Leijonankita, K-16

[Lavande]

Nimi: Leijonankita
Kirjoittaja: Minä
Ikäraja: K-16
Genre: Draama
Varoitukset: Väkivaltaa, lievää seksuaalista sisältöä.
Yhteenveto: On vuosi 1827. Orvoksi jäänyt, sitemmin vampyyrilordi Dwyren kanssa liittoutunut Beth on seurannut uutta isäntäänsä Englannista Euroopan halki, määränpäänään Verdenin pikkukaupunki. Elämä Erlebergin kartanossa ei tietenkään ole helppoa, kun sattuu olemaan talon ainoa ihminen ja varmasti ainoa miesten vaatteissa piilotteleva tyttö. Jokaisella talossa ja sen lähipiirissä on kuitenkin omat ongelmansa, jotka pikkuhiljaa kasautuvat mittavaksi vyyhdiksi...

*

1. Luku

Mukulakivikadulla sattui olemaan tavallista epäsäännöllisempi kivi, johon osuessa kiesit heilahtivat voimakkaasti. Oikeanpuolimmaiseen pyörän vahvistuksiin tuli vakava lommo, ja kyydissä olevista kahdesta hahmosta pienempi valahti vaarallisen lähelle kärrynpyörää. Ajurin paikalla istuva tarttui viime tipassa kaatuvaa hahmoa hihasta ja matka jatkui.

He ohittivat taloja katuja ja rakennuksia, joiden nimet oli painettu ohuin kirjaimin ohuisiin kyltteihin, joita ei näin pimeällä ollut kukaan lukemassa. Heikko sumu verhosi Bremeniä, ja oli kylmää ja kolkkoa, kuten syysöinä nyt yleensä. Kiesit pysähtyivät erään kolmikerroksisen talon eteen. Sisältä loisti himmeä valo, ja oven pielessä roikkuva kyltti olisi kertonut sen olevan majatalo ja ehkä vielä nimenkin, ellei sää olisi kuluttanut kirjaimia pois.

Ajuri nousi kieseistä pois ja kiersi auttamaan pienemmän miehen alas. Tämä oli hieman hämäävää, tosiasiassa nimittäin ajuri oli aatelismies, ja pienempi mies oli hänen palvelijansa, ja oikeastaan tyttö. Samaisena yönä oli kuitenkin tapahtunut paljon asioita, kuten erään talon palaminen, hieman tappelua ja ammuskelua, joilla ei enää ollut oikeastaan sen suuremmin väliä. Lopputulos oli kuitenkin se, että aatelismies, oikeammin lordi Cyprian Acario Dwyre (vaikkei tässä maassa titteliä tunnettukaan), oli pahasti palanut, ja häntä oli ammuttu useamman kerran. Lisäksi hänen talonsa oli palanut, tai saattoi olla, että se oli saatu sammutettua, mutta paluu sinne ei ymmärrettävästi ollut houkuttelevaa.  Viimeisimpänä oli vielä se, että hänen palvelijansa oli ollut liian kauan ulkona vähissä vaatteissa ja tämä oli sairastunut äkillisesti niin, ettei tämä edes pysynyt kunnolla tajuissaan. Hän katsoi Valentinea pitkään, eikä mitenkään lämpimästi (vampyyrit eivät tosin kyenneet tekemään mitään kovin lämpöisesti). Pelkkä vilustuminen oli lannistanut tämän täysin hyödyttömään tilaan. Acariota oli ammuttu, useasti, mutta ei hän sen takia tuupertunut muiden vastuulle. Tai no, oli hän itse asiassa, mutta nyt olikin kyse nykyhetkestä. Palauttaessaan kiesejä hän tuli vielä ajatelleeksi, että Valentine oli ainoa ihminen, jota hän ei jättäisi pihalle jäätymään. Eikä sekään ollut mitenkään lämmin ajatus.

Acario kiersi korttelin sen talon eteen, johon hänen oli määrä palauttaa kiesit. Oli ollut vaikeaa saada minkäänlainen kulkuneuvo nopeasti käyttöön keskellä yötä, varsinkin kun puolet hänen kasvoistaan olivat palovammojen turmelevat ja hänen kävelynsä melko nilkuttavaa, näin ollen ajaen jokaisen selväjärkisen pakoon. Raha oli kuitenkin puhunut tälläkin kertaa omaa kieltään, se ja kiesien omistajan likinäköisyys. Acario arvosti omaa kunniaansa ja omaatuntoaan, mistä johtuen hän mieluummin saattoi kiesit määrättyyn paikkaan, vaikkakin se rehellisesti sanottuna sattui paljon, kuin että olisi antanut asian olla. Ikävä kyllä hänen oikeudentuntonsa ei nähnyt mitään pahaa itse omistajan, levätköön rauhassa, surmaamisessa. Hänen oikeudentajussaan valehtelu ja omistusrikkeet olivat huomattavasti isompi paha, kuin silloin tällöiset henkirikokset.

Palatessaan hän huomasi majatalon edessä toisen ihmisen. Raavas mies kävi läpi Valentinen taskuja ilmeisesti rahan toivossa. Turha toivo , Acario ajatteli. Hän rykäisi vaimeasti ja mies käännähti ympäri säikähtäneenä. Tämä piteli kädessään likaista keittiöveistä, joka näytti melko tylsältä.

"Kuka siellä?!" mies sanoi ympärilleen pälyillen. Veitsi seurasi katsetta.

"Iltaa."

Mies siristi silmiään, muttei ilmeisesti erottanut mitään vähääkään kauempana olevaa.
"Alkakaaha kalppia, muute poika saa pari ylimääräistä puukkosuudelmaa", tämä sanoi ja yritti hymyillä karskisti päälle.

Mitä tuohon nyt saattoi sanoa? Acario ei uskonut pystyvänsä keksimään mitään niin omaperäisiä ilmaisuja kuin ’puukkosuudelma’.
"Mitä jos te nyt lähtisitte vain suosiolla kotiin?" hän ehdotti ja käveli rauhassa kohti miestä, joka kuitenkin laski veitsen Valentinen kurkulle.

"Pysykää siellä! Minä tapan hänet muuten!"
Ei hän pysynyt, mutta hänen oli pakko pysähtyä miehen oikeasti hipaistessa veitsellään Valentinen kurkkua niin, että tuoreen veren tuoksu levahti ilmaan. Hän työnsi seikan väkisin mielestään ja lähestyi miestä niin nopeasti, että tämä panikoitui ja yritti iskeä veitsellä häntä.

Acario sai viimein miehestä otteen Valentinen rimpuillessa kauemmas. Tiesinhän minä, hän ajatteli. Teeskentelijä. Hän kumartui miehen kaulan puoleen ja puri.
Veitsi kolahti pudotessaan kivetykselle. Sitten oli taas hiljaista.

~*~

Beth Mitgleid heräsi hiestä nihkeänä kapeassa vuoteessa hieman tunkkaisiin täkkeihin haudattuna, nukkumisesta väsyneenä. Hän yritti nousta sängystä, tajuamatta itsekään mitä teki, mutta peittojen paino ei antanut myöden.

"Lääkäri tulee kohta", sanoi miehenääni. Se oli hänen isäntänsä, siitä Beth oli varma, mutta hänen päänsä tuntui niin raskaalta, ettei hän jaksanut alkaa etsimään tätä huoneen hämärässä, saati vastata. Hän ei jaksanut miettiä missä oli tai miten oli sinne joutunut. Oveen koputettiin ja luiseva vanha nainen päästi sisään pyöreän miehen, jonka kulmakarvat kasvoivat yhteen.

"Onpa täällä hämärää", mies sanoi sillä murteella, jota tällä seudulla puhuttiin, ja jota Bethin oli hankala ymmärtää. Mies toi Bethin sängyn viereiselle pöydälle kantamansa kynttilän. "Iltaa, minä olen teidän lääkärinne. Nimi on Mittelmann"

"Iltaa, herr Doktor", Beth vastasi säyseästi, eikä tarjoutunut esittäytymään. Nykyään hän ei oikein tiennyt mitä nimeä käyttää, sillä kukaan ei kutsunut häntä Bethiksi, tai Mitgleidiksi. Ja sikäli kun hänen isäntänsä käyttämä ’Valentine’ kuulosti enemmän italialaiselta myrkyttäjältä, kuin 17-vuotiaalta, hieman hukassa olevalta tytöltä, ei hän viitsinyt pyytää ketään kutsumaan häntä silläkään nimellä.

Mies auttoi hänet istumaan, kyseli vointia ja sarjan terveyttä koskevia kysymyksiä. Beth vastaili melko varautuneesti ja vilkuili levottomasti ympärilleen.
"Me olemme kyllä kahden", lääkäri kertoi, "Mikä on kyllä harmi, sillä vasta viime viikolla sain tilaamani kuulotorven, ja tätä kelpaisi esitellä. Riisukaahan paitaanne niin kuunnellaan kuitenkin, josko teillä on vaikka sydänvikaa tai keuhkosairautta."

Beth avasi vastentahtoisesti paitaansa ja sipaisi maantienharmaan otsatukkansa sivuun. Häntä hävetti riisuutua vieraan miehen edessä, mutta hän pelkäsi keuhkotauteja. Hän pystyi nimeämään heti ainakin neljä romaania, joissa joku vähitellen menehtyy keuhkotautiin, yskien välillä traagisesti verta nenäliinaansa.

Mies huomasi rintakehän ympäri käärityn pitkän liinan painaessaan puisen laitteen kankaan yläpuolelle, muttei sanonut mitään. Seurasi hiljaisuus, jonka jälkeen lääkäri painoi korvansa torvelle ja kuunteli. Beth olisi halunnut tietää, mitä tämä oikeastaan teki, muttei kehdannut enää kysyä.

"Sydän ainakin kuuluu olevan kunnossa. Meillä on tässä nyt hieman aikaa, katson seuraavaksi käsivarttanne. Näkyy olevan hyvin siististi ommellut tikit, jotka sopisi poistaa", lääkäri sanoi ja pisti kuuntelukoneensa pois. "Mitä jos te hieman kertoisitte itsestänne sillä aikaa."

Lääkärin sanat osuivat arkaan paikkaan. Kaikki tuntui olevan Bethille hieman kyseenalaistettua, varsinkin näin kuumeessa. Hänen elämänsä varsinkin. Oli kuitenkin tärkeä puhua, eihän tiennyt koska hänen nenäliinansa värjäytyisi punaiseksi.

~*~

Tohtori Mittelmann puhdisti pinsettejä ja pieniä lääkärinsaksiaan korostetun hitaasti. Kotona häntä odotti taas onnellinen perhe-elämän arki: tyhjä talo, vaimo oli yleensä alkuiltaan mennessä sammunut seurusteltuaan useamman tunnin viinakaapin kanssa, ja heidän kaksi poikaansa yleensä naisissa, tai muuten vain lokaamassa hänen nimeään.
Täällä hänen seurassaan oli nimetön sairas ulkomaalainen tyttö, joka yritti käydä miehestä, puhui hieman kieliopin vierestä ja näytti melko näännytetyltä. Tällaiset asiat olivat aina mielenkiintoisia, ainakin Mittelmannista.

Tyttö vilkaisi vähän väliä ympärilleen. Mittelmann vakuutti jälleen, ettei huoneessa ollut kuin he.
"Minun isäni muutti nuorena Preussista Englantiin ja nai äitini, jonka perinnöksi saamalla maatilalla me asuimme. Minä olin ainoa lapsi, en kuitenkaan mikään silmäterä sukupuoleni vuoksi."

Ja siksi te siis yritätte olla mies, tohtori ajatteli ja onnitteli itseään osuvasta diagnoosista.

"Sain melko... sekalaisen kasvatuksen. Vietin usein aikani palveluskunnan lasten kanssa. Äiti ei tietenkään pitänyt siitä, mutta heillä alkoi mennä jossain vaiheessa huonosti. Taloudellisesti siis. Isäkään ei enää pakottanut minua opiskelemaan saksaa", tyttö jatkoi, enemmän itselleen kuin ainoalle kuulijalleen, "Sitten minun sulhaseni jäi kiinni petoksesta ja murhasta, eikä edes kauaa sen jälkeen kuin minä tulin Englantiin ja minä... Ei, ei se niin mennyt. Ei minulla ole mitään kihlattuja ollut. Äiti siis kuoli ja isäkin kuoli. Isä poltti talon ja kuoli omaan nojatuoliinsa. Ainakin luulen. Minunkin olisi ehkä pitänyt palaa, mutta olin livahtanut salaa ulos."

Tohtori leikkasi tikkejä auki saksillaan. Kuumehoureita...

"Silloin minä sain tietää, että meillä oli velkaa hieman enemmän eräälle herra Garretille. Hän oli joko alueen rauhantuomari, tai tämän ystävä, sillä jotenkin hän sai ajettua asiansa oman mielensä mukaan... Häntä kai harmitti menettää rahaa, mutten usko hänellä olleen pitkään aikaan mitään toivoa saada mitään siitä takaisin. Kun hän sai tietää, että minä olen elossa ja ilman huoltajaa, vaati hän minut velkavankeuteen ja sai naurettavan helposti huoltajuuteni. Kai hän halusi kostaa edes jollekulle."

Seurasi taas tauko. Kaikesta hidastelusta huolimatta tikit oli jo vedetty pois. Kai hän voisi teeskennellä pyyhkivänsä pinsettejä ja saksia ainakin muutaman minuutin vielä.

"Minä tapasin A-- isäntäni metsässä eräänä yönä, värjöttelin nuotion ääressä..." Tyttö pudisti äkillisesti ja hänen puherytminsä kiihtyi. Hiki kiilsi kynttilänvalossa ja silmien valkuaiset loistivat hieman karmivasti.

"Ei se niin mennyt! Ei mennyt, uskokaa pois! Suokaa anteeksi, herr Doktor, kuume tekee hieman sekavaksi. Minut... minut siis lukittiin kellariin. Useammankin kerran oikeastaan, siellä oli pimeää ja siellä oli eräs pilari, huoneen perällä." Puherytmi rauhoittui taas. "Tai patsas, miten sen nyt ottaa. Se näytti ylempää aivan kuin hopeiselta rintakuvalta, ei sellaiselta roomalaiselta yksityiskohtaiselta, vaan melko karkealta. Se oli suljettu lukolla, minä kokeilin avata sitä uteliaisuuttani ja se meni rikki, koko patsas mureni. Niin minä tapasin isäntäni."

Häh? Tohtori puristi pinsettejä tyytymättömänä. Tarina alkoi mennä liian fantastiseksi ja sekavaksi. Jos hän olisi ollut kirjailija, tai edes tuntenut jonkun alalla olevan, tästä olisi saattanut saada hyvän seikkailukertomuksen. Tytöllä ei ollut kuumetta, vaan roimakaupalla alilämpöä. Siitäkin näemmä sai houreita. Joka päivä näemmä oppi jotain uutta.

"Eihän hän nyt ole täällä?" tyttö kysyi hieman huolestuneena. Mittelmann vakuutti taas, ettei huoneessa todellakaan ollut kuin he kaksi, mutta samassa hän tuli ajatelleeksi hieman apeasti hymyillen, että isäntä taisi tietää palkollisensa sukupuolen. Hänen hymynsä ei kuitenkaan jatkunut pitkään, neidin ranteilla ja käsivarsilla oli useita pienen kaaren muotoisia arpia ja tulehtumajälkiä ja yksi oikein iso ja ilmeisesti tylpällä esineellä tehty rosoinen haava, joka näytti hyvin tuoreelta.

"Me teimme sopimuksen, koska halusimme molemmat ulos. Minä annoin elämäni, ei vaan siis vereni piti sanoman, ja hän vannoi olla surmaamatta minua. Minä tiesin totuuden hänestä heti kun näin hänet, ehkä olen lukenut sen kertomuksen liian monta kertaa. Hän johti meidät pois, eri reittiä kuin mitä minut oli tuotu sinne ja ulos päästyämme hän ei päästänytkään minua lähtemään, vetosi sopimukseen. Ihan hyvä toisaalta, nyt jälkeenpäin katsottuna, en tiedä mihin muualle olisin lähtenyt. Pelkäsin herra Garretin lähtevän perääni, mikä osoittautui ihan aiheelliseksi, joten päätin pukeutua miesten vaatteisiin. Sen jälkeen olemme matkustaneet tänne."

"Onko isäntänne hyvä teille?" kysyi lääkäri mietteliäästi. Hän tuskin osaisi tehdä mitään tytön hyväksi vaikka vastaus olisi kuinka kieltävä.

"Kyllä, hän vain unohtaa toisinaan, että minun täytyy syödä. Toisinaan hän vaatii niin paljon. Kaikki aateliset olettavat aina heidän lausuessa ääneen mielihalunsa jonkun juoksevan toteuttamaan sen."

Viimeiseen lauseeseen tohtori Mittelmannkin olisi voinut yhtyä. Hän oli kuitenkin nähnyt 'isännän' aiemmin samana päivänä ohivilaukselta, pitkähkö kalpea mies, jonka musta tukka oli vanhanaikaisen pitkä, melkeinpä kihara ja taakse nauhalla sidottu. Mies olisi käynyt hyvin vanhan venetsialaisromaanin konnasta (vaikkei Mittelmann kylläkään koskaan ollut lukenut ainoatakaan, mutta tuollaisia miehiä hän ajatteli niiden olevan väärällään). Lisäksi tämä oli ollut niin kärsivän näköinen, että tohtori oli luullut tätä potilaakseen. Olkoonkin erikoinen mies, mutta tuskin nyt kukaan aatelinen tällaisessa keskiluokan majatalossa yöpyisi. Majatalon pitäjä, joka Mittelmanninkin huoneeseen ohjasi, ei ollut sanonut sen kummempia miehestä, vain, että potilas oli tämän palkollinen.

Tohtori nousi seisomaan. Satutuokio oli ilmeisesti päättynyt, ja hänkin uskoi olevansa valmis.
"Te olette melko oudolla tavalla vilustunut, mutta lienette parantuvan. Jätän piialle hoito-ohjeet. Olkaa nyt varovainen, olette niin heikossa kunnossa, että pienetkin taudit voivat käydä kohtalokkaiksi. Keskittykää vahvistamaan kehoanne."

Tyttö oli ilmeisesti nukahtanut. Tohtori rypisti otsaansa ja teki lähtöään. Kai hän joutuisi selostamaan kaiken jollekulle piioista. Ovella hän käännähti vielä vilkaistakseen tajutonta potilastaan, mutta silloin joku tarttui häntä hartioista, kynttilä sammui ja--

~*~

A/N:
Bonjour ja paljon kiitoksia niille, jotka jaksoivat lukea Kommenteista ollaan erittäin kiitollisia, niin risuista kuin ruusuistakin-

[Lavande]

2. luku
Kotona

Oli satanut tauotta yli viikon. Tarkemmin ajateltuna sade saattoi hyvinkin tauota päivisin. Aina öisin kuitenkin, kun Acario oli hereillä, ja oli katsonut ulos, sade oli verhonnut laiminlyödyn puutarhan ja kaiken sen takanakin. Ei millään näistä asioista sinänsä ollut mitään merkitystä, sillä juuri nyt Acario ei ollut lähdössä mihinkään. Ei niin, että hän olisi jaksanutkaan sen terävän kivun kanssa, joka rajoitti hänen liikkumistaan huomattavasti. Hän kesti kyllä kipua, muttei tällaista liikuntarajoittuneisuutta, eikä jaksanut suhtautua asiaan enää niin filosofisesti. Hän tiesi tarvitsevansa apua, ja olikin lähettänyt Bremenissä ollessaan kirjeen ystävälleen, jonka uskoi voivan olla avuksi.

Ensimmäisen kerroksen läntisin ovi. Hän koputti oveen muodollisesti ennen kuin astui sisään ja käveli hiljaa Valentinen sängyn viereen. Jälkimmäinen nousi heti istumaan sängyltään ja tervehti tulijaa.

"Ajattelinkin, että olisit hereillä", Acario sanoi ja istuutui tuolille sängyn viereen. Hän kielsi Valentinea nousemasta sängyltä. He katsoivat toisiaan silmiin hetken, kunnes Valentine pudotti katseensa lattiaan, kuten yleensäkin.
Hiljaisuus seurasi.

"Oliko teidän arvollanne jotain asiaa minulle?" Valentine kysyi ja oikoi paitaansa näyttääkseen edes jotenkin siistiltä. Turha vaiva.

"On", Acario myönsi ja risti kätensä, "Mutta ajattelin, että sinulla olisi kysyttävää."

"Ai, no sitten..." Pieni tauko. "Me emme ole enää siinä majatalossa." Toinen tauko. "Missä me olemme?"

"Kotona", Acario vastasi lyhyesti ja maisteli sanaa. Hän antoi samalla katseensa kiertää huoneessa, seinien punertavassa tapetissa ja ikkunoiden peittävissä paksuissa verhoissa. Hänestä ei tuntunut vielä täydellisen kotoisalta, ainakaan nyt kivun kanssa. Lisäksi häntä jaksoi ihmetyttää, kuten ennenkin, kuinka paljon asiat saattoivat muuttua. Puut, jotka oli istutettu vain muutamaa vuotta ennen hänen… lähtöään, olivat nyt niin isoja, että osan saisi kaataa. Kaataa, ennen kuin hän oli ehtinyt edes istumaan niiden alla.

"Teidän kotonanne, sir? Oletteko vuokranneet toisen talon?" Valentine näytti hieman typertyneeltä.

Acario pudisti päätään kevyesti. "Minä olen rakennuttanut tämän talon." Siitä oli kauan aikaa, mutta hän muisti vieläkin arkkitehdin toivottomat pään pudistelut hänen ehdotuksiinsa, jotka olivat olleet miehelle liian utopistisia toteutettaviksi. Olivat he päässeet edes jonkinlaisiin kompromisseihin.

"Kuinka kauan minä oikein sairastin?" kysyi Valentine. Acario hymähti. Valentine harvemmin yritti sanoa mitään hauskaa, ainakaan hänelle. Huomautus olisi ehkä pitänyt kirjoittaa muistiin. "Miten me edes yhtäkkiä päädyimme tänne?"

"Etkö muista vaunumatkaa majatalolta kaksi yötä sitten?" Acario kysyi, muttei jäänyt odottamaan vastausta. "Kuitenkin, tämä on minun kotini, näette sen paremmin ehkä sitten ulkoa käsin. Crewe tietää talon asiat minua paremmin. Täällä on paljon työtä ja vähän palveluskuntaa, joten toivoakseni olet työkunnossa mahdollisimman pian. Lisäksi me odotamme vierasta, ja ajattelin, että olisi hieman sopimatonta, mikäli et olisi paikalla."

Valentinen katse kohosi uudelleen uteliaana uudesta tiedonmurusta.

"Eräs vanha ystäväni", Acario vastasi, ennen kuin kysymys lausuttiin ääneen. Valentinen huonosti kätketty tyrmistys ärsytti häntä, varsinkin kun Crewella oli ollut melko lailla sama ilme kasvoillaan kun asiasta oli kerrottu tälle. Kyllä hänellä oli ystäviä. Tai, no,  ystävä. Hän oli jo nousemassa tehdäkseen lähtöä kun Valentine keskeytti hänet hyvin nöyrällä äänellä.

"Kuoliko se mies?"

Kuka?
Ilma heidän ympärillään tuntui jähmenevän. Hyvin tahditon aiheenvaihdos. Hän olisi halunnut puhua uusista seinäpapereista, eikä kuolemasta. Acario kävi rauhallisesti läpi kaikkia viime päivinä, syystä tai toisesta, kuolleita miehiä, joita Valentine mahdollisesti piti merkittävinä, muttei keksinyt ainuttakaan. Joten hän arvasi, oikein.

"Se ryöstäjä, joka luuli löytävänsä taskuistasi jotain arvokasta? Ei, en usko, että kuoli."

Valentine ei sanonut mitään, mutta Acario tiesi tämän olevan huojentunut, vaikkei ymmärtänytkään syytä.

"Te vain teeskentelitte tajutonta sinä iltana, ettekö vain?" kysyi Acario haastavasti. Hän oli nähnyt Valentinen makaavan maassa niin kauan, kunnes pääsi pakoon. Hänen piti loppuviimeksi aina hoitaa tällaiset asiat.

Valentine näytti melkein hymyilevän, mutta vakavoittikin kasvonsa viime tingassa.
"Ei sir, ette voi kuvitellakaan millaista on tulla tajuihinsa märässä maassa maatessaan."

Olisi ollut paljon muutakin, jota Valentinelle olisi kannattanut mainita, mutta ne muuttuivat jokseenkin merkityksettömiksi. Valentine ei ollut enää missään kuolemanvaarassa, joten Acario saattoi keskittyä muihin asioihin. Hän oli nimittäin ollut huolestunut Valentinesta jossain määrin (mikä oli jo paljon sanottu) sen jälkeen, kun majatalon piika oli pelästyneenä sanonut, ettei potilaalla ollut kuumetta, vaan 'otsa kylmä kuin ruumiilla' ja manannut, että 'kuolema puski jo porstuassa'.
Kuolleet ihmiset tosiaankin ovat kylmiä, Acario myönsi.

~*~

Oli pakko nousta ylös. Isäntänsä lähdettyä Beth olisi halunnut vielä nukkua, mieluiten vuoden tai pari, mutta mitä luultavammin hän ei enää olisi herännyt, eikä makuuhuone ollut erityisen lämmin tai kutsuva. Joten hän nousi, huojuen, ylös. Silmät lattian kylmyydestä vetistyen hän haki katseellaan kenkiään ja päällysvaatteitaan, ottaen tavoitteekseen häpeilemättömän yksinkertaisten perustarpeiden tyydyttämisen.

Huoneesta lähti kaksi ovea, joista ensimmäinen ei auennut. Siitä Acario oli juuri kulkenut, eikä Beth alkanut kyseenalaistamaan miksi ovi nyt oli lukossa, vaan kulki viereisellä seinällä olevasta ovesta käytävään. Oven käyminen sai pölyn liikkeelle ja Bethin yskimään. Käytävällä ei ollut ketään. Hän sai kävellä aikansa ennen kuin löysi minnekään. Edellinen talo, jossa he olivat asuneet oli ollut sekin synkkä, kylmä ja autio, mutta se oli sentään ollut kaupungissa, asutuksen keskellä. Beth oli raottanut raskaita verhoja aina ikkunan nähdessään. Ulkoa avautuvat näkymät paljastivat joko huonohoitoisen näköistä puutarhaa ja pihaa, tasaista sadetta tai autiota maisemaa.

Nälkä sai pidettyä hänet liikkeellä tutkimusmatkallaan. Beth löysi kylmään keittiöön hetken hakemisen jälkeen, eikä sielläkään ollut ristin sielua. Vanhan lankkupöydän päällä oli kuitenkin kulho, ja kulhossa omenoita. Muuta ruokaa, edes leipää, ei ollut näkyvissä. Joku oli kuitenkin ollut täällä aiemmin, Beth päätteli. Vaikka hänen isäntänsä olikin tänään ollut mukavalla tuulella, tai vähintäänkin myötämielinen, Beth ei uskonut, että tämä olisi tullut ajatelleeksi noutaa jotain syömistä kenellekään muulle kuin itselleen, ja Beth erosi makutottumuksillaan Acariosta aika lailla.

Katseltuaan ympärilleen hetken hän löysi veitsen, ja paloitteli omenan pienemmäksi. Kädet tärisivät. Omenoiden kirpeys sai syljen kohoamaan suuhun. Hän istui pöydän äärellä ja söi pieniä paloja kaikessa rauhassa, kunnes alkoi hämärtää. Beth tiedosti, että hänen olisi pitänyt lähteä, mutta uusi matka aution talon halki sai hänet arastelemaan. Ajateltuaan asiaa hetken hän ei nähnyt paljoa eroa sen välillä, viettäisikö yön samassa huoneessa kuin edellisenkin vai istuisiko kaikessa rauhassa keittiössä, veitsen ja muutaman omenankaran seurassa.

Pian oli jo liian pimeää kulkea valaisemattomassa talossa. Beth nousi tuoliltaan ja käveli ikkunan ääreen. Hän toivoi, että Acario olisi ilmaantunut jostain juttuseuran toivossa, mutta hänestä tuntui, että tänään oli turha toivoa. Keittiöstä vei pieni ovi autiolle pihalle, mutta sateen ja kylmyyden takia hän oli päättänyt pysyä sisällä. Hän tihrusti ulos ikkunasta ja toivoi ettei olisi ollut yksin vieraassa paikassa. Pihalla oli synkkää, mutta sade oli tauonnut. Jossain vaiheessa pilvet ilmeisesti hajaantuivat, sillä taivaalta erotti jo tähtiä.

Pihan toisella puolella oli joku, Beth tajusi. Hän näki harmaan hahmon lähestyvän huojuvin askelin. Ensin Beth ilahtui, hänen ei tarvitsisi olla yksin. Sitten hänen ilonsa lakastui, sillä lähestyvässä naisessa (sillä hameen helma erottui kyllä) oli jotain pelottavalla tavalla kummaa. Tämä horjui ja käveli epäsäännöllisesti, ei kuitenkaan kuin humalassa, silti ilman lyhtyä tai mitään, ja pysähteli välillä. Kuului omituisia naksahduksia, eikä Beth toivonut enää tulijan tulevan minnekään hänen lähelleen. Hän tunsi hien kohoavan otsalleen, eikä tiennyt olisiko hänen pitänyt mennä ulos, mutta mistään hinnasta hän ei silti sitä olisi tehnyt. Nainen tuli lähemmäs ja näytti itse asiassa vaihtaneen suuntaa, kunnes ilmestyi suoraan ikkunan eteen. Beth perääntyi ikkunasta äkisti ja olisi varmasti huutanut ellei olisi jo purrut huultaan. Harmaakasvoinen nainen painoi tuijottavat kasvonsa lasiin, pitkä tukka kieppuen vapaana. Beth väisti sameiden silmien katsetta ja oli jo päättänyt juosta karkuun. Hän oli juuri ehtinyt oviaukkoon kun törmäsi johonkuhun. Beth menetti tasapainonsa ja kaatui. Naurunremakka.

"Kukas se tänne on eksynyt?" sanoi joku saksaksi, ilmeisesti mies. Tulija, tai tulijat, sillä naurusta päätellen heitä oli useita, eivät vaikuttaneet ollenkaan ystävällisiltä, mutta Beth oli silti melko helpottunut, että joku puhui.

"Älkää päästäkö Leonia sisään", sama ääni jatkoi hiljempaa, muttei Bethille. Beth yritti nousta seisomaan, mutta joku tönäisi hänet takaisin kumoon. Lisää naurua.
"Tiedä paikkasi", joku sihahti ja tarttui häntä kiinni liivin etumuksesta ja nykäisi pystyyn. Beth yritti vilkuilla tulijoita, muttei pystynyt pimeässä erottamaan muuta kuin epämääräisiä siluetteja. Hän ei osannut oikein suhtautua tilanteeseen, sillä töniminenkin mukaan luettuna häntä pelotti huomattavasti vähemmän kuin äsken. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt miksi häntä kohdeltiin näin huonosti.

"Kuunnelkaa, sen sydän hakkaa kuin jäniksellä."

"Sitä ollaan aika kaukana kotoa", se, joka Bethiä piteli sanoi. Siihen asti hän oli ajatellut näkevänsä painajaista, mutta 'koti' palautti hänen mieleensä, että Acario oli nimittänyt tätä paikkaa kodikseen. Eli tästä tulisi Bethinkin koti, ja täällä oli siis pärjättävä.

"Sinä olet varmaan Crewe", Beth sanoi, unohtaen hetkeksi kohteliaisuudet.

~*~

Crewe istuutui pöydän ääreen, hätistäen keittiön tyhjäksi. Oli vain hän ja tuo, miksi sitä nyt sitten saattoi sanoa. Epäkohtelias ja huonotapainen likainen nulikka. Pelkuri. Ja paitakin oli likainen. Crewe suoristautui tuolissaan ja katseli, kuinka se haparoi istumaan. Sen sydämen lyönnit ja nopea hengitys täyttivät koko huoneen. Crewe tunsi oman janonsa.

Ei Crewe oikeastaan tiennyt itsekään, miksi oli istunut sen seuraksi. Ehkä hän halusi tarkkailla sitä hetken, olla hiljaa ja pitää sen jännityksessä. Ei kestänyt kuitenkaan kauaa, kun se rauhoittui. Sydämen lyönnit tasaantuivat hiljalleen ja rahiseva hengitys hidastui normaaliksi. Crewe ei oikein tiennyt mitä ajatella siitä. Kun hänen isäntänsä, mestarinsa ja messiaansa oli palannut hän ei ollut tiennyt mitä odottaa. Hän oli ollut haltioissaan tämän paluusta, oltuaan kolmisenkymmentä vuotta erossa. Sitten toisaalta hän oli ollut kauhuissaan. Crewe oli tehnyt nuo samaiset kolmisenkymmentä vuotta mitä halusi, ilman auktoriteettia. Ja nyt hänen auktoriteettinsa oli palannut kotiin.

Lordi Dwyrella oli kaiken lisäksi tuonut mukanaan tuon, joka istui nyt Crewea vastapäätä. Siitä oli varmaan epämukavaa istua pimeässä, mutta Crewe ei välittänyt. Hän oli joutunut kantamaan sen sänkyyn, koska se ei ilmeisesti ollut itse osannut kävellä. Hänen mestarinsa ei ollut maininnut muuta, kuin käskenyt Crewen viedä kanssamatkustajansa vapaaseen makuuhuoneeseen. Myöhemmin hän oli poikennut ja kysynyt Crewelta huoneesta jokseenkin hajamielisenä ja ilmoittanut, että he toivon mukaan saisivat vieraita piakkoin. Sen jälkeen Crewe ei ollut häntä nähnyt. Kuten ei viime vuosikymmeninäkään.

Tavatessaan sitten tuon surkimuksen uudelleen oli se harhautunut keittiöön. Crewe oli ajatellut antaa ystäviensä leikkiä sen kanssa ja sitten syödä sen, mutta sitten se oli kutsunut häntä nimeltä. Ja se, että joku illalliseksi tarkoitettu puhutteli nimellä oli niitä hetkiä, jolloin oli pysähdyttävä ja katsahdettava tilannetta rauhallisesti.

"Te tunnette minut?" Crewe kysyi viimein.

"Minun isäntäni puhui teistä ohimennen", se vastasi hieman hätkähtäen, eikä vieläkään tarjonnut mitään itse-esittelyä, tai edes nimeä.

Crewe jähmettyi paikoilleen. Hän ei kysynyt mistä he olivat puhuneet, tai mihin hänen mestarinsa oli sen jälkeen mennyt, tai olivatko he puhuneet tänään vai kenties eilen, sillä häntä inhotti puhua tälle ihmiselle. Mutta hän ymmärsi kyllä mestarinsa viestin, sillä se oli tässä tilanteessa läsnä, ja käyttäytyi asiallisesti. Hän pelkäsi vain tietävänsä minkälaisen tapahtumaketjun aloittaja istui vastapäätä.

Pikkuhiljaa hän kuitenkin kyllästyi pojan likaisuuteen. Crewe käski Johannan valmistaa kylvyn, ohjasi nulikan kylpyhuoneeseen ja kävi etsimässä sille jotain mahdollisimman epämukavaa, mutta siistiä vaatepartta. Ehkä Acario vapauttaisi hänet nimettömästä vieraasta nopeammin, jos tämä tuoksuisi laventelilta ja yllä olisi tärkätty paita.

~*~

Vaikka Crewen tapaaminen ei loppujen lopuksi ollut niin kamalaa, kuin miten se oli alkanut, Beth pysytteli poissa tämän näkyviltä illan tullen. Hän oli hieman järkyttynyt vieläkin pelästyttyään niin pahanpäiväisesti, mutta oli ainakin kylpemisen ansiosta puhdas ja tuoksahti vieläkin melko voimakkaasti joltain yrtiltä ja olipa hänellä puhtaat vaatteetkin, mistä johtuen hän ei uskaltanut mennä pihalla pitkällekään, sillä maa oli kuraista ja hän pelkäsi kenkiensä puolesta. Hän ei ollut tavannut ketään sitten Crewen, mikä oli tietenkin hieman hermostuttavaa.
Illalla kuitenkin hänen yksinäinen toimettomuutensa tuli päätökseen, sillä Acario koputti oveen. Kello oli Bethin arvioiden mukaan silloin jo melko paljon, ja hän olisikin ollut jo menossa nukkumaan, mutta seura virkisti.

He puhuivat niitä näitä, ja Beth jätti mainitsematta, että oli tavannut Crewen, koska ei halunnut huonon alun tulevan esille. Joten hän kannusti isäntäänsä puhumaan itse talosta ja suunnitelmistaan tästä lähtien. Acario ei kuitenkaan näyttänyt olevan ihan voimissaan. Itse asiassa melko sairaalta, nyt kun Beth tarkemmin kiinnitti huomiota asiaan. Sen takia hän ohjasikin Acarion heti sängylleen (sillä he olivat hänen huoneessaan) pitkälleen, kun tämä tukeutui Bethiä olkapäähän.

Beth säikähti melko tavalla, sillä vaikkeivät he olleetkaan tunteneet pitkään, Acario oli hänen elämänsä tärkein henkilö, niin säälittävältä kuin asia kuulostikin.

”Voinko minä hakea teille jotain?” Beth kysyi, mutta kun mitään vastausta ei kuulunut, hän avasi oven käytävään ja huusi Crewea nimeltä. Crewe oli paikalla paljon ennen kuin Beth olisi alkanut tuntea itsensä hölmöksi, ja vasta silloin Beth pystyi kunnolla näkemään tämän. Crewe oli nuori mies, melko leveäharteinen ja muutenkin vahvan näköinen. Mustanruskea tukka oli leikattu muodinmukaisesti ja asu oli moitteettoman siisti, niin, että Beth olisi luullut tätä hienon maailman herrasmieheksi, mikäli tämä ei olisi aiemmin käyttäytynyt niin väkivaltaisesti.

Crewe oli kumartunut sängyn puoleen ja puhui Acariolle jotain Bethille tuntemattomalla kielellä, mutta hänkään ei ilmeisesti saanut vastausta. Lordi Dwyre makasi sängyllä silmät kiinni.

”Mitä tapahtui?” Crewe tiukkasi Bethiltä silmät leimuten. Beth ei saanut sanottua mitään järkevää vaan takelteli sanoissaan.

”Mitä tapahtui?” Crewe kysyi uudelleen vihaisesti.
”En minä tiedä”, Beth vastasi viimein. ”Me juttelimme ja hän vain…”

Crewe kumartui uudelleen sängyn puoleen ja näytti miettivän hetken. Beth selvitti kurkkuaan, ja hiljaisuuden rohkaisemana uskaltautui viimein puhumaan.
”Tiedättekö mikä häntä vaivaa?” hän kysyi. Kutsuttaisiinkohan nyt lääkäri, Beth mietti.

Crewe kääntyi taas katsomaan Bethiä, suoraan silmiin.
”Ei mikään, mikä ei olisi parannettavissa.” Sen sanottuaan hän tarttui nopeasti Bethiä kädestä ja työnsi hihaa pois tieltä. Beth havahtui transsistaan Crewen raottaessa suutaan, niin että oletettavan terävät kulmahampaat pilkistivät esiin. Silloin Beth tunsi myös kuinka kylmä Crewen käsi oli ja vetäisi nopeasti irti omansa, mutta Crewe vain tarttui toiseen käteen ja veti sen suulleen.

”Irti. Päästäkää irti nyt heti”, Beth huudahti ja yritti rimpuilla irti vahvemmasta otteesta. Ennen kuin mitään kuitenkaan ehti tapahtua, puolin tai toisin, Acario älähti tyytymättömästi. Crewe päästi saman tien irti ja polvistui sängyn ääreen ja sopersi jotain, jonka merkitystä Beth saattoi vain arvailla. Tunne jäi kuitenkin kieppumaan ilmaan. Epätoivoa. Acario vastasi, väsyneen oloisena. Beth ei uskaltanut mennä lähemmäs Creweä, joten hän kiersi toiselle puolelle sänkyä ja seurasi käytyä keskustelua vaiti, kuitenkaan ymmärtämättä vieraasta kielestä mitään.

Acario oli sulkenut silmänsä, mutta puhui yhä tasaisella äänellä. Beth tarkkaili vaivihkaa tämän kasvoja ja huomasi syvät juonteet ja muut rasituksen merkit kynttilänvalossakin. Vanha mies, Beth ajatteli, mutta tiesi, että asiat ehkä vain näyttivät siltä. Acario oli näyttänyt ennenkin ikivanhalta kovan rasituksen jälkeen, ja ollut taas pian hyvin elinvoimaisena. Pitkä tukka levittäytyi kasvojen ympärille epäsäännöllisenä kehyksenä ja mustaa vasten kasvot näyttivät normaaliakin kalpeammilta. Beth ei osannut sanoa, oliko hänen isäntänsä kaunis mies vai ei, sillä hänen maailmankuvassaan kauniit miehet olivat olleet, ainakin tähän asti, aurinkoisia ja hauskoja, vaaleatukkaisia ja sinisilmäisiä romaanien sankareita (hänen kotikylänsä suutarin esikoispoika oli jokseenkin sopinut kuvaukseen). Jotain lordi Dwyren kalpeissa piirteissä teki hänestä melkein yliluonnollisen hienostuneen ja niin melko luokseen pääsemättömän. Mutta eihän sillä toisaalta mitään merkitystä ollutkaan.

Crewe nousi ylös, kumarsi ja poistui huoneesta hiljaa. Beth oli näkevinään tämän kuivaavan silmäkulmiaan mennessään.

”Voinko minä olla jotenkin avuksi, sir?” Beth kysyi vakavana ja kantoi itselleen tuolin sängyn viereen. Acario avasi silmänsä ja katsoi häntä. Iirikset olivat punaiset, Beth huomasi ja hipaisi sormenpäillään ajatuksissaan ranteellaan olevaa häijyn näköistä haavaa, joka oli tosin jo paranemassa, vaikka aristikin.

”Ette”, Acario vastasi jokseenkin katuvan oloisena ja risti kätensä rintakehänsä päälle. ”Minulla olisi kohta vain taas jano. Ne pitää leikata pois kun eivät kerta tule itse ulos. Minä lepään nyt kuitenkin vielä jonkin aikaa tässä – voitte kertoa vaikka vitsejä.”

Beth ei jälleen kerran ymmärtänyt ihan täysin, mistä Acario puhui, eikä tuntenut osaavansa ainuttakaan kertomisen arvoista hauskaa juttua, mutta he puhelivat kuitenkin yleismaallisista asioista, vaikka kaikenlainen kepeä rupattelu tuntuikin nyt hankalalta. Suunnilleen puolen tunnin päästä kaikki keskustelu oli tauonnut ja Beth nukahtanut tuoliinsa. Acario makasi edelleen hänen vierellään, silmät taas ummessa ja hyvin kuolleen näköisenä.

~*~

A/N: Da di pa dii da da dappa da

[Lavande]

3. luku

Ulko-ovi narahti auetessaan. Crewe astui sisään, käsipuolessaan ehkä kymmenvuotias tyttö, joka tarrautui häneen kaikella voimallaan. Mikä ei ollut paljon. Crewe oli lähtenyt ulos etsimään jotakuta mestarilleen vietäväksi. Mitä raavaampi, sen parempi oli ollut hänen mielessään, mutta koska yö oli jo melko pitkällä hän oli joutunut turvautumaan ainoaan löytämäänsä ihmiseen, joka ei ollut alkuunkaan raavas. Tyttö tärisi kylmästä ja tuijotti tyhjyyteen. Nokisista sisävaatteista ja ulkona leijuneesta savun hajusta päätellen tyttö oli käynyt tulipalossa. Crewe loi tähän välillä hermostuneita katseita. Haisikohan tyttö liikaa savulta? Täytyisikö hänen vielä valmistuttaa tällekin kylpy!

Ulkona oli puhaltanut häijy tuuli, mistä johtuen Crewe oli hyvin iloinen päästessään sisälle lämpimään. Heti oven sisäpuolella häntä vastaan tuli Hans ja pari muuta ystävää, jolloin Crewe veti tytön tiukemmin kainaloonsa. Hänen ystävänsä muuttuivat heti levottomiksi lapsen nähdessään. Crewe katsoi heitä varoittavasti ja niin he hajaantuivat muualle. Onneksi Leoni ei ollut paikalla. Hans ei kuitenkaan liikkunut mihinkään, mikä oli kummallista, sillä Crewe oli aina kuvitellut tämän tahdonvoiman ja maltin muita paremmaksi.

”Meillä on vieras”, Hans sanoi vakavana, ”Odottaa kirjastossa. Johanna on siellä myös.”

Crewe nyökkäsi kulmiaan kurtistaen. He eivät koskaan saaneet vieraita, muita kuin jokusen vuoden välein kylästä eksyneitä illallisvieraita, ja heidänkin visiitit jäivät kertaluontoisiksi.
”Ihminen?” Crewe kysyi toiveikkaasti. Ehkä iso raavas mies, jonka hevonen olisi taittanut nilkkansa.

Hans pudisti päätään silmät suurina. Crewe ojensi tytön tälle, ja käski pitää huolta siihen saakka kun hän tulisi takaisin. Hans piti tätä ilmiselvästi kohteliaisuutena, ja paransi ryhtiään hieman ottaessaan lapsen vastaan.
Crewe oli nopeasti kirjaston ovella, ja avasi sen.

Selin häntä vasten seisoi pitkä mies turkistakki päällään, katsoen verhojen raosta ulos. Johanna seisoi pelokkaana seinänvierustalla ja näytti olevan kiitollinen pelastajansa saapuessa. Crewe katsoi vierasta, tämän takkia ja kirjoituspöydälle jätettyjä hansikkaita ja silinteriä, ja kirosi mielessään Johannaa tapojen puutteesta.

”Hyvää iltaa”, Crewe tervehti, ”Minä olen Crewe, Erlebergin tilanhoitaja. Pyydän anteeksi, että olette joutuneet odottamaan ja että isäntä ei itse ole ottanut teitä vastaan.”

Mies käännähti ympäri ja Crewe näki tämän vaaleat kasvot nyt hyvin. Vieras oli melko kaunis mieheksi, kullanruskeine hiuksineen, mutta Crewellä ei siltikään ollut minkäänlaista mielikuvaa, siitä kuka tämä oli. Yhtäkkiä miehen ilmeettömyys kuitenkin särkyi sydämelliseen hymyyn.

”Mutta sehän on Pikku-Flavian!” mies huudahti ilahtuneena. Crewe oli kuin puusta pudonnut, sillä hän ei pystynyt muistamaan milloin joku viimeksi olisi kutsunut häntä etunimellä. Varsinkaan minkään etuliitteiden kanssa. Kuluneiden vuosien aikana hän oli alkanut pitää itseään hyvin arvokkaana henkilönä.
”Pitkästä aikaa!”

Crewe oli yhä hieman typertynyt, sillä hän ei kyllä uskonut milloinkaan nähneensäkään vierasta. Hän tuli epäluuloiseksi ja yritti keksiä jotain luontevaa ja kohteliasta sanottavaa.
”Anteeksi, en tainnut kuulla nimeänne, herra..?”

”Klemens”, vieras totesi sulavasti. Crewe ei kyennyt muistamaan ketään Klemensiä, jonka johdosta hän kiusaantui entistä enemmän. ”Tulin tapaamaan lordi Dwyrea.”

Vieraista oli tosiaan ollut puhetta, Crewe ajatteli hajamielisesti ja silloin kaikki tuntui kirkastuvan hänelle.
”Olkaa hyvä ja seuratkaa minua, herra. Vien teidät isännän luo.”

~*~

Acario avasi silmänsä kuullessaan liikettä. Oveen koputettiin, ja hän kehotti tulijat sisään. Hän makasi edelleen sängyllä ja Valentine nukkui viereisellä tuolilla, tukka kasvojen yli valuneena. Acario oli osannut odottaa tulijaa jonkin aikaa, joten hän ei ollut niinkään yllättynyt, mutta iloinen hän oli. Klemens pysähtyi heti heidän katseidensa kohdatessa ja hymyili tyytyväisenä hattuaan pidellen.

”Tervetuloa”, Acario sanoi, muttei noussut makuuasennosta, ”Odotinkin jo sinua.”

”Iltaa vain”, Klemens vastasi, samanlaisella latinalla, kuin viimeksi heidän tavatessaan. ”Minua odotutettiin melkein kolme varttia, ja kun viimein pääsen luoksesi tervehdit minua vaakatasosta.”

”Nöyrimmät anteeksipyyntöni odotuksen johdosta. Tohdin silti epäillä kolmea varttiasi, luultavasti olisit riisunut edes takkisi. Meillä ei kuitenkaan ole niin kylmä.”

Klemens naurahti ja riisui takkinsa. Etsiessään sille ripustuspaikkaa hän katsahti Valentineen, nosti kulmiaan, muttei sanonut mitään. Crewe otti takin vastaan ja vetäytyi sivummalle.

”Tulin heti kun vain pystyin”, Klemens kertoi vakavoituen, ”Lähdin matkaan saman tien kun olin saanut kirjeesi, valmisteluni olivat olemattomia, joten saatan joutua lainaamaan sinulta housuja.”

Acario hymyili taas. Hän halusi puhua suoraan ja luottamuksellisesti ystävänsä kanssa, mutta epäröi Crewen ollessa läsnä, joten hän pyysi tämän esittelemään taloa Valentinelle. Kun he olivat viimein kahden Klemensin kanssa, hän katsahti tähän vakavasti.
”Kai tämä saadaan hoidettua ennen aamua?”

~*~

Hämärä kestää varmasti nykyään pidempään, Beth mietti, seisoessaan herra Crewen vieressä jonkun maalauksen edessä, jonka suuripiirteisiäkään värejä hän hädin tuskin erotti kynttilän valossa. Bethin niskoja särki tuolilla nukkumisesta. Hän oli herännyt pakosta, kun Crewe oli yllättäen nykäissyt hänet ylös takin selkämyksestä; teko, jonka jäljiltä hänellä ei ollut mitään sivistynyttä sanottavaksi. Acario oli ollut hereillä, ja sen pienen hetken ajan kun Beth ehti huoneessa olla ennen poistumista Crewen kanssa, hän oli huomannut myös jonkun vieraan miehen, ja häpesi nyt melko lailla nukahtamistaan. Hän ei koskaan osannut esiintyä edukseen!

Mutta se oli vain odotettavissa, jos valvotettiin yötä päivää. Crewe ei ollut puhunut mitään pitkään aikaan, ja he olivat vain seisseet taulun edessä, ilman, että kumpikaan olisi edes tarkastellut sitä. Paikalle saapui vähän ajan kuluttua nuorehkon näköinen nainen, jonka tukka oli epäsiistillä nutturalla. Beth katsoi tähän toiveikkaasti, ja yritti kuvitella tulijan liittolaisenaan, mutta ikävä kyllä tämä puhui niin rakastavasti Crewen kanssa, ettei toivoa tainnut olla. Pian he molemmat lähtivät (ja Beth ehti miettiä mitä hän oikeastaan oli taas tekemässä) palatakseen vain. Tai tällä kertaa nainen oli vaihtunut kookkaaseen mieheen ja ruipeloon tyttöön.

Beth vilkuili tyttöä vähän väliä, sillä lapsessa oli jotain erikoista, vaikkei hän osannutkaan varmaksi sanoa mitä. Crewe ja mies, jonka nimi oli ilmeisesti Hans, puhuivat kaakeleista, niiden vaihdosta ja pinnoitteesta, kiinnittämättä mitään huomiota toimettomana seisovaan Bethiin tai tyhjyyteen tuijottavaan tyttöön.
Me olemme kai sitten samalla tavalla ala-arvoisia, Beth ajatteli ja yritti hymyillä tytölle, mutta tämän katse oli kiinnittynyt seinään. Varmaan väsynyt, Beth ajatteli. Kuten hänkin.

”Minä tästä lähdenkin nukkumaan. Hyvää yötä arvon herrat, neiti”, Beth sanoi miettien olisiko hänen pitänyt tarjoutua kättelemään ensin mainittuja. Crewe kuitenkin katsoi Bethiä hämmentyneenä, aivan kuin ällistyneenä siitä, että hän osasi puhua. Herra Hans jähmettyi paikoilleen ja Beth oli jo varma tehneensä jonkin kauhean kielioppi- tai sanastovirheen ja ilmoittanutkin lähtevänsä porttolaan. Lisäksi hän sattui muistamaan, että Acario makasi hänen sängyllään.

”Ettekö te juuri nukkunut?” Crewe kysyi kuitenkin kylmästi, ja Bethin teki mieli heittää tätä jollain.

”Kyllä. Ja nukun mielelläni lisää. Olkaa hyvä ja tulkaa ilmoittamaan jos… minua tarvitaan.”
Crewe saattoi Bethin vapaaseen makuuhuoneeseen, mutta he eivät sanoneet enää sanaakaan, edes erotessaan.

~*~

Aamuyöstä Crewe koputti Bethin oveen, ja käski tämän mennä lordi Dwyren luo. Beth oli saman tien jalkeilla, sillä hän ei ollut saanut kuitenkaan nukuttua, koska epätietoisuus Acarion voinnista oli kiusannut häntä. Hän odotti kuitenkin, että Crewen askelet kaikkosivat, kampasi tukkansa ja veti verhot ikkunoiden edestä. Nousevan auringon valo kutitti muutamien puiden latvoja ja Bethin silmiä veresti kaikki valon määrä. Hän jätti huoneen ja toivoi päivästä tulevan hyvä.

Päästyään vanhalle makuuhuoneelleen Beth joutui kuitenkin epäilemään, sillä Acario ei ollutkaan siellä ja hänen petivaatteensa olivat täynnä tummia tahroja, oletettavasti verta. Jakkaralla sängyn vieressä oli mittava kokoelma erilaisia teräviä instrumentteja, pieniä paloja jotain särkynyttä ja kiiltävää ja suikaleita kangasta, joka oli kai ennen ollut valkoista. Lattialla oli lisäksi pieniä verilammikoita, puolikkaita verisiä jalanjälkiä ja isompi jälki jonkin raahaamisesta lattiaa pitkin. Beth totesi nähneensä tarpeeksi ja vetäytyi takaisin käytävälle kuolemanvakavana. Hän nojasi seinään ja hengitti tasaisesti sisään ja ulos yrittäen saada pulssinsa tasaantumaan. Acario ei siis ollut täällä. Jotenkin Bethistä tuntui, että Crewe oli tahallaan ohjannut hänet… tuonne. Beth yritti vakuuttaa itselleen, ettei ollut kuullut yhtään huutoja maatessaan valveilla viime tunnit ja että ketään ei oltu murhattu ja kaikkeen löytyisi hyvä ellei järkevä selitys kunhan hän löytäisi isäntänsä.

Beth löysi Acarion melko lailla sattumalta, sillä hän oli menossa pihalle kun sattui huomaamaan toisen oven väliin kiinnitetyn paperipalan. Hän näki jo ennen paperin irrottamista, että siihen oli piirretty alaspäin osoittava nuoli. Vai niin, Beth ajatteli ja työnsi oven auki.


A/N: Voilá!

[Lavande]

4. luku

Klemens oli pukeutunut kaikessa rauhassa ja miettinyt jälleennäkemistään ystävänsä kanssa. Hän ei voisi jäädä kuin korkeintaan pariksi viikoksi. Hän pelkäsi, että Acario katoaisi taas johonkin sen jälkeen. He eivät olleet tavanneet tätä ennen tällä vuosikymmenellä, ei vaan tällä vuosisadalla, eikä heidän välillään ollut minkäänlaista yhteydenpitoa sen jälkeen kun kirjeenvaihtovuoro oli jäänyt Acariolle. Ja nyt tämä väitti vuoron olevan taas Klemensillä, vedoten siihen olemattomaan lappuseen, jonka hän oli saanut ennen lähtöään.

Näissä ajatuksissa Klemens oli marssinut sinne, minne oli operaationsa jälkeen ystävänsä jättänyt. Hän oli leikellyt muita ennenkin, vaikkakin enimmäkseen ihmisiä, joten hän oli osannut hoitaa leikkauksen Flavianin avulla melko siististi. Raskaan tammioven karmiin nojaili se poika, joka oli eilen suvainnut nukkua hänen saapuessaan. Nyt poika kuitenkin kunnostautui hieman ryhdistäytymällä ja kumartamalla kevyesti hänen tullessaan liki, mutta oli kuitenkin vieläkin oven edessä, tukkien tien.
”Hyvää huomenta” Klemens tervehti saksaksi. Poika vastasi hieman kohteliaammin.
”Näitte ilmeisesti viestini ovessa.”

Poika katsoi yllättyneenä häntä. Klemens saattoi todeta, että tämä oli hintelä, melko mitäänsanomattoman näköinen ja niin nuori, että ääni kuulosti melkein tyttömäiseltä.
”Tekö sen siihen jätitte, herra?”

Ulkomaalainen, Klemens totesi itsekseen. Mistä Acario näitä löytää?
”Kyllä vain. Tiesin nähkäätte, että Flavian meni pyytämään teitä käymään täällä, mutta koska olisimme kaikki jo nukkumassa auringonnousun aikaan, päätin jättää jonkin hienoisen merkin tänne, siltä varalta ettette tietäisikään minne mennä.”
Hän tajusi nyt tietenkin, että jos poika asui täällä, tämä tuntisi paikat oikein hyvin. Hän ei ollut uskonut pojan osaavan lukea, joten oli ajanpuutteessa tuhertanut vain nuolen. Joka tapauksessa hän ansaitsi mielestään tunnustuksen ajattelevaisuudestaan.
”Mutta se siitä asiasta. Olette oletettavastikin käynyt Hänen Korkeutensa luona?”

”Olen”, poika myönsi ja jatkoi sitten hieman anteeksipyytävään sävyyn, ”Hän pyysi olla päästämättä ketään sisään ennen kuin hän itse nousee.”
Klemens ei pitänyt tällaisista haasteista, varsinkaan kun hän oli janoinen ja halusi saada asiat hoidettua. Lisäksi hänestä tuntui, että Acario yritti jotenkin ärsyttää häntä.

”No”, Klemens aloitti, ”Sikäli kun minulla on hänelle asiaa ja haluan nähdä hänen vointinsa, niin voitte mennä sanomaan hänelle, että minä olen täällä.”

Poika näytti niin harmistuneelta, että Klemensin ärsyynnys alkoi lievetä.
”Hänen korkeutensa käski minun odottaa tässä.”

Ja te olette odottaneet tässä melko pitkään, Klemensin teki mieli sanoa.
”Hänen käskynsä ylittää siis minun?”

Ensin poika näytti säikähtäneen kysymystä hieman, mutta rentoutui sitten.
”Kaikella kunnioituksella, hyvä herra” poika aloitti, ”mutta enhän edes tiedä nimeänne.”

”Ach, oletin jokseenkin, että ystäväni olisi edes maininnut tulostani palvelijoilleen --”

”Oi, kyllä hän mainitsi! Ei vain kertonut nimeänne!” poika huudahti niin tyttömäisesti, että Klemensin ajatukset harhaantuivat. ”Hän… vaikutti olevan paljon paremmassa kunnossa kuin eilen ja selitti, että se oli melko lailla pelkästään teidän ansiotanne. Tulitte tosiaan kreivin aikaan.”

Klemensin katse oli nyt kiinnittynyt pojan kaulalle ja hän pohti mielessään kuinkahan tärkeänä Acario tätä piti, mutta jälkimmäiseksi mainittu sattui juuri silloin avaamaan oven ja hän unohti janonsa hetkeksi.
”Minä olen Klemens.”

~*~

Salissa oli lämmintä ja se oli oikeastaan muutenkin aika viihtyisä huone. Beth istui tuolillaan takan äärellä ja keskittyi täydellisesti nykyhetkeen. Acario istui viereisellä tuolilla ja näytti nuorelta ja terveeltä (mitä nyt kalpeus hieman himmensi vaikutelmaa) jutellen herra Klemensin kanssa, asioista joista Bethillä ei ollut hajuakaan, sikäli kun kieli ei ollut saksa eikä englanti, eikä hän ranskan alkeiden lisäksi muuta osannut. Häntä ei kuitenkaan haitannut sikäli kun kaikki vaikutti olevan niin normaalia.

Acario oli selittänyt jotain leikkauksesta, jonka herra Klemens oli hänelle tehnyt edellisenä yönä ja sanonut viimein, että hän oli ihan kunnossa nyt. Bethin ei auttanut kuin uskoa ja hän yritti työntää mielestään aamuisen verisen huoneen ja mietti, että leikkaus oli ihan hyvä selvitys sille. Ainakin sellainen, joka kuulosti vielä ihan kivalta. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Kuului koputus ja Crewe tuli pariovista sisään. Bethin mieliala laski automaattisesti. Crewe käveli hänen ohitseen Acarion eteen ja polvistui, sanoi jotain sillä mysteerikielellä, jota kaikki muut tuntuivat puhuvan. Mitä ikinäkään sanottiin, oli tunteellista päätellen Crewen raskaasta ilmeestä. Bethin katse livahti Crewen kaulukselle, sillä sieltä pilkotti esiin valkoista sideharsoa, joka ei siinä varmanakaan ollut vielä eilen ollut. Herra Klemens näkyi pitävän Crewestä, sillä tämä huudahti jotain ilahtuneen näköisenä ja Crewen noustua otti tätä hartioista kiinni lempeästi. Yritettyään seurata keskustelua hetken Beth kääntyi takaisin takan puoleen ja katseli sitä raukeasti, kunnes herra Klemens veti tuolinsa aivan Bethin tuolin viereen ja ilmeisesti kysyi jotain.

Beth ehti räpäyttää vain silmiään ja sitten Klemens kosketti hänen kasvojaan hellästi, yhä puhuen matalalla äänellä. Beth jähmettyi, kurtisti kulmiaan ja haki sivusilmällä Acariota, joka kyllä kommentoi välillä jotain, muttei katsonut heihin päinkään. Klemens käänsi Bethin leukaa itseensä päin, eikä Bethin auttanut kuin katsoa tätä silmiin ja todeta mielessään, että hänen isännällään oli hyvin kauniita ystäviä.
”Tuota… anteeksi?” Beth sai sanottua. Hänen äänensä kuulosti pingottuneelta. Hän saattoi myös todeta, että herra Klemens käytti jotain hyvältä tuoksuvaa hajustetta ja että tämän hymy oli hyvin miellyttävä.

”Herran jestas sentään, Klemens”, Acario sanoi närkästyneenä saksaksi, sitten hän kääntyi Crewen puoleen ja sanoi jotain. Beth veti tuoliaan aavistuksen verran taaksepäin ja mietti kuinka vain viisi sekuntia saattoi joskus tuntua pitkältä. Crewe käveli fortepianolle, istui alas ja alkoi selaamaan telineessä ollutta nuottipinoa.

”Pyydän anteeksi, herr Valentine” Klemens sanoi ja naurahti. Kulmahampaat näkyivät. ”Unohdin, ettette ollut perillä keskustelustamme.” Nyt Bethin teki mieli kuulla, mistä he olivat puhuneet. Hän ei kuitenkaan saanut suutaan avatuksi ja tuijotti taas takkaa tiiviisti.

Crewe alkoi soittamaan ja kenellekään ei jäänyt epäselväksi, että tämä oli melko erinomainen koskettimien ääressä. Beth tunnisti sävelmän joksikin Beethovenin sonaateista, muttei muistanut sen numeroa tai nimeä.

”Hyvänä isäntänä järjestän meille ohjelmaa”, Acario jatkoi vähän ajan kuluttua, yhä saksaksi. ”Pelataan siis korttia.”

Pöytä kannettiin takan eteen ja kortit myös, sekä pieni purkki pelimerkkejä. Acario ja herra Klemens istuutuivat ja jälkimmäinen sekoitti pakkaa. Bethinkin vaadittiin osallistua, vaikka hän olisi paljon mieluummin vain katsellut, sillä hän pelkäsi, että panokset olisivat aivan liian korkeita hänelle. Crewe oli vieläkin pianon ääressä, ja Acario totesi suoraan, että tämä tuskin liittyisi peliin. Pelaajien vähyyden puolesta visti ei käynyt päinsä. Peliksi valittiin Schwimmen, josta Beth ei ollut koskaan kuullutkaan, joten he pelasivat yhden harjoittelukierroksen ensin. Heidän harjoitellessaan Crewe päätti soittonsa ja sai aplodit, joista suurimmat tulivat kyllä herra Klemensiltä.
”Mistä muistuukin mieleeni”, sanoi Klemens, vaikkei kukaan tainnut ymmärtää mihin hän viittasi, ”Että minulla on onnistunut kokeilu pullottamisesta mukanani. Jätin sen huoneeseeni.”

Kevyesti kumartaen Crewe poistui hakemaan kyseistä tuotetta ja palasi pian kahden pullon ja kolmen kapean lasin kanssa. Hän kaatoi lasit viidesosaa vaille täyteen ja tarjoili ne sitten, sanoi jotain ja poistui taas. Beth katseli hieman epäröiden tummanpunaista nestettä, muttei sanonut mitään.
”Nostakaamme malja. Sinun terveydellesi, meidän jälleennäkemisellemme, ja--” Klemens pysähtyi ja katsoi harkiten Bethiä hetken, yrittäen ilmeisesti keksiä hyvän syyn liittää Beth puheeseen. ”Meidän tapaamisellemme.”

”Teidän lasissanne on viiniä”, Acario vakuutti puolihymyillen kun Beth katsoi tätä hieman hätääntyneenä. Beth nolostui, mutta nosti mielessään hattua Crewelle.

”Niinkö?” Klemens kysyi. ”Tietäisittekin mitä menetätte!” Ja sitten he viimein nostivat maljan. Herrat kommentoivat juomaansa muutamalla sanalla ja Bethkin maisteli viiniään ihan tyytyväisenä.

”Mitä me laitamme palkinnoksi peliin?” Acario kysyi. Sekä hänen, että herra Klemensin iirikset olivat vaihtaneet väriä.

”Eiköhän isännän tulisi tarjota palkinto, vai mitä?”, Klemens sanoi ja haki hyväksyntäänsä Bethiltä, joka ei kuitenkaan rohjennut ilmaista kantaansa. Beth siemaisi lisää viiniä. Hänen rohkeutensa oli nyt vähän hukassa.

”Hainkin lähinnä mielipiteitä. Voittaja saakoon vapaavalintaisen hevosen tallistani”, Acario vastasi ja sekoitti pakkaa.

”Miten tylsää, luuletko, että kävelin matkani tänne?” Klemens vastasi. ”Oletin, että palkinto olisi jotain erikoista.”
Bethistä hevosen voittaminen korttipelissä ei ollut mitenkään tavallista.

”Voittaja saakoon siis mitä haluaa, mieluiten kynttilänjalan, taulun tai kirjan, sillä niitä minulla on paljon enemmän kuin hevosia”, Acario totesi ärsyyntyneen kuuloisena. ”Oletko nyt tyytyväinen?”

”Erittäin. Lisäksi voin omasta puolestani laittaa likoon toisen pullon tätä”, Klemens vastasi ja kosketti etiketitöntä pulloa pöydällä. ”ja taskukelloni. Mitä herr Valentine aikoo pistää mukaan?”

Beth otti taas siemauksen lasistaan ja laski sen sitten pöydälle.
”Pelkäänpä etten omista mitään, mikä kilpailisi taskukellonne tai ’minkä tahansa’ kanssa.”

”Ystäväni maksaa siis huonoa palkkaa”, Klemens totesi, ”Ainahan voitte laittaa itsenne likoon.”

”Minulla on jo hänet, enkä sijoita kahta asiaa”, Acario sanoi tiukasti ja kääntyi sitten Bethin puoleen, ”Mutta voin lainata teille yhtä hevosista jos haluatte laittaa sen mukaan. Tietenkin, mikäli satutte häviämään, olette korvianne myöten veloissa ja erittäin pulassa.”

Beth ei ollut enää perillä keskustelusta, mutta myöntyi, jotta peli pääsisi käyntiin. Hän menetti heti ensimmäisellä kierroksella yhden pelimerkeistään, ja perään toisen, kunnes oli jäljellä vain yksi ja hänen alkoi käydä hevostaan sääliksi. Hävittyään kolmannen käden peräkkäin hän kuitenkin kunnostautui, ja jäi toiseksi niin monta kertaa, että Klemens putosi pelistä pois, eikä Acariollakaan ollut ainuttakaan pelimerkkiä jäljellä. Kaikkien hämmästykseksi Beth voitti viimeisen käden ja niin hän oli taskukelloa, hevosta, vapaavalintaista asiaa ja yhtä pulloa rikkaampi.

”Maksaisin teille nyt velkani takaisin, arvon herra”, Beth sanoi juhlallisesti Acariolle, sillä kolme ja puoli lasillista viiniä oli saanut hänet hyvin hilpeälle tuulelle. ”Olkaa hyvä, saatte hevoseni.”
Sitten hän kääntyi entistä juhlallisemmin ja muodollisemmin Klemensin puoleen, jota hymyilytti.
”Olette todenneet juomanne erinomaisuuden, mutta ikäväkseni minä en sitä tarvitse, joten toivonkin, että te herrasmiehet juotte sen puolestani ja toivotatte minulle pitkää ikää.”

”Älkäähän nyt, teillä saattaa olla sille vielä käyttöä”, Klemens sanoi.
Juuri silloin jostain kuului äänekäs räsähdys. Acario nousi ylös ja ilmoitti palaavansa pian.

~*~

Keittiön koloinen ja kulunut lankkupöytä oli kumossa, ja sen vanhalla paikalla makasi lattialla nuori nainen, joka piteli molemmin käsin veristä syliään ja näytti sangen kärsivältä. Crewe oli polvistunut naisen viereen ja hermostuneena neuvoi tätä olemaan liikkumatta. Acario rykäisi, kun hänen tuloaan ei näköjään oltu kuultu.
”Mitä täällä tapahtuu?” hän kysyi tyytymättömästi. Acario ei muistanut koska olisi viimeksi käynyt keittiössä, eikä lyhyen tarkastelun jälkeen voinut suositella itselleen toista visiittiä. Lattialla oli verta ja katkennut veitsi, sekä paljon muuta pikkutavaraa hujan hajan,
”Meteli kuuluu saliin.”

Crewe oli ensin näyttänyt haluavan toivottaa kaikki tulijat helvettiin, mutta huomattuaan kuka tulija oli, hän näkyi itse olemaan valmis pakenemaan edellä mainittuun.
”Olen todella pahoillani, herrani”, Crewe huudahti ja polvistui lattialle. Acario antoi katseensa kiertää Crewestä tyttöön ja takaisin. Tyttö oli painanut katseensa lattiaan ja yritti kieriskellä tuskissaan mahdollisimman näkymättömästi. Mikä oli melko mahdotonta kun otti huomioon tämän sylistä lähtevän veren vahvan tuoksun.

