Tapahtunut tähän mennessä:
Beth saa jonkin verran selville salaperäisestä neiti Valentinesta, kunnes joulu keskeyttää kaiken. Joulun jälkeen edessä on paluu arkeen, mutta ei ilman yllätyksiä.
14. luku
Yksi epävarma ihminen
Joulun jälkeen uusi vuosi tuli taas ajankohtaiseksi. Kumpikin olivat oikeastaan ihan samantekeviä Crewelle, mutta osa hänen jälkikasvustaan oli vielä tarpeeksi nuorta pitämään kiinni juhlapyhistä. Koska Acario oli ollut Fertigeillä joulun, he olivat uskaltaneet juhlia hieman ja uutena vuotena he olisivat taas keskenään. Crewekin halusi ehkä kuitenkin hieman juhlistaa vuoden vaihtumista. Acario oli kuitenkin palannut tänä vuonna. Viime vuonna Crewe ei ollut enää oikein uskaltanut toivoakaan. Tosin he olivat elelleet ihan mukavaa elämää, vaikka sitä ei kannattanutkaan enää muistella.
Ainakaan ääneen.
Crewe oli läsnä kun Acario sovitti vaatteita uuden vuoden juhlia varten makuuhuoneessaan. Ne olisivat naamiaiset, joten Crewe oli pyynnöstä tuonut esille vanhoja pukuja. Viisikymmentä, kuusikymmentä vuotta vanhoja. Ne olivat paljon värikkäämpiä kuin mitä nykyään käytettiin, varsinkin miesten takit ja liivien kirjonta.
”Tämä on hyvässä kunnossa”, Acario kommentoi. Takki oli sininen, hieman vaaleampi kuin koboltti. Hän riisui sen, ja silloin takissa kiinni ollut neula tarttui kiinni Acarion paidan selkämykseen ja repi reiän irrotessaan.
Reikä oli puolen sormen mittainen viilto.
”Ah, sinne oli jäänyt neula. En tajunnut tarkistaa vaatteita niiden varalta”, Crewe sanoi, ja nosti neulan lattialta.
”Tämä taas ei ollut hyvässä kunnossa”, Acario jatkoi, ja riisui paitansa. Crewe haki komerosta toisen ja poimi rikkinäisen paidan.
”Minä korjautan tämän. Tarvitseeko jotain muuta muuttaa?”
Acario sovitti violettia takkia.
”Ei, minä olen saman kokoinen kuin aina ennenkin.”
~*~
Syötyään illallista, Beth kävi huoneessaan ja aikoi kirjastoon, tarkistamaan josko siellä olisi muita Gryphiuksen kirjoja. Crewe oli sanonut, että Valentine oli lukenut illasta toiseen Gryphiusta, joten se oli tavallaan mahdollinen johtolanka. Bethin löytämän runokokoelman kansien välissä oli ollut vain se todella tylsä päiväkirja. Se oli yhä edelleen hänen huoneessaan, koska hän ei ollut osannut enää jättää sitä hyllyynkään Acarion luultua sitä hänen päiväkirjakseen.
Käytävällä hän kuitenkin pysähtyi. Stefan, Johanna ja joku toinen nainen olivat tulleet myös yläkertaan. Beth taisteli hetken paniikkia vastaan, sillä Stefan oli yksi niistä, jotka olivat purreet häntä, ja vaikutti paljon häijymmältä kuin mitä Johanna. Johanna ja hän olivat ihan tyydyttävissä väleissä keskusteltuaan silloin kirjastossa. Jos otti huomioon, että Beth oli puukottanut Johannaa ja Johanna purrut Bethiä, he olivat melkeinpä ystäviä.
”Hän on…”, Stefan aloitti, mutta hänen äänensä vaimeni kuulumattomiin. Kumpikaan ei ilmeisesti huomannut Bethiä.
”Sairasta”, toinen nainen vastasi ja kosketti otsaansa turhautuneena. Nainen oli usein Stefanin seurassa, mutta Beth ei ollut koskaan puhunut hänelle. ”Luonnotonta. Hän on mielipuoli. Meidän pitäisi paeta niin kauan kuin vielä voimme.”
Stefan haroi lyhyttä tukkaansa taaksepäin.
”Crewekin sanoo, että se on viimeinen asia, mitä meidän kannattaa tehdä. Oletko koskaan kuullut hänen puhuvan mestaristaan? Kamalia juttuja ja Crewe itse vain kohauttaa olkapäitään niille. Lordi Dwyre on säälimätön, hirviömäinen… Minä melkein kuolin sen takia, että purin yhtä epävarmaa ihmistä. Sain ehkä suullisen hyvin keskinkertaista verta, ja sen takia oma mestarini olisi joutunut tappamaan minut.”
Beth tunsi olonsa hieman pahoinvoivaksi, muttei liikkunut mihinkään. Hän oli niin lähellä makuuhuoneensa ovea, että pystyisi hätätapauksessa syöksymään sinne hyvin nopeasti. Ei niin, että hän pelkäisi mitään.
Nainen piteli myös kättä suunsa edessä kuin pahoinvoivana. Johanna piteli kättä tämän olkapäällä.
”Tiedätkö, minä olen varma, että hän yrittää järjestää vain syitä päästä eroon meistä yksitellen.”
Beth pyöräytti silmiään. Naurettavaa päättelyä.
”Miksi te pidätte häntä mielipuolena?” Beth kysyi. Oli varmaan parempi kysyä suoraan ja saada edes jonkinlainen vastaus, kuin että hän olisi menettänyt yöunensa pohtiessaan asiaa.
Stefan ja molemmat naiset kääntyivät hyvin nopeasti Bethiä kohti.
”Salakuuntelija!” vieras nainen tuhahti. Tällä oli vaalea tukka ja niin terävän näköinen leuka, että sillä olisi kenties voinut rikkoa posliinikuppeja.
”Tuskin sentään, neiti”, Beth sanoi hieman aristokraattisesti, ”Minä en ole yrittänyt piiloutua ja tämä ovi tässä vie makuuhuoneeseeni. Mutta miksi te pidätte häntä mielipuolena?”
Kului hetki kun Stefan ja nainen vilkaisivat toisiaan, ja Stefan yritti kuoria halveksuvan ilmeen kasvoiltaan. Se oli melko samanlainen ilme kuin mitä Crewellä oli usein Bethin seurassa. Itse asiassa Stefan ja Crewe olivat muutenkin silmiinpistävän samanlaisia eleiltään. Nainen tuli hieman lähemmäs Bethiä, madaltaen ääntään. Stefan seurasi, ja viimeisenä tuli Johanna.
”No olette ehkä saattanut kuulla… Ehkä tiedätte, että hän on juonut meidän mestarimme verta.”
Beth vain nyökkäsi. Itse asiassa hän kuuli siitä ensimmäistä kertaa, mutta olisi parempi jos hän edes vaikuttaisi olevan perillä asioista.
”Se on väärin. Luonnotonta. Niin ei kuuluisi tehdä tai edes pystyä tekemään. Crewe on vielä hänen korkea-arvoisen lordiutensa jälkikasvua. Minä en pystyisi juomaan Erikan --” Hän viittasi teräväleukaiseen naiseen. ”-- tai Johannan verta ja koko ajatus on kammottava. Enkä varmana pystyisi, vaikka minulla olisi jälkikasvuakaan.”
