Kirjoittaja Aihe: Hana-kimi: Kevätloma (K-16, underage)  (Luettu 1706 kertaa)

Poissa Afeni

  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 24
    • Kuunvalon keijun kotilehto
Hana-kimi: Kevätloma (K-16, underage)
« : 21-07-2009, 13:01:54 »
Author: Afeni
Fandom: Hanazakari no kimitachi e aka Hana kimi (For You in Full Blossom)
Rating: K-16
Characters: Ashiya Mizuki, Sano Izumi, Nakatsu Suichi, Nanba Minami, Julia ja kakkosasuntolan porukkaa taustalla hengailemassa :D
Summary: Sijoittuu jonkin verran Nanba-senpain ja kumppaneiden valmistumisen jälkeen. Ashiya on palannut Amerikkaan, vaikka hänen sydämensä on jäänyt Japaniin. Hän viettää aikaa yhdessä ystävänsä Julian kanssa. Valitettavasti Julia ei vain ole oma iloinen itsensä.
Accusation: jalokuusi, jalokuusi, jalokuusi, jalokuusi…
Warnings: Korkeahko ikäraja ja alaikäisiä hahmoja, päätelkää siitä =P Niin ja lievä siirappivaroitus myös.
A/N: En ole lukenut mangaa, vaan ainoastaan katsonut tv-sarjan (sekä special-jakson). Tästä syystä en toistaiseksi ole tietoinen siitä, miten manga eroaa tv-sarjasta, jonka pohjalta olen tätä ficciä kirjoitellut. Jos joku tästä suuresti häiriintyy, pahoittelen asiaa. Aion joka tapauksessa myös mangan myöhemmin lukaista.

Omistettu jalokuuselle
// Celeporn muokkasi ficin ikärajan K-15 --> K-16 muuttuneiden ikärajakäytäntöjen mukaiseksi.


Kevätloma

”En minä halunnut erota!” Julia kirkui viidettäsadatta kertaa, kunnes hautasi kasvonsa minun tyynyyni. Taputin häntä olkapäälle tietämättä, mitä minun olisi pitänyt sanoa. Julian kolmaskymmenesseitsemäs poikaystävä oli juuri ilmoittanut, ettei halunnut olla tytön kanssa missään tekemissä saatuaan tietää niistä kolmestakymmenestäkuudesta häntä edeltäneestä tapauksesta. Minun kävi sääliksi Juliaa, mutta en voinut syyttää poikaakaan.

”Kuule, meressä on paljon kaloja”, totesin jotain sanoakseni. Olimme istuneet huoneessani koko aamupäivän. Olin ojennellut Julialle nenäliinoja ja yrittänyt sanoa kaikkea mahdollista lohduttavaa, mutta tilanne oli toivoton. En ollut koskaan nähnyt ystävääni noin surkeana.

”Sinä kuulostat vieläkin ihan jätkältä!” Julia parkaisi tyynyä vasten.
”Enkä kuulosta”, tuhahdin, vaikka tiesin hänen olevan oikeassa. Olin saanut kuulla asiasta lähes jokaiselta tuttavaltani. Olin omaksunut ottamani roolin vähän turhan hyvin, siitä oli vaikea päästää irti, vaikka aikaa oli kulunut. Halusin edelleen vetää Osaka High’n koulupuvun päälle ja palata sinne. Siitä koulusta oli tullut kotini, puhumattakaan ystävyyssuhteista, jotka olin ehtinyt luoda siellä puolessa vuodessa.

”Kuulostat, ja muistutat minua Rogerista!” ystäväni syytti minua. Huokaisin raskaasti. Mikä ihme Juliaa riivasi? Hän ei totisesti ollut oma itsensä. Saattoiko olla, että hän oli oikeasti rakastanut Rogeria? Oli vaikea uskoa, että Julia saattoi kiintyä kenenkään poikaan tosissaan. Tämä oli liian ailahtelevainen tehdäkseen niin.