”Onko yksi Euroopan valtaajistasi telonut itsensä?” Acario kysyi kylmästi.

”Herrani (ja tähän sanaan pistettiin tunnetta), minä en ikänäkään suunnittelisi maailman valloittamista”, Crewe vakuutti. Acario katsoi tätä pitkään.

”Tarvitset siis täyden tusinan seuralaisia, miten vaativaa.” Tämä oli sikäli ajankohtainen aihe, että Crewe ei ollut tarjonnut pikku väestään ja heidän tarkoituksestaan mitään kunnollista selitystä. Acario ei sietänyt hyvin tällaisia epämääräisiä asumisyhteisöjä. Crewe oli vaiennut kiusaantuneena, joten Acario päätti jatkaa ja hänen äänensävynsä pehmeni.
”Mikä hänen nimensä on?”

”Johanna”, Crewe vastasi hieman varuillaan. Tyttö säpsähti kuullessaan nimensä mainittavan.

”Miten hän sai tuollaisen haavan?” Acario kysyi taas.

”Se… Minä heitin häntä veitsellä. Vahingossa”, Crewe sanoi. Acario loi tähän toisen merkitsevän katseen ja pudisti päätään, yrittäen huonolla menestyksellä vakuuttaa itselleen, että Crewe oli aikuinen.

”Vai niin. Olkaa hiljempaa tästedes”, sanoi Acario ja oli jo kääntymässä pois kun muisti toisen asiansa,
”ja haluan valmistelluksi poissaoloni ajalta kirjanpidon ja luettelon nykyisistä vuokraviljelijöistä pöydälleni mahdollisimman pian.”
Lapset pidettiin poissa pahanteosta keksimällä niille tekemistä.

~*~

Vaikka Klemens olikin aina pitänyt itseään hyvänä seuramiehenä, hän oli kovin vaiti Acarion poistuttua. Oli ollut tyhmä idea pistää taskukello panokseksi peliin, mutta hän oli luottanut liian paljon omiin kykyihinsä, kuten aina ja nyt hän oli yhtä huono häviäjä kuin ennenkin. Hän mietti uuden kellon teettämistä ja harmitteli itsekseen ettei voinut vain murtaa Valentinen niskoja ja ottaa vanhaa kelloaan takaisin. Hän ei pitänyt sitä kovinkaan soveliaana, varsinkin kun hän sattui olemaan vieras ja Acario piti ilmeisesti Valentinea jonkinlaisena seuralaisenaan.

Klemens harvemmin ystävystyi ihmisten kanssa. Hänellä oli yhteistyökumppaneita, joiden kanssa hän tuli toimeen asiallisesti, mutta jotka eivät olleet kuitenkaan aivan selvillä hänen todellisesta luonnostaan, ja tietenkin palvelijoita, mutta nämä eivät koskaan puhuneet muuta kuin oli välttämätön. Hän kävi toisinaan, teatterissa, mutta harvemmin silloinkaan päätyi keskustelemaan kenenkään kanssa, niin, että olisi halunnut viettää aikaa kohteensa kanssa muuten kuin tämän verta juoden.

He istuivat yhä korttipöydän äärellä, ja Klemens tarttui Valentinea kauluksesta ja yritti avata sitä.
”Mitä te teette?” Valentine kysyi varuillaan. Hänen harmaanvihreissä silmissään pyöri alkoholi. Klemens ei ollut olettanut tämän sanovan mitään.

”Minä tarkistan josko teillä on puremajälkiä kaulallanne.”

”Te olisitte voinut yksinkertaisesti kysyä”, Valentine vastasi ja vetäytyi tuolillaan vielä hieman kauemmas. Klemens kuuli tämän sydämenlyöntien tihenevän.

”Niin. Totta puhuakseni se ei käynyt edes mielessäni. Mutta tämä vahvistaa erinomaisesti jo aiemmat oletukseni.”

”Mitä te tarkoitatte?” Epäröintiä.

”Ette varmaankaan väittäisi minulle vastaan jos Acario olisi purrut teitä”, Klemens sanoi. Nyt kun hän asiaa mietti, ehkä hänen sosiaalisissa taidoissaan oli vähän puutetta kuitenkin.

”Enhän minä…” Valentine aloitti kiusaantuneen oloisesti, mutta muuttikin mieltään kesken lauseen. ”Ei minua ole purtu.”

”Onkohan teidän veressänne sitten jotain vikaa?” Klemens sanoi, risti kätensä polvensa päälle kiinnostuneena ja mietti sopisiko hänen kokeilla. Ehkä myöhemmin, jonkin sopivan tekosyyn varjolla. Jos vaikka kattokruunu putoaisi Valentinen päälle.

”Ilmeisesti ei kuitenkaan”, Valentine sanoi, ja kääri hieman toista hihaansa ylöspäin. Ranteella oli useita, ilmeisesti terävillä kynsillä tehtyjä haavoja, joista osa oli jo arpeutunut.

Klemens ei sanonut mitään, mutta hänen ajatuksensa harhailivat väkisinkin eiliseen, hänen operaationsa jälkeiseen hetkeen, jolloin Acario oli havahtunut janoisena ja hyökännyt ensin Flavianin tuoman tytön kimppuun, joka ei ollut riittänyt, jolloin Acario oli purrut omaa luomustaan, vaikka talosta olisi löytynyt vielä ihmisiä. Klemens oli seurannut kohtausta hieman ristiriitaisin tuntein. Flavian oli seisonut paikallaan liikkumatta ja silmät kattoon luotuina ja Klemens oli kiusaantunut melko lailla. Hän ei ollut itse koskaan tehnyt kenestäkään vampyyria, eikä hän voinut kuvitella juovansa muiden kuin ihmisten (ja toisinaan joidenkin eläinten) verta, joten ehkä hän ei voinut ymmärtää. Jälkimmäistä hän ei silti olisi halunnutkaan käsittää.

Valentine alkoi kysellä kohteliaasti (ja ilmeisen halukkaana vaihtaa puheenaihetta) Klemensin kotipaikkakunnasta, ja kertoi vaisusti jotain omastaan, johon Klemens kommentoi kertomalla, ettei ollut koskaan käynyt Englannissa, ja tuskin kävisikään, koska ei pitänyt laivalla matkustamisesta. Hän ajautui pian puhumaan tukemistaan tiedeprojekteista, kuten verensiirron tutkimisesta, sillä hän oli innostunut uudestaan lääketieteestä.

”Siirtää verta? Ihmisestä ihmiseenkö?” Valentine huudahti hämmästyneenä. Klemens ilahtui, kun joku oli kiinnostunut hänen harrastuksistaan.

”Niin. Eräs tohtori ja pari hänen yliopisto-opiskelijaansa tekevät tutkimustyötä aiheesta. Autan heitä enemmänkin käytännön asioissa, he kun eivät näe mitään eroa veren ja veren välillä. Maistan näytekappaleita ja kerron, mitkä sopivat yhteen. Hienoisen rahallisen avustuksen jälkeen hän on myös kehittänyt pullottamismenetelmiä, joiden tulosta esittelinkin jo aiemmin.”

”Miten te… hankitte veren?” Valentine näytti siltä kuin olisi puoliksi kiinnostunut kuulemaan vastauksen ja puoliksi kauhuissaan mahdollisesta vastauksesta.

”Minä en tiedä. Se on heidän vastuullaan.” He käyttivät (ikävä kyllä) niin vähän verta, että se olisi voinut hyvinkin olla ryhmän itsensä luovuttamaa. Klemens ei ollut tullut kysyneeksi asiaa, koska hänestä usein tuntui, että sekä tohtori, että tämän muutama opiskelija pelkäsivät häntä kuollakseen.

”Minä annan kellonne teille takaisin”, Valentine sanoi.

”Mitä?” Oli tuskin kovin seurallista sekään, että vaipui toistuvasti ajatuksiinsa kesken keskustelun.

”Se voi olla vaikka lahja. En minä sitä muutenkaan varmaan tarvitsisi. Olkaa hyvä.” Valentine ojensi kellon ja katseli kaikkialle muualle. Klemens, henkilökohtaisesti, ei ollut koskaan ymmärtänyt ihmisten tarvetta vilkuilla seinäpapereita ja parkettia hänen läsnä ollessaan

”Mutta annoitte jo hevosen pois ja hylkäsitte toisen minun panoksistanikin. Pidättekö meitä pilkkananne?” Klemens puhui moittivasti, mutta hän oli jo ottanut kellon vastaan ja silitteli sen kultakaiverruksia hajamielisesti.

”Tämä onkin lahja. Muistelkaa minua hyvällä.”
Klemens yritti kohdata Valentine katseen, mutta tämä tuijotteli päättäväisesti vuoroin kattokruunua ja vuoroin seinää. Ärsyttävää. Hän tarttui tätä hartiasta kiinni, kiittääkseen, ja tuli silloin kiinnittäneeksi huomiota tämän nopeaan pulssiin. Klemens ajatteli automaattisesti säikäyttäneensä seuralaisensa jollakin, mutta kiitti kuitenkin sydämellisesti. Halutessaan, hän oli hyvä sanojen kanssa.

~*~

A/N: Suvantoluku!

[Lavande]

5. luku

Harmikseen Bethin täytyi myöntää, ettei hän ollut ymmärtänyt jumalanpalveluksesta paljoakaan. Hän oli matkinut muita ja selvinnyt loppuun saakka, mutta hän ei täysin ymmärtänyt mitä syntejä nyt tulisi erityisesti varoa. Sen sijaan hänestä oli ollut ihmeellistä katsella vaivihkaa oikeita ihmisiä, sellaisia, jotka nukkuivat yöt ja tekivät töitä päivät. Rahvasta, Beth ajatteli hieman ylimielisenä. Oikeasti hän oli hieman kateellinen heidän rönsyilevistä perhesuhteistaan. Oli kirkossa ollut parempaa väkeäkin, mutta he olivat vakituisilla paikoillaan ihan kirkon etuosassa, niin ettei Beth ollut oikein nähnyt heitä. Kaupungin nimi oli Verden ja se oli näin sunnuntaina rauhallinen. Beth tarkkaili sivusilmällä muuta kirkosta poistuvaa kansaa, yrittäen painaa mieleensä tärkeän näköisiä kasvoja. Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän häneen huomiota. Seikka, johon Beth oli jo tottunut. Hän mietti, että olisi mielellään kävellyt katuja hieman pidemmälle, mikäli siellä täällä ei olisi ollut petollisia lätäköitä, jotka olivat valmiita kastelemaan hänen varpaansa. Aikaisempi väsymys huonosti nukutun yön jäljiltä oli tiessään, vaikka muisto painajaisista vaivasi häntä yhä. Hän näki usein painajaisia nykyään. Väkivallasta. Isästä ja äidistä. Kuolleista kasvoista. Sitten oli niitä ahdistavia unia, joissa kuului vain aseen laukeaminen.

Beth huomasi ukko Kutscherin. Kutscher oli vähäpuheinen keski-ikäinen mies, jonka Acario oli palkannut ajuriksi muutama päivä sitten. Tällä oli hyvin vaaleansiniset silmät, ahavoituneet kasvot ja tanakka, jäntevä vartalo. Heidän pääsyynään kaupunkiin tulolle oli hakea Kutscherin tavarat, niin, että hän pystyi muuttamaan kartanoon pysyvästi. Kutscher oli asunut yksin isänsä kuolemasta saakka, jolloin oli perinyt talon. Bethille oli jäänyt se käsitys, että herra Kutscher oli hienoisissa rahavaikeuksissa ja yritti saada entistä kotiaan pian vuokralle. Beth olisi miettinyt ehkä talonomistajasta palvelusväkeen liittymistä vakavasti arvoa alentavana, ellei itse olisi kokenut melko samanlaista pudotusta.

Sillä aikaa kun Kutscher keräsi vähää omaisuuttaan kokoon, Beth yritti esittää jotain positiivista kommenttia talosta, mutta lohkeileva seinäpaperi ja nurkissa olevat ämpärit (vuotavan katon varalle) saivat sen tuntumaan teeskentelyltä. Hän tarjosi Kutscherille apuaan, ja tämä hetken epäröivän tuuminnan jälkeen pyysikin palauttamaan tulukset puolestaan korttelin päässä asuvalle leipuriserkulleen.

Leipurin talo oli helppo tunnistaa oven pielessä roikkuvasta kyltistä, mutta Beth oli onnistunut silti tuhraamaan pieneen matkaan aikaa miettiessään miten kävellen pystyisi säästämään eniten kenkiään. Sattui muutama epäonninen sattuma hänen päästyään perille. Beth oli juuri koputtamassa oveen, kun joku aivasti hänen takanaan, joten hän kääntyi vaistomaisesti ääntä kohden, samaan aikaan kun ovi aukesi, voimalla ja nopeasti, itsensä leipurin paiskaamana. Leipuri, jonka nimi oli Brezelmann, halusi päästä vain hetkeksi pihalle jaloittelemaan ja viilentämään tunteitaan kinasteltuaan puoli tuntia vaimonsa kanssa. Tästä kaikesta seurasi se, että aukeava ovi osui painavasti Bethiä takaraivoon, jonka jälkeen tämä ehti hoiperrella runsaan sekunnin, kunnes menetti tajuntansa ja lysähti maahan yhdessä kantamiensa tulusten kanssa.

~*~

Kutscherilla oli mennyt tuskin kahta minuuttia mukaan otettavien tavaroiden lajittelussa sen jälkeen kun Valentine oli lähtenyt. Hän oli lähettänyt tämän palauttamaan tuluksia lähinnä ollakseen tälle mieliksi ja saadakseen olla hetken yksin vanhassa kotitalossaan. Kutscher ei ollut erityisen herkkä mies, mutta hän halusi joka tapauksessa hieman aikaa katsella tuttuja nurkkia. Talo ei kuitenkaan ollut järin suuri, joten pian Kutscher olisi ollut valmis lähtemään. Herra Valentinea (vaikkei tämä mikään herra ollutkaan, pelkkä kloppi, jota ilmeisesti hänen uusi isäntänsä suosi) ei kuitenkaan kuulunut. Pienen odottelun jälkeen Kutscher lukitsi oven ja lähti itse käymään serkkunsa luona. Hän tiesi serkkunsa melko ylimieliseksi, lyhytnäköiseksi, eikä mitenkään vieraanvaraiseksi, joten hän ei uskonut tämän kutsuneen Valentinea maistelemaan rinkeleitään.

Ovi oli vastamaalattu, Kutscher huomasi nyreikseen, ja hieman raollaan. Odotettuaan hetken kolkuttamisen jälkeen hän tulkitsi oven avonaisuuden kutsuksi tulla sisään, ja olkapäitään kohauttaen työnsi oven auki. Keittiöstä kuului kiivasta kiistelyä ja Kutscher tunnisti rouva Brezelmannin äänen, joka oli kimeä, kuten aina tämän kiihtyessä. Kutscher otti lakin päästään ja yritti tervehtiä serkkuaan, jonka kalju päälaki kiilsi hiestä ja tämän puulusikkaa heristävää vaimoa, mutta nämä eivät aluksi huomanneet häntä. Kutscher ei tiennyt mitä odottaa, mutta nähdessään nurkan laverilla makaavan liikkumattoman Valentinen, hänen sydämensä löi yhden tahdin tyhjää.

Hänen ensimmäinen reaktionsa oli, että hänen serkkunsa oli tappanut poikarukan, ja jotenkin onnistunut taas pilaamaan hänen suunnitelmansa. Taas. Siinä tapauksessa Kutscher olisi ehdottomasti asettunut käräjillä todistamaan tätä vastaan. Hän kuitenkin pyyhki kuvat oikeussaleista mielestään ja nosti ääntään niin, että kaikki huoneessa olijat varmasti kuulivat.
”Hyvää päivää!”

Hänen serkkunsa, tämän vaimo ja seinää vasten nojaileva pariskunnan keskimmäinen poika, Otto, käänsivät katseensa kaikki Kutscheria kohti.
”Päivää”, kaikki (paitsi Otto, sillä tämä oli sillä tavalla vammainen, ettei puhunut mitään) toistivat hieman hämillään hänen yhtäkkisestä läsnäolostaan.

Kutscher ei voinut tietenkään syyttää serkkuaan heti murhasta, sikäli kun ei tiennyt oliko poika kuollut, joten hän päätti puristaa tunnustuksen irti ensin napakalla kuulustelulla.
”No, mitä kuuluu, serkku?” hän kysyi kylmäverisesti ja silitti viiksiään.

Rouva Brezelmann ei kuitenkaan antanut miehensä vastata, vaan heilautti puulusikkaa suurieleisesti.
”Voi, et voi arvata mitä nämä kaksi idioottia ovat saaneet aikaan, rakas Johann!”
Rouva Brezelmann oli Kutscherin lapsuudenystävä, niin, että tämä sinutteli häntä, vaikka Kutscher itse joutuikin rouvittelemaan naista, ainakin serkkunsa takia.

”Ukko lähti ulos taas vimmoissaan ja paiskasi oven auki oikein kunnolla, lainkaan mahdollisia seurauksia miettimättä, niin, että tämä oven takana ollut nuorimies sai ovesta päähänsä ja on ollut tajuttomana siitä lähtien.”

”Ja kauanko siitä on?” Kutscher kysyi huolissaan.

”Omapa oli vikansa! Kuka käski jäädä siihen minun oveni taakse maleksimaan!” Brezelmann ärähti, kuulematta lainkaan serkkunsa kysymystä.

”Oletteko te yrittäneet antaa hänelle vettä tai muuta virkoamaan auttavaa?” Kutscher jatkoi.

”Vettä! Minä olin antamassa vettä kun tuo äijä alkoi taas haastella! Ihme riitapukari”, rouva Brezelmann tokaisi.

”No antakaa nyt herran tähden hänelle sitä vettä!” Kutscher kuulosti niin epätoivoiselta, että sai jotain liikettä aikaiseksi, ja vesikuppi täytettiin. Brezelmann hivuttautui Kutscherin viereen ja huomautti hiljaa:
”Ei tuosta silti tiedä mikä se on miehiään. Lorvailee meidän oven takana, ja arvaa mitä sillä oli mukana? Ne tulukset, jotka minä lainasin sinulle. Älä vaan sano, ettet huomannut niiden kadonneen, olen kuullut muiltakin juttua tästä naapuritaloista, että tavaroita on kadonnut ja epäilevät varkautta.”

”Näyttääkö hän sinun mielestäsi taskuvarkaalta?”

”Ei pidä antaa ulkonäön hämätä, serkku hyvä.”

Tässä vaiheessa on aiheellista huomauttaa, että Kutscher ei ollut mitenkään lyhytpinnainen luonteeltaan, ja häntä kiinnosti lähinnä Valentinen kunto. Rouva Brezelmann oli tuonut hajusuolaa ja Valentine virkosikin heti. Tämä katseli ympärilleen makuultaan ja tokaisi sitten:
”Where on earth am I?”

“Ulkolainen!” Brezelmann sihahti, “minähän sanoin, että siinä oli jotain epäilyttävää. Poika on ihan varmaan mustalainen.”

”Näyttääkö hän sinun mielestäsi mustalaiselta?”

”Mitä minä sanoin ulkonäön pettävyydestä!”

”Nyt hiljaa”, Kutscher tokaisi. ”Poika on töissä kartanolla, kuten minäkin tästä eteenpäin.”

”Millä kartanolla?”

”Erlebergillä. Sietää toivoa, että poika on kunnossa. Jos sinulla olisi yhtään järkeä päässäsi, olisit tajunnut pojan vaateparresta jo tuuppineesi paljon itseäsi tärkeämpää henkilöä, ja olisit nöyrempi. Hän on kartanonherran suosikki ja tämän rakas ystävä.”
Kutscher saattoi liioitella melko lailla puhuessaan, sillä hänellä ei ollut paljoakaan mielipiteitä kartanonherran sielunelämästä, jos tällä nyt oli sitä. Tilanne kuitenkin vaati suuria syitä

”Mitä, onko Erlebergissä muka isäntäväkeä?”

”Isäntä on julma mies ja saattaa hyvinkin närkästyä pahanpäiväisesti tästä. Voi, sinä et halua häntä viholliseksesi.”

Brezelmann vilkuili hieman hermostuneena vaimoonsa, punniten uskoako serkkuaan vai ei. Hänen vaimonsa selvästi uskoi, sillä tämä rupesi valittamaan samalla kimakalla äänellä uudelleen. Hetken miestään ja yhä seinään nojailevaa poikaansa sätittyään hän kääntyi yhä laverilla makaavan Valentinen puoleen.
”Koskeeko sinua poikaraukka? Ota hieman lisää vettä.”

Itse leipurikin oli nöyrtynyt ja kysyi haudanvakavalla äänellä:
”Olen niin kovin pahoillani. Jos vain jotenkin voisin korvata tämän… Sanokaa mitä vain haluatte, ja se kyllä järjestyy.”

”Minä”, Valentine aloitti, mutta hänen ajatuksensa eivät ilmeisesti olleet kovin järjestyksessä. ”Sinut…”
Hän sattui silloin katsomaan hieman lähemmäksi tulleeseen Ottoon. Leipuri alkoi sipistä vaimonsa kanssa jotain tuskastuneena.

”Meidän pojanko te haluatte? Ei siinä ole kyllä paljon kehuttavaa, ei se osaa puhuakaan”, rouva Brezelmann myönsi rehellisesti. ”Korkeintaan osaa laittaa ruokaa, kun on joutunut tyttöjen lähdettyä auttamaan minua keittiössä, eli ei siitä oikein ole mieheksikään. On se kyllä silti ihan vahva. Kerrankin kun muutama kana karkasi sisäl--”

Valentine näkyi yhtäkkiä havahtuneen hatarapäisyydestään.
”Me tarvitsemme keittäjää”, hän sanoi, ohimoaan pidellen. ”Ihan vain muutamalle hengelle palveluskunnasta.”

Kutscher seurasi tätä sananvaihtoa hämillään, sillä muutaman puheenvuoron jälkeen Otto Brezelmannin sovittiin muuttavan ylihuomenna Erlebergiin. Kutscherilla ei ollut mitään sitä vastaan, sillä omena oli Oton tapauksessa pudonnut aika kauas puusta. Rouva Brezelmann pakkasi heille mukaan useita leipiä ja rinkeleitä ja Valentinen tuntiessa olonsa tarpeeksi varmaksi, he viimein pääsivät lähtemään.

~*~

Jomotus alkoi hellittää vasta iltapäivällä. Beth makasi sängyssään (hänellä oli jälleen uusi huone, sillä Crewe oli ajanut hänet pois edellisestä, sanoen, että siellä piti remontoida) ja nukkui yli auringonlaskun. Hän oli tähdentänyt Kutscherille, että tässä talossa kannatti mennä huoneeseensa auringon laskiessa ja laittaa ovi lukkoon. Kutscher oli hyväksynyt tämän mukisematta, Bethin kummastukseksi. Beth tapaili sormillaan aristavaa kohtaa aina kun uskalsi. Siihen tulisi kuhmu ja hän näyttäisi sarvipäiseltä. Onneksi mitään ei ollut murtunut, vaikka hänen takkinsa selkämys olikin tullut likaiseksi, ja myös vesi oli päässyt hänen kengistään sisään kaatuessa, jolloin hänen varpaansa olivat kastuneet.

Beth sytytti kynttilän tulisijasta ja päätti, että oli illallisaika. Hän oli pessyt ruhjekohtaa hellästi niin, että oli varma ettei hänen tukkansa ollut ainakaan kuivuneen veren peitossa. Rinkeleitä syödessään hän haaveili jo keittäjän tulosta ja tuli miettineeksi, että hänen pitäisi puhua asiasta Acariolle, mistä ei välttämättä tulisi ollenkaan mukavaa. Acario oli viettänyt aikansa kahden herra Klemensin (tai Crewen ja Klemensin) seurassa, eikä Beth ollut nähnyt kumpaakaan herroista moneen iltaan. Mikä oli harmi.

Ravisteltuaan muruset pois Beth tarttui kynttilänjalkaansa ja nousi. Hän ajatteli etsivänsä isäntänsä ja esittelevänsä keittäjäasian tälle. Vaikka hän olikin neuvonut Kutscheria pysymään huoneessaan, hän uskalsi itse jo kulkea paljon ensimmäisiä päiviä vapaammin tutkittuaan käytävät ja huoneet päiväsaikaan. Hän pelkäsi vielä tahtomattaankin ensimmäisellä vaelluksellaan näkemäänsä naista, Leonia, mutta muut Crewen kaartilaiset eivät olleet läheskään yhtä kammottavia. Ilman Crewea ja erillään varsinkin he olivat paljon epävarmempia, eikä Beth useinkaan nähnyt muuta kuin pois kiirehtiviä selkiä.

Acario pelasi biljardia Klemensin kanssa, äänestä päätellen. Beth ei itse asiassa kuullut kummankaan ääntä, muttei uskonut kenenkään muun pelaavan biljardia. Koska ei ollut sopivaa keskeyttää peliä, Beth jäi odottamaan oven ulkopuolelle (tosin sopivan kauas, jotta ovi ei vahingossakaan heilahtaisi häntä kohden). Hän aikoi kysyä pelin päätyttyä, että voisiko Acario kenties myöhemmin aikaa kuunnella hänen sanottaviaan, mutta Klemens avasikin kesken oven ja katsahti Bethiin.
”Miksi te siinä seisotte? Salakuunteletteko te minua?”

”Hyvää iltaa, herra. En salakuuntele.” Ilman viiniä (jonka juontia Beth aina seuraavana päivänä katui) hän joutui paljon helpommin hämilleen ja oli puhuessaan jäykempi, sillä hän jännitti herra Klemensin kanssa puhumista niin paljon, ettei muulle aivotoiminnalle jäänyt paljoa tilaa.

”Anteeksi töykeyteni, hyvää iltaa tosiaan. Katsokaas, harjoittelen tekniikkaani edistymättä ja siksi hieman huonotuulinen.” Klemens hymyili ja Bethin sydän suli kuin takkaan pudonnut kynttilä. ”Tulkaa sisään.”

Beth oli käynyt huoneessa useamman kerran, tutkimusmielessä, muttei ollut koskenut biljardipöytään. Päivisin talo ei ollut kovin viihtyisä, koska se oli niin autio, mutta näin iltaisin, jos ei tarvinnut olla yksin ja oli lämmintä valoa, tunnelma oli miellyttävä. Nytkin oli oikein viihtyisää, varsinkin kun herra Klemens nojasi biljardipöytään palloja tarkkaillen. Acario ei ollut paikalla. Beth nyökytteli vielä hetken hienolle biljardipöydälle ja siihen nojailulle, kunnes tajusi, että Acario ei ollut paikalla, ja hän oli tullut nimenomaan etsimään tätä.

”Pelataan erä. Tarvitsen harjoitusvastustajan”, Klemens sanoi, ja alkoi järjestämään palloja.

”Kiitoksia paljon tarjouksesta, mutta oikeastaan tulin etsimään A--, hmh, lordi Dwyrea”, Beth tunnusti.
Klemens katsoi häneen ensin ilmeettömästi, hymyili sitten taas ja otti esiin toisen köön.
”Olette myöhässä. Hän lähti jo puolisen tuntia sitten asioille. Näin sen itse ikkunasta.” Klemens viittasi ikkunaan, josta ei nyt näkynyt muuta kuin pimeyttä ja samea heijastus sisätiloista.
”Hän sanoi palaavansa ennen yhtätoista. Pitäkää minulle seuraa siihen asti.”

Viimeinen oli enemmän käsky kuin ehdotus. Jos Bethillä olisi ollut yllään mekko, tällainen kahden melkein toisilleen tuntemattoman vastakkaisten sukupuolien edustajien oleskelu kahdestaan olisi ollut erittäin epäsopivaa. Nyt kun Beth oli kuitenkin asultaan nuori mies, oli häpeä yksin hänen. Koska hän oli kantanut epäsovinnaisuutensa taakkaa jo ties kuinka monta viikkoa, ei hän kiinnittänyt asiaan huomiota sen enempää. He pelasivat pari erää, ja ensimmäiset menivät puhtaasti harjoitellessa, sillä Beth ei osannut sääntöjä tähänkään peliin. Herra Klemensiä tämä ei kuitenkaan näkynyt haittaavan ollenkaan. He puhuivat tuskin ollenkaan pelatessa, kunnes herra Klemens jäi pelivuorollaan tuijottamaan tyhjyyteen.
”Pelaisimmeko panoksilla?” hän kysyi viimein. Ilmeisesti sekä Acario, että Klemens pitivät uhkapelaamisesta.

”Mutta tehän tarvitsitte harjoitusvastustajaa? Eikö tämä ole harjoituspeli?” Beth kysyi kierrellen. Hän tuskin saisi lainaksi toista hevosta. Klemens katsahti Bethiin terävästi ja Beth astui epäröiden pienen askelen taakse.
”Te unohdatte, että minä olen alempisäätyinen, eikä minulla ole mistä pelata.” Bethistä tuntui, että hän oli käyttänyt jo tätä tekosyytä, mutta kai se oli vielä ihan käyttökelpoinen. Ei hänen sosiaalinen asemansa ollut ainakaan noussut.

”Niinkö? Jos keksitte mistä pelata, olen valmis pistämään peliin omasta puolestani summan rahaa, sanotaan vaikka kolme kertaa teidän vuosipalkkanne.” Beth ei ihan päässyt perille, mitä Klemens yritti, ja joutui harmikseen puntaroimaan josko häntä itseään pidettiin pilkkana taas. ”Mutta jääköön se myöhemmälle. Jutellaan vähän.”

Beth jäi odottamaan uteliaana jatkoa ja yritti kovasti olla tuijottamatta lattiaa. Hänen onnistuikin nostaa katseensa kynnyksen korkeudelle. Jos hän olisi ollut romaanin sankaritar, niin tässä kohtaa herra Klemens olisi tunnustanut syvän ihailunsa häntä kohtaan.
”Millaisella sopimuksella te olette hänen kanssaan?” Beth vilkaisi nopeasti Klemensiä silmiin, mutta käänsi katseensa pois, koska siihen vastattiin.

”Te ette taida tarkoittaa vuosipalkkaani”, Beth mutisi. Klemens tuijotti häntä herkeämättä, eikä hän voinut ymmärtää mitä tämä yritti nähdä. Beth olisi oikeastaan halunnut sanoa, ettei asia kuulunut Klemensille, mutta siitä vasta olisikin sanomista tullut.

”En.”

”No, minä saan elää ja lordi Dwyre saa minun… vereni.” Beth yritti puhua koruttomasti ja tyynesti, mutta joutui kuitenkin nieleskelemään kesken puheen.

”Ai? Ei mitään lisäehtoja? Kaikista tekemistään sopimuksista, tuo on varmaan hänelle huonoin ja epäedullisin. Piditte hyvin sananne häntä vastaan”, Klemens tunnusti ja Beth säteili, vaikkakin hieman alakuloisesti.
”Oletteko muuten nähnyt Flaviania tänään? Tutustuisin mielelläni häneen paremmin, mutta hän on ilmeisesti hyvin kiireinen.” Klemensin äänensävy muuttui lämpimästä hienoisen paheksuvaan ja jatkoi sitten taas neutraalisti. ”Mutta hän soittaa kyllä erinomaisesti. Acario sanoo hänen laulavan myös kohtalaisesti, mikä on niin suuri tunnustus tältä, että en yllättyisi jos Flavian elättäisi itsensä konsertoimalla.”
Klemens nauroi ja se kuulosti niin miellyttävältä, ettei Beth viitsinyt olla hapan sen suhteen, että puhe oli kääntynyt Creween (sillä Bethillä oli se käsitys, että Flavian oli tämän etunimi). Hän jopa tiedusteli kohteliaalla keskustelusävyllä kuinka kauan herra Klemens oli tuntenut Crewen.

”Tavallaan koko hänen ikänsä”, Klemens vastasi, ”Mutta ennen en ole puhunut hänen kanssaan. Silloin kun hän oli vielä pikkuihminen, näin hänet kerran, mutta hän nukkui. Minä ja Acario harrastamme aika tiivistä kirjeenvaihtoa, silloin kun se hänelle sopii, ja hän kirjoitti pojasta paljon heti alusta saakka. En kylläkään tiedä, mistä hän hankki tämän. Acariolla tuntuu olevan taipumusta kerätä lemmikkejä matkan varrelta. Olen ikään kuin pojan kummisetä, ja Acario nimesikin hänet minun mukaani.”

”Joten onko teidänkin nimenne Flavian?”

”On. ”

Beth ei täysin ymmärtänyt miksi Acario oli nimennyt Crewen, mutta ei paljastanut tietämättömyyttään. Ehkä se oli normaalia täälläpäin. Klemens puhui Crewestä hyvin lämpimästi, eikä Beth saattanut kuin kateellisena ihmetellä miten niin epämiellyttävä henkilö oli voittanut niin miellyttävän henkilön kiintymyksen. Klemens istuutui ja Beth haki tukea seisomiseen biljardipöydästä, mutta pöytä ei ollutkaan niin lähellä kuin hän oli luullut, ja hänen kätensä nojasi tyhjään. Mistä tietenkin johtui, että jo toista kertaa saman päivän aikana Beth horjahti ja kaatui. Toista kertaa saman päivän aikana hän myös löi päänsä. Kohta oli melkein täydellisen sama, ja kohde oli biljardipöydän lakattu reunus. Hän sai tukea lattiasta niin, ettei isku ollut aivan kamala, mutta se sattui paljon. Hän irvisti ja vesi nousi silmiin, eikä hän kyennyt vähään aikaan puhumaan, ensin kivusta ja sitten kömpelyytensä häpeästä.

”Oi, voi ei”, Klemens sanoi Bethin purressa hammasta. Hän toisti samaa usean kerran ja melko lailla nosti Bethin lattialta penkille ja tutki varovasti ruhjetta. Tämä kiusaantui entisestään.

”Voi ei”, Klemens sanoi taas melkein uneliaasti. ”Minä en ole ruokaillut pariin päivään. Kyllä hän ymmärtää”, hän sanoi hiljaa vielä Bethin korvaan. Klemens kietoi kätensä Bethin ympärille ja maistoi haavasta vuotavaa verta. Beth sai muistutuksen siitä, että vaikka Klemens näytti kuinka lämpimältä ja ystävälliseltä, tämän keho oli kylmä ja hampaat terävät. Hän oli hiljaa ja tiukasti vangittu paikoilleen, häntä hävetti edelleen ja sattui ja nyt hän oli jonkun vieressä näin intiimisti. Viileä kieli niskalle norunutta veripisaraa vasten sai kylmät väreet kulkemaan läpi Bethin kehon, mutta kun Klemens viimein nosti päänsä pystyyn Bethin kasvoja lähinnä kuumotti.

”Totta puhuakseni teidän verenne ei nyt aivan yllä sille tasolle, mitä oletin sen olevan, neiti”, Klemens sanoi päästämättä vielä irti. Jos tilanteessa oli ollut jotain romanttista, niin se kuoli saman tien. Beth ei kuitenkaan kestänyt näin nöyryyttävää tilannetta, vaan livahti herra Klemensin otteesta ja siirtyi äänettä tönkösti aivan penkin laitaan. Jos hänen vertaankin vielä arvosteltiin, niin ei häneltä sopinut odottaa kovin sulavaa käytöstä. Hän piilotti kasvonsa kämmeniinsä ja yritti pähkäillä mikä tunne kuului päällimmäiseksi. Hän mietti myös mitä ihmisetkin sanoisivat jos tietäisivät millaista epäsiveää elämää hän eli, mutta silloin hän muisti, ettei hänellä ollut tämän talon ulkopuolella oikein ketään, joka olisi häntä moittinut. Beth huokaisi syvään ja väsyneesti ja tunsi itsensä hyvin vanhaksi seitsemäntoistavuotiaaksi. Klemens huomasi sen ja teki ilmeisesti jonkin vampyyripäätelmän Bethin sielunelämästä.

”Olin tahditon, pyydän anteeksi. Tarkoitin lähinnä, että… (tähän väliin jäi pieni taidepaussi, jonka aikana Klemens pyöritti rannettaan ja yritti valita sanansa jokseenkin neutraalisti) …teidän verestänne puuttuu jotain, joka ihanteellisen terveellä ihmisellä on itsestään selvää. Ehkä… teidän pitäisi syödä terveemmin.”

Beth oli täysin samaa mieltä. Kaksi lämmintä ja kaksi kylmää ateriaa päivässä. Lammasta kaalipedillä, paistettua kananrintaa, uuniperunoita, kedgereetä, kalaa ja paksua kermaista kastiketta. Ja keittoa, höyryävän kuumaa keittoa, jossa olisi lihaa ja tuoreita vihanneksia. Jälkiruuaksi vanukasta tai kakkua, kerman kera. Ja kuppi kaakaota tai teetä.

”Terveydestä tulikin mieleeni, nukutteko te hyvin?”

Hyvin henkilökohtainen kysymys, Beth ajatteli vaisusti. Hän oli kuitenkin hieman ilahtunut, että jotakuta kiinnosti hänen vointinsa. Tämähän oli melkein kuin lääkärin vierailu, ensin puhuttiin ruokavaliosta ja sitten unitottumuksista. Munuaispiirakkaa. Ei, hän ei nukkunut kovin hyvin.

”Koska  ystäväni nukkuu huonosti.” Ystävä oli ilmeisesti Acario. ”Ja minä tiedän hyviksi kehuttuja unilääkkeitä, mutten usko hänen voivan käyttää niitä.”

”Miten se häntä auttaisi, jos minä ottaisin lääkettä?” Beth kuulosti omaan korvaansakin katkeralta.

”Cruor patefacio semita.”

Beth huomasi, ettei hänen yleissivistyksensä riittänyt vastauksen ymmärtämiseen. Ilmeisesti herra Klemenskin huomasi sen.

”Veri avaa teitä.”

Tämä oli varmaankin joku hieno latinankielinen viisaus, jonka joku muinainen keisari oli sanonut, Beth ajatteli, ja yritti kunnioittaa sitä sen mukaisesti. Herra Klemens siirtyi ikkunan ääreen ja ilmoitti täysin asiasta eksyneen hilpeästi, että Acario oli tulossa. Beth ei erottanut mitään muuta kuin pimeyttä, mutta yö olikin pilvinen.

~*~

Samana iltana Crewe oli herättyään, kylvettyään ja illallistettuaan joutunut taas palaamaan kirjanpidon ja asiakirjojen pariin, jotka hän itse oli taiteellisella käsialallaan raapustanut Acarion poissaolovuosina. Niitä ei ollut miellyttävää lukea, sillä hän ei ollut kokemuksen puutteessa tiennyt mitä kirjoittaa, ja nyt kun niistä olisi pitänyt saada jotain konkreettista irti ärsyttivät tekstin puutteet eniten. Miksei hän ollut voinut kirjoittaa selkeästi päivämäärää ja vuosilukua ennen kuin oli alkanut kirjoittaa alustalaisten joukkokuolemista (mikä oli ollut puhdas vahinko) tai liian rankan sateen tuhoamista sadoista?

Johanna istui hänen vierellään, järjesteli papereita ja hoiti muita pikkuasioita. Crewe oli valinnut juuri Johannan sen takia, että tämä osasi lukea, eikä valittanut joutuessaan tekemään pitkään jotain yksitoikkoista. Crewe arveli myös, että Acario saattaisi tulla kyselemään missä vaiheessa saisi valmiin selvennöksen, ja Johanna oli paljon luotettavampaa seuraa silloin kuin esimerkiksi Stefan, joka saattaisi murtua pienenkin paineen alla. Crewe oli itse laittanut Johannan tukan kiinni nutturalle kaiken varalta. Johannalla oli esimerkillisessä kunnossa, eikä aiemmasta veitsijupakastakaan ollut tietenkään jäänyt arpea (ei niin, että se olisi puvun alta muutenkaan näkynyt). Joten Crewe oli tyytyväinen ainakin päällisin puolin, kunnes kirjaston, tilannehan vaati kunnon työtilaa, ovi aukesi varoittamatta heilahtaen ja sisään käveli Acario tavallista koreammin puettuna. Hienot kultaiset kalvosinnapit, Crewe pani merkille. Hänellä oli mukanaan ruipelo herra Valentine, joka ei ollut mitenkään kaunis tai korea, mutta Crewe huomasi kyllä ilokseen Acarion melkein pakottavan ruipelon eteenpäin työntämällä tätä oikeasta hartiasta.

”Iltaa. Saat hieman apua tänään”, Acario sanoi ja viittasi Valentineen vapaalla kädellään. Valentine ei sanonut mitään, nyökkäsi vain sekä Crewelle, että Johannalle. ”Hyvästi.”

Ja niin he jäivät kolmestaan kirjastoon. Valentine katsoi pitkään ovelle vielä sen sulkeuduttuakin, kasvoillaan jokin niistä lukuisista ihmisilmeistä, joita Crewe ei ymmärtänyt. Kaikki kuitenkin tajusivat talon isännän olevan huonolla tuulella. Sitten kuului hiljainen huokaus ja Valentine hieroi oikeaa hartiaan ja katsahti taas Creween ja Johannaan neuvottomana. Crewe osoitti tuolia sopivan kaukana Johannasta.

”Tervetuloa. Mistä moinen synkkä tuuli?” Crewe yritti kuulostaa mahdollisimman leppoisalta ja kohteliaalta, sopivan kiertelevältä, jotta voisi iskeä hampaansa saaliiseensa. Joka oli siis tunnustus, ei Valentine itsessään.

Valentine istuutui. ”Me poikkesimme herra Kutscherin talolla aamulla kirkon jälkeen, ja minä palkkasin meille keittäjän. Se oli ilmeisesti sopimatonta.”

”Ja kerroitte sen lordille? Ei ihmekään jos hän oli huonolla tuulella. Teidän pitää lopettaa sellainen, se on loukkaavaa molempia osapuolia kohtaan. Löydätte varmasti parempaa tekemistä ensi sunnuntaiksi.”

”Mitä? Emme kai me puhu kirkossakäynnistä? Kai tässä nyt on kyse keittäjästä?” Valentine kysyi epäröiden. Crewe pudisti päätään. Johanna oli vajonnut jonnekin nurkkaan.

”No, onhan jonkun palkkaaminen noin vain röyhkeää ja sopimatonta, kun ei ilmeisestikään aio itse maksaa kyseisen henkilön palkkaa, mutta en usko hänen välittävän sellaisesta.”

Valentine tuijotti pöytää tyrmistyneenä, eikä ilmeisesti keksinyt mitään sanottavaa. Johanna taas tuijotti tätä liian tiiviisti. Crewe komensi tämän jatkamaan ompelutöitään keittiössä. Hän selviäisi ehkä sittenkin paremmin yksin.

”Ei jumalanpalvelukseen osallistumisessa ole mitään pahaa. ” Niin itsevarmasti alkanut lause loppui kuitenkin uuteen hiljaisuuteen.

”Parempi on, että lopetatte sen.” Crewe halusi kokeilla paljonko auktoriteettia omasi, mutta Valentine ei huomioinut hänen sanojaan mitenkään vaan jatkoi strategisesti pöydän tuijottamista. Hyvä on, jos ei hyvällä, niin sitten…
”Ja ehkä teidän ei kannattaisi olla niin läheisessä kanssakäymisessä herr Klemensin kanssa, varsinkaan isännän selän takana.”

Crewen oli pakko kieltää itseltään voitonriemuisa hymy, kun Valentine melkein änkyttäen ja suivaantuneena väitti, ettei mistään sellaisesta ole kysymys. Kiinni jäit. Hän oli pelkästään arvannut! Crewe ei kuitenkaan ollut mitenkään juonittelevaa tai kieroilevaa tyyppiä, eikä siksi ollut varma millä tavoin voisi hyötyä tästä tiedonmurusta. Hän olisi halunnut kuulla koko jutun juurta jaksaen, tietää mitä Valentine salasi, mutta koska hänellä ei ollut järin lahjoja saada ketään puhumaan muuten kuin väkivallan avulla, antoi hän asian olla. Hän haki kirjahyllystä vanhan tilikirjan ja laski sen pöydälle Valentinen eteen, ja olisi juuri aikonut käskeä tämän lukemaan sitä (mistä ei tietenkään olisi mitään apua), kun ovi jälleen avautui ja herra Klemens astui sisään. Silloin Crewe huomasi kuinka paljon Valentinen vaatteet tuoksuivat Klemensiltä.

”Ach, iltaa”, Klemens sanoi ja hymyili heille molemmille. Tervehdykseen vastattiin. Crewe tiesi, että tämä erikoinen vieras piti hänestä, ja oli talossa kuin kotonaan. Acario oli maininnut, että Klemens oli vieraillut ja välillä melkein asunut Erlebergissä pitkiä aikoja jo paljon ennen Crewea, ja oletettavasti tämä maininta sisälsi jotain rivien välistä luettavaa, jonka Crewe tajuaisi liian myöhään.
”Minä tarvitsen tuomarin, meidän otteluumme. Acario sanoi, etten saa repiä sinua työn ääreltäsi joka ilta --” Hän osoitti Crewea. ”-- ja luulen, että olisit muutenkin puolueellinen, joten valitsen sinut.” Katse pysähtyi Valentineen. Joka ei vastannut katseeseen, vaan nyökkäsi pöydälle. Kaikki tällainen sinuttelu oli tietenkin hieman karua, se sai Valentinen kuulostamaan melkein Crewen vertaiselta. Inhottavaa. Mutta eihän siitä tietenkään sopinut valittaa.

~*~

 Pallojen osuessa toisiinsa kuului napakka kolahdus, ja Acario huomasi hävinneensä kolmannen pelin perättäin. No ehkä sillä saattoi olla jotain tekemistä taidonkin kanssa. Klemens oli yhtä hymyä, ja kätteli jälleen sekä häntä, että tuomarina toimivaa Valentinea, ja taputti tätä vielä olalle. Valentine seisoi jäykkänä ja nyökkäili vakavana Klemensin ollessa lähellä.

”Pelataanko vielä erä?”

”Ei kai enää”, Acario vastasi. ”Eiköhän kolmas kerta sanonut jo toden. Oletko mahdollisesti lahjonut tuomarin puolellesi?”

Klemens hymähti ja laski köönsä biljardipöydän päälle.
”Hieman suostuttelin vain. Juttelimme tässä aiemmin. Ei nyt millään pahalla, mutta sinut tuntien olisin luullut sinun pitävän seuranasi jotakuta hieman… aistikkaampaa. Hän maistuu köyhyydelle.” Hän kokosi pallot siistiin muodostelmaan.

Acario tiesi, että Klemens yritti vain ärsyttää häntä, kuten ennenkin. Ja se toimi turhankin hyvin. Kuten ennenkin.
”Mitä sinä olet tehnyt?”

”En mitään, mikä loukkaisi sinua, tietenkään. Huomaathan, että hän on täysin kunnossa.”

He puhuivat latinaa, vaikka kohteliaampaa olisi tietenkin ollut käyttää saksaa, niin että itse puheenaihe olisi pystynyt seuraamaan keskustelua, mutta tuntui luonnottomalta ja vaivalloiselta alkaa käyttää jotain vierasta kieltä.

”Vaikutat siltä, että aiot sanoa vielä jotain?”

”No, itse asiassa… Minun täytyy lähteä huomenna. Toinen vierailuni on kesken. Mainitsin jo aiemminkin varmaan, mutten asu enää vanhassa talossa. Olin siellä saadessani viestisi. Talo on ikään kuin lainassa eräälle henkilölle, melkein kuin vuokralla.”

”Lapsi?” Acario laski oman köönsä toisen viereen.

”Ei minulla ole lapsia kuten hyvin tiedät”, Klemens totesi. ”Eikä hänelläkään. Eikä hänellä ole enää luojaansakaan. Yksi saman mestarin lapsi asuu kuitenkin tässä lähimailla. Mestari itse sai surmansa satakunta vuotta sitten.”

”Miten surullista.”

”Sinä tapoit hänet”, Klemens huomautti kuivasti.

”Ai”, Acario vastasi, rehellisesti yllättyneenä, ja he molemmat pidättäytyivät hymyilemästä. ”Ehket sitten välitä suruvalittelujani hänelle.”

”Mutta, palatakseni taas asiaan. Tulisin mielelläni kesäksi tänne. Paikka, jossa asun nykyään on nimittäin hyvin pohjoisessa. Niin pohjoisessa, että aurinko ei laske kesäisin.”

”Tervetuloa.”

”Voisin tulla jo ihan loppukeväästä. Tai hieman ennenkin.” Klemens kuulosti melkein ahdistuneelta. Ilmeisesti pohjoisessa oli melko mielenkiinnotonta.

”Tule minun puolestani jo vaikka maaliskuussa. En minä täältä mihinkään mene.”

”Toivottavasti. Olet myöskin erittäin tervetullut vierailemaan luonani jonain talvena.”
He nyökkäsivät vakavina ja seisoivat hiljaa hetken. Sitten Valentine rykäisi anteeksipyytävästi.

”Herrat tuskin enää tarvitsevat minua, joten vetäytyisin tältä iltaa.”

”Mutta eihän kello ole vielä mitään. Hae Flavian neljänneksi korttipöytään ja voimme pelata vistiä. Voisitte vaikka voittaa toisen hevosen”, Klemens ehdotti ja istuutui seinän vierustalle. Acario istuutui viereiselle tuolille, eikä sanonut mitään.

”Kello on tosiaan paljon minulle, joka olen ollut jalkeilla aamusta saakka”, Valentine vastasi, ja lisäsi vielä ennen kuin Klemens ehti maanitella häntä enempää: ”ja päätäni särkee.”

”Miksi?” Acario kysyi, vaikka tiesi, että ihmisiä kolotti milloin mihinkin ilman sen kummempaa syytä, varsinkin kun ne vanhenivat. Valentine ei tosin ollut hänen tietämyksensä mukaan kovinkaan vanha.

”Minä satuin lyömään sen tänään. Kahdesti. Kerran ovenripaan ja toisen kerran tuohon biljardipöytään.”

”Aa, hän puhuu totta. Olin jälkimmäisellä kertaa täällä. Ruhjeesta vuoti jopa vähän verta. Olette hyvin kömpelö.”

Valentine näytti sangen onnettomalta. Acario tarkisti vaivihkaa katseellaan ettei mattoon ollut tullut tahroja.
”Mitä me olemme teitä pidättelemään. Hyvää yötä”, hän totesi viimein.

”Hyvää yötä.”
Ja Valentinen poistuttua he molemmat nauroivat.




A/N: Tykkään vaan kirjoittaa jotain tänne loppuun, vaikkei mulla ole oikeastaan mitään sanottavaa

[Lavande]

6. luku

Pari varista raakkui taivaalla liidellessään. Ilta näytti selkeältä, ja tie vähemmän kuraiselta kuin vielä viime viikolla.
”Osoitteeni on kirjoituspöydälläsi. Kirjoitin sen melko isolla, jotta huomaat”, Klemens sanoi noustessaan komeaan nelivaljakkoonsa, ”Ja jos sattuisi käymään niin, että joku olisi unohtanut ikkunan auki ja tuuli puhaltaisi lappuseni taivaan tuuliin, niin kopio alkuperäisestä löytyy kirjastostasi, Decameronen kansien välistä. Ja jos sattuisi niin ikävästi, että kirjasto palaisi maan tasalle, niin Flavianilla on suljetussa kuoressa vielä yksi. Odotan siis kirjettäsi. Laitoin kirjepaperia valmiiksi esille.”

Acario nyökkäsi myöntelevästi. Kai hänen olisi pakko kirjoittaa.
”Kerro terveiseni ystävällesi.”

”Minulla on vain yksi. Näkemiin!” Klemens huudahti vaunujen lähtiessä liikkeelle mahtipontisesti. Valentine ja Crewe vilkuttivat jonkin aikaa, silkasta kohteliaisuudesta kai, koska kukaan tuskin näki heidän elettään. Vähitellen hevosten ja vaunujen äänet vaimenivat ja tilalle jäi vain raakuntaa. Acario tunsi hienoista melankoliaa ystävänsä lähdön vuoksi, mutta kesään oli kuitenkin lyhyt aika.

”Osaako Johanna tehdä moderneja juhlapukuja?” Acario kysyi, katsellen vieläkin tietä.

”Ei osaa”, Crewe myönsi astuttuaan ensin Acarion viereen, ”Arkikäyttöön sopivia moderneja pukuja kyllä, mutta juhlapuvut ovat ilmeisesti monimutkaisempia...”

”Vai niin. Saat kutsua sitten toisen ompelijan.”

”Kaupungissa kuuluu olevan eräs sangen hyvä, mutta hän on rampa, eikä tee kotikäyntejä.”

”Onkohan helpompaa ostaa hänet tänne vai käydä hänen luonaan?”

”Minä otan selvää”, Crewe vastasi ja kumarsi.

~*~

Parin päivän kuluttua herra Klemensin lähdöstä, kun talossa oli jo keittäjä ja kaikkien inhimillisten vatsat täynnä säännöllisin väliajoin, Beth oli kaupungilla Acarion kanssa. Hän oli enemmän kuin huojentunut, ettei törmännyt Klemensiin enää joka kulman takana, vaikka se oli tietenkin verottanut seuraelämää… Ei enää korttipelejä. No eipä ainakaan tarvinnut murehtia panoksista. Tästä lähtien jos Beth saisi lainaksi hevosen, hän pitäisi siitä hyvää huolta.

Oli alkuilta ja illallisaika (minkä takia oli sangen harmillista, etteivät he olleet kotona) ja he olivat erään ompelijan liikkeessä. Hän oli lyhyt ja pyylevä nainen, joka ontui vasenta jalkaansa. Hyvin tuimailmeinen ja äkkipikaisen näköinen naisihminen, joka oli jo parhaat päivänsä nähnyt, mutta oli kauniin mustan pukunsa takia ainakin edustava. Hän oli jäänyt aivan hiljattain leskeksi, miehensä ja heidän ottotyttärensä menehdyttyä tulipalossa, joka oli tuhonnut melko täydellisesti heidän pikku talonsa. Koko kaupungin onneksi talo oli sijainnut kaukana muista taloista, ja näin kaikki muut olivat säästyneet taloudellisilta vahingoilta. Frau Näher oli kuitenkin menettänyt kaiken. Paitsi asiakaskuntansa. Rouva oli ennen avioitumistaan ollut töissä ompelijana kartanossa Achimissa, ja kyseisen kartanon rouva tilasi häneltä edelleen.

Eipä tilaisi enää, Beth mietti, sillä Acario oli melko kirjaimellisesti ostanut rouva Näherin, hyvään hintaan, ja tämä muuttaisi Erlebergiin viikon sisällä (voitiin tietenkin kyseenalaistaa kuinka soveliasta tällainen oli, kun aviomiehen kuolemasta oli alle kuukausi, mutta raha puhui omaa kieltään ja Fraun hankala asema sen murretta). Tänään kyse ei kuitenkaan ollut siitä, vaan mittojen ottamisesta, sillä Acario halusi uusia pukuja. Beth piteli tämän päällystakkia, hattua ja hanskoja, ja siirsi syrjään saappaat sillä aikaa kun rouva Näher surupukuineen hääri mittanauhojen ja kangaspalojen kanssa, kyseli toivomuksia ja sen sellaisia. Kun Acario pukeutui uudelleen, hän katsoi odottavasti Bethiin.

”Sir?”

”Mitä te vitkuttelette? Ottakaa kengät ja takkinne pois, haluan lähteä kotiinkin jossain vaiheessa. Minulla on nälkä.”

Työntäen jälkimmäisen lauseen mielestään Beth riisui takkinsa ja laittoi sen tuolin karmille roikkumaan ja asetti kenkänsä siivosti tuolin eteen. Hän olisi enemmän kuin mielissään uudesta puvusta, mutta Acario oli ilmeisesti huonolla tuulella. Mikä oli hyvin, hyvin huono juttu, varsinkin yhdistettynä nälkään. Rouva Näher nilkutti Bethinkin ympärillä, nousten välillä pienelle tuolille kun oma pituus ei riittänyt (pituusero oli sentään vähäisempi kuin mitä Fraulla ja Acariolla) ja Beth levitti käsiään aina pyynnöstä ja yritti vastailla jotain järkevää kysymyksiin kankaasta. Hänellä ei oikeastaan ollut mitään mielipidettä siitä, mutta Acariolla tuntui olevan. Rouva Näher totesi jossain vaiheessa, että tekisi parhaansa. Beth ei ollut huomannut pidättelevänsä henkeään ennen kuin sai taas kengät jalkaansa ja takin ylleen.

Kun he olivat paluumatkalla vaunuissa Beth otti suosiolla takin taas yltään, sillä sen hihat olivat jäykät. Hän olisi käärinyt kauluspaitansa hihoja myös, ellei Acario olisi ehtinyt häntä ennen. Vaunuissa oli pimeää, joten Beth ei ollut nähnyt Acarion riisuvan hansikkaitaan. Eikä hän myöskään nähnyt, kuinka tämä tarttui hänen käteensä, viilsi ranteen auki jälleen kerran ja joi. Tunsi vain.

~*~

Elämä oli melko rauhaisaa siihen asti kun rouva Näher muutti Erlebergiin. Beth oletti jotenkin, että talo täynnä verenhimoisia vampyyreja ei olisi mikään rauhan tyyssija, mutta siltä se koko lailla näytti. Acario huomasi nopeasti Bethin toimettomuuden, ja alkoi määrätä hänelle tekemistä. Sen takia Beth istui nyt saman pöydän ääressä kuin Crewe ja selasi vanhalta haisevaa muistikirjaa, joka oli täynnä haalistuneita merkintöjä tuloista ja menoista. Päivämäärät olivat useita vuosikymmeniä vanhoja, eikä missään oikein lukenut mitään mielenkiintoista.  Kynttilän valo vipatti kun Crewe kirjoitti. Johanna istui Crewen vieressä etäisyydellä, joka Bethistä oli hieman epäsiveä. Johanna ei tuntunut pitävän sitä minään, vaan haukotteli raukeasti ja katseli seesteisesti ympäriinsä.

”Kello alkaa olla jo paljon”, Beth aloitti hiljaisen harkinnan jälkeen. Hänen kätensä olivat ristissä pöydän päällä ja peukalot pyörivät odottavasti. Crewe nosti katseensa papereistaan ja tuijotti Bethiä kylmästi.

”Miten niin? Tässä on mennyt tuskin puoltatoista tuntia vielä.”

”No minä olen ollut jalkeilla koko päivän”, Beth sanoi ja vilkaisi Johannaan merkitsevästi, mutta tämä ei vastannut hänen katseeseensa, ”lopetetaan jo tältä päivältä. Eiköhän teilläkin ole muuta tekemistä.”

Crewen silmissä välähti.
”Typerä ulkomaalainen, aivan kuin minä jättäisin Johannan yksin teidän seuraanne. Kyllä minä tiedän mitä teidänlaisenne ulkomaalaismiehet yritätte jäädessänne kahden naisen kanssa.”

Beth hiljeni typertyneenä Crewen purkauksesta. Hän katseli itseään kookkaampaa Johannaa, jonka terävät kulmahampaat vilahtivat aina tämän haukotellessa.
”No ottakaa hänet mukaanne.”

”Ha, aivan kuin teihin voisi luottaa, typerä englantilainen!” Crewe tuhahti. ”Kuka se poika on? Se joka nukkuu ukon kanssa samassa huoneessa.”

Ukko oli ilmeisesti Kutscher.
”Otto, keittäjä, mutta teidän ei sovi puhutella tai yrittää lähestyä häntä.”

”Miten niin?” Crewe kysyi.

”Kyllä minä tiedän, mitä teidänlaisenne miehet yritätte jäädessänne kahden kenen tahansa kanssa”, Beth sanoi, ja meinasi syödä sanansa saman tien, sillä Crewen kasvot synkkenivät melkein pelottaviksi.

Sitten tämä kuitenkin hymähti ja melkein hymyili.
”Typerä englantilainen.”

”Tunnetteko te minua lainkaan nimeltä, herra Crewe? Teistä tuntuu olevan hauskaa solvata minua ainakin.”

”Te ette ole esittäytynyt.”

Niin, koska kun ensi kerran tapasimme, yrititte pahoinpidellä minua, Beth ajatteli. Hän tiesi kuitenkin, että vältteli tilanteita, joissa joutuisi itse esittelemään itsensä.
”Eikä kukaan muukaan ole minua esitellyt?”

”On toki, herra Valentine”, Crewe sanoi, ja sulki muistikirjan pöydältä. Se päästi ilmoille tukahtuneen kumahduksen.

~*~

Rouva Näher piti muuttoaan Erlebergiin uuden elämän alkuna, vaikka kaikki rakkaus vanhaa kohtaan sai hänet toisinaan lyyhistymään seinää vasten. Hän ei koskaan ollut kuullutkaan kenestäkään lordi Dwyresta ennen kuin tämän synkännäköinen palvelija oli käynyt tiedustelemassa häneltä pukujen teettämisestä. Hän tiesi Erlebergin nimeltä, niin kuin yleensä kaikki seudun asukkaat, mutta ei muistanut koko Verdenissä asumisaikanaan kuulleensa isäntäväestä. Ulkomainen, salaperäinen isäntä oli ajatuksena niin epäilyttävä, että hän olisi oitis kieltäytynyt, jos rahatilanne olisi antanut myöden, ja jos hänellä olisi ollut parempi vanhuudenturva varalla.

Häntä olisi haluttanut kysellä paljon kaikenlaista, mutta ei halunnut näyttää tungettelevalta ainakaan heti alkuun. Erleberg oli hieman asumattoman näköinen sieltä täältä, piha ei ollut saanut kaikkea sitä huomiota, mitä olisi ansainnut ja sisätiloissa tuntui kuin aika olisi pysähtynyt ilmaan ja roikkuisi raskaana synkissä nurkissa. Rouva Näher ei kuitenkaan ollut mikään romantikko, ja hänestä talon synkkämielisyys korjautuisi nopeasti uusilla seinäpapereilla ja kevyemmillä verhoilla. Herra Kutscher oli hakenut hänet hevoskärryillä kaupungilta ja se oli ollut hyvä, sillä he olivat jonkinasteisia tuttavia ennestään, niin että rouva Näher ei ollut tuntenut itseään enää niin levottomaksi. Hän tapasi myös Oton, surkean näköisen nuoren miehen, jonka Kutscher esitteli herra ja rouva Brezelmannin pojaksi. Tämä ei puhunut mitään joten rouva Näher oletti tämän olevan se paljon juoruttu latvasta laho poika, joka ei tuohon ikäänkään mennessä ollut oppinut puhumaan.

Hän tapasi myös taas ruipelon herra Valentinen, jonka pukua oli tehnyt silloin kun ei keskittynyt isännän vaatteisiin. Hänelle ei ollut aivan selvää kuka tai mikä kyseinen henkilö oli, ja missä kohtaa tämä seisoi arvojärjestyksessä. He olivat tavanneet tietenkin jo mittoja ottaessa ja Valentine käyttäytyi nyt hyvin huomaavaisesti, kyseli miellyttikö huone häntä ja pyysi ilmoittamaan mikäli sieltä puuttuisi jotain. Illalliselle osallistui vain he neljä, mikä oli entistä omituisempaa. Kai talossa täytyi olla muutakin palvelusväkeä? Ja miksi herra Valentinekin söi heidän seurassaan? Illallinen oli nopeasti ohitse ja  herra Valentine saattoi hänet makuuhuoneen ovelle, mikä oli jo hieman tungettelevaa. Ehkä se oli tapana Englannissa.
”Hyvää yötä, rouva. Laittakaa toki ovenne säppiin yön ajaksi, ettette vaikka kävelisi unissanne nyt vieraassa paikassa. Älkääkä lähtekö yön aikana harhailemaan minnekään, tämä on iso talo ja täällä eksyy helposti pimeällä.”

~*~

Aiemmin samana päivänä, kun Kutscher oli ollut hakemassa rouva Näheriä, saapui pihaan mies hevosen selässä. Beth näki tämän ikkunasta ja kiiruhti ulos, sillä hän koki itsensä vähän niin kuin pomoksi päiväsaikaan. Yhä hevosen selässä istuva mies tervehti häntä ja kertoi kantavansa kirjettä lordi Dwyrelle.

”Minä voin toimittaa sen eteenpäin”, Beth sanoi. Lähetti antoi kirjeen ja ratsasti hyvine päivänjatkoine pois. Beth tutki hetken valkoista kirjettä, nimeä ja sinettiä, mutta myönsi sitten itselleen ettei asia kuulunut hänelle ja työnsi kirjeen povitaskuunsa. Hän ajatteli ensin jättää sen Acarion kirjoituspöydälle, tai sujauttaa oven ali tämän makuuhuoneeseen, mutta se ei kai olisi ollut kovin kunnioittavaa kirjeelle, varsinkaan kun hänellä ei ollut sille mitään astiaa tai tarjotinta asettelua varten. Aikaisen illallisen jälkeen hän koputti Acarion makuuhuoneen oveen, toivoen, että tämä ei ollut lähtenyt vielä minnekään.

”Sisään.”

Bethillä oli toisessa kädessä kynttilä, sillä huone oli maanpinnan alapuolella, eikä siellä siksi ollut toivoakaan luonnonvalosta. Hän oli käynyt siellä vain kerran aiemmin.
”Teille saapui tänään kirje, sir.”

”Tuo se tänne.”
Ilmeisesti tänään ei ollut kiire minnekään, sillä Acario makasi vielä sängyssä. Sänky oli kaunis, mutta raskaan näköinen kookas pylvässänky. Huoneessa oli myös marmorinen ruumisarkku, joka oli vielä raskaamman näköinen. Beth laski mennessään kynttilän pienelle pöydälle, sillä seinällä paloi lämmintä valoa säteilevä öljylamppu.

”Oletteko te kunnossa, sir? Olette yleensä ollut jo hyvän aikaa jalkeilla tähän kellonaikaan.”

Acario otti kirjeen ja mursi sinetin. Pylvässängyn sisus oli osittain dramaattisten varjojen peittämä, niin että Beth erotti vasta Acarion noustessa istumaan, ettei tällä ollut paitaa. Beth päätteli viisaasti, että nyt oli tahdikas aika poistua.
”Ei, älkää menkö mihinkään. Täysin kunnossa. Olen nukkunut hieman huonosti vain.”

Beth kääntyi sellaiseen kulmaan, ettei nähnyt vilaustakaan hyvin vaaleasta ihosta ja seurasi katseellaan katon kuviointia. Seinillä ei ollut tauluja, mutta katto oli kuvioitu. Miten jännittävää. Tuossa taisi olla aavistuksen epäsymmetrinen kohta. Hän yritti keskittyä kiemuroihin ja kaariin, mutta takaa kuuluva hiljainen paperin rapistelu huomautteli kaikenlaista.
”Minä voin katsoa Teidän korkeudellenne pai--, päällivaatteet, mikäli suotte.”
Mutta ilmeisesti se ei ollut ollenkaan suotavaa, sillä Acario tarttui Bethin takin hännyksistä samalla kun Beth oli astumassa askelta eteenpäin. Beth kaatui vuoteelle. Ja nousi saman tien ylös. Silloin hän havaitsi Housut. Ne eivät olleet viikattuina lattialle, kuten pahemmassa visiossa olisi käynyt, vaan ihan Acariolla yllään.

”Ei, jutellaan ensin.”

”Niin?”

”Minulla on tässä tanssiaiskutsu. Kahden viikon kuluttua perjantaille varakreivi de Beurren luona. Mitä mieltä olette?”

”Sepä hienoa”, Beth sanoi varovasti ja vilkuili valkoista kutsukorttia. Acario onnistui näemmä käyttämään samanlaista asiallisen viileää keskustelusävyä kuin vaatteet päällä kirjoituspöytänsä ääressä, mikä oli melko häiritsevää.

”Ajattelinkin, että suostuisitte. Asunnekin pitäisi olla valmis siihen mennessä.”

Beth oli osannut aavistella, että jonkinlainen koukku kävelisi tässä keskustelussa vastaan ennemmin tai myöhemmin. Kaikki johtui luultavasti siitä, että toinen heistä ei ollut arvonsa mukaisesti puettu ja molemmat istuivat sängyllä.
”Minua ei taida olla kutsutte, sir.”

Acario heilautti kättään vähättelevästi.
”Saan kai minä viedä jonkun mukanani.”

Sai varmaan ja Beth ei varmaan loppujen lopuksi pystyisi kieltäytymään, sillä hän mieluummin oli samaa mieltä ja samalla puolella kuin Acario. Acario oli yleensä hyvin kohtelias hänelle ja osoitti jonkinlaista kiinnostusta hänen hyvinvointiaan kohtaan, mutta sitten oli ne kylmät, halveksuvat katseet, joita hän välillä sai. Ne katseet, jotka saivat Bethin epäilemään, että Acario olisi halunnut taittaa hänen niskansa aina välillä, muttei kohteliaisuudesta tohtinut.

”Luultavasti kai mieluummin menisitte yhdessä herra Crewen kanssa?”

”Enpä oikeastaan.” Acario risti kätensä syliinsä kuin tavallisen pöydän ääressä. Beth oli salaa mielissään. Ehkä tanssiaiset olisivat hauskat. Miesten vaatteissa ja miehenä osallistuminen oli tietenkin hieman perverssiä, eikä Beth osannut yhteenkään tanssiin miesten askelia. Mutta olisi liian myöhäistä ompeluttaa naisten juhlapuku. Eikä varmaan voinut olla nainen jos omasi lyhyet hiukset. Beth haroi harmissaan tukkaansa.
”Kun nyt mainitsit Crewen, oletko nähnyt häntä vielä tänään? Hänen piti täyttää allas minua varten.”

Beth ei ollut nähnyt Crewea. Mistähän altaasta oli kyse? Hänelle ei tullut muuta mieleen kuin lintujen kylpyallas, mutta koska pihalla oli muutenkin niin kosteaa ja kylmää linnut tuskin halusivat kylpeä. Beth mietti pitäisikö hänen kenties mainita Acariolle, että nyt ei välttämättä ollut otollisin vuodenaika linnuille kylpeä.
”Asian voisi tietenkin tarkistaa. Menemmekö yhdessä?”

He menivät. Acario kietoi ensin kuitenkin vihreän aamutakin ylleen. Makuuhuoneesta pääsi näppärästi pienelle käytävälle, joka johti kaakeloituun huoneeseen, jonka keskellä oli kulmikas allas täynnä vettä. Vain yksi seinälampuista oli sytytetty, joten vesi näytti liikkumattomanakin tummalta ja uhkaavalta. Luultavasti kovin monet linnut eivät uskaltautuisi sinne.
”Tämä on minun toinen kylpyhuoneeni”, Acario jatkoi, ”Tämän rakennuttaminen oli uskomattoman hankalaa, arkkitehti ei ottanut millään ymmärtääkseen mitä tarkoitin.”

