Fanifiktio fandomeittain > Twilight
The Last Leaf/Viimeinen Lehti (9 luku tullut!)VALMIS!!!31.12.-09 //K-16
Reneè:
Title : The Last Leaf / Viimeinen lehti.
Author : Reneè
Gendre : Romance / Drama / Action
Fandom : Twilight
Beta : ?
Pairing : Edward (-Bella) + vakioparit
Summary : Viimeinen Lehti on kuvaelma ajasta ennen Edwardin muuttumista vampyyriksi ja aikaa sen jälkeen.
Disclaimer : Suurin osa tapahtumapaikoista ja hahmoista kuuluvat Stephenie Meyerille.
Omat hahmot + paikat : Solvang(kaupunki, Yosefine(sisko), Antonia-Graza & Eduardo nuorempi (isän vanhemmat) ja Josefiina-Maria(äidin äiti), Brii (kaupunki), Groswell(kaupunki), Pearl(perhe), sir. Jonathan James Hale (Rosalien isä), Charles Inrichtonin (Roycen ystävä), Claudius McTrottin (Roycen ystävä), Antonio Masen (Edwardin biologinen serkku isän puolelta), Georgina Masen (Antonion vaimo), John Antonio Masen (Antonion ja Georginan poika) ja Stenford High (Forksin Lukio).
Warnings : Perustuu aikaan ennen Houkutusta ja lopussa loppuu sen puolella.
Rating : K-16
A/N : Tarina ajautuu vuoden 1918 Solvangiin, missä Edward muuntautuu vampyyriksi Carlisle Cullenin toimesta. Huom! : Bella ilmestyy tarinaan vasta loppupuolella.
Enjoy! :D
1. Viimeinen henkäys
En ikimaailmassa olisi toivonut niin käyvän heille kummallekaan. Espanjantauti oli riistänyt jo niin monelta hengen ja uusi aalto oli nousemassa; koska tämä ikinä loppuisi?
Edward Anthony Masen:
Isä kuoli puoli vuotta sitten ensimmäisen aallon pyyhkäistyä Italiasta lävitse Amerikan. Siihen aikaan pikkukaupungissamme Solvangissa eivät enää työskennelleet muut lääkintätutkinnon omaavat, kuin kalpeakasvoinen tri. Carlisle Cullen, joka piti taikakeinoin isääni,Edward vanhempaa elävien kirjoissa kaiken sen aallon keskellä. Lopulta, 3 kuukautta sairastumisensa jälkeen isä menehtyi tohtorin käsiin sinniteltyään yön yli äidin tukena. Äidin sairastuminen samaiseen tautiin vei häneltä viimeisetkin voimanrippeet ja tohtori Carlislen tuki oli välttämätön.
Muistan äidin maanneen ruhjeisella kotisängyllämme hoiperrellen sanoillaan merkityksettömiä ja mananneen espanjantaudin vaikutusta perheeseemme. En usko hänen ymmärtäneen isän sairastuttua taudin aiheuttamia todellisia kasvoja; muistan hänen pidätellen asiaa minulta vielä monta kuukautta jälkeenpäin. En ymmärrä vieläkään hänen motiivejaan; seitsemäntoistavuotiaana olisin varmasti tiedostanut kaiken hänen kertomansa ja yrittänyt loppuvaiheessa auttaa heitä molempia. Se oli silloin.
>Edward kultaseni>, muistan äidin kähisseen sängyn pohjalta viikkoa ennen kuolemaansa. Hänen äänensä oli ennen sairauden vaikutuksia parantanut lämmöllään kaiken pahuuden ympäriltään; turhamaisten kipulääkkeiden vaikutukset heikensivät hänen henkisen profiilinsa pohjimmilleen, eikä häntä enää tahtonut tunnistaa entisekseen.
>Niin äiti>, muistan kyykistyneeni polvilleni hänen vierelleen sängyn reunalle ja katsoneeni hänen sameisiin sairauden tyhjentämiin silmiinsä. Niiden kaunis orvokkimainen väritys oli vaihtunut siniharmaaksi sekasorroksi, eikä hän enää kunnolla nähnyt ilman useaan otteeseen korjattuja silmälasejaan.
Muistan hänen pantanneen ne ruokakuponkeja vastaan pidättäkseen meitä nälältä; myöhemmin hänen uhrattua viimeisetkin roponsa ruokatarvikkeisiin, oli meidän tyydyttävä säilykkeisiin ja suolalihaan. Niistä kerätty energia ei millään riittänyt meidän kummankaan tarpeisiin; lopulta sairastuin itsekin kolme viikkoa hänen jälkeensä. Taudin aiheuttamien vaikutusten jälkeen muistikuvani ovat vaihtuneet sumeammiksi, mutta vaihtoehdoitta olin silti pysynyt äitini tukena.
Kolme päivää myöhemmin tohtori Cullen oli haudannut hänet jousisänkyynsä jääpalapetiin ja käärinyt hänet pehmeisiin pellavalakanoihin. Hänen sanojensa mukaan ”kenenkään viimeinen ansio maan päällä ei olisi kuolla lohduttomana yksin kuumeisena, vaan kaikesta hänen läpikäymästään huolimatta oli tärkeää säilyttää kunnioitus vanhempiamme kohtaan.” Näiden sanojen jälkeen hän lääkitsi äitini, Elizabethin viimeiselle matkalleen sielunsa sopukoissa.
Tohtori Carlislen sanat auttoivat säilyttämään rauhan sekä omassa, että äitini sielussa; tiesin hänen päässeen haluamaansa parempaan paikkaan isäni oikealle puolelle. He olivat aina olleet esikuvani ja rakastaneet minua sellaisena, kuin olin ollut; joka ikistä virhettäni myöten.
Kuukauden päivät myöhemmin tilani oli huonontunut entisestään ja Carlislen oli pidettävä tilanteeni hallinnassaan; hänen suoniini lisäämät lääkemäärät olivat äitiänikin korkeammat ja saivat aikaisemmat muistikuvani haalenemaan yhä sekavammiksi. En muista tuosta ajasta paljoa; mutta mikään lääkitys tai sairauden vakavuus ei haihduttaisi kipuani läheisteni; perheeni menettämisestä.
>Sinnittele, poikani>, muistan Carlislen tuolloin minulle hokeneen usein vahvistukseksi> et saa luovuttaa. Olit liian tärkeä vanhemmillesi, taistele!>
Viimeisenä ihmiselon päivänäni muistin auringon nousseen idästä Carlislen saavuttua normaalille aamutarkistukselleen. Muistan hänen varoen narisuttamasta eteisen lattiaa ovesta astuessaan normaalia keskittyneemmin, mutta hänen muissa eleissään ei näkynyt tavallisesta poikkeavia piirteitä. En osannut epäillä mitään.