Ovikellon ääni kaikui läpi talon. Käänsin katseeni Juliasta huoneeni ovelle. Kuka tuli keskellä päivää? Kaikki muut olivat töissä, eikä minun luonani juuri vierailtu.

Juliakin havahtui ja nosti päänsä tyynystä. Sivusilmällä näin hänen pyyhkivän silmiään. Tyynynpäälliseen oli jäänyt kaksi mustaa läikkää ripsiväristä.
”Käy siistimässä itsesi. Minä menen katsomaan, kuka on ovella”, ehdotin. ”Mennään sitten vaikka syömään jotain.”

Ovikello rämisi uudestaan. Olipa tulijalla hoppu. Ehkä postissa oli tullut iso paketti, niin iso, ettei se mahtunut laatikkoon. Se olisi selittänyt vierailijan keskellä päivää, kuten myös raivokkaan rimputtamisen.

En jäänyt odottamaan Julian vastausta, vaan kiirehdin alakertaan. Ovikello soi kolmannen kerran, kun ehdin eteiseen asti. Totisesti kiireinen kaveri.

Vetäisin oven auki ja jäin tuijottamaan eteeni. Räpyttelin silmiäni käsittämättä näkemääni. Mikä päivä nyt oli? Suoritin mielessäni pikaisen laskutoimituksen. Vasta ensi viikolla, niin sen täytyi olla. Minä näin harhoja.

”Sa-sano?” varmistin. Vastaukseksi sain harvinaisen hymyn. Sano kohotti kätensä ja pörrötti hiuksiani.
”Näytät ihan tytöltä, pätkä”, hän totesi.
”Sano!” hihkaisin, kun todellisuus alkoi hiljalleen valjeta minulle. ”Mitä sinä täällä teet?!”

Näytti siltä kuin Sano aikoisi vastata minulle, mutta hän ei ehtinyt avata suutaan, ennen kuin riemastunut huuto raikui pitkin pihaa: ”YLLÄTYS!”

”Nakatsu! Nanba-senpai! Ja kaikki!” kiljuin. Ryntäsin Sanon ohitse halaamaan kaikkia. ”Mitä te täällä teette? Eikö teidän pitäisi olla koulussa? Ja sinähän valmistuit jo!” Mielessäni oli aivan liikaa kysymyksiä ja samaan aikaan olin hukkua omaan riemuuni. Kevätloman ja Sanon odottaminen oli tuntunut aivan liian pitkältä ajalta, mutta nyt Sano oli saapunut viikkoa aiemmin ja tuonut kaikki mukanaan. En voinut uskoa onneani!

”Kevätloma alkoi tänä vuonna aikaisemmin”, Nakatsu kertoi. ”’Koska suurin osa haluaa tänä vuonna matkustaa kauas katsomaan keväisten kukkien avautumista.’”
”Näin sanoi rehtori itse”, kaikki lisäsivät yhteen ääneen, enkä voinut olla hymyilemättä.
”Sitten sen täytyy olla okei”, nauroin.

”Ohhohhoo! Unelmani on toteutunut!” huudahdus sai minut kääntämään päätäni. Nanba-senpai oli vaipunut polvilleen pihatiellemme ja näytti ylistävän taivasta. ”Kaunis Juliani!”

Julia käveli Sanon ohitse alas portaita. Missään ei näkynyt merkkiäkään siitä, että hän oli vain hetki sitten parkunut tyynyäni vasten. Hän marssi suoraan Nanba-senpain eteen ja tökkäsi tätä otsaan niin lujaa, että poika horjahti takapuolelleen maahan.
”Sinä et sitten koskaan tajua!”
”Mutta Julia…”
”Idiootti!”

