut että se olisi ollut täydellistä. Sitten sä tulit… Sä ilmestyit kuin tyhjästä mun elämään, ja rikoit kaiken.

Luulin todella, että voisin auttaa sua. Olinhan mä joutunut näkemään elämäni aikana monia huumeidenkäyttäjiä, jotka oli tahdonvoimalla ja muiden tuella päässyt kamasta eroon. Typeränä mä kuvittelin auttavani sut takaisin jaloilles, ja voisit rakastaa mua. Heti alussa tajusin, ettei joku asia vaan loksahda kohdalleen. Jokin pieni juttu häiritsi. Meni liian kauan aikaa ennen kuin tajusin ettet sä tarvinnut mua, ettet sä halunnut lopettaa.

Mun koko maailma meni sekaisin. Mä vaan halusin joka hetki auttaa sua, en tahtonut sun joutuvan kärsimään. Kun mä seikkailin ruokakaupassa, etsin sun lempiruokaa kuumeisesti, sä seikkailit Cash Converissa myymässä mun stereoita saadaksesi lisää kamaa. Kun mä kiertelin vaatekauppoja, ostaakseni sulle uusia vaatteita, sä kiersit mun asuntoa etsien kaikki mahdolliset särkylääkkeet käsiisi. Mä tein niin vitusti töitä sen eteen että pääsisit kuiville, ja kiitokseksi sä rikoit mun elämän. Veit multa pala palalta jokaisen pienenkin asian, mikä muistutti mua onnistumisestani. Tuhosit jokaisen onnellisen ajatuksen ja toivon – toit tilalle pelkoa, tuskaa ja jatkuvaa kipua. En tiedä nautitko sä siitä todella, kun hajotit mut pala palalta, hukuttaen mut suloisiin valheisiin.

Ja mä uskoin sua. Uskoin jokaista sun lausumaa sanaa; sokeana annoin yhä uudestaan vaan anteeksi. Kuin joku vitun koira mä pysyin sun luona, rakastin sua, enkä osannut päästää irti. Kun tajusin ettei mulla ole enää mitään jäljellä, mä tarvitsin sua enemmän kuin koskaan ennen.

Muutuin sokeaksi rammaksi, joka vaan rämpi päivästä toiseen vahvojen särkylääkkeiden voimalla, konttasin vaan eteenpäin tuskaisena, kunnes en enää jaksanut sitä. Olin niin täynnä kaikkea sitä paskaa mitä sä heitit mun naamalle hymy korvissa. Omatuntoni ja itsetuntoni murskaantui silmien edessä ja ne päätökset mitkä lapsena tein, valui kuin hiekka sormien välistä.

Musta tuli pelottavan nopeasti samanlainen mitä sä olet. Sait mut lopulta uskomaan että huumeet helpottaa oloa, ja alkoholi turruttaa kipeät ajatukset. Liimasin itseni suhun kiinni, peläten jääväni yksin. Sun mukana ei pelkästään tullut sitä ihmistä jota tarvitsin, vaan myös päihteet joita tarvitsin. Sä opetit mulle miten käärin oman jointin, opetit mitä eroa on vaaleansinisellä ja tummansinisellä ekstaasipillerillä, mistä saan puhtaita ruiskuja lisää, missä on halvimmat hinnat. Tutustutit mut siihen maailmaan jonka kulkua olin joutunut seuraamaan pienenä vierestä. Siihen maailmaan, jota katsellessa mä vannoin itselleni, etten koskaan tulisi olemaan osa sitä.

Kipu oli läsnä joka ikinen päivä. Vaikka huumeet vei sen hetkeksi pois, se ei lähtenyt kokonaan; se odotti kunnes pää selkiintyy hieman ja iski sitten kaksinkertaisena vasten kasvoja. Kun rahat loppuivat ja ruiskut olivat tyhjiä, sä keinutit mua hiljaa sylissäsi. Tuskanhiki oli vuoroin kuuma, vuoroin kylmä, liimasi vaatteet kiinni ihoon ja sai koko vartalon tärisemään. Tuntui kuin jokin olisi repinyt mun raajoja hitaasti irti, syönyt mua nautiskellen sisältäpäin, painellut nauraen sorkkaraudalla joka puolelle ihoa. Kuolema oli läsnä päivittäin. Se väijyi nurkan takana, nauroi varjoissa ja ivasi painajaisissa. Sä vaan toistelit että kaikki järjestyy kyllä, vaikka musta tuntui, että kuolen siihen kipuun.

Mä en osannut enää välittää mistään. Muut ihmiset oli mulle samantekevää, mikään ei voinut mua liikuttaa. Elämästä tuli taas älytöntä selviytymiskamppailua; saatoin olla syömättä mitään viisikin päivää, jaksaen uuteen aamuun heroiinin voimalla. Toleranssi vaan kasvoi, koko ajan joutui lisäämään annoksia jotta voisi hengittää vapaasti. Ruisku vei kokonaan toiseen ulottuvuuteen, missä ei ollut kipua.