Edellisen yön aikana useaan otteeseen ruumistani ja erityisesti keuhkojani piinanneet voimakkaat kivistykset ja jomotukset olivat heikentäneet vastustuskykyni lähes olemattomiin; haavoittuvaisuuteni oli näkyvillä. Silmistäni näkö oli sumentunut suurilta osin ja yritin vaivalloisesti pidellä silmiäni auki nähdäkseni ympäriltä korviini kantautuvaa elämää. Tunsin kuumeesta tirskuvat hikinorot otsaltani poukkoilleen ohueina virtauksina alas nenäni vartta ja poskipäitäni, mutta voimani eivät riittäneet tyrehdyttämään niitä yöpaitani hihoihin. En enää osannut tuntea kipua; olin jo ohittanut sen vaiheen. Seuraavana tuntuivat enää olevan vain maailman hämärtyminen olemattomiin ja puuduttavan hidas kuolema. Ainoa mitä osasin toivoa, oli vain Carlislen ymmärtäväinen asenne sen edesauttamiseen; ehkä hän osaisi nopeuttaa ajan kulkua. Ainakin silloin toivoin niin.
>Edward>, kuulin tiheän sumuverhon lävitse Carlislen kiireettömän tasaisen äänen ja yritin uurtaa kaiken ympärilläni tapahtuvan ohitse viimeisimmätkin kuuloaistini rippeet> Edward, kuuletko ääneni?>
Tunsin jonkin kylmää uhkuvan kovan esineen ujuttautuneen tutisevaan nyrkkiini ja tunsin tarvetta liikuttaa viimeisiä toimivia lihaksiani tulkitakseni hänelle tarvitsemansa eleet. Kaikki tuntemani voimat menivät tuohon yhteen nihkeään puristukseen ja kuulin hänen hengityksensä korvassani. Keskityin tuon jälkeen ainoastaan kuuntelemiseen.
>Olet turvassa, Edward>, hän kuului kuiskanneen ja tunsin hänen kylmän kätensä sivellen pehmeästi hiestä märkää niskaani kaartuen kaltevasti kaulalleni; tunsin pelkkää kylmää> olet kärsinyt aivan tarpeeksi, poika.>
Carlisle tuntui hengittävän raskaiden sanojensa jälkeen hyvin raskaasti, mutta kylmän vihlova tunne ei kaulaltani hälvennyt. Hänen kätensä painoi hellästi kaulallani sinisenään kohoavia verisuonia ja uskoin hänen etsiskelevän sopivia suonia viimeisten lääkkeiden upottamista varten. Tunsin silloin olevani valmis etenemään seuraavaan hetkeen; tekisipä hän viimein kivusta lopun. Mitä minä siinä enää kärventelisin?
>Edward>, Carlisle keskittyi keräämään huomiotani uudelleen ja tuntui nyt keränneen sanottavansa valmiiksi> tätä vanhempasi olivat toivoneet. Elizabeth ja Edward vanhempi olivat kunnian ihmisiä ja huolehtivat sinusta viimeiseen asti, poikaseni. Sinä olet taivaan enkeliksi syntynyt, mutta he eivät tarvitse sinua sinne vielä. Nuoruutesi on kauneuden pisara, joka ei ole valmis kuivumaan vielä.>
Kykenin yhä kuuntelemaan hänen kaiheudesta runollisia sanojaan, vaikken osannut kunnolla hahmottaa jokaisen sanan painotusta. Hänen sanomansa asiat hämmensivät minua, mikä häntä esti tekemästä tästä loppua?
>Tämä ei koske kauaa, Edward>, hän oli sanonut raskaasti hengittäen sanojen välillä ja kuulin hänen polvistuvan matalan tammisänkyni vierelle.
Yritin kallistaa päätäni nähdäkseni hänet viimeistä kertaa elämässäni; viimeisenä olentona näillä silmilläni, kun yht`äkkiä tunsinkin hänen toisella kylmällä kädellään painavan rintaani ja toisella pidelleen päätäni paikallaan. Ja sitten tunsin kaulallani surmaa vihlovan kivun; se ei ollut neulan pisto, eikä sitä seurannut autuas lämpö. Miksi olin yhä siellä ja miksi hän kidutti minua!
Reneè:
2. Muutos
Luulin kuolevani. Olin jo menettänyt kaiken itselleni tärkeän, enkä enää itsekään enää olisi tärkeä. Kaikki toivo oli jo menetetty, mutta en siltikään päässyt lepoon; mikä vaiva tuntea kaikki tämä riistävä kipu vain kuoleman vuoksi?
Maailma alkoi pyöriä kivun seassa piiriä silmissäni; mikään ei ollut enää hallinnassani, enkä kyennyt tuntemaan mitään muuta kivun lisäksi. Maiston kipulääkkeiden saastuttaman veren maun suussani ja onnettomista kurlaus- ja nieluyrityksistäni huolimatta myrkkymäinen maku kurkussani nostatti useat ylenannot kaikkien kärsimyksieni lisäksi.
Tuskasta tärisevä vartaloni turrutti jokaista jäljelläolevaa toimivaa jäsentäni, kunnes lopulta jatkuva särky ja kivuliaat sävähdykset tainnuttivat kaikki nivelet ruumiistani. En kyennyt liikauttamaan ainuttakaan niveltä kädessäni, enkä kerättyä suuhuni tarpeeksi syltä nielaistakseni jomottavaa karheutta kurkustani.
Äkkiä tajusin tunnettomuudesta umpeutuneiden silmieni rävähtäneen auki, mutta en kyennyt erottamaan ympäriltäni kirkkaan valonkajon suojista mitään. Yritin löytää itselleni pakokeinoa kivusta ulos; en kuitenkaan ponnettomista yrityksistäni huolimatta kyennyt kurottautumaan alkukantaisia muistojani kauemmas ja niihin tyydyttyäni avasin silmäni menneeseen. Tunsin tunsin vatsanpohjiani myöten laskeutuvani yhä alemmas muostojen virrassa.