”Jonkun pitäisi totisesti opettaa häntä puhumaan kunnolla japania”, Nakatsu sanoi ja heilautti kätensä hartioideni ympärille. Huitaisin käden alas.
”Nakatsu, liian lähellä”, puuskahdin. Vastaukseksi sain viattomaksi tarkoitetun virnistyksen. ”Miten ihmeessä te oikein päädyitte tänne kaikki?”
”Satuin mainitsemaan aikeistani matkustaa tänne lomalla”, Sano ilmoitti ja käveli vierelleni. ”Ei olisi pitänyt, sen jälkeen näitä ääliöitä ei pidätellyt enää mikään.”
”Hei, Sano! Ei sinulla ole yksin oikeutta Ashiyaan! Hän on meidän kaikkien ystävä!” Noe huomautti.
”Eiköhän sitten lähdetä pitämään hauskaa”, Nakatsu nauroi. ”Täällä on kuulemma hyvät rannat.”
”Ja paljon hyvännäköisiä tyttöjä!” Nanba-senpai huomautti. Julia mätkäisi poikaa takaraivoon. Ele, joka sai minut aavistelemaan pahaa. Tätä menoa pääsisin lohduttelemaan häntä loman jälkeenkin.
”No, tällaisille hottiksille ei pitäisi olla vaikeaa valloittaa muutaman amerikkalaistytön sydän, vai mitä, Ashiya?” Nakatsu jatkoi kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Idiootteja, idiootteja kaikki”, Julia jupisi ja suuntasi kohti porttia. ”No, tuletteko te vai ette? Minun pitää hakea uima-asuni!”

Lähdimme joukolla kävelemään pois kotitaloltani. Muiden kiirehtiessä Julian perään minä jäin kulkemaan yhdessä Sanon ja Nakatsun kanssa. En voinut uskoa, että olimme jälleen yhdessä. Ei ollut kovin kauan siitä, kun olin vieraillut Nanba-senpain valmistujaisissa, mutta silti siitä tuntui olevan ikuisuus. Kuinka huomaavaista häneltä tulla tänne katsomaan minua entisten koulutovereidensa kanssa, vaikka hänen olisi pitänyt olla lukemassa yliopiston pääsykokeisiin. Toivottavasti hän ei mokaisi niitä minun takiani.

”Yo, Ashiya”, Nakatsu aloitti. ”Kun minä valmistun, aion tulla tänne harjoittelemaan. Asun täällä, kunnes olen ammattilainen. Eikö kuulostakin hyvältä?”
”Eikö sinun olisi parempi muuttaa vaikka Iso-Britanniaan, jos kerran haluat jalkapallon ammattilaiseksi?” Sano tuhahti väliin.
”Ehei, koska tarvitsen muusan voidakseni pelata täysillä”, Nakatsu kertoi. ”Siksi Amerikka on oikea paikka minulle. Ja sitten voin viettää kaiken vapaa-ajan Ashiyan kanssa. Mitäs siihen sanot?”

Sano vain tuhahti, mutta jo pelkästään se sai minut hymyilemään. Olin aivan varma, että tuhahduksessa oli mustasukkainen häivähdys. Enää siitä ei ollut epäilystäkään. Olin niin onnellinen, että olisin voinut leijailla pilvissä. Halusin tanssia ympäri katua ja kiljua kaikille, kuinka mahtava päivä tämä oli.

En tiennyt mitään parempaa kuin saada viettää aikaa parhaiden ystävieni kanssa. Ajoittain minusta tuntui väärältä, että asuimme eri mantereilla. Olisin antanut paljon, jos vanhempani olisivat yllättäen päättäneet palata Japaniin, mutta tiesin, ettei niin tulisi koskaan tapahtumaan. Siispä minun piti nauttia näistä hetkistä, ottaa niistä kaikki irti niin kauan kuin ne kestäisivät.

Julia kävi hakemassa bikininsä ja soitti joukolle tilataksin… tai oikeampi ilmaisu oli kaiketi minibussi, sillä meitä oli melkoinen määrä. Hymyni ulottui korviini saakka, kun kapusin autoon muiden mukana. Muistin kesäloman, jonka olin viettänyt muiden kanssa Nanba-senpain äidin rannalla. Työtä oli riittänyt, mutta myös hienoja hetkiä. Nuo muistot olivat elämäni parhailta ajoilta.