Erika pudisteli päätään.
”Me olemme kuulleet tarinoita. Kierteleviä juttuja. Ennen kuin hän edes tuli tänne rikkomaan rauhaa, että Erlebergin oikea isäntä olisi poikkeuksellisen julma ja sairas. Ja Crewekin on myöntänyt, että lordi Dwyre on pakottanut hänet monta kertaa, vaikkei ihan näillä sanoilla…”
”Pakottanut mihin?” Beth kysyi. Hänellä alkoi olla hyvin epämukava olo.
”Tappamaan. Surmaamaan.”
Niinpä tietenkin.
Stefan terästäytyi tässä kohtaa, ja ilmeisesti päätti, että oli ollut mukava tarpeeksi kauan ja että Erika oli uskoutunut liikaa. Hän tuli aivan liki, niin että Beth otti askelen taaksepäin saadakseen hieman tilaa. Takana oli seinä.
”Puhu tästä eteenpäin jollekulle, niin…”
”Ihan turha uhkailla minua”, Beth sanoi ja nieleskeli hieman välissä.
Uhkailu toimi melko hyvin.
Hän väisti päättäväisesti kokonaan Stefanin katseen ja katsoi sen sijasta takana seisovia naisia. ”Tajuatteko te, että hän olisi voinut aivan hyvin kuulla, mitä sanoitte? Te ette huomanneet edes minua. Miksi te edes puhutte asiasta näin avoimesti jos pelkäätte häntä niin paljon?”
”Tämä oli tyhmä idea, Stefan”, Johanna sanoi ja laski kätensä yhä Bethiä mulkoilevan Stefanin olkapäälle.
Erika nyökkäsi innokkaasti.
”Totta kai hän on uskollinen lordille, hän on kuitenkin vain ihminen. Turha olettaa, että hänellä olisi aivot päässä omasta takaa. Älä nyt hankkiudu mihinkään hankaluuksiin enää.”
”Neidit ovat aivan oikeassa. Tyhmästä ideasta”, Beth sanoi, mutta perääntymisen sijaan Stefan nojasi vasten seinää molemmilla käsillään, niin että Beth jäi väliin ansaan. Liian liki.
Hän yrittää vain pelotella, Beth huomautti itselleen, mutta ikävä kyllä pelottelu toimi vielä paremmin kuin uhkailu.
Beth toivoisi, että tilanteesta ei kehkeytyisi mitään vielä pahempaa. Hän toivoi, että Johanna rauhoittelisi Stefania, jos tämä kävisi päälle.
Inhottavaa. Stefan oli Bethistä vastenmielinen. Vastenmielisen näköinen, liian karu kasvoiltaan ja liian lähellä. Beth tuijotti kuitenkin kaiken karuuden ohi Erikaa, joka näytti vuoroin levottomalta ja sitten taas välinpitämättömältä. Johanna oli Erikan takana piilossa.
”Tiedätkö mitä? Moni asia saattaa olla nyt epävarmaa, mutta olen yhdestä asiasta täysin varma: sinä et tule selviämään tästä. Ennemmin tai myöhemmin joku kyllästyy kukkoiluusi ja päästää sinut päiviltäsi lopullisesti. Ja minä veikkaan, että se on isäntäsi”, Stefan sanoi, ja ärähti loppuun: ”Katso minuun kun puhun sinulle.”
Hän väänsi väkisin leuasta Bethin kasvoja kohti omiaan.
Ehkä syy oli törkeän tunkeilevan sinuttelun, asennon, äänensävyn tai viimeisenä pisarana väkivaltaisen kosketuksen, mutta Beth tunsi pelon väistyvän ärsyyntyneisyyden tieltä.
”Näpit irti minusta”, hän sanoi, ja vaikka hänen äänensä kuulosti hieman hassulta leuasta pitelemisen vuoksi, ei se ainakaan pettänyt. ”Tiedättekö mitä, herra Stefan? Teitä ei olisi enää edes olemassa, jollen minä olisi toivonut, että ketään teistä ei tapeta. Jollen minä olisi puhunut asiasta Crewen kanssa. Joten päästäkää irti olkaa hyvä.”
Beth riuhtaisi itsensä irti, ja Stefan perääntyi hieman hämmentyneenä. Johanna ja Erika vilkaisivat toisiaan. Stefan yritti ilmeisesti muodostaa jonkun nasevan vastauksen, mutta sitä ei koskaan tullut.
Sen sijaan paikalle tuli Acario, täysissä pukeissa tällä kertaa. He olivat olleet niin keskittyneet toistensa tuijotteluun vihaisen näköisinä, että kaikki neljä säpsähtivät kun huomasivat Acarion seisovan ihan vieressä.
Stefan näytti hetken suorastaan kauhistuneelta, Beth ei.
”Hyvää iltaa, sir. Tulitte varmaan noutamaan minua taas pitämään teille seuraa, tekemään jotain yhdentekevää tai jotain muuten vain omituista ja epäsopivaa epäinhimilliseen kellonaikaan.”
Beth tiesi, että katuisi suunsa avaamista vielä pitkään ja hartaasti, mutta se oli jossain hamassa tulevaisuudessa, tai ainakin minuutin päässä.
”Tai”, hän aloitti uudelleen, ihan yhtä vihaisena, mutta tällä kertaa saksaksi, että Stefankin varmasti ymmärtäisi, ”Kenties tulitte nyt lopulta tappamaan minut, herrani. Joka tapauksessa voisimme suoriutua asiastanne nopeasti, sillä minä aion mennä vielä huomenaamulla kirkkoon.”
Beth vilkaisi vihaisesti Stefaniin, mutta Stefan ei ollutkaan enää näkyvissä. Eikä Erika tai Johanna, kaikki olivat tilaisuuden tullen kadonneet vähin äänin ja käytävällä seisoi nyt enää Beth ja Acario.
Acarion kasvoilla oli se sama tyhjä ilme kuin joululauluja kuunnellessa.
Katumus vyöryi päälle siinä kohtaa.
”Minä, tuota, sir, olen tietenkin todella pahoillani. Enkä tarkoittanut tietenkään mitään sanomastani.”
Oli aika harkita uudelleen syöksyä makuuhuoneen ovelle. Ennen kuin ajatus pääsi kuitenkaan toteutusvaiheeseen, Acario laski kätensä Bethin olkapäälle. Ei mitenkään väkivaltaisesti, eikä ainakaan ystävällisesti, vaan pikemminkin hyvin kylmästi.
Sitten hän kävelytti Bethin alakertaan, ja Beth tuli miettineeksi, ettei pelkäisi enää koskaan ketään Stefanin kaltaista nilkkiä.
~*~
Kankaan kahina erottui liiankin selvästi, koska muuten oli niin hiljaista. Ja painostavaa.
Puku näytti enemmän kaavulta, mutta kai se oli mekko.