Olin yhä aloillani kuten jo kauan, lähes ikuisuudelta tuntuneen ajan, mutta edessäni saentuneeseen kajopilveen alkoi läpi käymäni perusteella hahmottua rakeisia kuvia menneisyydestäni. Ensin luulin kuulleeni harhoja, sillä olin todella kuulevinani lapsen kirkasta naureskelua korvieni umpeutuneissa sopukoissa. Tarkemmin kuunneltuani olin jo varma harhoistani, kunnes sama ääni kuului taas.
Edessäni valkeni vain harvavärinen kuva lapsuudestani, jolloin näin itseni ja vanhempani vasta muutettuamme Amerikkaan. Isän kotitalo Italiassa oli palanut sodan viimeisinä viikkoina maan tasalle tuhopoltossa. Tuolloin kahden vuoden iässäni olin menettänyt tulipalossa isän molemmat vanhemmat. Isovanhempani Antonia-Grazan ja Eduardo nuoremman. Vuoden oli siis täytynyt olla 1903; sama vuosi, kun espanjantaudin epäiltiin ensimmäistä kertaa levinneen Amerikkaan. Tuolloin löytyneet harvat epäilyt kääntyivät kuitenkin onnistuneesti lieväksi vesirokkoepidemiaksi, eikä kukaan tietääkseni kuollut siihen.
Seuraava muisto, entistä todentuntuisempi kuvasti pienen sisareni, Yosefinen syntymää(vasta 10 kuukautta Italiasta lähtömme jälkeen). Pieni suloinen sisareni syntyi tuolloin vasta uudistettuun maalaistaloomme ja muistini mukaan hän sai nimensä isoäitimme, Josefiina-Marian mukaan. Yosefine menehtyi pian kuitenkin sydänvikaisena korkeaan kuumeeseen; jo alle kuukauden ikäisenä. Hänen poismenonsa näkyi myös näyssäni selkeänä usvana.
Yosefine, miksi hänen nimensä ei kuitenkaan aiheuttanut niitä tunteita, jotka sisarusten väliltä kuuluisi löytyä? Hän oli ollut niin kovin nuori, vaan silti muistan täsmällisesti, kuinka hänellä oli tapana hyräillä äidin italiankielistä tuutulaulua omalla viettelevällä jokelluksellaan. Hän oli niin ihmeellinen, pieni olento.
Jälleen kuva vaihtui hitaasti uuteen, rauhallisempaan muistoon; ehkä kirkkaimpaani niiltä ajoilta. Olin liki kahdeksan, kun he päättivät solmia liittonsa; sulautua avion kunnialliseen perinteeseen. Äiti oli itse kehrännyt pellavalangat hääpukuunsa ja sain usein iltaisin seurata vierestä, kuinka hän kynttilän valossa nypläsi pitsiä pukunsa helmaan ja hihansuihin. Muistan myös hänen sädehtineen kuvankauniina kotipihamme ruusutarhassa isän vierellä tuona kesän lämpimimpänä päivänä. He eivät huolehtineet muusta, kuin toisistaan ja minusta. He tavoittivat kaiken sen onnen, minkä vain suinkin saattoivat saada.
Räpsäytin kuivia silmiäni ja huomasin kuvan jälleen muuttuneen; en heti kyennyt tunnistamaan sitä. Kuvaelma keskittyi kukoistavaan ruusutarhaan, jonka oletin tuolloin sijainneen takapihallamme. Paikka ei kuitenkaan antanut ilmi tuttua kukkaistuoksuaan, tai äidin istuttamia kirsikkapuita; äkkiä en ollutkaan varma, että olin tutussa paikassa.
Olin kuulevinani kaukaista kavioiden kopsetta, tai ainakin siltä se kuulosti. Mukulakivipolun päällä pienet korukivet alkoivat pomppia kopinan tahdissa, mutta pitkään aikaan ei näkynyt mitään. Ympärilläni ei näkynyt ketään tai mitään, lukuunottamatta isän katajapensaaseen ripustamaa tiukukelloa, joka hiljaa keinuen helisi syystuulessa. Vaistoni kehotti kääntymään, jolloin saatoin nähdä itseni kotitalomme kiviportailla. En mitenkään voinut olla itseäni päivääkään vanhempi, sillä äidiltäni perityt pronssahtavat hiukset olivat tismalleen yhtä levottomat, kuin vielä eilen. Tuijotin itseäni silmiin ja tunsin itseni hölmöksi; eihän tuo voinut olla minä. En muista sellaista kohtaa missään vaiheessa muistojani; ehkä hän olikin isäni? Ei, ei; hoin mielessäni, sillä eihän talo ollut edes pystyssä isän ollessa 17. Ei se voinut mennä niin.
>Edward>, muistojen minäni oli kuiskannut hiljaa, tuskin edes ääneen ja noussut kevyesti seisomaan. Hän oli ruumiillisestikin kuin kaksoisolentoni, mistä koin yllättyneeni yhä palavammin. Jossain määrin hän kuitenkin poikkesi itsestäni mittaavilla seikoilla; hänen katseensa oli paljon naulittuneempi ja monta astetta kylmempi, kuin omani. Myöskään hän ei näyttänyt elehtivän hitustakaan yhtä kömpelösti, kuin mitä tunsin itse olevani. Ehkä kuvan eriskummallinen laatukin teetti sen, mutta en siltikään ollut täysin vakuuttunut.
Räpäytin äkisti silmiäni ja hän olikin siinä suoraan edessäni ja nosti auringosta kimmeltävän kätensä kasvojani kohti. Kirkuvan kylmä väre sävähti suoraan lävitseni ja hänen kasvoilleen värähti viekas hymy.
>Edward>, hän kuiskasi uudelleen nyt kuulostaen tahmeammalta. Kuin hänen äänensä olisi jäätynyt viileästä viimasta.
>Edward>, hän kuiskasi nyt uudelleen kysyvämmällä sävyllä ja hänen hahmonsa edessäni alkoi sädehtiä kuin kulta.
Auringon kirkas valo väistyi takaa hänen tieltään ja varjosti hänen heikkoja linjojaan häivytellen. Pian hänestä ei enää erottunut muuta, kuin hänen kastanjaisen ruskeat silmänsä, jotka yhä tuijottivat minua huultensa kuiskien yhä nimeäni. Kaikki hänen ympäriltäänkin alkoi hohtaa kirkkaana; takana jylhänä seisova talo alkoi menettää värejään ja lopulta silmieni edessä hohti enää täysimittainen valokangas. Muistoverho alkoi väistyä ja tunsin kipuaallonkin sisimmästäni väistyvän hiljakseen. Tunto palasi hitaasti kirien käsivarsiani pitkin aina sormenpäihini asti, jalat tulivat heti perässä ja jälleen kykenin vaivalloisesti hengittämään.