Allas oli tarpeeksi iso uimista varten, eikä koko kylpytilassa ollut niin kylmä kuin mitä olettaa olisi voinut.
Acario kyykistyi altaan vierelle, kokeili kädellä vettä ja teki ilmeisesti jonkin henkilökohtaisen päätöksen. Veden pinnalle jäi kosketuksesta väreitä, jotka piirsivät aina vain isompia ja isompia ympyröitä.
”Kai se menettelee. Crewe ei ole täällä. Pesettekö selkäni?”

Acario riisui aamutakkinsa, viikkasi sen ja ojensi Bethille. Beth oli ensin liian hämmentynyt ajattelemaan ja sitten hänen teki mieli huutaa tuskastuneesti jotain ääneen. Hän mietti minkä synnin oli tehnyt, jotta illasta oli tullut näin omituinen ja missä kohtaa hänen olisi pitänyt tehdä toisin, ettei hänen elämästään olisi tullut näin epäsopivaa. No tietenkään hän ei voisi pestä kenenkään miehen selkää. Hän oli nuori naimaton tyttö ja hänen äitinsä oli sanonut, että helpoin tapa helvettiin oli lankeemuksen kautta.

”Enpä taida, sir. Oletteko te nyt kuitenkaan aivan kunnossa?” hän sai kysyttyä. ”Miksi te olette puolipukeissa vielä tähän aikaan?”

 Aamutakin hiha oli valahtanut erilleen. Acario nousi ylös ja kääntyi katsomaan häntä, hyvin tyhjä ilme kasvoillaan.

”En minä tarkoittanut mitenkään tunkeilla, vaan…”

”Niin?” Acario sanoi.

”Tai siis, no…”

”Niinpä. Minä olen tosiaan hieman huonosti pukeissa, koska aikomuksenani oli kylpeä.” Acario näytti vaivaantuneelta ja ärsyyntyneeltä joutuessaan selittämään asuaan.
”En todellakaan ajatellut, että pitäisitte asiaa noin tärkeänä.”

Nyt Beth tunsi itsensä hivenen naurettavaksi ja pikkumaiseksi.
”Ota kaapista pyyhkeitä ja kylvetään yhdessä”, Acario ehdotti sovittelevasti.

Ei, ei, ei. Tuo ei ole normaalia, Beth mietti. Hän livistäisi heti ensimmäisen mahdollisuuden tultua. Yksinäisyys oli sekoittanut hänen isäntänsä pään.
”Te alatte muistuttaa jotenkin herra Klemensiä”, Beth mutisi hiljaa hakiessaan pyyhkeitä. Ikävä kyllä vampyyreilla oli erinomainen kuulo.

”Mitä te tarkoitatte, Valentine?”

Ojasta allikkoon. Beth mietti ohikiitävän sekunnin, mitä oikeastaan tarkoitti, ja tunsi sitten kuumotuksen leviävän kasvoilleen.
”En yhtikäs mitään, sir! En niin mitään!” Hän tempaisi kaapin oven auki hyvin päättäväisesti. Nopea liike sai pyyhkeen putoamaan alas itsestään. Beth nappasi sen ja olisi kääntynyt ympäri, marssinut Acarion luo, luovuttanut pyyhkeen, toivottanut oikein hyvät uintihetket ja livahtanut paikalta, mutta yhtäkkiä Acario seisoi kaapin vieressä. Beth säpsähti.

”Ei vaan ihan oikeasti, miten niin muistutan Klemensiä?”

”En minä tarkoittanut sitä niin! Ette te muistuta, olette hyvin kohtelias ja herrasmies ja ette läheskään niin tungetteleva kuin…” Beth harppoi ovelle päin, mutta Acario oli taas hänen edessään. Suoraan edessä ja niin lähellä, että Beth melkein menetti tasapainonsa pysähtyessään. Häntä alkoi jo pyörryttää tällainen yhtäkkinen joka paikkaan ilmestyminen.

”Kuin Klemens?” Sanat upposivat painavina ilmaan. Acario tuijotti Bethiä suoraan silmiin, eikä Beth keksinyt muuta, kuin tuijottaa takaisin hieman säikkynä. Ainakaan iirikset eivät olleet sillä tavoin punaiset kuin mitä ne joskus olivat. Mustat vain. Heti sen ajatuksen jälkeen syvä punainen alkoi täyttää värikalvoja edeten keskustasta reunoille. Beth yritti repiä katseensa irti, mutta se oli hieman hankalaa kun he olivat niin lähekkäin. Hän yritti keskittyä silmien sijasta suuhun, mutta aina välillä välähtävät terävät kulmahampaat eivät olleet paljoa mieltä tyynnyttävämpi näky. Ja koska hän ei oikein kehdannut katsoa mitään paljasta siitä alemmas, päätyi hän tuijottamaan Acarion nenänpäätä.
”…joka ei ole herrasmies?”

Beth sai viivytettyä vastaamista, sillä ovi kävi ja Crewe astui sisään kantaen pientä puulaatikkoa. Hän kumarsi syvään ja tyylikkäästi Acariolle. Seurasi nopeatempoista ja kauniisti soljuvaa vieraskielistä keskustelua, jonka aikana Beth mietti hyviä poistumisrepliikkejä. Hän voisi yhtä hyvin mennä nukkumaan ja häpeämään, kun ruokatarjoilukin oli ohitse. Keskustelu kuitenkin vaimeni ja Crewe jäi tuijottamaan häntä. Acariokin kääntyi katsomaan taas Bethiä. Acarion selän takana Crewen huulille piirtyi vahingoniloinen hymy.

”Crewe tässä epäilee”, Acario aloitti, hyvin poliittiseen sävyyn, ”että teillä ja herra Klemensillä on jonkin näköinen salasuhde?”

Allikosta jorpakkoon. Hyökkäys on paras puolustus. Acariota vasten Beth ei oikein osannut sanoa mitään, mutta Crewe oli aivan toinen juttu. Tuskin hänen kasvonsa muutenkaan olisivat voineet kuumottaa sen enempää. Beth vaihtoi kielen saksaksi ja oli topakka.
”Herr Crewe, otan tuon kunnianloukkauksena. En olisi uskonut teidän levittelevän ja keksivän tuollaisia perättömiä huhuja selkäni takana. Olkaa hyvä, ja ottakaa huomioon, että teidän juoruilunne loukkaa minun lisäkseni herr Klemensiä.”

Koko rimpsu oli suuri vale, sillä Beth oli valmis uskomaan kaikkea pahaa Crewestä. Acario luultavasti huomasi sen, muttei sanonut mitään. Crewen hymy kuoli ja hetken näytti siltä, kuin tämä olisi aikonut hyökätä hänen kimppuunsa. Se katkesi kuitenkin siihen, että Acario laski kätensä Bethin olkapäälle. Se ei ollut mikään ystävällinen tai rauhoittava olalle taputus, vaan kylmä ja painava muistutus. Crewe rauhoittui saman tien.
”Nyt, jos kerran kukaan ei suostu seurakseni, haluaisin kylpyrauhan.”

Beth poistui huoneesta vasta Crewen jälkeen, jotta tämä ei olisi puukottanut häntä selkään.

~*~

Tanssiaisilta saapui täydellisen ajallaan ja Acario oli myös valmis. Crewe oli auttanut häntä pukeutumaan uusiin vaatteisiin, ja he molemmat olivat mananneet tuskastuneesti nykymuotia. Miksei muoti voinut olla samanlaista edes muutama kymmenen vuotta kerrallaan? Vaatteet olivat yksinkertaistuneet, miesten puvut eivät olleet enää niin riemunkirjavia, ja nykyään ei enää tarvinnut sietää haisevia peruukkeja. Tummansininen takki ylsi polviin ja myötäili pakolla muovattua vyötäröä, paidan kaulukset suojasivat kaulaa (kauluksista tulisi ongelmia janon aikaan, joten ehkä hänen kannattaisi jättää miehet sikseen ja keskittyä naisiin). Silinteri ja valkoiset hansikkaat olivat tyylikkäät. Ehkä tässäkin vuosikymmenessä oli hohtonsa. Crewe auttoi hänelle päällystakin ovella päälle ja ojensi kävelykepin, joka sentään oli ollut sama viimeiset viisikymmentä vuotta.

Crewe ei näyttänyt ollenkaan tyytyväiseltä. Acario tiesi, että tätä harmitti kotiin jääminen kuin pikkupoikaa. Valentine oli kuitenkin hyödyllisempää seuraa keskustelun kannalta, sillä Crewe ei ollut seurannut maailman menoa moneen kymmeneen vuoteen. Acariosta joutui harmikseen myöntämään, että hänen ainoa jälkeläisensä ei ollut saanut paljon mitään hyödyllistä aikaiseksi sillä aikaa kun hän oli ollut… poissa. Tusinaa puolimielistä vampyyria ei voinut oikein laskea positiiviseksi.

Valentine liittyi heidän seuraansa yrittäen huomaamattomasti nykiä omaa kaulustaan. Valentinen asu oli hyvin samanlainen kuin Acarion, hieman halvempi, eri sävyissä ja vähemmän yksityiskohtainen vain. Luokkaeron oli hyvä näkyä.

Crewe kumarsi heidän noustessaan vaunuihin ja perääntyi sitten murjottaen. Acario vastasi käden heilautuksella. Ajuri kannusti hevosia matkaan. Ilta oli alkanut.

~*~

Varakreivitär de Beurre silmäili juhlasalia sydän pakahtuneena. Hän oli jälleen kerran ylittänyt itsensä. Kristallikruunu kimalsi, jokainen nurkka hohti puhtautta ja talon paras loisto oli esillä. Mukaan lukien uudet kristallimaljat ja hänen tyttärensä. Ehkä ilta ei vetänyt vertoja hänen nuoruutensa Pariisin lempeille kesäiltojen tanssiaisille (varsinkin kun oli melkein talvi), mutta kyseessä oli silti ikimuistoista loistoa. Piano soi miellyttävästi ja tunnelma oli hilpeä. Useita pareja oli tanssimassa, ja loput vieraat seurustelivat rattoisan oloisesti seinän vierustoilla. Neiti de Beurrekin oli näemmä taas tanssimassa. Varakreivitär loi hyväksyvän katseen tyttäreensä, joka oli levännyt tuskin kahta tanssia illan aikana.

Hänen tyttärensä oli hurmaava kaunotar, selvästi tullut äitiinsä. Pitkä ja hyväryhtinen, ylväine, melkein aatelisine kasvoineen ja kauniine vaaleine kiharoineen, jotka oli koottu tänään hyvin edustavaan kampaukseen. Vastikään valmistuneen taivaansinisen puvun kankaat oli tilattu Pariisista saakka, ja se osoitti modernia aistikkuutta gigothohihoineen. Varakreivitär myönsi kyllä, että ehkä kauneus oli katsojan silmissä, mutta hänenmielisiään katsojia oli tänä iltana liikkeellä runsain määrin.

Pienen haun jälkeen varakreivitär huomasi uuden tuttavuutensa, ulkomaalaisen lordi Dwyren, joka oli oikein hienon miehen oloinen. Ja rikkaan. Varakreivitär olisi ollut ensimmäisenä tutustuttamassa ilmeisesti naimatonta lordia tyttärelleen, ellei tällä olisi ollut yhtä vakavaa ulkonäöllistä puutetta. Se ei ollut mitään kasvoissa, saati vartalossa, niiden osalta varakreivittären oli pakko myöntää lordi melko komeaksi mieheksi. Ei, vika oli hiuksissa. Suurimmalla osalla miehistä ongelma oli luultavasti hiusrajan nousu ja tukan harveneminen. Lordi Dwyrella taas tukkaa oli aivan liiaksi. Mustat, hieman kiharaiset hiukset olivat niin pitkät, että ne olivat sidottu leveällä silkkinauhalla taakse, ja valuivat siltikin vielä kohti selkärankaa. Miten vanhanaikaista! Modernin herrasmiehen tukka oli lyhyt ja sivuille kiharrettu, kaikkihan sen nyt tiesivät. Pitkä tukka sai Dwyren näyttämään joltain kirjailijalta tai muulta taiteilijarentulta.

~*~

Beth pakeni tanssiaissalista kadotettuaan Acarion näkyvistään. Vähintään puolet vieraista puhuivat ranskaa, jota Beth ei tiennyt parin perusfraasin lisäksi ollenkaan. Oli kuuma ja miehen lanteille tarkoitetut kureliivit eivät ottaneet istuakseen. Ennen kuin hän oli joutunut pukemaan edellä mainitut, hänen ei ollut käynyt mielessäkään, että miehetkin joutuivat käyttämään korsetteja. Varmaan koska hän ei ollut vielä silloin nähnyt ketään miestä pukeutumassa, ja hänen arkivaatteensa eivät olleet mitään salonkikelpoisten gentlemannien vaatteita. Hän oli vain ajatellut herrasmiesten olevan nykyään luonnostaan sellaisia kapeavyötäröisiä. Hän puikahti sivuovesta pieneen hämyiseen salonkiin, jonka punaisissa seinäpapereissa kultaiset vaakunat esittelivät komeuttaan. Ilmassa tuoksui tupakka ja salin häly tuntui jotenkin kaukaiselta, vaikka väliin jäävä ovi oli sepposen selällään.

Hän oletti olevansa yksin, ja istuutui kahdenistuttavalle sohvalle syvään huokaisten. Hänellä oli taskussaan nenäliina, jolla oli hyvä taputella tuskanhikeä otsalta.

”Pakenetteko kenties ihailijoitanne?”
Puhuja oli nainen, joka istui kapean huoneen toisella laidalla, aivan Bethin edessä. Naisen oranssinkirjava mekko sulautui niin hyvin huoneeseen, että Beth ei ollut huomannut tätä lainkaan.
”No, en olekaan ennen nähnyt teitä, herr..?”

”Valentine”, Beth sai sanottua karhealla äänellä. Valentine kunnes toisin mainitaan. Tupakki tunkeutui hänen päänsä sisälle eksoottisena huumeena. ”Olen pahoillani, rouva, en huomannut teitä tullessani.”

”Neiti”, nainen korjasi pehmeällä äänellä. Tällä oli maidonvaalea iho ja punainen tukka, joka oli kiharrettu pään päälle samanlaiseen kampaukseen kuin melkein kaikilla naisilla tuntui tänään olevan. Tukkaneulat ja hiusverkot sentään vaihtelivat. Syvän punaiset huulet. Silmien väriä ei voinut näin hämärässä erottaa. ”Neiti Mendes. Älkää toki pahoitelko, ei tämä minun kamarini ole. Itse asiassa, olisin erinomaisen kiitollinen jos pitäisitte minulle hetken verran seuraa. Suuret väkijoukot pääsevät aina yllättämään minut. Enkä oikein välitä tanssimisestakaan enää.”

”En minäkään”, Beth myönsi. Ehkä siksi, ettei hän osannut. Onneksi herroja oli enemmän kuin naisia, niin ettei hänen ollut pakko tanssia. Jännittävä tilanne, he keskustelivat ilman muodollisia kolmannen osapuolen esittelyjä.

Neiti Mendesin jalokivet kimmelsivät. Beth yritti arvioida neidin ikää tuloksetta. Ehkä kolmekymmentä. Sitä oli kuitenkin aika hankala uskoa, neiti Mendes oli aika hurmaava ollakseen vanhapiika.
”Oletteko te kenties ulkomaalainen?”

”Kyllä”, Beth myönsi hieman harmissaan. Vaikka saksa oli hänen isänsä äidinkieli, ei hän ilmeisesti koskaan oppisi puhumaan sitä niin, että muut eivät tajuaisi hänen olevan muualta. ”Englantilainen itse asiassa, neiti.”

”Ah, niinpä tietenkin. Asutte kuitenkin täällä? Perheenne kanssa?”
”Lordi Dwyren.”

Neiti Mendes kohotti kulmiaan ja aikoi ilmeisesti sanoa vielä jotain hunajaa hypnotisoivalla äänellään, mutta vaikenikin vain vienosti hymyillen. Beth halusi kysyä josko neiti tunsi Acarion, mutta samalla tanssiaisten isännän tytär, neiti de Beurre ryntäsi dramaattisesti kamariin.

”Neiti Mendes! Teidän täytyy pelastaa minut ja Klaus. Me haluamme lausua runon yleisölle, Erlkönigin, muttemme millään saa kolmatta lukijaa!”

”Charlotte tietää, että ennemmin möisin sieluni, kuin esiintyisin yleisölle.” Hymy. ”Mutta ottakaa toki kaikin mokomin tämä nuori herra Valentine, olen jo pidätellytkin häntä aivan tarpeeksi.”

Charlotte Mendes katsoi epävarmasti Bethiä. Katse muuttui nopeasti arvioivaksi. Beth tajusi nyt, että ehkä ei ollut aivan sopivaa, että hän istuskeli tällä tavoin kahden neiti Mendesin kanssa. Hän ei kyllä liiemmin halunnut mennä lukemaan mitään juhlaväellekään. Koko sali saisi vielä todeta hänen olevan ulkomaalainen…

”Ai teko olette herr Valentine! Tuhannet kiitokset avustanne, saatte olla itse piru!”

~*~

Koska Acario tiesi olevansa useita vuosisatoja vanhempi kuin keskustelutoverinsa, hän tiesi myös, ettei voinut olla pulassa keskustelussa. Se ei vain voinut olla mahdollista. Jotenkin kuitenkin hän jatkuvasti haki katseellaan Valentinea, mutta huoneessa oli yksinkertaisesti liikaa ihmisiä. Hän oli päätellyt keskustelun kuluessa, että Ferdinand VII oli Espanjan kuningas, mutta hän ei osannut kommentoida mitään tämän hallintatavasta.

Keskustelu kuitenkin taukosi, kun pianon viereen astui kolme hahmoa. Yksi heistä oli Valentine, jota Acario vihasi katseellaan, toinen oli neiti de Beurre itsevarma ja hivenen koppava hymy kasvoillaan, ja kolmas joku hontelon näköinen nuori mies, joka kaivoi taskustaan kömpelösti silmälasit.

”Me lausumme teille nyt runon, hyvä yleisö!” neiti de Beurre sanoi kirkkaalla äänellä. Hontelo nuori mies nyökkäili rivakasti ja Valentine puristi kädessään olevaa paperinpalaa rystyset valkoisina. Niin he aloittivat runon isästä, pojasta ja keijujen kuninkaasta, joka päättyi raikuviin aplodeihin. Suurin osa niistä oli osoitettu ilmeisesti neiti de Beurrelle, joka hymyili yleisölleen säteilevästi.

”Hic puer est stultissimus omnium…” Fertig sanoi. Fertig oli toinen niistä herroista, joiden kanssa Acario oli aiemmin käynyt keskustelua Espanjan kuningashuoneesta.

”Onko hän teidän poikanne?” Acario kysyi, hänkin latinaksi.

”Aivan”, herra Fertig sanoi ihastuneena. ”Onhan hän. Ei pitäisi arvostella omaa vertaan ääneen, mutta kuultuani teidän puhuvan sekä saksaa, että ranskaa sujuvasti en uskonut, että ymmärtäisitte ja puhuisitte myös latinaa. Ihmeellistä!”

”Minulla on ollut aikaa opetella”, Acario vastasi koruttomasti. Hän ei viitsinyt alkaa selittämään, että latina oli hänen äidinkielensä. ”Tyttö poikanne vieressä on neiti de Beurre?”

”On tosiaan. Hän ja poikani ovat hyviä ystäviä”, Fertig myönsi, eikä pystynyt täysin pitämään happamuutta äänestään. Viinin vaikutusta.

”Sekö hänen vikansa on?” Acario kysyi.

”Ei, mutta kun pojallani ei tunnu olevan muita kiinnostuksen kohteita kuin neiti de Beurre ja runot. Minä olen kehottanut häntä keskittymään muuhunkin, mutta loppujen lopuksi on vain hän, neiti ja runot.”

”Nykyajan nuoriso”, Acario myönteli, vaikka luultavasti nuoret ihmiset olivat samanlaisia kuin ennenkin. Hankalia ja omasivat hyvän verenkierron. Hän seurasi katseellaan Valentinea, joka kääntyili ympäriinsä levottomana.

”Niinpä! Ja neiti de Beurre on samanlainen. Molemmat ovat liian vapaamielisiä minun mielestäni, että heidän voisi antaa olla keskenään. Minä pyysin poikaa pitämään tytöstä etäisyyttä ainakin jonkin aikaa, sikäli kun heidän aikeistaan ei ole mitään varmuutta, ja mitä hän nyt tekee! Varakreivitär ei itsekään pidä heidän yhdessäolostaan, poikani kun ei ole tarpeeksi komea tai puhu kunnolla ranskaa, mikä on minusta aivan naurettava syy. Mutta ei siitä sen enempää. Nämä ovat kuitenkin hänen juhlansa. Olisitte kovin ystävällinen, jos voisitte pitää tunteenpurkaukseni omana tietonanne.”

”Tietenkin”, Acario vakuutti ja Fertig nyökkäsi vakavasti ja lähti, kadoten juhlaväen sekaan. Valentine oli myös kadonnut. Vältelläkseen Espanjan kuningashuonetta, Acario kiersi tanssivat rivit, aina parvekkeen oville ja tervehti ulkoilmaa.

Hän sulki lasioven perässään. Parvekkeella oli jo joku. Kalpea punatukkainen nainen kääntyi katsomaan häntä säpsähtäen, mutta korjasi nopeasti kasvonsa lievään hymyyn.

”Toivoinkin tapaavani teidät”, nainen sanoi liikuttaen huuliaan liioitellun selvästi, niin, että kulmahampaat pilkottivat esiin. Acario muodosti mielipiteensä hänestä saman tien, eikä se ollut kovin korkea.
”Mukava saada alueelle lisää… yöllä liikkujia. Pitkästä aikaa, vai mitä, lordi Dwyre?”

”Hyvää iltaa, neiti.”
Luultavasti todella pitkästä aikaa, sillä Acario ei muistanut, että he olisivat koskaan tavanneet. Ehkä se oli vain kerran, ja sellaisen nyt helposti unohti. Kai.
Ilmeisesti Acario ei myöskään ollut peittänyt hämmennystään tarpeeksi nopeasti.

”Te ette muista minua. Ei se mitään. Olen Mendes tätä nykyä nimeltäni. Renate Mendes.” Renate Mendes yritti kovasti peittää oman pettymyksensä, kun nimikään ei herättänyt minkäänlaista reaktiota Acariossa.

”Suokaa anteeksi, neiti. Alan kai tulla vanhaksi.” Hymy. ”Oletteko asuneet alueella pitkään?”

”Olen, lähemmäs kahtakymmentäviittä vuotta.”
Se oli kai pitkä aika. Acario ei ollut ollut paikalla noina vuosina. Hänestä tuntui yhtä tyhjän päällä seisomiselta kuin Espanjan kuningasperheen kanssakin. Crewe olisi saattanut osata kertoa jotain neiti Mendesistä, mutta Acarion ei oikein tehnyt mieli kysyä apua tältä. Crewe oli jättänyt jotain kertomatta, ja Acario oli odottanut, että tämä suoraselkäisesti tunnustaisi, mikä oli vialla. Vielä niin ei ollut käynyt. Acario kuitenkin tunsi luomuksensa sen verran hyvin, että tiesi syyllisyyden pakottavan Crewen puhumaan ennemmin tai myöhemmin. Hän itse ei halunnut alkaa pakottamaan.
”Asun melko vaatimattomasti, mutta hyvin lähellä, jos tästä katsotaan. Tuon mutkan takaa on vain kymmenen minuutin vaunumatka. Tulkaa toki joskus käymään. Illalliselle.”

Acarion vasen kulmakarva kohosi. Olikohan tämä sitä modernia asioiden hoitamista? Neiti Mendes ei selvästikään kunnioittanut hänen asemaansa ja ikäänsä, eikä ollut mitenkään tietoinen etiketistä. Ei parvekkeella tavattuja tuttavuuksia, eritotenkaan ylempiarvoisia, pyydetty kyläilemään alle parin minuutin seurustelun jälkeen, varsinkin jos ohjelmassa oli jonkun rahvaan veren vuodatus. Olikohan etikettikin mullistunut yhdessä Espanjan kuningashuoneen kanssa? Ensimmäistä kertaa Acario tunsi huolen vuosista painavan harteillaan kuin ikä.
”Houkutteleva tarjous.”

”Tiedättekö, käytössä on ollut sellainen tapa, että juuri alueelle muuttaneet vampyyrit antavat pienen lahjan ystävyyden merkeissä yönaapureilleen.”

”Pyydättekö te minulta lahjaa? Mitä toivotte?”

”Oi, en mitään suurta. Jotain pientä ja mukavaa vain. Osoitus muistamisesta. Kuten vaikka se pikku herra Valentine, joka teillä on mukananne.”

Valentinella täytyi olla jotain piileviä kykyjä, kun ensin Klemens ja nyt tämä nainen osoittivat kiinnostusta häntä kohtaan. Ikävä kyllä Acario ei voinut sanoa huomanneensa mitään erityisen positiivista.
”Miksi hänet? Tai ei sen väliä, se kun ei käy päinsä. Minulla on hänelle muuta käyttöä.”

”Älkäähän nyt. Minä annan teille Klaus Fertigin ja Charlotte de Beurren vastalahjaksi.” Neiti Mendes yritti naurahtaa kepeästi, mutta ilmassa oli selvää kireyttä.

”Hieno tarjous, mutta pelkäänpä, ettei teillä ole kumpaakaan. Suokaa anteeksi.” Acario kumarsi köykäisesti ja oli jo puoliksi salin puolella, kun neiti Mendes huusi vielä hänen peräänsä.

”Sanokaa terveiseni Flavianille.”
Flavian oli Crewen etunimi. Edes Acario ei kutsunut tätä sillä, ja hän oli sentään nimennyt pojan. Jotain oli taas tekeillä, Acario mietti, ja toivoi, että Crewe puhuisi suunsa puhtaaksi pian. Ettei hänen tarvitsisi pakottaa.
Lopun iltaa sujui kuitenkin rauhallisesti. Acario löysi Valentinen, muttei ottanut Mendesiä puheeksi. Hän kuitenkin mietti tätä, vielä heidän istuessaan vaunuissakin kotimatkalla. Olisiko hänen pitänyt muistaa Renate Mendes? Kuka tämä itse asiassa edes oli?

Valentine hyräili hyvin hiljaa yksinkertaista sävelmää väsyneen, mutta hyväntuulisen oloisena.
”Mitä te hyräilette?”

”Erästä Napoleonin pilkkalaulua, sir”, Valentine sanoi ja nyppi hansikkaitaan. Pihalla oli kylmä.

Acario oli hetken hiljaa.
”Kuka tämä Napoleon on?”

~*~

A/N: My, my, at Waterloo Napoleon did surrender!

[Lavande]

7. luku

Ystäväni Acario,

Et ole kirjoittanut minulle, joten oletan, että olet murtanut molemmat ranteesi, ja palkollisesi ovat hylänneet sinut. Jolloin lienee turhaa kysyä, voitko hyvin? Tai kenties kirjeesi on hukkunut matkalla? Jos en saa vastausta kolmen viikon sisässä, lähetän jonkun kirjoittamaan kirjeen sanelustasi.

Olen siis saapunut kotiin, ja täällä vietän talven. Naapuriini on muuttanut eräs perhe, paikallista aatelia. Heillä on hyvin, hyvin viehättävä tytär.
Lunta on polveen saakka ja yöt  kaksi kertaa niin pitkiä kuin siellä kesäisin. Jos ei olisi niin kylmä, olisi kaikki täydellistä. Ulos ei kuitenkaan uskalla mennä ennen täyttä hämärää, sillä lumi ja auringonvalo ovat kamala yhdistelmä. Ehkä kuitenkin vierailet luonani ensi vuonna? Aurinko viihtyy taivaalla niin vähän aikaa, että joutuisit nukkumaan tuskin ollenkaan. Käyttäen tätä siltana, toivon, että nukut pian paremmin päiväsi.

Ohessa oleva paketti on neiti Valentinelle. Välitä parhaat terveiseni Flavianille.

Vastausta odottaen,
Klemens

Acario taitteli kirjeen takaisin muotoonsa ja katsahti pakkaukseen. Ruskeaan paperiin oli kääritty ilmeisesti puinen rasia, jonka sisältöä saattoi vain arvella. Hän laski kirjeen paketin viereen työpöydälleen. Ohessa oli myös pieni kirje, joka oli sekin Valentinelle ilmeisesti. Lähetti oli kuulemma käynyt päivällä, ja tyttö oli olettanut postin olevan talon isännälle.

”Mitä teidän ja Klemensin välillä on meneillään?” Acario kysyi, sillä Valentine seisoi vielä ovensuussa. Hän yritti kuulostaa välinpitämättömältä, muttei onnistunut siinä kovin hyvin.

”Onko kirje herra Klemensiltä? Puhuiko hän minusta?” Valentine kysyi nopeasti ja hänen silmänsä ehtivät loistaa hetken ennen kuin Acarion ilme sai hänet vaikenemaan. Tai ehkä Acario kuvitteli vain.

”Klemens on läheisin ystäväni”, Acario aloitti painavasti. Ainoa ystävä, jos tarkkoja oltiin. ”Joten arvostaisin, jos…” Mitä? Hän ei tiennyt itsekään, mitä oli aikonut sanoa, eikä ymmärtänyt, miksi asia edes vaivasi häntä. Huonosti nukutut päivät tekivät kai hänestä vainoharhaisen.
”…jos lukisitte hänen kirjeensä saman tien. Ja myös avaisitte paketin.”

”Ne ovat minulle?”
Acario vilkaisi nopeasti Valentinea, mutta tämä näytti puhtaan hämmästyneeltä. Sitten ehkä hieman huolestuneeltakin. Paperi rapisi, kun kirje avattiin. Acario kävi kirjahyllyä läpi. Hän ei ollut lukenut romaania pitkään aikaan. Ehkä uusien kirjojen hankinta olisi paikallaan? Valentine varmaan tietäisi jotain moderneja klassikoita.
”Hän lähetti minulle kellon. Oi, katsokaa, sir, eikö tämä olekin hieno kello? Hieman kuin se hänen kellonsa. En tiedä mainitsiko hän, mutta annoin sen hänelle takaisin. Kun kirjoitatte hänelle seuraavan kerran, voitteko välittää kiitokseni? Vai pitäisiköhän minun kirjoittaa itse kuitenkin…”

Taskunauris kiilsi uutuuttaan ja raksutti tasaisesti. Acario otti sen käteensä. Sen sisäpuolelle oli kaiverrettu sanat ’pitkää ikää’. Muita koristuksia ei oikein ollut, mutta niitä voisi kaiketi teettää myöhemminkin. Acario palautti kellon ja Valentine laittoi sen povitaskuunsa.
”Hyvin hieno kello. Oliko pakkauksessa muuta? Mitä purkeissa on?”

Rasian sisäpuolella oli vielä pari pientä lasipurkkia, täynnä tuntematonta ainetta.
”Nämä ovat lääkettä.”

”Oletteko te sairas?” Acario kohotti toista kulmakarvaansa. Taas, hän mietti.

”En oikeastaan. Tämä auttaa nukkumaan. Asia tuli puheeksi herra Klemensin kanssa sattumalta, ja hän kertoi tietävänsä hyvän lääkkeen.”

”Onko teillä univaikeuksia?” Acario oli yhtäkkiä hyvin kiinnostunut, tai ainakin melkein myötätuntoinen, sillä hän kun nukkui itse päivänsä niin huonosti. Lisäksi jos kerran Klemenskin vaivautui tarjoamaan hänen palkolliselleen lääkettä, olisi hänen kai vaivauduttava edes kuuntelemaan.

Kysymys oli kuitenkin hieman henkilökohtainen Valentinelle.
”On”, hän myönsi. Asiaan liittyi ilmeisesti jotain muutakin, mutta ei olisi ollut kai kovin kohteliasta tivata asiaa sen enempää.

”Mitä hän kirjoittaa kirjeessään?”

”Oi, tämä on ennemminkin annosteluohje lääkkeelle kuin kirje. Ei tätä ole päivättykään.”

Acario tuijotti ulos ikkunasta mitään näkemättä. Ja huokaisi. Mitä hän oli sitten odottanut? Että Valentinella ja Klemensillä oli jokin juoni häntä vastaan? Hän luotti Klemensiin niin hyvin kuin kehenkään luottaa pystyi, eikä hänellä ollut mitään syytä epäillä Valentineakaan. Acario naurahti ja pudisteli päätään. Valentine katsahti häneen pingottuneena ja luultavasti epäili hänen mielenterveyttään. Taas.

~*~

Oli iltapäivä ja Otto tiskasi siihen mennessä likaantuneita astioita keittiössä. Keittäjän työ ei ehkä ollut miesten puuhaa, mutta Otto ei juurikaan välittänyt. Hän osasi myös kirjoa pöytäliinoja ja nyplätä pitsiä ja piti molemmista. Sitä kukaan perheen ulkopuolinen ei sentään tiennyt, ja hyvä niin, sillä häntä oli kiusattu ihan kamalasti pelkän mykkyyden takia. Isäkin oli hieman halveksivasti katsonut muualle, kun oli kerran saanut kiinni hänet neulojen parista.

Nuoriherra Valentine koputti ovenkarmiin astuessaan keittiöön. Hän istuutui Oton viereen ja tarjosi apuaan, johon Otto pudisti vain päätään. Vaikka Valentine söikin usein saman pöydän ääressä, vietti tämä illat ja yöt kartanonherran seurassa. Tai niin he ainakin olettivat. Joskus kun Otto ei saanut nukutuksi, hän kuuli askelia ja naurua seinien läpi, ihan pikkutunneillakin. Mikään maailmassa ei saanut häntä avaamaan oveaan öisin.

Herra Valentine puhui silmät loistaen tanssiaisista, joihin oli osallistunut. Musliinista ja silkistä ja brodeerauksista, kattokruunuista, hanhenmaksasta ja jostain hyvin monimutkaiselta kuulostavasta höystöstä. Otto nyökkäili ja mietti huolestuneena, oliko ruuasta puhuminen vihjaus, että hänen laittamansa ruoka oli liian yksinkertaista. Valentine kuitenkin jatkoi kertomustaan niin ihastuneena, että Otto ei voinut kuvitella tällä olevan mitään taka-ajatuksia.

Otto oli tietenkin kuullut jo jonkin verran illasta ukko Kutscherilta, mutta tämä oli kommentoinut lähinnä väen ja vaunujen paljoutta ja ollut sitten hiljaa. Ukko Kutscher oli aina hiljaa. Kuten Ottokin.

Valentine jatkoi vielä hetken naisten puvuista. Otto ehti miettiä, että joku ainakin jakoi hänen rakkautensa naisiin (tai pukuihin). Yhtäkkiä Valentine hiljeni ja nousi ylös. Pihaan oli saapunut vihreäpukuinen mies ruskean hevosen selässä.

”Suokaa anteeksi”, Valentine sanoi, yhtäkkiä kovin virallisesti, ja poistui keittiön ovesta pihalle.

~*~

Seuraavan kerran kun Beth joutuisi esittelemään itsensä, hän voisi kertoa olevansa postin vastaanottaja. Hänellä oli jälleen näpeissään kirje, joka oli jälleen osoitettu Acariolle. Acario avasi sen kirjastossa. Beth seisoi kohteliaan etäisyyden päässä, valmiina kuulemaan, mitä se sisälsi. Ehkä jotain jännittävää. Olettaen tietenkin, että hänelle kerrottaisiin.

”Herra Fertig kutsuu meidät illalliselle”, Acario sanoi viimein ja vilautti kutsua Bethillekin.

Beth ei uskonut kenenkään Fertigin tuntevan häntä, mutta illallinen kuulosti loistavalta.  Kutsu tuskin suoraan oli osoitettu hänelle, mutta jälkiruuan edestä hän oli valmis ylenkatsomaan vähän etikettiä. Yhtäkkiä Beth näki mielessään kasvot.
”Ai Klaus Fertig?”

”Hänen isänsä, oletan”, Acario vastasi. ”Luultavasti Fertig nuorempi on myös paikalla.”

Klaus Fertig ei ollut juurikaan kiinnittänyt huomiota Bethiin tanssiaisissa, vaikka he olivat lausuneet runonkin yhdessä. Hän ja neiti de Beurre sen sijaan tuntuivat jakavan kokonaisen oman maailman kaiken sen supattamisen perusteella. Ja sinuttelun. Klaus sitä ja Klaus tätä ja Charlotte kanssa jotain. Beth ei uskoisi koskaan pääsevänsä kenenkään miespuolisen kanssa sinutteluvaiheeseen. Paitsi tosin Acariota hän kutsui etunimellä päänsä sisällä, mutta se oli eri juttu…

Bethin katse kiinnittyi Acarioon. Mitä iloa tämän oli osallistua illalliskutsuihin, kun ei kerran syönyt mitään normaalia? Kauhea ajatus hiipi Bethin mieleen.
”Ette kai te suunnittele herra Fertigin syömistä?!”

Acario tuijotti häntä hetken.
”Miten  loistava idea, Valentine.”

”Ei, ette saa!” Beth ehti huudahtaa. Sitten Acario purskahti nauruun. Beth hautasi kasvonsa kämmeniinsä. Elämä oli liian hankalaa.
Acario käveli hänen viereensä, yhä nauraen ja pörrötti hänen tukkaansa. Beth jähmettyi paikalleen, kunnes Acario veti kätensä pois. Hän pelkäsi nykyään aina jotain pahaa tapahtuvan, kun joku koski häntä.

~*~

Klausia sapetti. Oikein olan takaa. Hänen rakas, uskottu palvelijansa Milde oli mennyt ja paljastanut hänen ja Charlotte de Beurren välisen salaisen kirjeenvaihdon. Milde oli toimittanut lappusia Charlotten piialle. Näin heidän kirjeenvaihtonsa oli voinut jatkua senkin jälkeen, kun isä oli käskenyt Klausia rajoittamaan kanssakäyntiään neiti de Beurren kanssa. Nyt siihen oli kuitenkin tullut loppu, eikä Klaus keksinyt näin ensihätään mitään uutta keinoa. Ei häntä sapettanut, hän oli surun murtama.

Isä ei ymmärtänyt heidän tunteitaan. Hän ei ollut lukenut Byronia tai Goethea, eikä siis tiennyt mitään rakkaudesta tai intohimosta. Mildekään ei silti ymmärtänyt, olipahan kuitenkin päättänyt leikkiä mukana. Onneksi hän ei sentään tuntenut koko tarinaa, ja kaikkea sitä intohimoa, mitä siihen sisältyi…

Tänään heille tuli vieraita, ja isä oli ollut innostuneempi kuin pitkään aikaan. Italiasta käsinkin äidin sairaus painoi koko taloutta, ja muistutti itsestään joka kuukausi, joko hoitomaksuina tai äidin satunnaisina kirjeinä. Kirjeet kirjoitti nykyään äidin lähin palvelija, koska ilmeisesti äidillä ei ollut enää voimia kirjoittaa. Joten ehkä vieraiden tulo hieman virkistäisi koko taloa.
Klaus oli tietenkin vastaanottamassa lordi Dwyrea ja herra Valentinea. Ehkä ulkomaalaiset vieraat olisivat edes jokseenkin jännittävää seuraa. Klaus ei ollut koskaan käynyt missään kovin kaukana, ja sen takia Charlotten unenomaiset kertomukset Pariisista ja Ranskan maaseudusta kiehtoivat häntä niin kovin.

Herra Valentine (joka Klausin mielestä oli oikeastaan aivan liian pieni ja nuorennäköinen ollakseen mikään herra) oli ilmeisesti jostain päin Englantia, ja itse lordin alkuperä oli mennyt ohi Klausilta, mutta nyt molemmat ilmeisesti asuivat täällä. Englanti ei voinut olla kummoinen paikka, jos joku niin nuori kuin Valentine oli valmis vaihtamaan sen Verdeniin.

Päivällinen oli melko erikoinen. Lordi Dwyre ja isä puhuivat taukoamatta. Verdenistä, hevosista ja jostain Klausille tuntemattomista paikkakunnista. Valentine keskittyi syömään, vaikka saattoikin välillä liikuttaa huuliaan kuin sanoakseen jotain. Klaus ei kuitenkaan kuullut mitään, joten ehkä heidän vieraansa vain venytteli huuliaan pystyäkseen ahtamaan suuhunsa lisää ruokaa.
Lordi Dwyre ei syönyt mitään. Yhtään mitään. Valentine söi kaikkea ja hyvällä ruokahalulla. Klausin teki mieli huomauttaa syömättömyydestä, mutta koska isä ei sanonut mitään, ei kai hänenkään kuulunut.

Hänen oli ikävä Charlottea. Charlotten tapaa puhua. Charlotten hymyä. Charlotten tukan tuoksua. Charlotten täydellisiä --
”Klaus?”

Hupsista. Ehkä seurassa ei ollut hyväksi uppoutua liiaksi omiin ajatuksiinsa.
”Mitä, isä?”

”Lordi Dwyre tässä kysyi, mitä aiot tehdä nyt kun koulusi ovat loppu.”

”No”, Klaus aloitti, ja katsahti nopeasti kaikkiin kolmeen silmäpariin, kun häntä seurasivat, ”Matkustelen ehkä hieman. Jos isä suo.”

Isän kasvot rentoutuivat jähmeästä ilmeestään, ja tämä nyökkäsi suopeasti. Isän mielestä Klausin tosin pitäisi matkustaa Achimissa asuvan Karlin kanssa, joka oli Klausin serkku ja hyvin moraalioppiin perehtynyt. Klausin mielestä hän ja Charlotte voisivat karata Venetsiaan.
”Matkustaminen avartaa”, lordi Dwyre totesi ja hymyili merkitsevästi Klausille. Klaus mietti ohikiitävän hetken, että ehkä heidän vieraansa osasi lukea ajatuksia.

Ruokailun jälkeen isä halusi esitellä viime aikoina hankkimiaan tauluja. Klaus oli nähnyt kokoelman moneen kertaan tietenkin, ja tiesi, että isän maku oli realistinen, karu ja siis tylsä. Kaiken lisäksi isä jaksoi puhua koko illan siitä, kuinka kuvat ilmensivät germaanista luonnetta. Tästä ’keskustelu’ yleensä kulki siltaa pitkin politiikkaan, ja siihen, kuinka kaikkien saksankielisten alueiden tulisi yhdistyä. De Beurreilla sen sijaan oli fantastisia maalauksia jylhistä kallioista ja salaperäisestä sumusta niiden ympärillä. Suurista luonnon muodostelmista, joissa ihmiset näkyivät yleensä vain pieninä pisteinä. Fertigin kokoelmaan kuului tylsiä asetelmia, muotokuvia ja jokunen niin askeettinen maisemamaalaus, että Klausia haukotutti pelkkä ajatus. Luultavasti Valentinekaan ei pitäisi niistä.
”Melkein unohdin! Herr Valentine, de Beurrejen luona mieleeni tuli eräs kirja ja muutama kysymys siihen liittyen. Olisin hyvin kiitollinen, jos mitenkään voisitte auttaa minua. Tapaan harvemmin englantilaisia.”

”Totta kai”, Valentine vastasi miedosti, ”Autan mielelläni. Jos pystyn.”

”Tulkaa siis kanssani, olkaa niin hyvä. Jos suonette anteeksi, isä, lordi.”
Klaus kumarsi kevyesti molemmille. Lordi Dwyre vaikutti kireältä. Isä näytti siltä, kuin olisi ollut perillä poikansa ajatustenjuoksusta, muttei jaksanut puuttua joka asiaan. Päänsä sisällä Klaus paiskasi kättä itsensä kanssa ja onnitteli itseään neroudestaan.

~*~

Beth oli seurannut Klaus Fertigiä hyvin pieneen kirjastoon, jossa tuoksui jokin makea. Hän seurasi silmillään ruskeita kirjan selkämyksiä ja mietti, josko ne olivat kaikki tieteellisiä kirjoja.
”Istukaa toki.”

He istuutuivat molemmat nojatuoleihin. Ne oli verhottu kullankeltaisella samettikankaalla, joka taittoi valoa kauniisti. Lattialla oli persialaismatto, jossa kiersi monimutkaisia, pikkutarkkoja kuviointeja laulavista linnuista ja kukkasista. Pöydällä oli paperikukkia, seinätilalla kirjahyllyjen lisäksi iso kultakehysteinen peili ja sarja utuisia vesivärimaalauksia. Lisää itämaisia huonekaluja, ja vähemmän kalliin näköisiä koriste-esineitä. Joku selvästikin panosti tämän huoneen ulkoasuun erityisesti.
”Minä oleskelen yleensä täällä”, Klaus totesi.

Beth nyökkäsi innokkaasti.
”Viihtyisä huone. Hyvin… inspiroiva.”

Fertig nuoremman silmät syttyivät.
”Eikö olekin! Isän mielestä täällä on levotonta, mutta hänen makunsa onkin niin yksinkertainen. Minä pidän enemmän mystiikasta. Luetteko te paljon?”

”Jonkin verran. Kun voin. Runoja ja romaaneja lähinnä.”

”Niin minäkin, ja neiti de Beurre! Lainaan usein häneltä runovihkoja. Tai lainasin. Viime aikoina…” Klaus Fertigin ääni painui kuulumattomiin. ”Onko lordi Dwyrella mittava kirjasto?”

”Melko iso”, Beth vastasi. Hän oli selannut kirjaston kirjoja useana päivänä, tosin ei koskaan kovin pitkään. ”Tosin valtaosa kirjoista siellä on melko vanhoja. En ole nähnyt yhtään uudempaa romaania.”

”Saatte lainaksi jotain, jos tykkäätte. Teidän iässänne itsensä kehittäminen on tärkeää.”

Bethin teki mieli huomauttaa, että itsensä kehittäminen ei ollut mitenkään sidoksissa ikään. Sitä paitsi, Klaus ei näyttänyt kovinkaan paljon vanhemmalta. Hän antoi asian kuitenkin olla.
”Te tarvitsitte minun apuani?”

Klaus katsoi häntä hetken, tajuamatta mistä hän puhui. Beth pelkäsi heti sanoneensa vahingossa haluavansa tanssia alasti.
”Niin, tosiaan.” Klaus Fertig haki hyllystä kirjan, ja pienen selailun jälkeen näytti hänelle karttaa Euroopasta. ”Tuo tuossa, meren ympäröimänä. Onko se Englanti?”

”Onhan se”, Beth myönsi.

”Ja se on aivan oikean muotoinen?”

”Siltä vaikuttaa.” Beth hymyili epävarmasti. Miten omituinen poika! Ehkä hän oli halunnut pois isänsä seurasta. Klaus palautti kirjan hyllyyn.

”Hyvä tietää. Olisi kamalaa, jos kirjassa olisi virheellisesti painettu kuva. Otatteko lasin sherryä?” Klaus puikkelehti kaapin luo hieman kömpelösti. Ei kovin ketterä, Beth mietti.
”Täällä olisi kyllä absinttiakin. Mutta pelkään, että olette hieman nuori juomaan sitä. Kuinka vanha te olette?”

”Seitsemäntoista”, Beth vastasi otsa rypyssä. Omasta mielestään hän ei ollut yhtään liian nuori niin sitten mihinkään.

Klaus nauroi. Bethin ilme synkkeni.
”Ette voi olla! Hyvä on, uskon jos sanotte olevanne viisitoista.”
”Kyllä minä olen seitsemäntoista. Täytin tänä vuonna.”

Klaus nauroi lisää.
”Englannin kostea ilmasto on ilmeisesti iholle hyväksi.”

”Pilkkaatteko te minua ulkonäköni perusteella?” Beth kysyi, ehkä hieman liian tosikkomaisesti.

”Suokaa anteeksi. No niin, absinttia, eikö vain? Löydänköhän lusikat.. Ai, täällä!”

Hän nosti paperikukkamaljakon pois pöydältä, ja asetti tilalle lasipullon puolillaan vihertävää nestettä, kaksi lasia ja niiden yläpuolelle kaksi erikoista lusikkaa. Beth ei ollut koskaan juonut absinttia, ja kaikki kunnon ihmiset varmaan karttoivat sitä. Se oli kuitenkin taiteilijoiden juoma, sanottiin.

Klaus kaatoi lasien pohjalle pullosta absinttia ja asetti lusikat takaisin paikalleen. Sitten sokeripalat sokeripihdeillä. Beth kaatoi käskystä vettä kolmanteen lasiin. Hitaasti, hyvin hitaasti Klaus Fertig valutti sitä sokerin läpi, pisara kerrallaan. Sokeripala mureni ja hajosi lopullisesti. Sokerivettä valui pisaroittain lusikan läpi ja ne hajottivat absintin täydellisen vihreyden vaaleiksi pilviksi. Kun molemmat lasilliset olivat valmiita, he kohottivat maljan.
”Vihreälle keijulle”, Klaus Fertig sanoi.

”Vihreälle keijulle”, Beth sanoi, ja kulautti kaiken kerralla alas, peläten makua. Tuskin noin pieni määrä mitään vakavaa voisi saadakaan aikaan.

~*~

Renate Mendes oli pienellä happihyppelyllä Verdenissä. Hän uskoi siihen, että pieni liikunta aterian päätteeksi kuului asiaan. Hän ei kuitenkaan ollut erityisen hyvällä tuulella. Ei ainakaan sen jälkeen, kun huomasi sutanneensa pitsihansikkaansa vereen. Jo neljännen kerran saman syksyn aikana. Hänen olisi kai pitänyt riisua hansikkaat pois ruokailun ajaksi, mutta pelkäsi kiihkossaan repivänsä ne rikki. Ilman hanskoja kulkeminen taas olisi tuntunut epähienolta.

Hänen yksinäiselle kävelylleen öisessä Verdenissä oli myös toinen syy: Hän toivoi tapaavansa Flavian Crewen. Renate ei uskonut voivansa vierailla Erlebergissä nyt kun talon isäntä oli palannut, joten Flavianin oli pakko tulla tapaamaan häntä. Renate Mendes ei ollut aivan varma jättäisikö Crewe tulematta mestarinsa käskystä, vai koska ei halunnut nyt enää, kun ei ollut niin yksinäinen. Renate Mendes oli vieläkin yksinäinen.

Kuului lähestyvien hevosten ääntä, ja pian kulman takaa tulivatkin hevoskiesit. Klaus Fertig, hän tunnisti. Ja Valentine! Valentine, jota lordi Dwyre ei suostunut antamaan hänelle.
Klaus oli Charlotten suosikki. Ja Charlotte taas oli Renaten suosikki. He olivat kaikki kuin yhtä, suurta perhettä! Renate pystyi näkemään myös Valentinen perhekuviossaan. Tällä oli oltava melko ihmeellistä verta, jos lordi Dwyre jaksoi pitää tätä lähellään.

Silloin Renate päätti, että hänen oli saatava Valentine. Ja hän saisi, koska niin maailma toimi. Hän oli saanut Crewen kutsumaan itsensä Erlebergiin. Hän oli selättänyt Flavian Crewen. Hän oli saanut Charlotte de Beurren kutsumaan itsensä luokseen ja riisumaan vaatteensa hänelle. Kuin monet, monet muutkin.

Klaus Fertig vei kiesejä talliin rengin kanssa hieman horjuvin askelin, ja Valentine jäi yksin. Autiolle kadulle majatalon eteen. Siinä kohtaa Renate mietti suunnitelmaansa. Hän voisi napata Valentinen nyt heti. Ajatus oli kutkuttava, mutta hän hylkäsi sen. Ei hän ollut sieppaaja. Sen sijaan, jos Valentine tulisi vapaasta tahdostaan hänen luokseen…

Ennen kuin Klaus Fertig ehti palata, Renate astui kohti valoa niin, että oli varma Valentinen huomaavan itsensä. Hän nyökkäsi tälle hymyillen, ja vetäytyi sitten taas varjoon. Valentine jäi räpyttelemään silmiään kadun toiselle puolelle, ja silloin Klaus palasi.
Täydellistä, Renate Mendes mietti.

~*~

Vihreä keiju oli taas peitonnut järjen, Klaus ajatteli maatessaan sängyssä silmät kiinni. Se ei ollut edes hänen oma sänkynsä, vaan majatalon. Hän oli saanut yhden vihreän lasillisen jälkeen kuningasajatuksen, että he ajaisivat majatalolle, ja hän näyttäisi Valentinelle hieman miehistä esimerkkiä elämästä. Valentine ei ollut kovin innoissaan ideasta aluksi, mutta hän oli sitä tyyppiä, joka oli helppo ylipuhua. He olivat juoneet kahdestaan majatalolla pullon viiniä, melko vikkelään. Sen jälkeen Klausilla oli hieman huonot muistikuvat, mutta hän tunsi olevansa ehjä kuolatessaan patjalleen, joten kaikki oli suurin piirtein hyvin.

Joku puhui.
”Minä vihaan teitä.” Se oli lordi Dwyren ääni. Klausista oli hieman outoa, että hän uneksi lordi Dwyresta, mutta sekin oli kai viinin syytä. Tai kenties vihreän keijun. Tällaiset unet olivat varmaan ihan ok, niin kauan kun heillä molemmilla oli vaatteet päällä. ”Miksi teidän täytyy aina kadota kun tarvitsisin teitä? Olette epäluotettava.”

”Olen pahoillani”, mumiseva ääni vastasi. Klaus tunnisti Valentinen. ”Luulin, että pärjäisitte hetken ilman minuakin.”

”Hetken? Pikemminkin puolen yötä. Me puhuimme aatelin heikkenemisestä, ja sitten Fertig alkoi puhua jostain Tanssivasta kongressista!”

”Ai, no… En minä tullut tänne vapaaehtoisesti.”
Klaus olisi väittänyt vastaan, jos olisi jaksanut.

”Minä en huomaa mitään kamppailun merkkejä. Eikö teillä ole yhtään selkärankaa?”

”Mutta selvisitte kuitenkin kunnialla illasta, ettekö vain?” Valentinen ääni oli vaimennut melkein kuulumattomiin.

”Niin. Ja lisäksi jouduimme taivastelemaan teidän katoamistanne. Naurettavaa.” Lordi Dwyre ei kuulostanut kovin huvittuneelta.

”Minä olen pahoillani, sir. Ehkä tämä on huono hetki mainita, mutta arvatkaa kenet näin ulkona? Ja olen varma, ettei se johtunut yksinomaan absintista.”

”Minua ei kiinnosta. Olen nälkäinen.”

”Voinko minä auttaa?”

Klaus kuvitteli Valentinen paistamassa perunoita lieden äärellä. Nälkä oli ihan oikein lordi Dwyrelle, mitäs ei syönyt illallisella.
”Ette. Te olette humalassa. Minä menen nyt.”

”Ilman minuako?” Valentine kuulosti hieman hätääntyneeltä.

”Niin. Minun puolestani voitte kävellä kotiin.”

”En minä voi jäädä tänne! Sir! Ei täällä ole kuin yksi sänky, missä minä edes nukkuisin? Älkää menkö! Ääh!”
Klausin mielestä hänen viereensä mahtui vallan mainiosti, sillä he olivat oletettavasti saaneet hieman paremman huoneen. Lordi Dwyren ääntä ei enää kuulunut. Valentine huokasi syvään, ja Klaus uneksi jo muista asioista.

~*~

A/N: Tässä luvussa opimme neljä asiaa:
1. Vampyyrienkin kirjeenvaihdon päähuolenaiheena on sää.
2. Herra Fertig vanhempaa ei kiinnosta mikään muu kuin ulkopolitiikka.
3. Miten juodaan absinttia.
4. Muiden kuuntelu kannattaa!
Tervetuloa taas ensi kerralla opetus-TV:n pariin!

Kommentit ovat lämpimästi tervetulleita~

[Lavande]

8. luku

Minä saan hänet jälleen kiinni tuijottamasta ja hän huomaa sen. Valentine kääntyy täysin vastakkaiseen suuntaan, ei liioitellun nopeasti, mutta kuitenkin. Lattia narahtaa liikkeestä ja kengän korko päästää vaimean kopauksen osuessaan lattian vanhoihin lankkuihin. Ikkuna heijastaa hänen kasvonsa kuultavina ja läpinäkyvinä ääriviivoina pimeyttä vasten.
Minusta on tulossa melkein asiantuntija hänen tunneskaalassaan, sillä se on niin harvinaisen yksinkertainen. Katkeruutta ja kostonhimoa tänään, kuten eilen ja luultavasti huomennakin. Ei minua kohtaan, kuitenkaan. Minä en usko hänen ajattelevan paljon mitään minusta.

Joskus ehkä, jos välitän hänestä, kerron, ettei kostaminen ole vaivan arvoista. Että vahingoniloa kestää ehkä kolme minuuttia, vaikka itse toteutusta olisi suunnitellut kymmenen vuotta ja sitten tulee entistä tyhjempi olo. Mutta mielipiteeni tällaisissa asioissa on luultavasti hänelle ihan samantekevä. Luultavasti hän ei kuuntelisi minua. Nyt kuitenkin astun aivan hänen taakseen. Lattia narahtaa taas. Hänen hengityksensä tihenee. Liu’utan kädet olkapäille, niskaan, kaulalle, samaan kohtaan kuin ennenkin, kumarrun ja --

~*~

Ei Bethin tarvinnut kävellä kotiin, loppujen lopuksi. Kutscher tuli puolen päivän aikoihin hakemaan häntä. He kävivät pikaisesti tervehtimässä herra ja rouva Brezelmannia, jotka lähettivät kovasti terveisiä pojalleen (ja korillisen kaikkea hyväntuoksuista). Beth oli paluumatkan hiljaa ja Kutscher oli hiljaa ja Bethin päätä särki. Aurinko poltti verestäviä silmiä. Jokainen laulava pikkulintu tai kuoppa tiessä oli saatanan lähettämä. Hänen ainoa lohtunsa oli, että Klaus näytti voineen vielä huonommin ja oli sentään joutunut ajamaan itse kotiin.

Kotiin päästyään hän joi litran vettä ja meni nukkumaan. Hän tiesi rouva Näherin pyöräyttelevän silmiään näin epäsoveliaalle menolle. Hän heräsi illalla, söi keittiössä leipää ja kylmää keittoa ja törmäsi Creween. Beth oli varma, että heidän kohtaamisestaan kehkeytyisi riita. Kenties jopa tappelu, sillä häntä ärsytti valmiiksi jo niin paljon. Crewe ei kuitenkaan kiinnittänyt mitään huomiota hänen mielialaansa, nuuhkaisi vain kerran ilmaa Bethin ympärillä ja ohjasi hänet sitten kylpyhuoneeseen. Miten joku voi olla noin raivostuttava, Beth mietti kuristaessaan pyyhettään.

Jonkun aikaa kuumassa vedessä lilluttuaan hän nousi ammeesta ja hengitti syvään lämmintä, heikkoa laventelintuoksua, jonka kylpyvesi oli jättänyt ilmaan. Kuuma vesi oli vienyt pois paljon ikävää ja jättänyt jälkeensä raukean olon. Päähänkään ei enää sattunut. Hän pörrötti tukkaansa pyyhkeeseen. Ovi kävi.

Crewe seisoi siinä. Seisoi vain siinä ja katsoi. Beth katsoi takaisin järkyttyneenä ehkä puolen sekuntia. Sitten hän tunsi kasvojensa vaihtavan väriä ja aivojensa ylikuumenevan. Pyyhe ympärille, hän sai viimein kehotettua itseään ja hätäisesti peitti, minkä pystyi.

”Mitä te siinä toljotatte?!” tuli samaan aikaan kuin ”Te olette tyttö?!”

”Pois, menkää menkää pois!” Beth tiuskaisi. Crewe liukeni paikalta erittäin nopeasti jokseenkin tyrmistynyt ilme kasvoillaan.

~*~

Crewe oli ollut oman itsensä herra (ja parin muunkin) jo pitkään. Hänestä oli silti loppujen lopuksi hyvä, että hänellä oli kuitenkin vielä mestari. Toisin kuin esimerkiksi Renate Mendesillä. Tosin Renate Mendes oli häntä vanhempi. Kuitenkin sellaisissa tilanteissa kuin nyt, kun Crewestä tuntui, että hän joutui vastaamaan jostain se ei ollut ollenkaan rauhoittavaa.

”Te halusitte puhua”, Crewe sanoi. Hän pysyi polvistuneena ja yritti pitää mielensä tyhjänä.

”Niin. Istu, ole hyvä”, Acario vastasi. He olivat kirjastossa. Crewe istuutui tuolille vastapäätä Acariota.

Crewe odotti. Ei ylimääräisiä ajatuksia…

”Osaatko arvata, mitä asia koskee?”

Juuri tuollaiset kysymykset olivat kuin hienosti viritettyjä ansoja. Crewe pysyisi rauhallisena. Acario katsoi häntä suoraan silmiin.
”En.” Ei hän osannutkaan, mutta luultavasti kyse oli jostain sellaisesta, mitä hän oli tehnyt, vaikkei olisi saanut.

”Minä hyväksyn sen, että sinulla on yletön määrä seuralaisia ikäiseksesi. Tusinako heitä oli? Koska olet ymmärtänyt vastuusi heidän teoistaan. Ja sitten ehkä, koska olette kunnostaneet monta huonetta.”

Älä ajattele yhtään mitään, Crewe hoki mielessään. Hänen ’seuralaisistaan’ kaikki eivät olleet hänen ollenkaan, vaan esimerkiksi Leonin oli vampyyriksi luonut -- Älä ajattele yhtään mitään.

Acario loi häneen pitkän, terävän katseen.
”Joten jos olet vieläkin huolissasi siitä, älä ole. Mitä tiedät Renate Mendesistä?”

Crewe oli hypähtää ilmaan. Ensimmäinen tikari!
”Hän asuu tässä lähiseudulla. On asunut jo melko pitkään. Hieman minua vanhempi luullakseni. Varakas leski.” Käyttää hyvin luovia alusvaatteita. Crewe ei kyllä voinut uskoa, että hänen mestarinsa pyytäisi häntä selventämään seuraelämäänsä.

”Onko hän käynyt täällä?”

”Minä olen pahoillani, jos en olisi saanut kutsua häntä, mutta --”

”Tunteeko hän minut?”

”No ainakin minä olen puhunut teistä, kaikella kunnioituksella tietenk --” Crewe ei voinut myöskään uskoa, että hänen mestarinsa olisi kiinnostunut Renate Mendesistä samassa mielessä kuin hän oli ollut.

”Onko hänellä jotain syytä kantaa kaunaa minua kohtaan?”

Ristikuulustelu päättyi siihen. Crewe ei saanut muodostettua vastausta, sillä hän mietti kysymystä.

Hän oli tavannut Renate Mendesin ensimmäistä kertaa ollessaan niin nuori. Ainakin nyt se tuntui siltä. Se oli vähän jälkeen sen, kun Acario oli kadonnut. Kolmisenkymmentä vuotta sitten. Ennen Johannaa tai Hansia tai ketään. Crewe oli haahuillut öisin sinne tänne, ja sattui törmäämään Renateen. Renate Mendes oli myös samalla tavalla yksinäinen, sillä hänen mestarinsa oli kuollut. He olivat jotenkin päätyneet viettämään paljon aikaa yhdessä. Ison osan siitä hyvin intiimisti. Renate ei koskaan juuri puhunut mestaristaan, mutta Acario oli mainittu aina silloin tällöin. Crewe ei muistanut enää asiayhteyksiä, jotain arkipäiväistä kai…

”En tiedä”, Crewe vastasi, mutta tunsi saman tien huonoa omatuntoa. Hänen olisi pitänyt sanoa ei. Renate vaikutti niin hauraalta. Crewe ei halunnut Acarion pitävän tätä vastustajana.

”Ei sitten muuta. Haitko Valentinen, kuten pyysin?”

Alaston, laiha, märkä.
”Ah, hän kieltäytyi tulemasta, herrani. Hän on lukittautunut makuuhuoneeseensa.”
Se saattoi tietenkin johtua jostakin. Crewe oli kylläkin luullut tämän olleen jo pukeissa.

”Vai niin.”

Silloin Crewe ärsyyntyi. Jos hän olisi kieltäytynyt tulemasta, se ei todellakaan olisi ollut mikään pikku juttu, joka kuitattiin olankohautuksella.
”Miksi te pidätte häntä?”

Acario ei vastannut. Itse asiassa näytti siltä, kuin hän olisi vältellyt aihetta.

”Hänestä on paljon enemmän haittaa kuin hyötyä. Miksi te raahaatte hänet joka paikkaan? Jos haluatte jonkun nykymaailmaan perehtyneen päivisin liikkujan, hankin teille puolta pätevämmän heti paikalla. Tuon teille niin paljon verta, kuin vain haluatte, jos se on siitä kiinni.”
Hän oli polvistunut uudelleen Acarion jalkojen juureen.

”Herra Klemens sanoi teillä olevan jokin sopimus. Minä tapan tytön teille. Tai lähetän pois. Mitä ikinä vain haluatte. Teidän ei tarvitse tehdä yhtään mitään, pesette kätenne pois.”

Silloin Acario vihdoin puhui, hyvin rauhallisesti:
”Silloin kun toin sinut tänne, kukaan ei ymmärtänyt syitäni. Klemens nauroi minulle avoimesti, ja muutama muu, joiden seurassa liikuin silloin, pitivät minua kaistapäisenä. Klemens ei ymmärtänyt, miten saatoin jaksaa pitää sinua vuodesta toiseen.”

Crewe ei halunnut ymmärtää rinnastusta. Hän kuitenkin muisti hämärästi illan jolloin oli jättänyt perheensä. He olivat asuneet jossain tässä lähellä, mutta Crewe ei ollut myöhemmin runsaasta etsimisestä huolimattakaan löytänyt taloa. Hän oli ollut pieni. Ehkä kymmenen, kaksitoistavuotias. Hänellä oli ollut silloin joku toinen nimi, joka oli unohtunut jo kauan aikaa sitten. Hänellä oli ollut isä ja äiti ja kamalasti sisaruksia. Tai oli ehkä väärin sanoa ’hänellä’, koska varmastikaan se ei ollut ollut hän. Hänen elämänsä alkuvaihe oli käynnistynyt, kun Acario oli tavannut hänet syrjässä, sattumalta illalla jossain heidän kotitalonsa lähellä. Ja kysynyt, lähtisikö Crewe hänen mukaansa. Crewe oli lähtenyt. Suostunut ilman mitään perusteluja, vaikka oli tiennyt, ettei palaisi enää äidin luo. Millään sellaisella ei ollut enää merkitystä.

Siitä oli seurannut kai suunnilleen kymmenen, tai viisitoista vuotta koulutusta ja kasvatusta muusikoiden ja opettajien johdolla ja sitten Acario oli tappanut hänet. Ja antanut uuden nimen.

”Pi… Pidättekö te hänestä?”

Acario nauroi.

”No siinä tapauksessa, antakaa minun --”

”Kaikessa ei aina ole kysymys kuolemasta. Pidänkö minä hänestä? Hetkittäin minä jopa vihaan häntä.”

”Miksi sitten haluatte viettää aikaa hänen kanssaan? Hänet voisi ajaa pois.”

”Jos joskus pääset minun ikääni, mitä vakavasti epäilen toisinaan, huomaat etteivät tunteet ole enää itsestäänselvyys.”

Sitä seurasi pitkä hiljaisuus ja Crewe mietti oliko tässä keskustelussa mitään järkeä. Acarion vastaukset olivat niin ylimalkaisia ja väisteleviä, ettei niistä ottanut selkoa. Hän ei ollut yhtään sen viisaampi kuin ennenkään. Tosin hän oli vielä yhtenä kappaleena, mikä sekin oli positiivista. Hän päätti kuitenkin yrittää vielä
”Eikö tämä ole nyt kuitenkin vähän sama juttu kuin kolmekymmentä vuotta sitten?”

”Mitä silloin tapahtui?” Acario kysyi.

Jotain hyvin merkittävää, koska te katositte. Jotain sellaista, joka kyllä kuuluisi muistaa, Crewe halusi sanoa. Ja silloinen Valentine katosi myös.
Kirottu nimi.
Ehkä Acario oli tullut hulluksi.

~*~

Pari seuraavaa päivää Beth vietti päiväelämää. Siihen kuului tietoinen lääkkeen nauttiminen ennen nukkumaanmenoa, ja ennen pimeää, niin että hän nukkui hyvillä mielin läpi yön aamuun saakka. Sunnuntaina he kävivät kaikki kirkossa, tosin Kutscher jäi pihalle hevosten seuraksi. Herra Fertig ja Klaus olivat siellä myös, ja kerrankin Beth pystyi osallistumaan jumalanpalveluksen jälkeiseen seurusteluun tuttavien kanssa. Acarion poissaoloon hän ei keksinyt sanoa muuta vastausta, kuin että tämä ei ollut oikein kirkossa kävijä. Mikä olisi tietenkin ollut skandaali, mutta jotenkin Bethistä tuntui, että ainakaan vanhempi Fertig ei ollut mikään juoruilija.

Kotona hän auttoi välillä rouva Näheriä tämän ompelutöissä. Frau ei mitenkään hyväksynyt tätä, muttei kehdannut sanoa vastaankaan. Sitten Ottokin  liittyi heidän seuraansa, ja ukko Kutscher saattoi huomata, että tallissa olonsa aikana taloon oli perustettu ompeluseura, jonka jäsenistä valtaosa näytti olevan miespuolisia. Beth pyysi kohteliaasti Kutscheria liittymään heidän seuraansa, johon tämä vastasi täysikäännöksellä ja marssilla takaisin talleille. Silloin rouva Näher nauraa räkätti vedet silmissä, ja Bethkin hymyili.

Klausilta tuli kirje eräs aamupäivä, ja kirjeen kanssa kirja. Pamela, or virtue rewarded, siinä luki. Beth silmäili kirjaa ihastuneena, sillä se oli englanniksi ja melko kuuluisa opus. Hän ei ollut lukenut sitä ennen, kuullut vain pätkiä muiden ihmisten lukemana. Se ei ollut mikään lastenkirja, ja sen takia se olikin häntä kiehtonut. Nyt oli hyvä tilaisuus lukea se. Hän aikoi heti hakea kirjastosta jonkun kirjan lainaksi Klausille, mutta tuli sitten ajatelleeksi, ettei ollut kai sopivaa lainailla muiden kirjoja eteenpäin. Sinä iltana hän luki kirjastossa Pamelaa, täysin uppoutuneena sen kiemuroihin. Se ei kuitenkaan ollut sellainen ihanan romanttinen rakkauskertomus, jota hän oli odottanut, vaan paljastui melko masentavaksi kirjaksi. Hän olisi halunnut katsoa viimeiseltä sivulta, miten tarinassa kävisi, muttei uskaltanut.