Mekko olisi ollut ehkä enemmän edukseen vähemmän vakavassa tilanteessa. Punaruskeata kangasta peittivät lukuisat suuret, kirjaillut kultaiset kukat. Kaula-aukko uursi syvälle ja mekon hihat loppuivat kesken, leveinä ja pitsillä somistettuina. Vieressä oli myös kerman värinen alushame.
Todella vanhanaikainen asu.
”Kyllä minä tiesin de Beurrejen juhlien olevan naamiaiset, mutten ajatellut, että käyttäisin mekkoa…” Beth sanoi viimein. Hän katseli pukua hieman epäilevästi. Se saattaisi vielä hyökätä.
”Itse asiassa luulin, että aioitte mennä yksin.”
Acario ei sanonut mitään ensin, nojasi vain arkkuunsa. Huone oli hänen makuuhuoneensa.
”Teidän täytyy kokeilla sitä. Sitä ehtii vielä muokkaamaan niistä kohdista, mistä se ei sovi.”
”Ettehän kerro rouva Näherille kenelle mekko on?”
Beth nosti mekkoa ylös hartioidensa tasolle. Se tuntui hieman ahdistavalta. Hän ei oikeastaan juurikaan halunnut sitä ylleen. Mitä jos joku tunnistaisi hänet?
”Ei tunnista”, Acario sanoi ja haki kirjoituspöydältään kaksi valkoista naamiota. Ne peittäisivät koko kasvot.
Ainakaan hän ei halunnut sovittaa sitä tässä ja nyt. Hän nosteli helmoja, sillä puku oli omituisen muotoinen. Liian leveä.
”Tänne alle tarvitaan --”, Beth rykäisi, jottei punastuisi, ”-- korsetti. Ja sellainen sivuille jakautuva vannehame. Pannieri.”
Hän ryki vielä hetken ja nyökytteli vakavamielisesti päätään. Tässä huoneessa ei tapahdu koskaan mitään hyvää.
”Kyllä se sitten istuu. Ei tarvitse sovittaa.”
Voi luoja, Beth mietti. Kuka kiristäisi hänen korsettinsa? Tai muutenkin auttaisi pukeutumisessa?
Tämä oli huono idea. Beth pohti miten kiemurrella tilanteesta pois, muttei uskaltanut avata suutaan enää äskeisen purkauksensa takia. Hän oli selvästikin juonut liian vähän viiniä illallisen kanssa.
”Miksi minun pitää edes…?”
Turhautuminen.
Ja oli vielä ärsyttävämpää olla turhautunut, kun Acario puolestaan oli niin rauhallinen. Kuten aina.
”Minä ajattelin, että te pitäisitte siitä.”
”Ai.”
Bethin tuli melkein lämmin olo:
Joku teki jotain hänelle mieliksi - Acario teki.
Sitten hän moitti itseään muistaessaan, että mekko ei ollut mitenkään mukava juttu, ja että oli vähän säälittävää ilahtua sellaisesta ja vakavoitui taas. Ehkä he puhuisivat jostain muusta.
”Crewehän on teidän jälkikasvuanne, sir.”
Acario ei vastannut. Nyökkäsi vain.
”Eikä teillä ole muita… lapsia?” Beth varmisti. Hän ei ymmärtänyt vampyyriasioita mitenkään erityisen hyvin, mutta tiesi verenimijöiden suuressa sukupuussa Crewen sijoittuvan heti Acarion alle. Ja Crewen alla oli luultavasti Johannat ja Hansit. Ja luultavasti kukaan heistä ei ollut mitenkään biologisesti sukua keskenään. Crewe puhui Johannasta lapsenaan, mutta heillä ei voinut olla enempää kuin viisi vuotta ikäeroa.
”Ei ole. Minä yritin kyllä kerran ennen Creweä, mutta siitä ei oikein tullut mitään.”
”Vai niin”, Beth kommentoi keskustelusävyyn, vaikkei ymmärtänytkään mitä Acario tarkoitti. ”Käsittääkseni on aika harvinaista, että vampyyri juo vampyyrin verta.”
”Erittäin harvinaista.”
Acario nojasi edelleen rennon ja rauhallisen näköisesti takanaan olevaan arkkuun. Oli mahdotonta päätellä, mitä hän ajatteli.
”Mutta te kuitenkin teette niin?”
Beth tarkkaili Acariota varuillaan. Hänestä itsestään verenjuonti oli ihan yhtä kammottavaa ja kiehtovaa, oli kohde ihminen tai ei, mutta Stefan ja Erika tuntuivat pitävän niitä ihan eri asioina. Jos kyseessä oli joku tabu niin Beth ei taitaisi kysyä enempää.
”Niin teen.”
”Ja te olette purrut myös Creweä?”
”Olen, ja nämä ovat melko henkilökohtaisia asioita. Jos minun puolestani sopii kysyä, niin mihin te pyritte näillä kysymyksillä?”
”Ai, anteeksi. Yritän selventää asioita. Te ette ole koskaan purrut minua”, Beth totesi ja koski hajamielisesti sitä kohtaa ranteeltaan, johon Leoni oli purrut. Muisto puistatti häntä.
”Se sattuisi. Teitä”, Acario vastasi ja kohautti olkiaan. Se näytti hieman luonnottomalta.
Niin varmasti sattuisikin, Beth mietti. Hän olisi ollut valmis lyömään vetoa (jos vedonlyönti ei olisi ollut syntiä), että se ei kuitenkaan olisi haitannut Acariota sitten yhtään. Bethin ranteita koristi useita kaarevia arpia, joista oli juotu verta. Sekään ei ollut ihan kivutonta.
Acario oli ilmeisesti perillä Bethin epäuskoisuudesta.
”Pureminen vaikuttaa mieleen eri tavalla.”
”Tehän sanoitte purreenne Creweä”, Beth sanoi. Oli vähän hölmöä, että hän kuulosti melkein syyttävältä. Hän ei todellakaan halunnut kenenkään enää purevan häntä. Mutta hän ei halunnut myöskään, että Acario teki mitään Crewen kanssa.
”Hän on vahva.”
”No te puritte myös neiti Neidermannia.”
Ja neiti Neidermann ei todellakaan voinut olla vahvempi kuin Beth.
”Hänen mielellään ei ole niin väliä.”
”Ai”, Beth vastasi, eikä ollut ihan varma oliko mielissään vai kauhistunut, että hänen mielensä oli tärkeämpi. Hän oli kauhuissaan niin usein, että ensimmäinen toisi ihan kivaa vaihtelua.
”Te varmaan muistatte”, ja nyt Acarion äänensävy vaihtui paljon kylmemmäksi, ”että meillä on sopimus. Että minä en… liity teidän kuolemaanne.”
Bethin mieliala synkkeni entisestään. Kuolema, tappaminen ja väkivalta olivat niitä asioita, jotka hän halusi ajaa kokonaan elämästään.
”Olen todella pahoillani siitä aiemmasta. Meillä oli hieman sanaharkkaa herra Stefanin kanssa --”
”Niin, niin. Niinpä tietenkin. Minusta arvatenkin.”
Se ei ollut mikään vakavamielinen kommentti, joten tilanne keveni saman tien.