>Edward>, kuulin nyt selkeämmin korvissani ja väistyvän savuverhon takaa alkoi jälleen hahmottua tuttu hirsikatto sänkyni yläpuolella. En tuntenut enää kylmää lainkaan, mutta sen sijaan mieltäni vaivasi uusi tunne; nälkä.
>Edward poikaseni>, ääni kuului nyt aivan viereltäni ja kipu alkoi viimein hellittää huomattavasti. Enää tunsin vain kovaa päänsärkyä, mutta se oli enää pientä siihen, mitä olin hetki sitten vielä kestänyt.
Käänsin varoen päätäni ja erotin vierelläni kalpean miehen kasvot, jotka arvioivat minua epäilevänä. Tajusin hetkessä näkeväni nyt tarkasti ja tunnistin yllätyksekseni torhori Carlislen, joka hymyili aivan uudenlaista hymyä. Epäilin yhä olevani sisällä muistoissani, koska enhän millään olisi oikeasti siellä; kaikkihan oli jo päättynyt. Kipu oli väistynyt, olinhan kuollut ja taivaassa?
>Mitä tunnet>, Carlisle hymyili edelleen ja lastasi useita nyrkkiensä kokoisia jääkimpaleita ympäriltäni sängyn reunalle saaviin> tunnetko kipuja?>
Pudistin päätäni, mutta en uskonut kykeneväni puhumaan ääneen; eihän se ollut aikaisemminkaan onnistunut. Silti kaikki ympärilläni vaikutti oudon aidolta ja käsin kosketeltavalta; ei kai sen tämän kaltaista pitäisi olla?
>Olet varmasti tolaltasi>, Carlisle hymähti luotettavaan sävyyn, mutta miksi olisin tänne palannut? Eihän tämä ollut onnellinen tapahtuma, ja sitä paitsi muistoni alkoivat vaikuttaa sekasortoisemmilta, kuin mitä todellisuus oli koskaan ollut.
>Tämän täytyy johtua lääkityksestä>, huomasin toteavani ääneen ja tunsin yllätyksekseni kurkun käheyden ja kuivuuden korjaantuneen kuin itsestään. Nielin varmuuden vuoksi useamman kerran uudelleen, mutta kaikki todella tuntui normaalilta; ehkä liiankin normaalilta.
>Kuulostat voivan mainiosti>, Cralisle raapi kamalan äänekkäästi hiusrajaansa, kuin se ei merkitsisi mitään; pelkäsin hänen repivän kynsillään nahkansa auki. Mitä ihmettä hän teki itselleen!
Carlisle lopetti ja säikähti näemnä kauhusta yllättynyttä katsettani. Hänen suunsa vaihtui hymyyn ja olin varmasti kuullut hänen naurahtavan minulle. Hän kiskaisi tuolin sänkyäni lähemmäs raapien jaloillaan puulattiaa äänekkään kirskuvasti; en ymmärtänyt korvieni toimintaa, mutta toivoin lääkärin pystyvän korjaamaan sen. Heti, kun hän oli kertonut, mikä oli kääntänyt maailmantajun hulluuden partaalle.
>Tunnet varmasti aistiesi tarkkuuksien voimistuneen>, kapleakasvoinen Carlisle vaihtoi ystävällisen hymynsä vakavaan naamioon, joka ei tuntunut täysin istuvan> se kuuluu vain asiaan. Olisin itseasiassa yllättynyt, jos et tuntisi mitään.>
>Kuuluu asiaan>, hänen painottamansa sanat korostuivat ja tunsin vastuuta vaatiakseni selityksiä; outoudellakin olivat rajansa> en ymmärrä. Kuuluvat mihin asiaan?>
>En todellakaan uskonut tämän olleen näin vaikeaa>, hän empi sanojaan harkitusti ja pudisteli samalla päätään listaten uudelleen kasatun muistilistansa> vaativa puoli kuitenkin on jo takanapäin. Olet suorittanut kivuliaimman osan, ainakin uskon niin.>
Mutristin yhä hiestä kosteita kulmiani ja nostin tottuneesti käsivarteni pyyhkäistäkseni kasvojani kämmeneeni. Ensimmäisten sormenpäitteni kosketettua ihoani havahduin uudelleen väkinäistä kylmää, joka valtasi nopeasti yläruumiini. Minustako se johtui?
>Edward>, Carlisle aloitti jo tutusti ja kyyristyi lähemmäksi ammentaen uskottavuutta läsnäolollaan> olet käynyt läpi valtavan muutoksen sisälläsi. Et takuuvarmasti koskaan enää tunne olevasi täysin oma itsesi. Tein tämän äitisi viimeisestä pyynnöstä, Edward. Muuten et enää olisi täällä.>
Kaiken sen hämmästyksen lisäksi tunsin riistävän nälän kurkussani, joka ei lieventynyt. Tarvitsin ruokaa, en kyennyt ajattelemaan muuta; kaikki ympärilläni käski syömään!
Samalla siinä kärvistellessäni kuulin humisevan äänen korvissani, joka vaati kärsivällisyyttäni; tarvitsisin kaiken suljettua ulos keskittyäkseni siihen täysin. Suljin silmäni tiukasti keskittymisen helpottamiseksi ja kuulinkin aistieni tarkentuneen kylliksi erottaakseni lauseita, jotka tuntuivat kuuluvan huutoina kaukaisuudessa. Olin takuuvarmasti erottanut sanat vampyyri ja ikuisuus, Kuinka yhtä toisiinsa liittämättömät sanat kuuluisivat yhteen, en osannut selventää yksin. Tarvitsin apua.
>Kuka puhui>, kysyin pontevammalla äänellä ja sain ensin vastaukseksi hiljaisuuden, joka pian vaihtui hiljaiseksi hyräilyksi. Tohtori oli siis vaihtanut huonetta huomaamattani; kuinka en ollut sitä huomannut?
>Kukaan muu ei ole lisäksemme läsnä>, Carlisle palasi huoneeseen ja tarjosi sameasta lasipullosta juotavaa> kuulet varmasti vielä omiasi. Otahan tästä, tarvitset nopeasti energiaa.>
Nostatin kankean itseni istualteen ja toivoin kai viimeistään kirkkaan punertavan liemen palauttavan minut unestani. Kumma kyllä, jokainen seuraavakin eleeni tarkensi ympäristöä ja itseäni entisestään. Lisäksi pullossa hölskyvä punainen olettamani viinimarjamehu tuoksui taivaalliselta oudosta tuoksustaan huolimatta, mutta uskoin ilman suurempaa epäröintiä mehun vain käyneen kellarissa soveliasta kauemmin. En antanut sen häiritä itseäni, vaan kallistin pullon suun omalleni ja kulautin ensimmäisenä kunnollisen tilkan juomaa kurkkuuni.