Ranta ei ollut koskaan näyttänyt niin hyvältä, aurinko ei ollut koskaan paistanut niin kauniisti, en ollut koskaan viihtynyt Kaliforniassa yhtä hyvin. Koko päivä oli mielettömän upea. Pelasimme lentopalloa ja nautimme siitä, että olimme pitkästä aikaa yhdessä. Kaikki oli täydellistä.

”Haa, tämä on mahtavaa!” ilmoitin ja läsähdin istumaan Nakatsun viereen kuumalle hiekalle.
”Nuo sinun poikamaiset eleesi eivät sovi yhteen pukeutumisesi kanssa”, Nakatsu huomautti. Tajusin istuvani miltei samassa asennossa kuin hän. Poikamainen käytökseni vain paheni, kun olin ystävieni seurassa. Julia olisi antanut minun kuulla kunniani, jos olisi huomannut. Mutta en ollut nähnyt häntä hetkeen…
”Missä Julia on?” kysyin Nakatsulta. Hän virnisti ja osoitti kauemmas.

Tähyilin hetken Nakatsun osoittamaan suuntaan, ennen kuin bongasin Julian pukukoppien läheltä.
”Eeh?!” huudahdin ja nousin seisomaan. ”Ei ole totta!” Olin toki aavistellut tätä jo silloin, kun Julia oli vieraillut Osakassa, mutta jotenkin olin onnistunut torjumaan ajatuksen. Nyt blondi ystäväni oli painautunut kiinni Nanba-senpaihin. Tiesin kyllä, että Julia pystyi iskemään viisi poikaa saman päivän aikana, mutta en ollut koskaan nähnyt häntä itse teossa. Hän näytti liimaantuneen huulistaan Nanba-senpaihin.

Aioin lähteä marssimaan ystäväni luokse. Tuosta ei taatusti hyvä seuraisi. Sitä paitsi, vasta aamulla Julia oli itkenyt Rogerin perään enemmän kuin kenenkään koskaan. Mitä esitystä tämä nyt oli?

”Ashiya, missä sinun uikkarisi ovat?” Sekime tiedusteli yllättäen.
”Niinpä, ei sinun tarvitse enää piilotella! Me tiedämme jo, että olet tyttö!” Noe nauroi.
”Ei minua huvita uida”, mutisin.
”Valehtelet! Anteeksiantamatonta!” Sekime ilmoitti.

Yhtäkkiä he olivat kaikki kimpussani. Yritin taistella vastaan siitä huolimatta, että tiesin yrityksen turhaksi. Nämä pojat olivat paljon minua vahvempia, vaikka olin heitä reilusti nopeampi. Nyt vain en saanut tilaisuutta juosta karkuun.

Kuulin ihmisten nauravan, kun kiljuin vastalauseita poikien raahatessa minua vääjäämättömästi kohti merta ja laituria. Sininen taivas vilisi silmissäni, kunnes se kallistui uhkaavasti. Tiukasti pitelevät kädet katosivat ympäriltäni ja tunsin lentäväni halki ilman. Vedin keuhkoni täyteen ilmaan ja valmistauduin tömähdykseen.

Iskeydyin veteen niin, että se miltei sattui. Maailma ympärilläni muuttui sinisenvihreäksi. Ilma karkasi keuhkoistani, vaikka olin valmistautunut pudotukseen. Ryhdyin kauhomaan kohti pintaa epätoivoisesti poltteen keuhkoissani kasvaessa. Tarvitsin ilmaa ja äkkiä. En halunnut toisintoa eräästä kerrasta uimahallissa.

Pulpahdin pintaan matkan päässä laiturista. Pojat nauroivat minulle ja heiluttivat ilkikurisesti, kunnes lähtivät kävelemään takaisin rannalle.
”Tästä te vielä maksatte!” huusin heti, kun olin saanut keuhkoni täytettyä. Huutoa seurasi yskänpuuska, joka sai ystäväni nauramaan. He eivät uskoneet sanaakaan.

