Varpunen (k-12)

[Noarel]

Nimi:Varpunen
Kirjoittaja: Noarel, jossain tottelee myös nickiä pihlajanmarja
Ikäraja: k-12
Muuta: Hui, ensimmäinen teksti jonka laitan tänne. Kirjoitin ehkä viime talvena, en ole ihan varma. Olisi mukava kuulla, mitä mieltä muut ihmiset ovat tästä.


Usva oli tyttö, joka halusi siivet. Hänestä tuntui, että hänet oli luotu lentämään, siivet oli vain unohdettu laittaa hänen selkäänsä. Hän ajatteli lentämistä joka päivä, katseli taivaalla kaartelevia lintuja kateellisena ja levitti kätensä leveäksi toivoen tuulenpuuskan tarttuvan niihin. Niin ei koskaan tapahtunut, mutta Usva ei lopettanut unelmointiaan. Hän ei halunnut elää normaalia ihmisen elämää. Maankamaralta katsottuna kaikki oli tylsää. Mutta voi jos hänellä olisi ollut selässään siivet, hän olisi voinut kohota aina vain korkeammalle kunnes ihmiset olisivat näkyneet pelkkinä mustina pisteinä.
 
Usvan vanhemmat eivät huomanneet mitään. He eivät paljon tyttärensä kanssa jutelleet, he olivat liian kiireisiä. Koulussa Usva oli hiljaa ja tuijotti ikkunasta taivaalle. Siivistä oli tullut hänelle pakkomielle. Hän seurasi lintujen liikkeitä tarkasti painaen mieleensä jokaisen siiveniskun ajatellen: ”Sitten kun minulle kasvaa siivet…” Hän ei jossitellut asian kanssa, hän tiesi, että siivet olivat jo etukäteen niin suuri osa häntä, että jonakin päivänä niiden täytyi kasvaa hänen selkäänsä. Usva oli luottavainen; täytyi vain odottaa.
Usva odotti, odotti ja odotti. Hän oli jo kuusitoista, kolme kokonaista vuotta oli hän odottanut. Ja sitten, eräänä yönä tapahtui jotakin. Sinä päivänä varpunen oli törmännyt Usvan huoneen ikkunaan ja pudonnut alas kuolleena. Nyt sen pieni ruumis makasi kerrostalon asfalttipihalla. Usva oli täysin tietämätön tästä, kun hän kävi nukkumaan. Hän nukahti nopeasti ja näki unta, että hän lensi. Hän ei tiennyt, mikä hän oli, ihminen ei ainakaan, mutta hän lensi korkealla ja nautti jokaisesta siiveniskusta.
Usva heräsi säpsähtäen kesken unen. Hän oli varma, että nyt hän osaisi lentää, että uni oli antanut hänelle sen taidon. Omituisessa huumassa hän avasi ikkunan, meni kyykkyyn ikkunalaudalle, levitti kätensä levälleen ja heittäytyi ilman varaan. Voitonriemu täytti hänet. Hän lensi.

***

Mies ja nainen seisovat järkyttyneen näköisinä pihalla. He katselevat tytön ruumista, joka makaa asfaltilla kädet levällään ja verta ympärillään. Vielä eilen tuossa kohdalla oli pienen linnun hento ruumis, mutta sitä ihmiset eivät tiedä, eivätkä välitäkään tietää.
”Meidän olisi pitänyt huomata jotakin! Miten kauan hän oli masentunut? Minä en tiedä miten kestän tämän…”
Kukaan ei kuule erään varpusen halveksuvaa tirskahdusta. Se nauraa tuskaisen äidin monologille, joka tuntuu jatkuneen iäisyyden. Varpunen levittää siipensä ja lentää koivunoksalta pois. Ylemmäksi, ylemmäksi, kunnes ihmiset näkyvät enää pieninä pisteinä. Ilma kannattelee siipiä mainiosti. On hyvä lentosää.

[Lizlego]

Apuva! Mä en osaa yhtään kommentoida tätä, mutta tämä toi huulilleni kieron hymyn. Tunsin totta kai surua menetyksen kokeneita vanhempia kohtaan, mutta en siltikään voinut olla tuntematta iloa siitä, että voin silti tulkita lopun onnelliseksi ja Usvan päässeen tavoitteeseensa.  Siivistä tulisi helposti varmaan kenelle tahansa pakkomielle, koska olisi niin ihanaa kyetä lentämään ja jättämään helposti taakseen kaikki ja saada etäisyyttä maanpintaan.  Toi loppu toi tekstiin kivan käänteen, kun jo ajattelin kursivoidun osuuden alkaessa, että ai tämä on taas näitä, joissa hypätään ikkunoista. Enkä sano, että se olisi huonoa. Olen lukenut monia hyviä sellaisia tekstejä, mutta kuitenkin tuo lopun käänne teki tästä erilaisen. Tosin en pystynyt olemaan kuvittelematta, että nyt kun tyttö on varpunen, kohta tulee joku petolintu, joka syö sen saman tien.  Sori, en voinut itselleni mitään. 

Haikea ja surullinen teksti. Tuntuu aina surulliselta se, kun hahmot tarinoissa ovat yksinäisiä, mutta tässä oli kuitenkin toivoa. Ja lopusta jäi sellainen "Ähäkutti, siitäs saitte!"-olo. En kyllä ole suorastaan sitä mieltä, että kukaan vanhempi ansaitsee nähdä lapsensa kuolleena, mutta musta tuntuu silti, että lapset saavat liian vähän kuulla ja näkyä ja sitten kun eivät näy ja kuulu, unohtuvat liian helposti kokonaan.