Hän ei ollut huomannut Acariota, joka oli istunut melkein hänen viereensä ja luki sanomalehteä. Paperin rapina kaksinkertaistui. Kului kymmenen minuuttia, eikä Beth osoittanut minkäänlaisia merkkejä ympäröivän maailman tiedostamisesta.
”Mikä kirja tuo on?”

Viimein Beth palasi maan pinnalle. Jokseenkin sulavasti kuitenkin.
”Ai, hyvää iltaa, sir. Tämä on Pamela. Klaus Fertig lähetti sen minulle lainaksi.”

”Turha vaiva häneltä”, Acario kommentoi, ja nousi ylös. Hän selasi kirjahyllyä hetken ja palasi sitten toisen kirjan kanssa.
”Sama teos, eikö vain?”

Olihan se. Acarion tuoma versio oli paljon kauemman aikaa sitten painettu, kuvitettu versio. Beth katsoi sitä jokseenkin nenänvarttaan pitkin, ja vakuutti itselleen kuvattoman version olevan ihan yhtä hyvä.
”Fertigeillä on kuulemma muitakin englanninkielisiä kirjoja kokoelmassaan”, Beth sanoi, ja yritti karkottaa nyreyden äänestään.

”Voitte käyttää tätä kirjastoa mielenne mukaan”, Acario kommentoi. Beth painoi sanat muistiin, ja päätti lainaavansa Klausille seuraavaksi jotakin mielenkiintoisen oloista.
”Voitte varmaan jatkaa lukemista huomenna? Kaipaan seuraa. Lähdetään ratsastamaan.”

”Minä en osaa ratsastaa, sir”, Beth tunnusti. Hänestä kuulosti kyllä hieman hullulta lähteä yöllä mihinkään, mutta päätti olla huomauttamatta mitään, sillä hän oli melko mielissään, ettei Acario ollut enää loukkaantunut hänen ja Klausin katoamisesta. ”Mutta voin käydä pyytämässä jotakuta satuloimaan teille hevosen, jos haluatte lähteä.”

”Ette osaa? Teidän pitää opetella, se on kuitenkin tarpeellinen taito. Ehkä teemme jotain muuta. Ottelu voisi olla paikallaan. Pidän paljon miekkailusta. Mitä sanotte?”

”No en minä oikeastaan osaa miekkaillakaan… Voin kyllä hakea Crewen teille pariksi --”

”Me ottelimme jo eilen. Tunnen hänen tyylinsä liian hyvin, hän ei tarjoa vastusta. Mitä te sitten osaatte?”

Ja minä sitten tarjoaisin? Beth ajatteli ja pyöräytti salaa silmiään.
”En kai mitään ihmeempiä, sir.”

”Osaatteko soittaa jotain instrumenttia?”

”En oikeastaan.”
Beth alkoi tuntea olonsa jo hieman aikaansaamattomaksi. Osasi hän soittaa hieman pianolla, tai ainakin oli osannut melodian muutamaan tuttuun lauluun. Sen jälkeen kuitenkin, kun hän oli kuullut Crewen soittoa, oli hän joutunut arvioimaan hyvät ja huonot soittajat uudelleen. Hän oli melko hyvä käsitöissä, mutta Acario tuskin haluaisi liittyä heidän ompeluseuraansa. Hän osasi ulkoa monta runoa, vaan nekin olivat kaikki rakkausrunoja. Mitenköhän Acario reagoisi, jos hän alkaisi lausua Cecilian laulua?

”Miten negatiivinen asenne. Ette ole tosiaan kovin hyvä puhumaan puolestanne. Mitä jos leikkisimme piilosta? Lasken kahteen sataan ja saatte juosta niin kauas kuin pystytte ja katsomme, kuinka kauan menee, ennen kuin saan teidät kiinni.”

Beth epäili vakavasti, että hänen kustannuksellaan pilailtiin taas. Hän toivoi hartaasti, että Acario keksisi itselleen muuta tekemistä toimettomina öinä, kuin hänen seuransa vaatiminen, sillä hänestä tuntui, että ennen pitkää siitä tulisi vaarallista. Tänä yönä hartaudesta ei ilmeisesti kuitenkaan ollut apua.

”Jos kylpisimme yhdessä?”

”Ei!” Beth huudahti, ennen kuin sai hillittyä itseään.

”Teitä on sitten uskomattoman hankala miellyttää. Keksikää itse sitten jotain tekemistä, tai leikimme piilosta.”

Koska Beth oli ottanut lääkkeensä ajallaan, väsymys alkaisi kohta painaa häntä toden teolla. Tosin hän voisi mennä piiloon sänkyynsä peiton alle, muttei ollut varma halusiko Acarion löytävän hänet sieltä.
”Sanoitte pitävänne miekkailusta, sir. Millainen miekka teillä on?”

”Minä voin näyttää sen teille.”

Viiden minuutin kuluttua he olivat biljardihuoneessa ja Acario levitti biljardipöydälle useita teräaseita. Beth teeskenteli hämmästynyttä ja ihasteli niitä kuin ensimmäistä kertaa, vaikka tosiasiassa hän oli löytänyt tiensä tänne jo aikoja sitten ja käynyt silloin melko perusteellisesti läpi kaikki hienolta näyttävät miekat.
”Millä näistä te ottelette? Tuolla jalokivikoristeisellako?”

Acario nauroi.
”Sillä saisi tuskin naarmuja aikaan. Mitä koreampi, sen kehnompi käyttää.”

Beth vietti hiljaisen hetken miettien, mitä Acario sitten yritti saada aikaan. Hän otti käteensä siron tikarin, joka oli hyvin koruton ja kenties siis käytännöllinen?
”Se on uskoakseni hedelmäveitsi”, Acario huomautti.
Beth laski sen saman tien takaisin pöydälle. Hyvin käytännöllinen siis.

”Kummallista, ihan kuin tässä olisi sormenjälkiä…” Acariolla oli kädessään se korea, kapeateräinen miekka, jolla sai tuskin naarmuja aikaiseksi. Beth katsahti Acarion hansikkaisiin ja vannoi seuraavalla kerralla olevansa huolellisempi.

”Onko tämä kovinkin terävä?” Beth sanoi nopeasti ja oli tutkivinaan tummalapista miekkaa.

”Kokeilkaa”, Acario ehdotti. Beth oli juuri koskettamaisillaan terää sormenpäällään, kun sai jutun juonesta kiinni. Acario hymyili sydämellisesti. Melko petomaiselta se silti näytti.

Beth koski terää silti. Painoi sormensa sitä vasten. Hän ei ollut aivan varma, miksi teki niin. Hän oli monta kertaa toistellut itselleen, ettei ollut itsetuhoinen.

Acario tarkkaili Bethiä vakavana, ja kurtisti kulmiaan. Sormenpäähän muodostui pieni punainen pisara, eikä Beth kehdannut enää nostaa katsettaan lattiasta. Hän laski miekan takaisin pöydälle. Hänen kätensä tärisi hieman.
”Mitä te hyödytte tästä?” Acario kysyi, samalla kun vei Bethin etusormen huulilleen.

Beth ei tiennyt.

~*~

Hyvä herra Fertig,

Kiitos paljon kirjeestänne ja varsinkin kirjasta. Se on pelastanut minut monelta tylsältä hetkeltä.
Ikävä kuulla, että isänne suivaantui niin paljon illanvietostamme. Tuskin hän pitää teitä kauaa arestissa kuitenkaan.
Mukavaa, että serkkunne on käymässä. Moraalioppi kuulostaa kovin sivistyneeltä aiheelta. En kylläkään täysin tiedä, missä Achim on. Ei kovin kaukana kuitenkaan, oletan? Täällä ei ole käynyt vielä muita vieraita kuin eräs lordin ystävä, herra Klemens, pohjoisesta. Vieraiden vastaanotto on hieman hankalaa kai nyt. Talo on ollut pitkään asumattomana ilmeisesti, joten sitä kunnostetaan…
Täällä ei ole tapahtunut mitään erikoista, joten minulla on ollut hyvin aikaa lukea romaanianne.

Arvostan tietenkin terveistenne lähettämistä, mutta ikäväkseni vanhempani ovat jo siirtyneet ajasta ikuisuuteen, ja näin ollen en liiemmin ole heidän kanssaan kirjeenvaihdossa. Asia tuli kyllä ilmi vieraillessamme Teidän luonanne, mutta on kai inhimillistä unohtaa joitain seikkoja.

Lähetän teille ohella Decameronen, kiitokseksi Pamelasta. Toivottavasti ette ole lukenut sitä! Minä en ole, joten seuraavalla kerralla tavatessamme voitte suositella sitä minullekin, jos se on lukemisen arvoinen.

Parhain terveisin,
Valentine

~*~

Syksyn viimeinen omena lepäsi Bethin kämmenellä vihreänä ja virheettömänä, hieman punastellen kaikesta huomiosta. No ehkei se ollut vihoviimeinen, mutta viimeinen ennen hallaa sisälle tuoduista. Hän oli matkalla makuuhuoneeseensa, kun päätyikin siihen tulokseen, että omenankuoret tuntuivat inhottavilta ikeniä vasten. Joten hän poikkesi biljardihuoneeseen hakemaan käytännöllistä hedelmäveistä.

Oli jo ties kuinka myöhä (ja Beth tiesi, koska hän piti kelloaan povitaskussa) ja pihalla tummalta taivaalta erottui täysikuu. Tai ainakin melkein täysi. Beth kuori omenaa ja mietti, mihin piilottaisi kuoret. Maljakot olivat todella käteviä siihen, mutta tietenkään epäkäytännöllisessä huoneessa ei ollut muuta kuin kaappi, biljardipöytä ja penkki. Käytävältä kuului epämääräisiä kolahduksia ensin kauempaa ja sitten lähempää. Tukahdutettua puheensorinaa. Beth laski omenan biljardipöydän kaiteelle kuorineen (hänen oli onnistunut pitää omenankuori vielä yhtenä kappaleena) ja olisi avannut oven käytävälle, kurkistaakseen mitä tapahtui ellei ovi olisi avautunut ensin, ja harmaat, kamalaan irvistykseen vääntyneet kasvot olisi ilmestynyt sen taakse. Beth läimäytti oven kiinni pelästyneenä.

Tulija oli Leoni, joka oli kamala. Leonissa oli jotain vikaa, uhkaavaa mielipuolisuutta, jota Beth oli pelännyt heti heidän ensitapaamisestaan saakka. Leoni ei koskaan puhunut, ainakaan mitään järkevää, ja oli kaksi kertaa niin huolestuttava, kuin kaikki Crewen ’ystävät’ yhteenlaskettuina. Leonia ei näkynyt tosin paljoa, Beth kuvitteli joskus kuulleensa Hansin sanoneen, että tätä ei päästetty paljoa ulos.

Ovea vasten kuului ensin jyskytystä ja sitten teräviä, pitkiä kirskuntaääniä. Joku raapi ovea pitkillä kynsillä, Beth tajusi ja perääntyi muutaman askeleen. Hän puristi hedelmäveistä kädessään ja mietti, pitäisikö hänen huutaa apua, vai oliko meneillään jokin Crewen käytännön pila. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä minkään sortin päätöstä, ennen kuin ovi pamahti auki. Beth ehti tuijottaa hetken Leonin kasvoihin, ja sitten tämä kirjaimellisesti hyppäsi hänen kimppuunsa, kädet ojossa ja suu auki hampaat vilkkuen kuin petoeläimellä.

Beth huitaisi veitsen eteensä ja yritti suojata toisella kädellään kasvoja. Kuului rämähdys. Veitsi ei ollut osunut Leoniin, Leoni oli kyljellään lattialla ja Bethin edessä oli Johanna, jonka kylkiluiden välistä törrötti hedelmäveitsi.

Yhtäkkiä huone oli täynnä liikettä. Johanna lyyhistyi lattialle, Hans ilmestyi jostain ja piteli Leonia paikallaan. Johannan puvun miehusta alkoi värjääntyä hiljalleen punaiseksi ja tämä ähki kivusta. Sitten myös Crewe oli siellä, ja joku kolmas mies, jonka nimeä Beth ei koskaan muistanut. Beth oli perääntynyt askeleen verran ja tuijotti veistä ja leviävää veritahraa. Crewe tarttui Bethiä leuasta kiinni ja oli vihainen, todella vihainen. Beth halusi selittää jotain, sopertaa jonkin anteeksipyynnön, muttei saanut sanaa suustaan.

Crewe päästi irti, kääntyi Johannaa kohti ja kysyi jotain kolmannelta mieheltä, joka oli kyykyssä Johannan vierellä. Sanat puuroutuivat Bethin korvissa ja hän kuuli vain tinnitystä. Yhtäkkiä Crewe tarttui häntä ranteesta kiinni kovakouraisesti ja puri.

Se sattui.
”Irti!” Beth huusi. Crewe päästi saman tien irti ja vetäytyi nojaamaan biljardipöytään.
Omena putosi lattialle ja vieri pöydän alle turvaan.

Beth katsoi hetken puremajälkeä. Siitä valui verta ja koko käsi sykki kipua. Sitten Johanna veti veitsen rinnastaan, ja hän ja kolmas mies kaatoivat Bethin lattialle, käyden puremakohdan kimppuun.

Lattialta Beth näki sivusilmällä kuinka Crewe pyyhki verta suupielistään ja katsoi sitten melkein hymyillen Bethiin. Tilanne ei näyttänyt kovin hyvältä.

~*~

A/N: Duu duu, l'amour est bleu laulettiin joskus. Vaikka minä kyllä luulin pelkästä melodiasta, että kyseessä oli sankaritaru. Ehkä sellaisen 60-lukulaisen brittifilmin tunnari, jossa on ritariromantiikkaa, ratsastusta ja taisteluja.

[Lavande]

9. luku

Kolme hahmoa oli lattialla neljännen kimpussa. Kaksi naista ja mies. Uhrista näkyi vain kaksi jalkaa ja tummat kengänpohjat. Acario tiesi ennen kuin näki, että pakan alin oli Valentine. Sen puolikkaan sekunnin ennen kuin kukaan ehti reagoida häneen, tai sanoa mitään, hän piilotti kaikki liian voimakkaat tunteet visusti. Se oli hieman hankalaa, varsinkin kun hän huomasi kuinka välinpitämättömästi Crewe nojaili biljardipöytään ja tarkkaili seuralaisiaan. Crewen veriset sormet pitelivät reunasta kiinni rystyset valkoisina.

”Kaikki, jotka eivät halua kuolla saman tien, lähtevät nyt”, Acario sanoi.
Kaksi naista (toisen heistä nimi oli Johanna, Acario muisteli) ja mies hypähtivät heti hänen äänensä kuullessaan kauemmas, tosin toinen naisista pikemminkin tempautui mukaan muiden voimasta. He olivat tiessään ennen kuin hän oli saanut lauseensa loppuun. Pelästynyt Crewe yritti polvistua, mutta Acario katsahti tähän varoittavasti ja niin tämä katosi muiden mukana.

Valentine kapusi horjuen seisomaan ja yritti ovelle.
”Et sinä”, Acario sanoi terävästi.

”Ai.”
Se oli hyvin hiljainen ai.

Mitä nyt pitäisi tehdä? Valentine huojui penkille ja lysähti siihen raskaasti. Hihat oli kääritty niin, että molemmat käsivarret olivat kyynärpäihin asti paljaat. Puremajälkiä oli useita, ja niistä tihkui vielä vähän verta punertavaksi värjäytyneelle iholle. Yksi näytti todella pahalta, enemmänkin jonkin metsän pedon hyökkäyksen tulokselta. Muut olivat lievempiä, vähemmän väkivaltaisia.
He olivat hiljaa tovin.
”Pystytkö kävelemään?”

Nyökkäys.

”Tule sitten.”

~*~

Oikeastaan Beth olisi halunnut olla yksin, ihan sen verran aikaa vain, että hän olisi voinut itkeä. Hän pelkäsi ehkä hieman Acarion käyttävän hyväkseen sitä jos hän itkisi tämän nähden. Tai nauravan.

Acario istuutui hänen viereensä sängylle. Sänky ei ollut hänen, vaan Acarion. Acarion huone. Normaalisti hän olisi saattanut älähtää jotain, mutta nyt hänen olonsa oli niin voimaton, että lattialla makaaminenkaan ei olisi ollut aivan kamalaa.
Acario oli riisunut takkinsa ja hansikkaansa ja avasi vasemman paidanhihansa. Sitten hän otti Bethin käden omiinsa Beth ei sanonut mitään. ja nuoli kuivuneen veren pois.

Hetken verran Beth olisi halunnut katsoa Acariota silmiin ja kysyä miltä tästä tuntui. Ja kysyä mikä veressä oli niin hienoa.  Mutta sitten luultavasti kuitenkaan hän ei olisi ymmärtänyt vastausta. Eikä hän osannut päättää oliko utelias vai katkera.
Acario puri omaa rannettaan. Hyvin tummaa verta valui hitaasti esiin.

”Mitä te teette?” Beth kysyi varuillaan. Acario tarttui hänen käteensä uudelleen ja nyt Beth olisi halunnut vetää kätensä pois. Mutta kun siinä ei ollut yhtään voimaa jäljellä.
”Sir?”

Acario nosti katseensa hetkeksi.
”Ihan vähän vain.”
Sitten hän tiputti etusormellaan pari pisaraa vertaan puremien päälle. Se kihelmöi iholla ja upposi hampaanjälkiin.

Tosi omituista, Beth mietti ja olisi pyyhkinyt aineen pois, jos ele epäilemättä ei olisi sattunut niin paljon.
”Aiheutuuko tästä jotain epämiellyttävää?”

”Ei kai.”
Todella huojentavaa, Beth mietti, ja haki katseellaan puremaa Acarion ranteelta, muttei löytänyt sitä. Acario kiinnitti hihan uudelleen ja nousi seisomaan.

Hän meni piirongin luo ja veti laatikosta esiin pistoolin. Ai, asevarasto jatkuu.
”Mitä te teette?” Beth kysyi. Hän kuulosti omiin korviinsa ainakin hyvin tyyneltä, ainakin siihen nähden, että nyt ilmeisesti vedettiin aseet esiin.

”Te kysyitte sitä jo. Tällä? En yhtään mitään. Itse asiassa herra Fertig lahjoitti tämän minulle, silloin kun te ette olleet paikalla. Mutta minulla ei ole tälle sitten mitään käyttöä, joten taidan antaa pistoolin Crewelle.”

Acario pyöritti asetta käsissään niin kevytmielisesti, että ainakaan sen käytöstä hänellä ei ainakaan ollut hajuakaan.

”Ja… hänellä on sille käyttöä?” Beth sai sanottua.

”On. Joten minun on kai paras antaa se hänelle saman tien. Suokaa anteeksi.”

Viimeiset sanat kuuluivat niin synkkinä, että Bethiä puistatti. Acario poistui. Beth olisi voinut itkeä, mutta kyyneleitä ei tullutkaan.

~*~

Suuri suunnitelma oli ollut, että Beth olisi livistänyt Acarion poissa ollessa. Häntä ei kuitenkaan huvittanut, ei ihan heti, joten hän jäi siihen makaamaan. Ja nukahti. Hän heräsi vasta Acarion paluuseen ja katseli tätä hieman varovasti pistoolikeskustelun jäljiltä.

”Minusta teidän pitäisi nukkua täällä tänä yönä”, Acario sanoi.
Beth nousi istumaan ja seisomaan ja jep, huoneessa ei ollut muita makuusijoja kuin sänky. Ja sitten marmoriarkku, mutta Beth oli mielestään liian nuori ja elossa maatakseen arkussa. Hän huokaisi mielessään ja istuutui takaisin sängylle, sillä nopea nousu oli saanut huoneen pyörimään hänen silmissään.

Tänä yönä minut on voitettu, Beth ajatteli dramaattisesti. Acario nauroi.
Ehkä Klaus Fertig kirjoittaisi aiheesta runon jos Beth ehdottaisi. Klaus kirjoitti omien sanojensa mukaan paljon runoja. Charlotte de Beurrelle, arvatenkin.

”Ihan miten te haluatte, sir.”
Itse asiassa, sänky oli melko leveä. Niin leveä, että siitä olisi saanut kaksi sänkyä puolittamalla. Paljon leveämpi, kuin majatalon sängyt. Ehkä Acario nukkuisi arkussa. Ihan se ja sama.

”Haavat pitää sitoa… Ainakin tuo isoin”, Acario sanoi.

”Ei ommella”, Beth varmisti, sillä hän kammosi hieman neuloja. Oikeastaan nyt hän kammosi melko lailla kaikkea terävää.

”Ei niin. Tämä sujuu ehkä helpoiten, jos otatte paitanne pois.”

”Se ei käy.”

”Ei sitten”, Acario sanoi kärsivällisesti. Hän asetteli sängylle valkoisia kangassuikaleita. Niistä tulisi sideharsoa.
Toinen Bethin hihoista oli valahtanut alas epäsiististi. Hän oli hiljaa sen aikaa kun Acario kietoi kangasta hänen käsivartensa ympäri. Acario oli paikkaillut ennenkin hänen vammojaan, joten Beth tiesi tämän olevan hyvä siinä. Klemensiäkin kiinnosti lääketiede, hän muisteli.

Häntä väsytti, joten silmäluomet sulkeutuivat aina välillä, vaikka hän kuinka yritti.
”Saatte anteeksi jos nukahdatte”, Acario sanoi.
Beth olisi pyöräyttänyt silmiään jos olisi jaksanut. Acario oli ollut niin ystävällinen, että häntä epäilytti. Kiltteyden raja tulisi jossakin kohtaa vastaan. Ehkä tämä kuristaisi hänet yöllä. Paitsi että kello oli niin paljon, että oli pikemminkin melkein aamu jo. Parempi näin, Beth mietti, juuri ennen nukahtamistaan.

~*~

Auringon laskettua taas Crewe oli hyvin vakava ja vähäpuheinen. Kaikki muutkin olivat vaitonaisia, kukaan ei katsonut häntä silmiin tai halunnut olla samassa huoneessa. Crewe oli edellisenä yönä ampunut Leonin pihalla, ohimoon, lähietäisyydeltä, Hansin ja Erichin pidellessä tyttöä paikallaan. Sitten he olivat leikanneet puvun etumuksen auki, vääntäneet kylkiluut tieltä ja kaivaneet sydämen rinnasta, varmuuden vuoksi. Sen jälkeen Leoni oli ollut niin kuollut kuin kenestäkään heistä koskaan tulisi.

Ja Crewe pelkäsi, että hänen täytyisi tehdä sama Johannalle. Tai Stefanille. Sitä hän ei kestäisi.
Hän oli päättänyt pyytää anteeksi Acariolta jo heti eilen, mutta Acario oli ollut liian kuohuksissaan. Hän pyytäisi oikein kunnolla, rehellisesti ja vanhanaikaisesti anteeksi, ja sitten hän anoisi, ettei hänen mestarinsa vaatisi häneltä tällaista ja että hänen ei täytyisi surmata ketään. Omistaan.

Silloin kun Crewe oli ollut vielä nuori, tai nuorempi, koska Acarioon verrattuna hän oli aina nuori, lähistöllä, ei kuitenkaan kartanon mailla, oli ollut luola. Luola oli kierrellyt maan alla melko tilavana asuinsijana. Viisi vampyyria oli asunut siellä. Acario ei ollut hyväksynyt heidän yhteisasumistaan, sillä he olivat teurastaneet siellä paljon ihmisiä. Se oli ollut kamalaa. Kerrankin kun Acario olisi tarvinnut jonkun paikkaamaan kenkänsä, ilmoitettiin kylältä, että suutari oli löydetty kuolleena.

Jos Crewe muisti oikein, niin Acario oli varoittanut pariin otteeseen luolan asukkaita, ettei hyväksynyt mitään jatkuvia joukkomurhia näin lähellä asuinsijaansa. Varsinkin kun kyseessä oli ollut lähiseudun viimeinen suutari. Mikään ei ollut kuitenkaan muuttunut. Joten eräänä päivänä hän oli vienyt Crewen luolan suulle, ojentanut seipään ja lähettänyt sisään, sanoen, että kaiken liikkuvan sai päästää hengiltä. Crewe oli surmannut kaksi, ja sitten aikansa harhailtuaan ajautui takaisin sisäänkäynnille. Luolassa ei ollut enää ketään ja siellä oli haissut hirveältä, sillä vanhoja ruumiita ei oltu vaivauduttu hautaamaan tai viemään pois.
Acario oli odottanut häntä ulkona tyynen rauhallisena. Maassa tämän jalkojen juuressa oli maannut nainen ja mies, molemmat liikuntakyvyttöminä. Crewe oli lävistänyt heidänkin sydämensä seipäällä.

Sen jälkeen hän oli luvannut itselleen, ettei enää koskaan surmaisi ketään itsensä kaltaista muuta kuin itsepuolustukseksi. Ja eilen hän oli joutunut syömään sanansa.
Hän oli käskenyt muiden polttaa Leonin vaatteet, kukaan kun tuskin halusi yrittää hyödyntää niitä enää mitenkään.

Crewe oli melkein jo Acarion huoneen ovella, kun ovi aukesi ja ovenraosta käveli Valentine. Crewe oli kehitellyt päässään hyvin muotoillun anteeksianomispuheen, jonka Valentinen esiintulo katkaisi. Hän ajatteli Leonia ja Johannaa ja Stefaniakin ja tunsi suuttumuksensa kasvavan. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja yritti hillitä tunteensa.

Valentine jähmettyi paikalleen huomattuaan hänet. Ei liikkunut eteen, eikä taakse, vaan seisoi vain siinä epävarma ilme kasvoillaan. Crewe oli olettanut tämän joko juoksevan ohitseen tai huutavan hänelle jotain, mutta kun Crewe sulki Acarion huoneen oven perässään, Valentine seisoi vielä samassa kohtaa.

~*~

Kylmät väreet kulkivat selkäpiitä pitkin. Crewen yhtäkkinen näkeminen oli ollut paljon pahempi isku Bethille, kuin mitä hän oli ajatellut. Hän oli ajatellut olevansa ihan kunnossa, vähän mustelmilla ja näykitty, mutta silti melko tasapainossa. Crewen nähtyään Beth oli kuitenkin muistanut juuri kuinka kykenemätön puolustamaan itseään hän oli. Hän tunsi Johannan rintaan uppoavan veitsen tupen sormissaan, eilisen kylmän lattian selkäänsä vasten, kolmen nälkäisen suden kiinnikäymisen ja pahimpana Crewen välinpitämättömyyden.

Liiku, hän käski itseään, ja sai pikkuhiljaa jalkoihinsa taas eloa. Hän ei ehtinyt kuitenkaan kauas kun Acarion ovi avautui uudelleen, ja Crewe syöksyi hänen ohitseen turhautuneena. Beth huomasi pysähtyneensä uudelleen. Hän ei halunnut mennä samaan suuntaan.
”Tulkaa tänne.” Se oli Acario. Beth palasi tämän huoneeseen ja yritti miettiä leinikkejä ja pikkuleipiä.
”Auttakaa minua pukeutumaan.”

Niinpä tietenkin.
”Kaikella kunnioituksella sir, mutta pelkään ettemme ehdi lähtemään ajoissa jos autan teitä ja vaihdan sitten vasta vaatteita.” He olivat menossa herra Neidermannin järjestämiin tanssiaisiin. Beth ei ollut puhunut Neidermannin kanssa, mutta tiesi tämän olevan yksi Charlotte de Beurren ihailijoista.

Tänään olisi nämä Neidermannin tanssiaiset, ja sitten ei olisi kai mitään sosiaalisia tapauksia ennen de Beurrejen uudenvuodenjuhlia. Paitsi että Klaus oli kirjoittanut hänen isänsä suunnittelevan pienimuotoista joulujuhlaa.

Acario ei sanonut mitään, vaan napitti liiviään kiinni vakavana. Beth arveli, etteivät Crewe ja Acario olleet ihan parhaissa väleissä nyt, sillä muuten Acario tuskin olisi pyytänyt häntä auttamaan vaatteiden kanssa. Ihan sama se silti oli, jos Beth pystyi pukeutumaan yksin niin kyllä varmaan Acariokin pystyi.

~*~

Klaus Fertig huomasi harmikseen Charlotten tanssivan taas Neidermannin kanssa. Neidermann ei ollut yhtään Klausia pidempi, vaikkakin ehkä vähän komeampi joidenkin mielestä, mutta ehdottomasti paljon sieluttomampi. Neidermann ei osannut kirjoittaa runoja tai lauluja, vaan oli sitä tyyppiä, joka mieluummin lähti koirien kanssa metsälle lintuja ampumaan. Klaus oli melko varma voittaneensa Charlotten sydämen puolelleen, mutta Neidermann ei ilmeisesti välittänyt siitä. Ja sitten Charlotten vanhemmat kehtasivat vielä suosia tuollaista karkeaa maalaista, vain sen takia, että tämä sattui olemaan käynyt koulunsa Pariisissa.

Neidermannin sisko, neiti Neidermann oli kohteliaan emännän tavoin jututtanut vieraitaan ja päätynyt lordi Dwyren viereen sen jälkeen, kun Klaus oli käynyt varastamassa Valentinen miehistä juoruilua varten.
”Minä toin teille kirjeen”, Valentine sanoi, ja otti kuoren vaivihkaa povitaskustaan. ”Oletin, että tapaamme täällä.”

He olivat salaliitossa, hän ja Valentine. He eivät vain olleet päättäneet mitä heidän salaliittonsa koski, mutta Klausin mielestä viini, absintti, runous ja naiset olivat aika lupaavia teemoja.
”Loistavaa. Minä olen lukenut Decameronen melkein puoliväliin.” Sitten hän madalsi ääntään, kuten kunnon salaliittolaisen kuuluikin. ”Teidän pitää lukea sitä kanssa, piakkoin. Tilasin jopa itselleni oman painoksen samalta kustantajalta. Herkullisia kertomuksia, ystäväiseni, herkullisia.”

”Mikä nyt noin herkullista mahtaa olla, Klaus?”
Kysyjä oli neiti Mendes, joka oli tullut aivan heidän viereensä. Neiti Mendes oli melko kaunis nainen, ja tänään hänellä oli yllään hyvin hieno poltetun oranssin värinen mekko, sikäli kun Klausilla oli naisten vaatteille silmää. Klaus oli hieman yllättynyt, sillä vaikka hän oli tuntenut neiti Mendesin jo jonkin aikaa, tämä ei yleensä lähestynyt häntä, ellei hän ollut Charlotten seurassa. Valentine näytti myös yllättyneeltä.

”Iltaa neiti!” hän sekä Valentine tervehtivät. Klaus katsoi rupattelun olevan enemmän hänen oikeutensa ja velvollisuutensa, sillä hän oli vanhempi kuin Valentine ja tuntenut neidin pitempään.
”Pitkästä aikaa. Mitä teille kuuluu?”

”Hyvää kiitos. Teille myös, Klaus, Valentine?” Neiti Mendesin hymy muuttui asteen hunajaisemmaksi hänen katsoessaan Valentinea. ”Hurmaava ilta. Neiti Neidermannilla on selvästi silmää estetiikalle.”

Klausista sali oli melko vaatimaton de Beurrejen tanssiaisiin verrattuna, mutta herrasmiehenä oli samaa mieltä. Uusi tanssi alkoi, ja Klaus huomasi sivusilmällään neiti Neidermannin liittyvän parien riviin lordi Dwyren kanssa. Heti Charlotten ja tämän tämänkertaisen tanssiparin viereen.
”Olen mielissäni, että olette ystävystyneet”, neiti Mendes jatkoi. ”Nuorten ihmisten tulisi viettää aikaa keskenään. Olenkin ajatellut, että voisin joku ilta pitää pienet kutsut, jotta saisitte puhua ja viettää aikaa keskenänne, ilman vanhempaa sukupolvea - minua lukuun ottamatta siis.”
Helakkaa naurua. Klaus hymyili. Valentine vilkuili vähän väliä tanssia.

”Kuulostaa lupaavalta. Ketä olitte ajatellut kutsua?”

”Teidät molemmat tietenkin, ja rakkaan Charlotteni. Ehkä myös jonkun hänen ystävistään. Olin ajatellut tammikuun alkua. Minusta teidän pitäisi tosiaan saada olla enemmän keskenänne.”
Neiti Mendes hymyili merkitsevästi ja katsahti sivusilmällä tanssiviin pareihin. Charlotte ja herra Neidermann olivat myös tanssimassa. Silloin Klaus tiesi, että Charlotte oli uskoutunut tälle. Hän yritti hillitä punastumistaan hymyilemällä hieman turhankin leveästi.

”Se olisi mukavaa.”

~*~

Beth halusi puhua yksin neiti Mendesin kanssa, sillä hän oli varma nähneensä tämän silloin yöllä kaupungilla, kun he olivat menneet Klausin kanssa majataloon. Ja hän halusi keskittyä miettimään sitä, eikä mitään muuta. Hän oli miettinyt olisiko sopivaa ottaa asia puheeksi, mutta hänestä tuntui, että neiti Mendes oli ikään kuin näyttäytynyt hänelle silloin, että tämä oli halunnut tulla nähdyksi. Minkä takia - sen Beth halusi saada selville. Hän ei ollut keksinyt mitään syytä miksi neiti olisi edes ollut ulkona yöaikaan, yksin, mikä teki asiasta melko salaperäisen. (ja sopimattoman, mutta koska taustalla oli varmaan joku järkevä tarina, niin pääasiassa salaperäisen.)

Musiikki taukosi ja Beth mietti, josko hänen pitäisi mennä Acarion luo, ettei tulisi taas jälkeenpäin sanomista. Bethin mielestä Acarion tulisi lukea uusi painos maailmanhistoriaa ja seurata sanomalehtiä yleistietonsa vakauttamiseksi, mutta päätti viisaasti olla vaiti, sillä silloinhan hänellä ei olisi mitään syytä tulla mukaan. Musiikki taukosi ja tanssiparit hajosivat muodostelmastaan hienoisten taputusten saattelemina. Acario jäi juttelemaan neiti Neidermannin kanssa. Neiti oli sievä nainen, ehkä kahdenkymmenen seitsemän, ja kihloissa jonkun armeijahenkilön kanssa, joka oli Klausin mukaan komennuksella jossain ulkomailla.

Seuraavan tanssin alkaessa oli Klausin vuoro tanssia Charlotten kanssa (Charlottella riitti vientiä siinä määrin, että hänellä oli käytössä tanssivihko, joka oli täyttynyt jo illan alussa), joten Beth jäi yksin. Hän katseli hetken tanssia varmistaakseen, ettei neiti Mendes ollut joukossa, ja haki tätä sitten katseellaan, kunnes löysikin ikkunan vierestä. Beth mietti miten lähestyisi tätä, sillä hän ei voinut vain töksäyttää kysymystään, ja jonkin niin ympäripyöreän kuin ”Onpas pihalla pimeää näin illalla” sanominen tuskin olisi kovin sulavaa.

”Sataako täällä yleensä lunta?” Beth kysyi viimein, ollessaan neiti Mendesin vieressä.

”Kas, herra Valentine!” neiti Mendes kujersi yllättyneenä, ilmeisesti positiivisesti, sillä tämä hymyili.
”Sinä ja minä emme ilmeisestikään ole laumasieluja, kun hakeudumme aina näin vähän muista syrjälle. Tulitteko pyytämään minua tanssiin?”

”En, neiti. Juttelemaan vain. Jätän tanssimisen muille.”

”Minäkin mieluummin tarkkailen. Nyt olisin kyllä mieluummin pihalla, täällä on niin kuuma. Uskoakseni tuolta pikkukamarista pääsee ulos. Pitäisittekö vanhalle naiselle hetken seuraa?”

Renate Mendes näytti kyllä aika nuorelta. Beth tajusi, että hänen kuului tarjota käsivartensa. Neiti tarttui siihen ja he kävelivät pihalle. Pari keski-ikäistä herraa tuli juuri silloin sisälle, tupakalta ilmeisesti, sillä sisällä ei saanut polttaa (neiti Neidermann sanoi olevansa tupakille allerginen). Pihalla heitä tervehti tuulenpuuska, mistä johtuen neiti Mendes puristi Bethin käsivartta lujemmin.

Ikävä kyllä juuri siinä kädessä oli puremista pahin, ja oikeastaan ainoa, joka huomattavasti sattui. Beth ei yllätykseltään tajunnut tukahduttaa elähdystään.
”Mitä nyt? Onko käsivartenne kipeä?”

”Ranteeni, hieman vain”, Beth vastasi.

”Antakaa minä katson sitä.”

”Oi ei tarvitse, neiti. Lordi Dwyre sitoi haavan melko hyvin.”

”Ai se on haava?”
Neiti Mendes näytti yhtäkkiä hyvin huolestuneelta, ja Bethistä tuntui, että hän oli puhunut sivu suunsa.
”Pelkään, ettei hän kohtele sinua kovin hyvin, tiedäthän. Lordi Dwyre… Hänellä on poikkeuksellisen julma maine.”

Bethin olisi pitänyt sanoa jotain Acarion puolustukseksi, mutta viimeinen lause vaivasi häntä.
”Niinkö?”

”Minusta Crewe sanoi jotain sen tapaista, että hän tappoi edellisen tytön, joka hänen seurassaan oli.”
Renate Mendes näytti entistä huolestuneemmalta, suorastaan kauhistuneelta. Beth ei saanut enää sanaa suustaan.
”Ja tyttö oli hänen seuranaan niin kauan, Crewe mainitsi heillä olleen jonkinlainen sopimuskin. Tietenkin Crewen sanaa voisi epäillä, mutta kun asiaa oikein ajattelee, niin miksi hän mustamaalaisi lordi Dwyrea. Hän rakastaa mestariaan.”

”Vai niin…”

”Voi kultaseni, en kai ole säikyttänyt sinua? Älä hätäile, ei sinulle mitään varmaan käy. Ja jos elämä Erlebergissä äityy vaarallisen oloiseksi tai muuten vaan haluat pois vähäksi aikaa, niin olet aina tervetullut minun luokseni. En usko, että lordi Dwyre mitenkään pahastuisi siitä.”

Beth sai aikaan jonkin sortin pingottuneen hymyn. Puolet hänestä olisi halunnut juosta heti neiti Mendesin syliin, mutta toinen puoli käski pysyä rauhallisena. Tässä oli nyt paljon sulateltavaa, mutta ehkä oli tapahtunut joku sekaannus ja Crewe oli puhunut vaikka itsestään. Hän yritti epätoivoisesti keksiä jonkun muun puheenaiheen, mutta hänen aivonsa löivät tyhjää.
”Te tiedätte minun olevan tyttö?”

”Tajusin aika myöhään, mutta nyt sitä on hieman hankala olla huomaamatta.”

Beth katsoi neitiä kysyvästi, ja mietti oliko mahdollisesti vahingossa taas niiannut kumartamisen sijaan.

”Ystäväiseni, sinä” neiti Mendes sulki silmänsä hetkeksi ja hengitti sisään raskaasti nenän kautta ”vuodat verta.”

~*~

Bethin kasvoilla tapahtui mielenkiintoinen värimutaatio hänen ollessaan kalmankalpea kaikesta kuulemastaan, ja sitten helakanpunainen saadessaan kuulla siitä toisesta asiasta. Silloin hän kuuli kammoamansa nunnaluostarin kutsun voimakkaampana kuin koskaan.
Hän oli tuskin päässyt sisälle lämpimään (neiti Mendes oli mennyt jo edeltä), kun Acario ja neiti Neidermann tulivat vastaan. Jälkimmäinen arvoituksellisesti hymyillen. Olivat ilmeisesti menossa myös pihalle. Ohi mennessään Acario kumartui Bethin puoleen, kuiskatakseen jotain.
”Vahdi ovea.”

Miksi ovea piti vahtia? Beth mietti. Hän katsoi verhojen raosta pihalle, ja juuri ja juuri erotti kuinka Acario kumartui neiti Neidermannin kaulan puoleen ja --

Oikeastaan neiti Neidermann oli aika arkisen näköinen. Bethistä tuntui, että joku muukin oli päivitellyt samaa asiaa. Ehkä Klaus. Ja sitä, että tämä oli aika neuroottinen ja hermoheikko monen asian suhteen.

Bethiä ärsytti yhtäkkiä kaikki, ja tunne jatkui aina kotimatkalle asti.

”Kenen hajuvedeltä te oikein tuoksutte?” Acario sanoi heidän istuessaan vaunuissa. ”Aika erikoinen yhdistelmä.”

Beth ei pystynyt erottamaan mitään hajuveden tuoksua, ja mitä sitten, vaikka sellaista olisikin tarttunut hänen vaatteisiinsa.
”Kenen hajuvedeltä te tuoksutte?” hän näpäytti takaisin.

Acario meni ilmeisesti hieman hämilleen, sillä väliin jäi tauko. Beth ehti hävetä kärkästä vastaustaan. Hän tuijotti hieman kauhuissaan Acariota, ja mietti neiti Mendesin sanoja. Mitä jos Acario menettäisikin malttinsa, ja..?

”En tiedä. Omaltani?”

”No”, Beth aloitti, hilliten hieman äänensävyään, ”minäkin tuoksun sitten varmaan omaltani, sir. Tai neiti Mendesin.”

Acario katsahti häneen.
”Neiti Mendesin?”

”Niin, hän on se Charlotte de Beurren ystävä. Me… juttelimme.”

”Juttelitte, mistä?”

Heidän keskusteluunsa oli liittyi nyt jokin uhkaava vivahde.
”Emme mistään erikoisesta”, Beth vastasi vältellen. Se oli tietenkin vale, ja luultavasti Acario tiesi sen. Mutta ei hän oikein voinut avautuakaan heidän puheenaiheistaan. ”Sillä aikaa kun te tanssitte neiti Neidermannin kanssa.”

Acario ei sanonut mitään hetkeen. Hänen tukassaan oleva nauha oli löystynyt solmustaan ja valunut alas, melkein olkapäille hiusten mukana.
”Teidän kannattaa nukkua minun huoneessani tänään.”

”Tuota, kiitos vain, mutta pärjään varmaan ihan omassa huoneessanikin.”

Yksi yö oli ollut vielä ihan hyväksyttävää. Entä sitten, jos he olivat nukkuneet samassa sängyssä? Molemmilla oli ollut vaatteet päällä, ja Acario oli nukkuessaan hyvin kuollut. Sänky oli leveä. Keskenään tuntemattomat ihmisetkin saattoivat nukahtaa postivanujen kyytiin, ja silloin he saattoivat olla ihan toisissaan kiinni. Sitä tapahtui varmasti kaiken aikaa, eikä kenellekään tullut mieleen moralisoida ihmisiä siitä, että heillä ei ollut varaa matkustaa omilla vaunuilla. Eikä Bethillä ollut! Vaikka hän ei ollutkaan ihan varma, miten se liittyi tähän tilanteeseen.

Useampi yö ei kuitenkaan ollut niin  kivaa, koska Beth tarvitsi omaa tilaa ja yksityisyyttä. Hän ei voisi rentoutua, jos he nukkuisivat samassa huoneessa. Ei voisi nukkua vähissä vaatteissa. Niin hän ainakin oletti. Ja hänestä tuntui, että Acariolla olisi turhan paljon valtaa hänen asioihinsa jos he olivat jatkuvasti yhdessä. Se ei ollut kovin hyväksi normaalille isäntä-palvelija -suhteelle, jos heillä nyt sellaista ylipäänsä oli.

”Ajattelin vain teidän parastanne. Nyt muutaman päivän.”
Acario kohotti toista kulmaansa ja vilkaisi hitaan merkitsevästi Bethiä ensin syliin ja sitten kasvoihin. Beth kiskaisi saman tien narusta, joka toimi kuskille merkkinä. Vaunut pysähtyivät.

”Suokaa anteeksi”, Beth sanoi ja nousi pois. Hän hillitsi itsensä, eikä paukauttanut ovea kiinni.

Tien vierellä oli kaivo, johon oli hyvä nojailla vähän aikaa. Ja rauhoittua. Hänen vatsaansa koski.
Beth pumppasi vettä huuhdellakseen kasvonsa, mutta kylmät tuulenpuuskat saivat hänet toisiin ajatuksiin. Hän ei osannut päätellä näkemistään taloista, missä he olivat. Eikä tähdistä, hän ajatteli ja tuijotteli taivasta. Hänellä oli ikävä äitiä ja isää.

Crewellä oli varmaan avaimet kaikkiin huoneisiin, Beth mietti tyynenä, ja kosketti rannettaan vaistomaisesti. Hän ei halunnut nähdä Creweä enää koskaan. Olisi positiivinen yllätys, jos Crewe olisi vain kadonnut pois yhtäkkiä. Ei ihan vielä kuitenkaan, Beth huomautti itselleen kitkeränä. Ensin hänen pitäisi puhua Crewen kanssa, jos se nyt ylipäätänsä oli mahdollista. Pelkkä ajatus lisäsi hänen pahoinvointiaan. Täytyisi kysyä siitä, mitä neiti Mendes oli kertonut. Mahdollisesti kuulla laajempi tarina. Tai tunnustus, että koko juttu oli ollut valetta. Vahvistus sille, ettei Acario ollut ollenkaan sellainen, kuin mitä Crewe tai tämän ystäväpiiri.

Sillä hänen oli pakko saada tietää.

~*~

A/N: Lauri Tähkä näytti linnan juhlissa ihan vampyyrilta!

[Lavande]

10. luku

Kylmä vesi väreili ja heijasteli valoa, kunnes pyykkärin hahmo tuli tielle. Beth tarttui märkiin housuihin turhautuneena. Ne olivat hänen juhlahousunsa, tai pikemminkin olivat olleet, sillä nyt ne taisivat olla pilalla. Haarojen kohdalla oli tummia veritahroja, eivätkä ne tuntuneet lähtevän irti, vaikka housut olivat lionneet vedessä ainakin kymmenen minuuttia. Beth oli laittanut sekaan jopa saippuaa.
Housut putosivat takaisin vesisoikkoon. Kuului pläts.

Rouva Näher ehkä tietäisi, miten veritahrat saisi irti. Mutta rouva tietäisi heti, mistä oli kyse jos näkisi housut. Ja jos Beth yksinkertaisesti kertoisi lianneensa vaatteita vereen, vanhempi nainen tulisi epäluuloiseksi, ja ehkä katsoisi Bethiä hieman halveksuvasti. Beth pelkäsi sitä katsetta.

Yleensä hänen pyykkinsä hoiti joku Crewen kavereista. Oletettavasti nainen, ja tämä pesi kaiken pyykin talossa. Beth olisi periaatteessa voinut viedä tälle vaikka kymmenen kiloa verisiä vaatteitaan, kunhan veri ei olisi hänen itsensä.

Beth tarttui housuihin vielä kerran toiveikkaasti, mutta lika ei ollut kadonnut minnekään. Hän viskasi ne happamana takaisin soikkoon. Olkaa sitten likaiset.

~*~

Stefan ja Johanna olivat vuoroin vältelleet toisiaan ja sitten kuitenkin hakeutuneet toistensa seuraan. Crewe oli sanonut heille, että saattaisi joutua ampumaan heidät molemmat, kuten Leonin. Niin että sitten he olisivat kuolleita, lopullisesti. Että hän oli kyllä anonut mestarinsa anteeksiantoa, mutta se ei ollut sujunut kovinkaan hyvin.
Ennen lordi Dwyren tuloa Stefan ja Johanna olivat pitäneet Creweä ehkä maailman mahtavimpana henkilönä. Johanna oli sanonutkin Crewelle tästä, johon Crewe oli vain kommentoinut, että heidän maailmansa oli hyvin pieni. Sitten Johanna oli kysynyt, auttaisiko, jos he lähtisivät kauas pois. Crewe oli näyttänyt ensin hyvin surulliselta, ja sitten hetken mietittyään kieltänyt.

Lopulta Stefan ei kestänyt enää talon painostavaa tunnelmaa. Hän ei pitänyt lordi Dwyresta ja koko jupakka oli hänen mielestään paljon melua tyhjästä, sillä totta kai he purisivat tilaisuuden tullen jotakuta niin tarjolla olevaa. Erlebergissä leijaili kuitenkin nykyään jokin sanattomien sopimusten ja sääntöjen verkko. Talon isännän tavaroihin ei saanut koskea, isäntää piti varoa ja väistellä ja kunnioittaa ja olla kiitollinen siitä, että hän antoi heidän asua siellä. Pah, Stefan oli ajatellut. Vasta vähän aikaa sitten he olivat asuneet siellä itsenäisenä joukkona, Crewen johtamina, ja hän oli pitänyt sitä ikään kuin luonnon määräämänä järjestyksenä. Erleberg oli heidän kotinsa eikä mikään miinakenttä.

He pitivät Johannan kanssa pienen tilannepalaverin pihalla, johon Hans sai myös osallistua, vaikkei ollutkaan ilmeisesti syyllinen mihinkään. Johanna ja Stefan olisivat mieluusti laittaneet Hansin kärsimään puolestaan. Itse asiassa Stefan olisi melkeinpä mielellään ampunut Hansin, jos se olisi säästänyt hänen henkensä.

”Rauhoittukaa nyt”, Hans sanoi, vaikka kukaan ei ollut sanonut mitään, saati tehnyt mitään aggressiivista.

”Ihan rauhassa tässä ollaan. Ja kohta saadaan levätä rauhassa vähän pitempäänkin.”
Kenenkään mielestä Stefanin kommentti ei ollut hauska. Itse asiassa, vähän aikaa oli hyvin hiljaista. Kuoleman hiljaista.

”Minusta teidän pitäisi paeta”, Hans sanoi diplomaattisesti. He seisoivat kummallisessa kolmiomuodostelmassa hieman kauempana talosta, niin ettei heitä huomaisi sisältä.

”Hyödytöntä”, Johanna sanoi ja risti kätensä. Tuuli tuiversi hänen sekaista tukkaansa auki entisestään.

”No sitten teidän pitäisi pyytää anteeksi.”

”Minä en usko, että meidän kannattaa itse lähestyä hänen kuninkaallista korkeuttaan, oi lordi --”

”Hiljaa. Paljonko luulet tuollaisten puheiden auttavan? En minä häntä tarkoittanut, vaan Valentinea.”

”Mitä? Mitä hyötyä siitä nyt olisi? Minä en todellakaan alennu sellaiselle tasolle, että pyytäisin anteeksi surkealta vierasmaalaiselta ihm --”
Tällä kertaa Stefanin keskeytti Johanna.

”Minä kokeilen”, hän sanoi, yhtä vähäpuheisena kuin ennenkin.
Stefania ärsytti tavattomasti Johannan päättäväisyys, sillä hän oli olettanut heidän tekevän jonkinlaisen toimintasuunnitelman yhdessä. Lisäksi miksi Hansin piti olla neuvomassa, kun asia ei mitenkään tälle kuulunut? Stefan irvisteli itsekseen ja katui, että oli koskaan sattunut lähellekään Valentinea.

Vääriä ihmisiä ei kannattanut purra. Ainakaan ellei onnistunut tekemään sitä salassa.

~*~

Hyvä Acario,

Oletko kuollut? Missä kirjeeni viipyy?
Sain tänään tietää, että matkustellessani naapurikaupunki on palanut aivan tuhkaksi. Ajoimme vaunuilla sen läpi tullessani, mutta koska oli päivä, nukuin. Sai minun puolestani kyllä palaakin, ei siellä ollut edes teatteria. En olisi ehkä koskaan saanut tietää, ellen olisi tullut kysyneeksi sievältä naapuriltani, miksi he muuttivat tänne.
Et varmaan ilahdu tästä, mutta koska jouluna on aamulla niin pitkälle pimeää, olen ajatellut osallistua jumalanpalvelukseen. Palan halusta kuulla nasevan arvostelusi aikeistani.

Sinun, jne
K
Ps. Kirjeen toi Leif, joka toimii lähettinäni. Hän lähtee paluumatkalle saadessaan jotain kannettavaa.

~*~

Acario päätteli Klemensin olevan loukkaantunut (tai ainakin esittävän olevansa), ja ehkä siihen oli aihettakin. Hänen oli koko ajan pitänyt kirjoittaa kirje, muttei kuitenkaan ollut tullut sitä tehneeksi. No nyt hänellä oli ainakin koko joukko asioita kirjoitettavaksi. Ja ilmeisesti Klemensillä oli kovin tylsää, jos hän raaski tuhlata lähetin verran rahaa tuskin puolen sivun kirjeeseen. Tänään olisi ollut ihanteellisen kirkas ilta lähteä ulos, mutta ehtisi hän kai myöhemminkin.
Hän poikkesi kirjastosta hakemaan kirjepaperia, mutta pino olikin kadonnut. Hän ei kuitenkaan miettinyt sitä sen kummemmin, sillä hänellä oli lisää paperia kirjoituspöydällään.

Paitsi ettei ollutkaan enää. Ja Acario oli melko varma, kenen syytä se oli.

”Tunnustakaa”, hän sanoi koputtaessaan Valentinen makuuhuoneen oveen.

”Mitä?” Valentine kysyi oven läpi. Sitten hän avasi sen, sitoen vielä aamutakkia ylleen. ”Minä en ole tehnyt mitään.”
Veren tuoksu hulmahti esiin. Acario oli unohtanut sen, ja joutui kääntymään hetkeksi toiseen suuntaan ja yritti kovasti olla miettimättä nimenomaan mistä tuoksu tuli.
Hän aika usein unohti Valentinen sukupuolen.

”Luultavasti ette tee mitään joka päivä, paitsi kirjoitatte kirjeitä Klaus Fertigille.”

Valentine ei kieltänyt eikä myöntänyt mitään, vaan väistyi ovensuusta. Acario ei ollut ihan varma enää kannattaisiko hänen mennä sisälle.

”Kirjepaperi on loppu. Saatte lähteä ostamaan sitä”, Acario selitti.

”Lähden heti huomenna.”

”Miksette tänään?”

”Koska kello on”, Valentine haki yöpöydältään taskukellonsa ja hänen ääneensä hiipi hieman arvokkuutta kelloa pidellessä, ”Kaksi yöllä. Mikään liike tuskin on auki. Ei vaan siis käyn ostamassa sitä myöhemmin tänään, tietenkin.”

”Niin”, Acario sanoi hajamielisesti. Hänen kätensä oli Valentinen vasemmalla olkapäällä, etusormen hipoessa niskaa. Aamutakki jätti kaulan niin paljaaksi. Valentine katsoi poispäin kädestä ja kaikesta muustakin.

”Joten… minä varmaan menen takaisin nukkumaan, jollei teillä ole mitään sitä vastaan, sir, niin jaksan nousta ajoissa.”

Koko huone haisi tuoreelta, lämpimältä vereltä.
”Se on varmaan viisasta.”

”Niin että minä menisin nyt. Nukkumaan. Yksin.”
Ja pulssi,

”Menkää vain”, Acario vastasi, muttei oikeasti kuullut muuta kuin hieman tavallista nopeammat sydämenlyönnit.

”No, tuota… päästäisittekö te sitten irti?” Valentine kohtasi hänen katseensa.
Hyvä, Acario mietti, mutta ennen kuin ajatus ehti pidemmälle, hän havahtui ja veti kätensä omalle puolelleen ja koski siihen vaivihkaa vasemmalla, aivan kuin se olisi jotenkin vahingoittunut.

”Minä menen nyt”, hän sanoi totisesti.
Pääasiassa lupasi itselleen.

~*~

Aikaisin asioille lähdöstä seuraavana aamuna ei kuitenkaan tullut mitään, sillä Beth nukkui yhteentoista. Hän yritti livahtaa tallille huomaamatta, niin ettei olisi joutunut kuulemaan rouva Näherin tuhahteluja myöhäisestä jalkeille noususta. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä rouva tuli heti pihalla vastaan.

Beth tervehti hyvin hätäisesti. Hän ei halunnut jäädä kuulemaan kuinka vastuutonta tällainen elämäntyyli oli, tai taivasteluja siitä, miten joku ei taaskaan osannut jotain.

”Mihin te kiirehditte?”

”Kylille”, Beth vastasi. Ja sadatteli mielessään. Tai pikemminkin harmitteli viivästystä, sillä sivistyneet ihmiset eivät kiroilleet tai muutenkaan käyttäneet kieltä mihinkään niin alhaisiin tarkoituksiin. ”Minä vain taivastelin säätä. Auringonpaiste taitaa aiheuttaa minulle päänsärkyä. Nyt paistaa jotenkin niin luonnottoman kirkkaasti. Onkohan se normaalia täälläpäin?”

Tallista tuli juuri silloin ulos Otto ja Klemensin lähetti Leif, lyhyt, jäntevä pohjoisen mies, joka puhui jotain heille kaikille tuntematonta kieltä.

”Ihan normaalia tuo on. Eikö se ole ihan hyvä, että aurinko paistaa? Sadeko sitten parempi olisi?”
Rouva Näher katsoi vaativasti Ottoon, joka vastasi nyökkäilemällä vakuuttavasti. Ulkomaalaismies teki samoin. Beth oli melko varma, että myös Otto pelkäsi hieman rouva Näheriä.

Niin, Beth mietti saatuaan uudelleen ajatuksesta kiinni. Auringonpaistehan oli positiivinen asia. Hän karkotti sään kuitenkin mielestään matkalla kylille. Hänellä oli muitakin asioita hoidettavana, kuin kirjepaperi. Kylillä oli käytävä useimmillaan parin päivän välein, ja yleensä se oli Bethin velvollisuus, sillä hän saattoi hoitaa päiväsaikaan melkein minkälaisia asioita tahansa aina postista ostoksiin. Hänestä olikin tullut ehkä hieman vastuuntuntoisempi, nyt kun hänellä oli jotain, mistä huolehtia. Luottotehtäviä. Se myös nosti päivisin hänen omanarvontunnettaan, niin että hän tunsi itsensä melko tärkeäksi henkilöksi Verdenin kaduilla.

Vaikka Acario oli valittanut kirjepaperin ylettömästä kulutuksesta (kyllä sitä kulutti silti joku muukin kuin Beth), oli hänen pakko kirjoittaa lyhyt, parin sivun vastaus Klausin edelliseen kirjeeseen saatuaan vihdoin kirjepaperia käsiinsä. Ja koska pihalla ei voinut kirjoittaa, hän meni majataloon kirjoittamaan. Sitten häntä hiukoi, joten hän tilasi ruokaa. Sen jälkeen kello olikin melko paljon ja alkoi tulla pimeä.

Pimeällä oli paha kulkea, sillä vaikka kylillä oli lyhtyjä joka talon edustalla, oli tie Erlebergiin juuri niin hämärä kuin mitä olisi ollut kulkea metsän keskellä silmät kiinni pimeässä. Joten Beth päätti jäädä yöksi. Tämä ei olisi mikään hämärä katoaminen illallisilta, vaan järkevä ratkaisu. Pimeällä kulkeminen ei ollut turvallista, ja totta puhuen Beth oli melko iloinen kaikista tilaisuuksista nukkua muualla kuin Erlebergissä nyt. Oikeastaan olisi aika mukavaa jos hän voisi mennä tästä lähtien joka kuu pariksi päiväksi muualle kärsimään naiseudesta.
Acario ei saisi kirjepaperia ennen huomisiltaa, mutta jos asia oli kiireellinen, niin pakkohan sen kokoisesta talosta oli löytyä tyhjiä paperiarkkeja.

~*~

Minä kysyin oliko hän saanut vastausta kirjeeseensä. Valentine hymyili vielä hetki sitten, mutta nyt hän vakavoituu. Hän näyttää melkein potevan huonoa omatuntoa siitä, että uskalsi naureskella. Minuakaan ei hymyilytä. Olen tylsistynyt.

”En minä lähettänyt sitä”, hän vastaa. Minä kohotan kulmiani kysyvästi. Olemme salissa ja sade ropisee ikkunoita vasten. Minä istun, hän seisoo.
”En minä voinut”, hän tunnustaa, ”Istuin paperin ääressä monta kertaa, mutta mitä minä olisin muka voinut kirjoittaa?”.

Minä en osaa vastata. Minulla ei ole veljiä.
”Ettekö te aikonut pyytää häneltä apua?” minä kysyn.

”Niin aioin, mutten edes tiedä mitä apua tarvitsen.” Hänen puherytminsä nopeutuu. ”Ja millainen ihminen voisi sekoittaa oman veljensä tällaiseen sotkuun. Ja mitä minä olisin sanonut hänelle? Missä olisin kertonut olevani?”

Hän on alkanut kävellä ympyrää hermostuneena. Kengät kopisevat kovaa lattiaa vasten.
”Minä hankin kostoni itse, enkä sotke veljeäni murhaan tai murhaajiin.”

Hän katsoo minuun, ja sitten taas pois ja jatkaa levottomuuttaan kunnes pysäytän hänet.
Kosketan hänen leukaansa. Hän hengittää raskaammin.
”Miten minä olisin selittänyt…”

”Minkä?” minä kysyn, kun avaan hänen kaulustaan. Sateen ääni vaimenee taustalla.

”Tämän”, hän sanoo hyvin hiljaa, silloin kun minä upotan hampaani samaan kohtaan kuin ennenkin.

Tänään hän on hämmentynyt.

~*~

Kirjepaperia ei ollut vieläkään kirjastossa tai työpöydällä. Klemens joutuu siis odottamaan vielä ainakin päivän enemmän, Acario mietti. Hän harkitsi jonkin kirjan kanteen kirjoittamista, ja että lähettäisi kirjan kirjeenä, mutta hylkäsi ajatuksen, koska Klemens närkästyisi luultavasti entistä enemmän.

Acario mietti mitä tekisi, nyt kun ei voisi vastata kirjeeseen. Hän oli vasta noussut ylös eikä ollut sopinut illaksi ohjelmaa. Hänellä ei varsinaisesti ollut mitään velvollisuuksia, sillä Crewe (ja osaksi kai Valentinekin) pyöritti kartanon taloutta niin, että hänen suurimpana työnään oli silloin tällöin tiedustella miksi se ja se asia ei ollut vielä valmis. Ja mahdollisesti antaa lisää töitä, jos näytti siltä, että jokin todellakin oli valmista.

Siinä hän oli hyvä.

Acario saapui Valentinen makuuhuoneen ovelle, mutta sisällä ei ollut ketään. Itse asiassa, Valentine ei tainnut olla lainkaan kotona.

Crewe nousi juuri silloin portaita. Matto vaimensi askelten ääntä.

”Valentine ei ole täällä”, Acario totesi. Lausui päätelmänsä ääneen.

Crewe jähmettyi paikoilleen, vasen jalka ilmassa.
”Me- minä en tiedä siitä mitään.”

Crewestä on tullut vainoharhainen, Acario ajatteli. Ja se harmitti häntä hieman.
”En minä syyttänyt sinua mistään.”

Hetkeen ei tapahtunut yhtään mitään.
Acario seisoi yhä kohti Valentinen huoneen ovea ja koko talo oli hyvin hiljaa. Sitten Crewe kykeni taas ilmeisesti liikkumaan. Hän käveli Acarion selän taa ja polvistui.

”Herrani…” hän aloitti. Acario kääntyi ympäri. Crewe oli painanut päänsä niin, että niska paljastui.
”Antakaa minulle anteeksi. Minä olen tieten tahtoen rikkonut teidän tahtoanne. Olen luvatta koskenut siihen, mikä on teidän.”

”Monesko kerta tämä on, kun pyydät anteeksi? Neljäs?”
Acario ei halunnut käydä tätä keskustelua, vaikkei hän ollut aivan varma miksei. Sittenhän se olisi pois päiväjärjestyksestä. Oli kuitenkin kuin jotain tärkeää, ratkaisevaa olisi puuttunut. Jotain sellaista, jonka poissa ollessa ei voinut tehdä järkeviä päätöksiä. Koska muussa tapauksessa hän ei jaksaisi olla Crewelle näin pitkävihainen.
Crewen ollessa nuorempi Acariolla oli ollut täysi työ vahtia tätä. Kerran hän oli jättänyt tämän yksin puoleksi yötä, ja takaisin tullessaan huomannut, että joku oli antanut kokonaan periksi janolleen ja lopulta surmannut erään taiteilijan. Taiteilijan, joka oli saanut etukäteen tilatun maalauksensa Erlebergistä suunnilleen puoliväliin valmiiksi. Maalaus oli edelleen kesken. Nyt Crewe oli kuitenkin vanhempi, ja tällä oli omaa jälkikasvua, joten Acario oli olettanut, että tämä olisi myös kasvanut henkisesti sen myötä.

”Olkaa armollinen. Minä rukoilen teitä.”
Crewe itkisi kohta, koska hänen tunteenpurkauksensa olivat paljon dramaattisempia ja voimakkaampia kuin mitä Acarion.

”Minä en ole armollinen, ja sinä tiedät sen. Minä en myöskään suhtaudu hyvin mihinkään säälinhakuyrityksiin. Kuten sinä tiedät.” Viimeinen lause kuului painavana.

”Mutta minä en voi tehdä sitä. Minä en voi tappaa omia --”

”Etkö hankkiutunut eroon jo… siitä yhdestä?” Acario ei tiennyt miten kutsua sitä ’naista’, jonka Crewe ainakin oli surmannut. Kuvottava olento, hän ajatteli. Kukaan Crewen lapsista ei ollut mitenkään säkenöivä.

”Niin mutta Leoni ei ollutkaan…” Minun.

”Mitä?” Acario huudahti, yllättävän kovaa. Crewe nosti katseensa säikähtäneenä.
”Kenen sitten?”

”Ei kai sillä enää ole väliä, mestari”, Crewe yritti sovitella, vaikka luultavasti sillä oli väliä, ”Mutta älkää pakottako minua tekemään enää niin omilleni. Säälikää minua edes sen verran.”.

Mutta kun Acario ei tuntenut sääliä. Ja asian esiintuominen ärsytti häntä. Crewe kuitenkin huomasi, että oli mennyt jälleen vikasuuntaan, ja kiirehti jatkamaan:
”Pystyisittekö te tappamaan oman jälkeläisenne?”

”Sikäli kun minulla on vain yksi en suosittelisi sinua vaatimalla vaatimaan vastausta.”
Acario oli puhuessaan niin hillitty, että hänen Crewen kohtelunsa näytti poikkeuksellisen julmalta. Crewe rauhoittui hieman ja pyyhki keskisormellaan silmäkulmistaan punaisia kyyneliä pois näkyvistä. Sitten hän nousi seisomaan.
”Kysy Valentinelta, josko hän tekisi sen puolestasi.”

Voimakas vihan tunne käväisi Crewen kasvoilla, mutta katosi saman tien. Acario aavisteli, että jatkossakin tulisi ongelmia.
”Jos hän ei halua?”

”Sitten suosittelen olemaan herrasmies.”

~*~

Omassa kodissaan Renate Mendes istui nojatuolissaan ja viskasi saamansa kirjeen syrjään. Se oli Creweltä ja Johanna oli tuonut sen. Yleensä Johanna olisi jäänyt juttelemaan Renaten kanssa, ja joskus jopa yöksi, mutta tällä kertaa tämä oli lähtenyt saman tien, ja melko kiireellä.

Kirjeen luettuaan Renate tajusi Johannan juosseen karkuun. Leoni oli kuollut. Renate oli tuntenut sen tapahtuneen, eikä ollut halunnut uskoa sen olevan totta, mutta Crewen kirje vahvisti kaiken. Leoni oli kuollut. Johanna oli kai pelännyt hänen raivostuvan ja repivän jonkun kappaleiksi. Raivo ei kuitenkaan tullut ihan vielä.

Joten nyt hän oli taas yksin.

Leoni oli ollut hänen ainoa onnistunut lapsensa.

Crewe oli kirjeessään pahoitellut, ettei voinut tulla kertomaan asiasta itse. Ja kertonut, että Leoni oli ollut pakko ottaa hengiltä, koska hän oli tehnyt jotain, joka ei ollut ollut lordi Dwyren mieleen. Ei mitään yksityiskohtia, mutta Renate Mendes pystyi päättelemään loput itsekin.

Lordi Dwyre oli saanut tietää, että Leoni oli itse asiassa Renaten ja teurastanut tämän sen takia. Lordi ei antanut Crewen enää liikkua vapaasti, ehkä mustasukkaisuudesta. Renaten kädet tärisivät tunnekuohun takia. Lordi Dwyre oli taas vienyt häneltä kaiken.

Hän pakottautui ajattelemaan selkeästi. Hän saisi kostonsa. Tosin nyt hän ei ollut enää aivan varma hyvittäisikö mikään teko kaikkea sitä, mitä oli tapahtunut. Eikä hän ollut aivan varma, pystyikö lordi Dwyrelta viemään kaikkea.

Voi miksei hän ollut hakenut Leonia heti turvaan Erlebergistä.

Renate lähti pihalle kävelylle selvittääkseen hieman ajatuksiaan. Hän oli tyydyttänyt janonsa jo aikaisemmin, joten nyt hän saattoi vaellella päämäärättömästi.

Paitsi että hänellä oli päämäärä heti pihalle astuttuaan. Hän ei ihan ymmärtänyt sitä itse, mutta luotti vaistoonsa ja kulki oikeaan suuntaan.

Hän päätyi majatalolle ja pysähtyi.
Yksi kadunpuoleisista ikkunoista aukesi - ja nuori hahmo ilmestyi ikkunaraamien sisään, pudistelemaan tyynyään.

Valentine.

Silloin, joskaan ei ensimmäistä kertaa, Renaten mielessä kävi, että Valentinesta voisi hyvin olla hänen uusi Leoninsa.
Hän käveli lähemmäs rakennusta, niin että ikkunoista kajastava valo osui häneenkin.

”Neiti Mendes! Tekö siinä olette?” Valentine huudahti hämmästyneenä. Tyyny melkein putosi hänen käsistään, niin että hän joutui syöksähtämään sen perään ja jäi roikkumaan ikkunalaudalle.

”Minäpä hyvinkin!” Renate sanoi, muttei saanut ääneensä sellaista kevyttä sävyä kun olisi halunnut.

”Tulkaa nyt ihmeessä sisälle sieltä kylmästä!”

Renate hymyili. Eikä se ollut mikään ystävällinen ilme, vaan ahnas, petomainen ele.
”Jos kerran vaaditte.”

~*~

[Lavande]

Tapahtunut tähän mennessä:
Erlebergin yöväen keskuudessa kohisee kun Acario pakotti Crewen surmaamaan Leonin tämän (ja usean muun) purtua Bethiä. Seuraavaksi pölkyllä olisivat Johannan ja Stefanin päät, mutta Crewe yrittää epätoivoisesti välttyä enemmältä tappamiselta ja päästä hyviin väleihin Acarion kanssa. Renate Mendes suree menetettyään ainoan lapsensa, Leonin ja toivoo saavansa tyhjään elämäänsä sisältöä Bethistä. Bethillä on menkat. Klemens odottaa edelleen kirjettään.