Uin laiturille ja kapusin tikkaita pitkin ylös. T-paitani liimautui kiinni ihoon ja farkkushortsini tuntuivat painavan vähintään kymmenen kiloa. Vilkaisin alaspäin. Kyllä vain, paidastani paistoi kaikki läpi. Kuka oli käskenyt valita vaalean paidan juuri tänään?

”Eeh”, ähkäisin ja kiedoin kädet ympärilleni. Sano käveli jo kohti laituria muiden yhä nauraessa rannalla. He totisesti maksaisivat tästä, kuinka nöyryyttävää!

”Onko minun aina pelastettava sinut vaikeuksista?” Sano tiedusteli, kun läiskyttelin märissä vaatteissani häntä vastaan.
”Kukaan ei pakota”, tuhahdin, mutten saanut äänestäni niin kiukkuista kuin olisin halunnut.
”Hotellimme on tässä lähellä. Voit käydä siellä suihkussa ja lainata minun vaatteitani, kunnes omasi ovat kuivia”, Sano tarjosi.

Tarjous kuulosti liian hyvältä ollakseen totta, joten lähdin hänen mukaansa. Sivusilmällä näin Nakatsun aikovan peräämme, mutta Sekime nykäisi hänet takaisin. En jäänyt katselemaan seurannutta käsikähmää, sillä minulla oli nyt parempaakin tekemistä.

Sanon hotellihuone ei ollut suuri, mutta ihan tarpeeksi tilava yhdelle ihmiselle. Odotin sen aikaa, että hän etsi minulle paidan ja shortsit, ennen kuin livahdin kylpyhuoneeseen. Tuntui melkein samalta kuin olisimme olleet taas Osaka High’ssa omassa huoneessamme. En silloin alkuaikoina osannut edes kuvitella, että tilanne saattaisi kääntyä tällaiseksi. En silti valittanut, olin onnellisempi kuin koskaan. Olin valinnut oikean tien.

Vedin Sanon vaatteet ylleni. Ne olivat liian suuria ja tuoksuivat hänelle, mikä sopi minulle erinomaisesti. Olisi pitänyt varastaa hänen t-paitansa, ennen kuin lähdin kotiin Osaka High’sta. Ehkä tällä kertaa korjaisin vahingon.

Sano istui sängyllä, kun tulin kylpyhuoneesta. Hänen kasvoillaan oli sama tutkimaton ilme, joka niillä niin usein vieraili. Painoin oven kiinni perässäni ja jäin nojaamaan sitä vasten. Yhtäkkiä en tiennyt, mitä sanoa.

”Izumi…” kuiskasin. Sano nosti päätään ja katsoi suoraan minuun.
”Mizuki”, hän vastasi ja sai sydämeni hakkaamaan nopeammin. Niin kävi joka kerta, kun hän käytti etunimeäni sukunimen sijaan. Hän käveli luokseni ja jäi seisomaan eteeni. Hymyilin hänelle epävarmasti, yhtäkkiä vatsani oli täynnä perhosia. Huolimatta siitä, että olimme asuneet samassa huoneessa puoli vuotta, emme olleet saaneet paljon kahdenkeskisiä hetkiä, ainakaan tällaisia, koska silloin… minä olin ollut poika, tavallaan. Tosin Sano oli tiennyt melkein alusta asti, ettei niin ollut, mutta hän oli esittänyt tietämätöntä. Joten…

”Sovimme, että sinun pitää sanoa jotain, kun seuraavan kerran tapaamme”, Sano huomautti. Hänen kasvonsa olivat hyvin lähellä omiani.
”Eeh?”

Tunsin punan kipuavan poskilleni. En voinut väittää, etten tiennyt, mitä hän tarkoitti. Nielaisin kuuluvasti, ennen kuin sain suuni auki: ”Jokaisena kuluvana päivänä rakastan sinua enemmän enkä voi taistella sitä tunnetta vastaan”, lausuin hyvin hitaasti. Sanon silmät olivat jo vanginneet katseeni. ”Minä rakastan sinua, Izumi.”