Bethin hartiat laskeutuivat. Hän ei ollut edes huomannut jännittäneensä niitä. Ennen kaikkea hän ei halunnut puhua omasta kuolemastaan. Ei vielä seitsemäntoistavuotiaana.
Beth aukaisi suunsa sanoakseen jotain, mutta harkitsikin uudelleen. Acario näytti liian itsevarmalta.
”Koko maailma ei pyöri teidän ympärillänne, sir”, Beth lausui hieman ylevästi, ja lähti sen sanottuaan. Se oli aika hieno poistumisrepliikki.
*
Tapahtunut tähän mennessä:
Crewe on lähettänyt osan pikku joukkiostaan Renate Mendesin luo. Bethin sukupuoli paljastuu herra Fertigille ja he joutuvat käymään pitkän ja kiusallisen keskustelun. Acario ja Beth ajautuvat intiimiin tilanteeseen, kunnes Acario ajaa Bethin pois. Klaus Fertig suree toiselle miehelle lupautunutta Charlotte de Beurrea. Tieto rouva Fertigin kuolemasta saapuu. Beth palaa Klausin luota majatalolle, vain poistuakseen sieltä pian ja eksyy sivukujille, jossa hänet tyrmätään.
24. luku
Minkä taakseen jättää
Heidän oli määrä jatkaa matkaa tänään, tunti ennen auringon nousua. Aamu oli kuitenkin jo sarastaa, eikä Valentinea näkynyt missään. Vaunut olivat jo valmiina, matka-arkut nostettu kyytiin ja kuski penkillä istumassa. Acario seisoi raikkaassa, kylmässä loppuyössä, vilkuillen levottomana taivaalle. Ei menisi enää pitkään.
Mittelmattelien miespalvelija saapui pian kertomaan, että Klaus Fertig oli viime hetkellä anellut Valentinea seurakseen ja että he olivat lähteneet jo yön aikana vainajan luo.
Acarion oli hetken mielijohteesta tappaa palvelijan.
Hän kuitenkin hillitsi halunsa, kun kerran kuskikin katsoi ja kysyi sen sijaan Fertigien matkareittiä. Palvelija ei tiennyt, mutta kertoi Fertigien pysähtyvän Wiesbadenissa vain muutaman päivän, jonka jälkeen he jatkaisivat matkaa kotiin. Hän vaikutti sekavalta ja pelokkaalta – Acariolla oli joskus sellainen vaikutus ihmisiin, niin ettei hän pitänyt sitä mitenkään erityisen kummallisena ja hän oli muutenkin liian ärtynyt Valentinen käytöksestä kiinnittääkseen jonkun vieraan käyttäytymiseen erityistä huomiota.
Palvelija lähti heti kun pystyi. Acario antoi hänen mennä ja jäi miettimään, mitä tehdä. Hämärä hälveni uhkaavaa tahtia, niin ettei olisi paljoa aikaa pohdiskella.
Acario seisoi minuutin hiljaa paikallaan kadulla, katsellen jälleen vaalenevaa taivasta. Sitten hän juoksi aikaisemman palvelijan kiinni.
Valentine ei ollut niin idiootti, että olisi suostunut lähtemään tuosta vain. Heillä oli ehkä ollut tavallista enemmän erimielisyyksiä viime päivinä, mutta olisi silti liioiteltua lähteä ulkomaille mitään sanomatta. Ei Valentine olisi niin tyhmä. Nuori ihminen, Acario muistutti itseään. Nuoret ihmiset olivat joskus yllytyshulluja. Valentine ei ollut. Acario ei ollut ensin ihan varma tästä, mutta sitten hän päätti asian olevan niin.
Joten Acario veti Mittelmattelien miespalvelijan mukanaan hieman sivummalle, ja katsoi häntä syvälle, syvälle silmiin, pakottaen toisen vastaamaan, huomatakseen vain, että joku muu oli ehtinyt vaikuttamaan nuoren miehen mieleen ensin. Tämä ei muistanut, mistä oli saanut tietää Valentinesta. Vain, että hänen oli kerrottava siitä Acariolle.
Acario vaati voimakkaammin, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä: muistoja toimeksiantajasta ei ollut. Viety väkisin pois.
Ja Valentine ei ollut lähistöllä. Yksi lukuisista hyvistä puolista veren antamisessa oli, että
Acario pystyi tuntemaan kenen tahansa vertaan kantavan melko kaukaakin. Nyt hän ei kuitekaan tuntenut ketään.
Turhautuneena Acario oli taittaa Mittelmattelien palvelijan niskat. Hän kyllä tiesi olevansa sellaisten pikkumaisuuksien yläpuolella, mutta kesti silti aika kauan laskea mies maahan.
Kuka olisi niin typerä, että haastaisi riitaa hänen kanssaan? Kuka tuttu edes tiesi heidän olevan Leipzigissä, paitsi Crewe? Renate Mendes ei voinut olla niin itsetuhoinen ääliö, että tulisi taas uhittelemaan.
~*~
Ilta oli taittumassa yöksi.
Crewe seisoi Erlebergin pihamaalla, katsellen nupuillaan olevia tammipuita. Hän oli elänyt omasta mielestään jo melko pitkään, mutta silti hän tunsi itsensä jotenkin vajavaiseksi. Kuin hän ei koskaan kuuluisi Suurten Muinaisten seuraan. Välillä hänestä tuntui, kuin hän ei olisi sisäisesti muuttunut liiemmin ihmisajoista. Ehkä hän oli nyt kovapintaisempi, mutta muuten melko lailla samanlainen.
Suurimman osan puiston puista hän oli istuttanut itse.
Erleberg oli aina kaunis, vuodenajasta riippumatta. Crewe harvoin lähti täältä kauas tai pitkäksi aikaa. Muu maailma tuntui vähän turhalta, täällä kun oli jo kaikki, mitä saattoi tarvita. Hän oli nuorempana aika ajoin inhonnut talon synkkyyttä, mutta nykyään kun hänellä oli Johanna ja muut arki oli taas jotenkin mielekästä.
Paitsi että nyt hän oli lähettänyt lapsensa pois, jotta he kaikki saisivat pienen hengähdystauon. Crewe rakasti mestariaan yli kaiken, mutta hän rakasti myös heidän pientä kommuuniaan. Ja vaikutti vieläkin pahasti siltä, että ensinnäkään mestari ei sietänyt kovin hyvin Crewen jälkikasvua. Crewe yritti selittää, että he olivat vielä nuoria ja Acarion seura hämmensi heitä. Mestarille selittely oli kuitenkin suunnilleen yhtä hyödyllistä kuin toivoa, että aurinko ei koskaan enää nousisi.
Hans juoksi pihatietä pitkin ja pysähtyi Crewen kohdalle. Housujen puntit olivat kuraiset ja saappaita ei edes erottanut mudan alta. Hänen täytyi olla väsynyt pitkästä matkasta, mutta Crewe halusi kuulla heti mitä Hans oli saanut tietää.
Hansia ei tarvinnut kehottaa puhumaan, hän meni heti asiaan.
”Seurasin heitä turvallisen välimatkan päästä. Olen melko varma ettei kukaan huomannut minua.”
Crewe istui viime kesänä lohkareista kokoamalleen penkille ja viittoi Hansia viereensä. Hanskin istuutui.