11. luku

Beth oli saanut majatalosta huonomman huoneen kuin viimeksi Klausin kanssa (ehkä koska viime kerralla he olivat läikyttäneet sängylle viiniä ja Klaus oli oksentanut lattialle). Ja sitten kun hän oli avannut ikkunan raikkaan ilman ja tyynyn pudistelun toivossa, Renate Mendes oli seisonut taas kadulla. Hieman alakuloisen näköisenä.

Beth oli tietenkin kutsunut hänet sisälle. Siinä ei ollut mitään pahaa nyt kun neiti Mendes kerran tiesi hänen olevan tyttö. Hän ei ollut puhunut aiheesta tarkemmin, muttei uskonut, että neiti Mendes kertoisi asiasta eteenpäin. Ainakin hän toivoi niin, koska muuten edessä olisi sellainen skandaali, että Acario luultavasti ajaisi hänet pois. Joka tapauksessa hän olisi mukava neiti Mendesille, koska nyt hänellä oli naispuolista seuraa, joka ei näyttänyt halveksivan häntä hänen elämäntilanteensa takia. Hienoa, salaperäistä naispuolista seuraa.

Sellaista suoraselkäistä, ylvästä seuraa. Neiti Mendesin ei tarvinnut piilotella sukupuoltaan. Neiti Mendes kävi jännittävillä kävelyillä pimeään aikaan yksin kaupungilla. Kenen tahansa muun naisen kohdalla sellainen olisi sopimatonta, Beth mietti, mutta neiti Mendes oli jotenkin erikoinen. Vapaa.

Loppujen lopuksi kuitenkaan Beth ei voinut muistaa kovin paljon illasta. Neiti Mendes oli tullut ylös, ja he olivat puhuneet jotain yleismaallista ja sitten Bethin muistikuvat alkoivat hämärtyä… Olikohan hän nukahtanut? Neiti Mendes oli tainnut kertoa menettäneensä jonkun läheisensä vastikään. Beth ei kyennyt muistamaan mitään tarkasti. Ehkä syy oli unilääkkeen. Hän ei ollut ottanut sitä majatalossa yöpyessään, mutta varmaan säännöllinen käyttö jätti vaikutuksen kehoon. Mistähän he olivat puhuneet? Ja missä vaiheessa neiti Mendes oli poistunut? Luultavasti he olivat juoneet viiniä, Beth mietti, ja paljon, sillä mitä muutakaan syytä hänen muistamattomuudelleen olisi voinut olla. Hän toivoi, ettei ollut ollut mitenkään nolo.

Sunnuntaiaamu valkeni aivan liian pian, ja Beth joutui herättyään pitämään kiirettä, että ehti kirkkoon. Hän liittyi Klausin ja herra Fertigin seurueeseen ja istui eturivissä muun paremman väen seassa.

Kirkon jälkeen oli kotiinlähdön aika. Beth huomasi riemukseen kirkon edessä tutut vaunut, ja Kutscherin kuskinpaikalla. Kutscher vastasi hänen tervehdykseensä tavallistakin jäykemmin, mutta Beth arveli tämän vain kinastelleen rouva Näherin kanssa. Beth astui vaunuihin.

Acario oli siellä. Keskellä päivää. Yllään kauniisti leikattu hopeanharmaa puku.
”Päivää, sir”, Beth sanoi hieman yllättyneenä. Hän vilkaisi taakseen ennen kuin vaunujen ovi suljettiin ja kyllä - pihalla oli edelleen keskipäivä. Vaikkakin pilvistä.
Beth veti verhot kiinni.
”Harvinaista nähdä teitä jalkeilla tähän aikaan.”

Hän olisi halunnut kysyä, josko Acario oli varta vasten tullut häntä noutamaan (ei kovin todennäköistä) muttei kehdannut kuitenkaan.

Acario katsoi häntä pitkään ja Bethin mieleen hiipi, että kyseessä ei ollut mikään järin ystävällinen katse.
”Päivää”, Acario sanoi viimein, ei millään kovin ilahtuneella tai mukavalla äänellä. Ilmassa oli eripuraa.
Beth veti henkeä aloittaakseen selityksen, koska hän ei missään tapauksessa halunnut mitään kinaa.

”Eilen meni vähän myöhäiseksi. Tiedättehän, asioiden hoidon kanssa. Joten jäin yöksi. Majataloon.” Beth silmäili välillä varovasti Acariota, mutta tämän kasvoilla oli taas se tuskastuttavan neutraali ilme, josta ei voinut päätellä paljoakaan. ”Hei, minulla on teille kirjepaperia!”

Hän otti esiin pakkauksen paperia takkinsa povitaskusta ja heilutteli sitä hetken aikaa, mutta Acario ei selvästikään ollut yhtä hyvällä tuulella kuin hän. Paperia oli majatalolla vielä melkein täysi riisi.

”Maksoin laskusi majatalolla. Tai oikeastaan se oli Kutscher. Minä istuin täällä. Ajattelin eilen, kun huomasin sinun kadonneen jälleen, että olisit kai taas siellä. Sinua ei näkynyt, mutta majatalon isäntä sanoi seurassasi olleen eilen joku nainen. Ja että lähdit luultavasti kirkkoon.”

”Kiitoksia oikein paljon! Ja tänään on sunnuntai, joten majatalolla oltiin oikeassa. Olin jumalanpalveluksessa”, Beth sanoi. Hän halusi jättää neiti Mendesin nimen pois keskustelusta, koska jollei neiti Mendes levittänyt juoruja hänestä, ei hänkään neiti Mendesistä.

”Minä en pidä siitä.”

”Jumalanpalveluksessa käymisestä?” Beth kysyi varovasti. Vaunuissa oli yhtäkkiä entistä ahtaampaa.

”Niin.”

Tuli taas hiljaista. Beth katui verhojen sulkemista, sillä nyt hän ei voinut edes teeskennellä katsovansa maisemia. Miksemme me ole koskaan samaan aikaan hyvällä tuulella, hän mietti. Mutta tästä ei tulisi mitään kinaa, hän päätti. Koska tänään oli hyvä päivä, ja kaikki menisi mallikkaasti.
”Minä olen pahoillani jos huolestu-- jos aiheutin teille harmia, sir.”

”Ei se mitään”, Acario vastasi seesteisesti ja katsoi hyvin kiinteästi Bethiä, ”Mutta yhden asian voisitte tehdä.”

”Mitä vain”, Beth sanoi niin nöyristelevästi, että kuulosti omiinkin korviinsa Creweltä.

”Lopettakaa kirkossa käynti.”

Beth rypisti kulmiaan. Ei ihan sellainen pyyntö, mitä hän oli odottanut.
”En usko että se onnistuu, sillä se on minun velvollisuuteni kristittynä, sir. Käydä kirkossa. Ja minä käyn vain kerran viikossa.”

”Ei teillä tarvitse olla sellaisia velvollisuuksia niin kauan kun asutte Erlebergissä.”

Sisälsiköhän tämä jonkin uhkauksen? Käy kirkossa ja etsi itsellesi uusi paikka asua. Mutta sellainen olisi naurettavaa ja typerää. Ja hän ei halunnut syyttää Acariota kummastakaan.
”Kaikella kunnioituksella, mutta kyllä sen pitäisi kuulua jokaisen oikeuksiin. Että saa käydä kirkossa.”

”Eli minä en voi kieltää sitä?” Acario kysyi, hieman pehmeämmin.

”Ette taida voida, sir. Teidän kuuluisi päinvastoin kannustaa minua olemaan harras kristitty. Jotta sieluni kuoltuani pelastuisi, enkä palaisi helvetin tulessa.”

”Tuo juuri on ongelma”, Acario keskeytti, ”Tuollaista ne teille opettavat siellä, saarnaavat synnistä ja maalailevat naurettavia uhkakuvia sääntöjen rikkomisesta.”

Beth tiesi, ettei Acario ollut kristitty. Se oli hieman pelottava ajatus.
”Ei se nyt niin ole. Suurin osa sivistyneestä maailmasta on sitä paitsi kristittyjä. Ette kai tekään voi väittää, että niin monet ihmiset voisivat olla väärässä?”

”Voin. Oletteko te sitä mieltä, että enemmistön mielipide tai suhtautuminen on parempi kuin yksilön?”

”No kai ihmiset ovat yhdessä viisaampia.”

Acario hymyili. Ehkä hän piti Bethiä liian hyväuskoisena.
”Te tuoksutte taas hajuvedeltä, huomaan. En todellakaan olisi uskonut teitä sellaiseksi kunnottomaksi olennoksi, joka viettää öitä vieraiden naisten kanssa.”

Beth punastui, mutta hän tiesi, ettei Acario tosissaan häntä syytellyt.
”Minä lupaan viettää samanlaisen yön teidän kanssanne, vaikka heti tänään, sillä minä en ole tehnyt mitään pahaa. Itse asiassa nukuin melko hyvin.”
Beth ei ollut ihan varma oliko juuri ehdottanut jotain sopimatonta.
”Te olette varmaan aika väsynyt.”

”Minä en saanut unta”, Acario sanoi. Bethistä tuntui, että jotain jäi sanomatta. Hän olisi mielellään ajatellut Acarion olleen niin huolissaan hänestä, ettei ollut halunnut nukkua. Mutta sitten hän kuvitteli kuinka Acario nauraisi jos hän paljastaisi tälle ajatuksensa.

”Teidän pitäisi juoda minun vertani ennen auringonnousua”, Beth sanoi, tavoitellen sellaista kuivan asiallista äänensävyä kuin mikä Acariolla usein oli, mutta yritys jäi puolitiehen.
Kuumotus poskissa ei ainakaan hälvennyt.
”Herra Klemens antoi minulle lääkettään ihan sen takia, että te nukkuisitte paremmin.”

”Mitä siinä lääkkeessä on?” Acario kysyi tylsästi, nojaten kyynärpäätään ikkunaa vasten.

”Lääkettä. Siis lääkeaineita.” Beth rykäisi vakuuttavasti.

”Eli te ette tiedä. Mies, jota tuskin tunnette antoi teille jotain epäilyttävästi pakattua tuntematonta ainetta ja te otatte sitä päivittäin.”

”No minä olen kyllä ihan kunnossa. Paremmassa kunnossa kuin ennen.”

”Arsenikkikin vaikuttaa vasta vähitellen pienissä erissä nautittuna”, Acario huomautti. ”Klemens on paljon vähemmän mukava, kuin mitä minä. Hänen mielestään voisi olla erittäin hauska vitsi saada teidät myrkyttämään itse itsenne.”

’Mukava’ ei ollut kyllä ihan sen sanalistan kärkipäässä, millä Beth voisi kuvailla Acariota.
”Onko arsenikki myrkyllistä?”

~*~

’Sitten suosittelen olemaan herrasmies’, Acario oli sanonut.
Lause oli pyörinyt Crewellä mielessä taukoamatta, niin että nyt hän oli päättänyt viimein mennä puhumaan Valentinelle. Kysymään, josko tämä haluaisi olla se, joka… riistäisi hengen Johannalta ja Stefanilta. Sittenhän asia olisi hoidettu. Koska rehellisesti sanottuna tällainen hiljainen odottelu oli kamalinta.

Epäilemättä tämä haluaisi, ja Crewe vihaisi tätä entistä enemmän. Mutta olisi helpompi vihata samasta teosta jotakuta muuta kuin itseään.

Valentine oli kirjastossa. Crewe terästäytyi ja avasi oven sulavaliikkeisesti. Syteen tai saveen.
Johanna oli jo kirjastossa.
Valentinen kanssa.
Ihan lähellä.

Crewen suusta purkautui epämääräinen ja paljon vähemmän sulava tuskanhuuto kun hän syöksyi kahden naisen väliin. Hän katsahti vuoroin Johannaa harmaassa mekossaan ja sitten Valentineen, joka perverssinä oli pukeutunut miesten vaatteisiin, kuteen yleensäkin, vakuuttuen siitä, että oli saapunut paikalle kreivin aikaan. Juuri ennen kuin jotain peruuttamatonta olisi tapahtunut.

Valentine perääntyi monta isoa harppausta ja Johannakin näytti pelästyneen.
”Miten sinä voit olla noin typerä, että tulet vielä tänne ja..!” Crewe parkaisi ja oli tarttua kiinni tytöstä.

”Mitä? En minä aikonut purra häntä, minä tulin pyytämään anteeksi!” Johanna huusi ja piteli käsiä päänsä suojana.

”Pyytämään anteeksi?” Crewe sanoi hitaasti. Johanna nyökytti päätään vakavana ja näytti rehellisyyden perikuvalta. Crewe katsoi ympärilleen. Huoneessa ei ollut mitään merkkejä mahdollisesta tulevasta verinäytelmästä. Valentinekin vaikutti olevan enemmän epäluuloinen häntä, kuin mitä Johannaa kohtaan. Hän oli siis kenties ymmärtänyt tilanteen hieman väärin.
No, sattuuhan tällaista.
Crewe kääntyi katsomaan Johannaa jotenkin ylpeänä. Hänen katseensa pehmeni huomattavasti.
”Jaa. No ei sitten mitään. Mene auttamaan muita tai jotakin.”

Hän hätisti Johannan pois, koska ei halunnut tämän kuulevan seuraavaa keskustelua. Valentine yritti lähteä myös.
”Älkää menkö minnekään”, Crewe sanoi, ja hymyili hyvin kireästi. Hän ei saanut pakottamallakaan ääneensä mitään sellaista pehmeyttä kuin mitä Johannan kanssa puhuessaan. ”Jutellaan.”

Valentine vain nyökkäsi. He istuutuivat pöydän ääreen hyvin muodollisesti ja jäykästi. Crewe päätti mennä suoraan asiaan. Sittenhän se olisi ohi.
”Mestarin ehdotuksesta kysyn, josko haluaisitte surmata minun lapsistani Stefanin ja Johannan.”
Hän puhui nopeasti rimpsuna, niin etteivät mitkään tunteet vaan ehtisi mukaan.

Ilmiselvä inhon ilme hiipi vähitellen Valentinen kasvoille ja tämä siirtyi tuolillaan vaistomaisesti hieman kauemmaksi reunasta.
”Mitä te oikein puhutte? No en todellakaan halua. En minä halua kenenkään kuolevan.”

Crewe ei ollut varautunut kieltävään vastaukseen, joten hän jäi vähäksi aikaa sanattomaksi. Mitä hän nyt tekisi?
”Minunko se sitten pitää tehdä?” Hän lausui sanat ääneen vahingossa. Hän kuulosti omiin korviinsakin niin heikolta, että häntä puistatti entisestään.

”Onko Johanna teidän tyttärenne? Hyi, miksi te puhutte tuollaisia?”

”En minä halua tehdä sitä!” Jokainen sana oli edellistä kuuluvampi, niin että lopulta hän huusi. ”Mutta mitä vaihtoehtoja minulla on, jos hän nimenomaan käskee minun tehdä sen! Ja minä anoin häneltä anteeksiantoa, polvillani, sanoin etten pysty siihen! Monta kertaa. Pyysin vaihtoehtoja, ja sitten hän käskee pyytää teitä! Teitä! Ja käskee olemaan herrasmies, jos ette suostu!”

Crewe hiljeni viimein. Valentine oli työntynyt tuolissaan niin pitkälle kuin pystyi ja tuijotti Creweä silmät suurina kuin teetassit. Viimein hän setvitti kurkkuaan.
”No olkaa sitten herrasmies.”

Crewe tuijotti tyttöä murhaavasti.
”Olkaa sitten herrasmies”, Valentine jatkoi hieman urheampana, mutta yhtä vakavana, ”ja tehkää minulle mieliksi. Minä en todellakaan halua, että kukaan kuolee.”

Murhanhimoisuus haihtui ilmaan ja Crewe tunsi olonsa kevenevän. Hän ei ollut ajatellutkaan Acarion sanoja tuolta kantilta, sillä loppujen lopuksi Valentine oli kuitenkin nainen. Ja herrasmies olisi mieliksi naisväelle. Crewe lysähti tuoliinsa uupuneena kaikesta huutamisesta.

”Kauanko te olette tuntenut A-- lordi Dwyren?” Valentine kysyi.

”Koko ikäni, eli melko pitkään. Ehkä suunnilleen seitsemänkymmentä tai kahdeksankymmentä vuotta”, Crewe vastasi voimattomana, ”ihan ihmispikkupojasta saakka. Hän on minun mestarini ja luojani, tiedättehän. Ilman häntä minua ei olisi.”

Valentine tuijotti tyhjyyteen.
”Ja, tuota, täällä on ollut sinä aikana varmaan paljon palvelijoita. Varmaan tyttöjäkin.”

”Oletteko te mustasukkainen jostain iän ikuisen vanhoista asioista?”

”En minä sitä tarkoittanut, vaan… tiedättekö onko kukaan joutunut henkirikoksen uhriksi?”

Crewe herkesi tuijottelemasta tyhjyyteen ja terästäytyi viimein.
”Niin kuka te oikeastaan olette?” hän kysyi ja katsoi Valentinea kuin olisi nähnyt tämän ensimmäistä kertaa.

Valentine räpäytti silmiään kerran, kahdesti.
”Elisabeth Mitgleid.”

~*~

[Lavande]

*

Tapahtunut tähän mennessä:
Bethin Renate Mendesin ihailu senkun yltyy. Tietääkö Acario asiasta mitään? Beth ja Crewe päätyvät viimein saman pöydän ääreen keskustelemaan.

12. luku
Valentine

Tuntui omituisen huojentavalta saada sanoa oma ristimänimi vihdoin ääneen. Vähän kuin silloin, kun Beth oli tajunnut neiti Mendesin tietävän hänen sukupuolensa. Ei tarvinnut teeskennellä mitään. Tosin olisi ollut paljon kivempaa, jos hän olisi esittäytynyt jollekulle muulle kuin Crewelle.

Beth oli oppinut niin paljon Crewestä tämän keskustelun aikana, että voisi kirjoittaa siitä ehkä pienen kirjan. Jos haluaisi. Ei kovin todennäköistä.
”Ja miksi te teeskentelette olevanne jo kai edesmennyt Valentine?” Crewe kysyi.

Valentine oli siis joku oikea henkilö. Muu henkilö. Ja kuollut.
”En minä esitä olevani kukaan muu”, Beth sanoi, vaikkei ollut ihan varma oliko se totta.

”Niin, että mestari vain yksin kuvittelee teidän olevan hän?” Crewe sanoi epäuskoisena.

”No, niin.”
He katsoivat silloin toisiinsa ja tuntuivat tulleen johonkin sanattomaan vaitiolosopimukseen tai yhteisymmärrykseen asiasta. Acarion mielenterveyttä ei ehkä kannattanut kyseenalaistaa.
”Minä en usko, että hän edes tuntee minua oikealla nimelläni. Tarkkaan ottaen kuka tämä Valentine oli?”

Crewe vilkuili ympärilleen.
”Mestari on nyt ulkona, eikö?”
Beth nyökkäsi vakavana.

”Siitä on varmaan suunnilleen kolmekymmentä vuotta aikaa. Lordi Dwyre oli matkustanut Englantiin, yksin, koska minä kammosin silloin merimatkaa, ja vietti siellä jonkin aikaa. Hän lähetti silloin tällöin lyhyitä viestejä. Minä en tiedä mitä tapahtui, mutta kotiin palatessaan hänellä oli mukanaan Valentine. Surkea olento, minä ajattelin silloin. Hän oli Preussista kotoisin, vaikka hän olikin liittynyt mestarin matkaseuraksi Englannissa, eikä hänellä ollut siis teidän mongertavaa aksenttianne. Hän oli nuori, varmaan suunnilleen samanikäinen kuin te ja hänellä oli myös lyhyt tukka, näyttävämmän ruskea kuin teidän maantienharmaanne, ja jotenkin pingottuneet kasvot. Hän ei puhunut aluksi paljoa, enkä ole paljon kylmempää ihmistä elämäni aikana nähnyt. Hän teki suunnilleen samanlaisia töitä kuin tekin, kirjanpitoa ja kävi päivisin, ainakin alussa, asioilla.”

Beth ei ollut varma halusiko tietää, kuinka samanlainen tämä Valentine oli ollut.
”Niin?” hän kuitenkin rohkaisi. Hän oli työntynyt lähemmäksi tuolin reunaa kuunnellessaan.

”Sitten hänkin alkoi mukautua talon rytmiin. Valvoi yöt ja nukkui päivät. Hänellä oli myös jonkinlainen sopimus mestarin kanssa. En tiedä millainen. Mutta hän oli siis myös tyttö, vaikka olikin käyttänyt matkan ajan miesten vaatteita. Jokin sovinnaisuussyy. Minä en koskaan tottunut kutsumaan häntä millään tittelillä yhtäkkisen sukupuolenvaihdoksen takia. Hän alkoi kuitenkin käyttää taas naisten pukuja heti kun pystyi. Hän oli todella tylsä… Luki melkein joka päivä jotain Gryphiuksen runoja.”

Jostain kuului kenkien kopinaa. He jähmettyivät paikoilleen jännittyneinä hetkeksi, mutta rentoutuivat taas kun kopina vaimeni.

”Aikaa kului. Eräänä päivänä hän lähti, jättäen jälkeensä vain surkean lappusen. Ehdin ilmoittaa asiasta mestarille, ja hän lähti heti seuraavana iltana. Sanoi tappavansa Valentinen ja palaavansa sitten.”

”Ja sitten?” Beth sanoi. Hän oli pudota tuolin reunalta joka kerta kun Crewe piti puheessaan tauon. Kaikki puhe tappamisesta oli mennyt niin yli jo, että Beth ei oikeastaan osannut ajatella sitä. Tai vähintäänkin hän työnsi ajatukset syrjään sitten myöhemmäksi.

”No sitten kului entistä enemmän aikaa. Vuosi. Viisi vuotta. Eikä mestarista kuulunut mitään. Minä olisin halunnut lähteä etsimään häntä, mutta en tiennyt edes mihin ilmansuuntaan lähtisin. Kymmenen vuotta, kaksikymmentä. Minä opettelin elämään omillani. Hankin seuraa. Sitten eräänä yönä tänä syksynä tunsin, että hän oli jossain lähellä. Hän palasi kotiin, ja hänellä oli taas mukanaan Valentine. Tosin olettaisin edellisen kuolleen, koska te ette muistuta häntä juurikaan.”

Beth ei ollut huomannut pidätelleensä hengitystään ennen kuin nyt. Hän päästi ulos pitkän henkäyksen.
Kertomus oli ilmeisesti loppu, vaikka se ei ollut mitenkään täydellinen. Crewe ei joko tuntenut kaikkia yksityiskohtia, tai ei halunnut paljastaa niitä, sillä tarinaan jäi monta aukkoa.
”Mitä siinä lapussa luki?”

”Ai siinä?” Crewe sanoi, väistellen, ”Ei mitään järkevää. Jotain siitä, että hän selvittäisi jonkin asian tai jotain. Mutta älkää yrittäkö katsoa minua noin. Minä en inhonnut häntä, hän oli ihan siedettävä.”

Toisin kuin minä, Beth ajatteli kuivakasti. Häntä ärsytti hieman Crewen jatkuva arvostelu ja nälviminen, mutta pystyi loppuviimeksi myöntämään, ettei loukkauksilla ollut niinkään väliä, koska Crewen mielipiteet eivät merkinneet hänelle paljoakaan. Puhukoot lämpimikseen, hän ajatteli hivenen ylimielisesti.
”Oliko hänen oikea nimensä Valentine? Onko se suku- vai etunimi?”

”En minä tiedä. Sukunimi kai”, Crewe vastasi.

”Eikö Acario sanonut miksi hänet pitäisi… tappaa?”

”No ei mitään erityistä syytä. Oletin sen olevan siksi kun hän oli kerran lähtenyt.”

Bethiä puistatti.

”En tajua miksi hän kiinnostaa teitä niin paljon.”

Heidän keskustelunsa raukesi siihen, ja Crewe lähti. Beth istui vielä samassa paikkaa, sillä hänellä oli paljon mietittävää. Valentine, siis se vanha Valentine, oletettavasti oikea Valentine, oli kai se tyttö, josta neiti Mendeskin oli kertonut. Ainakin Beth toivoi, että surmattuja tyttöjä ei ollut kovin montaa. Tosin eihän hän tiennyt varmaksi miten Valentinelle oli käynyt. Ja häntä harmitti ja huoletti kaksin verroin enemmän, jos surmattu tyttö oli nimenomaan Valentine. Hänestä tuntui hassulta ja hieman väärältä, että joku muukin oli ollut Valentine. Oli ikään kuin hän vain lainasi jonkun toisen elämää.

Ja nämä olivat kolmekymmentä vuotta vanhoja juttuja. Beth oli elänyt vain vähän yli puolet siitä. Crewe oli omien sanojensa mukaan yli seitsemänkymmentä. Beth olisi onnekas jos eläisi yli viidenkymmenen. Hänestä alkoi tuntua yhä enemmän ja enemmän sivuhenkilöltä jossain sukupolvia vaatineessa tarinassa.

Mitäköhän lapussa oli oikeasti lukenut?

~*~

Renate Mendes purki turhautumistaan varsin fyysisillä keinoilla. Hän otti vanhan lipastonsa, raahasi sen ulos, syrjään, ja hakkasi sitten kirveellä ihan pieneksi silpuksi. Hän jätti yhden neljästä jalasta ehjäksi ja teroitti toisen sen päistä. Jos hän koskaan saisi tilaisuuden iskeä lordi Dwyrea, tätä hän käyttäisi. Lipastonsa jalkaa. Ja hän tähtäisi suoraan sydämeen.

Kun hän oli päässyt Valentinen kanssa kahden, hän oli ollut varma, että saisi tämän kokonaan itselleen. Synkkä riemu oli vallannut hänen mielensä, ja työntänyt hetkeksi pois muiston Leonista. Hänen keskustellessaan Valentinen kanssa muutama ikävä seikka oli kuitenkin tullut esiin.

Ensinnäkin, Valentine piti yhä edelleen lordi Dwyresta. Siitä huolimatta, mitä hän oli kertonut. Renaten ei auttanut kuin ihmetellä millaiseen lumoamiseen ja hypnoosiin lordi Dwyre kykeni, sillä hän tunsi omat rajansa varsin hyvin. Valentinen pitäminen paikallaan ja avoimena hänen kysymyksilleen oli jo aika iso suoritus. Hän ei uskonut, että pystyisi vakuuttamaan tämän painamaan villaisella kaiken sen, mitä tyttö arvatenkin koki lordi Dwyren alaisuudessa. Ei hänellä tosin ollut koskaan ollut mitään tarvetta kokeillakaan, kenenkään kanssa.

Toiseksi, Valentine ilmiselvästi makasi lordi Dwyren kanssa. Ajatus inhotti Renatea ja kismitti, koska hän ei keksinyt mitään paikkaa, mihin purra, ilman että lordi Dwyre huomaisi sen. Asia oli tullut ilmi hyvin hienovaraisesti. Hän oli kysynyt Valentinelta tahtoiko lordi Dwyre tehdä koskaan mitään hyvin henkilökohtaista. Valentine oli punastunut ja vastannut, että joskus he nukkuivat yhdessä.

Siitä Renate oli tiennyt. Hän oli pudistellut päätään. Nukkuminen oli kiertoilmaus, sillä tuskin lordi Dwyre olisi niin tyhmä, että oikeasti nukkuisi, puolustuskyvyttömänä, ihmisen vieressä. Ei, Valentine oli vain niin häveliäs, ettei tietenkään voinut puhua asioista niiden oikeilla nimillä.
Se sai Renaten haluamaan Valentinea entistä enemmän.
Valentine selvästi katui, että joutui antautumaan niin täydellisesti sellaiselle hirviölle kuin lordi Dwyre. Se, ja taivaallisen veren tuoksu tytön haarovälistä olivat ajaa Renaten hulluksi. Hän roikkui kuin veitsen terällä selittäessään itselleen, miksei nyt kannattanut purra. Tai ylipäätänsä kauheasti koskea.

Renate Mendes oli loppuviimeksi melko älykäs. Hänen ei tarvinnut kiirehtiä liikaa, sillä hänen vaistonsa sanoivat, että hän oli menossa juuri oikeaan suuntaan. Hän ei suoranaisesti haastaisi lordi Dwyrea, koska se saattaisi melko varmasti päätyä hänen ennenaikaiseen kuolemaansa. Valentine tulisi hänen luokseen, omasta vapaasta tahdostaan, ja siihen ei lordi Dwyrella olisi mitään sananvaltaa enää. Koska vaikka Valentine pitikin Dwyresta, hän myös epäili. Ja siitä epäilyksestä seuraisi perikato.

Kolmanneksi, siinä missä Renate oli älykäs, lordi Dwyre oli idiootti. Renate oli siitä niin varma, ettei hänen tarvinnut edes perustella mielipidettään.

Renate ei ehkä ollut kyennyt pelastamaan Leonia, mutta Valentinen hän pelastaisi.

~*~

Kun Crewe oli lähtenyt, Bethin valtasi levottomuus. Hän halusi kaiken tappamiseen tai kuolemiseen liittyvän pois päästään, muttei keksinyt oikein mitään pakotietä.

Hän nousi ylös ja hypisteli kirjahyllyn luona kirjojen selkämyksiä, juoksutti sormia niiden yli, vetäen aina välillä hyllystä jokusen. Suurin osa niistä oli kuitenkin  ranskaksi tai italiaksi tai muilla tuntemattomilla kielillä kirjoitettu. Beth oli melko varma, että Acario ei puhunut niin montaa kieltä. Ehkä kirjat olivat muodon vuoksi hyllyssä. Beth oli myös varma, että suurin osa niistä oli rakkausromaaneja, joita Acario ei olisi kehdannut lukea muiden tietäen, niin että hän oli hankkinut kirjoista vieraskieliset versiot.

Tämä on hyvä kirjasto, hän mietti. Mittava ja monipuolinen yksityishenkilön kokoelmaksi. Sitten hänen katseensa pysähtyi yhteen selkämykseen. Se oli alimmalla rivillä ja ihan reunassa, vähän taaemmas työnnettynä kuin mitä viereiset teokset. Oikeastaan siis aika huomaamaton, mutta selkämyksessä luki Gryphius. Hän kyykistyi sen viereen.

Se kirjailija, jonka Crewe oli maininnut. Beth oli heti vähän vihainen Gryphiukselle, joka palasi kummittelemaan ja muistuttamaan kaikista huonoista asioista silloin kun hän yritti vakuuttaa itselleen, että elämässä oli luvassa vielä paljon kivaa ja positiivista. Hän tarttui kirjaan, vaikka melkein pelkäsi, että se polttaisi sormia. Ei se polttanut. Kannet olivat itse asiassa melkein pehmeät.
Hän ajatteli piilottaa sen hyllyn taakse, kokonaan pois näkyvistä. Se ei vaikuttanut mitenkään suositulta, joten Acario tuskin huomaisi, jos hän siirtäisi sitä vähän.

Mutta kirja, kun hän nosti sitä, ei pysynytkään yhtenä kappaleena. Kuului vain sujahdus ja sitten tömähdys, kun kirjan sisältö putosi lattialle. Beth huomasi kauhuissaan pitelevänsä vain kansia.

Toivottavasti se ei ollut mikään ensipainos.

Beth noukki äkkiä kirjan lattialta. Se oli muuten kokonainen, mitä nyt irti kansistaan. Hän katui Gryphiuksen sadattelua ja päätti lukea vaikka pari runoista (jos teoksessa oli runoja, saattoihan siellä olla näytelmiäkin) ja pitää niistä kunhan vain saisi kirjan huomaamattomasti ja ehjänä takaisin paikalleen.

Mutta kirja ei ollut runo- tai näytelmäkokoelma, saati edes Gryphiuksen kirjoittama. Se oli päiväkirja.

Etusivun vasemmassa yläkulmassa oli lukenut jonkun nimi, mutta se oli yliviivattu lukukelvottomaksi. Kuin myös nimen vieressä oleva päivämäärä.
Beth selasi hajamielisesti kirjan sivuja. Päivämäärä jokaisen merkinnän alusta oli sotkettu näkyvistä. Sitten hän läimäytti kirjan kiinni, koska tajusi, että pelkkä toisen päiväkirjan selaaminenkin olisi niin epäkohteliasta kuin jokin vain voi olla, ja olisi huono juttu jos hän jäisi siitä kiinni. Lähinnä jälkimmäinen häntä huoletti.

Ehkä se oli Acarion päiväkirja. Käsiala ei tosin ollut hänen, eikä Crewen sen puoleen. Teksti oli kirjoitettu saksaksi ja käsiala oli hyvin tasaista, harjaantuneen kirjoittajan käsialaa. Beth luki kuitenkin katkelman yhdeltä sivulta:

’-- tein pitkän kävelylenkin. Sää oli juuri sopiva ja en siis palellut. Oli rauhallista ja ehdin ajatella kaikenlaista. Kerran kenkääni meni kivi, mikä oli tietenkin hieman ikävää. Jouduin pysähtymään ottaakseni sen pois. Ja ilmakin oli kyllä vähän kostean oloinen, niin että olisi saattanut sataa, mutta niin ei kuitenkaan sitten käynyt. Minusta sade voisi silti tehdä nyt hyvää, sillä --’

Todella mielenkiintoista, Beth ajatteli ja tukahdutti haukotuksen. Hän oli jo hetken ajatellut löytäneensä jotain jännittävää ja salaperäistä.

”Mitä te teette?” kuuluin tuttu miehenääni.

Beth ponkaisi ylös säikähtäneenä ja kierähti ympäri, näyttäen hyvin syylliseltä.
”Sir!” hän huudahti, ”kylläpäs te yllätitte minut. En ollenkaan kuullut tuloanne.”
Hän vilkuili useita kertoja kirjaan ja sitten takaisin Acarioon.
”Oliko kävelylenkkinne miellyttävä? Ja sää sopiva? Oli rauhallista? Ei mennyt kiviä kenkään?”

Sanat vain purkautuivat hänen suustaan yhtenä litaniana, ennen kuin hän kykeni hillitsemään itseään. Acario katsoi häntä hieman kummeksuen. Beth kääntyi poispäin hetkeksi rauhoittuakseen.

”Oikein miellyttävä”, Acario vastasi ja katsoi Bethiä odottavasti. Acariolla oli yhä ruskea päällystakki yllään ja silinteri mukanaan, joten kai tämä oli palannut aivan äsken.

”Sepä mukavaa.”
Ei kovin luontevaa, Beth huomautti itselleen. Mutta hän ei tiennyt enää mitä oikein ajatella Acariosta.
Kyllä hän oli tiennyt, että, tuota, useampi elämä oli päättynyt Acarion käsissä, mutta hän oli aina ajatellut, että niin oli käynyt aina joko vahingossa tai pakosta. Se, että Acario olisi suunnitellut surmaavansa jonkun tuntui paljon hirveämmältä. Oliko se?

”Keskeytinkö minä jotakin?” Acario kysyi ja katsoi Bethiin ja sitten kirjaan. Hän käveli Bethin luo ja ojensi kätensä. Beth reagoi vähän hitaasti, mutta antoi kirjan kuitenkin.
Acario katsoi kantta. Tai pikemminkin kannetonta etusivua. Ja ojensi kirjan takaisin.
”Pyydän anteeksi, taisin olla hieman tahditon. Tämä on teidän päiväkirjanne, eikö vain?”

Eikö Acariokaan siis tiennyt kenen päiväkirja oli?
Beth laski leukansa. Sen saattoi tulkita nyökkäykseksi. Tietenkään se ei ollut hänen päiväkirjansa. Hän oli kyllä yrittänyt pitää päiväkirjaa jossain vaiheessa, mutta se oli kadonnut jo Bremenissä, ennen Erlebergiin tuloa.

”En olekaan nähnyt teidän kirjoittavan sitä pitkään aikaan, Valentine.”
Acario hymyili, melkein ystävällisesti. Bethiä ei hymyilyttänyt.

Ehkä murhan ajattelu tuntui tavallista hirveämmältä, koska kohde oli ollut Valentine, ja Acarion silmissä Beth ja Valentine olivat ilmeisesti yksi ja sama. Koska tästä lähtien joka kerta kun Acario puhuttelisi Bethiä Valentinena, hän ei voisi olla ajattelematta asiaa.
Beth olisi pohtinut, toistaisiko historia itseään, jos olisi uskaltanut.

*

[Lavande]

13. luku

Yhtäkkiä oli joulu.
Herra Klemensin kirjeenkantaja, se vieraskielinen Leif, oli lähtenyt kotimatkalleen jo 22. päivä, ja rouva Näher oli useaan otteeseen huomauttanut Bethille kuinka kamalaa oli laittaa toinen viettämään joulua hevosen selässä pitkällä matkalla. Beth oli vain kohauttanut olkapäitään. Hän oli itse asiassa ottanut puheeksi asian Acarion kanssa. Kysynyt, oliko Leifin lähdettävä ihan heti ja eikö tämä voisi lähteä matkaan vasta joulun jälkeen.
Mutta Acario ei ollut ymmärtänyt mitä tekemistä joululla oli minkään kanssa. Ja Beth oli poikkeuksellisen varuillaan nyt, eikä uskaltanut sanoa mitään poikkipuolista sanaa.

Osittain tästä johtuen (ja paljolti heidän uskontokeskustelujensa takia) Beth oli olettanut, että Acario ei myöskään halunnut tulla Fertigien luo jouluksi. Se oli kuitenkin väärä luulo ja niin he molemmat lähtivät.

Tätä ennen jo muutaman päivän Bethin kurkkua oli kuristanut kummallisesti, eikä hän kestänyt nähdä mitään jouluvalmisteluja. Erlebergissä hän vältteli keittiötä, missä Otto valmisti joululeipiä ja -leivonnaisia ja lähti sen sijaan pitkille ratsastusretkille päivittäin.

Ukko Kutscher oli opettanut häntä ratsastamaan useana iltapäivänä. Kutscher oli katsonut häntä pitkään ja hitaasti, kun hän oli kertonut, että halusi oppia ratsastamaan. Kuulosti varmaan omituiselta, että joku hänen ikäisensä ei osannut ratsastaa.

Mutta nyt Beth osasi. Ainakin sen verran, että uskalsi poistua pihan ulkopuolelle yksin. Hän ratsasti aina samalla harmaalla holsteininhevostammalla, koska se ei päässyt värinsä takia koskaan vetämään vaunuja. Muut hevoset olivat nimittäin ruunikkoja, ja sitten oli yksi musta, mutta se oli äkäisempi kuin mitä Abigail. Beth oli nimennyt tamman Abigailiksi ja ajatteli mielellään sen olevan se hevonen, jonka hän voitti korttipelissä silloin kun herra Klemens oli vielä käymässä. Joten hevonen oli melkein kuin hänen.

Fertigien luona oli isän ja pojan lisäksi herra Fertigin sisar perheineen Achimista. Perheellä oli mukanaan viidestä lapsestaan neljä, Klausin ikäinen poika, Karl, joka oli todella tylsää seuraa, viisitoistavuotiaat kaksostytöt ja kolmentoista oleva poika.

Beth pelkäsi alkavansa itkeä jos vahingossakaan muistelisi vanhoja jouluja tai isää ja äitiä, joten hän oli tavallista harvasanaisempi ja keskittyi tuijottelemaan tyhjyyteen synkkänä. Meni vähän aikaa, ennen kuin hän huomasi Klausin tekevän ihan samaa. Klaus oli yleensä hyväntuulinen ja paljon puheliaampi kuin mitä Beth, joten muutos oli hyvin näkyvä. Beth arveli ensin, että Klausilla oli kinaa neiti de Beurren kanssa, mutta muisti silloin, että Klausin äiti oli sairaana jossain ulkomailla.

Heidät molemmat valtasi ikään kuin yhteisymmärryksen tila, ja illallisen aikana he kohottivat viinilasejaan toisilleen ja joivat ehkä hieman enemmän kuin mitä olisi pitänyt. Karl valisti heitä tuon tuostakin alkoholin vaaroista, mille he nostivat uuden surullisen maljan.

Acario ei tietenkään syönyt mitään tälläkään kertaa. Beth tiesi herra Fertigin huomanneen sen, mutta kukaan muu ei tuntunut panevan asiaa merkille. Siinä ei toisaalta ollut mitään erityistä, sillä Beth oli huomannut jo jonkin aikaa sitten, että ihmiset eivät koskaan sattuneet katsahtamaan päin kun Acario teki jotain poikkeavaa. Kuten vetäytyi syrjään neiti Neidermannin kanssa.
Tosin eipä kukaan tullut huomanneeksi Bethin sukupuoltakaan.

Illallisen jälkeen kaksostytöt halusivat laulaa joululauluja. Acarion ilme vaihtui kovin tyhjäksi naamioksi tyttöjen aloittaessa hyvin kovaäänisen ja epävireisen ’Oi kuusipuun’ yhdessä pikkuveljensä horjuvan pianosävellyksen kanssa. Sitä seurasi joukko huomattavasti uskonnollisempia joululauluja ja Acario oli jähmettynyt paikalleen.
Bethiä alkoi hymyilyttää ja hänen oli pakko kääntyä toiseen suuntaan, kun Acario huomasi hänen tuijotuksensa ja nykivät suupielensä. Tämä loi häneen yhden niistä hyvin murhaavista katseista, joita Beth joskus sai, mutta Beth tunsi olevansa melko turvassa huoneen toisella puolella, sillä hän oli vielä lähempänä pianoa kuin mitä Acario.

Pian Klaus eksyi illan uskonnollisista teemoista ja alkoi kertomaan lukemastaan kirjasta.
Se oli englantilainen vampyyrikirja, jossa lordi Ruthven -niminen vampyyri kylvää tuhoa seurapiireissä. Klaus oli haltioissaan.

”Kuvitelkaa jos meidänkin keskuudessamme olisi sellainen salaperäinen, pahantahtoinen herrasmiesvampyyri, joka kulkisi nuorten neitojen luota kuin kukasta kukkaan, jättäen jälkeensä vain tuhoa.”
Klaus yritti puhua niin runollisesti, että kuulosti jo vähän kornilta. Sitten tämä purskahti nauruun. Se oli vähän väkinäisempää naurua kuin mitä yleensä. Ikään kuin Klaus olisi etukäteen päättänyt nauraa tuossa kohtaa.

Beth ei osannut nauraa, sillä hän katsoi tiukasti Klausia, yrittäen saada selville oliko tämä lukenut kirjan vain sattumalta vai epäilikö jotain. Ei varmaan jälkimmäistä, Beth päätteli, sillä Klaus näytti olevan melko ihastunut ’kukasta kukkaan’ -ajatukseen.

”Mitä sinä olet noin vakava? Et kai pelästynyt juttuani? Sinun pitäisi lukea kirja itse, niin sittenpä huomaisit miten hyvä se on.”
He olivat jo niin läheisissä väleissä Klausin kanssa, että sinuttelivat, vaikka puhuttelivatkin toisiaan sukunimillä.

”Minä olen lukenut kyllä sen”, Beth vastasi väistelevästi, ”Moneen kertaan. Se oli vielä viime vuonna lempikirjani.”

”Mutta sehän on erinomaista. Tiedätkö, minun serkkuni tässä kirjoitti vähän aikaa sitten, että sitä aiotaan esittää ensi keväänä heidän teatterissaan.”

”Ai Achimissa?”

”Ei Karl, herran jestas sentään, vaan toinen serkku. Heilgard. Hän asuu Liepzigissä ja isän on tapana käydä siellä joka toinen vuosi. Eli nyt seuraavana vuonna taas. Minä lähden hänen mukaansa ja ajattelin, että ehkä haluaisit tulla mukaan? Liepzig on iso kaupunki.”

”Missä se on?” Beth kysyi ja alkoi hitaasti lämmetä ajatukselle isoista, loistavista teattereista ja häikäisevistä esityksistä. Sellaisista, joissa sivistyneet aplodit raikuivat ja lavalle heitettiin ruusuja. Mitä ei kyllä varmaan tehty tähän vuodenaikaan.

”Jossain kaukana”, Klaus vastasi olkiaan kohauttaen.

~*~

Tätä iltaa ennen Acariolla ei ollut juuri minkäänlaista mielipidettä joulusta, lähinnä siksi, ettei ollut viettänyt sitä ennen. Tämän illan perusteella kuitenkin hän saattoi päätellä, ettei pitänyt siitä.
Sitten yhtään.
Hän harkitsi vakavasti nylkevänsä seuraavan joululauluja laulavan.

Illan mittaan Fertigin sisar perheineen kävi nukkumaan, ja sitten suunnilleen samaan aikaan palvelijat auttoivat huoneeseensa Fertigin pojan, joka oli juonut taas liikaa. Tämä oli vuoroin vetistellyt ja sitten taas naureskellut Valentinen kanssa, melko laajasta ja turhanpäiväisestä skaalasta asioita. Jälkimmäinen oli myös hieman humalassa, muttei niin ärsyttävästi kuin mitä viime kerralla kun he olivat olleet Fertigien luona. Acario yritti vakaasti olla miettimättä, kuinka helppoa olisi surmata vuoteisiinsa kaikki joululauluja laulavat näiden nukkuessa. Hänhän oli kuitenkin vieraana.

Joten he jäivät lopulta kolmestaan salonkiin; hän, Valentine ja herra Fertig. Tuuli ulvoi ikkunoita vasten ja takassa rätisi tuli. Huoneilmassa leijui vielä vienona Fertigin sisaren käyttämä hajuste, ja hänen miehensä kölninvesi.

Fertig ja Valentine istuivat nojatuoleilla ja hän kahdenistuttavalla. Valentine silitti puolihuomaamattomasti taskukellonsa selkämystä.
Fertigillä oli kädessään lasi, jonka pohjalla sherryn rippeet kiersivät lasia käden liikkuessa.
”Sisareni suunnitteli huomiseksi pientä kiertoajelua lähiympäristöön. Varmaan ainakin metsikön ympäri ja ohi sen pienemmän kukkulan, joka on tästä itään. Tahtoisitteko tulla mukaan?”

”Kiitos kutsusta, mutta se tuskin olisi hyvä idea”, Acario vastasi, ”Jos huomenna paistaisi aurinko, niin retki olisi harvinaisen kiusallinen ja epämiellyttävä minulle, olenhan vampyyri.”

Fertig jähmettyi paikoilleen. Sherryn pyöriminen lasin pohjalla hidastui ja pysähtyi. Valentine nosti katseensa yllättyneenä. Kello oli valahtanut hänen sormiensa lävitse polville. Tuulen ulina kuului entistä kovaäänisempänä.

”Ette… Oletteko oikeasti?”
Fertig tuijotti häntä suurin silmin, ja näytti silloin melko paljon pojaltaan
Acario nyökkäsi kevyesti.

”Minä ajattelinkin… arvelin josko te… Te ette koskaan syö tai juo mitään, enkä ole koskaan tavannut teitä valoisaan aikaan. Mutten kuitenkaan osannut luottaa vielä sellaiseen, tiedättehän. Ei ihan jokapäiväinen juttu kuitenkaan.”
Fertig pudisteli päätään ja hymyili sitten, ensin vähän epävarmasti ja sitten rehellisemmin. Valentinen katse pallotteli Fertigistä Acarioon ja takaisin.
Hän oli paljon enemmän varuillaan kuin mitä Acario.
”Oletteko te se sama Dwyre, kuin kenet isoisäni tunsi?”

Hetken mietintä. Acario yritti muistaa aikaisempia Fertigejä. Ei onnistunut, mutta hän oli nyt jo jokseenkin utelias.
”Luultavasti. Puhuiko hän minusta teille?”

”No hän kertoi lordi Dwyresta, joka, ah, saattoi valonarkoja seikkoja silloisesta kirkkoherrasta yleiseen tietoisuuteen. Väen riemuksi.”
Fertigin kertoma ei tietenkään paljastanut koko tarinaa, mutta muisto yritti silti tuoda väkisin hymyn Acarion huulille.

”Se olin minä. Ehkä jätämme koko kertomuksen jollekin toiselle illalle?”

Fertig nyökkäsi.
”Kello on paljon.”

Jotenkin ilta raukesi siihen, ja kaikki vetäytyivät huoneisiinsa, paitsi Acario, joka vain pistäytyi omassaan ja siirtyi sitten Valentinen kamariin.

~*~

Beth oli ehtinyt riisua takkinsa, löysätä kauluksensa, potkaista kengät jalasta ja rojahtaa vieraalle sängylle aivan soikeana väsymyksestä. Päivä oli ollut todella tunteellinen ja kaikki ajatteleminen oli aikaansaanut hänelle häijyn päänsäryn (eikä viinillä ollut mitään tekemistä sen kanssa). Hän oli niin kiitollinen, että he jäivät yöksi, koska vaunumatka kuulosti aivan liian rasittavalta toimenpiteeltä enää tähän aikaan. Nukahtaminen olisi vapauttavaa.
Sitten Acario käveli sisään.

Ilmeisesti, koska nyt ei oltu kotona, toisen makuuhuoneeseen sai vain kävellä koputtamatta. Beth tuhahti ajatuksissaan, koska hän olisi oikeasti halunnut olla hetken yksin. Acario häiritsi aina kun hänen olisi pitänyt itkeä. Tosin ei hän kai olisi jaksanut muutenkaan.

”Herra Fertig reagoi aika miedosti”, Beth kommentoi kavutessaan vaivalloisesti takaisin istuma-asentoon. Hän ei jaksanut nousta ylös, eikä korjata kaulustaan.

”Oletettavasti hän on siis tavannut vampyyrin, tai jonkun vastaavan aikaisemminkin. Hyvissä merkeissä”, Acario vastasi. Hän oli kävellyt sängyn laidalle ja istuutui Bethin viereen.

Mikäköhän olisi ’joku vastaava’?
”Miksi te kerroitte hänelle, sir?”
Siitä seuraisi vielä hankaluuksia.

”No, kuten kuulitte, hän epäili jo asiaa. Ja ajattelin sen voittavan hänen luottamuksensa.”

Vai niin.
Beth oli turhan tietoinen siitä, juuri kuinka lähellä Acario istui. Eikä ollut ihan varma mitä mieltä siitä oli.
”Mitä jos hän olisikin tavannut jonkun vastaavan huonoissa merkeissä?”

Acario kääntyi enemmän hänen puoleensa ja kohotti kätensä. Pelko lyömisestä välähti Bethin mielessä, mutta sitten hän muisti, ettei Acario ollut sellainen mies. Joka löisi.
”Sitten hän tuskin olisi kutsunut meitä kotiinsa.”

Niin, Acario saattoi vain tappaa.
Sormet kävivät Bethin avoimella kauluksellaan, vetäytyivät ja laskeutuivat vasemmalle ranteelle. Beth veti syvään henkeä ja sulki silmänsä.
Kylmiä väreitä

”Mitä sinä pelkäät?” Acario kysyi ja veti paidan hihan Bethin ranteelta.
Beth katsoi parhaaksi jättää vastaamatta. Hän katsoi myös muualle kun Acario viilsi kynnellään haavan ranteelle, edellisten viereen, kumartui sen ylle ja joi. Siitä seurasi sama hienoinen sekavuuden tunne kuin yleensäkin. Hänen kasvojaan kuumotti.

Määrittelemättömän ajan jälkeen Acario nosti päätään ja katsoi Bethiin. Pitkät, mustat hiukset olivat taas vapaina ja muodostivat synkän raamin puolihämärään jääville kasvoille. Beth tiedosti makaavansa nyt selällään.
”Miksi te itkette?”
Acarion hampaat välkähtivät verestä punertavina.

”En minä itke”, Beth vastasi puolustelevasti, mutta koski kuitenkin poskeaan vapaalla kädellään. Se oli märkä. Ehkä hän sitten itki. Se oli Acarion vika. Mitäs ei antanut hänen olla rauhassa.

”Satutanko minä teitä?”

Beth ei voinut vastata heti. Jos he eivät olisi olleet niin lähekkäin ja hän niin väsynyt, niin hän olisi saattanut huomauttaa, että totta kai se sattui, kun ranne viillettiin auki.
Hän veti kuitenkin henkeä, aivan toisissa aatoksissa, ja ryki kurkkuaan selväksi tovin. Sitten hän alkoi, aluksi heikolla äänellä, mutta sinnikkäästi voimistuen ja hyvin juhlavasti, laulaa:
”Oi kuusipuu, oi kuusipuu ja lehväs uskolliset --”

Acario kuunteli ehkä kolme sekuntia, tarttui sitten tyynyyn hyvin vakavana ja peitti sillä Bethin kasvot. Bethin laulu muuttui tyynyn alla muminaksi, mutta jatkui yhä melko tunnistettavana hyvän matkaa eteenpäin, kunnes Acario painoi tyynyä tiukemmin kasvoille. Laulu taukosi ja muuttui nauruksi.

Beth nosti tyynyn kasvoiltaan. Siihen jäi märkiä läikkiä uusista kyynelistä.
”Minä en ole ennen kuullut teidän nauravan. Tai välttämättä edes hymyilevän”, Acario sanoi rehellisesti ja happamasti. Hän hajamielisesti pyyhki suupielensä. ”Ainakaan minun seurassani.”

”Minä yritän olla vakavasti otettava persoona, sir”, Beth vastasi juhlallisen vakavana lopetettuaan nauramisen. Hän tukahdutti uuden haukotuksen. Väsymys yritti päästä taas niskan päälle.
”Paitsi silloin kun olen Klaus Fertigin seurassa.”

”Te olette sekava. Ehkä poistun nyt, voitte koota taas vakavan persoonanne ennen kello kuutta. Lähdemme silloin kotiin.”

Hyvin aikaisin, Beth mietti ja yritti olla huokaisematta. Ja silloin tuskin tarjoiltaisiin vielä aamiaista.
”Siihen ei liene olevan montaa tuntia, sir?”

Acario hymyili, hieman vinosti noustessaan ylös.
”Ei olekaan. Hyvää yötä, Valentine.”

*

[Lavande]

Tapahtunut tähän mennessä:
Beth saa jonkin verran selville salaperäisestä neiti Valentinesta, kunnes joulu keskeyttää kaiken. Joulun jälkeen edessä on paluu arkeen, mutta ei ilman yllätyksiä.

14. luku
Yksi epävarma ihminen

Joulun jälkeen uusi vuosi tuli taas ajankohtaiseksi. Kumpikin olivat oikeastaan ihan samantekeviä Crewelle, mutta osa hänen jälkikasvustaan oli vielä tarpeeksi nuorta pitämään kiinni juhlapyhistä. Koska Acario oli ollut Fertigeillä joulun, he olivat uskaltaneet juhlia hieman ja uutena vuotena he olisivat taas keskenään. Crewekin halusi ehkä kuitenkin hieman juhlistaa vuoden vaihtumista. Acario oli kuitenkin palannut tänä vuonna. Viime vuonna Crewe ei ollut enää oikein uskaltanut toivoakaan. Tosin he olivat elelleet ihan mukavaa elämää, vaikka sitä ei kannattanutkaan enää muistella.
Ainakaan ääneen.

Crewe oli läsnä kun Acario sovitti vaatteita uuden vuoden juhlia varten makuuhuoneessaan. Ne olisivat naamiaiset, joten Crewe oli pyynnöstä tuonut esille vanhoja pukuja. Viisikymmentä, kuusikymmentä vuotta vanhoja. Ne olivat paljon värikkäämpiä kuin mitä nykyään käytettiin, varsinkin miesten takit ja liivien kirjonta.
”Tämä on hyvässä kunnossa”, Acario kommentoi. Takki oli sininen, hieman vaaleampi kuin koboltti. Hän riisui sen, ja silloin takissa kiinni ollut neula tarttui kiinni Acarion paidan selkämykseen ja repi reiän irrotessaan.
Reikä oli puolen sormen mittainen viilto.

”Ah, sinne oli jäänyt neula. En tajunnut tarkistaa vaatteita niiden varalta”, Crewe sanoi, ja nosti neulan lattialta.

”Tämä taas ei ollut hyvässä kunnossa”, Acario jatkoi, ja riisui paitansa. Crewe haki komerosta toisen ja poimi rikkinäisen paidan.

”Minä korjautan tämän. Tarvitseeko jotain muuta muuttaa?”

Acario sovitti violettia takkia.
”Ei, minä olen saman kokoinen kuin aina ennenkin.”

~*~

Syötyään illallista, Beth kävi huoneessaan ja aikoi kirjastoon, tarkistamaan josko siellä olisi muita Gryphiuksen kirjoja. Crewe oli sanonut, että Valentine oli lukenut illasta toiseen Gryphiusta, joten se oli tavallaan mahdollinen johtolanka. Bethin löytämän runokokoelman kansien välissä oli ollut vain se todella tylsä päiväkirja. Se oli yhä edelleen hänen huoneessaan, koska hän ei ollut osannut enää jättää sitä hyllyynkään Acarion luultua sitä hänen päiväkirjakseen.

Käytävällä hän kuitenkin pysähtyi. Stefan, Johanna ja joku toinen nainen olivat tulleet myös yläkertaan. Beth taisteli hetken paniikkia vastaan, sillä Stefan oli yksi niistä, jotka olivat purreet häntä, ja vaikutti paljon häijymmältä kuin mitä Johanna. Johanna ja hän olivat ihan tyydyttävissä väleissä keskusteltuaan silloin kirjastossa. Jos otti huomioon, että Beth oli puukottanut Johannaa ja Johanna purrut Bethiä, he olivat melkeinpä ystäviä.
”Hän on…”, Stefan aloitti, mutta hänen äänensä vaimeni kuulumattomiin. Kumpikaan ei ilmeisesti huomannut Bethiä.

”Sairasta”, toinen nainen vastasi ja kosketti otsaansa turhautuneena. Nainen oli usein Stefanin seurassa, mutta Beth ei ollut koskaan puhunut hänelle. ”Luonnotonta. Hän on mielipuoli. Meidän pitäisi paeta niin kauan kuin vielä voimme.”

Stefan haroi lyhyttä tukkaansa taaksepäin.
”Crewekin sanoo, että se on viimeinen asia, mitä meidän kannattaa tehdä. Oletko koskaan kuullut hänen puhuvan mestaristaan? Kamalia juttuja ja Crewe itse vain kohauttaa olkapäitään niille. Lordi Dwyre on säälimätön, hirviömäinen… Minä melkein kuolin sen takia, että purin yhtä epävarmaa ihmistä. Sain ehkä suullisen hyvin keskinkertaista verta, ja sen takia oma mestarini olisi joutunut tappamaan minut.”

Beth tunsi olonsa hieman pahoinvoivaksi, muttei liikkunut mihinkään. Hän oli niin lähellä makuuhuoneensa ovea, että pystyisi hätätapauksessa syöksymään sinne hyvin nopeasti. Ei niin, että hän pelkäisi mitään.

Nainen piteli myös kättä suunsa edessä kuin pahoinvoivana. Johanna piteli kättä tämän olkapäällä.
”Tiedätkö, minä olen varma, että hän yrittää järjestää vain syitä päästä eroon meistä yksitellen.”

Beth pyöräytti silmiään. Naurettavaa päättelyä.

”Miksi te pidätte häntä mielipuolena?” Beth kysyi. Oli varmaan parempi kysyä suoraan ja saada edes jonkinlainen vastaus, kuin että hän olisi menettänyt yöunensa pohtiessaan asiaa.

Stefan ja molemmat naiset kääntyivät hyvin nopeasti Bethiä kohti.
”Salakuuntelija!” vieras nainen tuhahti. Tällä oli vaalea tukka ja niin terävän näköinen leuka, että sillä olisi kenties voinut rikkoa posliinikuppeja.

”Tuskin sentään, neiti”, Beth sanoi hieman aristokraattisesti, ”Minä en ole yrittänyt piiloutua ja tämä ovi tässä vie makuuhuoneeseeni. Mutta miksi te pidätte häntä mielipuolena?”

Kului hetki kun Stefan ja nainen vilkaisivat toisiaan, ja Stefan yritti kuoria halveksuvan ilmeen kasvoiltaan. Se oli melko samanlainen ilme kuin mitä Crewellä oli usein Bethin seurassa. Itse asiassa Stefan ja Crewe olivat muutenkin silmiinpistävän samanlaisia eleiltään. Nainen tuli hieman lähemmäs Bethiä, madaltaen ääntään. Stefan seurasi, ja viimeisenä tuli Johanna.
”No olette ehkä saattanut kuulla… Ehkä tiedätte, että hän on juonut meidän mestarimme verta.”

Beth vain nyökkäsi. Itse asiassa hän kuuli siitä ensimmäistä kertaa, mutta olisi parempi jos hän edes vaikuttaisi olevan perillä asioista.

”Se on väärin. Luonnotonta. Niin ei kuuluisi tehdä tai edes pystyä tekemään. Crewe on vielä hänen korkea-arvoisen lordiutensa jälkikasvua. Minä en pystyisi juomaan Erikan --” Hän viittasi teräväleukaiseen naiseen. ”-- tai Johannan verta ja koko ajatus on kammottava. Enkä varmana pystyisi, vaikka minulla olisi jälkikasvuakaan.”

Erika pudisteli päätään.
”Me olemme kuulleet tarinoita. Kierteleviä juttuja. Ennen kuin hän edes tuli tänne rikkomaan rauhaa, että Erlebergin oikea isäntä olisi poikkeuksellisen julma ja sairas. Ja Crewekin on myöntänyt, että lordi Dwyre on pakottanut hänet monta kertaa, vaikkei ihan näillä sanoilla…”

”Pakottanut mihin?” Beth kysyi. Hänellä alkoi olla hyvin epämukava olo.

”Tappamaan. Surmaamaan.”
Niinpä tietenkin.

Stefan terästäytyi tässä kohtaa, ja ilmeisesti päätti, että oli ollut mukava tarpeeksi kauan ja että Erika oli uskoutunut liikaa. Hän tuli aivan liki, niin että Beth otti askelen taaksepäin saadakseen hieman tilaa. Takana oli seinä.
”Puhu tästä eteenpäin jollekulle, niin…”

”Ihan turha uhkailla minua”, Beth sanoi ja nieleskeli hieman välissä.
Uhkailu toimi melko hyvin.
Hän väisti päättäväisesti kokonaan Stefanin katseen ja katsoi sen sijasta takana seisovia naisia. ”Tajuatteko te, että hän olisi voinut aivan hyvin kuulla, mitä sanoitte? Te ette huomanneet edes minua. Miksi te edes puhutte asiasta näin avoimesti jos pelkäätte häntä niin paljon?”

”Tämä oli tyhmä idea, Stefan”, Johanna sanoi ja laski kätensä yhä Bethiä mulkoilevan Stefanin olkapäälle.

Erika nyökkäsi innokkaasti.
”Totta kai hän on uskollinen lordille, hän on kuitenkin vain ihminen. Turha olettaa, että hänellä olisi aivot päässä omasta takaa. Älä nyt hankkiudu mihinkään hankaluuksiin enää.”

”Neidit ovat aivan oikeassa. Tyhmästä ideasta”, Beth sanoi, mutta perääntymisen sijaan Stefan nojasi vasten seinää molemmilla käsillään, niin että Beth jäi väliin ansaan. Liian liki.
Hän yrittää vain pelotella, Beth huomautti itselleen, mutta ikävä kyllä pelottelu toimi vielä paremmin kuin uhkailu.

Beth toivoisi, että tilanteesta ei kehkeytyisi mitään vielä pahempaa. Hän toivoi, että Johanna rauhoittelisi Stefania, jos tämä kävisi päälle.

Inhottavaa. Stefan oli Bethistä vastenmielinen. Vastenmielisen näköinen, liian karu kasvoiltaan ja liian lähellä. Beth tuijotti kuitenkin kaiken karuuden ohi Erikaa, joka näytti vuoroin levottomalta ja sitten taas välinpitämättömältä. Johanna oli Erikan takana piilossa.

”Tiedätkö mitä? Moni asia saattaa olla nyt epävarmaa, mutta olen yhdestä asiasta täysin varma: sinä et tule selviämään tästä. Ennemmin tai myöhemmin joku kyllästyy kukkoiluusi ja päästää sinut päiviltäsi lopullisesti. Ja minä veikkaan, että se on isäntäsi”, Stefan sanoi, ja ärähti loppuun: ”Katso minuun kun puhun sinulle.”
Hän väänsi väkisin leuasta Bethin kasvoja kohti omiaan.

Ehkä syy oli törkeän tunkeilevan sinuttelun, asennon, äänensävyn tai viimeisenä pisarana väkivaltaisen kosketuksen, mutta Beth tunsi pelon väistyvän ärsyyntyneisyyden tieltä.
”Näpit irti minusta”, hän sanoi, ja vaikka hänen äänensä kuulosti hieman hassulta leuasta pitelemisen vuoksi, ei se ainakaan pettänyt. ”Tiedättekö mitä, herra Stefan? Teitä ei olisi enää edes olemassa, jollen minä olisi toivonut, että ketään teistä ei tapeta. Jollen minä olisi puhunut asiasta Crewen kanssa. Joten päästäkää irti olkaa hyvä.”

Beth riuhtaisi itsensä irti, ja Stefan perääntyi hieman hämmentyneenä. Johanna ja Erika vilkaisivat toisiaan. Stefan yritti ilmeisesti muodostaa jonkun nasevan vastauksen, mutta sitä ei koskaan tullut.
Sen sijaan paikalle tuli Acario, täysissä pukeissa tällä kertaa. He olivat olleet niin keskittyneet toistensa tuijotteluun vihaisen näköisinä, että kaikki neljä säpsähtivät kun huomasivat Acarion seisovan ihan vieressä.
Stefan näytti hetken suorastaan kauhistuneelta, Beth ei.

”Hyvää iltaa, sir. Tulitte varmaan noutamaan minua taas pitämään teille seuraa, tekemään jotain yhdentekevää tai jotain muuten vain omituista ja epäsopivaa epäinhimilliseen kellonaikaan.”

Beth tiesi, että katuisi suunsa avaamista vielä pitkään ja hartaasti, mutta se oli jossain hamassa tulevaisuudessa, tai ainakin minuutin päässä.

”Tai”, hän aloitti uudelleen, ihan yhtä vihaisena, mutta tällä kertaa saksaksi, että Stefankin varmasti ymmärtäisi, ”Kenties tulitte nyt lopulta tappamaan minut, herrani. Joka tapauksessa voisimme suoriutua asiastanne nopeasti, sillä minä aion mennä vielä huomenaamulla kirkkoon.”

Beth vilkaisi vihaisesti Stefaniin, mutta Stefan ei ollutkaan enää näkyvissä. Eikä Erika tai Johanna, kaikki olivat tilaisuuden tullen kadonneet vähin äänin ja käytävällä seisoi nyt enää Beth ja Acario.
Acarion kasvoilla oli se sama tyhjä ilme kuin joululauluja kuunnellessa.

Katumus vyöryi päälle siinä kohtaa.
”Minä, tuota, sir, olen tietenkin todella pahoillani. Enkä tarkoittanut tietenkään mitään sanomastani.”
Oli aika harkita uudelleen syöksyä makuuhuoneen ovelle. Ennen kuin ajatus pääsi kuitenkaan toteutusvaiheeseen, Acario laski kätensä Bethin olkapäälle. Ei mitenkään väkivaltaisesti, eikä ainakaan ystävällisesti, vaan pikemminkin hyvin kylmästi.
Sitten hän kävelytti Bethin alakertaan, ja Beth tuli miettineeksi, ettei pelkäisi enää koskaan ketään Stefanin kaltaista nilkkiä.

~*~

Kankaan kahina erottui liiankin selvästi, koska muuten oli niin hiljaista. Ja painostavaa.
Puku näytti enemmän kaavulta, mutta kai se oli mekko.
Mekko olisi ollut ehkä enemmän edukseen vähemmän vakavassa tilanteessa. Punaruskeata kangasta peittivät lukuisat suuret, kirjaillut kultaiset kukat. Kaula-aukko uursi syvälle ja mekon hihat loppuivat kesken, leveinä ja pitsillä somistettuina. Vieressä oli myös kerman värinen alushame.
Todella vanhanaikainen asu.

”Kyllä minä tiesin de Beurrejen juhlien olevan naamiaiset, mutten ajatellut, että käyttäisin mekkoa…” Beth sanoi viimein. Hän katseli pukua hieman epäilevästi. Se saattaisi vielä hyökätä.
”Itse asiassa luulin, että aioitte mennä yksin.”

Acario ei sanonut mitään ensin, nojasi vain arkkuunsa. Huone oli hänen makuuhuoneensa.
”Teidän täytyy kokeilla sitä. Sitä ehtii vielä muokkaamaan niistä kohdista, mistä se ei sovi.”

”Ettehän kerro rouva Näherille kenelle mekko on?”
Beth nosti mekkoa ylös hartioidensa tasolle. Se tuntui hieman ahdistavalta. Hän ei oikeastaan juurikaan halunnut sitä ylleen. Mitä jos joku tunnistaisi hänet?

”Ei tunnista”, Acario sanoi ja haki kirjoituspöydältään kaksi valkoista naamiota. Ne peittäisivät koko kasvot.

Ainakaan hän ei halunnut sovittaa sitä tässä ja nyt. Hän nosteli helmoja, sillä puku oli omituisen muotoinen. Liian leveä.
”Tänne alle tarvitaan --”, Beth rykäisi, jottei punastuisi, ”-- korsetti. Ja sellainen sivuille jakautuva vannehame. Pannieri.”

Hän ryki vielä hetken ja nyökytteli vakavamielisesti päätään. Tässä huoneessa ei tapahdu koskaan mitään hyvää.
”Kyllä se sitten istuu. Ei tarvitse sovittaa.”
Voi luoja, Beth mietti. Kuka kiristäisi hänen korsettinsa? Tai muutenkin auttaisi pukeutumisessa?
Tämä oli huono idea. Beth pohti miten kiemurrella tilanteesta pois, muttei uskaltanut avata suutaan enää äskeisen purkauksensa takia. Hän oli selvästikin juonut liian vähän viiniä illallisen kanssa.
”Miksi minun pitää edes…?”
Turhautuminen.

Ja oli vielä ärsyttävämpää olla turhautunut, kun Acario puolestaan oli niin rauhallinen. Kuten aina.
”Minä ajattelin, että te pitäisitte siitä.”

”Ai.”
Bethin tuli melkein lämmin olo:
Joku teki jotain hänelle mieliksi - Acario teki.
Sitten hän moitti itseään muistaessaan, että mekko ei ollut mitenkään mukava juttu, ja että oli vähän säälittävää ilahtua sellaisesta ja vakavoitui taas. Ehkä he puhuisivat jostain muusta.
”Crewehän on teidän jälkikasvuanne, sir.”

Acario ei vastannut. Nyökkäsi vain.

”Eikä teillä ole muita… lapsia?” Beth varmisti. Hän ei ymmärtänyt vampyyriasioita mitenkään erityisen hyvin, mutta tiesi verenimijöiden suuressa sukupuussa Crewen sijoittuvan heti Acarion alle. Ja Crewen alla oli luultavasti Johannat ja Hansit. Ja luultavasti kukaan heistä ei ollut mitenkään biologisesti sukua keskenään. Crewe puhui Johannasta lapsenaan, mutta heillä ei voinut olla enempää kuin viisi vuotta ikäeroa.