Sanon sormet sipaisivat märät hiukset poskeltani ja eksyivät sitten tukkani sekaan, kunnes tavoittivat takaraivoni. En voinut kuin tuijottaa hänen lähestyviä kasvojaan. Kun hänen huulensa vihdoin koskettivat omiani, annoin luomieni painua kiinni.

Suudelma oli hellä ja pehmeä. Se oli täynnä omaa kaipaustani, hänen kaipaustaan. Meitä ei ollut tarkoitettu olemaan erossa toisistamme. Halusin hänet kokonaan ja täydellisesti itselleni päivän jokaiseksi tunniksi, tunnin jokaiseksi minuutiksi ja minuutin jokaiseksi sekunniksi. Halusin hänen olevan minun.

”Minäkin rakastan sinua, Mizuki”, Sano kuiskasi korvaani paljon myöhemmin ja veti minut kiinni itseensä. Tunsin, kuinka hänen sormensa hyväilivät selkääni paidan kankaan läpi. Kiedoin käteni hänen kaulaansa ja hymyilin leveästi. ”Joka kerta, kun hyppään, hyppään sinun vuoksesi. En osaa enää kuvitella elämää ilman sinua.”
”Ja joka kerta, kun hyppäät, minä olen siellä katsomassa”, vastasin. ”Sinä merkitset minulle maailmaa, Sano Izumi.”

Sanon sylissä oli turvallista ja lämmintä. Hänen sormensa liukuivat pitkin selkärankaani, ne tutkivat jokaisen nikaman kankaan läpi. Puristauduin tiiviisti häntä vasten.
”Sinä tunnutkin ihan tytöltä, vaikka olet taas kerran pojan vaatteissa”, Sano kommentoi hyvin hiljaisella äänellä korvaani. En voinut värähdykselle mitään.
”Tällä kertaa se ei ole omaa syytäni”, henkäisin takaisin.
”Yhmm.”

Lämpöiset kädet liukuivat alemmas. Ne tavoitti takapuoleni ja saivat minut punastumaan. En ollut tottunut tällaiseen. Taivas tiesi, mistä kaikesta olin haaveillut, mutta todellisia kokemuksia minulla ei ollut.

Sanon sormet tavoittivat paidan helman ja livahtivat sen alle. Ne koskettivat ihoani karheina, mutta lämpiminä. Pienet väreet kulkivat pitkin kehoani. Hän ei ollut tehnyt käytännössä juuri mitään, mutta jo nyt hengitykseni kulki kiihkeämpänä kuin koskaan.

Annoin Sanon käsien tutkia selkääni samalla, kun hipelöin hänen niskahiuksiaan. Tunsin hänen kuuman hengityksensä korvaani vasten. Sydämeni jyskytti rinnassani valtavalla vauhdilla, tätä menoa se pullahtaisi ulos ja jatkaisi sykkimistä lattialla Sanon jalkojen juuressa.

”Mizuki?” Sano häivytti kyseenalaisen mielikuvan vetäytymällä kauemmas minusta. Käteni vajosivat hänen niskastaan hänen olkapäilleen. Avasin silmäni ja katsoin suoraan hänen silmiinsä. Tunsin hänen pitävän kiinni paitani – hänen paitansa – helmasta. Näin hänen kysymyksensä hänen silmistään, hänen ei tarvinnut sanoa sitä. Tiesin jo, mitä hän halusi.

Nyökkäsin Sanolle, vaikka vatsaani kipristeli. En tiennyt, oliko kyseessä enemmän pelko vai innokas jännitys. Kohotin joka tapauksessa käteni ja annoin hänen kiskoa paidan päältäni. Yhtäkkiä tunsin itseni suunnattoman ujoksi. Sanon katse vaelsi alemmas kasvoiltani, tiesin kyllä, mitä hän katsoi. Tahdoin piiloutua jonnekin, mutta olin hänen ja kylpyhuoneen oven välissä. En päässyt minnekään. Sitä paitsi, miltä se olisi näyttänyt?