Maku oli täyteläinen ja sammutti samalla nälkääni ensimmäisestä kulauksesta lähtien. Juoman tahmeus ja outo maku kuitenkin jäivät mieltäni askarruttamaan, joten pullon juotuani kutsuin tohtorin takaisin huoneeseen.
>Kiitoksia, Carlisle>, pyyhin vielä huulet kielelläni ja kröhäisin kurkkuni auki> mitä hyvää tämä oli? Voisin juoda vielä toisen pullollisen, jos suot?>
>Toki, poikaseni>, Carlisle hymyili ja laski syliini uuden edellistä suuremman lasipullon> syöt vain niin paljon, kuin tarvitset.>
Korkkasin pullon ja käännyin uudelleen hänen puoleensa> et kertonut mitä se oli?>
>Aivan niin>, tohtori kääntyi vaiti kannoillaan ja keräsi rohkeutta avukseen> älä nyt säikähdä, mutta siinä oli naudan verta.>
Tunsin täyden pullon lipsahtavan käsistäni äkkinäisen shokkini johdosta puulattialle räsähtäen tuhansiksi sirpaleiksi ja paksu punainen veri levittäytyi tasaisesti tahrien yöpöydältä pudonneet äidin pitsinenäliinat.
Hän oli sanonut mitä!?
Reneè:
3. Uusi Alku
Ensin todella uskoin hänen pilailevan, kunnes todisteet iskettiin pöytään; enkä ollut uskoa vielä silloinkaan. Kuinka niinkin luonnollisesta sai muutettua kaiken niin luonnottomaksi? Eihän siinä edes ollut järkeä?
Useita päiviä pään takomisen ja Carlislen sanomisien läpikäymisen jälkeen aloin totutella uuteen minääni. Missään vaiheessa se ei tuntunut helpolta, vaan kaikki oli aloitettava uudelöeen; aina kävelemisestä ja hengittämisestä lähtien, sillä jälkimmäinen ei todella olisi enää välttämätöntä. Edes sydämen lyöminen ei merkinnyt mitään, sillä kuolematonhan siinä vaiheessa olin; niinkin uskomatonta, kuin se silloin kuulosti.
Muutaman lepopäivän jälkeen aloin olla sinut kaiken minussa itsessäni muuttuneen kanssa. Kaiken edellä mainitun lisäksi jokainen aistini tuntui vielä vahvistuneen entisestään; ennen ihmiselämässäni vaivannut karsastus silmissäni oli muuntautunut aivan toiselle kannalle. Pystyin näkemään avoalueella kilometrin päässä ruohikossa suhahtavia päästäisiä ja ruohon kasvu suorastaan kohisi silmissä. Kaikki se auttoi minua kehittymään vampyyrina ja aloin nuoressa päässäni verrata itseäni ns. supersankareihin. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin parempi, kuin kaikki he, jotka olivat vuosien saatossa anastaneet perheeltäni kaikki pienimmätkin hyvyyden lähteet. Kumpa vain äiti ja isä kykenisivät näkemään kaiken sen.
Carlislen avustuksella kykenin löytämään ja oppimaan kaiken tarvittavan elääkseni turvassa vampyyrien lailla. Hän opetti minulle ruumiimme muutokset, jotka sävähdyttäisivät tavallisia ihmisiä ympärillämme. Opin suojaamaan itseäni aurinkoisella säällä, jotta auringon säteet heijastuen kristallinhohtoiseen ihoomme eivät paljastaisi salaisuuttamme. Opettelin käyttämään ylenmaallisia voimiani, jotka takasivat turvani voimallisesti; kykenisin halutessani murskaamaan umpinaisia metallitankoja tarvittaessa. Samalla pystyin kunnolla hamottamaan lajimme ominaisuutena periytyneen nopeuden, joka ei sanansa perusteella osannut kuvastaa todellisuutta; yhdistettyä itseni maan ja ilman voimien kanssa, kykenin ylittämään ruohotasangon silmänräpäyksessä. Carlisle oli todella ylpeä nopeasta kehittymisestäni.
Seuraava mainittava oppi oli metsästys, joka piti rotuamme selviytyneenä. Carlisle ei ollut kuin normaalit vanhoista taruista tutut sukulaisensa; hän ei missään nimessä suvainnut ihmisveren uhraamista ravinnoksi, vaikka siitä saatava ravintomäärä olikin nopein ja kattavin. Sen sijaan hän oli jo vuosikymmenien ajan ravinnut itseään metsäkunnan edustajien annilla, mikä puolestaan ei tarjonnut kyllin paljoa ravintoa täyttääkseen nälän pidemmäksi aikaa. Siitä huolimatta hän oli todennut tavan toimivaksi ja välttyi samalla herättämästä huomiota ihmisvilinässä.
Metsästys oli aluksi vaativaa; arviointikykyni ei ollut ensin kyllin terävöitynyt suorittaakseni osuuteni ilman kommelluksia, mutta Carlislen opissa ei mennyt aikaakaan, kun jo hallitsin lajin. Lähimetsästämme ei tuolloin sodan jäljiltä suuria petoeläimiä juuri löytynyt, joten tyytyminen oli lähinnä karhuihin ja pieniin petoeläimiin, kuten metsäjäniksiin ja villisikoihin.
Kahden kuukauden vampyyrina harjoittelemisen jälkeen Carlislen oli suljettava vastaanottonsa kaupungilla, sillä hänen 10 vuoden kylässä elämisensä jälkeen meidän oli muutettava toisaalle, jotta iättömyytemme seisahtuminen ei aiheuttaisi vaaroja salaisuudellemme. Carlislen laaja ystäväpiiri Ranskassa piti yhä puoliaan kaltaisinamme ja hänen puheittensa perusteella paikka olisi tarvittavan syrjässä. Uusi tulevaisuuteni näytti vielä suhteellisen hämärältä, mutta luotin hänen valintoihinsa; mitä muutakaan minulla oli?