”Ei ole. Minä yritin kyllä kerran ennen Creweä, mutta siitä ei oikein tullut mitään.”

”Vai niin”, Beth kommentoi keskustelusävyyn, vaikkei ymmärtänytkään mitä Acario tarkoitti. ”Käsittääkseni on aika harvinaista, että vampyyri juo vampyyrin verta.”

”Erittäin harvinaista.”
Acario nojasi edelleen rennon ja rauhallisen näköisesti takanaan olevaan arkkuun. Oli mahdotonta päätellä, mitä hän ajatteli.

”Mutta te kuitenkin teette niin?”
Beth tarkkaili Acariota varuillaan. Hänestä itsestään verenjuonti oli ihan yhtä kammottavaa ja kiehtovaa, oli kohde ihminen tai ei, mutta Stefan ja Erika tuntuivat pitävän niitä ihan eri asioina. Jos kyseessä oli joku tabu niin Beth ei taitaisi kysyä enempää.

”Niin teen.”

”Ja te olette purrut myös Creweä?”

”Olen, ja nämä ovat melko henkilökohtaisia asioita. Jos minun puolestani sopii kysyä, niin mihin te pyritte näillä kysymyksillä?”

”Ai, anteeksi. Yritän selventää asioita. Te ette ole koskaan purrut minua”, Beth totesi ja koski hajamielisesti sitä kohtaa ranteeltaan, johon Leoni oli purrut. Muisto puistatti häntä.

”Se sattuisi. Teitä”, Acario vastasi ja kohautti olkiaan. Se näytti hieman luonnottomalta.

Niin varmasti sattuisikin, Beth mietti. Hän olisi ollut valmis lyömään vetoa (jos vedonlyönti ei olisi ollut syntiä), että se ei kuitenkaan olisi haitannut Acariota sitten yhtään. Bethin ranteita koristi useita kaarevia arpia, joista oli juotu verta. Sekään ei ollut ihan kivutonta.

Acario oli ilmeisesti perillä Bethin epäuskoisuudesta.
”Pureminen vaikuttaa mieleen eri tavalla.”

”Tehän sanoitte purreenne Creweä”, Beth sanoi. Oli vähän hölmöä, että hän kuulosti melkein syyttävältä. Hän ei todellakaan halunnut kenenkään enää purevan häntä. Mutta hän ei halunnut myöskään, että Acario teki mitään Crewen kanssa.

”Hän on vahva.”

”No te puritte myös neiti Neidermannia.”
Ja neiti Neidermann ei todellakaan voinut olla vahvempi kuin Beth.

”Hänen mielellään ei ole niin väliä.”

”Ai”, Beth vastasi, eikä ollut ihan varma oliko mielissään vai kauhistunut, että hänen mielensä oli tärkeämpi. Hän oli kauhuissaan niin usein, että ensimmäinen toisi ihan kivaa vaihtelua.

”Te varmaan muistatte”, ja nyt Acarion äänensävy vaihtui paljon kylmemmäksi, ”että meillä on sopimus. Että minä en… liity teidän kuolemaanne.”

Bethin mieliala synkkeni entisestään. Kuolema, tappaminen ja väkivalta olivat niitä asioita, jotka hän halusi ajaa kokonaan elämästään.
”Olen todella pahoillani siitä aiemmasta. Meillä oli hieman sanaharkkaa herra Stefanin kanssa --”

”Niin, niin. Niinpä tietenkin. Minusta arvatenkin.”
Se ei ollut mikään vakavamielinen kommentti, joten tilanne keveni saman tien.
 Bethin hartiat laskeutuivat. Hän ei ollut edes huomannut jännittäneensä niitä. Ennen kaikkea hän ei halunnut puhua omasta kuolemastaan. Ei vielä seitsemäntoistavuotiaana.

Beth aukaisi suunsa sanoakseen jotain, mutta harkitsikin uudelleen. Acario näytti liian itsevarmalta.
”Koko maailma ei pyöri teidän ympärillänne, sir”, Beth lausui hieman ylevästi, ja lähti sen sanottuaan. Se oli aika hieno poistumisrepliikki.

*

[Lavande]

Tapahtunut tähän mennessä:
Beth joutuu sanaharkkaan yöpuolen Stefanin kanssa, kuunneltuaan tämän, Johannan ja Erikan keskustelua Acariosta. Acario sattuu paikalle ja Beth puhuu turhan kärkkäästi. Acario kertoo haluavansa Bethin mukaan de Beurrejen uuden vuoden naamiaisiin. Beth hermoilee mekon käyttämistä.

15. luku

Uudenvuodenaatto koitti kirkkaana ja kylmänä.
Acario oli noussut jo ennen auringonlaskua pukeutumaan, sillä siihen meni tällä kertaa normaalia enemmän aikaa. Vaatteet olivat vanhoja, joten niitä täytyi varoa.
De Beurrejen sali oli koristeltu vähintään yhtä loistokkaasti kuin viimeksikin, vaikka juhlat olivat nyt hieman eri luontoiset. Juhlaväki oli pukeutunut tavallista värikkäämmin, ja melkein kaikilla oli jonkinlainen naamio mukanaan. Acario saapui saliin Valentine käsipuolessaan.

 ”Varakreivitär de Beurre on sanonut ainakin kolme kertaa, että ei pidä naamiaisia mitenkään paheksuttavina, kunhan vieraslista on kunnossa”, Valentine supatti naamionsa takaa ja hihitti hieman.

”Olettepa te hilpeällä tuulella”, Acario sanoi ja hymyili. Se ei tosin näkynyt minnekään.

Hän oli puuteroinut tukkansa harmaaksi, niin että se näytti ihan peruukilta. Sitten hän oli kiinnittänyt sen leveämmällä nauhalla kuin yleensä. Valentinella oli myös peruukki, korkea vaalea kampaus, jossa oli kiinni helmikampa ja hiusnauhoja. Se oli tietenkin lähinnä pakosta, kun kerran Valentinen oma tukka oli niin lyhyt.
”Minä join hieman viiniä rentoutuakseni”, Valentine sanoi, yhä hilpeänä ja madaltaen vähän ääntään, kuin uskoutuakseen.

”Te juotte melko paljon viiniä nykyään”, Acario huomautti, eikä hymyillyt enää. Joulun jälkeen hän ei ollut tavannut Valentinea kertaakaan täysin selvin päin.

”Se rentouttaa.”

Liian alkoholin pystyi myös maistamaan veressä ikävänä, muikeana latteutena.

Nuorempi herra Fertig lähestyi heitä metsänvihreässä puvussa. Väri oli melko tavanomainen, mutta alta pilkottava liivi oli kirjottu niin tiuhaan, että se näytti kultaiselta. Hän tervehti kohottamalla naamiotaan hieman.
”Lordi Dwyre, eikö vain?”

Acario kumarsi. Valentine erkani saman tien hänen viereltään ja käveli vastakkaiseen suuntaan.
”Hyvää iltaa.”

”Iltaa. Hiuksenne paljastivat teidät. Hieno asu muuten, en ole ikinä nähnyt noin sinistä takkia. Herra Valentine ei ole kanssanne tänään?”

”Minut on jätetty yksin”, Acario sanoi todenmukaisesti.

Klaus Fertig kurtisti kulmiaan.
”Harmi. Minulla on hänelle jotakin. Unohdin antaa sen jouluna.”
Hän veti taskustaan pienen paketin.
”Voisitteko mitenkään toimittaa tämän hänelle? Ja välittää osanottoni ettei hän päässyt paikalle?”
Poika hymyili hieman vinosti. Tämä oli kai joku heidän jutuistaan… Acario otti paketin vastaan ja nopeasti vilkaistuaan sitä laittoi sen taskuunsa. Se oli kevyt ja tuoksui hieman metalliselta.

”Onko isäsi täällä?”

”Ai, on. Hän juttelee tuolla tuon ruskeapukuisen tytön kanssa. Tuo tuolla, jonka naamio peittää koko kasvot.”

~*~

Valentine istui tuolilla seinän vierellä, naamiolla peitetyt kasvot syliä tuijottaen. Renate oli tyytyväinen löydettyään hänet viimein.
”Voi älkää olko noin surkean näköinen. Mitä on tapahtunut?” Renate sanoi, ja veti tytön perässään parvekkeelle. Oli parempi, jos he saisivat puhua kahden.

”Minulla on naamio ylläni, neiti. En minä ole surkea”, Valentine vastasi, kun he olivat pihalla. Äänensävy oli kuitenkin melko apea.

Valentinella oli yllään erikoinen, vanhanaikainen kultakukin kirjailtu puku, joka oli sivuilta leveä, ja valkoinen naamari, joka peitti kasvot. Hänellä oli myös korkeakampauksinen peruukki, niin että kaiken kaikkeaan hän näytti kuin jostain vanhasta painokuvasta astuneelta. Tai ei niin vanhalta kuitenkaan, vaan sellaiselta kuin mitä oli ollut Renaten nuoruudessa.

Renate sipaisi hiuskiehkuran syrjään Valentinen ohimolta.
”Te olette hyvin rohkea nuori nainen. Ja en usko, että olisitte niin hölmö, että pahastuisitte mistään lordi Dwyren sanomasta. Näin herra Fertigin puhuttelevan teitä äsken. Sanoiko hän jotain tahditonta?”

Valentine riisui naamion kasvoiltaan. Renate haistoi viinin tuoksun.
”Hän tunnisti minut.”

”Niinkö? Mitä… mitä hän sitten sanoi?” Renate nojasi yhdessä tytön kanssa kaidetta vasten. Ilta oli kirkas ja niin koko taivas ja tähdet näkyivät.

”Hän sanoi, että pitäisi salaisuuteni.”

”No mutta sehän on hyvä. En kyllä olisi uskonut häntä niin tarkkanäköiseksi.”

Tässä kohtaa Valentine synkkeni taas ja lysähti enemmän kaidetta vasten.
”Kuunnelkaa loppuun, pyydän. Sitten hän sanoi ymmärtävänsä minua hyvin. Kertoi harrastaneensa nuorena samaa.”

”Ai mitä?” Renate kysyi. Hän siveli hajamielisesti sormella naamionsa reunoja. Hänen naamionsa peitti vain silmänympärykset, mutta se oli kaunis, koristeellinen kappale.

”Naiseksi pukeutumista. Hän sanoi vielä, että se on ohimenevä vaihe. Että minun ei tarvitse huolestua olevani jonkin sortin perverssi.”

”Luuliko hän teitä…” Renate aloitti ja tunsi äkillisen hilpeyden kohoavan sisällään.

”…mieheksi, joka teeskentelee olevansa nainen. Kyllä vain.”
Valentine nyyhkäisi lohduttomasti. Hän oli hieman humalassa.

Renate joutui tukahduttamaan naurunsa.
”Voi, hän on typerä, pieni mies, joka ei tiedä mistään mitään. Älkäämme kuunnelko häntä. Sitä paitsi, syy on paljolti tuon mekon. Minusta on ihanaa, että teillä on yllänne vihdoin naisten vaatteet, mutta tuo on kyllä aika kamala. Vanhanaikainen. Näytätte silti oikein ihastuttavalta.”

”A--, lordi Dwyre antoi sen minulle.”

”Syy on siis paljolti hänen”, Renate huomautti kylmästi. Hänen vapaa kätensä oli vaivihkaa sujahtanut mekkonsa helmojen lomasta taskuun, jossa piti terävää lipaston jalkaa. Sitä, jonka survaisisi kohti lordi Dwyren sydäntä vielä joku ilta. Se oli hänen uudenvuodenlupauksensa.

Hän huomasi Valentinen tuijottavan, joten veti kätensä taskustaan ja antoi murhanhimon haihtua pois. Sitten hän hymyili ja tarttui tyttöä kädestä.
”Puhuin jo ennen joulua kutsuistani. Pidän ne viides päivä tätä kuuta, ja ne ovat epämuodolliset illanistujaiset ystävien kesken. Pelkästään nuorille ihmisille. Tulethan paikalle?”

”Mielelläni”, Valentine vastasi, ”Minun täytyy kysyä päivää vapaaksi lordi Dwyrelta.”

Vapaaksi? Renate Mendes kohotti vasenta kulmaansa. Tekikö Valentine oikeasti töitä?
”Tietenkin”, hän sanoi ja hymyili, ”Mutta olisi varmaan järkevää, jos…”

”Mitä, neiti?”

Renate hymyili hieman anteeksipyytävästi ja kosketti kasvojaan, kuin epävarmana.
”Jos jättäisit minun nimeni mainitsematta. Tiedän, että tämä kuulostaa vähän oudolta pyynnöltä ja on paljon pyydetty, mutta lordi ei taida oikein pitää minusta, enkä mitenkään haluaisi, että hän yrittää estellä tuloasi sen takia.”

”Oi, ei se ole ollenkaan paljon pyydetty. Tekisin melkein mitä vain teidän ystävyytenne vuoksi, neiti.”
Valentinen silmät säteilivät ja Renate oli pakahtua tyytyväisyydestä. Kaikki oli niin täydellistä.

Tai ei ihan vielä.

”Miten kauniisti sanottu. Kuinka sievä olisitkaan, ystäväni, jos sinulla olisi ylläsi uudempi leninki. Tuo mekko on vähän kulahtanut ja mallikin on outo. Tuollaisia taidettiin käyttää suunnilleen kolmekymmentä vuotta sitten, vai muistankohan väärin. Kenelleköhän se on kuulunut aikaisemmin?”

He palasivat sisälle. Valkoinen naamio peitti taas Valentinen kasvot, mutta Renate oli aistivinaan hänen tärisevän hieman.

Nyt oli täydellistä.

~*~

Orkesteri oli juuri päättämässä taukoaan ja palaamassa takaisin soitinten ääreen. Joka puolella salia naamioituneet nuoret miehet hakivat vapaita naisia tanssimaan. Yleisö nyökytteli hyväksyvästi ja rupatteli niitä näitä uudesta vuodesta ja elegantista tanssista. Tunnelma oli hilpeä.

Beth istuutui seinän vierustalla olevalle vapaalle tuolille vähän kyllästyneenä. Hänen oli hieman heikko olo. Ehkä hän ei olisi tarvinnut ihan niin paljon rohkaisuviiniä.
Vaan tietenkin edesmenneen neiti Valentinen muisto palasi kummittelemaan häntä myös uuden vuoden juhlissa. Beth katsoi jo melkein inhoten pukuaan. Miksei mikään koskaan mennyt hyvin?

”Voulez-vous dancer avec moi?”

Beth kääntyi ympäri. Acario. Hän ei nähnyt tämän kasvoja, mutta tämä kuulosti hilpeältä.
”Ai mitä?”

”Saanko luvan?”

Acario kumarsi ja ojensi kätensä. Beth pääsi juonesta kiinni. Tanssikutsusta ei sopinut kieltäytyä, ellei ollut jotain hyvää ja painavaa syytä. Edesmenneen Valentinen kummittelu taisi olla melko pätevä syy, mutta Beth ei aikonut avautua asiasta Acariolle.
Hän tarttui Acarion käteen ja niiasi noustuaan. Se tuntui hassulta. Kuin hän olisikin taas ihan tavallinen tyttö, niin kuin ennen äidin sairautta ja isän velkoja. Hamekin tuntui hassulta ja se oli hassun muotoinen.

He liittyivät tanssivien parien riviin. Orkesteri alkoi soittaa iloista, tanssittavaa musiikkia. Uudet kumarrukset ja niiaukset.

Tanssiminen oli oikeastaan aika kivaa. Beth ei hermoillut askelista. Viini poisti kaiken hermoilun ja vaikka hän kompastuisikin, niin naamion ansiosta kukaan ei tietäisi, kuka hän oli. Hän saattaisi tietenkin tuottaa häpeää tanssiparilleen, mutta Acario voisi syyttää vain itseään omasta virhearvioinnistaan.

”Herra Fertig tunnisti minut”, Beth sanoi heidän kohdatessa, ja kuulosti melko syyttävältä.

”Niinkö?”

”Niin. Hän luuli minua transvestiitiksi. Nauratteko te, sir? Tämä ei ole mikään naurun asia!”

”Minulla on naamio kasvojen peittona.” Ääni kuitenkin vähintään hymyili.

Tanssi eteni ja he olivat hetken aikaa hiljaa.
”Kenen mekko tämä oli ennen?” Beth kysyi, muka rentona ja puolihuomaamattomasti. Oikeasti häntä jännitti. Hän toivoi, ettei neiti Mendes olisi puhunut mekosta siihen sävyyn. Nyt hänen oli pakko saada tietää.

Naamarit olivat ärsyttävät, kun ei nähnyt toisen kasvoja.
”Odotas kun mietin. Se kuului eräälle Klemensin ystävättärelle. Siitä on kauan aikaa. Hän toi tämän naisen mukanaan Erlebergiin varmaan suunnilleen kuusi, viisikymmentä vuotta sitten. Vai onko siitä kauemman? Alle sata kuitenkin. Crewe oli silloin vielä lapsi. Ihmislapsi.”

Ei kuulostanut miltään neiti Valentineen liittyvältä. Beth huokaisi helpotuksesta.
Oli äärimmäisen omituista, että Acario muisteli puoli vuosisataa sitten tapahtuneita asioita kuin ne olisivat vain muutaman vuoden vanhoja. Beth ei tiennyt, kuinka vanha Acario oli. Hän oli kerran kysynyt sitä, mutta Acario ei ollut osannut vastata. Kuka ihme ei muka tiennyt omaa ikäänsä?

”Ja… miksi hän jätti mekkonsa jälkeensä? Tämä vaikuttaa hyvin hienolta ja kalliilta puvulta. Sellaiselta, jota ei noin vain hylätä.”

”Hänelle tuli kiire lähteä”, Acario sanoi.

”Miksi?” Jos Beth oli jotain oppinut, niin että kysymykset kannatti esittää saman tien. Muuten välissä vierähtäisi kuukausi tai kaksi ennen kuin aihe tulisi uudelleen puheeksi.

”Miksi teitä kiinnostaa? Sen takia, että hän innostui hieman liikaa Crewestä, ja katsoin parhaaksi, että hän menee pois. Hänelle tuli hoppu, kun sanoin, että hän ei ollut tervetullut viettämään päivää Erlebergissä.”
Viimeisen lauseen kohdalla Acario hymyili.

”Ja hän ei koskaan palannut hakemaan tavaroitaan?”

”Oi, kyllä hän palasi. Tosin välissä oli vierähtänyt pidemmän aikaa. Ainakin yksi vuosikymmen. Crewe oli jo silloin siirtynyt täysin minun puolelleni.”
Beth ei ymmärtänyt heti, mutta kai Crewe oli silloin muuttunut vampyyriksi. Jotenkin luonnotonta, hän ajatteli. Bethillä ei ollut koskaan käynyt mielessä, että Crewe olisi joskus ollut jotenkin inhimillinen. Ja että yhdessä kohtaa tarinaa hän oli ihminen ja, naps, toisessa näytöksessä vampyyri. Mitä siihen väliin mahtui?

”En ollut mitenkään mielissäni siitä, että hän halusi asettua tänne. Hänellä ei ollut yhtään käytöstapoja, näet. Hän ja hänen ystävänsä olivat paljon vähemmän mukavia kuin minä. Ja arvatkaa missä he asuivat? Luolassa!”

Beth vain nyökkäsi vähän epävarmana. Acarion puhuessa kaikki olivat aina häntä pahempia. Nyt hän kuulosti pöllämystyneeltä. Luolassa!

”Niin, ja he veivät melkein joka yö jonkun sinne. Sieppasivat jonkun kyläläisistä, parhaimmillaan yhdellä kertaa kolme. Ilmoitin, että se ei sovi niin lähellä minun asuinsijaani, ja että Verden on liian pieni paikkakunta jatkuvaan tuhlaamiseen.”

Meni hetki, ennen kuin Beth tajusi, mitä tuhlattiin. Ihmisiä.

”Se oli kamalaa. He teurastivat jopa suutarin, ja tällä tienoolla ei ollut silloin kovin montaa suutaria ja minun kenkäni olivat rikki. No, kuitenkin. Varoituksistani huolimatta, he eivät lopettaneet, joten eräänä iltana menimme sinne, ja annoin Crewen surmata heidät kaikki. Tai ei aivan kaikkia, yksi tai kaksi taisi juosta karkuun. Kyseessä ollut nainen, Klemensin entinen ystävätär, aikoi hänkin paeta, mutta mursin hänen selkärankansa. Oli melko huvittavaa, että Crewe surmasi hänet, kun miettii, että kyseessä oli sama poika, jota hän oli himoinnut aikaisemmin. Sitten peitimme jäljet. Luola oli tukittava, sillä sisällä oli useampi mätänevä ruumis jo ennestäänkin.”

Tanssi loppui siihen, mikä oli hyvä. Beth voi pahoin ja niiattuaan hoiperteli istumaan.

”Voitteko te huonosti?” Acario kysyi. Hän oli seurannut Bethiä.

”Te kerroitte juuri murtaneenne selkärangan tämän puvun edelliseltä käyttäjältä.” Ja vieläpä melko kevytmieliseen sävyyn. Beth oli kuitenkin voinut hieman pahoin jo aikaisemminkin, niin että viinikin oli kai osasyyllinen.

”Hänellä oli toinen puku päällään silloin.”

Beth tuskastui.
”Se ei ole nyt tässä pääasia. Miksi aina pitää tappaa, sir?”

Acario oli hetken hiljaa, ja sitä hiljaisuutta oli hankala tulkita. Naamiaiset olivat kamala juhlaidea. Taustalla toinen tanssi alkoi.
”Ei pidäkään”, hän sanoi, ”Sen takia heistä oli hankkiuduttava eroon.”

”Niin, mutta…” Beth olisi halunnut kysyä Valentinesta. Kysyä, että kuka tämä oikein oli ollut ja miten tälle oli käynyt. Ja miksi. Hän olisi halunnut myös sanoa Acariolle suoraan, että oli Elisabeth Mitgleid, eikä mikään edesmennyt neiti. Mutta eihän hän uskaltanut.

”Minä en muistaakseni ole edes puhunut juurikaan tappamisesta tai kuolemasta teidän seurassanne. Saati sitten surmannut juuri ketään. Tehän aiheen otitte puheeksi.”

Juuri ketään.
Niin, jos Beth nyt oikeastaan mietti asiaa, niin hän oli ainoastaan kuullut juttuja Acarion hirveistä verilöylyistä. Ja koska hän ei oikein tiennyt miten ohimennen kysyä aiheesta, hän ei luultavasti koskaan ottaisi aihetta puheeksi Acarion kanssa.

*

[Lavande]

Tapahtunut tähän mennessä:
Beth ja Acario osallistuvat de Beurrejen uuden vuoden juhliin. Renate lohduttaa Bethiä, jonka herra Fertig vanhempi oli tunnistanut naamion takaakin. Acario ja Beth tanssivat, ja Acario kertoo ajasta, jolloin suutari surmattiin. Bethiä harmittaa joka yhteydessä kummitteleva neiti Valentinen muisto.

16. luku
Ei ihminen

Muutama päivä uuden vuoden juhlien jälkeen Beth oli viimein saanut aikaiseksi käydä läpi kirjaston kirjat. Hän halusi selvittää kaiken Valentineen liittyvän perin pohjin, ja Gryphiuksen runokokoelma oli hänen ainoa vihjeensä. Kirjastossa ei kuitenkaan ollut yhtä ainutta muuta Gryphiuksen teosta, ainakaan kansien perusteella. Oli vain sen tylsän päiväkirjan valekannet, eikä niidenkään alkuperäistä sisältöä löytynyt mistään.
Silloin hän oli yhtäkkiä ymmärtänyt asian laidan. Hän tunsi itsensä vähän tyhmäksi, tajutessaan, että oli turha etsiä Valentinen tutkimaa kirjaa, kun hänellä oli jo etsimänsä. Tämähän meni ihan kuin jossain romaanissa, mitä nyt, että hän oli ehtinyt kuluttaa kokonaisen päivän nostellen pölyisiä ja vähemmän pölyisiä niteitä kirjahyllyistä. Joten hän otti pienen saksankielisen päiväkirjan uudelleen esiin ja alkoi lukea ihan alusta:

1. merkintä
Päätin alkaa pitää päiväkirjaa ajan kuluksi. En jaksa laskea enää montako päivää on siitä, kun purin kihlaukseni. Tai pikemminkin karkaamisestani. Oletettavasti kihlaus purkautui siinä samalla.
Nyt ei tunnu oikein enää miltään.
Ensin en voinut uskoa, että tuleva aviomieheni pettäisi minut noin perusteellisesti. Ja kaikki tiesivät. Kaikki muut, paitsi minä. Sitten tuntui vain typerältä, että olin uskonut hänen rakastavan minua ja että eläisimme hienoa ja loisteliasta elämää onnellisina. Tuskin tunsimme toisiamme. En voi inhota ystävääni enää. Hän on kuollut, ja minun oli poistuttava kuvioista. Viime päivinä olen pelännyt itseni puolesta, sillä tiedän nyt, että sulhaseni on julma ja varmasti olisi tyytyväisempi, jos minäkin olisin kuollut. En tiedä mihin he luulevat minun menneen, mutta olen ollut jo ainakin kolme viikkoa piilossa. Toivottavasti he olettavat minun kuolleen, ja naaraavat ruumista joesta.
Takaisin ei ole menemistä. Hän ampuisi minut ennen kuin pääsisin lähellekään ketään luotettavaa. Jos menisin takaisin, minun olisi pakko kertoa, mitä tapahtui iltana, ennen kuin lähdin. En voisi vain ilmaantua housuissa, nukuttuani ties kuinka monta yötä taivasalla, ilman että selittäisin.
Sen hänkin tietää, ja sitä hän pelkää.

2. merkintä
En jaksa kirjoittaa pitkiä jaksoja. Olemme majatalossa. A ei ole antanut minua ilmi, eikä taida antaakaan. Teimme sopimuksen --

Kuka A?

-- ja elän sen mukaisti nyt. Sen verran kuin elän. En halua muuta, kuin kostaa, eikä se onnistu metsässä piilottelemalla. He olisivat löytäneet minut ennen pitkää. Kunpa vain saisin tavoitettua veljeni, ilman että kihlattuni saisi tietää, mutta se vaikuttaa vielä mahdottomalta. Ehkä sitten, kun olemme kauempana. Sitten voisin vaikka kirjoittaa. Kyllä hän auttaa minua.
A sanoo, että lähdemme huomenna. Kysyin, että minne, mutta hän ei vastannut.

Hän on pitkä ja solakka ja omaa hienot, aatelismiehen piirteet, mutta on loppujen lopuksi vähän luotaan työntävä. Puhuessaankin hän kuulostaa ulkomaiselta, eikä hän ainakaan englantilaiselta näytä. Musta, pitkä tukka ei varmana ole peruukki, vaikka saankin välillä hulluja ajatuksia kokeilla asiaa nykäisemällä.
Hän ei ole aivan ihminen.
En tiedä miksi hänen laisiaan kutsutaan, mutta luultavasti se ei ole mikään mukava nimitys.

3. merkintä
Olemme nyt muualla. Vuokrahuone. Aurinko laskee pian. A lähtee välillä öisin asioille, ja palaa sitten vaarallisen hyväntuulisena. Hän ei kiinnitä minuun paljon huomiota, onneksi. Pelkään ehkä häntä hieman, enkä osaa päättää oliko parempi idea lähteä hänen mukaansa vai jäädä metsään. Aika näyttää.

Meille on vain yksi huone, kuten edellisessäkin majatalossa. Pelkäsin ensimmäisenä yönä niin, etten meinannut saada unta, mutta ei hän tehnyt mitään. Haluaisin uskoa, ettei hän ole sellainen mies, joka häpäisisi naisen.
Päiväsaikaan hän katoaa. Hän sanoi, että minun on turha yrittää paeta. Että hän löytäisi minut kymmenessä minuutissa auringon laskettua. Huomautin, että ei minulla ole mitään, minne paeta ja hän nauroi.

4. merkintä
A palasi pian sen jälkeen, mitä viimeksi kirjoitin. Hän katsoi minuun heti tultuaan hyvin kiinteästi. Aavistin jo jotenkin pahaa, joten olin säntäämässä pakoon, kun hän pysäytti minut. Olisin halunnut taistella vastaan, mutten tehnyt mitään. Hän veti paidan yltäni, ja halusin kuolla. Mutta ei hän tehnytkään, mitään sellaista, mitä pelkäsin.
Hän ei ole ihminen.
Hän tuli aivan lähelle ja kietoi kätensä ympärilleni, laski kasvonsa kaulaani vasten, ja puri. En muista sitä kunnolla, mutta hänen hampaansa olivat terävät. Minun kaulani vuoti verta ja se sattui. Sitten yhtäkkiä heräsin sängystä, ja oli jo iltapäivä. Olin nukkunut kai siitä lähtien. Huone oli tyhjä, ja paitani oli aseteltu naurettavan siististi tuolin karmille.
Kaula aristaa hieman, enkä jaksa tehdä mitään.

A tarkoitti kai Acariota ja kertoja oli Valentine. Ainakin Beth toivoi niin, sillä hän ei halunnut yhtään enempää mysteerisiä ja traagisia naishahmoja häiritsemään elämäänsä. Acario ei vaikuttanut kohdelleen Valentinea mitenkään erityisen mukavasti ja Valentine vaikutti sotkeutuneen johonkin skandaaliin. Miksi kaikki päivämäärät ja nimi kannesta oli sutattu pois? Jos neiti Valentine kerran jätti päiväkirjansa jälkeensä, niin miksei hän ollut voinut kertoa suoraan, kuka oli, mistä tuli, mitä oli tapahtunut ja missä oli?

Beth tuhahti, ei oikein millekään, ja laittoi kirjan takaisin piiloon myöhempää lukemista varten. Samalla hän teki päätöksen. Jos Valentinen pelko häpäisystä osoittautuisi aiheelliseksi myöhemmillä sivuilla, Beth lähtisi pois. Hänellä ei varsinaisesti ollut mitään paikkaa minne mennä, mutta jos Acario oli sellainen mies (mitä Beth ei kuitenkaan uskonut), niin hän ei suostuisi elämään enää samassa taloudessa. Johonkin raja oli vedettävä.

Nyt hänen piti kuitenkin mennä puhumaan Acarion kanssa neiti Mendesin kutsuista, mainitsematta kuitenkaan itse emäntää.

~*~

Acario taitteli Klemensiltä saamiaan kirjeitä takaisin rasiaan. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä kirjastossa ja oli lukenut hänen ja Klemensin kirjeenvaihtoa. Rasia oli vaaleaa mäntyä ja sai kaiken sisällä olevan tuoksumaan pihkaiselta.
Oveen koputettiin.
”Sisään.”

Ovi aukeni ja sisään käveli hyvin vakava Valentine. Acario viittilöi häntä peremmälle ja hän kumarsi tultuaan pöydän luo.
”Iltaa, sir.”

”Iltaa. Hyvä, että tulitte. Istukaa, olkaa hyvä”, Acario sanoi ja sujautti rasian kirjoituspöydän laatikkoon. Hän huomasi silloin pienen paketin, jonka oli saanut uuden vuoden juhlissa.
”Minulla on jotakin, joka kuuluu teille. Hyvää joulua Fertig nuoremmalta.”
Hän ojensi paketin Valentinelle.

Valentine katsoi pakettia kummeksuen ja avasi sen sitten. Sisällä oli koru. Hän hymyili hetken itsekseen, ja sujautti korun sitten takkinsa povitaskuun.

”Tulkitsenko tämän niin, että Klaus Fertig kosiskelee teitä?” Acario kysyi viileästi. Hän risti kädet eteensä pöydälle.

”Ette, toivoakseni. Me olimme sopineet tästä jo aiemmin. Sopimuksista puheen ollen, voisinko saada huomisen vapaaksi?”

Oli aika kornia, että Valentine kysyi, sillä yleensä tämä vain katosi sanomatta mitään.
”Mitä varten?”

”Osallistuisin eräille kutsuille. Klaus Fertig on siellä myös, ja neiti de Beurre.”

”Minä en ole kuullut mitään mistään kutsuista.”

”Ne ovatkin, tuota, nuorille ihmisille, sir.”

Acario rypisti otsaansa tyytymättömänä. Hän ei ollut varma, oliko hänen vikansa se, että hän ei ollut nuori vai se, ettei hän ollut ihminen.
”No, te menette sitten. Älkää tulko humalassa kotiin.”

Se olisi kai turha toivo, sillä Valentine haisi nytkin viiniltä.
”Ajattelin, että kenties yöpyisin Fertigeillä. Klaus Fertig itse ehdotti sitä, jottei minun tarvitsisi ratsastaa pimeässä takaisin.”

”Ahaa, eli tarvitsette seuraavan päivänkin vapaaksi. Sanokaapa, koska viimeksi edes teitte jotain töitä?”

Acario huomasi heti Valentinen ilmeestä, että hän oli varautunut tähän.
”Sir, ettekö ole huomannut, että olen lajitellut kaikki kirjaston kirjat aakkosjärjestykseen? Lisäksi hain eilen kyliltä kokonaisen listallisen tavaraa, mistä oli puutetta. Toin teille myös lisää kirjepaperia.”

”Niin, huomaan, että se hupenee koko ajan, vaikken kirjoittaisikaan mitään.”

Valentine poistui pian sen jälkeen, ja Acario jäi taas yksin kirjastoon. Häntä hymyilytti.

~*~

Kuten sovittu, Klaus tapasi Valentinen majatalon edessä.
He jatkaisivat matkaa yhdessä neiti Mendesin luo siitä. Päivä oli miellyttävän tyyni, niin että vaikka olikin kylmä, ei pihalle sentään jäätynyt. Aurinko oli jo ehtinyt laskea, mikä teki ulkona liikkumisesta hieman jännittävämpää.
Valentine laskeutui hevosensa selästä nähtyään Klausin.

”Iltaa!” Klaus sanoi ja kosketti hattuaan. Valentine teki samoin.
”Saitko ristin?”

”Sain, kiitos vain”, Valentine vastasi hymyillen ja talutti hevosensa Klausin hevosen viereen.

”Minun on aivan samanlainen, kuten kerroin varmaan. Seuraavan kerran kun näemme, laittakaamme molemmat ristit kaulaamme ja voimme vannoa jonkin sankarillisen valan jumalan edessä.”
He innostuivat molemmat ideasta.

”Me tarvitsemme jonkin elämää suuremman koitoksen”, Valentine sanoi, kun he olivat nousseet uudelleen ratsaille ja lähteneet jo kohti neiti Mendesin taloa.

He rupattelivat niitä näitä, kunnes kulman takaa tuli esiin haettu talo ja sen piha. Huvilamaista taloa ympäröi pieni, ohuen lumikerroksen peittelemä puutarha. Palvelija tuli ottamaan vastaan heidän hevosensa.

Sisällä toinen palvelija ilmoitti edelleen heidän saapumisestaan, ja neiti Mendes otti heidät vastaan salongissaan. Charlotte istui pianon ääressä ja soitti juuri jotain hyvin eleganttia. Klaus ei pystynyt pidättämään huokaustaan. Charlotte oli niin kaunis.

Oli lämmin ja ilmassa tuoksui jokin väkevä, kuin eksoottinen huume. Klaus oli käynyt monesti aiemminkin neiti Mendesin luona, joten hän oli jo tottunut siihen.

He istuutuivat sohvalle ja joivat teetä.
Neiti Mendes ei juonut mitään, mutta varmisti, että kaikilla oli tarpeeksi kaikkea. Toisella puolella huonetta oli eksoottinen lintu häkissä. Se lauloi välillä ja silloin he pysähtyivät kuuntelemaan sitä.
Teen jälkeen he joivat jotain vahvempaa, joka tuoksui hieman anikselta. Sitten neiti Mendes hymyili hänelle merkitsevästi. Klausin syke nousi, hän laski kuppinsa pöydälle ja ojensi kätensä salaperäisesti hymyilevälle Charlottelle.

”Me jaloittelemme nyt vähän”, hän sanoi hölmistyneelle Valentinelle. Silloin hän ja Charlotte poistuivat yläkertaan.

~*~

Ovi sulkeutui, ja Beth ja neiti Mendes olivat kahden. Bethin katse juuttui suljettuun oveen, ja hän yritti olla käsittämättä Klausin ja Charlotte de Beurren lähtöä niin sopimattomalla tavalla, kuin miltä se vaikutti. Ehkä he kävivät vain hakemassa jotakin ja palaisivat sitten.

Mutta he eivät palanneet.
”Oi, turha huolehtia. He ovat ihan kunnossa ja palaavat pian. Antaa rakkauden kukkia.”

Beth luotti neiti Mendesin sanaan ja antoi asian olla. Hänen katseensa kiersi salonkia. Seinällä oli vanhan näköinen muotokuva laihasta viiksekkäästä miehestä, jolla oli outo punainen päähine ja pitkä musta tukka kuin Acariolla.
”Oliko hän teille sukua?”

”Ei sentään. Hän oli joku valakialainen ruhtinas taulukauppiaan mukaan. Ajattelin, että kuva sopisi tuohon, minulla kun ei ole muotokuvia sukulaisistani. Äitini murhattiin kun olin nuorempi, ja välini sisareeni eivät ole kovin lämpimät. Mutta puhutaan jostain iloisemmasta!”

Neiti Mendes istui ihan Bethin vieressä ja alkoi kertoa hauskoja juttuja. Beth nauroi välillä, ja joi hieman lisää.
Lintu häkissä lauloi kovempaa ja kauniimmin. Beth katsoi sitä ihailevasti. Hän olisi halunnut koskettaa sen vihreitä höyheniä, mutta huone pyöri liikaa hänen silmissään.

Neiti Mendes tarttui häntä kädestä kiinni.
Beth hymyili.
Neiti Mendes suuteli hänen kättään ja Beth hymyili yhä.
Heistä tulisi vielä niin hyvät ystävät.
Neiti Mendes sanoi jotain, mutta Beth ei ymmärtänyt enää sanoja. Hänen oli liian kuuma ja väsyttikin.
Kunpa huone vain lakkaisi keinumasta.

Heidän katseensa kohtasivat ja Beth ikään kuin jäi siihen. Maailma hidastui niin paljon, että jäljelle jäi vain satunnaisia räpäyksiä valoa. Ei voinut ajatella.
Hän tunsi hetken huulet omilla huulillaan. Jonkun viileä käsi avasi hänen paitaansa.
Neiti Mendes.
Sitten sekin turtui pois nihkeäksi pimeydeksi.

Jonkin ajan kuluttua jossain lähellä lämähti ovi auki. Kuului ilkikurista naurua.

Beth havahtui ääneen ja palasi hitaasti todellisuuteen. Hän makasi sohvalla hiestä märkänä. Neiti Mendes oli hänen päällään, kasvot painautuneina hänen kaulaansa vasten ja kädet puristaen hänen käsivarsiaan. Neiti päästi irti äkkiä ja nousi hitaasti sohvalta seisomaan, näyttäen todella vihaiselta. Hän pyyhki pienellä liinalla nopeasti suupielensä. Liina värjäytyi punertavaksi.

”Ai, anteeksi… Emme ajatelleet yhtään.” Ääni oli Charlotte de Beurren, joka kihersi Klausin käsipuolessa. Klaus kumartui suutelemaan tätä.

Beth koski kaulaansa. Mitä oikein oli tapahtunut? Hänen sormenpäihinsä jäi punaisina pisaroina verta.
Beth tuijotti tärisevää kättään ja katsoi uudelleen veritahraista liinaa, joka neiti Mendesillä oli kädessään.

”Voimme mennä poiskin. Voin näyttää Klausille vielä pari juttua”, neiti de Beurre ehdotti hieman viekkaan kuuloisesti.
Klaus hymyili, ja hänen poskensa punottivat.

Neiti Mendes aikoi sanoa jotain, mutta Beth ennätti väliin.
”Ei tarvitse. Minun… minun täytyy nyt mennä.”
Hän nousi ylös, nopeasti, mutta samalla varoen, sillä huone keinui vieläkin. Hän nosti kauluksiaan pystympään, ettei haava näkyisi, ja tunsi kuinka paidan alla veri valui. Hän yritti pitää paniikkia aisoissa, mutta hänen oli päästävä pois nyt heti.

”Minulla on huomenna aikainen tapaaminen, ja on jo myöhä. Näkemiin.”
Hän yritti heikolla menestyksellä saada lähtönsä näyttämään normaalilta.

Hän piteli kaulaansa työntyessään heidän ohitseen. Klaus katsoi häntä hieman nolona, muttei ilmeisesti ollut huomannut verta. Charlotte kuiskasi tämän korvaan jotain, ja hymyili tietäväisesti.

”Ei teidän vielä tarvitse mennä. Jääkää vielä vähäksi aikaa”, neiti Mendes töksäytti ilmeettömänä. Hänen äänensä ei kuulostanut niin hunajaiselta, kuin yleensä, vaan enemmänkin raakkuvalta ja käskevältä. Hän oli yhtäkkiä hyvin pelottava.

”Antaa hänen mennä”, Klaus sanoi vakavasti, ”Tapaamisista kannattaa pitää huolta.”
Neiti Mendes loi vaarallisen tuiman katseen Klausiin. Beth nyökkäsi kiitollisena.

Sitten hän melkein juoksi ulos. Hän haki hevosensa ja kiitti onneaan, että se oli satuloituna. Hän nousi kiireellä Abigailin selkään, ja katsoi taakseen vain kun poistui pihasta tielle.
Pään kääntäminen sattui ihan hirveästi.

Salongin ikkunasta neiti Mendes seurasi hänen lähtöään.

*

A/N: Voih, Renate Mendes ei ollutkaan ihan vaan sellainen kiva kaveri, jonka kanssa pelataan iltaisin canastaa ja luetaan naistenlehtiä. (ehkä siksi kun molemmat on 1900-lukulaisia juttuja?)

[Lavande]

Tapahtunut tähän mennessä:
Beth lukee Valentinen päiväkirjaa ja pääsee toisen, hyvin hämärän tarinan jäljille. Hän ja Klaus Fertig lähtevät Renate Mendesin järjestämille ”nuorten ihmisten kutsuille”. Neiti Mendesin luona Klaus pääsee viettämään aikaa rakkaan Charlottensa kanssa. Beth jää yksin Renaten seuraan, joka ei enää jaksa pidättäytyä, vaan puree Bethiä. Beth pakenee paikalta.

17. luku

Beth ei ollut ikinä ollut niin kiitollinen kotiin pääsystä. Hän oli ratsastanut Erlebergiin hirveää vauhtia, niin, että matka oli taittunut puolta lyhyemmässä ajassa, vaikka oli pimeäkin. Lyötyään ulko-oven takanaan kiinni, hän hoiperteli istumaan ensimmäiselle näkemälleen tuolille ja hengitti syvään.

Mitä ihmettä oli oikein tapahtunut? Hänen ja neiti Mendesin piti olla ystäviä.
Beth tunsi kuinka hänen sykkeensä alkoi laantua, ja väsymys iski. Hän joisi lasin viiniä rauhoittaakseen hermojaan ja menisi sitten nukkumaan.

Eteisaulan portaikon yläpäässä häntä odotti kuitenkin Acario. Acario katsoi häntä hieman ymmällään, ja hän mietti mitä sanoa.

Hei, neiti Mendes hyökkäsi juuri kimppuuni.
Tai:
Hei, kutsuilla oli aika kamalaa. Et menettänyt mitään, kun et ollut läsnä.

Beth tiesi, että asioiden täytyi olla melko huonosti, jos hän alkoi keksimään vitsejä. Hän kun ei tunnetusti ollut mitenkään erityisen hauska tyyppi.

”Mitä tämä tarkoittaa? Taas…” Acario sanoi.
Beth kohautti olkapäitään, ja se sattui. Acario talutti hänet kirjastoon nojatuolin luo. Beth olisi voinut sanoa, että hän osasi kyllä itsekin kävellä, mutta nyt ei tuntunut sopivalta puhua, ellei ollut jotain tähdellistä sanottavaa.

”Tarkalleen ottaen missä te oikein olitte? Missä teidän takkinne on?”

Beth tajusi vasta silloin, ettei hänellä ollut takkia yllään. Se oli melko inhottavaa, koska hän ei myöskään muistanut ottaneensa sitä pois.
”Kutsuilla. Neiti Mendesin luona.”

”Renate Mendesin luona? Miksi ihmeessä olitte hänen luonaan? Minä luulin teidän menneen Fertigeille.” Acario kuulosti siltä, kuin olisi saanut vaivoin pidettyä äänensä aisoissa.

”Hän on… oli minun ystäväni.”
Eikä pelkästään sitä. Beth oli ihaillut neiti Mendesiä. Hän olisi halunnut olla samanlainen - aistikas, rohkea ja salaperäinen.

”Mitä? Mistä lähtien? Anteeksi nyt vain, mutta miksi Renate Mendes oli mukana ’nuorten ihmisten kutsuilla’?”

Kai heidän ystävyytensä oli ollut sitten vähän salaista. He olivat puhuneet aina sivussa muista ja tavanneetkin keskellä yötä. Bethistä se oli ollut vain henkilökohtaisempaa.
”Hän järjesti ne. Hän pyysi etten mainitsisi hänen nimeään teille.”

”Ja teistä ei ollut vähääkään epäilyttävää, että vampyyri järjestää kutsut ’nuorille ihmisille’ ja pyytää teitä olemaan kertomatta mihin menette?”
Beth katsoi vain lattiaa. Hänen olisi varmaan pitänyt ymmärtää epäillä jotakin.

Acario kiersi huonetta isossa kehässä, kuin jokin kissapeto saalista. Se oli melko hermostuttavaa. Beth liikahteli tuolissaan levottomana. Pari viinilasillista rentouttaisi.

”Ei todellakaan”, Acario sanoi ja Beth säpsähti. Ei todellakaan mitä?

Beth aikoi nousta tuolistaan ja toivottaa hyvät yöt, kun Acario käännähtikin nopeasti häntä kohden.
”Te olette vuotanut verta. Melko paljonkin. Hänen tekemisiäänkö?”

Varovainen nyökkäys. Beth näytti kuivuneen veren tahrimia sormiaan. Paitaansa hän ei alkaisi esittelemään.

”Riisuutukaa.”

Juuri siinä kohtaa huonetta kaikui hieman.
Beth katsahti Acarioon entistä levottomampana.
”Ottakaa paitanne pois.”

”En taida, sir.”

”Riisukaa paitanne pois tai minä revin sen auki.”

Beth nousi seisomaan ja napitti auki liivinsä. Hänen kätensä tärisivät ja napit luisuivat hänen sormistaan. Hän muisti myös Valentinen pelon päiväkirjassa. Acario ei kuitenkaan jäänyt odottamaan, että hän olisi saanut vielä paidan yltään, vaan tämä tarttui hänen paitansa kauluksista ja repi sen auki hyvin tyynesti. Viileä huoneilma pääsi paidan alle.

Beth alkoi epäillä, että Acario oli todella vihainen.
Se oli oikeasti aika epäreilua, koska hän ei ollut tehnyt mitään.
”Kaulalla on kaksi ja teidän ranteellanne yksi.”

”Kaksi mitä?” Beth kysyi. Hän olisi halunnut kauemmas Acariosta nyt, mutta liikkumavaraa oli hyvin vähän.

Vihainen katse.
”Puremaa tietenkin.”

Oliko niitä niin monta?
Beth huomasi vasemman kätensä aristavan hieman. Kämmenen alapuolella oli punaiset hampaanjäljet.

”Miksi teidän pitää aina ehdoin tahdoin hankkiutua hankaluuksiin? Ettekö tajua, että meillä on sopimus. Että teidän verenne kuuluu minulle! Pitääkö minun tulkita tämä sopimuksen raukeamisena?”
Acarion ääneen hiipi epätoivoa.

Beth ei osannut sanoa mitään. Hän piteli oikealla kädellään paitansa kauluksia yhdessä.

”Hän pakotti teidät, eikö vain? Sanokaa, ettette pyytänyt tätä. Että hän puri teitä väkisin.”

Beth nosti katseensa.
”Tietenkin hän pakotti minut”, hän sanoi rauhallisesti ja vähän loukkaantuneena, ”En kai minä haluaisi, että kukaan hyökkää kimppuuni tai… hyväksikäyttää minua näin.”

Acarion kasvot rentoutuivat. Crewe koputti oveen samalla kun käveli sisään.

Beth aikoi toivottaa tämän helvettiin, mutta Acario nosti kätensä pystyyn vaikenemisen merkiksi.
”Renate Mendes on purrut Valentinea. Useita kertoja ja vastoin tämän tahtoa.”
Crewe jähmettyi.

Acario käytti poikkeuksellisesti saksaa Crewen kanssa, niin että Bethkin pystyi seuraamaan keskustelua. Ei häntä tosin kiinnostanut kuulla koko juttua enää uudelleen. Hän ei olisi edes halunnut Crewen saavan tietää. Hän halusi vain nukkumaan.

”Hän on aiemmin tarjonnut vaihtokauppaa Valentinesta, johon olen kieltäytynyt jyrkästi, mutta silti hän selkäni takana juonittelemalla yrittää viedä sen, mikä on jo jonkun toisen.”

Minusta voi käydä kauppaa, Beth totesi itsekseen. Hän jäi miettimään minkä arvoinen oli. Ainakin kahden Neidermannin verran.

”Joten kerro, poikani, mitä minun kuuluu tehdä nyt?”
Acario oli puhunut niin oudon muodollisesti, että Beth päätteli tässä olevan joku taka-ajatus.

Crewe haroi tukkaansa silminnähden kiusaantuneena.
”Teidän ei tarvitse tehdä mitään, mestari. Minä pyydän teitä. Te olette sellaisten asioiden yläpuolella.”

”Niinköhän. Seuraavassa kirjeessäsi kirjoitat, että jos hän vielä joskus lähestyy Erlebergiä, minua, tai jotakuta minuun kuuluvaa, niin tuhoan kaikki jäljet hänen olemassaolostaan.”

Crewe näytti säikähtäneen hieman.

”Totta kai minä tiedän kirjeenvaihdostanne. Ei minulta kaikkia asioita voi pimittää. Sinä ja Valentine käytte vuoroin hakemassa paperia, niin että silloin kun kirjoittaisin Klemensille, sitä ei koskaan ole jäljellä.”

Miksi ihmeessä Crewe ja Renate Mendes kävisivät kirjeenvaihtoa?
Beth olisi halunnut kysyä sitä, mutta silloin Crewe kumarsi alistuneena ja katosi ovesta ulos.

”Nyt”, Acario sanoi, vaihtaen kielen taas englanniksi, ”Te tulette mukaani, ja me tarkistamme nuo puremat.”

~*~

8. merkintä
Me ylitämme kanaalin huomenna. On pakko lähteä Englannista. A näytti toissapäivänä ilmoitusta katoamisestani ja kertoi, että katoamisilmoituksen lisäksi minut on etsintäkuulutettu murhasta. Olin niin raivoissani sen kuultuani, että olisin rikkonut pöydällä olevan maljakon ellei A olisi ollut läsnä. Hän ei kysynyt mitään, enkä minä halunnut selittää. En ainakaan vielä.

Pääasia nyt kuitenkin on, että minun tiedetään olevan elossa. Olisi pitänyt olla varovaisempi. Luultavasti he eivät kuitenkaan saa jäljitettyä minua tämän pidemmälle. En tiedä mitä tapahtuu, jos minut löydetään, enkä haluakaan ottaa selvää. Mitään oikeudenmukaisuutta siihen ei ainakaan liity. Minä vihaan kihlattuani niin paljon. Haluan vain hetken rauhaa, niin että ehdin suunnitella kostoni. Hän katuu vielä kaikkea tekemäänsä. Sen nimeen minä vannon.

A sanoi heti, että haluaisi kovasti nähdä jonkun näyttelyn Pariisissa. Eilen hän ilmoitti ostaneensa liput. En osannut sanoa mitään. Ehkä hän ei olekaan niin kamala.
 

~*~

Acario oli levoton. Hän sai vaivoin pidettyä vihansa kurissa, varsinkin sen jälkeen, kun oli tajunnut, että koko juttu oli luultavasti hänen omaa syytään. Hän ei ollut edes tiennyt Valentinen olleen minkäänlaisissa väleissä Mendesin kanssa.

Valentine näytti hieman surkealta. Tukka oli sekaisin, revityt paidan kaulukset vereen tahritut. Acario oli täysissä pukeissa, ja näytti yhtä huolitellulta kuin milloin tahansa.

Hän ei ymmärtänyt, miksi Renate Mendes yritti väkisin haastaa riitaa hänen kanssaan. Acario oli naista paljon vanhempi, vaikutusvaltaisempi ja vahvempi. Acario arveli, ettei omannut mitään kovin hurjaa mainetta, mutta Renate Mendesin kukkoilu oli puhdasta typeryyttä. Hänen olisi kai pitänyt lähteä heti tämän talolle, ja taittaa tältä niskat poikki koko palveluskunnan edessä.

Mutta loppujen lopuksi Acario ei pitänyt paljoakaan kostamisesta. Hän ei varsinaisesti vihannut Mendesiä, tämän olemassaolo oli enemmänkin vähän harmittavaa. Kenties neiti muuttaisi pois, jos hän sivuuttaisi tämän kokonaan.

Acario katsahti taas Valentineen.
”Istukaa alas. Miksette te tehnyt mitään?”

Valentine ei arvostanut kysymystä.
”Tehnyt mitä? Minä en tajunnut mitä oli tapahtunut ennen kuin vasta jälkeenpäin.”

”Olitteko te juonut?” Acario kysyi lempeästi ja istuutui Valentinen viereen.

”Hieman.”

Kaikki lempeys katosi hänen olemuksestaan, ja hän joutui uudelleen taltuttamaan vihaansa. Hän oli hiljaa hetken, kunnes tunne laantui uudelleen.
”Ettehän te maistanut hänen vertaan?”

”En, en ainakaan usko, että olisin.”

Acario puristi kätensä nyrkkiin. Hänen tunteensa olivat kuluneet vuosien saatossa hyvin miedoiksi.
”Ette usko”, hän sanoi ivan hiipiessä ääneen ja hänen teki mieli sanoa joukko muitakin asioita.
Hänen olisi ehkä sittenkin mentävä ja poltettava Mendes elävältä.

~*~

10. merkintä
Minä olen nyt hyvin piilossa maailmalta. Saavuimme nimittäin Pariisiin viisi päivää sitten.
Kaupunki ei kiinnosta minua. Haluan hyvän suunnitelman takaisinmaksua varten, mutta vaikka kuinka mietin, en keksi mitään. Tarvitsisin kumppanin, mutta kun minulla ei ole ketään jäljellä. Kotiin isän ja äidin luo ei ole menemistä. On hyvä, että sain hieman etäisyyttä Englantiin. Pieni aika tässä välissä höllentää tilannetta, niin ettei hän osaa epäillä mitään. Tarvitsisin vain hieman vaikutusvaltaa saadakseni tapahtumat liikkeelle. Edes yhden tärkeän ystävän.

A sen sijaan käy iltaisin teatterissa ja konserteissa tuon tuostakin. Hän pyysi jopa minuakin, kohteliaisuudesta, mutta kieltäydyin, ihan yhtä kohteliaasti. Minä en kuulu mihinkään katsomoihin.

Hän nukkuu viereisessä makuuhuoneessa, vaikka on keskipäivä. Hän on poissa usein koko yön, palaten vasta aamuyöllä ja silloinkin hän on hereillä auringonnousuun saakka. Sitten hän nukkuu ja nousee vasta illansuussa. Millainen unirytmi sellainen on?

~*~

Beth oli hiljaa sillä aikaa, kun Acario puhdisti puremakohtia. Acario pyyhki haavoja liinalla, joka oli kastettu pistävän hajuiseen aineeseen. Aine kirveli, mutta Acario oli niin vaarallisen ailahtelevalla tuulella, että vaitiolo oli hyvin taktinen veto. He istuivat hänen sängyllään.

”Pelkkä puhdistus ei riitä”, Acario sanoi ja katsoi Bethiä niin, että hänen oli pakko vastata katseeseen.
Acario kääri hihansa ylös hyvin rauhallisesti, ja Bethin harmiksi puri rannettaan niin, että se alkoi norua verta.

”Ei sillä, ettenkö arvostaisi sitä, että vahingoitatte itseänne auttaaksenne minua, mutta tarkkaan ottaen mihin tämä”, Beth nyökkäsi haavaa kohti, ”auttaa?”

”Kaikkeen”, Acario vastasi. Hänen suupielensä olivattahriutuneet verestä. Beth muisti neiti Mendesin pyyhkimässä suupieliään pikku liinansa kanssa, ja häntä puistatti. Acario oli tarttua Bethiä kädestä, mutta tämä pongahti ylös sängyltä ja perääntyi.

”Haluaisin hieman tarkennusta”, Beth sanoi ja oli valmis juoksemaan tarvittaessa. Hän ei kyllä luultavasti pääsisi kauas, mutta ele oli tärkein.

”No, teille ei luultavasti jää arpia”, Acario sanoi ylimalkaisesti ja hyvin rauhallisesti. Hän ei ollut juoksemassa mihinkään. Beth ei voinut vastustaa kiusausta pyöräyttää silmiään.

”Ettekö te voi sanoa oikeasti?” hän intti. Acario tuskin oli huolissaan hänen arpeutumisestaan niin paljon, että purisi omaa rannettaan verenvuotoon saakka.

”Minähän kerroin jo teille puremisen vaikuttavan mieleen. Tämä ikään kuin ennaltaehkäisee sitä. Minä olen antanut teille vertani ennenkin. Sanokaa, tunsitteko mitään sivuvaikutuksia sen jälkeen, kun Crewen oliot olivat purreet teitä?”

Sivuvaikutuksia. Oliot.
Beth ei muistanut tunteneensa mitään muuta kuin pakokauhua nähdessään Crewen, eikä hän vieläkään mitenkään mielellään ollut kahden Johannan tai Stefanin kanssa. Leoni oli onneksi kuollut.
”En, mutta se, että jotain ei ole ollut ei vielä todista mitään.”

Acario katsoi Bethiä hetken, muttei mitenkään vihaisesti.
”Te joskus hämmennätte minua olemalla vähän älykäs. Luotatteko te minuun?”

”Luotan”, Beth sanoi varovaisesti.

”No niin”, Acario totesi, ja ojensi kätensä. Kehäpäättelyä. Beth palasi sängylle. Acarion haava oli kuin kadonnut, joten hän puri rannettaan uudelleen, ja antoi tumman veren valua puremajäljelle Bethin ranteella.
”Tämä ei riitä. Voitte juoda loput.”

Se oli olevinaan kovin avokätinen tarjous.
”Kiitos, mutta ei minun tarvitse, sir”, Beth sanoi.

”Kyllä tarvitsee. Mitä jos maistoitte Mendesin verta?”

”Mitä sitten?” Beth ei uskonut juoneensa kenenkään verta. Kai sellaisen muistaisi? Mutta sitten toisaalta, ei hän muistanut paljon muutakaan siitä, mitä oli tapahtunut neiti Mendesin luona. Itse asiassa, nyt kun hän tarkemmin asiaa ajatteli, hänellä oli useampia aukkoja muistissa juuri niiltä kerroilta, kun oli viettänyt aikaa Renate Mendesin kanssa.

”No, hän saattaa yrittää tappaa teidät nähdäkseen josko heräätte uudelleen vampyyrina.”

Beth kalpeni.
”Ja… teidän verennekö muka korjaa tilanteen?”

”Sen verran ainakin, että jos kuolette, ette herää hänen vampyyrinaan.”
Acario hymyili. Tämä oli ilmeisesti vitsi, mutta Bethiä ei naurattanut.
”Ette te ole kuolemassa”, Acario sanoi vakavoituen, ”Mutta voin vihjata teille sen verran, että Leoni oli neiti Mendesin luoma.”

Siinä oli kaikki suostuttelut, mitä Beth tarvitsi. Kuinka kamalaa se nyt voisi olla?
Hän halusi varmistaa vielä yhden asian.
”Minä en yleensä juo verta.”

”Ette niin. Olette jumiutunut viiniin.”
Sitten Acario tarttui Bethiä olkapäästä ja vei ranteensa tämän suulle, pakottamatta kuitenkaan. Haava sulkeutuisi ja katoaisi pian. Beth kuroi välimatkan umpeen.
Acario oli sulkenut silmänsä ja tarttui tiukemmin Bethiin kiinni vapaalla kädellään.

Ensinnäkin, Beth huomasi, että Acarion veri ei maistunut yhtään normaalilta vereltä. Toiseksi, sitä ei oltu tarkoitettu juotavaksi. Ainakaan ihmisten juotavaksi. Siinä vaiheessa kun hän olisi perääntynyt, oli jo liian myöhäistä. Sitä ei nimittäin tarvinnut edes varsinaisesti juoda: Se ikään kuin katosi suusta, jättäen jälkeensä vain poltetta ja sellaisen olon, että oli juuri tehnyt jotain peruuttamatonta.

*

[Lavande]

Tapahtunut tähän mennessä:
Beth pakenee Erlebergiin Renate Mendesin luota hirveällä kiireellä. Hän kertoo tuohtuneelle Acariolle tapahtuneesta. Verta vaihdetaan. Päiväkirjassa Valentine saa tietää olevansa etsintäkuulutettu ja pakenee Acarion kanssa Pariisiin.

18. luku

Beth heräsi ja oli kovin pimeää. Sänky tuntui tavallista pehmeämmältä, joten hän tiesi olevansa muualla kuin omassa sängyssään. Crewe oli varmistanut, että hän sai aina talon huonoimmat lakanat ja muhkuraisimman tyynyn.
Beth ei pystynyt ihan kunnolla liikkumaan, sillä hän oli jäänyt ansaan peittoon. Vieressä makaava tyyppi oli jotenkin peiton kulmien päällä, niin ettei Beth päässyt sieltä pois.

Vieressä makaavan tyypin?

Beth yskäisi merkitsevästi, mutta kukaan ei vastannut. Hän kokeili kädellään, ja tosiaankin hänen vieressään oli joku. Mies. Hyvin kylmä mies.
Tämä oli taas näitä aamuja. Beth päätteli, että hänen vierellään lepäsi rauhassa joko ruumis tai sitten se oli Acario. Acarion vieressä nukkumisesta ei saisi painajaisia, joten hän valitsi sen. Niin joo, hän oli tainnut nukahtaa tänne eilen illalla. Ainakin hän oli vielä pukeissa.

Hän yskäisi uudelleen, hieman äänekkäämmin. Ei mitään reaktiota. Mitä hän nyt tekisi?
Hän hivutti paidan rintamusta myöden kättään varovasti ylös, aina hiuksiin asti. Ainutkertainen tilaisuus. Hiukset olivat pitkät ja pehmeät, eikä Beth voinut olla juoksuttamatta sormiaan kerran tukan lävitse. Hän huokasi. Hän oli aina silloin tällöin tullut miettineeksi miltä tuntuisi upottaa sormet Acarion hiuksiin.

Hän kosketti ihan varovasti Acarion kasvoja. Iho tuntui viileältä. Beth liu’utti sormeaan leuan luita pitkin, alas kaulaa ja siveli ihoa kauluksen alla. Hänen teki mieli kumartua Acarion puoleen ja --

Voi pyhä Neitsyt Maria, mitä hittoa hän oli tekemässä?!
Beth veti kätensä takaisin ja katsoi sitä pimeässä toruvasti. Tuota ei juuri tapahtunut, hän toisti itselleen, mutta oli jo liian myöhäistä.

Acario liikahti ja nousi sitten istumaan sängyllä.
”Sir?” Beth ähkäisi ja nousi käsiensä varaan, ”Tuota, tarkoitukseni ei ollut herättää teitä. Tai siis, oli, mutta ei siis… tiedätte kai.”

Mutta Acario ei ilmeisesti kuunnellut. Hän kääntyi ympäri ja katsoi hetken Bethiä, joka yritti kuumeisesti miettiä jotain soveliasta sanottavaa.
Acario kumartui hänen puoleensa, lähelle. Beth pidätti hengitystään tuntiessaan Acarion huulet kaulallaan. Ja hampaat. Hän kumarsi päätään taaksepäin, jotta kaula olisi paremmin esillä ja --

”Valentine?” Acario sanoi, ja kuulosti hämmästyneeltä. Hän vetäytyi pois, takaisin istumaan.
”Miksi minä olen teidän vieressänne?”

Beth päästi henkäyksen. Miksi Acario kysyi?
”Te… nukuitte? Tämä on teidän makuuhuoneenne.”

”Kai minä nyt sen tiedän. Tätä pitää varoa. Olkaa varovainen.”

Minkä suhteen?
Beth nousi ylös, suoristaen selkänsä virallisesti. Hänen poskiaan kuumotti.

”Älkää yrittäkö herättää minua, jos olen nälkäinen. Minä saatan herätä vain puoliksi, enkä ole kovin mukava silloin.”

Beth ei kuvailisi hereillä olevaa Acariotakaan erityisen mukavaksi mieheksi. Ja mistä minä tiedän, onko hän nälkäinen nukkumaan mennessään, Beth mietti samalla kun poistui maan tasalle.

~*~

13. merkintä
Kerroin A:lle kaiken. Hän tietenkin tiesi jo osan tarinasta - hän oli nähnyt minut ennenkin ja taustani oli hänelle tuttu. Selitin hieman jopa aiotun avioliittoni syitä ja kerroin matkasta Englantiin. Enkä kaunistellut yhtään, kun puhuin kihlatustani tai naurettavista huolistani avioliiton suhteen.

Kerroin siitä, kuinka viinin jälkeen antauduin hänelle, kuinka kukaan palvelijoista ei ollut huomaavinaankaan. Puhuin ihan suoraan omasta tyhmyydestäni ja hyväuskoisuudestani. Kerroin parhaasta ystävästäni ja kuinka kuvottava loppu kaikella oli. Hän ei reagoinut oikein mitenkään. Istui vain hiljaa paikallaan - siinä hän on hyvä.
Mitä kauemmin puhuin, sitä sujuvammin sanat tulivat ulos. Kun pääsin loppuun, pystyin viimein vetämään henkeä rauhassa. Oli kuin olisin viimein saanut tunteeni ulos ja jäljelle jäi vain viha.
Viimeisenä pyysin hänen apuaan.

Minä en tiedä mitä tekisin. Ei minulla ole mitään ja haluan oikeutta. En halua olla taas yksi syrjässä kuollut. Näin minä perustelin pyyntöni, mutta hän kieltäytyi.
Luulin automaattisesti hänen suostuvan, jos pyydän kauniisti. Elättelin toivoa, että hän ehkä haluaisi itse tappaa kihlattuni. Hän arvasi päättelyni (Vai oliko se arvaus? Minusta tuntuu välillä, että hän vain tietää.) ja vaikutti melkein loukkaantuneelta. En vaivautunut pyytämään anteeksi. En usko hänen elämänsä olleen kovinkaan puhtoista, enkä ymmärrä mitä yksi ihmishenki siihen enää tekisi.

~*~

Kului muutama hiljainen päivä. Beth yritti päästä arkeen kiinni, mutta liian monta asiaa vaivasi häntä, että hän olisi saanut mitään aikaiseksi. Onneksi Klausilta tuli kirje, jossa hän ehdotti tapaamista kylillä. Beth ei ollut kovin halukas tapaamaan häntä kaiken sen jälkeen, mitä Renate Mendesin luona oli käynyt, mutta kai oli pakko. Hän vastasi kirjeeseen ja he sopivat tapaavansa seuraavana päivänä.

Heidän jälleennäkemisensä oli jokseenkin kiusallinen. Oli hankala keksiä soveliasta puhuttavaa, mutta hetken hiljaisuuden jälkeen Beth päätti kysyä ihan suoraan.
”Onko sinulla ja Charlotte de Beurrella lihallinen suhde?”

Hän yritti kovasti olla tyyni ja viileä tämän sanoessaan, muttei voinut olla punastelematta. Se ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen punaan, joka levisi Klausin kasvoille. Se puna vahvisti kaiken.
Koska Klaus oli Bethin paras ystävä, hän ei ollut kovin kärkäs tuomitsemaan.
”Oletteko te kihloissa?”

Klaus ei sanonut mitään. Beth ei voinut uskoa tämän olevan totta.
”Kai sinä aiot mennä hänen kanssaan naimisiin? Mitä peliä tällainen on - ethän sinä vain yritä häpäistä häntä?”

”No en! Äh, kyllä minä naisin hänet.” Klaus näytti kiusaantuneen entisestään. He istuivat penkillä torin laidalla, ja lähellä ei onneksi ollut ketään kuulemassa. Tammikuu oli vähän turhan kylmä kuu ulkona istuskeluun, mutta Verdenin kaltaisessa paikassa vaihtoehdot olivat niukat.

”No mistä sitten kiikastaa? Eivätkö hänen vanhempansa suostu?”
Acario oli kertonut (melko hilpeästi) epäsovusta isä-Fertigin ja varakreivitär de Beurren välillä.

”Ei vaan Charlotte itse. Kyllä minä olen kosinut häntä. Useasti. Hän ei halua kanssani naimisiin. Hän haluaa vain… seikkailla”, Klaus sanoi sydäntä särkevällä äänellä. Beth laski kätensä hänen olkapäälleen.

”Ja silti te..? Tuota, onkohan se ihan kannattavaa jollei hän aio naimisiin kanssasi.” Beth katsoi suoraan eteensä tyhjän torin yli. Hän ei ollut sitten yhtään oikea henkilö kommentoimaan näihin asioihin.

”Joskus vain. Neiti Mendesin luona. Hän kai säälii minua. Minä olen toivonut, että Charlotte muuttaisi mieltään.”

”Mitä jos hän alkaa odottaa lasta?”

”Luuletko sinä, etten minä ole murehtinut tätä kaikkea?!” Klaus ärähti.

”No miksi te sitten yhä --”

”Oi, sinä et selvästikään ole koskaan ollut naisen kanssa sillä tavalla. Tietäisit, jos olisit. Minä ajattelin, että olisit mielelläsi neiti Mendesin kanssa. Hän pitää sinusta, tiedän sen, ja on hyvin… vapaamielinen näissä asioissa. Ja sinä puhut hänestä aina niin ihailevasti, katsot häntä melkein jumaloiden.”

”Hiljaa”, Beth ärähti. Hän ei halunnut puhua Renate Mendesistä.

”Sanon vain sen, että jos olisit viettänyt yhdenkin yön hänen kanssaan ymmärtäisit vähän siitä mitä minä tunnen. Minä rakastan Charlottea.”

Beth ei kestänyt enää, vaan nousi ylös ja harppoi torin poikki. Klaus otti hänet kuitenkin kiinni.
”Älä, älä mene. Sovitaan. Minä en halua olla kanssasi riidoissa. Minun ei kuulu vihjailla tuollaista. Anteeksi. Luulin oikeasti tekeväni palveluksen, kun jätimme teidät kahden.”