”Niin? Ovatko kaikki kunnossa?”
”Kaikki olivat neiti Mendesin luona, yhdessä. Ja kaikki vaikutti ihan rauhalliselta.” Hans pysähtyi hetkeksi puheessaan, katsoi maahan otsa rypyssä. ”Mutta sitten... No, en ole aivan varma kenen idea se oli, mutta he hajaantuivat. Alfred, Stefan ja Elise olivat yhtäkkiä poissa.”
”Mitä?”
Crewe käännähti kohti Hansia.
”Miten he muka yhtäkkiä vain katosivat?”
”No minä en... Huomioni oli sinä iltana toisaalla, olen siitä kovin pahoillani. Erikalla ja neiti Mendesillä oli intiimi hetki, näin ikkunasta--”
”Voi herran jestas!” Crewe huudahti.
”Kyllä siinä harhaantuu harjaantunutkin mieli! Mutta jos olisin tiennyt mitä he aikovat, olisin suhtautunut vakavammin. Kaikki oli siihen mennessä sujunut hienosti! He tulivat parin yön kuluttua takaisin.”
Hans epäröi. Jos hän ei sanoisi mitään, ehkä asia voitaisiin painaa unholaan.
”Mitä he tekivät?” Crewe kysyi hitaasti.
”Palatessaan heillä oli mukana ihminen. Luulin sitä ruumiiksi ensin, mutta kyllä se oli silloin vielä elossa. He olivat siepanneet Valentinen.”
~*~
Hieman toisaalla, pari päivää myöhemmin Renate Mendes makasi sisarensa buduaarissa, verhoutuneena vain banyaniin. Hän makasi kyljellään kyynärpäähänsä nojaten, sivellen Valentinensa poskea.
He olivat huoneessa kolmestaan, ilman Crewen joukkiota. Hänen sisarensa istui harpun ääressä, venytellen sormiaan ja loi tyytymättömän katseen kohti lintuhäkkiä, joka tähän saakka oli tarjonnut viihdettä. Renate oli turhautunut pitkästyneisyyteensä muutama yö takaisin niin paljon, että oli napsinut häkin värikkäät linnut kiinni yksitellen ja tappanut ne mitä mielenkiintoisimmin tavoin.
”Mitä sinä meinaat tuolla tehdä?” Isolde kysyi. Hän oli kookas, muodokas nainen ja melko tummahipiäinen Renateen verrattuna. Hänen tukanvärinsäkin oli jossain mustan ja harmaan välimaastossa, ohut ja suora. Renaten oli tuuhea, punainen ja luonnostaan hyvin kihara.
Mutta Renate ei pitänyt kyselyistä. Hän oli hieman hankalassa tilanteessa ja avoimia, kiusallisisa kysymyksiä oli enemmän kuin tarpeeksi. Lordi Dwyre oli ajanut hänet pois, eikä hänellä ollut muuta paikkaa kuin verensisarensa talo. Tilanne sai Renaten araksi. Ei hän halunnut pois tai kauas Verdenistä. Hän oli asunut Verdenissä yli kaksikymmentä vuotta tällä kertaa, sitä ennen lyhyen, mutta ihanan ajan hänen ja Isolden mestarin ja parin muun kanssa. Verden oli hänen kotinsa.
Hän ei voinut sille mitään, hän suri yhä mestariaan. Vaikka siitä oli niin kauan.
~*~
Renate meni naimisiin nuorena.
Hän oli silloin seitsemäntoistavuotias ihminen, aivan valmis jättämään taakseen isänsä kodin ja idioottimaiset veljensä. Hänen miehensä oli jonkin verran vanhempi, mutta siedettävän oloinen kultaseppä. Renate ei mitenkään rakastanut häntä, mutta ajatteli miehen olevan yhtä hyvä vaihtoehto kuin kuka tahansa, ellei parempi. Hän toivoi myös aviossa saavansa paljon kultakoruja.
Kymmenen vuoden tylsän avioelämän jälkeen hänelle oli valjennut, ettei hän pitänyt miehistä alkuunkaan, ei ainakaan omasta miehestään. Hän oli joutunut vuosien varrella myös huomaamaan, ettei elämä muuttunut mielekkäämmäksi ihan vaan sillä, että muutti kotoa pois. Heidän oletetusta rakkaudestaan ei ollut mitään todisteita, ei yhtään lasta, mikä rasitti entisestään heidän välejään puolisoina. Renate ei ollut hyvä taloudenhoidossa, eikä häntä kiinnostanut käsityöt. Arki oli turhauttavaa, merkityksettömän tuntuista ja molemmat puolisot katkeroituivat vuosi vuodelta enemmän. Hänen miehensä alkoi juomaan ja arvosteli vaimoaan kovaäänisesti kelle tahansa, joka suostui kuuntelemaan. Renate ei ollut kovin hyvä ystävystymään seudun naisten kanssa, sillä hän oli liian kiivas ja suorasukainen. Häntä hävetti avioliittonsa ja epäonnistumisensa kodin rakentamisessa, vaikkei hän sitä kenellekään tunnustanut. Vanhemmilleen tai sisarilleen hän ei kehdannut myöntää mitään uuden kotinsa asioista. Hän oli kuulevinaan juoruja itsestään kaikkialla ja vastasi epäilyihinsä yleensä tiuskimalla. Ne muutama nainen, jotka jaksoivat hänen seuraansa seurasivat häntä ennemmin pelosta kuin kiintymyksestä.
Sitten hänen aviomiehensä löytyi kuolleena kuistilta. Oli kesä ja Renate oli ensin ajatellut, että hänen miehensä oli juonut illalla liikaa jonkun ystävänsä luona ja tuupertunut sitten pihamaalle. Joten hän riensi aamusti pihalle, häpeästä punastellen herättelemään miestään ja kiskomaan tätä muiden näkyviltä.
Mies ei ollut liikkunut.
Hänen päänsä oli retkottanut kummassa kulmassa ja kauluksien alta paljastui raadeltua ja mustelmien peittämää kaulaa. Verta ei ollut missään. Iho oli hirvittävän kylmä ja hieman sinertävää. Kasvoilla oli mustelmia, vaikka mies muuten näytti nukkuvalta. Hapantunutta maitoa, Renate ajatteli. Hänen miehensä oli mennyt yön aikana pilalle!
Renate seisoi pitkän aikaa ruumiin vieressä, tietämättä mitä tehdä. Miten hänen miehensä muka nyt yhtäkkiä oli kuollut? Vastahan hän oli saanut uusia asiakkaita. Päivemmällä käly syytti häntä murhasta, mikä oli typerää, sillä surmatyön tehnyt oli selvästi ollut hyvin vahva. Kultaseppä oli isokokoinen mies.
Seuraavana yönä Renate ei saanut nukuttua. Hän hiipi ulos tuijottamaan kohtaa, jossa hänen miehensä oli maannut, kuin tapahtumat sitten yhtäkkiä valkenisivat. Silloin hänen mestarinsa löysi hänet. Renate ei tiennyt kuka outo nainen oli ja miksi tämä vaelsi yksin pimeän aikaan. Lyhyt ja kalpea, kasvot melkein hehkuivat pimeydessä. Hän hymyili ja Renate ehti pelätä hetken. Siihen ei ollut kuitenkaan tarvetta.