Ranska oli minulle täysin uusi maailma; myös väli Amerikasta sinne tuntui valtavalta, sillä olihan siinä merikin välissä. Ajatus Carlislelle tutuista vampyyreistä oli lohduttava, sillä yksinhän siinä kuitenkin loppupeleissä oltiin. Elämänmuutos ja uuden paikan kodiksi omaaminen oli osana tuota kaikkea, enkä mitenkään voinut ymmärtää, kuinka Carlisle oli siitä aluksi yksin onnistunut?
Ranskassa sykki tuolloin pikkukaupunki, Brii, aivan Espanjan rajalla; vähäinen asukasmäärä oli luultavasti alussa houkutellut Carlislen ystäviä. Ymmärsin yhteis-summan ja yritin avoin mielin katsoa asiaa uudelta kantilta. Eihän siinä negatiivinen asenne olisi mitään auttanut kuitenkaan.
Briissä jo useamman vuoden asustanut Pearlin perhe kuului Denalin laumaan, joka oli perheenä päivystänyt jo yli 400 vuotta. Perheen pää, Eleazar toivotti meidät ilomielin vastaan saavuttuamme Briihin. Eleazar oli 435 vuotias vanhempi vampyyrimies, jonka ulkomuoto oli hyvin samankaltainen, kuin Carlislellakin. Hänen auringon ensisäteissä kimaltelevat vaaleat hiukset huijuivat vienosti tuulessa ja kirkkaana kultaista vivahdetta korostavat ruskeat silmät kiilsivät ystävällisesti.
>Tervetuloa, Carlisle>, hän kätteli Carlislea> ompa ilo ja kunnia nähdä sinua jälleen!>
>Sinua myös, Eleazar>, Carlisle naurahti ja halasi pitkää vampyyrimiestä ystävällisen rennosti.
Eleazarin takaa asteli pitkin askelin korea pitkä nainen, joka hymyili Carlislelle vitivalkoista hammasrivistöään vilauttaen. Eleazar esitteli hänet vaimokseen, Carmeniksi; hän näytti samaisessa aamuauringon säkeessä kauneimmalta näkemältäni naiselta koskaan ihmiselämässäni. Osasyy saattoi olla vampyyrirodun lisäämä luonnollinen kauneus, mutta hänen virheettömät kasvonsa ja kihartuvat olkapäiltä laskeutuvat tummat hiukset sokaisivat katseeni kauneudellaan yhä uudelleen.
>Ompa mukava tavata, Edward>, he molemmat tervehtivät kunnioittavasti ja hymähtivät yhteen sulautuen. Suoraan sanoen yllätyin heidän suomastaan ystävällisyydestään ja mielenkiinnostaan uusia tulokkaita kohtaan.
>Kuten myös>, vastasin kohteliaasti takaisin ja kättelin heitä molempia pidättäytyen kohtaamasta katsetta Carmenin kanssa.
>Carlisle, muistat varmasti Katen>, Eleazar väistyi kuistilta ja päästi eteensä nuoremman naisen; oletin hänen olevan ottotyttö Carlislen kertoman perusteella> ette olekaan nähneet pitkiin aikoihin.>
>Kuinka voisin unohtaa kaiken tämän>, Carlisle kätteli Kateksi esiteltyä nuorta naista.
Kate ei ollut lähellekään yhtä kaunis ja silmään pistävä, kuin ottoäitinsä. Hänen punaisenaan kimmeltävät silmät olivat toki kauniin omalaatuiset, mutta hänen luisevat kasvot ja hauraat kellertävän ruskeat hiukset eivät totta puhuen olleet hänen edukseen. Luonteeltaan hän tosin vaikutti sydämelliseltä ja toivotti minutkin Carlsilen ohella sydämellisesti tervetulleeksi.
Viimeisenä, muttei vähäisimpänä Eleazar esitteli toisen tyttäristään, Tanyè-Glorian, jota lyhyesti Tanyaksi kutsuttiin.
Hän muita vastoin omasi kauniin pitkän ja osittain kihartuvat kutrit, joita hän seisoskellessaankin korjaili useaan otteeseen. Tumman ruskeat silmät ja valkea täyteläinen iho kasvoissa erotti hänet muista perheen naisista Hänen tavastaan tarkastella minua uskoin erottavani muutamia seikkoja, jotka poikkesivat täysin muiden hänen perheensä jäsenten tavoista. Hänen silmänsä ja (uskoakseni) viettelevät eleet vaikuttivat suorastaan imartelevilta. En uskonut muiden jälleen-näkemisen huumassa huomaavan samoja piirteitä ja päätin antaa asian olla.
Myöhemmin Tanya itse tuli luokseni flirttailemaan ja ymmärsin hänen eleistään kiinostuksen merkit. Hienovaraisesti kuitenkin selvitin hänelle kantani; vasta muututtuani heidän kaltaisekseen olin joutunut opettelemaan kaiken uudelleen, enkä ollut ajatellut missään osin sielunkumppanini valintaa. Uskoin hänen ymmärtäneen pointtini, eikä hän enää ottanut asiaa uudelleen pöydälle. Ja tottapuhuen, jos edessäni olisivat olleet sisaret vierekkäin ja tilanteeni olisi ollut eri, olisin luultavasti valinnut hänen sijastaan vaaleamman Katen. En Tanyan kiusaksi, vaan ensitapaamisen perusteella hän tuntui säväyttävän tunnepuoltani enemmän. Jotakuinkin, en ollut heistä kummastakaan mahdollista ystävyyttä enempää kiinostunut.
Carlislen onnistui peitota itselleen kaupungin laidalta vasta remontoitu hirsimaja Groswell-metsän keskeltä aivan Espanjan ja Ranskan rajalta. Paikka vaikutti syrjäiseltä ja kaiken lisäksi Pearl-perheen asumukseksi muokattu vanha karjatila ei ollut kuin 12 mailin päässä. Majan lähistöltä löytyi ensimmäisellä vieraan maan metsästysretkeltämme useita kelvollisia riista-alueita, joilta saavutimme useita saksanhirvilaumoja, jotka ammentaisivat meitä vielä vuosien ajan. Paikka tuntui taivaanomaiselta.
Carlisle onnistui onnekseen pystyttää kaupungille uuden vastaanoton, joka ensimmäisten viikkojen aikana keräsikin useita asiakkaita. Hänen elämänsä jatkui täsmälleen siitä, mihin hän oli sen Solvangissa keskeyttänyt. Oli suuri ilo nähdä hänen ilonsa syttyminen uudelleen kaiken viime aikoina kokemamme jälkeen; hänen positiivinen ja rauhanomainen elämänasenteensa luultavasti olikin se salainen ase, joka esti minua sekoamasta tuolloin täysin.