Rintani kohoilivat hengitykseni tahtiin. Painoin selkäni ovea vasten ja kiedoin käteni rintojeni suojaksi. Minulla ei ollut alusvaatteita, koska nekin olivat kastuneet läpimäriksi, luonnollisesti. Tosin jos olisin arvannut, mihin tilanne kulkisi, olisin saattanut pukea ne silti ylleni.

Sanon kulmien väliin ilmestyi ryppy.
”Pelkäätkö sinä?” hän kysyi. Puistelin päätäni kiihkeästi, mutten saanut sanaa suustani. Hänen kasvoillaan oli hyvin mietteliäs ilme. ”Mizuki, sano suoraan. Minä voin kyllä odottaa, ei meidän ole mikään pakko…”
”Eeh! Mitä! Mutta minä haluan!” Sanat vain karkasivat huuliltani, ennen kuin ehdin edes ajatella. Tosin tiesin niiden olevan totta. Minä pelkäsin, kyllä vain, mutta minä myös halusin tätä. Olin halunnut jo pitkään.

Hetken Sano näytti siltä kuin ei olisi uskonut minua, mutta sitten hän tarttui shortsieni vyötäröstä ja kiskoi minua lähemmäs itseään. Hän oli minua huomattavasti vahvempi, joten minun oli pakko seurata, kun hän lähti peruuttamaan kohti sänkyä. Sydämeni hakkasi rintaani vasten ja jalkani tuntuivat raskailta, mutta kuljin silti vääjäämättä eteenpäin.

Sano istui sängylle. Tuijotin rypistynyttä peittoa. Minulla oli yhtä aikaa kylmä ja kuuma, en tiennyt, miten päin minun olisi pitänyt olla. Kummallinen hymy karehti huulillani, vaikka olin jännityksestä jäykkänä.

Käsi päästi irti shortsien vyötäröstä ja tarttui toiseen käsivarteeni. Myös toisen Sanon sormet tavoittivat vaivattomasti, tosin en edes yrittänyt vältellä hänen kosketustaan. Annoin hänen vetää käteni erilleen, vaikka pelkäsin, mitä hän mahtaisi ajatella näkemästään. Rintani olivat melko olemattomat. Jokin aikaa sitten siitä oli ollut minulle etua, pienet rinnat oli helpompi piilottaa kuin suuret, mutta olin kyllä kuullut monesti, että pojat pitivät nimenomaan suurista. Sanon henkilökohtaista mielipidettä en tiennyt, en ollut koskaan kysynyt, eikä hän tuonut sitä julki samalla tavoin kuin muut asuntolan pojat.

Sano ei koskenut rintoihini. En tiennyt, olisinko halunnut hänen tekevän niin vai en. Hän veti minut hajareisin syliinsä ja painoi rintaansa vasten. Hetken hän keinutteli minua edestakaisin. Se oli jollain tavalla rauhoittavaa, aivan kuin hän olisi kertonut minulle, ettei ollut mitään kiirettä. Voisimme edetä hitaasti ja lopettaa koska vain. Niin ainakin halusin uskoa, vaikkei hän sitä sanonut.

Kiedoin käteni Sanon ympärille. Hieroin hänen selkäänsä sormillani, tunnustelin lihaksia. Hänellä oli urheilijan kroppa, sen huomasi heti. En tietysti ollut koskaan aiemmin koskettanut kenenkään pojan vartaloa tällä tavoin, mutta pystyin kyllä kuvittelemaan, miltä urheilija tuntui. Ylimääräistä ei varmasti olisi missään. Annoin itselleni luvan sulkea silmät ja tunnustella tarkemmin. Sanon käsivarret olivat ehdottomasti voimakkaat. Tuntui hyvältä koskettaa hänen ihoaan. Se oli uutta ja jännittävää, hyvin kiehtovaa. Halusin enemmän.