Beth nyökkäsi. Ei häntäkään huvittanut riidellä.

”Neiti Mendes oli kovin huolissaan sinusta sen jälkeen”, Klaus sanoi. ”Hän haluaisi tavata sinut ja jutella. Hän ehdotti tätä iltaa. Voin tulla mukaan, jos haluat. Saisitte sovinnon aikaan.”

”Ei”, Beth sanoi päättäväisesti. Pelkkä Renate Mendesin ajattelu puistatti häntä. ”Minä en ole menossa hänen luokseen.”

”Vai… vai niin. Katsos, hän pyysi minua suostuttelemaan sinut tulemaan. Hän haluaa kovasti nähdä sinut.” Klaus veti povitaskustaan taitellun paperin. Beth vilkaisi koukeroista käsialaa. ”Hän näet kirjoitti minulle.”

”Ihan sama”, Beth sanoi tylysti. ”Minä en ole menossa hänen luokseen.”

”Ei sitten. Ehkä kirjoitat hänelle? Hän on kuitenkin hieno nainen.”

Beth lupasi kirjoittaa. Hän ei kuitenkaan sanonut koska. Aikaisintaan kuukauden kuluttua. He onnistuivat rupattelemaan muista, turhanpäiväisemmistä aiheista vielä vaisusti vartin, mutta sitten he erosivat, molemmat melko happamina.

~*~

17. merkintä
A ilmoitti, että on kyllästynyt Pariisiin (olemme olleet täällä kokonaiset kaksi viikkoa), ja että haluaa kotiin. Minä kysyin missä hän asuu. Hän näytti karttakirjasta jonkun Verden-nimisen pikkukaupungin. Jatkamme matkaa siis yhä kauemmas Englannista. Verden ei ole Preussia, mutta kai siellä silti puhutaan saksaa. Pieni voitto siis minulle.

Sieltä ei olisi ylitsepääsemättömän pitkä matka veljeni luo. Olen päätynyt siihen, että veljeni olisi liittolaiseni. Hän on oikeamielinen, ja taloudellisesti itsenäinen. Hän ei ajaisi minua pois.

~*~

Pariin päivään ei tapahtunut mitään. Acario pysyi poissa, eikä Beth ei rohjennut tehdä paljoakaan iltaisin. Hän oli melko varma Stefanin ja Crewen norkoilevan jonkun nurkan takana, odottaen hänen kulkevan ohi ja sitten kamppaavan hänet. Pihalla Renate Mendes kenties iskisi kyntensä häneen, tai pahempaa. Bethillä oli hämmentävän huonot suhteet kaikkiin tapaamiinsa vampyyreihin.

Paitsi Acarioon. Mutta heidän ihmissuhteensa oli sitä omituisinta laatua. Luultavasti sen takia, että toinen ei ollut ihminen.

Eräänä aamupäivänä lähetti toi Acariolle osoitetun kirjeen. Beth otti sen vastaan, kuten yleensäkin, ajatellen sen olevan Klemensiltä, mutta nimi kuoren päällä ei ollut Klemensin käsialaa.
Tietenkään asia ei oikeasti kuulunut Bethille ja hänen olisi pitänyt vain välittää kirje eteenpäin, mutta se myös tuoksui hyvin naiselliselta hajuvedeltä. Ei sellaiselta hajuvedeltä, kuin mitä neiti Neidermann käyttäisi.

Renate Mendesin hajuvedeltä. Käsiala olisi voinut myös olla hänen.

Hetken mielijohteesta Beth avasi kirjeen. Kuoren sisällä oli hyvin siististi taiteltu nenäliina. Beth levitti sen auki ja huomasi sen olevan punaruskeankirjava kuivuneista veritahroista. Lieni turhaa kysyä kenen verta se oli.

Hänen olisi kai pitänyt välittää viesti avattunakin Acariolle. Kirjevarkaus oli kuitenkin rangaistava rikos, mutta nenäliina inhotti häntä niin, että hän tunki sen takkaan ja yritti unohtaa koko jutun.

Kului taas muutama päivä ja sitten posti toi paperiin käärityn viinipullon - Bethille. Sen mukana ei ollut mitään viestiä, mutta Beth oli varma sen olevan Klausilta. Kuka muukaan lähettelisi hänelle alkoholia?
Hän avasi pullon kirjastossa ja kaatoi itselleen hymyillen lasillisen, kun Acario käveli sisään.

”Hyvää iltaa, sir”, Beth sanoi ja piilotti pullon ja lasin selkänsä taakse. Hän nojasi kirjoituspöytään hyvin huolettoman oloisesti.

”Iltaa”, Acario sanoi. Hänen tukkansa oli hieman märkä, joten kai hän oli tullut pihalta. Siellä satoi räntää. ”Miten voitte?”

Beth sipaisi kaulaansa.
”Kiitos, hyvin.”

”Viiniäkö te piilottelette?”

Oli hieman kiusallista jäädä salailusta kiinni. Ei Beth muuten, mutta kun Acario ei pitänyt yhtään hänen juomisestaan, vaikkei hän juonutkaan paljoa, tai edes usein. Vain rentouttaakseen itseään, jos stressiä oli liikaa. Niin kuin nyt.
”Lahja Klaus Fertigiltä”, Beth sanoi.

”Oletteko te varma ettei hän yritä kosiskella teitä?”

”Ei yritä.”
Acario nyökkäsi hyväksyvästi. Beth katsoi toiseen suuntaan, ettei olisi pyöräyttänyt silmiään.

Acario tuli hänen lähelleen ja nosti lasin pöydältä.
”Tämä haisee ihan kuin… Tässä on verta seassa.”

”Se on punaviiniä”, Beth sanoi hölmistyneenä.

”Kyllä minä tiedän miltä punaviini tuoksuu. Verta ja jotain vierasta ainetta. Ehkä syanidia.”

”Mitä?”

Acario siemaisi lasista.
”Älkää nyt juoko sitä jos se on myrkyllistä!” Beth älähti. Acario sylki viinin takaisin lasiin.

”Minä vain maistoin. Veri ei ainakaan ole ihmisverta. Eikä minun vertani. Ehkä tuttua kuitenkin. Te ette juonut tätä vielä, ettehän?” Acario kysyi nopeasti. Beth pudisti päätään.
”Hyvä.”

Hän avasi ikkunan ja kylmä viima pääsi hetkeksi sisälle. Beth luuli Acarion heittävän pullon menemään, mutta hän kaatoikin vain viinin pois.
”No niin”, Acario sanoi, ja viittasi Bethiä istuutumaan. ”Yrittääkö Klaus Fertig tappaa teidät?”

”Ei se varmaan ollut häneltä”, Beth puolusteli. Hänen tuolinsa keikkui.
”Minä vain oletin niin, kun en keksinyt ketään muutakaan, joka lähettäisi minulle lahjoja.”

”Tuleeko mieleenne ketään ei-ihmisiä, joiden kanssa olisitte huonoissa väleissä?” Acario kysyi, mutta jatkoikin ennen kuin Beth ehti vastaamaan. ”Minä kysyn vain muodon vuoksi. Ilmeisesti neiti Mendes ei ottanut uhkaustani kovin vakavissaan.”

Tässä kohtaa Beth olisi voinut kertoa nenäliinasta, mutta hän ei ollut kovin halukas tunnustamaan tekemisiään. Sitä paitsi, Acario oli muutenkin jo huonolla tuulella. Acarion mielialan vaihdokset ennemminkin tunsi ilmassa kuin näki kasvoilla.

”No ettekö te käskeneet häntä pysyä poissa täältä?” Beth huomautti, mutta Acario mulkaisi häntä vaientavasti.

”Älkää te olko hänen puolellaan”, Acario sanoi synkästi ja Beth säpsähti hieman. Ei kai hän nyt puolustelisi sitä naista sen jälkeen, kun --
”Hae Crewe. Ei kun älä hae sittenkään. Me lähdemme nyt tapaamaan neiti Mendesiä.”

Mutta kun minä en halua, Beth ajatteli. Sillä ei ollut väliä. Hän lupasi itselleen, ettei enää koskaan joisi muuta kuin vettä vain.

~*~

Acario pysäytti kiesit tielle neiti Mendesin talon eteen. Hän nousi pois ja Valentine kiinnitti hevosen paaluun, vilkuillen vähän väliä hermostuneesti taloa kohti.

”Puhutteko te vai minä?”

”Minä voin jäädä tänne vahtimaan hevosta, sir.”

”Ette voi”, Acario vastasi. ”Meitä odotetaan.”
Valentine seurasi hänen perässään pihaan.

Renate Mendes seisoi kotiovensa edessä, pitkään shaaliin kääriytyneenä.
”Iltaa, lordi Dwyre.”

”Hyvää iltaa, neiti”, Acario sanoi, ja kosketti hattuaan.

”Näen, että neiti Valentine on seurassanne. Ilmeisesti lahjani ei tavoittanut häntä ajoissa.”
Neiti Mendes kosketti kasvojaan viattomasti ja katsoi sitten Valentinea.
”Sinun takkisi jäi tänne viimeksi. Lähdit niin kovin kiireellä.”

Acariokin vilkaisi Valentinea, joka ei näkynyt pitävän huomiosta yhtään. Acario puhutteli neiti Mendesiä uudelleen, jättäen huomautuksen takista ihan omaan nojaansa:
”Minä olen sanonut, etten hyväksy sitä, että lähestytte ketään minun talouteeni kuuluvaa. Miksi te väkisin haastatte riitaa kanssani?”

”Te olette sanonut? Niin, tai pikemminkin käskitte Edgarin kirjoittaa minulle. Minä melkein söin teidän pikku rakastajanne ja te ette vaivaudu edes kohtaamaan minua kasvokkain?”

Acario tuskastui.
”Ettekö te voi vain pysyä erossa minusta ja hänestä? Etsikää joku toinen ihminen, tämä on minun.”
Hän katsahti vielä nopeasti Valentinea, ettei tämä vaikkapa pudistellut päätään hänen selkänsä takana.

Renate Mendes nauroi.
”Älkää imarrelko itseänne. Minä olen nähnyt millaisia arpia hänellä on ennestään. Millaisella sudella on sellaiset hampaanjäljet, kuin millainen arpi hänen ranteeltaan löytyy? Minä olisin tehnyt palveluksen hänelle viemällä hänet turvaan teiltä.”

”Oi, eivät ne ole minun hampaanjälkeni”, Acario sanoi. Tästä tulisi varsin mielenkiintoinen keskustelu, jos hän pääsisi mainitsemaan Leonin.

”Ei hänellä ole muita. Jos ette ole purrut häntä, ei teillä voi olla mitään omistusoikeuttakaan. Tiedättekö, jos olisitte kohdannut minut kunnolla kirjeen sijasta, olisin saattanut antaa asian olla. Tai edes nenäliinan jälkeen. Mutta ei, te vain oletatte, että voitte noin vain sivuuttaa minut.”

Minkä nenäliinan? Acario katsahti jälleen Valentinea, joka pudisti päätään jähmeästi.
”Ihan sama. Olen kuunnellut tarpeeksi höpötystänne. Te palaatte nyt taloonne, ja pakkaatte. Sitten muutatte pois, kauas pois. Minä palaan ylihuomenna tarkastamaan, että olette lähtenyt. Jos olette yhä jossain lähistöllä, tapan teidät.”

Valentine hätkähti ja neiti Mendesin kasvot vääristyivät raivosta. Acario ei kuitenkaan antanut neidille tilaisuutta avautua tuntemuksistaan.
”Teidän on ihan turha kuvitella taistelevanne minua vastaan, ja toivoakseni tiedätte sen itsekin. Lipaston jalkaako te siinä hyväilette shaalinne kätköissä? Olisi varmaan todella kiusallista kuolla omaan aseeseensa.”

Renate Mendes tärisi vihasta. Hän ei sanonut mitään, mutta heti kun Acario oli saanut sanottavansa loppuun, neiti Mendes heitti vaarnansa kohti Valentinea, hirvittävällä voimalla

Acario työnsi Valentinen edestä, ja veti kätensä pois juuri ajoissa. Vaarna suhahti hänen sormiensa lomitse ennen kuin Valentine oli edes ehtinyt koskettaa maata. Sitten se kalahti kivetykselle kauempana.

Hiljaisen sekunnin ajan he kaikki tuijottelivat toisiaan vihaisina.
”Teillä onkin pakkaamista edessänne. Hyvää yötä”, Acario sanoi tyynesti.
Kuului pamaus, kun ovi paiskattiin kiinni.

*

[Lavande]

Tapahtunut tähän mennessä:
Beth tivaa Klausilta selvyyttä hänen ja Charlotte de Beurren suhteesta. Renate Mendes ei ole valmis myöntämään tappiotaan, vaan lähettelee pieniä, vaarallisia lahjoja Erlebergiin. Kun Beth melkein juo myrkytettyä viiniä, hän ja Acario lähtevät neiti Mendesin luo selvittelemään tapahtunutta. Renate saa vihdoin käyttöä pitkään vaalimalleen lipastonjalalle. Acario uhkaa tappaa hänet, jos hän ei lähde pois. Päiväkirjassa Valentine kertoo koko tarinansa Acariolle (muttei päiväkirjalleen) ja pyytää apua. Acario kieltäytyy.

19. luku
Pyhä

Sattui. Beth irvisti kivusta. Renate Mendes oli juuri poistunut näyttämöltä, mutta hän makasi edelleen maassa, ruhjeilla ja rikki. Joka paikkaan sattui. Hän yritti nousta istumaan, mutta käsi ei pitänytkään painosta.

”Minä olen niin kovin pahoillani”, joku sanoi. Acario. ”Tai en kuitenkaan niin pahoillani. Voisittehan te olla kuollutkin.”
 Acario oli kumartunut hänen viereensä ja auttoi hänet ylös.

”Te tönäisitte minua aika lujaa”, Beth sanoi ja katsoi kuraisia vaatteitaan. Hänen vaatekaappinsa oli huvennut viime päivinä huolestuttavasti.

”Niin tein. Anteeksi. Mutta voisitte myös maata maassa, yltä päältä mudassa vaarnan sojottaessa rintakehästänne!”

Ai se oli oikein vaarna. Beth oli pitänyt sitä vain lentävänä halkona.

”Mennään kotiin. Te olette ihan pian kunnossa taas.”
Acario puhui lähinnä itselleen.

Beth poimi kivetykselle päätyneen kepakon mukaansa. Polvien taivuttaminen sattui.
”Minun käsivarteni saattaa olla murtunut.”

Acarion ilme synkkeni. Kotimatka taittui hyvin vaitonaisesti.
”Näytä sitä kättä”, Acario sanoi kun he olivat jo kotona. Beth nousi portaita päättäväisesti ja vaivalloisesti kohti huonettaan, ja Acario seurasi häntä yhtä päättäväisenä ja hyvin vaivatta.

Vahingoittunut käsi oli oikea. Beth ei saanut vasemmalla kädellä auki edes huoneensa ovea. Jotta tilanne olisi mahdollisimman kiusallinen, hän sai tuskin nypittyä takin yltään. Acario tarjoutui jopa auttamaan riisuutumisessa, mihin Beth kieltäytyi hyvin jyrkästi. Hän ei halunnut pohtia sitä ideaa yhtään pidemmälle.
Acario kääri kuitenkin hänen hihansa. Se oli turhaa pikkutarkkuutta vaativa toimenpide. Sitten hän tunnusteli käsivartta, minkä ajan Beth yritti olla hiljaa ja paikallaan. Se osoittautui hyvin työlääksi.

Käsivarsi oli hieman omituisessa kulmassa. Acario yritti vääntää sen oikeaan asentoon ja Beth pyörtyi.

Kun hän tokeni, hän makasi jo sängyssään peiton alla. Acario istui vieressä ja piti kättään Bethin otsalla. Viileys tuntui jumalaiselta.
”Ja koko jutun ironia on, että lopulta minä satutan teitä.”

Bethistä siinä ei ollut mitään huvittavaa. Häntä enemmänkin kiusasi tieto siitä, että nimenomaan Acario oli tönäissyt häntä. Sitten hän muisti ’vaarna rintakehässä’ -vertauksen ja päätyi siihen, että oli vielä voiton puolella.
”Se on murtunut?”

”On, ja hyvin huonossa asennossa. Korjataan se huomenna. Älkää käyttäkö sitä päivän aikana. Teillä on myös paljon ruhjeita.”

Siihen oli hankala keksiä mitään vastausta. Kun Acario oli lähtenyt, Beth huomasi olleensa tajuton niin kauan, että Acario oli ehtinyt kohteliaasti riisumaan hänen housunsa ja kenkänsä.

~*~

Ystäväni Acario,

Kiitos pitkästä kirjeestäsi. Olen kokenut täällä melkein uskonnollisen herätyksen. Minä ja kaunis naapurini käymme säännöllisesti kirkossa. Hän on erityisen kiinnostunut minun uskonnollisista ajatuksistani. Hänestä minä olen suurenmoinen - enkä halua kuulla mitään ivallisia kommenttejasi tähän!

Todella harmillista jos minun täytyy olla se, joka selittää tämän sinulle, mutta olen melko varma, että vähintäänkin puolen sataa henkilöä kantaa kaunaa sinua kohtaan. Joten, jos epäilet salaliittoa olet luultavasti täysin oikeassa. Tosin oletettavasti näistä viidestäkymmenestä vähintään neljänkymmenen pitäisi olla niin viisaita, etteivät väkisin haastaisi riitaa kanssasi.

Kaikella kunnioituksella, mutten voi ymmärtää miten jaksat vaivautua yhden ihmisen suhteen noin paljon. Enkä todellakaan ymmärrä mitä näet hänessä. Jos sallit, tuon sinulle pohjoisesta kolme paljon kauniimpaa ja herkullisempaa tyttöä mukanani - kenties jopa naapurini!

Suunnittelen jälleen matkaa etelään. Vuokralaiseni toivoi läsnäoloani, ja luultavasti suuntaan sinne helmi- tai maaliskuussa. Tulen sitten keväämmällä Erlebergiin.

Sain tässä hiljattain varsin mielenkiintoisen ja päättömän kirjeen. Eräs nuori herra tilasi minulta Decameronen. Kirje tuli siltä suunnalta, joten oletan asian liittyvän sinuun. Miksi olet mainostanut minua kirjakauppiaana? Koska kirjeessä oli rahaa, lähetin oman Decameroneni. Minulla ei ole täällä paljoa kirjoja, joten toivoisin etten saa enempää pyyntöjä miltään Bereiteilta.

Sinun, jne.
K

~*~

Seuraavana päivänä joka paikkaan sattui niin paljon, ettei Bethin tarvinnut pelätä rasittavansa kättä liikaa. Hän makasi vain paikoillaan mahdollisimman liikkumatta. Hengittäminenkin oli jo melko vaativaa. Huolestunut ja utelias rouva Näher koputti oveen iltapäivällä ja tuli tarkistamaan josko hän oli elossa.

Beth selosti kaatuneensa pahasti edellisenä iltana ja rouva vain nyökkäsi. Kenenkään ei kannattanut tehdä lisäkysymyksiä. Illalla Acario tuli Crewen kanssa. Crewe hymyili niin säteilevästi, että Beth tiesi edessä olevan jotain kivuliasta.
   
Acario ’korjasi’ käden monen veitsen, luiden liikuttelun, lastojen ja siteiden avulla. Beth olisi huutanut kivusta ja rimpuillut pois, ellei Crewe olisi ystävällisesti pitänyt häntä paikoillaan ja kättä suun edessä. Onneksi jossain vaiheessa hän taas menetti tajuntansa.
Kun Acario oli valmis, hän ajoi Crewen pois ja istui sängyn reunalle.
”Minä kirjoitin Klemensille tänään. Hän luultavasti lähettää jotain lääkettä kipuun.”

Beth taisteli hiljaa halua oksentaa vastaan ja toivoi olevansa niin humalassa, ettei tajuaisi mistään mitään. Acario laski kätensä hänen terveelle kädelleen.
Hänellä on huono omatunto, Beth ajatteli. Acario harvoin koski häntä ihan muuten vaan.
”On tässä melkein hyväkin puolensa”, Acario sanoi yllättäen. ”Voin ainakin olla varma, ettet katoa mihinkään sillä välin, kun neiti Mendes jättää hyvästit Verdenille.”

”Niin”, Beth sanoi. ”Tai sitten hän tulee tänne ja tuikkaa talon tuleen.”
Sillä hetkellä Beth vihasi melko voimattomalla tavalla Acariota kaiken kivun takia.

Acario silitti hänen kättään hajamielisesti.
”Oi, enpä usko… Hän ei riskeeraisi Crewen henkeä, eikä Crewe minun.”

”Miksei?” Beth kysyi. Pahoinvointi alkoi väistyä.

”Minä olen ylin auktoriteetti hänen elämässään.”

Beth vastusti kiusausta pyöräyttää silmiään.
”Ei, vaan miksei Renate Mendes vahingoittaisi Creweä?”

”Ai… Hän ja Crewe olivat suhteessa.”

”Missä suhteessa?” Beth kysyi, vaikka olisihan hänen pitänyt arvata.

”Hyvin fyysisessä.”

Kuvottavaa uutta tietoa. Beth oli melko varma, että olisi tajunnut pysyä erossa Mendesistä, jos olisi tiennyt tämän olevan niin läheisissä väleissä Crewen kanssa.  Ja eikö kukaan enää kunnioita pyhää avioliittoa, hän kysyi itseltään nyrpeänä.
”Aiotteko te oikeasti… tappaa hänet jos hän ei ole lähtenyt?”

Acario vain nyökkäsi.
”Vaikka hän on nainen?” Beth varmisti.

Acario kohautti olkiaan.
”Minä olen suuri tasa-arvon kannattaja.”

Beth rypisti otsaansa. Nyt oli järkevää vaihtaa puheenaihetta.
”Kauanko minun paranemisessani menee?”

”Jonkin verran aikaa. Te olette niin heikko.”

Ei mitenkään piristävä vastaus.
”En minä ole heikko.”

”Kyllä te kovasti vaikutatte heikolta. Teidän pitäisi vahvistua.”

”Kai minä tulisin vahvemmaksi jos pystyisin! Jos minulla olisi yksikin keino, niin tarttuisin siihen!” Beth kivahti.

Acario hymyili ja veti hihaansa ylös.
”Sovittu. Juokaa minusta.”

Melkein kuin ansa, Beth mietti. Hän ei pitänyt tällaisesta, että piti miettiä sanomisiaan liiaksi.
”Miksi te haluatte, että minä..?”

”Koska minäkin haluan, että teistä tulee vahvempi.”
Kai se kävi järkeen.

”Miksi minusta tulisi vahvempi, jos..?”
Lauseiden loput kuolivat pois sovinnaisuudesta.

”No tuskin teistä tulee varsinaisesti voimakkaampi. Mutta paranette nopeammin.”

”Miksi?”

Tähän kysymykseen Acario ei selvästikään olisi halunnut vastata.
”Koska se on minun vertani. Kun minä loukkaannun, se korjaa vahingoittuneen osan. Kun se eksyy teidän verenkiertoonne, se korjaa mitä pystyy.”

Jotain jäi sanomatta. Jotain tärkeää, mutta Beth ei tiennyt enää mitä kysyä, eikä Acario jakanut tietoa ihan noin vain.

”Te olette vihainen”, Acario sanoi, ”Älkää kyselkö enempää. Purkaa minua.”

Beth katsoi ensin edessään olevaa paljasta rannetta ja sitten Acariota. Jälkimmäinen seurasi hänen reaktiotaan hyvin tiiviisti.
”En minä niin vihainen ole.”

”Siinä tapauksessa minä autan teitä”, Acario sanoi ja puri itse rannettaan. Siinä kohtaa oli liian myöhäistä perääntyä. Beth joi, toivoen kivun hälvenevän.

~*~

23. merkintä
Tämä talo on helvetinloukku.

Ensinnäkin, C, hänen ’poikansa’. Ylimielinen, karu nuori mies, joka luulee itsestään aivan liikoja, eikä pysty tekemään mitään ilman mestarinsa A:n lupaa. Seuraa tätä kuin koiranpentu. Säälittävää!

Ajattelin jopa pitäväni A:sta. Eilen kävimme kuitenkin keskustelun, jonka jälkeen en enää osaa sanoa. Pyysin päästä käymään veljeni luona. Hän hylkäsi idean saman tien. Minun ei edes pitäisi tarvita hänen lupaansa (tosin hänen vaunujaan kyllä tarvitsen). Sanoin, että palaisin, mutta hän vain nauroi uskomatta minua.

Hän kehotti minua luopumaan kostoaikeista ja keskittymään muihin asioihin. Vastasin, ettei se ole niin helppoa. Olin raivoissani. Hän ei ymmärrä, että olen menettänyt ihan kaiken. Se on muuttanut minua enemmän kuin mikään muu. Kostonjano on osa minua, tiukkaan ommeltu osa, eikä sitä noin vain sivuuteta.

Hän kai huomasi vihamielisyyteni, eikä pitänyt siitä yhtään. Hän huomautti, että jos en keksisi mitään muuta syytä elää, minun ei kannattaisi jatkaa eloani. Vastasin, että hän saa kyllä tehdä minulle mitä haluaa, ajallaan, mutta että nyt minulla on muuta tekemistä. Haluan, että joku muukin kärsii.

Olimme pitkän tovin hiljaa ja pelkäsin, että hän purisi minua. Silloin hänellä on kaikki valta, enkä minä pysty ajattelemaan mitään. Ei hän kyllä enää tartu minuun väkisin. Yleensä, häpeäkseni, pidän puremasta, koska silloin en tunne tai muista mitään meidän ulkopuolistamme. Vain pienen annoksen kipua ja sitä toista. Mutta kun olen vihainen, en halua jäädä heti alakynteen.

Lopulta hän katsahti minuun ärtyneesti ja sanoi, että miksen kirjoita veljelleni ja pyydä häntä tapaamaan minua jossain lähempänä. A lupasi tulla mukaan. Myönnyin, sovun vuoksi, vaikka en kyllä tekisi mitään sellaista. En halua, että veljeni joutuu tapaamaan A:n, tai sekaantuu mihinkään tällaiseen.

~*~

Seuraavana päivänä molemmat Fertigit tulivat käymään. Acario oli ilmeisesti kirjoittanut Fertig vanhemmalle. Oli iltapäivä, ja sen takia vierailun järjestelyt vaativat hieman miettimistä. Päiväsaikaan kun ei ollut muuta henkilökuntaa, kuin rouva Näher, Kutscher ja Otto, ja tämän kokoisessa talossa tulisi olla paljon enemmän.

Joten Beth mietti etukäteen ohjeet ja toisti ne varmaan viidesti rouva Näherille.

Pyhäpukuinen Otto saattoi vieraat salonkiin, jossa Beth oli istunut odottamassa lähemmäs toista tuntia. Beth pyysi hyvin kevyeen sävyyn häntä tuomaan heille teetä ja pikkuleipiä ja rukoili samalla silmillään, että heillä olisi teetä tai pikkuleipiä.

”Miten sinä loukkasit itsesi?” Klaus kysyi. ”Putositko hevosen selästä?”

”Minä kaaduin”, Beth sanoi, tarttumatta liioiksi yksityiskohtiin.

Klaus aikoi kysyä jotain lisää, mutta Fertig vanhempi ehti ensin.
”Se näkyy olevan sidottu kunnolla ainakin. Mitä tohtori sanoi?”

”Täällä ei ole käynyt lääkäriä… Lordi Dwyre tuntee hyvin haavat ja luunmurtumat.”
Bethin ääneen hiipi vaarallinen annos ivaa ja asian olisi tosiaan voinut muotoilla paremminkin. Klaus vain nyökkäsi hämmentyneenä, mutta hänen isänsä ymmärsi vastauksesta enemmän.

”Pystyttekö vielä kirjoittamaan sillä?”

”Isä, totta kai hän pystyy! Millainen kysymys tuo on?” Klaus huudahti.

”Aiheellinen”, hänen isänsä vastasi tyynesti. Bethiä vähän harmitti välillä se, kuinka vähän herra Fertig tuntui arvostavan poikaansa.

Oveen koputettiin ja rouva Näher käveli sisään työntäen tarjotinkärryä. Kärryä, jolla oli sekä teetä, että pikkuleipiä. Beth katsahti kattoon kiitollisena.

”Eikö lordi Dwyre ole kotona?” Klaus kysyi, kun he joivat teetä.

”Hän on varattu iltaan saakka”, Beth vastasi. Fertig vanhempi piti selvästi kiertoilmausta huvittavana. Bethiäkin alkoi hymyilyttää. Kerrankin joku toinen ihminen tiesi!

”Klaus lieneekin jo puhunut aiheesta, mutta me olemme lähdössä Leipzigiin keväämmällä, ja olisi hauskaa jos saisimme seuraa.”
Tapa, jolla herra Fertig sanoi ’hauskan’ oli hyvin kuiva.
”Kirjoitin lordille aiheesta. Ehkä välitätte viestin eteenpäin?”

Herra Fertig veti esiin kirjeen ja antoi sen Bethille, joka lupasi toimittaa sen Acariolle.

~*~

Murtunut käsi oli hankala. Ei voinut ratsastaa, kirjoittaa kirjeitä tai tehdä oikein mitään kovin mekaanista. Ei ollut myös mitään järkeä livahtaa Oton kanssa kulman taakse pelaamaan korttia, kun kaikki pikkutarkka toiminta oli niin vaativaa. Otto oli muutenkin kummallinen, Beth huomasi. Tuijotteli vain taivasta tolkuttoman pitkiä aikoja.

Bethin hämmennykseksi kaikki Crewen ’opetuslapset’ kävivät häntä tervehtimässä. Suurin osa ei sanonut juuri mitään, eikä viipynyt kauaa. Tämä tuntui olevan heille joku uskallusleikki. Stefan tosin istui pitkän tovin hänen seuranaan ja huomautteli kaikenlaista Bethin avuttomuudesta ja kuolevaisuudesta. Beth vain nyökkäili.

Toinen joka viipyi hänen seurassaan oli Johanna. He olivat ikään kuin tasoissa: Beth oli iskenyt Johannaa veitsellä (tosin Johanna sanoi, että häntä puukotettiin harmillisen usein ja että hän oli jo oikeastaan tottunut siihen) ja Johanna oli purrut Bethin (Beth ajatteli hänkin olevansa jo melkein tottunut siihen).

Johannalla oli vähän hermostuttava tapa tuijottaa Bethiä tai hänen kaulaansa turhan pitkään, mutta muuten tyttö oli ihan siedettävä. Eräänä iltana Beth istui pihalla, leudosta ilmasta nauttien kun Johanna liittyi hänen seuraansa.
”Sopivatko ihmiset ja vampyyrit sinun mielestäsi hyvin yhteen?”

Johannalla oli tapana sinutella kaikkia.
”Ei”, Beth vastasi. ”Eivätkö vampyyrit yleensä syö ihmisiä?”

”Joten sinun mielestäsi ihminen ei voi rakastaa vampyyria? Tai toisinpäin?”

Beth yritti olla punastumatta.
”Mitä te tarkoitatte?”

”En mitään ihmeellistä. Kunhan mietin. No?”

Toivottavasti tässä ei ole mitään taka-ajatusta, Beth mietti.
”No ei kai sitä loppujen lopuksi voi päättää, että ketä rakastaa.”

Johanna näytti olevan hyvin tyytyväinen vastaukseen.

~*~

30. merkintä
Päiväkirjan kirjoittaminen on jäänyt. Olen pitänyt tätä monet kerrat auki edessäni, mutten ole kuitenkaan osannut kirjoittaa mitään.

En tiedä millä sanoilla puhua näistä asioista, kun mitkään eivät ole sopivia. A on vuoroin lahjonut ja uhkaillut minua keskittymään muihin asioihin, kuin koston hautomiseen. Hän on yrittänyt ylityöllistää minua naurettavilla asioilla, kuten laittanut minut etsimään jotain kirjaa kirjastosta, minkä on ensin kai ottanut pois. Hän jopa yritti saada minut tekemään jotain C:n kanssa. Jos hän olisi tavallinen ihminen, epäilisin hänen välittävän.

Ongelma on, että minä välitän hänestä ja se on täydellinen porsaanreikä hänelle kaikkeen. Tai ehkä minä vain yritän olla ankara. Ehkä hän ei ole niin paha. On ollut hankalaa olla hänen lähellään. Viime viikolla kaikki kuitenkin ratkesi ja kai se oli odotettavissa. Tosin minä uskalsin korkeintaan toivoa.

Oli myöhä ja aioin jo nukkumaan, joten olin pukeutunut sen mukaisesti. Juuri kun aioin sammuttaa kynttilän, A koputti oveen ja pyysi päästä sisään. Minä avasin oven. Me puhuimme jostain, en yhtään muista mistä, koska se oli niin hirveää teeskentelyä. Jossain vaiheessa minä kuroin askelen lähemmäs ja laskin käteni hänen kädelleen. Se riitti sinetiksi.

Siinä ei ole mitään samanlaista, kuin kihlattuni kanssa. Toisella kerralla minä vastustelin muodon vuoksi, vedoten kaikenlaisiin siveysasioihin, joiden ajattelin liittyvän aiheeseen. A vastasi, etten voi alkaa odottaa lasta hänelle, eikä minulla oikeasti muita huolia ollut.

Miten jokin niin sopimaton ja kielletty voi olla näin kivaa.

~*~

Beth läimäisi päiväkirjan kiinni terveellä kädellään. Hänen kasvonsa olivat vaihtaneet väriä niin tiuhaan lukemisen aikana, että nyt hän ei enää tiennyt mikä tunne kuului päällimmäiseksi.

Acario oli tappanut rakastajattarensa. Beth ei osannut päättää mikä siinä oli pahinta, kun se oli niin monella tasolla väärin. Loppujen lopuksi hän totesi vain itsekseen, että jos hän laskisi kätensä Acarion kädelle se tuskin sinetöisi yhtään mitään.

*

A/N: Näemmä tässä tarinassa kaikilla muilla kuin Bethillä käy flaksi...

[Lavande]

Tapahtunut tähän mennessä:
Bethin murtunut käsi hidastaa hieman elämää. Herra Fertig kutsuu Bethin ja Acarion mukaan Leipzigin vierailulleen. Beth ja Johanna keskustelevat rakkausasioista. Bethille selviää Acarion ja Valentinen olleen rakastavaisia.

20. luku

Tammikuun loppu ja helmikuu matelivat ohitse hämmentävän rauhallisina. Beth päätteli Renate Mendesin lähteneen lopullisesti ja oli erittäin kiitollinen siitä. Ehkä hän vielä joskus uskaltaisi poistua pihasta yksin ilta-aikaan!

Beth oli ajatellut välttelevänsä Acariota loppuelämänsä, mutta se ei ollutkaan niin helppoa, kun he kerran asuivat samassa talossa ja Acario oli hänen työnantajansa. Hän onnistui kyllä pakoilemaan Acariota melkein viikon, mutta sitten he sattuivat käytävälle samaan aikaan, eikä Bethin onnistunut rammalla kädellään avata mitään ovista tarpeeksi nopeaksi kadotakseen näkyvistä. Sitä paitsi, hän tarvitsi apua käden kuntoon saamiseen.

Oli melko väärin, että käsivarren sai kyllä murrettua kolmessa sekunnissa, mutta sen paraneminen vaati moninkertaisen määrän aikaa ja vaivaa. Beth ajatteli paranemista edistävän sen, että hän eli nykyään niin terveellisesti: hän ei ollut koskenutkaan alkoholiin neiti Mendesin lähettämän pullon jälkeen. Tosin sillä saattoi olla jotain tekemistä sen kanssa, ettei hän saanut viinipulloja auki yhdellä kädellä…

Maaliskuun ensimmäisellä viikolla Acarion ja Bethin oli määrä lähteä Leipzigiin Klausin ja herra Fertigin kanssa. Kävi kuitenkin niin, että herra Fertigin piti lähteä matkaan paria päivää aikaisemmin, ja hän vaati poikansa mukaan. Joten loppujen lopuksi samoissa vaunuissa istuisi vain Beth ja Acario. Siitä ei voi seurata mitään hyvää, Beth ajatteli.

Crewe oli tehnyt suuren osan matkavalmisteluista. Ikävä kyllä hän ei ollut vaivautunut avautumaan järjestelyistä Bethille, joka kuitenkin epäili viime kädessä joutuvansa vastuuseen kaikesta.

Crewe soitti fortepianoa kun Beth tuli saliin. Kello oli hieman yli kahdeksan ja raskaat sävelet täyttivät huoneen. Beth odotti takan ääressä kohteliaasti siihen saakka, että Crewe sai kappaleen soitettua loppuun (ja hän olisi voinut vannoa, että Crewe oli nuottien viimeisellä sivulla kun hän tuli sisään, mutta yhtäkkiä nuotteja olikin jäljellä kuuden sivun verran).

Kuului pamaus, kun Crewe sulki koskettimet.
”No mitä nyt?”

Beth odotti muutaman sekunnin ennen kuin vastasi, vaikuttaakseen hieman arvokkaammalta.
”Minä haluaisin kuulla matkajärjestelyistä. Tiedättehän, minä kuitenkin matkustan hänen korkeutensa kanssa.”

Crewe ei hätkähtänyt.
”Tietenkin. Pitäähän mestarin syödäkin.”
Beth oli siirtynyt nojailemaan pianoa vasten sillä aikaa kun Crewe haki papereita ja jonkun paksun kirjan.
”En tosin oleta teidän enää palaavan elossa kotiin.”

Sitten hän pudotti kantamuksensa Bethille. Crewe kuitenkin unohti heikon, vielä paranemisvaiheessa olevan käsivarren. Beth ei ehtinyt reagoida, ennen kuin kirja litisti hänen kätensä pianoa vasten. Sen sijaan hän olisi kyllä huudahtanut äkillisestä kivusta, ellei Crewe olisi peittänyt hänen suutaan.

”Hiljaa nyt!”
Crewe näytti olevan ainakin harmistunut, jollei pahoillaan käden takia.

”Minä vihaan teitä”, Beth sihisi riuhtaistuaan itsensä kauemmas. Käsivarressa sykki palava kipu. ”Jumalan tähden kun en olekaan koskaan ketään niin halveksinut, kuin teitä. Oi kunpa kuolisitte pois!”

Crewe raivostui.
”Varokaa sanojanne, tai väännän terveen kätennekin poikki.”

Uhkailulla ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä. He tuijottivat siinä toisiaan murhaavasti hetken aikaa, jonka jälkeen Beth poimi kirjan ja paperit terveellä kädellään ja Crewe marssi salista pois.

~*~

42. merkintä
Minä olen hullu. Tajuan sen nyt.

A juo minusta liikaa. Minulla on puremajälkiä joka puolella vartaloani ja ihan turhia naarmuja, koska hän vain pitää verestä niin paljon. Pahimmillani olen ollut niin heikko, etten ole jaksanut nousta sängystä päiväkausiin. Se ei näy haittaavan häntä.

Ajattelin, että asialle pitää tehdä jotain. Kuukausi sitten ehdotin juhlien pitoa. Tanssiaisten! Ajattelin, että sitten hänellä olisi ainakin hetken ajan täällä paljon ihmisiä, joista valita. Ettei hänen tarvitsisi lähteä minnekään. Kysyin, josko verta voisi jotenkin laittaa säästöön, vaikka pulloihin tai tynnyreihin. Hän vastasi, ettei se niin toimi, mutta että idea oli kyllä hyvä.

Tanssiaiset pidettiin ja hetken aikaa tämä talo oli niin elossa kuin ikänäkään. A oli henkeäsalpaavan komea, C:kin oli melko hyvin puettu ja minussakaan ei ollut kaiketi mitään vikaa. Pidin tilannetta silmällä sillä aikaa kun A poistui sivuun jonkun kanssa. Valehtelematta se oli raskasta ja kamalaa, mutta yritin pitää mielessä, että viime kädessä me kaikki hyödymme siitä (paitsi tietenkin hänen uhrinsa, mutta mitä minä tuntemattomista välittäisin).

Seuraavan viikon me olimme kaikki hyvällä tuulella. Yhtenä iltana kuitenkin minä ja C leikillämme nahistelimme A:n asekokoelman floreteilla. Se oli typerää. Yhtäkkiä A avasi oven ja minä käännyin katsomaan häntä, jolloin C puhkaisi vasemman silmäni.

Hän sanoi, että se oli vahinko, mutta A näytti epäilevältä. Minä menin paniikkiin, enkä meinannut saada henkeä. Sattui niin ja pelkäsin sokeutuvani. A vei minut syrjemmälle ja ollessamme kahden hän sanoi, että silmän voi vielä pelastaa. Olin niin helpottunut, että olisin varmaan lupautunut surmaamaan jonkun, jos hän olisi pyytänyt. Hän valutti vertaan sokeaan silmäkuoppaani ja sitoi päälle siteen. Sitten hän riisui paitansa, liivinsä ja takkinsa, piirsi kynnellään ristin kaulalleen ja käski purra niin kauan, että saisin kunnolle verta. Hän sanoi kertovansa, koska minun kannattaisi lopettaa.

Tein niin kuin A käski, koska luotan häneen. Seuraavana iltana heräsin sängystäni ja riisuin siteen silmäni ympäriltä. Pystyin taas näkemään! Olin hämmästynyt, varsinkin kun huomasin, kuinka paljon paremmin näen nyt vasemmalla silmällä kuin mitä oikealla. Kiitin A:ta kaikilla keinoilla, mitä suinkin keksin ja ajattelin rauhan taas palanneen.

Kului taas viikko ja A joi jälleen vapaasti minusta. Nukun päivät ja herään kun hänkin herää, tosin eri huoneessa, eri sängyssä. En jaksa tehdä mitään. Olen käynyt pari kertaa lyhyillä kävelyillä, mutta se on tuntunut kuin koitokselta, vaikka olisin vain kiertänyt pihan.  En muista koska olisin viimeksi ollut jalkeilla auringon vielä paistaessa.

Teen kaiken, mitä hän pyytää. Hän voisi pakottaakin minut, mutta siihen ei ole koskaan tarvetta. Olen ollut niin sekaisin… Viime viikolla A ilmoitti lähtevänsä lyhyelle matkalle, käyvänsä tapaamassa jotain ystäväänsä. Olisin halunnut hänen ottavan minut mukaansa, mutta hän hymyili vain ja sanoi ettei uskaltaisi. Eilen hän lähti ja olen ollut murheen murtama. En malttaisi lähteä ikkunan äärestä, vaikka tiedän, ettei hän palaa pitkään aikaan.
Tämä on järjetöntä.

~*~

Beth halusi nukkua varastoon siltä varalta, että matkalla olisi kiire. Klemensin lähettämä unilääke oli loppunut ja Beth murehti siksi joka ilta josko painajaiset palaisivat. Ehkä lääke silti vaikuttaisi vielä jonkin aikaa. Klemens oli alun perin halunnut Bethin ottavan lääkettä Acarion univaikeuksien takia, mutta Beth ei vieläkään ihan ymmärtänyt missä vaiheessa Acario muka olisi kärsinyt mistään ongelmista nukkumisen suhteen tai olivatko ne kohentuneet mitenkään.

Seinän takaa kuului napakkoja kopahduksia. Joku pelasi siellä biljardia.
”Miksi teidän unettomuuttanne piti hoitaa niin salamyhkäisesti?” Beth kysyi heti suljettuaan oven takanaan.

Acario kohottautui biljardipelistään ärsyyntyneen näköisenä. Hän oli käärinyt hihansa ylös ja hänen takkinsa lepäsi penkillä seinustan vierellä.
”Hyvää iltaa teillekin, Valentine. Tiedättekö, minä muistan vielä ajan kun olitte edes jokseenkin hyväkäytöksinen.”

Beth siirsi painoaan jalalta toiselle kiusaantuneena. Ehkä hänen olisi pitänyt tarkistaa millä tuulella Acario oli, ennen kuin alkoi utelemaan.
”Miksei Klemens puhunut unilääkkeistä yleisesti teidän kuullenne? Miksi hän hakeutui kahden minun seuraani?”

”Herra Klemens”, Acario korjasi terävästi. ”Miksiköhän miehet haluavat olla kahden naisseurassa?”

Nyt edettiin heikoilla jäillä, mutta koska Beth ei osannut hoitaa asioita tyylikkäästi hän päätti olla välittämättä Acarion kommenteista.
”En minä ole koskaan huomannut, että teillä olisi ollut nukahtamisvaikeuksia.”

”Ongelma oli enemmänkin unen laadun suhteen.”
Acario laski köön pöydälle, ilmeisesti luovuttaen pelinsä suhteen.

”Nukuitteko te huonosti? Muttette kärsi siitä enää?”

”Te kyselette nyt turhan henkilökohtaisia ilman mitään näkyvää syytä.”
Acario oli ilmeisen haluton vastaamaan suoraan.

Bethillä ei ollut antaa mitään hyvää syytä ja hän mietti oliko mennyt liian pitkälle. Mutta hän ei koskaan tiennyt mitään syytä mihinkään ja maailma pyöri eteenpäin hänen ikinä ymmärtämättä mitä asiat merkitsivät ja mihin he olivat menossa.
”Olkaa niin kiltti ja sietäkää minun kysymyksiäni. Menen sitten pois.”

”Nukkumaan?”
Sekin oli melko pistävästi sanottu. Acarion mielestä oli täysin turha mennä nukkumaan ennen aamuyön tunteja.
”Jollen minä päästäkään teitä?”

Hän on tavallista synkempi tänään, Beth ajatteli.
”Voin pitää teille seuraa. Haluaisitteko lähteä ulos, sir? Siellä on pilvetöntä ja kuu loistaa kirkkaasti.”

Voisi olla kivaa käydä Acarion kanssa kävelyllä, vaikka heidän kävelytapansa oli yleensä sellaista, että kun Acario käveli, Bethin piti hölkätä pysyäkseen perässä.

”Mikä ettei. Mennään katsomaan sitä katolle.”

Eikä Beth saanut vastausta yhteenkään kysymykseensä.

~*~

43. merkintä

Jotain kamalaa on tapahtunut.
Kaksi päivää hänen lähtönsä jälkeen heräsin päivällä. Nousin ja puin, suunnaten pihalle. Vasempaan silmään särki jo silloin, ja peitinkin sen kädellä. En ajatellut sen olevan mitään sen ihmeempiä. En ollut ehtinyt edes ulko-ovesta, kun jouduin pysähtymään. Auringonvalo poltti silmiäni ihan hirveästi, ihan kuin joku olisi kaatanut kuumaa öljyä päälleni. Vetäydyin kauhuissani sisälle, ulvoen tuskasta.

Illalla kysyin C:ltä silmästä, koska ei ollut ketään muutakaan. Hänen mielestään oli joka tapauksessa tyhmä idea mennä ulos päivällä. Se tuntui minustakin tyhmältä idealta. Aloin kuitenkin myöhemmin kyseenalaistamaan ajattelutapaani.

Miksen muka voisi mennä ulos valoisaan aikaan? Sen pitäisi olla maailman luonnollisin asia.

Huomaan vasta nyt, että olen muuttunut - liikaakin. Minulla on vieraita ajatuksia, sellaisia, joita kenelläkään ihmisellä ei tulisi olla. Veren juominen ei vaikuta oudolta ja inhoan lähinnä omia, kaiken hyväksyviä reaktioita, kuin suoranaisesti asioita, jotka lapsikin tietää pahoiksi.
En aio luovuttaa. Heti seuraavana pilvisenä päivänä menen kaupungille hoitamaan asioita.

~*~

Katolla oli tasanne, jonne pääsi ullakon kautta pieniä portaita pitkin. Napakka tuuli tervehti heitä ja Beth oli melko varma sydämensä pettävän. Tasanteella oli kyllä kaiteet, mutta ne näyttivät hyvin huterilta. Pudotus oli hirvittävä, mutta toisaalta oli jännittävää olla niin korkealla.

”En ole ollut täällä pitkään aikaan. Kun talo oli vielä uusi, tapasin tulla tänne usein istumaan. Rakennutin tasanteen ja portaatkin sitä varten.”
Beth ei sanonut mitään, vaan mietti miten ihmeessä Acario oli noussut katolle sitä ennen. Hän ei kuitenkaan kysynyt, jos se vaikka olisi liian henkilökohtaista.

Vaikka ylhäällä horjuminen oli turvatonta, sieltä näki pitkälle, puiden yli, ja taivaan hyvin laajana.
Acario seisoi kaiteen vieressä, selin Bethiä kohti.

”Katto on aika huonossa kunnossa”, Beth kommentoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Hän katsahti kaihoisasti Acarion päällystakkia.
Paikalla seisoessa tuli nopeasti kylmä.
Hän käveli vastakkaiselle reunalle ja nojasi kaiteeseen kevyesti. Acario tuijotti yhä hiljaa pimeyteen.

Silloin tuuli äityi rajuksi puuskaksi. Beth haki tukevampaa asentoa, mutta pitkään hoitamattomina olleet liuskekivet olivat sammaloituneet ja todella liukkaat. Beth horjahti koko painollaan kaidetta vasten. Kaide antoi periksi.

Beth kaatui taaksepäin. Hän ei jälkeenpäin muistanut oliko huutanut, mutta jotain ääntä hänen oli täytynyt pitää, sillä Acario kääntyi ympäri hyvin nopeasti. Beth ehti pelkäämään, että Acario ei tekisi mitään ja hän vain tipahtaisi. Hän ehti myös hämärästi ymmärtämään, ettei Acario pystyisi auttamaan häntä. Välimatkaa oli liikaa ja tähdet kiisivät jo hänen näkökenttänsä poikki.

Hän putosi.

Acario sai kuitenkin kiinni Bethin liivin helmasta. Pienen hetken Beth roikkui ilmassa, omituisessa kaarevassa asennossa ja sitten Acario veti hänet takaisin tasanteelle. Hän lysähti maahan Acarion jalkojen juureen ja Acario polvistui hänen viereensä. Tämä näytti yhtä säikähtäneeltä kuin mitä hän kuvitteli itsensä näyttävän ja se teki tilanteesta jotenkin pelottavamman. Bethin sydän takoi hurjaa vauhtia. Hän sulki silmänsä hetkeksi saadakseen hieman yksityisyyttä.

 Olisin voinut kuolla, hän ajatteli. Taas.

Voisi olla melko masentavaa kuolla nuorena katolta tippumiseen ikävän tuulenpuuskan takia, kun selvisi elämästä tusinan ikävän vampyyrin kanssa.

Kun Beth avasi silmänsä, Acario tuijotti häntä edelleen. Silmät levällään, tuulen tuivertaessa hiuksia villeiksi kiemuroiksi ja suu hieman raollaan, kuin sanoakseen jotain.

Kumpikin oli vaiti.

Beth oli arvellut olevansa aika arvoton olento Acarion mielestä ja oli puolustellut itseään väittämällä vähät välittävänsä kenenkään muun mielipiteestä. Varsinkaan Acarion.
Mutta eihän se ollut niin.

Acario kohotti kätensä koskeakseen Bethin kasvoja. Beth käänsi katseensa kiusaantuneena muualle, ja katui sitä saman tien sillä Acario veti kätensä pois.

"Kyllä minä saisin unta", Acario aloitti, ääni karheana. "En vain halua nukkua."
 Beth käänsi katseensa takaisin Acarioon.

"Näen painajaisia. Tai pikemminkin muistan asioita, joita en välittäisi ajatella."
Kai Acariolla oli paljon kaikenlaisia ikäviä muistoja.

~*~

46. merkintä

Asiat kääntyivät taas päälaelleen. Olin kylillä kalakauppiaan puheilla kun muuan mies pysäytti minut. Hänellä oli minulle kirje veljeltään. Olin unohtanut koko asian.

En uskaltautunut silloin kirjoittamaan asiasta tähän päiväkirjaani, mutta nyt asia tuntuu yhdentekevältä, kun A:kin on poissa.

Muutama kuukausi sitten mietin miten voisin seurata tapahtumia Englannissa. Tapasin tämänpäiväisen miehen kylillä. Turvallisuussyistä hän jääköön nimettömäksi. Hän mainitsi Englantiin lähdössä olevasta veljestään, jolloin minä kysyin olisiko veli kenties halukas ansaitsemaan lisätienestejä tiedustelemalla minulle eräästä tietystä herrasta, ei mitään laitonta tai hankalaa. No hän luonnollisesti oli.

Maksoin hänelle hyvän palkkion ja lupasin lähettää lisää jos hän raportoisi minulle kihlattuni liikkeistä. Hänestä ei kuitenkaan kuulunut mitään pitkään aikaan, joten oletin tulleeni huijatuksi. Ja sittemmin on tapahtunut niin paljon kaikenlaista.

Tänään sain kuitenkin paksun  kirjeen häneltä, jossa oli kuvailtu entisen kihlattuni liikkeet viime kuukausilta hyvin yksityiskohtaisesti. Siellä oli paljon merkityksellistä ja vähemmän merkityksellistä tietoa hänestä, mutta vain yksi seikka minun tarvitsee mainita:
Hän aikoo taas naimisiin.

Hääpäivä on kolmen viikon kuluttua. Yritin puhua itseni ympäri yrittämästä mitään, mutta tuloksetta. En voi sallia hänen huijaavan taas jotakuta tyttöä - minun on pakko tehdä jotain. Hän on likainen, saastainen murhaaja.

Odotan nyt vain, että tulee ilta. Selitän tilanteen lyhyesti Crewelle ja lähden sitten heti matkaan. Acarion arvioituun kotiinpaluun on enää neljä yötä, mutten voi nyt viivytellä. Kirjoitin pienen viestin hänelle, selittäen pääpiirteittäin miksi lähden ja ettei hänen tarvitse olla huolissaan, palaan heti kun olen tavannut morsiamen ja kertonut hänelle totuuden hänen sulhasestaan. Kyllä A luottaa minuun.

Jumala meitä siunatkoon.

Noihin sanoihin päiväkirja loppui. Sen jälkeen oli jäljellä enää tyhjiä sivuja, koska Valentine oli kuollut pois. Bethin oli tullut lukiessa kylmä. Hän ei olisi halunnut lukea koko kirjasta loppuun, sillä välissä oli ollut yksityiskohtaisia kuvauksia Valentinesta ja Acariosta yhdessä, alasti. Mukana oli myös pitkiä sepustuksia lahjoista, joita A oli rakastajalleen antanut. Bethistä tuntui kuin hän olisi urkkinut muiden asioita ja juuri niinhän asia olikin.

Miksei Valentine ollut ottanut päiväkirjaa mukaansa? Ja miksi ihmeessä Acario olisi surmannut Valentinen? Valentinehan oli odottanut Acarion paluuta hartaasti!

Mikään ei nyt oikein täsmännyt. Bethin oli saatava tietää enemmän. Onnekseen hän tiesi kenet etsiä käsiinsä ensimmäisenä.

*

[Lavande]

~*~

”Taas!” Crewe ärähti, kun uusi Valentine tuli kirjastoon. Crewe oli juuri kirjoittamassa kirjettä Renatelle ja nyt hänelle tuli kiire piilottaa se.

”Ole hiljaa”, tämä sanoi ja marssi melkein uhkaavasti Crewen eteen. Crewe yritti pitää mielessään, että hänen edessään seisoi vain heikko, nuori ihminen, jolla oli jokin perversio pukeutua vääränlaisiin vaatteisiin. "Olette valehdellut minulle."

Crewe pyöräytti silmiään ja sujautti puolivalmiin kirjeensä povitaskuun.
"Hui miten kamalaa. Enkä tietääkseni ole."

"Mitä siinä lapussa luki, jonka Valentine jätti A-- lordi Dwyrelle?!"

"Miten se nyt mihinkään liittyy!? Minä en tiedä mistä puhutte!" Crewe kivahti ja nousi seisomaan sellaisella voimalla, että hänen tuolinsa kaatui.

Tyttö katsoi ensin tuolia, sitten häntä ja risti käsivartensa. Jokseenkin koppavasti.
"Taitaa liittyä. Lukiko hänen edes korkeutensa sitä?"

Ei. Muttei Crewe voinut myöntää sitä.
"Kuulkaahan nyt, neiti Valentine..."

"Minä en ole mikään Valentine ja te kyllä tiedätte sen. Minun nimeni on Elisabeth Mitgleid, eikä sillä muuten ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Mitä siinä viestissä luki?"

"En minä muista. Siitä on monta vuosikymmentä aikaa!"

"Koittakaapa nyt pinnistellä. Tai ehkä kysyn ihan suoraan lordi Dwyrelta. Hänellehän viesti oli kuitenkin tarkoitettu."

Crewe menetti malttinsa. Hän tarttui tyttöä liivin rintamuksesta ja paiskasi tämän kirjahyllyä vasten. Hyllystä putosi jokunen kirja, osa irtosi kansistaan sivujen lennellessä ympäriinsä. Crewe nosti tyttöä kauluksesta ylemmäs, vasten hyllyä.
"Tiedättekö, minä voisin murtaa surkean niskanne kahdella sormella."
Crewe tunsi kulmahampaansa puhuessaan.

Tyttö näytti pelästyneeltä ja nieleskeli pitkään sanojaan.
"Pitäkää vain meteliä", hän sanoi heikolla äänellä, kuitenkin synkän päättäväisenä. "Sitten hän ainakin tulee."

Crewe päästi irti turhautuneena. Hän inhosi tilanteita, joissa joku ärsytti häntä, eikä hän saanut tappaa kiusankappaletta.
"Mitä te haluatte?" hän ärähti.

"Totuuden."
Valentine nojasi toisella kädellä kirjahyllyyn ja piteli toisella rintakehäänsä. Crewe oli ilmeisesti ollut melko kovakourainen.

"No voi harmi. Minä en ole mitenkään velvollinen ripittäytymään kenellekään ihmiselle."

"Minusta tuntuu, että se vaivaa häntä vieläkin. Koko Valentine-jupakka."

"Voi herran jestas, te kuvittelette ihan liikoja. Teillä on jotenkin ihmeellisen neitseellinen kuva hänestä. Luuletteko ettei hän ole ennen tappanut ihmisiä?"

"Kyllä minä tiedän, että hän... Kuitenkin, katsokaas kun tässä ei ole mitään järkeä. Miksi hän tappaisi yhtäkkiä rakastajansa, ilman mitään näkyvää syytä?"

"Eivät he olleet raka--" Crewe aloitti.

"Olivatpas, ja te olitte mustasukkainen."

"En todellakaan ollut."
Crewe oli hiljaa hetken ajatellakseen. Sitten hän alkoi kävellä levottomasti huoneen laidalta toiselle.
"Mistä te edes tietäisitte mitään tästä? Ette ollut täällä silloin. Tuskin olitte edes syntynyt."

"Minä olen lukenut hänen päiväkirjaansa."
Valentine näytti väsyneeltä.

"Ei hän pitänyt mitään päiväkirjaa. Missä se on? Teillä ei ole mitään oikeutta siihen."
Crewe oli mielestään polttanut kaikki Valentinen tavarat.

"Eikä teillä. Mitä te teitte? Te sanoitte jotain Acariolle--"

"Lordi Dwyrelle!"

"Johditte jotenkin häntä harhaan, eikö vain? Te elätte täällä lapsesta saakka, kahdestaan hänen kanssaan. Sitten hän käy matkoilla ja tuo mukanaan uuden seuralaisen."
Tytön silmät loistivat jotenkin maanisesti hänen saatuaan ajatuksesta kiinni.

"Hiljaa." Crewe vetäytyi ikkunan ääreen.

"Ette ole tottunut jakamaan häntä ja yhtäkkiä hän haluaakin olla vain jonkun ihmisen kanssa. Teitä harmittaa, mutta yritätte kuitenkin tulla toimeen. Ehkä koska tiedätte kuitenkin hänen vanhenevan ja kuolevan pois jossain vaiheessa. Sitten puhkaisette hänen silmänsä."

"Se oli vahinko!"

"Nii-in, mutta lordi Dwyre ei usko teitä. Olette valittanut liikaa Valentinesta ja hän ajattelee teidän tekevän kiusaa tahallanne. Sitten Acario lähtee matkalle."

"Tapaamaan herra Klemensiä."

Tyttö nyökkäsi.
"Sillä aikaa Valentine saa tietää yllättäviä asioita ja hänen on pakko palata kiireessä Englantiin. Hän selittää tilanteen teille, kirjoittaa Acariolle viestin ja lähtee. Minä en jotenkaan usko, että Acario olisi turhaan lähtenyt ulkomaille saakka tappamaan naisen, joka oli kuitenkin tulossa takaisin."

"Ei hän välttämättä olisi palannut."

"Miksi ihmeessä hän olisi halunnut jäädä maahan, jossa hänellä ei ollut ystäviä, sukulaisia tai rahaa, ja jossa hänet oli etsintäkuulutettu. Te teitte jotakin. Tiedättekö mistä tiedän?"

"En. Kertokaa toki." Tämä keskustelu teki Crewestä jotenkin voimattoman.

"Minä katsos mietin paljon kaikkea mitä kerroitte minulle Valentinesta syksyllä. Ja sanoitte nimenomaan, että Acario--"

"Viimeisen kerran, Lordi Dwyre! Käsittääkseni te ette kuitenkaan ole hänen rakastajansa. Ja teidän ei todellakaan kannattaisi puida näitä asioita. Mestari ei edes huomaa teitä oikeasti, hän ei erota teitä jo tappamastaan ihmisestä."

Tyttö punastui.
"--Että hän sanoi tappavansa Valentinen ja palaavan sitten. No jos hän olisi hautonut Valentinen murhaa, miksei vain odottaa tämän paluuta. Joten te teitte jotakin. Johditte häntä harhaan. Valehtelitte. Ehkä piilotitte koko viestin."

"Te ette ymmärrä mitään. Mestari teki hänestä vampyyria, eikä hän tajunnut olla yhtään kiitollinen. Hän vain mökötti nurkissa, tekemättä mitään ja hautoi kostoa. En minä inhonnut häntä. Hän oli ihan siedettävää seuraa." Tuntui oudolta puhua näistä asioista. "Me riitelimme hänen lähtöpäivänään. Yritin puhua hänet ympäri lähtemästä ja aikomukseni oli lukita hänet kellariin odottamaan mestarin paluuta, mutta hänen onnistui huijata minua ja lähteä varkain. Hän varasti vaunutkin."

Vampyyrin kohdalla Valentinen silmät olivat laajenneet niin, että ne olisi saanut kai poimittua sokerilusikalla. Pian hänen ilmeensä kuitenkin muuttui määrätietoiseksi kulmien kurtistamiseksi.
"Ja sitten kun lordi palasi, kerroitte hänelle jotakin, joka sai hänet niin tolaltaan, että hän lähti Valentinen perään."

"Niin, no... Olisin minä voinut itsekin lähteä hänen peräänsä ja murskata hänen kallonsa jotain isoa kiveä vasten."

"Mutta silloin Acario ei olisi uskonut teitä.”
Huokaus. Aihe näytti väsyttävän heidät molemmat.
”Hänen pitää saada tietää."

Crewe otti siinä samassa uudelleen tytön kauluksesta kiinni.
"Te ette kerro mitään", hän sihahti.

Valentine rypisti kulmiaan ja yritti kauemmas.
"En... aikonutkaan. Te saatte itse selittää."

Crewe päästi irti ja naurahti kuivasti.
"Ei häntä kiinnosta. Siitä on jo aikaa!"

"Joten se on ihan pikkujuttu. Kerrotte joko itse tai sitten minä selitän."
Valentinen paidan etumus ja kaulukset olivat epäsiistit jatkuvasta repimisestä.

"No hyvä on sitten. Mutta en nyt. Sitten kun palaatte Liepzigistä."

"Sovittu. Ja herra Crewe? Koskekaa minuun vielä kerrankin, niin etsin teidät oikein aurinkoiseen aikaan lihaveitsen kanssa ja leikkaan kurkkunne auki."

Crewe yritti ohittaa kommentin pilkkaavalla tuhahduksella. Ääni kuitenkin kuoli hänen kurkkuunsa ja hän jäi vellomaan ajatuksissaan nukkumapaikkansa turvallisuuteen. Kun hän viimein oli yksin, oli aika jatkaa kirjettä Renatelle.

~*~

Bethillä oli tapana usein öisin hiipiä keittiöön ja hakea itselleen yöpalaa. Keittiössä ei siihen aikaan enää ollut ketään ja vaikka Beth tiesi omaavansa täydet oikeudet hakea syömistä hän tykkäsi silti vähän hiippailla jos ei muuten niin jännityksen vuoksi.

Tällä kertaa hän ei kuitenkaan kaivannut jännitystä, vaan lohtusyömistä, eikä keittiökään ollut tyhjä.
Johanna oli kumartunut lankkupöydän ylle, jonkun miehen päälle. Beth aikoi kääntyä kiusaantuneena ympäri, kun tunnisti alla olevan.

Se oli hänen mykkä keittäjänsä Otto!

Beth säikähti kunnolla. Juuri näin ei saanut käydä! Hän avasi suunsa huutaakseen apua, muttei sitten tiennytkään ketä huutaisi. Acarion mielenkiinto tuskin riittäisi, eikä Creweäkään liikuttaisi keittäjän turvallisuus.
”Hyi hyi, Johanna! Ei saa!” Beth huudahti viimein ja syöksyi väliin. Johanna kapusi saman tien Oton päältä ja Beth tarkisti kauhuissaan missä kunnossa Otto oli.

Jopa kynttilän valossa erotti, punan pojan poskilta. Muuten hän vaikutti olevan ihan kunnossa. Ei verta, ei hampaanjälkiä. Beth arveli tulleensa väliin juuri ajoissa, mutta yleinen kiusaantuneisuus vihjasi muuta. Hän katsoi hämmentyneenä Ottoa.

”Älä kerro tästä kenellekään”, Johanna sanoi. Otto nyökkäsi, suoristaen samalla vaatteitaan. Johannalla oli sama harmaa mekko yllään kuin aina, ja tällä kertaa tukka ihan auki vaan.

Ai tämä oli sittenkin sellainen kohtaus.

”Minusta tuntuu, että pidän hänestä”, Johanna sanoi pehmeästi ja katsoi mykkää miestä lempeästi. Otto näytti yllättyneen melkein yhtä paljon kuin Bethkin. Hän kosketti hyvin hellästi Johannan poskea. Sitten he suutelivat. Siinä Bethin edessä.

”Mitä ihmettä? Tapailetteko te täällä salaa? Kuinka kauan tätä on oikein jatkunut?”

”Muutaman viikon. Kukaan ei saa tietää. Ainakaan vielä.”

Seurasi syvä hiljaisuus. Beth kääntyi Oton puoleen.
”Eihän hän satuta sinua? Ethän sinä satuta häntä”
Molemmat pudistivat päitään, eikä Beth voinut muuta kuin luottaa siihen. Ei hän voinut vaatia mitään ruumiintarkastusta pahojen puremajälkien varalta.

Sitten he kävivät lyhyen keskustelun, jossa varmistettiin kuka tietää ja mitä ja Beth varoitteli kaikenlaista mieleen tulevaa. Bethiä kuitenkin piristi ajatus siitä, ettei Crewe tiennyt mitä hänen lempilapsensa puuhasi. Lopulta Otto lähti nukkumaan ja Beth jäi kahden Johannan kanssa.

Johanna tarttui innoissaan Bethiä hartioista ja aikoi kai sanoa jotain haltioituneesta ilmeestään päätellen, mutta Crewen riepottelun jäljiltä Bethiä sattui joka paikkaan. Hän parahti ääneen.

Acario sattui olemaan ovensuussa silloin. Se oli kyllä aika iso sattuma, sillä Acario ei koskaan käynyt keittiössä.

Johanna säikähti Acariota, tönäisi Bethin kauemmas ja pakeni siinä silmän räpäyksessä. Beth sai pidettyä tasapainonsa tarraamalla lähelle tulleeseen Acarioon. Hän hillitsi haluaan halata Acariota ja itkeä tämän rintaa vasten, että miksi kaiken piti aina sattua niin paljon.

"Etsittekö te minua, sir?"
Beth yritti puhua vähän matalemmalta, että kuulostaisi aikuisemmalta.

"Oletteko te loukkaantunut?" Acario päästi irti ja katsoi Bethiä pitkään, kuin yrittääkseen nähdä vaatteiden läpi. Sepäs oli erikoinen ajatus.

"En. Tai no, huomenna saatan olla hieman mustelmilla." Beth yritti naurahtaa jostain kumman syystä, mutta se kuulosti hyvin väkinäiseltä.

"Minun takianiko? Miksi teidän kauluksenne muuten on... tuollainen?" Acario kysyi rauhallisesti. Käsivarren murtumisen jälkeen Acario oli alkanut pitää silmällä Bethin terveyttä.

Beth ei halunnut kertoa keskustelustaan Crewen kanssa kirjastossa. Taistelu olisi muutenkin ollut osuvampi sana sille. Kuten Daavid ja Goljat.
"No ei oikeastaan. Minä olen kaatuillut paljon."

Acarion ilme synkkeni mietteliääksi. Hän tuijotti Bethiä tovin, suoristautui sitten ja toivotti hyvät illanjatkot.

~*~

Lähtöpäivä saapui viimein ja Beth kiirehti alakertaan, valmiina jättämään Erlebergin taakseen. Hän oli väsymyksestä sekaisin, sillä iso osa matkajärjestelyistä oli kuitenkin jäänyt viimeisen iltaan. Acario oli kysynyt hieman jälkeen kymmenen, joko Beth oli pakannut myös hänen matkatavaransa. Beth oli saanut tuskin raahattua matka-arkun esiin, kun Crewe oli ilmoittanut närkästyneenä, ettei Bethin tarvinnut työntää nokkaansa joka paikkaan ja että hän kyllä hoitaisi asian. Beth luopui kunniasta ihan suosiolla.

Beth ehti puoleen väliin portaikkoa, kun huomasi aulaan kokoontuneen väkijoukon. Alimmilla portailla seisoi Crewen koko joukko, jäykkinä kuin heinäseipäät. Kaikki katsoivat hallin keskellä toisiaan ilmeettömästi katselevia Creweä ja Acariota. Acariolla ei ollut yläosana muuta kuin valkoinen paita.

”Kas, sekundanttisi saapui. Pääsemme aloittamaan”, Acario sanoi laiskasti, saksaksi. Crewe nyökkäsi, eikä näyttänyt erityisen tyytyväiseltä.

”Mitä täällä tapahtuu?” Bethiltä pääsi. Tusina vampyyripäätä kääntyi hänen puoleensa.

”Jotain todella ikävää”, Acario sanoi kuuluvalla äänellä. Kaikki kääntyivät takaisin katsomaan häntä. ”Noin tunti sitten sain kiinni tämän herra Crewen penkomassa matkatavaroitani. Julkean yksityisyyteni häiritsemisen lisäksi hänen onnistui turmella omaisuuttani.”