Olin liian voimaton edes vihatakseni sua. En vain jaksanut syyttää sua elämäni pilaamisesta, se tuntui niin turhalta silloin. Sillä ei ollut yhtään mitään merkitystä, kuka veti mut pinnan alle, ei mitään väliä. Tipuin yhä vain alemmas loputtomassa kaivossa, räsähdin pohjan läpi yhä uudestaan ja uudestaan. Hukuin koko ajan vaan syvemmälle mustassa vedessä – vajosin pettävän pinnan alle valheiden, petosten ja väkivallan kylmään virtaukseen. Olisin halunnut vihata sua, syyttää sua kaikesta, mutta pehmeä äänesi sai mut vakuuttumaan aina vain että siinä oli hyvä olla. Että huomenna asiat on paremmin.

Ne harvat hetken kun olin selvänä kiemurtelin tuskissani sängyllä, ja inhosin itseäni. Mua kuvotti ja oksetti tajuta millaiseksi olin muuttunut, miksi olin tullut. Inhotti ja itketti olla siinä kehossa, jota huumeet syövyttivät hitaasti sisältäpäin. Olisin halunnut soittaa kotiin, kuulla äidin äänen sanovan ettei mulla ole mitään hätää. Voi luoja kuinka mä olisin halunnut silloin puhua jonkun kanssa, joka olisi pitänyt mua kädestä kiinni ja luvannut mun selviävän hengissä, kun vieroitusoireet halkoivat mua järjestelmällisesti paloihin. Eihän mulla ollut edes puhelinta; kaikki oli myyty kaman takia.

Ne hetket ei ollut pysyviä, ne oli kuin pieniä saippuakuplia ikuisessa sateessa. Ne poksahtivat heti rikki kun sä tulit kotiin nappeja taskussa. Kaikki, joka ikinen asia pyöri vaan huumeiden ympärillä. Mulla ei ollut muuta kuin päihteet ja sä.

Luulin jo että se oli siinä. Mun surkeasti alkanut elämä kiisi ylinopeudella alas mäkeä, eikä mulla ollut ollenkaan asennettu jarruja. Olin täysin varma että siihen se loppuisi – surkeat lähtökohdat voi viedä ainoastaan tuskalliseen loppuun. Alamäkeä vaan heti seuraavan perään, kunnes törmäsin.

Se sattui ihan saatanasti. En ollut nähnyt perhettäni neljään vuoteen, en ollut pystynyt siinä helvetissä soittaa niille tai käydä katsomassa. Ne löysi mut. Oli etsinyt mua vaikka kuinka kauan, ilmoittanut poliisille mun kadonneen. Isä ei sanonut sanaakaan vierailunsa aikana. Se näytti siltä, että sitä kuvotti edes katsoa muhun päin. Pikkusisko itki. Mua hävetti istua siinä, kaiken sen paskan keskellä, kun ne näki sen kaiken. Isoveli ei katsonut muhun. Se oli kuin olisi kertonut seinälle mutsista. Mua oksetti.

Eniten mua kuvotti kun ymmärsin tietäväni kuka sen teki. Ei se ollut vaikea päätellä. Mä muistin sen tapauksen kuin se olisi tapahtunut edellisenä päivänä. 47-vuotias nainen menehtyi vakavassa liikenneonnettomuudessa Helsingissä. Se oli ollut suuri otsikko sen päivän lehdessä. Helsingissä asuva perheenäiti oli palaamassa kotiin työmatkaltaan tiistaina 28.2.2004 kun vastaan ajavien kaistalta Chrysler Neon –merkkisellä autolla liikenteessä ollut kuljettaja menetti autonsa hallinnan, ja suistui tieltä. Poliisi kertoi myöhemmin illalla auton olleen varastettu. Se oli ajanut ylinopeutta. Kuski oli selvinnyt pelkällä säikähdyksellä. Se oli ollut kamapäissään. Sinä iltana sä tulit kotiin itkien. Se oli ollut sun kaveri, Pete. Peten oikeudenkäyntiä puitiin lehdissä, sä seurasit sitä koko ajan. Se sai muutaman vuoden linnaa, ja mun teki pahaa sen puolesta. Mua säälitti se.

Pikkusisko sanoi, että sillä oli ollut ikävä mua. Se vaan itki ja itki, toisteli että oon muuttunut, ja että se haluaa mut takaisin kotiin. Sanoi haluavansa auttaa mua. Ihan niin kuin mä halusin aikoinaan auttaa sua. Kun se halasi mua, isä nytkähti. Ei se halunnut tyttärensä koskevan muhun pitkällä tikullakaan. Se oli eka kerta muutamaan vuoteen kun joku halasi mua niin. Rakastaen.