Nainen palasi seuraavana yönä, Renate oli ikkunan äärellä vahtina. Hän oli innoissaan, vaikkei ymmärtänytkään miksi, ja samalla häntä ujostutti. Kaikki oli niin kummallista. Oli kuin maailma olisi lakannut olemasta hänen miehensä kuolemasta. Renate meni taas ulos, he puhuivat jotain. Hän oli sen jäljiltä hämmentynyt, omissa ajatuksissaan. Mitä oikein oli tapahtumassa? Kolmantena iltana hän lähti naisen mukaan, ilman mitään järkevää syytä.
Renate ei muistanut omaa muutostaan, syntymäänsä. Sen jälkeen meni aikaa, ennen kuin hän oppi taas puhumaan ja muisti nimensä. Muistot ihmiselämästä palautuivat vuosien mittaan, mutta ne tuntuivat ennemminkin kummallisilta kuin tärkeiltä. Oli jotenkin käsittämätöntä ajatella, että hän olisi muka joskus ollut joku vaimoraukka tai pikkusisko. Kävellyt aurinkoisilla kaduilla ja vetäytynyt sisälle iltaisin pakoon pimeää ja kaikkea mitä se sisäänsä kätkee. Syönyt limppua, varonut puhumasta vieraiden kanssa. Palellut talvisunnuntaisin kirkossa ja ruokkinut vellillä kärttyistä vanhaa anoppiaan. Varmastikin siinä oli oltava joku erehdys.
Hänen mestarinsa nimi oli Doris Wiene, mutta kaikki puhuttelivat häntä etunimellä. Hän oli mahtava olento, jolla oli paljon ystäviä. Hän opetti Renatelle kaikesta tärkeästä: rakkaudesta, läheisyydestä ja verenjuonnista. Doriksen kanssa he vaelsivat halki Euroopan suuren inspiraation vallassa. Jos joku oli kaunis, kiehtova, he vetivät tämän mukanaan, joivat ja jättivät lahoamaan tien vierelle. Siinä oli jotain niin aitoa ja rujon kaunista, että Renaten pysähtynyttä sydäntä särki. Jokainen tappo oli jälleen yksi kultasepän rouvan vapautus. Koko hänen olemassaolonsa oli taidetta. Jokainen kerta kun Doris otti häntä kädestä kiinni oli pieni säe pitkää, herkkää runoa.
He asettuivat viimein Verdeniin, pieneen yhteisöön. Vampyyreitä oli kolme ja kaikki olivat Doriksen vanhoja ystäviä. He viettivät hauskoja villejä öitä keskenänsä syrjässä, asuen luolassa, vähät välittäen ihmisistä. Päivät he nukkuivat vierekkäin, tasavertaisina. Sillä ei ollut mitään väliä, mitä kunkin keho oli tehnyt ihmiselämässä. Renate kuunteli muiden tarinoita ja kulki heidän kanssaan metsässä. Hän tunsi maailman ihan eri tavalla. Täällä heillä ei ollut rajoituksia, ei mitään turhia keksittyjä sääntöjä siitä, miten piti olla.
Aika kului ja niin tuli myös ongelmia alueen toisen vampyyrin kanssa. Renate näki hänet kerran, kun mies tuli käymään, mutta oli hiljaa, koska Doris oli kieltänyt häntä puhumasta. Lordi Dwyre oli pitkä, hoikka, kalpea ja tummatukkainen ja kantoi titteliään sellaisella koppavuudella, jota Renaten oli hankala ymmärtää. Heidän viiden muodostama perhe painotti lähimmäisenrakkautta ja tasa-arvoa, jotka olivat lordille näemmä samantekeviä.
Mutta muuten mies oli ihan tavallisen oloinen. Renate ei ymmärtänyt, miksi häntä pidettiin niin vakavana uhkana. Yksi mies vastaan he viisi! Doris tunsi hänet ennestään, eikä pitänyt hänestä sitten yhtään. Renate huomasi tämän ja kysyi syytä, mutta sai vastaukseksi vain muminaa menetetystä lempimekosta.
Lordi Dwyre oli melko lailla heidän yhteisönsä vastakohta. Hän ei arvostanut vapautta, elämisen kauneutta tai yhteishenkeä tippaakaan, eikä pitänyt mistään, mitä he tekivät. He asuivat kuitenkin melko syrjällä siitä mahtailevasta kartanosta, jota Hänen Isopäinen Korkeutensa (kuten Renate häntä kutsui) asutti, joten aluksi näytti siltä, että he voisivat tulla toimeen. Doris ja muut harvemmin lähtivät piilopaikastaan muualle kuin ruuanhakuun ja alueella oli vielä vaikka millä mitalla ihmisiä jäljellä! Renaten mielestä heidän olisi pitänyt laatia suunnitelma ja nitistää lordi Dwyre. Kukaan ei kuitenkaan innostunut ideasta.
He yrittivät elää kuten ennenkin ja karistivat huolet mielestään juhlimalla kera kolmen kyläläisen. Heti seuraavana yönä lordi Dwyre palasi antamaan varoituksen, että jos he eivät rauhoittuisi tai siirtyisi muualle, hänen olisi ryhdyttävä toimenpiteisiin. Renate tuhahti kuultuaan tapahtumista, sillä hän ei ollut paikalla vierailun aikana, että mitä heidän elonsa muka häntä haittaisi. Kylillä tuskin huomattaisiin, jos muutama ihminen puuttuisi.
Hän ei myöskään uskonut, että Dwyre muka pystyisi mitään heille. Edelleen, yksi vastaan viisi!
Pari yötä kului, kun he keskustelivat mitä tehdä. Tuntui mahdottomalta ja typerältä rajoittaa verenjuontia. He olivat vapaita, ei heistä ollut mihinkään vaisuun elämään. Päätös lähdöstä tehtiin.
Molemmat heidän joukkonsa miehistä palasivat eräänä iltana neljän nuoren ihmisen kera luolalle. He olivat ylpeitä suorituksestaan – yleensä vaadittiin kaksi tuomaan yksikin saalis, joten he korostivat vuoroin poikkeuksellista viekkauttaan.
Renate ei ensin ymmärtänyt. Doris selitti, että nyt he joisivat ja vahvistuisivat kaksi yötä ja muuttaisivat sitten. Matka olisi luultavasti raskas ja saattaisi jäädä väliin monta yötä, etteivät he uusilla mailla saisi verta ollenkaan.
Muutto ei kuitenkaan koskaan toteutunut.
Seuraavana iltana heti herättyään Renate halusi hyvästellä tutut kivenlohkareet ja uomat. Hän harhaili päämäärättömästi rakkaissa maisemissa ja murehti tulevaa. Oli kamala lähteä, kun ei tiennyt mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Ainoastaan hänen rakkautensa ja luottamuksensa Dorikseen rauhoitti mieltä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt edes takaisin luolalle, kun jo tunsi jonkin olevan pahasti pielessä. Hän kiirehti takaisin, mutta piiloutui nopeasti mustaseljan taakse kun huomasi lordi Dwyren pihalla. Toinen heidän miehistään, Hugo, hyökkäsi yhdessä Doriksen kanssa lordin kimppuun. Renaten sisällä kuohahti, hän halusi mukaan taisteluun. Doris käänsi kasvonsa kuitenkin nopeaksi hetkeksi kohti häntä (mestari tiesi heti missä hän oli piilossa!) ja pudisti päätään tiukasti ja vihaisen näköisenä.