Reneè:
4. Esme Anne Evenson
Ensiksi uskoin todella selviytyväni siitä kaikesta ilman suurempia menetyksiä, ehkä he jopa hyväksyisivät minut tasan sellaisena, kuin olin. Sitten äkkiä meitä olikin kahden sijasta kolme, joista hän minun lisäkseni oli vielä täysin untuvikko maailmamme kaikelle pahuudelle.
Esme Anne (tuolloin) Evenson muuntautui kolmanneksi osapuoleksi pientä vampyyriryhmäämme, mikä luovutti Carlislelle jälleen suuren vastuun vastasyntyneestä vampyyrista. Esme oli tuolloin 26 vuotias, aviomiehensä pahoinpitelemä ja lapsensa menettänyt nuori nainen, joka oli koetellut itsehillintäänsä useampaankin otteeseen itsemurhien tahoilla. Lopulta hän oli käynyt turhankin lähellä epäonnekasta toteuttamista ja hypännyt Briin laidalla sijainneen katetun sillan reunalta ja lähes taittanut niskansa 15 metrin pudotuksessa. Kuin ihmeen kaupalla hänet oli kiidätetty White Shinyn keskusklinikalle suoraan Carlislen valvomien silmien alle kuolleeksi luultuna. Carlisle oli havainnut hänen yhä olleen hengissä iskun jäljiltä ja muutti hänet vampyyriksi.
Esme oli yhdeksän kärsimysten täyttävän tunnin jäljiltä herännyt yhä tuskissaan ja hänestä heijastui samalla sekä pelko itsensä puolesta, että syvä onni kaiken häntä piinanneen pahuuden ja kivun loppumisesta. He ilmenivät tutuiksi Carlislen kanssa jo entuudestaan; kävi ilmi, että Esme 16 vuoden iässä oli ahkerasti harrastanut lännenratsastusta syntymäkaupungissaan, Ohion Columbuksessa ja oli katkenneen jalkansa kera nilkuttanut isänsä voimin Carlislen tuolloin paikkakunnalle perustamalle vastaanotolle.
Esmen tarinat hänen lapsuudestaan ja ihmiselämästään sisälsivät sekä turruttavaa raivoa, että sydäntä särkevää kauneutta. Jo ensivaikutelma hänestä oli puhtaan hyväsydäminen ja lämmin, mitä en osannut hänestä kaiken sen itsetuhoaallon ja väkivaltaisen avioliiton sumentaman kiertymän perustalta. Hänen äidillinen vaistonsa oli edelleen vahva, vaikka hän vasta aivan juuri oli menettänyt syntymättömän poikavauvansa. Tunsin vastustamattakin suunnatonta vihaa sitä sydämetöntä ja häntä muutenkin huonosti kohdellutta miestä kohtaan, jota hän ei kuitenkaan meille tahtonut ilmiantaa. Hän halusi aloittaa elämänsä uudelleen uudessa paikassa ja uudella alulla, minkä me yhteisvoimin Carlislen kanssa hänelle toki sallimme.
Esmen ja Carlislen välille alkoi jo ensimmäisten yhteisten viikkojen saatossa kerääntyä satunnaista kipinöintiä, jonka aluksi en olettanut merkitsevän liiemmin tippaakaan. Olin tuolloin havaitsevinani sekä Esmessä, että Carlislessa lämpimämpien tunteiden kerääntymistä, jotka nopeasti koostuivat heidän välilleen lämpimän ymmärtäväiseksi suhteeksi.
Samalla hän alkoi herättää äidillisiä tunteitaan myös minua kohtaan, mutta en ollut vielä tuolloin täysin valmis irtaantuakseni menneisyydestäni. Silti olin kutakuinkin valmis antaakseni hänelle tilaisuuden ja olisin valmis sisältääkseni hänet pieneen yhteisöömme. Huomasin tuolloin hänestä myös joitakin piirteitä, jotka pienissä määrin muistuttivat häntä omasta edesmenneestä äidistäni. Heidän maailmaa silmäilevä katseensa oli sama ja heillä molemmilla oli tuoreimman muistikuvani mukaan pitkät, punertavan ruskeat hiukset, jotka laskeutuivat kauniille kiharoille olkapäiltä alas. Aluksi olin jopa hiukan kismaantunut, sillä ehkä osittain toivoin hänen paikkaavan oman äitini jättämää paikkaa elämässäni.
Esme ja Carlisle alkoivat tuntea toisiansa kohtaan ystävyyttä suurempaa vetoa jo muutaman kuluneen vuoden aikana ja he sinetöivät ensimmäisen sitovan kihlauksensa Rochesterissa, New Yorkissa, minne muutimme vuoden 1923 vuoden alkupuolella. Siihen aikaan Rochesteriin pääsy ei ollut lastenleikkiä villitsevän karanteenin takia; siispä meidän oli kerättävä kaikki voitavamme ja ansaita kunnioittava maineemme kouluarvosanoin ja työansioin. Carlisle pystytti jälleen kerran oman yksityisen vastaanottonsa kaupungin laidalle, Esme kouluttautui kaupungin pikakurssilla floristiksi sisustusliikkeeseen ja minä hakeuduin ensimmäisten joukossa Chesterin vasta valmistuneeseen lukioon.
Reneè:
5. Rosalie Lilly Hale
Jälleen uusi maailma ja uusi kaipuu menneeseen. Aikaisemmin elämässäni kulkenut kiertokulku ei enää tuntunut tempaavan mukaansa. Olisin voinut vain sormen napsautuksella lopettaa sen kaiken; samoin tein.
Vuosi 1928 toi mukanaan New Yorkiin uudet tuulet kaikkien jo vanhentuneiden paholaisvainojen tilalle ja kaupungin ilmapiiri tuntui minulle ja perheelleni jo paljon suotuisammalta.
Tuohon aikaan lukio kesti pitkät viisi vuotta ja olin juuri läpäissyt ensimmäisen käyntini välttelevin arvosanoin. Olin päättänyt kohentaa kielitaitoani tulevaisuutta varten, sillä sekä englanti, että oikeaoppinen ranska olivat molemmat arvostettuja ominaisuuksia. Samoihin aikoihin omistauduin ensimmäistä kertaa myös musikaalisuuteen; pianon soiton muodossa.
Ajauduin muutamaa vuotta myöhemmin Rochesterin arvostettuun konserttoateljeeseen klassisen pianonsoiton tunneille, joiden perusteilla saisin tulevaisuudessa korkeammat arvot seuraavaa koulutusta tavoitellessani.