Sanon kädet kulkivat hitaasti kyljilläni. Ne pyyhkivät kylmän kokonaan pois, tunsin, miten hiljalleen kehoni alkoi lämmetä kunnolla. Kädet nousivat ylemmäs, toinen kietoutui ympärilleni, piti minua paikoillani. Toinen liukui alas vatsalleni. Sormet kukittivat hieman ja saivat minut kikattamaan. Puristin Sanon käsivarsia tiukasti ja jännitin vatsalihakseni.

Sormet hipsuttelivat vatsaani pitkin ylemmäs, kunnes saapuivat vasemman rintani alle. Henkäisin syvään ja jäin odottamaan. Hyvin hitaasti sormet tavoittivat nännini ja hieroivat sitä kevyesti. Kosketus tuntui sähköisenä, voi luoja. Se yhtä aikaa ihanaa ja kamalaa, en osannut kuvailla sitä.

”Sano…” kuiskasin. Käsi laskeutui rintani päälle ja liike pysähtyi.
”Mizuki?”

Avasin silmäni ja kohtasin Sanon huolestuneen katseen. Hänen välittämisensä lämmitti sydäntäni.
”Kaikki hyvin”, sain sanottua. Ääneni tärisi hieman, mutta hymyilin Sanolle. Hän vastasi hymyyni, myös hänen silmänsä hymyilivät.
”Haluatko sinä tätä?” hän varmisti.
”Haluan.”

Sano naurahti ja tarttui minusta tiukasti kiinni. Yhdellä sulavalla liikkeellä hän heilautti minut selälleni sängylle ja laskeutui sitten päälleni. Hän ei selvästikään laskenut koko painoaan minun varaani, mutta tarpeeksi kuitenkin. Tunsin selvästi väliimme jäävän kohouman. Se sai minut häkeltymään. Totta kai minä tiesin faktat, mutta en silti ollut odottanut… Mutta siis, olihan se normaalia. Hyvä merkki. Sen täytyi tarkoittaa, että hän piti minusta. Piti minua fyysisesti viehättävänä tai jotain. Eikö niin?

En ehtinyt analysoida tilannetta tarkemmin, sillä Sano painoi huulensa huuliani vasten ja tempaisi minut mukaan suudelmaan, joka oli paljon kiihkeämpi kuin yksikään aiempi.

~o~

”Mizuki?”

Hymyilin itsekseni ja käperryin lähemmäs Sanoa. Tuskin tajusin, että hän todella puhui minulle. Olin jonkinlaisessa vaaleanpunaisessa pilvessä.

”Mizuki?” Sano toisti. Pakottauduin avaamaan silmäni.
”Yhmm?” hymähdin. Ajatukseni eivät oikein pysyneet kasassa. Minulla oli aivan käsittämätön olo. En osannut määritellä sisälläni jyllääviä tunteita kunnolla, mutta kaikki olivat ehdottomasti positiivisia. Pelko ja jännitys olivat kadonneet kokonaan. Sano oli ollut kaikin puolin hellä ja varovainen, juuri niin täydellinen kuin olin kuvitellutkin. Kyllä minua oli sattunut hieman – mutta vain hetken ajan – enkä uskonut, että olin saavuttanut huippua. Siis kyllä kai sen tiesi, jos niin tapahtui? Joka tapauksessa minusta kaikki oli ollut ihanaa.

”Haluaisitko sinä hakea samaan yliopistoon kanssani?”

Hetkessä olin täysin hereillä. Kiepsahdin kyljelleni ja katsoin Sanoa silmiin, hän näytti vilpittömältä, siltä, että kysyi tosissaan.
”Japaniin?” varmistin.
”Niin… onko se ongelma? Pitäisikö minun sittenkin hakea Amerikkaan?”
”Ei”, vastasi ja hymyilin leveästi. ”Japaniin, tulen sinne kanssasi.”
« Viimeksi muokattu: 06-08-2012, 13:24:19 kirjoittanut Celeporn »
"World not complicated place. World only have two things: Things you can eat and things you no can eat." - Quina [Final Fantasy IX]