Taistelua ei ollut. Doris ja Hugo hyökkäsivät kyllä, mutteivat ehtineet vahingoittaa Dwyrea. Renate hyppäsi lordin kaulaan takaapäin ja yritti vääntää tältä niskat nurin, Hugo löi nyrkillään kohti vastustajan kasvoja. Sitten Hugo makasikin maassa vatsallaan, lordi Dwyren jalka oli hänen selkänsä päällä. Renate erotti inhan rusahduksen kun selkäranka iskettiin murskaksi. Seuraavaksi lordi tarttui selässään roikkuvaa Dorista leuasta, paiskasi tämän maahan ja mursi yhtä lailla selkärangan.
Doriksen pää retkotti sivulle kohti Renatea, joka värjötteli piilossaan kauhuissaan. Hän halusi tehdä jotain, että joku tekisi jotain. Auttaa! Tuo kamala mies piti otteessaan hänen mestariaan. Renate ei voinut liikkua, ei uskaltanut, eikä tiennyt mitä tehdä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi taas ihminen – yhtä avuton, surkea ja hyödytön.
Doris ei ollut kuollut, mutta selvästi tuskissaan. Vaalea otsa oli rypyssä ja kasvot jännittyneet, silmät kiiluivat tavalla, jota ei voinut kuvailla. Hänen huulensa liikkuivat, vaikkei ääntä kuulunutkaan. Hän ei joko uskaltanut puhua tai pystynyt enää.
Pakene.
Renate oli hädissään ja peloissaan. Ei tämä voinut tapahtua! Tällaista ei käynyt heille, ei tämä voinut olla totta. Missä muut olivat? Miksei kukaan auttanut, herran jestas sentään!
Lordi Dwyre katsoi myös silloin kohti häntä, eikä vaikuttanut ollenkaan yllättyneeltä. Mies oli kaiken kauhun keskelläkin tyyni. Katsoi häntä seesteisesti ja hymyili sitten, vain aavistuksen verran ja nyökkäsi.
Pakokauhu purkautui Renaten sisällä ja hän pinkaisi juoksuun. Kukaan ei seurannut häntä. Muutaman minuutin kuluttua, yhä juostessaan hän säpsähti niin voimakkaasti, että oli kaatua, tunsi ruumiinsa kipristelevän ja kylmien väreiden hyökyvän yli. Siitä hän tiesi, että Doris oli kuollut. Hän jatkoi juoksuaan pysähtymättä niin kauan, kunnes yö alkoi taittua aamuun ja kaivautui sitten hädissään maahan piiloon nousevalta auringolta. Kyyneleet eivät ottaneet loppuakseen.
Siitä alkoi pitkä surutyö.
~*~
Jossain kaukana aurinko painui horisonttiin ja sitten katosi kokonaan. Crewe avasi silmänsä ikkunattomassa makuuhuoneessaan. Uusi yö. Eilinen oli ollut niin rasittava, etteivät hänen aistinsa tahtoneet herätä millään. Hän katsahti oikealle puolelleen – ja hypähti saman tien istumaan!
Acario.
Hänen mestarinsa istui siinä sängyn vieressä. Tuolilla, nojaten taaksepäin kevyesti. Joku olisi voinut hölmöyksissään tulkita asennon ja mielialan rennoksi, mutta Crewe tunsi Acarion sen verran hyvin, että tiesi tämän luultavasti asettuneen siihen juuri Crewen mieltä sekoittaakseen. Crewe olisikin ehkä saanut sydänkohtauksen tästä yllätyksestä, ellei hänen sydämensä olisi ollut jo melko kuollut.
”Iltaa, herrani. Tervetuloa kotiin”, Crewe sai sanottua viimein.
Hän hillitsi haluaan silotella hieman ryppyisiä kauluksiaan (hän ei vähentänyt vaatetusta turhaan päivän ajaksi), sillä viimeinen asia, jota hän halusi korostaa oli oma hermostuneisuutensa. Hän ei ollut todellakaan odottanut Acariota kotiin Erlebergiin vielä tänään. Hän oli tuntenut tämän lähestyvän ja oletti tämän saapuvan aikaisintaan huomenna, ei tänään! Silloin kun hän oli käynyt maate Acario oli ollut vielä kaukana.
Crewe olisi halunnut vielä ainakin yhden illan valmisteluille!
”Kiitos.” Acarion katse porautui häneen. Nuorempana hän ei ollut osannut salata mestariltaan mitään, saati halunnut. Hän oli uskonut Acarion olevan jumalallinen olento kaikennäkevine silmineen. Hän oli ollut melko varma, että syttyisi tuleen jos olisi yrittänyt valehdella tai pimittää asioita. Nykyään hänellä oli elämässään muitakin tärkeitä, sellaisia, jotka olivat hänen vastuullaan. Täytyi olla suunnitelmia, oli oltava valmis monenlaiseen.
Hans avasi oven juuri silloin. Hän jähmettyi nähdessään Acarion ja tavoitti nopeasti Crewen katseen. Panikoitumisvaara.
”Hans, ei juuri nyt”, Crewe sanoi ärtyneesti. Hans poistui hiljaa, kumarrettuaan. Hansiin pystyi luottamaan, Hans kyllä ymmärtäisi rivien välistä. He olivat puhuneet pitkään eilen.
Crewe kääntyi takaisin mestarinsa puoleen ja karkoitti kaiken turhan mielestään. Hänen ajatuksensa paistoivat usein läpi.
”Saavuitteko kauankin sitten?”
”Muutama tunti sitten.”
Päiväsaikaan!
”Toivottavasti oli pilvistä... Te näytätte hieman ruskettuneelta.”
”Oli.”
Acario olisi jatkanut pidemminkin, mutta Crewe kiirehti väliin.
”Meidän pitää puhua eräästä asiasta, mestarini.”
Hänellä oli ollut runsaasti aikaa miettiä sanomisiaan, pyöritellä sanoja. Hän oli lupautunut käymään tämän keskustelun, eikä välittänyt miettiä, kuinka epämukavaa se olisi tai miten kamalia seuraamuksia sillä olisi, sillä näin oli nyt vain tehtävä.
”Niin pitää. Valentine on kadonnut.”
”Siitä juuri.”
Vaan eri Valentinesta, ei siitä joka nukahteli kirjastoon romaanien ääreen ja oli täynnä hullua uhmaa. Vanhemmasta Valentinesta, siitä, jonka kuolema oli aiheuttanut jälleen yhden turhan kauan eteenpäin vyöryneen lumipallon.
”Minä pyytäisin, että kuuntelisitte, mitä minulla on sanottavanani, mestari. Yritän olla jaarittelematta.”
Luultavasti hän kuitenkin jaarittelisi.