Vuoden 1930 alkusyksy kuljetti tuulessaan jälleen uuden tulokkaan laumaamme; muistan olleeni tuolloin vahvasti muutosta vastaan. Myöhemmin sitä vahvasti kaduttuani.
Rosalie Lillian Hale olin kaupungin arvostetuimman pankkiirin, sir. Jonathan James Halen tytär, joka korealla ulkonäöllään ja jääkylmällä luonteellaan oli kerännyt itselleen diivaprinsessan maineen. Hän oli lupautunut ranskalaispohatan vanhimman pojan, Royce King II:n vaimoksi ja kuuleman mukaan heidän kihlautumisensa oli jo sinetöity tulevan kesän suurhäiden toivossa.
Upporikas isä oli hemmotellut pienen prinsessansa piloille ja uhka-alttiiksi maailman vaaroille. Satunnaisesti poukkoileva rahakurssi teki kuitenkin äkkinäisesti uhmakkaan laskumuutoksen suhdanteisiin juuri tuona syksynä ja Halen pankkikurssit vetivät perheen varat konkurssiin.
Tuo valitettava muutos tilastoihin vaikutti myös Kingin valtaan ja Roycen itsetunto lopahti romahdusasteelle. Carlislen vastaanotolla tiuhaan vaihtuneiden juorujen perusteella saattoi käsittää Roycen retkahtaneen kansan pettymykseksi alkoholismiin. Kansan luottamus paremmistoon alkoi olla menetetty tapaus.
Tuona synkkänä syysiltana Carlisle oli lopettamaisillaan vastaanottoa yöksi ja kotiinpaluumatkallaan lähiökirkon editse hän löysi kauhukseen kadulta puolikuolleena riutuvan Rosalien, joka kärsi elämän ja kuoleman rajamailla. Carlisle tutki nopeasti Rosen ruhjeet ja totesi hänet sekä hakatuksi, että raiskatuksi; pahoinpidellyksi monella tapaa. Carlisle toi vaalean, nuoren naisen ruhjon majallemme ja muutti hänet osaksi perhettämme.
Rosalien muutos oli hänelle ruumiillisesti rankempi, kuin mitä se oli minulle ja Esmelle ollut yhteensä. Muutospureman jälkeen hän makasi kolme kokonaista päivää tiedottomassa tilassa, kunnes lopullisesti heräsi hätkähtäen todellisuuteen.
Rosen ylpeä persoona ei ollut muutoksen aikana muuttunut miksikään ja ensi töikseen hän alkoi puuskissaan tiuskia meille muille hänen puolestaan tehdyistä päätöksistä. Hän oli myös vahvasti vastaan Carlislen luomaa eläinten uhraamista ravinnoksi ihmisten sijaan. Rosalielta vei viikon päivät ymmärtää Carlislen hänen pieneen sievään päähänsä pakottamat uudistukset; hänen itsepäinen luonteensa ei tahtonut millään antaa periksi.
Koottuaan tuon viikon aikana itsensä ja pinttyneet ajatuksensa; hän tarvitsi aikaa itselleen, jotta saisi kostettua sekä sulhaselleen, että Roycen humalassa häntä pahoinpiteleville ystävilleen. Carlislen toivomat anteeksiantopyynnöt eivät hänen mieltään muuttaneet, mutta Rose lupasi kunnioittaa hänen tahtoaan ihmisen veren nauttimattomuudesta.
Ensitöikseen hän etsi käsiinsä Charles Inrichtonin ja Claudius McTrottin, jotka olivat häntä pahoinpidelleet, ja säikäytti heidät kaupungin laidalla sijaitsevaan sysimetsään, joka oli kaupunkilaisten keskuudesta tunnettu leudoista ja monipuolisista metsästysmahdollisuuksista.
Rosalien pimeässä kiiluvat punaiset silmät ja hänen vitivalkeana kauneutta uhkuva julmuus ajoi heidät Rosen johdosta yhä syvemmälle metsään; suoraan syrjän suuhun. Rosalie syrjäytti suutuspäissään Charlesin lähes kilometrin korkeudesta jyrkänteeltä alas suoraan sorakivikkoon ja Claudiuksen hän ajoi paikallisten metsästys-seurueitten maille ja kidutti hänet kuoliaaksi useiden valmiuteen kivitettyjen karhunrautojen avustuksella.
Tämän jälkeen hän metsästi kostonhimoisena käsiinsä Roycen, joka oli isänsä tavoin aikeissa poistua maasta kansanpetosten vuoksi. Rosalie kuitenkin ennätti hänet ajoissa ja johdatti hänet samaiseen metsään, kuin hänen ystävänsäkin. Metsässä jo vuosia virunut pahuudestaan tunnettu Irlannin-susilauma sai tehtäväkseen kiduttaa Rosalien puolesta Roycen hitaasti kuoliaaksi. Rosalien saatua kostonsa hän palasi perheemme pariin ja alkoi sopeutua yhteisiin tarkoituksiin, kuitenkin jokseenkin vastahakoisesti.
Hänen ylpeä luonteensa koki myös kovan kolahduksen, sillä hän pääsääntöisesti oletti, että minä muiden mukana automaattisesti lankeaisin hänen lumoavan kauneutensa lumoihin ja alkaisin lemmiskellen kilpailla hänen auttamattomasta huomiostaan.
Hänen omalletunnolleen oli kuitenkin kovin vaikea ymmärtää, että vaikka hän oli monin tavoin viehättävä ja hänen ylpeä juhlavuutensa oli jokseenkin säädyllisissä määrin hieman seksikästäkin; en kuitenkaan tuntenut häneen sen suurempaa vetoa. Hänen persoonassaan yksinkertaisesti olisi ollut aivan liian paljon sulatettavaa.
Hänen tuomansa lisä perheeseemme alkoi käydä minulle henkisesti liian raskaasti ja koin väkinäisesti tarvitsevani täysin omaa aikaa. Siispä lähdin sekä Carlislen, että Esmen estelevistä pyynnöistä huolimatta ensimmäistä kertaa elämässäni itsenäisesti takaisin kotiseuduilleni, Italiaan. Toivoin sieltä löytäväni kaipaamiani vastauksia, joiden apu oli minulle elämää edellyttävää. Siispä annoin itselleni ja muistoilleni rakastamiani tunteita uhkuvan vallan.
Navigaatio
[0] Viestien etusivu
[#] Seuraava sivu
Siirry pois tekstitilasta