Isoveli halusi että lähden niiden mukaan. Se halusi, että menen sen luokse rauhoittumaan, lepäämään. Se ei edelleenkään katsonut muhun päinkään sanoessaan mun tarvitsevan suihkun ja ruokaa. Taas mua hävetti ohuen paidan läpi työntyvät kylkiluut ja paskaset hiukset. Kukaan ei tahtoisi nähdä sitä miltä ihminen näyttää kun on kiskonut monta vuotta kamaa, ei ole syönyt juuri mitään, on nukkunut keskimäärin 10tuntia viikossa, ei ole käynyt suihkussa moneen päivään ja kärsii pahoista vieroitusoireista. Se ei ole kaunista katseltavaa, ei todellakaan.

Pieni osa musta halusi lähteä, mutta mä vaan istuin siinä paikoillani, tuijottaen lattiaa. Ei ne todellakaan voisi auttaa mua, kelailin. Ei ne saatana tienneet miten paha olo mulla oli. Ja entä sä. En mä voisi jättää sua sinne yksin, häipyä sillä välin kun olit poissa. Ethän sä jaksaisi yksin siellä kaiken sen varastetun tavaran keskellä, kun seinät kaatuu niskaan. En mä vaan voisi jättää sua, päästää susta irti.

”En mä tuu, en voi, en tuu, en voi jättää sitä, en mä voi…”, toistelin yhä uudestaan ääneen. Isä lähti itkevä pikkusisko sylissään. Se ei kestänyt enempää. ”En voi, en pysty…” Ne sanat kuoli mun huulille, kun isoveli viimein katsoi muhun. Se ei näyttänyt vihaiselta. Sen katse huokui sääliä, niin paljon myötätuntoa. Mä olin aina vihannut sääliä. Tajusin sillä hetkellä asian mikä oli niin itsestään selvää, että olisin voinut nauraa ääneen. Isoveli pystyisi auttamaan. Isoveli tiesi. Sen menneisyys oli samanlainen.

En enää estellyt, lähdin sen mukaan. En ottanut yhtään mitään mukaani. Muhun sattui. Jokainen askel kauemmas siitä paikasta lisäsi kipua. Pieni ääni pään sisällä huusi, etten voisi lähteä nyt, että sä tuut kohta kotiin, ja voisin olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mua alkoi pelottaa ihan saatanasti sun puolesta kun rapun ovi pamahti meidän takana kiinni. Miten sä voisit koskaan antaa mulle anteeksi… Isä istui autossa, pikkusisko pelkääjän paikalla. Isän kasvoilta ei pystynyt lukemaan yhtään mitään. Pikkusiskon kasvot oli kyynelistä märät, ja se hikkasi hiljaa.

Istuin takapenkille, eikä mun voimat riittäneet edes turvavyön kiinni laittamiseen. Kun isä käynnisti moottorin, mä itkin. Kaikki tuska mun sisällä valui ulos kyynelinä ja epätoivoisena vaikerruksena. Kukaan ei sanonut sanaakaan, kaikki katsoivat vaan eteenpäin, ja ekaa kertaa viiteen vuoteen mä tiesin olevani turvassa.

Mulla oli niin kova ikävä sua. Joka päivä mä itkin sun nimeäsi, kunnes tunsin itseni tyhjäksi kyynelistä. Aluksi se oli todella vaikeaa, mutta jokainen säälivä katse pakotti jaksamaan. Monta kertaa mä meinasin luovuttaa, antaa kaiken olla, ja etsiä sut. Käsi ovenkahvalla mä taistelin itseni kanssa että lähdenkö vai jäänkö. Sun kasvot kummitteli mun mielessä koko ajan, rukoilit mua palaamaan takaisin. Jokin sai mut aina pysähtymään viime hetkellä. Olin viettänyt monta viikkoa neljän seinän sisällä, kun viimein heräsin ilman kipua. Pirteänä ja hyväntuulisena. Tajusin heti sen kaiken olevan nyt lopullisesti ohi. Mä en palaisi koskaan siihen takaisin.

Näin sut kaupungilla yks päivä. Sä näytit hirveältä, ja sun käsipuolessa roikkui sua paljon nuorempi tyttö. Te molemmat tuijotitte suoraan eteenpäin tuskin näkemättä edes yhtään mitään, silmät tyhjinä ja liikkumattomina. Mun sisällä kuohahti niin suuri viha että se toi kyyneleet silmiin. Mun olisi tehnyt mieli huutaa sulle, lyödä sua, potkia sua, purra… mutta kun kävelin sun kohdalle, ja katsoit mua silmiin tunnistamatta mua lainkaan, mä vaan jatkoin kävelemistä tuhlaamatta yhtään energiaa suhun.

Mun elämä alkoi olla taas täydellistä, ja tällä kertaa en antaisi kenenkään pilata sitä.
« Viimeksi muokattu: 02-08-2012, 00:32:34 kirjoittanut malla »
Papin aamen ei tee kenestäkään toisen itsestäänselvää omaisuutta.