Jos hänen aikeensa hämmensivät Acariota, se ei näkynyt päällepäin. Hän nousi ylös ja veti nopeasti kengät jalkaansa. Ei tuntunut oikealta puhua sängyllä.
”Minun on pakko puhua. Muistatteko, kun hän puhkaisi silmänsä? Tai minä sen taisin puhkaista. Minä en tarkoittanut. Tai joskus kyllä mietin, josko tarkoitinkin.”
Viimeinen oli tunnustus, eikä Crewe ollut tarkoittanut sitä ääneen sanottavaksi. Hän oli puhuessaan liikkunut koko ajan ja vilkaisi nyt nopeasti Acarioon. Tämä ei ollut reagoinut mitenkään, seurasi katseellaan yhä edelleen Creweä.
”Teillä oli suunnitelmia hänen varalleen, minä kunnioitin kyllä sitä. En minä varsinaisesti pitänyt hänestä, mutten uskaltanut inhotakaan. Eihän minun kannattaisi, mikäli te aikoisitte pitää hänet luonanne... aina. En minä vaarantaisi oikeuttani olla teidän kanssanne.”
Acario istui edelleen samassa asennossa, mutta oli Crewen puhuessa kääntynyt tuijottamaan tyhjyyteen. Hänen ajatuksensa harhailevat, Crewe ajatteli. Hänen itsensä ajatukset eivät ehdottomastikaan saaneet harhautua.
”Niin? Onko tällä jutulla jokin pointtikin?” Acario kysyi, palautuen mietteistään.
Crewe valpastui uudelleen. Hän käveli puhuessaan. Sängylle, sitten synkän tulisijan luo. Varoi katsomasta hiilihankoa. Hänen oli pakko liikkua, säilyäkseen rauhallisena, vaikka hän tiesikin sen luultavasti vain ärsyttävän mestaria.
”No minä tein sen kuitenkin”, hän aloitti jälleen. ”Te menitte tapaamaan herra Klemensiä ja me jäimme tytön kanssa kahden. Minä olin yrittänyt vältellä häntä sen silmäjutun jälkeen, ettei hän loukkaantuisi lisää. Olen kertonut osia tästä ennenkin, silloin muutama kymmenen vuotta sitten. Mutta kuuntelettehan loppuun?”
Mestarin katse oli lasittunut, eikä hän kääntynyt enää Crewen puoleen. Ei nyökännyt tai muuten osoittanut mitään ymmärtämisen merkkejä, mutta kai hän silti kuunteli.
”Te paransitte silmän. Teidän ansioistanne hän näki taas, paremmin kuin ennen. Mutta hän ei osannut arvostaa sitä. Hän meni ulos päivällä, kun aurinko paistoi! Valo poltti hänen silmiään ja hän kyseli minulta syytä siihen. Vaati vastauksia, vaikkei hän oikeasti kuunnellut mitään, mitä sanoin. Nähdäkseni hän oli täydessä paniikissa. Hän kuitenkin hyväksyi neuvoni olla menemättä ulos päiväsaikaan. Ainakin oletin niin.”
Crewe vilkaisi jälleen Acariooon. Vielä paikalla.
”Meille tuli riitaa muutama yö sen jälkeen. Sain hänet kiinni pakkaamassa – hän oli lähdössä omille teilleen. Puhuin hänet ympäri, ainakin luulin niin, mutta seuraavana iltana heräsin siihen, että hän oli teljennyt oveni ja kasannut sen eteen puolet talon huonekaluista, päästänyt kaikki hevoset vapaaksi, paitsi ne, jotka oli varastanut vaunujen myötä. Hän vaikuttikin kovin innokkaalta sitä ennen järjestelemään salia... Mutta, kun pääsin vapaaksi hän oli jo aikaa sitten lähtenyt. En lähtenyt perään, vaan päätin odottaa teidän paluutanne. En olisi tiennyt mitä tehdä.”
Lattia pitäisi lakaista. Crewe ei ainakaan sitä tekisi. Johanna piti siivoamisesta, mutta hän oli ollut viime aikoina paljon muualla. Crewe ei täysin tiennyt missä ja mitä hän teki, mutta oli oikeastaan kiitollinen, sillä nyt oli erinomainen aika pysyä poissa.
”Te lähditte pian paluunne jälkeen hänen peräänsä. Sanoitte tappavanne hänet ja palaavanne sitten. Mutta ette te palannut ennen kuin viime vuonna. Olitte poissa useamman vuosikymmenen. Te ette olisi ehkä lähtenyt niin nopeasti, jos olisitte nähnyt kirjeen, jonka hän jätti jälkeensä. Ehkä te ette olisi lähtenyt ollenkaan.”
Crewe tunsi, kuinka Acarion katse porautui hänen selkäänsä. Uskaltaisiko hän kääntyä ympäri? Hän ei osannut aavistaa, miten mestari reagoisi.
”Minä piilotin sen teiltä. Olin suuttunut hänelle, toivoin, että taittaisitte hänen niskansa ja antaisitte asian olla. Että kaikki palaisi sitten normaaliksi.”
Crewe kääntyi kohti mestaria ja veti taskustaan vanhan, kokoon taitetun paperilappusen.
”En kuitenkaan uskaltanut tuhota sitä. Olin kauhuissani siitä, että olin salannut teiltä jotain. Yritin selittää itselleni, ettei sillä ollut mitään väliä, mutta ajattelin kuitenkin, että varmastikin minun olisi jossain vaiheessa tunnustettava ja olisitte kenties armollisempi, jos minulla olisi se jäljellä. Mutta te olittekin poissa pitkään, herrani, ja takaisin tullessa ette tuntunut muistavan koko asiaa.”
Hän ojensi kirjeen Acariolle. Crewe toivoi, että Acario olisi rypistänyt sen ja heittänyt pois, tuhahtaen jotain halveksuvaa naurettavista pikkuseikoista.
Sen sijaan hän kääntyi poispäin Crewestä ja taitteli paperin auki.
Crewe käveli jälleen pehmein askelin ympäri huonetta. Sängyltä takalle, tarttui hiljaa hiilihankoon. Acario oli syventynyt kirjeeseen. Crewe oli tyyni, hänen oli pakko olla. Hän nosti hangon ylös Acarion selän takana, niin vaimeasti kuin vain pystyi ja hetkeäkään epäröimättä iski sen kaikella voimallaan läpi mestarinsa selän, niin että se upposi vielä seinäänkin ja jäi siihen kiinni.
Epäuskoisena tekemästään Crewe syöksyi huoneesta, katsomattakaan taaksensa, löi oven kiinni ja salpasi sen yhdessä toisella puolen odottavan Hansin kanssa. Se oli kiireessä hankalaa, sillä Crewe piti koko ajan käsiä korvillaan ja lailatteli, ettei vahingossakaan kuulisi mitään. Acario pystyisi luultavasti pakottamaan hänet tottelemaan käskyjään, jos oli siinä tilassa, että käskyttämään kykenisi. Hans työnsi vielä yhden suuren lipaston vasten ovea, niin ettei se ihan helpolla avautuisi.
Sitten he juoksivat ihan helvetin lujaa.
*