Acario kääntyi ympäri. Beth ei ymmärtänyt.
”Kyllä vain. Kuten kaikki huomannette, lempipaitani selkämyksessä on reikä.”

Beth ei huomannut ja hänestä paitakin oli ihan tavallinen, mutta vieressä seisova Hans nyökkäsi jähmeästi.

”Herr Crewe kielsi osallisuutensa asiaan, jonka johdosta jouduimme sanaharkkaan. Hän ei myöntänyt syyllisyyttään, joten minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa --” Tässä kohtaa Acario piti hyvin lyhyen tauon, jonka aikana hän antoi katseensa kiertää hallin jokaisissa kasvoissa, myös niissä, joita hän ei muuten suvainnut huomata.
”Kuin haastaa hänet kaksintaisteluun.”

Koko halli kohahti ja kaiku toisti äänen vaimeana. Beth päästi tuskaisen älähdyksen. Ei kai Acario ollut tosissaan?

”Totta kai. Tämä on kunnian asia. Tulkaa tänne, Valentine ja Stefan.”
He tottelivat. Stefan yritti kiertää Crewen vierelle, jotenkin luimistellen. Hän tömisteli hermostuneena tomua pölyisestä hännystakistaan.

”Ei, ei. Stefan menee nyt ihan väärälle puolelle. Sinä olet minun sekundanttini”, Acario sanoi. Stefan jähmettyi paikalleen, katsoi paniikissa Creweä, joka katseli kuitenkin kattoon. Sitten hän siirtyi Acarion luo, hyvin pelokkaan näköisenä.

”Miksi minä olen Crewen sekundantti?” Beth kysyi. Hän oli liian väsynyt ollakseen kohtelias.

”Hän erikseen toivoi sitä. Hyvin nopeasti sen jälkeen kun minä esitin haasteeni.”

Crewe päätti puhua viimein.
”Mestari on tunnettu kaksintaistelutavoistaan. Ehkette nyt ole niin halukas surmaamaan vastustajan lisäksi hänen avustajaansa.”

”Kukaan ei kuole tänään”, Acario totesi hieman jähmeästi. Hän ei selvästikään pitänyt Crewen huomautuksesta.

Sitten Acario selitti säännöt ja Bethin ja Stefanin tuli valvoa, että niitä noudatettiin ja että aseiksi valitut säilät olivat asianmukaiset. Taistelu jatkuisi ensimmäiseen vuodatettuun veripisaraan saakka.

Beth oli aina halunnut päästä todistamaan kaksintaistelua, koska ne kuulostivat hyvin jännittäviltä ja romanttisilta. Nyt tilanteessa oli kuitenkin jotain outoa ja häiritsevää. Hän saattoi hyvin uskoa, että Acario haastaisi Crewen leikillään kaksintaisteluun, mutta ilmapiiri hallissa oli hyvin kireä ja painostava. Ei mitenkään hauska.

Crewe ja Acario asettuivat taisteluasentoon, säilät toisiaan vasten ja Stefan antoi merkin aloittaa. Hetkeen ei tapahtunut mitään. Beth oli perääntynyt ihan seinän vierustalle, Kristusta esittävän maalauksen eteen (vaikka Acario inttikin, että kuvassa oli ihan tavallinen lammaspaimen) ja katseli Creweä ja Acariota yhtä liikkumatta kuin muu yleisökin.

Crewe hyökkäsi.
Beth oli kuullut Johannan kehuvan ihaillen Crewen miekkailutaitoja, mutta oli saanut Acarion puheista sen käsityksen, ettei Crewestä kuitenkaan ollut oikein vastusta tälle. Nyt Crewe kuitenkin sai Acarion torjumaan ja perääntymään pisto ja isku toisensa jälkeen.

Taistelun tahti kiihtyi yhä nopeammaksi ja nopeammaksi, niin ettei Beth enää erottanut huonossa valaistuksessa lyöntejä, kuuli vain kalahdukset. Yhtäkkiä yleisö parahti. Crewe ja Acario pysähtyivät siinä samassa. Crewe antoi säilänsä pudota. Ottelu oli ohi.

Beth ei ymmärtänyt ensin kuka oli voittanut, sillä hän ei nähnyt verta, eikä ollut huomannut, että yksikään lyönti olisi osunut. Acariokin laski aseensa, käveli synkästi Crewen taakse, silmäillen samalla yhä portailla seisovaa, levotonta yleisöään. Hän siveli Crewen kaulaa ja näytti tummaa verta katsojille, kumartuen samalla lähemmäs Creweä.

Sitten hän puri.

*

[Lavande]

Tapahtunut tähän mennessä:Beth ja Acario valmistelevat Leipzigiin lähtöä. Acario kertoo painajaisistaan ja Beth pääsee Crewen jäljille Valentine-jupakassa. Beth saa selville Johannan ja keittäjä-Oton olevan lemmensuhteessa. Acario kohtaa Crewen kaksintaistelussa.

21. luku

Matkustaminen oli todella tylsää. Tiet olivat vuodenaikaan nähden kuivat ja hyvässä kunnossa, joten he etenivät hiukan nopeammin, kuin mitä olisi sopinut odottaa. He olivat jopa arvioitua aikataulua edellä. Vaunuissa istuminen oli kuitenkin auttamattoman pitkäveteistä, sillä he matkustivat vain päiväsaikaan ja kauniin, kirkkaan auringonpaisteen takia Acario vaati, että verhot pidettiin tiukasti kiinni.

Beth matkusti halki jännittävien, tuntemattomien seutujen istumalla kahden vaunujen hämärässä, nukkuvan vampyyrin kanssa. Oli hieman hankala tehdä mitään muuta kuin ajatella ja pyöritellä peukaloita.

Moneen kertaan Bethin ajatukset karkasivat heidän lähtöaamuunsa. Acarion ja Crewen kaksintaistelu, tai teatteriesitys pikemminkin, ja sen moment crucial. Joku yleisöstä oli kirkunut, varmaan Erika, ja loputkin olivat menneet vähintään tolaltaan.

Miksi Acario puri Creweä?

Mitä enemmän Beth asiaa mietti, sitä todennäköisemmältä tuntui, että koko taistelu oli melkein sovittu, ja käyty ainoastaan tuota hetkeä varten. Kun ajatteli Hansin ja muiden reaktioita, tuntui käsittämättömältä, että Acario oli purrut Creweä heidän nähden. Kai hänen oli täytynyt osata aavistaa, millaisen tunnekuohun teko muissa aiheuttaisi?

Oli täytynyt, Beth totesi itsekseen ja päätyi siihen, että juuri kaaokseen Acario oli tähdännytkin. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, mitä hyötyä siitä Acariolle oli, joten hän kysyi sitä tältä ihan suoraan.

”Me olemme poissa jonkin aikaa”, Acario vastasi. ”Haluan saada aikaan pysyvän vaikutelman. Talo on minun, Crewe on minun.”

Kummallinen kommentti.
”Ai haluatteko te heidän pelkäävät teitä?”
Sitä he varmasti tekivät jo. Beth oli kuullut heidän kauhutarinoitaan Acariosta. Nyt hänestä kuitenkin tuntui, että jotkut sellaiset radikaalit, kuten vaikka Erika tai Stefan, voittaisivat pelkonsa vihalla, ja ehkä tekisivät jotain sen sijaan, että marmattaisivat sivussa..

”Niin. Kaiken olisi kruunannut se, jos olisin syleillyt teitä sen jälkeen.” Acario nauroi. Beth toivoi, ettei tällaisista asioista vitsailtaisi. Koska jos Erika ja Stefan ja jokunen muu vihassaan päättäisivät lyöttäytyä yhteen ja tehdä jotain, he tuskin kävisivät itsessään Acarion kimppuun... Vaan jonkun huomattavasti heikomman.
Beth huokasi ja oli onnellinen, että Erleberg jäi yhä taaemmas ja taaemmas.

Acario katsoi häntä vakavasti.
”Minun tavoitteeni oli suojella teitä.”

”Niinkö?” Beth sanoi, ei kovin järkevän oloisesti.
Oli hyvä, että Acario oli hänen puolellaan ja oli hyvä, että Acario teki jotain sille valitettavalle seikalle, että Beth joutui alati varomaan vastaantulijoita Erlbergissä.
Mutta täytyikö sen olla jotain noin dramaattista!

~*~

Klaus kirjoitti joka päivä. Ei tietenkään suoraan Charlotelle, vaan ensin neiti Mendesille, jonka oli naisena helpompi käydä kirjeenvaihtoa Charlotten kanssa ja laittaa näin Klausin kirjeet eteenpäin.

Eikä koskaan mistään tärkeästä. Enemmänkin hän vain kuvaili maisemia mahdollisimman runollisesti. Lintujen laulua, näkemiään kauniita ja ylväitä asioita. Charlotte tietäisi mihin osoitteeseen vastata, joten Klausin päivät kuluivat murehtien, saisiko hän matkan aikana ainoatakaan kirjettä.

Hän oli nimittäin kosinut Charlottea. Jälleen.
Saatuaan rukkaset kahdella aikaisemmalla kerralla, Klaus oli jo luopunut toivosta. Charlotte halusi olla hänen kanssaan vain salaa, ei päivänvalossa ihmisten edessä. Neiti Mendes oli kuitenkin rohkaissut häntä yrittämään vielä kerran, kunnolla.

Oli ollut hankalaa saada huijatuksi hetki aikaa kahden Charloten kanssa. Charlotte oli ilmeisesti arvannut hänen aikeensa, ja tuskastunut, ennen kuin hän oli ehtinyt edes aloittaa lyhyttä puhettaan. Se oli ollut vakava, järkevä, eikä siinä ollut ainuttakaan runoa. Ei edes loppusointuja!

Klaus oli kuitenkin päässyt puheensa loppuun, eikä Charlotte ainakaan nauranut tällä kertaa. Ehkä hän oli viimein tajunnut, kuinka vakava asia oli. Kuinka vakavissaan Klaus oli.
Klaus ei pyytänyt vastausta heti. Hän ei halunnut pilata matkaansa suremalla rukkasia. Tosin nyt vaikutti pahasti sillä, että hänen matkansa kuluisi jännittäessä vastausta ja haaveillessa hääsuunnitelmista.

Sen jälkeen kun Klaus oli puhunut Valentinen kanssa Charlotten ja hänen välisistä salaisista tapaamisista, oli hän juuttunut miettimään mitä oikeasti tapahtuisi, jos Charlotte alkaisi odottamaan lasta. Mikä skandaali siitä seuraisi, jolleivat he olisi aviossa. Tai jos raskaus paljastuisi ennen kuin he olisivat aviossa. Hän ei halunnut ajatella sitä, sellaiset asiat kuuluivat jonnekin kaukaiseen todellisuuteen. Hänen ja Charlotten välillä oli taikaa, jotain paljon aidompaa kuin arki.

Joka tapauksessa, jos niin kävisi, heidän olisi pakko mennä naimisiin. Kai Charlottekin sen ymmärsi.

Kaikki jossittelu ja avioliitosta haaveilu oli niin kypsää, että Klaus arveli miehistyneensä kuluneen vuoden aikana huimasti. Ehkä Charlottekin huomaisi sen.

~*~

”Sopiiko jos kysyn teiltä jokusen kysymyksen? Henkilökohtaisen”, tyttö kysyi.
Aurinko ei ollut vielä ehtinyt nousta, mutta he istuivat jo vaunuissa, jatkaen matkaa kohti Leipzigiä.

”Ei.”
Acario katseli Valentineä seesteisesti ja hymyili sitten.

”Siitä on jo vähän aikaa, mutta muistatte varmaan sen kerran, kun pelasimme korttia. Te, minä ja herra Klemens?”

”Muistan”, Acario vastasi, hieman varuillaan.
”Tuo ei ollut kovin henkilökohtainen kysymys.”

Sitten hän oli aistivinaan hieman voitonriemua ilmassa.
”Muistatteko kuka voitti, sir?”

”Te. Melko mautonta kerskailla voitolla vieläkin. Siitähän on monta kuukautta.”

”Muistatteko mitä meillä oli panoksena?”
Valentine nypläsi hanskojaan, ihan kuin aihe olisi samantekevä hänelle.

”Klemensin kello, teidän lainahevosenne ja ...”

”Mitä tahansa. Niinhän te lupasitte, sir. Voittaja saisi mitä tahansa. Enkä minä ole vielä lunastanut palkintoani.”

Se oli hyvin huolimaton lupaus. Acario ei ollut uskonut Valentinen voittavan. Ja sitten hän oli kuitenkin toivonut, ettei Valentine muistaisi sitä enää, jos hän vain olisi hiljaa.
”Jaahas, no mitä te haluaisitte? Sen pitää olla kuitenkin jotain mahdollista.”

Valentine kohotti katseensa. Päättäväisyyttä.
”Että vastaatte kysymyksiini.”

Acario tuijotti herkeämättä seuralaistaan.
”Ehkä haluaisitte mieluummin uusia vaatteita. Tai talon. Voin rakennuttaa teille pienen mökin kartanon viereen.”

Tyttö pudisti päätään vakavana.

”Onkohan kuitenkaan viisasta tuhlata toivetta moiseen. Oletteko varma, ettette haluaisi mieluummin kanssani naimisiin?”
Acario nauroi ja toivoi samalla murhaa maailmalle.

Valentine ei punastellut, vaan nyrpisti nenäänsä paheksuvasti.
”Te ette ole edes kristitty. Olen jo sanonut, mitä haluan.”

Hymy kuoli Acarion kasvoilta.
”Hyvä on sitten. Mutta annan teille ystävällismielisen varoituksen: Älkää kysykö mitään, mihin ette ole valmis kuulemaan vastausta. Minä en valehtele. Teillä on tämä päivä aikaa.”

~*~

Tunnelma vaunujen hämärässä oli melko painostava. Beth haroi kauluksiaan useaan otteeseen löysemmälle, toivoen sen helpottavan. Acario istui paikallaan liikkumatta kuin suolapatsas. Beth oli leikitellyt ajatuksella mitä ihmeellistä voisi toivomuksellaan pyytää, muttei ollut keksinyt mitään esinettä, mikä olisi toiveen arvoinen. Kun ei hän tekisi mitään koruilla tai asusteilla. Mikään niistä tuskin tekisi häntä sen onnellisemmaksi.

Mutta sitten oli asioita, joita ei voinut ostaa. Kuten vastaukset.

Acario oli kuitenkin paljon odotettua synkempi, niin että Bethiä arvelutti koko tilanne. Viimein hän veti syvään henkeä.
”Kuka te olette?”

”Cyprian Acario Dwyre, lordi. Vampyyri. Mies. Crewen mestari ja luoja. Klemens Kaiserin ystävä. Teidän isäntänne”, Acario vastasi, välinpitämättömän oloisena.

Beth oli melko varma hänen vain teeskentelevän.
”Onko teidän tittelinne peritty vai ostettu?”

”Ostettu? Ei kumpaakaan. Minä olen ensimmäinen ja ainoa lordi Dwyre.”

”Aatelisarvon voi myös ostaa toisissa maissa”, Beth selitti. Se oli ihan yleistietoa, mikä ei tietenkään ollut Acarion vahvuus. ”Teidän isänne ei sitten kuulunut aateliin?”

”En koskaan tavannut isääni.”
Seurasi pieni, Bethin puolelta kiusallinen hiljaisuus. Vaunut ajoivat muutaman kuopan yli.

”Vai niin”, hän jatkoi rauhallisesti ja yritti keksiä sopivia tapaa pukea kysymyksensä sanoiksi. ”Kuuluuko teidän perheeseenne vielä muita, kuin Crewe ja herra Klemens?”

”Ei muita kuin te kolme.”

Minäkin! Beth ajatteli ja se oli hyvin lämmin ajatus. Ehkei tämä ollutkaan huono ajatus!
”Entä äitinne?”

”En tiedä mitä hänelle kävi. Hän vain lähti eräänä yönä, eikä palannut. Minä olin hyvin nuori. Me emme olleet kovinkaan läheisiä.”

”Kuka hän oli?”

”Häntä kutsuttiin Agapeksi. Jos hänellä oli muita nimiä, en tiedä niistä. En koskaan vaivautunut tutkimaan, mihin hän oli mennyt tai ketä hän tunsi. Hän oli paljon vähemmän mukava kuin minä. Tiedättekö, mitä Acario tarkoittaa? Kiittämätöntä.”
Beth oli huomannut, että kaikki olivat aina Acarion mielestä vähemmän mukavia kuin hän itse.

”Mistä te olette kotoisin?”

”Kyprokselta.”

”Mitä!?”

Acario hymyili hänen huudahdukselleen.
”Enkö ole muka kertonut? Nimeni on melko suora vihje. Mutta ei sillä ole väliä, en ole palannut saarelle sen jälkeen, kun sieltä kerran lähdin. Hyvin nuorena.”

”Te olette melko kalpea kyproslaiseksi”, Beth huomautti. Hänen mielikuvissaan Välimeren ihmiset olivat auringon polttamia, kiharatukkaisia, nauravia ja harvahampaisia.

”Ei ole tullut oleskeltua auringossa”, Acario sanoi. ”Ihoni on saattanut vaaleta vuosien mittaan. Meillä on ehkä hyvin vanha muotokuva minusta, jossa olen tummempi. Klemens tosin epäilee, että taiteilija maalasi minusta ruskettuneemman ihan vain taiteen nimissä.”

”Puhutteko te sitten kreikkaa äidinkielenänne?”
Beth katsoi Acariota kuin ensimmäistä kertaa.

”En, vaan latinaa. Äitini puhui latinaa. Olette varmaan huomannut, käytän sitä Crewen ja Klemensin kanssa myös.”

”Onko Klemenskin Kyprokselta?”

”Ei. Me tapasimme kun olin jo jonkun ikäinen. Hän oli kai samassa vaiheessa. Minä en ollut silloin paljoa, eikä hänkään.  Oli huumaavaa saada omanlaistaan seuraa. Peilasin pitkään itseäni hänen kauttaan.”

Beth ei ymmärtänyt. Acario ilmeisesti huomasi sen.

”Katsokaas kun, minun ei ollut silloinkaan mitään järkeä verrata itseäni kehenkään ihmiseen. Talonpojat ja kauppiaat tuntuivat niin kovin mitättömiltä. Siinä ei ole mitään mihin tarttua, samaistua tai pyrkiä. Ennen Klemensin tapaamista en oikein ollut mitään. Join vain verta. En ihan huomannut itseäni.”

Acario katsoi Bethiä odottavasti. Beth nyökkäsi, kuin olisi ymmärtänyt. Hänestä kyllä tuntui, että hän melkein oli. Välillä hänestä tuntui, ettei Acario ihan huomannut häntä.
”Miksi teillä on niin, öh, varautunut asenne kirkkoon?”

”Kirkko puuttuu asioihin”, Acario sanoi ja tuijotti Bethiä silmiin hyvin kylmästi. Tästä aiheesta ei sopinut kysyä enempää.

Epäreilua, Beth ajatteli. Hänen olisi pitänyt saada kysyä mitä vain!
”Mihin asioihin?”

Tunnelma vaunuissa kiristyi niin painostavaksi, että hetken Bethin oli todella hankalaa hengittää. Oli kuin ilma olisi sakeana jostakin. Hän kohotti kätensä avatakseen verhoja. Valo varmasti helpottaisi.
Acario kuitenkin tarttui Bethin käteen ja laski sen hitaasti. Ahdistus hälveni.
”No”, hän aloitti diplomaattisesti. ”Esimerkiksi kerran he polttivat taloni. Asuin silloin Veronassa,”

”Ketkä he?”

”Muutama pappi. Sitten kerran he kiduttivat hengiltä erään naisen vääräuskoisena huorana. En koskaan tehnyt mitään ärsyttääkseni heitä.”

”Samat papitko?” Beth huudahti.

”Ei, eivät tietenkään samat. Tapoin edelliset. Väliin jäi aikaakin ainakin kymmenen vuotta. Toisellakin kertaa asialla olivat papit.”

”Miten kamalaa! Kenen naisen he kiduttivat kuoliaaksi?”
Beth osasi jo olla tarttumasta sellaisiin yksityiskohtiin, kuin ettei papeillekaan ollut käynyt kovin kaksisesti.

”Minun ja Klemensin.”

Todella häiritsevät kuvat valtasivat Bethin mielen, eikä niissä ollut kirkon miehiä. Huonosti aseteltu kysymys, hän moitti itseään ja yritti hillitä punastumistaan.
”Sen takia te ette siis pidä kirkosta. Ne kuulostivat kyllä kovasti katolilaisilta papeilta.”

”No sitten on myös se kerta, jonkin aikaa ennen kuin löysin Crewen, kun olin luomassa itselleni seuraa ja he tappoivat hänet noitana ja lukuisia muita, pienempiä tapauksia.”
Tämä sanottiin ohimennen, mutta luultavasti se oli kaikista tärkein seikka.

Tarkoittikohan 'seuran' luominen uutta vampyyria, Beth aprikoi, muttei ehtinyt kysyä. Acario katsoi häntä yhtäkkiä hyvin vakavasti.
”Ymmärrätte kai, että tämän jälkeen en päästä teitä kivenheittoa kauemmas itsestäni. Koskaan.”

Acarion kivenheitto kantoi varmasti aika kauas. Beth tyytyi kohauttamaan olkapäitään. Yhtä suurta perhettähän tässä oltiin.
”Miksi te pidätte minua mukananne?” Beth kysyi, mutta muuttikin äkisti mieltään. Luultavasti tämä kuului kategoriaan kysymyksistä, joiden vastauksia hän ei oikeastaan välittänyt tietää.
”Ei kun, älkää vastatkokaan. Jos vain suinkin sopii.”

Acario hymyili vaisusti. Beth kurtisti kulmiaan.
”Aiotteko te jotain erikoista minun suhteeni, sir?”

”Tänäänkö?” Acario kysyi hajamielisesti. Beth tuijotti häntä odottavasti. Mitkään väistelyt eivät nyt auttaneet.

Hetken näytti melkein kuin Acario olisi pyöräyttänyt silmiään, mutta vaunuissa oli todellakin liian pimeää, jotta olisi voinut sanoa varmaksi.
”Teen teistä vampyyria.”

Beth oli hetken aikaa ihan hiljaa, sanojen upotessa, samalla kun hänen sisällään käytiin kamppailua pakokauhun, raivon ja kymmenen muun tunteen kanssa siitä, miten reagoida.
”Koskahan ajattelitte kertoa tästä minulle? Kävikö mielessänne, että kenties asiaa kannattaisi ensin kysyä?”

Acario ärähti hämmästyneenä.
”Keneltä?”

”No minulta!”

”Kyllä minä varmasti joskus olen siitä maininnut”, Acario väitti.

Beth haroi tukkaansa, melkein repien sitä, varmana, että menettäisi järkensä juuri nyt.

”Te... ette pidä tätä hyvänä asiana?” Acario kysyi, tavoitellen Beth katsetta. Beth ei vastannut, vaan peitti kasvonsa kämmenillään ja nojasi taaksepäin. Ei hän voinut päättää, mitä mieltä aiheesta oli näin nopeasti!
”Älkää ottako sitä niin raskaasti. Ettehän te tässä menetä mitään.”

Kesti hetken, ennen kuin sanat saavuttivat kuulijansa.
”Enkö?” Beth kysyi sormiensa lomasta, melkein toiveikkaana.

”Ette. Sen kun elätte elämäänne ihan normaalisti.” Acario puhui paljon pehmeämmin ja lempeämmin kuin yleensä, hyvin suostuttelevaan sävyyn. ”Kuolette ajallanne ja sitten aloitatte ihan uuden elämän.”

”Ettekä aio, tuota, edesauttaa kuolemaani? Ettehän?” Beth melkein rukoili. Hän ei kestäisi, jos hänen täytyisi varoa ja pelätä Acariota. Minne hän muka menisi, jos hänen täytyisi paeta?

”En tietenkään”, Acario jatkoi ja yhtäkkiä lempeys haihtui pois jättäen jälkeensä vain tylyä asiallisuutta. ”Meillähän on sopimus.”

”Eikä haittaa, vaikka minä eläisin vanhaksi?”

Mies mietti vastausta hetken.
”No... ei. En tosin usko, että elätte kovin pitkään. Voisin melkein lyödä vetoa, että kuolette kahdenkymmenen vuoden sisällä.”

”Joten teitä ei haittaa, jos menen naimisiin ja perustan perheen?”

”Miten se nyt liittyy mihinkään?” Acario ärähti, selvästi yllättyneenä.

”No juurihan te sanoitte, että saan elää elämääni ihan normaalisti. Avioliitto kuuluu normaaliin elämään.”

Acario rentoutti kasvonsa ilmeettömiksi ja pyrki hyvin neutraaliin äänensävyyn.
”Ei se tietääkseni kuulunut teidän normaaliin elämäänne vielä kymmenisen minuuttia sitten.”

Ei Bethillä ollut minkäänlaista toivoa päästä naimisiin, mutta hän tiesi aiheen ärsyttävän Acariota ja yhtäkkiä hän tunsi haluavansa kiusata toista millä tahansa pikkumaisella asialla.
”Niin, mutta jos tässä nyt kerran puhutaan minun tulevaisuudestani --”

”Voinko minä valita teille puolison?”

”Ette tietenkään”, Beth sanoi kuninkaallisesti. ”Voitte seurata sivusta.”

”Ette voi naida ketään sellaista, jota minä en hyväksy. Klaus Fertig ei tule kuuloonkaan.”

Miksi hän aina jauhaa Klausista, Beth kysyi itseltään.

”Jos haluatte jälkikasvua, enkä todellakaan ymmärrä miksi haluaisitte Erlebergiin lapsia, voisitte varmaan pyytää joltakin vähävaraiselta, suurilapsiselta perheeltä muutaman.”

Tämä mielikuvitusleikki alkoi käydä todella omituiseksi.
”Niinkö te teitte Crewen kanssa?”

”No en varsinaisesti kysynyt muilta, kuin pojalta itseltään.”
Ai Creweltä siis kysyttiin, mutta Beth oli itsestäänselvyys.

”Miksi te haluatte minustakin vampyyrin?”

”Siitä on valtavasti etuja teille. En usko ketään Crewen pikku ystävistä liiemmin kiinnostavan sinun tönimisesi enää sen jälkeen.”

”Niin, mutta miksi te haluatte näitä etuja minulle?” Beth ei uskonut hetkeäkään Acarion ajattelevan vain hänen parastaan.

”Minähän alan olla melkein kiintynyt teihin.”
Acarion äänessä oli roima annos halveksuntaa ja ivaa. Beth hypisteli harmistuneena ruskeita hansikkaitaan.

”Senkö takia juotatte minulle vertannekin?”
Luultavasti tähänkään kysymykseen ei ollut mitään mukavaa vastausta. Tieto lisää tuskaa, Beth tajusi.

”Siihen on monta syytä. Ensinnäkin se helpottaa minun oloani. Puoliunessakin tunnistan itseni teistä, enkä siis vahingossa vaikka taita niskojanne. Uskoisin teidänkin tuntevan olonne... mukavammaksi.”

Bethillä ei ainakaan nyt ollut kovinkaan kivaa. Häntä jännitti hieman millaisissa väleissä he olisivat huomenna, varsinkin kun näytti siltä, että Acariolla oli suunnitelmissa jatkaa tätä kumppanuutta yli Bethin eliniän.

”Toiseksi, kuten olen sanonut aikaisemminkin, se auttaa kehoanne paranemaan ja vahvistumaan. On paljon hyödyllisempää, että olette edes jotenkin vahva. Sitten se auttaa tietenkin teidän muuttamisessanne. Uskoakseni heräätte minun vampyyrinani, vaikka kuolisitte missä, jos teillä on vain tarpeeksi vertani kehossanne.”

Ei taas kuolemaa.
”Kauanko te olette ollut vampyyri?”

”Niin kauan kuin muistan.”
Se oli kauan.
Acario vaikutti väsyneeltä. Aurinko oli kai noussut.

”Ettekö muista mitään ihmiselämää?” Beth kysyi toiveikkaana. Hän ei kylläkään pystynyt kuvittelemaan Acariota ihmisenä, muttei kai tämä voinut olla ollut verenhimoinen ja terävähampainen jo taaperona. Oikeastaan Bethin oli hankala kuvitella Acariota lapsenakaan.

”Että olisin ollut ihminen?” Acario vilkaisi Bethiä varuillaan. ”En.”

”Inhoatteko te minua?” Beth kysyi. Väsymys sai hänet vaihtamaan aihetta tuosta vain. Hänellä oli jotenkin välinpitämätön olo. Ehkä hän kysyisi jotain julmaa tai hävytöntä Acariolta, ihan vain kostoksi kaikesta.

”Juuri nyt vai yleisesti ottaen? Niin, ja aurinko on noussut. En tietenkään halua riistää riemuanne urkkia mistä tahansa mieleenne juolahtavasta, mutta huomautan vain, että jos valvon näin aurinkoisen päivän, olen illalla luultavasti hyvin nälkäinen.”

”Nukkukaa sitten. Teillä tuskin on mitään positiivista kerrottavaa mistään.”

”Suuri kiitos armollisuudestanne”, Acario sanoi kuivakasti ja sulki silmänsä.
Beth päätti jättää Valentinesta puhumisen illemmaksi.

~*~

Vaunut eivät liikkuneet. Beth hätkähti hereille ja pälyili ympärilleen. Acario nukkui liikkumatta häntä vastapäätä, kädet ristittyinä rintakehälleen. Beth koputti taaksensa merkiksi ajurille, mutta vaunut eivät hievahtaneetkaan.

Oliko kello jo niin paljon, että oli heidän taukonsa paikka?

Beth livahti varovasti ulos, siristellen silmiään kirkkaassa auringonpaisteessa. Ajuri ei ollut paikallaan. He olivat keskellä loskaista metsätietä ja heidän hevostensa edessä oli ratsailla kolme kasvonsa peittänyttä, kuraista miestä. Kahdella heistä oli pistooli esillä.

”Geld oder Leben.”

*

(Geld oder Leben = rahat tai henki)

[Lavande]

Tapahtunut tähän mennessä: Acario ja Beth lähtevät kohti Leipzigiä. Beth päättää käyttää natsikorttinsa jo paljon aiemmin voittamansa toiveen ja vaatii Acariota vastaamaan kysymyksiinsä. Keskustelu kuitenkin ajautuu ikäväksi. Vaunut pysähtyvät auringon jo noustua ja ulkona heitä vastassa on yllätys...

22. luku

Beth piti käsiään ilmassa, näkyvillä, mutta tuskin kukaan muutenkaan olisi uskonut häntä aseistautuneeksi.
”Säälikää minua. Olen vain köyhä palvelija!”

”Onko vaunuissa joku?” yksi miehistä kysyi.

Mieti. Mieti Mieti! Beth kehotti itseään.
”On. Minun isäntäni. Hän nukkuu – hän on hyvin vanha mies. Vanha ja rikas.”
Hyvin, hyvin vanha.

Kaksi miehistä oli laskeutunut hevostensa selästä. Molemmat olivat kookkaita ja likaisia.
Toinen marssi Bethin luo.
”Tyhjennä taskusi!”

Beth luopui kammastaan ja taskukellostaan mukisematta. Ryöstäjä vei myös hänen lakkinsa ja irvisti keltaiset hampaat vilkkuen.
”Menepä herättämään isäntäsi!”

”Ei”, kommentoi mies ratsailta. Hän oli totinen ja istui satulassaan jäykästi. ”Hänellä saattaa olla pistooli piilossa. Mene sinä.”

”Hänellä on kultakoruja taskussaan”, Beth supatti taskukellonsa vieneelle miehelle, joka mulkaisi häntä takaisin rumasti. Hän tunsi olonsa melko naurettavaksi.

Miehet vilkaisivat toisiaan. Hevosen selässä oleva nyökkäsi tovereilleen, jotka sitten kapusivat vaunuihin.
Beth nielaisi hermostuneena. Vaunut heilahtivat muutaman kerran. Hevoset pärskähtelivät, tuuli humisi oksissa ja harakka kraakkui oksalla. Sisältä ei kuulunut mitään.

”Vinzenz?” ratsailla oleva mies kysyi otsa rypyssä, kun hiljaisuutta oli kestänyt jo jonkin aikaa. ”Hendrick?”

”He varmaan löysivät isäntäni jalokivikätkön”, Beth huomautti.

Kolmas ryöstäjä laskeutui hevosensa selästä sulavasti ja osoitti pistoolillaan Bethin rintakehää varoittavasti. Beth nosti kätensä korkeammalle ilmaan. Mies loi häneen  hyvin kylmän katseen ja kääntyi vaunujen puoleen.
Hänkin avasi ovet ja katosi sisälle pimeään.

Beth laski kätensä ja odotti hetken aikaa nauttien lämpimästä auringonpaisteesta. Hän hengitti syvään raikasta ilmaa antaen pulssinsa rauhoittua. Kevät oli tulossa.

Kuului kova pamahdus. Ase! Beth unohti kevään ja raikkauden ja syöksyi vaunuihin.
”Oletteko te kunnossa, sir?”

Kaksi ryöstäjistä lojui toisiaan vasten Bethin paikalla, ilmeisesti tajuttomina. Acario oli vielä kolmannen kurkussa kiinni. Vaunujen katossa oli pieni reikä, josta pääsi ohut juova aurinkoa sisään.

Acario pyyhki suupieliään ja työnsi kolmannen ryöstäjän sylistään lattialle. Vaunuissa oli ahdasta.
”En edes herännyt kunnolla ennen kuin tämän ase laukesi.”
Hän tökkäsi kengänkärjellään kolmatta miestä.

Beth katseli liikkumattomia ryöstäjiä, tietämättä mitä sanoa.

Acario heilautti kättään vähätellen.
”Molemmat ovat ihan hengissä.”

”Heitä on kolme, sir."

”Niin, niin. Hankkiudu heistä eroon ja tuki reikä katossa.”

Kun Beth oli löytänyt peloissaan paenneen ajurin, mies raahasi ryöstäjät tien sivuun sillä välin kun Beth sulloi nenäliinansa katon reikään. Se jäi roikkumaan hassusti puoliksi sisälle. Ryöstäjistä yhden pää retkotti sivulle huolestuttavassa kulmassa, mutta kenties sitä ei kannattanut ajatella sen pidemmälle.

Beth etsi omaisuutensa, sujautti kellonsa taskuunsa, piilotti aseet pusikkoon ja nousi vaunuihin kun ajuri sitoi varkaiden hevoset kiinni puuhun.

”No tämäpä oli yllätys. En olisi uskonut, että jos valitan teille janoani, haette minulle jonkun. Tai jopa kolme!”
Acario nauroi hyväntuulisesti.
”Minunhan täytyy kiittää teitä.”

Sitten hän suuteli Bethin kämmenselkää ja poskea hyvin sulavalla liikkeellä. Beth meni hämilleen ja veti kätensä turvaan leuan alle.
”Enpä muista, koska olisin viimeksi juonut noin paljon verta. Tämä riittää. Nyt olisi jopa hyvä aika kuukautisillenne.”

Syvä hiljaisuus.

”Minä taidan pitää kuskille seuraa lopun matkaa. Hän vaikutti hieman sekavalta”, Beth sanoi kiireesti ja livahti ulos. Ei minkäänlaisia käytöstapoja, hän mutisi itsekseen.
Istuutuessaan taas hän vilkaisi vaivihkaa kättään. Kämmenselkään oli jäänyt ohut, punertava viiru siihen kohtaan, jota Acarion huulet olivat hipaisseet.

Vaunujen lähtiessä liikkeelle Beth nosti kätensä poskelleen ja huokasi, tietämättä itsekään mille.

~*~

Renate,

lähetän luoksesi Erikan, Alfredin, Stefanin ja Elisen. Heidän on ollut hieman hankala sopeutua uuteen elämään Erlebergissä, nyt kun mestarini on palannut. Mestari on parhaillaan Valentinen kanssa Leipzigissä, mutta pelkään, että hänen palattuaan tilanne pahenisi entisestään. Hän tuskin sietää heitä, ja he ovat olleet turhan levottomia viime aikoina.

Pidäthän heistä huolta? Tiedän, ettei minun sovi pyytää mitään, ottaen huomioon kuinka huonosti huolehdin Leonistasi. Toivon kuitenkin, että muistaisit silti vanhaa ystävääsi ja katsoisit edes hiukan heidän peräänsä. Heidän ei ole turvallista oleskella enää täällä. Hans matkustaa heidän mukanaan ja palaa sitten tänne.

Toivottavasti voit hyvin. Minusta on ikävää, että asioiden piti mennä näin. Kenties voimme joskus vielä tavata rauhan merkeissä.

Ystäväsi,
Flavian Crewe

~*~

”Minusta tämä ei edelleenkään ole reilua”, Valentine sanoi, jo kolmatta kertaa, avatessaan matka-arkkuaan. ”Te huijasitte minua.”

”En todellakaan. Ennemmin voisi sanoa, että te yrititte huijata minua”, Acario vastasi, otsa hienossa rypyssä. Oli ilta ja he olivat viimein perillä. Myöhäisestä kellonajasta johtuen Fertigit tuskin tulisivat tervehtimään heitä enää tänään, mikä oli harmi, sillä Acario ja Valentine alkoivat olla melko kyllästyneitä pelkästään toistensa seuraan.
Pitkä matka oli rasittanut Valentinea enemmän, niin ettei tämä katsonut tarpeen olla kohtelias kovinkaan usein.
”Ei ole minun vikani, ellette ymmärtänyt minua oikein. Olisitte pyytänyt tarkennusta.”

”Niin, mutta yleensä kun ihmiset sanovat 'tämä päivä', he tarkoittavat samaa vuorokautta.”
Nurina ei loppuisi ikinä.
He olivat Leipzigin suosituimmassa majatalossa. Acario haki katseellaan kuumeisesti kirjaa tai jotain, jonka varjolla voisi vajota hiljaisuuteen, mutta huone ei ollut ihan niin hyvin varusteltu.

”Aivan se ja sama mitä kukin yleensä tekee. En vastaa enää yhteenkään teidän nenäkkäistä uteluistanne. Jos haluatte kysyä jotain, kaikin mokomin. Mutta minä en ole mitenkään velvollinen vastaamaan.”

”Typerää. Typerää! En minä edes kysynyt mitään kovin henkilökohtaista. Sitä paitsi, eikö teistä minun ole oikeus tietää, jos te suunnittelette muuttavanne --”
Valentine oli korottanut ääntään aavistuksen. Hän purki samalla matkatavaroitaan hyvin voimakkain liikkein.

”Kyllä minä aioin kertoa." Acario ei puhunut sen lujempaa tai intohimoisemmin kuin yleensäkään. "Nyt on vain ollut niin paljon kaikenlaista. Luulin, että te kenties olisitte arvannut jo. Ja sanokaa minua vielä kerran typeräksi, niin --”

”Niin mitä? Murratte käteni? Tehty jo!” Valentine paiskasi matka-arkkunsa kiinni kyseessä olevalla kädellä.
Acario nousi seisomaan. Hänen seisoessaan Valentine näytti lyhyeltä ja pieneltä, voimattomalta. Tämä vilkuili häntä hieman epävarmana, miettien oliko mennyt liian pitkälle ja kääntyi sitten taas vaitonaisena arkun puoleen.

Acario käveli hänen luokseen, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja nojautui vasten toisen selkää.
”Kuinka monta kertaa minun täytyy pyytää anteeksi?”
Hän puhui hyvin hiljaa. Valentine ei vastannut ensin, hengitteli vain syviä, raskaita vetoja. Hän tuntui kovalta. Jännitti.

”Ei se määrä vaan laatu.”
Toisen ääni oli kuiva, karhea. Mutta hän antoi itsensä rentoutua. Ei heti, vaan pikkuhiljaa. Huomaamatta.

Acario aikoi muistuttaa, että eikö hän ollut korjannut käden ihan ennalleen, mutta Valentine ehti väliin.
”Voisitteko kuitenkin tästä lähtien vastata aina minuun liittyviin kysymyksiin, sir?”

”Enkö sitten aina ole?”

”Minä en aina osaa kysyä. Teitä koskevia asioita ei siis sovi tiedustella?”

”Ei. Ne ovat salaisuuksia”, Acario kuiskasi toisen korvaan.

Valentine säpsähti.
”Ahaa. Ymmärrän, haluatte siis pysyä mysteerinä?”

”Niin. Olen mielelläni salaperäinen sivuhenkilö.”

”Kuulostaa kovin yksinäiseltä. Kuulunko minä samaan näytelmään?” hän kuiskasi takaisin, vakavana.

”Tietenkin. En ole aina ihan varma missä roolissa esiinnytte, mutta lähes poikkeuksetta olette jokin todella ärsyttävä hahmo.”

”No minusta ei ole kovin sopivaa, että salaperäinen sivuhenkilö ja ärsyttävä hahmo ovat vierekkäin lavalla. Se voi hämmentää yleisöä.”
Hän laski Acarion kädet alas punastellen, tarttui matka-arkkuun ja raahasi sen komeroon, sulkien oven perässään.

Acario jäi tuijottamaan suljettua ovea. Hän kuuli Valentinen nopeat sydämenlyönnit ja raskaan hengityksen oven läpi, muttei tehnyt tai sanonut mitään.

~*~

Fertig vanhempi huomasi tilaisuutensa koittaneen illallisen jälkeen. Herrat - hän, poikansa Klaus, lankonsa Mittelmattel, edellisen pikkuveli, Valentine ja lordi Dwyre - vetäytyivät salonkiin konjakille. Mittelmattel oli viisissäkymmenissä, pitkä, kalju, viiksekäs ja nauroi kovaa. Hänen veljensä oli pitkä, kalju, viiksetön ja nauroi hiljaa hirnuen. Fertig ei välittänyt kummastakaan, ei ainakaan tänään.

Klaus yritti saada Valentinea juomaan konjakkinsa yhdellä kulauksella, mutta sekä Fertig, että lordi Dwyre loivat heihin varoittavat katseet. Fertig tosin vain pojalleen, joka vähät välitti ja lordi Dwyre Valentinelle, joka laski lasinsa pöydälle vaivihkaa.

Hyvin sopivasti Fertig päätyi tutkiskelemaan seinällä olevaa maalausta metsästyskoirista ja ketusta kuin mitä lordi Dwyre.

He rupattelivat ensi alkuun joutavia – Fertig huomasi, ettei tiennyt miten lähestyä aihetta.
”Toivottavasti majoituksenne on siedettävä, ellei mukava.”

Lordi Dwyre irrotti katseensa maalauksesta. Kumpikaan heistä ei pitänyt teoksesta.
”Se on ihan hyvä. Minä en tunne tarvitsevani mitään sen ihmeellisempää.”

Valentine sattui silloin kulkemaan heidän ohitseen. Hän kuuli ilmeisesti Dwyren kommentin ja piilotti nopeasti hymynsä. Dwyre ei tietenkään nähnyt tätä, koska oli selin, mutta Fertig näki. Valentine oli kummallinen ja Valentinen ja lordi Dwyren suhde vasta kummallinen olikin. Fertig ei koskaan ollut nähnyt heidän osallistuvan keskusteluun samaan aikaan, tai ylipäätänsä puhuvan toisilleen normaalisti, muiden seurassa. Ehkä tähän liittyi jotain vampyyrijuttuja.

”Niin. Ette tietenkään.”

Ja sitten he olivat hiljaa. Turhauttavaa!
Fertig mietti kuumeisesti, mitä sanoa, että saisi keskustelun haluamalleen reitille.
”Oletteko käyneet kaupungissa aikaisemmin?”

”Olen. Mutta täällä oli silloin valtava määrä ruotsalaisia sotilaita.”

”Ruotsalaisia sotilaita? Siitä lienee melko lailla aikaa?”
Fertig ei tuntenut Leipzigin historiaa. Hänen nuorempi sisarensa oli muuttanut tänne avioiduttuaan ja koska Fertig oli hyvissä väleissä kaikkien sisarustensa kanssa, hän matkusti heitä tapaamaan aina silloin tällöin, vaikka välimatka olikin melkoinen.

”Varmaan ainakin satakunta vuotta. Minä en tosin ole hyvä arvioimaan ajan kulua.”

”Te olette mahtanut nähdä paljon. Millaista olisikaan elää noin pitkään! Mutta, jos sopii kysyä, ettekö tule yksinäiseksi? Onko teillä seuraa, tuota, oman kaltaisistanne?”
Keskustelu meni hyvään suuntaan.

Lordi Dwyre jähmettyi miettimään vastausta otsa rypyssä.
”Minulla on poikani. Ette ole ehkä koskaan tavannut häntä, herr Fertig. Hänellä on jo oma kapinoiva elämänsä, eikä hän harmikseni viihdy illanvietoissa, varsinkaan jos paikalla on paljon ihmisiä.”

Fertig jäi tyhjän päälle. Poika? Hän tiesi, että vampyyreiksi tultiin, eikä synnytty. Ainakaan hän ei ollut koskaan kuullut jälkimmäisestä.
”Oletteko koskaan luoneet muita vampyyrejä?”
Oliko asiasta kysyminen epähienoa?

Vastaus tuli poissaolevana.
”En. Häntä ennen oli... hankaluuksia.”

”Toivoakseni en ole tunkeileva, mutta aiotteko kenties vielä luoda muita?”
Fertig oli tuijotellut heidän eteensä aukenevaa maalausta jo hyvän aikaa. Niin, että sen värit ja muodot olivat puuroutuneet absurdeiksi kuvioksi, sen sijaan, että olisivat esittäneet jotain.

”Aion.”

Fertig kääntyi katsomaan salaperäistä ystäväänsä, yhtä vakavana.
”Tehkää minusta vampyyri.”

~*~

Majatalossa asuminen oli aika vaivalloista, vaikka toisin olisi voinut luulla. Acario vaati Bethiltä, ettei tämä lähtisi mihinkään päivän aikana. Beth tivasi kiusallaan, että miksi ihmeessä. Hän tiesi kyllä, että Acario halusi hänen vartioivan nukkuvaa kehoaan, mutta Bethistä se oli turhaa. Kuka Acarion ruumiin nyt varastaisi!

Acariosta Beth ei ollut yhtään hauska.
”Käyttäytykää kunnolla tai keksin teille oikeita töitä.”

Joten sillä välin, kun Acario nukkui vaatekomerossa, Beth nyhjäsi huoneessa ja luki kirjoja. Lisäksi kun ei ollut Creweä, Beth joutui huolehtimaan laskuista, Acarion tavaroista ja vaatteista.

Ja pitämään seuraa ja kulkemaan joka paikkaan Acarion perässä, mutta sitä Beth teki muutenkin. Paitsi silloin kun Acario meni tapaamaan kaupungin vampyyreja.
”Täällä asuu muutama, joita minäkin haluan tavata. Tavallisesti ottaisin mielelläni jonkun mukaan, mutta jostain kumman syystä te tunnutte aina herättävän epätoivottua huomiota. Joten jäätte tänne. Ja siinä kohtaa kun ette usko minua ja noudata kehotustani, vaan lähdette pihalle ja joudutte hankaluuksiin, voisitte muistaa etten ole juoksemassa apuunne. Niin, ja jos vaikuttaa siltä, että teitä yritetään purra, voisitte ilmaista kuuluvanne minulle. Sillä on toivoakseni jotain vaikutusta. Paitsi tietenkin, jos purija on koira.”

Beth myötäili Acariota vakavana, vaikka oikeasti hänen olisi tehnyt mieli kohottaa kulmakarvojaan moiselle puheelle. Ai että hän kuului Acariolle ja sitä pitäisi vielä kuuluttaa eteenpäin!
”Ihmisiä ei voi omistaa, sir”, Beth sanoi samalla kun auttoi Acariolle manteaun ylle.

”Eikö?” Acario kysyi, pehmeämmin ja hymyillen. Hän kääntyi ympäri tarttui Bethiä ranteista, kun tämä suki selkämystä suoraksi. ”Ehkä te voisitte hieman hioa kantaanne. Sanoa jotain kristillisempää, kuten vaikka että sielua ei voi omistaa, se on ikuinen.”

”Ihminen on sielu”, Beth sanoi ja katsoi vakaasti Acariota silmiin. Itse asiassa hän keksi sen juuri silloin, mutta sanat tuntuivat viisailta.

”Mikä minä sitten olen?”

Kiusankappale. Beth ei sanonut sitä ääneen ja karkoittikin ajatuksen nopeasti, ettei se paistaisi läpi. Hän esti itseään myös hymyilemästä.
”Herra tietää varmaan itse parhaiten.”

Acario ei vastannut ensin, vaan pyyhki hiuksia sivuun Bethin kasvoilta. Se oli niin lempeä ele, että Beth meni melkein tolaltaan. Hän kääntyi katsomaan taakse, että kätkisi punastuksen.
Viime aikoina oli ollut paljon koskettelua – Acario piti nykyään melkein poikkeuksetta kättään Bethin olkapäällä heidän puhuessaan ja sitten oli huomattavasti entistä enemmän vahinkohipaisuja ohittaessa. Muttei mitään näin... hellää. Acario ei ilmeisesti itse huomannut eroa entiseen, mutta Beth kyllä huomasi!

Hänellä on pahat mielessään, Beth ajatteli. Ehkä Acario halusi verta!
Beth ei ollut mitenkään kosketusta vastaan, vaikkei ikinä pystyisikään niin vain keskustellessa laskemaan kättään Acarion käsivarrelle tai mitään sen sellaista. Ei sitten voisi enää puhua! Hänestä tilanne oli kuitenkin jotenkin syyllisellä tapaa jännittävä. Ehkä se johtui verenjuonnista. Acario oli aiemmin sanonut, että hänen olisi helpompi olla Bethin seurassa Bethin juotua hänen vertaan ja että Bethilläkin olisi mukavampaa.

Acarion ajatukset kulkivat ilmeisesti samaa rataa.
”Sinun kannattaisi juoda vertani ennen kuin lähden”, hän sanoi, hyvin läheltä. Beth säpsähti mietteistään, kääntyi nopeasti ympäri ja oli vähällä törmätä toiseen. Puolihuomaamaton askel taaksepäin.

Acarion oli ehkä helppo olla, mutta Bethin ei. Hänelle oli viime aikoina tullut ihan sopimattomia päähänpistoja mieleen ja hän pelkäsi joskus epähuomiossa toteuttavansa jonkun niistä.
”Ei kai”, hän alotti sovittelevasti. ”Ei minun taida kuulua juoda verta, sir.”

”Ei vielä”, Acario sanoi ajatuksissaan.

Bethiä se kuitenkin jäi vaivaamaan. Hän ei edelleenkään pitänyt Acarion suunnitelmasta muuttaa hänet vampyyriksi.
”Minä en halua satuttaa ketään.”
Tai melkein ketään, jos Crewe ja pari muuta verenimijää laskettiin mukaan. Ei ainakaan ketään ihmistä.

Acario näytti hetken siltä, kuin olisi ollut aikeissa toistaa äskeisen vastauksensa, mutta vakavoituikin sitten.
”Minä voin pitää teidät aisoissa.”

Aiheen ajattelu sai Bethin synkäksi.
”Minä en halua haluta satuttaa ketään. Ja pureminen satuttaa uhria joka tapauksessa tosi paljon...”
Hän tiesi, mistä puhui. Se kivisti, paitsi tapahtumahetkellä, myös myöhemmin.

”No”, Acario aloitti, koittaen saada Bethiin hieman eloa. ”Me voimme minun puolestani hankkia teille vaikka oman erityisen ihmisen seuraksi, jolle voitte maksaa palkkaa läsnäolosta, vaikka hän puolet ajasta juoksisikin ihan muussa seurassa. Voitte sitten raahata häntä mukananne joka paikkaan, jos vain viitsitte. Jotkut tekevät niin. Varoitan tosin: eräät ihmiset hankkiutuvat hankaluuksiin tuon tuostakin, jopa selkänne takana! Kannattaa siis katsella, jotakuta vähän yksinkertaisempaa, kotona viihtyvää yksilöä. Ja sitten voitte keksiä jonkun mahdollisimman kivuttoman metodin valuttaa verta pois.”

Mitä tuo mies taas höpöttää, Beth ajatteli.

”Tai sitten voitte tehdä kuten Crewe ja hänen jalkaväkiryhmänsä ja selviytyä pääasiallisesti eläinverellä.”
Ajatus näytti hieman vastenmieliseltä Acariolle.

Beth oli toisinaan murehtinut kuinka paljon verta Crewe ystävineen varmastikin kulutti, mutta koska kylillä ei puhuttu sarjakuolemista tai -katoamisista, hän oli antanut asian olla.
”Tekevätkö he niin? Mutten minä siltikään halua--”

”Hys. Me emme puhu tästä tänään enempää, koska te ette yksinkertaisesti tiedä, mitä vastustelette ja minä lähden nyt.”
Acario nappasi silinterinsä.
”Hyvää illanjatkoa.”

~*~

Oli keskipäivä ja majatalo oli hiljainen markkinoiden takia. Tuolit olivat siististi pöytien päällä ja varmaan pysyisivätkin aloillaan hyvän tovin. Nurkkaa vasten lojui laiskana luuta. Ei näkynyt ristin sielua.

”Päivää? Onko täällä ketään?”

Tiskin takaa nousi ylös vaivalloisesti vanha köyryselkäinen mies.
”Ai herr Fertig! Hyvää päivää! Muut ovat markkinoilla. Minä en enää välittänyt... Tulitteko katsomaan taas vieraita?”

”Tulin. Älkää suotta nousko ylös minun takiani. Osaan kyllä yläkertaan itsekin.”
Fertig tiesi, ettei lordi Dwyre olisi jalkeilla tähän aikaan. Hän halusikin tavata Valentinen. Puhua tälle vampyyriasiasta. Tietenkin oli melko todennäköistä, että tämä olisi markkinoilla, mutta kun Fertigin oli kerran kävellyt tänne saakka...

Hän koputti oveen. Se oli vielä tummempaa puuta kuin portaikon paneelit.
Kukaan ei vastannut, mutta sisältä kuului jotain ääntä. Fertig työnsi oven auki ja astui sisään.

Verhot oli vedetty tiukkaan kiinni, niin ettei päivänvaloa päässyt sisään kuin vaisu kajo kauhtuneemmista kohdista. Sänky oli siististi pedattu ja huone autio. Ääni kuuluikin seuraavasta huoneesta. Vettä, Fertig tunnisti. Joku kaatoi vettä kannusta.

Hän avasi oven hiljaa.

”Is that you, sir? I can hear you move, you know. I wish to be left alone while I bathe. I can hear your breath too!”
Naisen ääni, ulkomaalainen. Jotenkin tuttu. Mikä kieli tuo oli? Pitäisikö hänen lähteä kuitenkin ja kokeilla huomenna uudelleen?

Pienessä välihuoneessa oli kylpyamme ja ammeessa alaston tyttö selin ovea päin. Voi ei, Fertig ajatteli ja aikoi perääntyä

”Wait... Since when did you start breathing again?”
Tyttö kääntyi kohti Fertigiä.
Ja asia oli juuri niin kuin Fertig oli neljä sekuntia aiemmin päätellyt,
Valentine oli... tyttö.

*

[Lavande]

Tapahtunut tähän mennessä:
Acario ja Beth saapuvat Leipzigiin. Crewe lähettää kirjeen ja osan opetuslapsistaan Renate Mendesin luo. Herra Fertig paljastaa haluavansa vampyyriksi.

23. Luku

Fertig vanhemman paettua huoneesta sangen vikkelään, Bethillä oli noin kaksi sekuntia aikaa painaa päänsä veteen, velloen häpeässä, järkytyksessä ja itsesäälissä, kunnes hän tajusi, että hänen oli pakko lähteä miehen perään. Asia oli selvitettävä isä-Fertigin kanssa saman tien tai Bethin (ja  luultavasti Acarion) julkinen elämä romuttuisi iltaan mennessä.

Pukeuduttuaan ennätysvauhdilla ja erittäin huolimattomasti Beth syöksyi portaat alas, kiitollisena markkinoista ja silminnäkijöiden vähyydestä. Hän painoi hatun päähänsä, piilottaen märät hiukset ja sulki takkinsa vasta ulko-ovella.

Kadulla hän näki vilauksen pois kiirehtivän Fertigin takin ruskeista häntämyksistä. Beth pinkaisi juoksuun, irvistellen samalla itselleen ja miettien, että olisi mieluummin vaikka Crewen kanssa kuin tässä tilanteessa. Mukulakivikatu oli liukas, mutta hänen onnistui silti saavuttamaan herra Fertig juuri kun tämä nousi vaunuihinsa.

Mies huomasi hänet ja haki epätoivoisesti pakoreittiä, mutta Beth puikahti vaunuihin hänen perässään ja niin he olivat kasvotusten.
Fertig näytti hyvin tuskastuneelta. 'Menkää pois', hänen katseensa tuntui sanovan. Beth yritti hillitä punastelemistaan ja hengästymistään ajatuksen voimalla.

”Meidän täytyy nyt kyllä puhua”, Beth sanoi viimein, syyttävästi. Minkä ihmeen takia herra Fertig edes oli tullut sisään koputtamatta! Minkä takia hän oli edes tullut käymään keskellä päivää, kun Acario nukkui?

”Teidän on kai pakko selittää”, Fertig vastasi varautuneesti. ”En tosin usko siitä olevan mitään hyötyä.”
Hän koputti ajurille merkiksi ja vaunut lähtivät liikkeelle. Ainakaan hän ei yrittänyt väkipakolla syöstä Bethiä kyydistä.

Mikä asenne, Beth ajatteli. Fertigillä ei ollut mitään ongelmia suhtautumisen kanssa silloin kun Acario paljasti itsensä ja kai se nyt oli paljon isompi asia.

Mitä hän sitten kertoisi?
”Minä olen orpo, kuten te tiedätte.”
Oli hyvä aloittaa perusasioista – ja ihan alusta.
”Vanhemmillani oli todella paljon velkaa kuollessaan ja jouduin sen takia suuriin ongelmiin – niin suuriin, etten olisi niistä mitenkään itse selviytynyt. Minulla ei ole enää elossa olevia sukulaisia tai läheisiä. Kun tapasin lordi Dwyren, teimme eräänlaisen sopimuksen ja pakenin hänen kanssaan. ”

Fertig näytti tuskaiselta.
”Pakenitte?”

”Niin. Olin aika epätoivoinen, naamioiduin mieheksi ettei kukaan tunnistaisi minua. Olin pahassa tilanteessa ja minua etsittiinkin. Se oli viime kesän loppua. En jotenkaan ole vain vaihtanut takaisin... Vielä. Sitten Verdenissä lordi alkoi vaatia minua mukaansa illanviettoihin, jolloin yhtäkkiä olinkin olemassa. Miehenä on muutenkin helpompaa olla minä.”

”Miten niin?” herra Fertig kysyi jähmeästi. Hän puristi hanskojaan polvensa päällä tiukassa nyrkissä, muttei vaikuttanut mitenkään vihaiselta.

Hän halveksii minua! Beth ajatteli epätoivoisesti. Miten hän muka selittäisi miehelle, millaista oli olla nainen tässä tilanteessa? Kuinka häntä katsottaisiin kieroon jos hän matkustaisi kahden Acarion kanssa tukka nutturalla ja mekko yllään.
Juuri tätä hän oli pelännyt! Fertigin mielipide ei ollut erityisen tärkeä hänelle, mutta Klausin oli. Mitä jos sana leviäisi?
”No, lordi Dwyre ei ole tuonut tätä julkisesti kovinkaan paljoa esiin, mutta minä olen oikeastaan enemmänkin hänen palkollisensa kuin suojattinsa. Lisäksi vastaan Erlebergissä päiväasioista. Meillä ei ole ihmispalveluskuntaa kuin ajuri, ompelija ja keittäjä.”

”Niin?”

”No minä nyt vain teen näin.”
Piste. Mitä sitä turhaan selittelemään. Fertiginhän pitäisi olla pyytelemässä vuolaasti anteeksi – hän on ilman lupaa rikkonut Bethin kylpyrauhaa. Ainakaan hän ei ollut yrittänyt mitään...

”Jaa”, Fertig sanoi. ”Ja lordi Dwyre tietää?”
Beth nyökkäsi.
”Mitä mieltä hän on tästä?”

Hyvä kysymys!
”En ole ihan varma onko hän koskaan edes kommentoinut asiaa. Hän ei ihan aina huomaa minua kokonaan... Hän se kuitenkin leikkasi hiukseni lyhyiksi.”

Fertig rypisti hieman harmaantuneita kulmiaan. Hän ei ainakaan ymmärtänyt.
”Joten te ette..?”

”Me emme?” Beth aloitti. Fertig kohotti kulmiaan. Kesti aika kauan ennen kuin Beth tajusi. ”No emme! Emme tietenkään!”

Fertigillä oli niin diplomaattinen ilme kasvoillaan, ettei hän kai uskonut Bethiä.
”Vai niin. Olette kuitenkin kovin läheinen poikani kanssa. Entä hän sitten?”

Beth oli kauhistunut syytöksistä.
”En! Millaiseksi nai-- öh, henkilöksi te minua luulette? Sitä paitsi teidän poikanne on niin rakastunut neiti de Beurreen, että tuskin ajattelee ketään muuta.”

Fertig vaihtoi asentoaan.
”Niin on. Tarkalleen millaisessa suhteessa hän ja neiti de Beurre ovat?”
Fertig jatkoi tuijottamistaan. Ristikuulustelu oli siirtynyt seuraavaan aiheeseen. Hänen ylhäisen odottava ilmeensä ei ollut aivan samanlainen kuin Acarion vaativa tuijotus. Tässä oli enemmän ärtynyttä kärsimättömyyttä.

Voi ei. Beth ei halunnut paljastaa Klausia. Kiero mies tuo Fertig!
”Sitä teidän täytyy kysyä Klaus Fertigiltä itseltään.”

”Minun poikani ei ymmärrä suoria tai epäsuoria kysymyksiä. Eikä hänellä tunnu olevan minkäänlaista säädyllisyyttä. Typerys mikä typerys.”
Sitten Fertig vanhempi kääntyi ikkunan puoleen. Beth oli mykistynyt tästä tunteenpurkauksesta. Ruskeat puunrungot valuivat laiskasti tienlaidan ohi, ilmeisesti vaunut kiersivät jotain puistikon tapaista.
”Toivotteko koskaan, että olisitte kuin lordi Dwyre?”

”Ai aatelismies?”

Fertig soi hänelle hyvin kuivakan katseen. Beth älähti mielessään. Ei tätä aihetta.
”En ole kokenut sitä vaihtoehdoksi.”

”Mutta hän tekee teistä vampyyrin. Hän kertoi minulle.”

Bethin suu oli loksahtaa auki. Hänen silmänsä kapenivat viiruiksi ajatellessaan asiaa. Kaikkiko siitä tiesivät ja puhuivat ihan varmana? Oliko Acario kertonut ennen häntä Fertigille?
”Koska?”

”Toissapäivänä illallisen jälkeen.”
Ai se oli niin kevyt aihe!
”He eivät koskaan sairastu, tiedäthän. Eivät koskaan vanhene. Vampyyrit.”
Fertigin katse lasittui omituiseen kiiltoon ja hän tuijotti ulos hyvän tovin hiljaa. Bethiä puistatti.

”Niin, no. Suurin osa heistä ei ole kovinkaan mukavia. Meillä asuu Erlebergissä tusinan verran... heitä. A-- Lordi Dwyre on ainoa, jonka seurassa voi jotenkin rentoutua.”
Voi kuinka mukava särähtikään hänen korvaansa!
”Mutta hänkin on niin epäinhimillinen. Jos hän ei tee mitään erikoista, hän ei todellakaan tee yhtään mitään. Ei huokaile, raavi korvantaustaansa tai pyörittele peukaloitaan. On vain liikkumatta paikallaan.”

”Aivan! Minäkin olen huomannut – hän saattaa olla vaikka kuinka kauan räpäyttämättä silmiään.”

Beth nyökkäsi hieman vähemmän vaisusti. Oli harvinaista päästä puhumaan tästä – ehkä hän pystyisi työntämään aiemman keskustelun ja epäsovinnaisuuden mielestään hetkeksi tämän takia.
”Minun oli hirvittävän hankalaa tottua siihen aluksi. Kaikki pienetkin eleet tuntuivat sopimattomilta... On omituista käydä kylillä asioilla tai sunnuntaisin kirkossa, kun näkee tavallista väkeä. Epäsäännöllisiä piirteitä: vinoja neniä ja hampaattomia suita ja nykiviä silmäkulmia! Näkisittepä muuten kun hän nukkuu. Hän ikään kuin kuolee päivän ajaksi. Ei liiku ollenkaan.”

Liian myöhään Beth tajusi, ettei hänen olisi kannattanut tunnustaa nähneensä nukkuvaa Acariota. Sen lisäksi, että se vaikutti erittäin sopimattomalta, Acario oli aika tarkka päivän vietostaan. Hän oli määrännyt Bethin pysymään majatalolla, vartioimassa nukkuvaa kehoaan.
Vaunuissa oli taas kovin epämukavaa.

Fertig ei kuitenkaan osoittanut sen isompaa reaktiota. Ehkä Beth oli hänen mielestään jo niin pohjasakkaa, ettei mikään enää yllättänyt häntä.
”Te olette todella omituinen, tiedättekö sitä? Ennen tätä päivää en nähnyt teissä mitään naismaista. En totta puhuakseni pahemmin kiinnittänyt edes huomiota teihin, olisitte voinut varmaan olla eri henkilö joka tapaamiskerrallamme. Nyt näen ihan selvästi kuinka epämiehekkään näköinen olette. Meidän olisi pitänyt edes epäillä.”
No olisi ihme jos Fertig ei äskeisen jälkeen tunnistaisi häntä naiseksi!

Beth ei loukkaantunut vaan nyökkäsi. Hänestä oli hieman outoa, ettei kukaan koskaan oikein epäillyt sukupuoltaan. Useimmiten hän kuittasi sen vain sillä, ettei oikeastaan ollut oikein kukaan oikea muille kuin itselleen ja ehkä Erlebergin ihmisvähemmistölle, joten ehkei kukaan muukaan kiinnittänyt huomiota häneen. Nyt hän kuitenkin epäili muuta, kenties hän kysyisi asiasta myöhemmin Acariolta.

He olivat taas samalla kadulla missä majatalo oli. Oli aika nousta pois. Beth ei ollut enää niin huolissaan.
”Tiedän, ettette puhu tästä eteenpäin. Pojallenne tai kenellekään muulle. Lordi Dwyre ei pitäisi siitä.”
Mitään muuta hän ei sanonut. Hän loi viimeisen, synkän katseen keski-ikäiseen mieheen, tämän harmaisiin silmiin, ja laskeutui sitten maan kamaralle.

Vasta majatalolle päästyään hän antoi häpeän palata ja päätti tästä lähin riisuutua vain lukkojen takana, ehdottomassa pimeydessä.

~*~

Esitys oli ohi.

Yleisö oli hiljaa jännittyneen hetken ja aloitti sitten raikuvat aplodit. Äänekkäimmät tai ainakin innokkaimmat tulivat kolmannelta riviltä. Klaus, hänen serkkunsa Heilgard Mittelmattel ja Valentine nousivat seisomaan hakaten käsiään yhteen intohimoisesti. Isä ja lordi Dwyre istuivat paikoillaan Klausin toisella puolen, taputtaen huomattavasti hillitymmin, eno Mittelmattel nukkui. Täti ei taputtanut, koska hän oli edellisenä päivänä murtanut sormensa etsiessään pudonnutta neulaansa (eno oli juuri silloin esitellyt quadrillen askelia heidän nuoremmalle serkulleen Wilhelmille ja sattui taaksepäin astuessaan litistämään täti-paran sormet parkettiin).

Klaus tunsi olonsa riemastuneeksi. Ooppera oli loistava. Tarina oli jännittävä ja näyttelijät ilmeikkäitä, eläviä. He olivat jo aiemmin illallistaneet heistä muutaman kanssa, sillä Heilgard oli ehtinyt tutustua heihin jo ennen itse esityksiä ja käyttäytyi kuin päätähti Genastin ja Köckertin mesenaatti esitellessään heidät muille.
Hän kääntyi Valentinen puoleen, jonka kasvoilla oli samanlainen virne kuin hän epäili omillaan olevan. Hetken mielijohteesta Klaus syleili poikaa ja oli aikeissa suudella tämän poskea hurmiossa kun sattui sivusilmällä näkemään lordi Dwyren ilmeen.

Ensinnäkään, lordi Dwyrella harvemmin oli mitään ilmeitä, joten tämäkin oli enemmän tunnelman muutos kuin mikään fyysinen irvistys. Hän joko hymyili tai piti kasvojaan tylsässä vakavassa kivikuoressa, jota Klaus kutsui perustyytymättömyydeksi tai ehkä ylemmyydentuntoisuudeksi.

Nyt lordi Dwyre tuijotti häntä hetken hyvin perustyytymättömästi, mutta tilanteessa oli jotain uhkaavaa. Kylmät väreet kulkivat pitkin Klausin selkärankaa ja hän tunsi hien nousevan pintaan. Sitten se oli ohi, yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Klaus tunsi itsensä vainoharhaiseksi.
Olen nukkunut liian vähän, hän ajatteli, mikä oli ihan totta. Charlotten ajattelu ja murehtiminen valvotti häntä tunti tolkulla melkein joka yö. Miksei hän ollut vaatinut tyttöä vastaamaan, kirjoittamaan jotain? Hän ehkä kuolisi, jollei saisi minkäänlaista viestiä viikon sisässä!

”Fertig? Kuulehan Klaus Fertig, voit päästää irti jo.”
Lyhyt naurahdus. Valentine oli hänen jäykässä puristuksessaan edelleen, hymyillen kiusaantuneesti.

”Ilmeisesti esitys oli liian pelottava serkulleni”, Heilgard nauroi. ”Liikaa laulua paholaisista ja vampyyreistä! Mutta hyvyys voitti lopussa, voit huokaista helpotuksesta, Klaus.”

Klaus tokeni ajatuksistaan ja suoristautui. Hänen halauksensa oli kestänyt ilmeisesti turhan pitkään. Hän katsahti serkkunsa hymyileviä kasvoja ja Valentinen kysyvää ilmettä, vältteli isänsä paheksuntaa.

”Pyh!”
Mitään muuta kommenttia hän ei saanut aikaiseksi. Sitä paitsi, Der Vampyr loppui oikeasti aika onnettomasti, vaikka illan esitys muutoksineen erinomainen oli ollutkin.

~*~

Noin viikko teatterin jälkeen he kävelivät takaisin majatalolle illanvietosta Mittelmattelien ystäväperheen luota. Ilta oli rauhallinen ja lämmin. Pimeyskin oli eri tavalla jännittävää nyt kun Acario oli mukana. Beth tunsi itsensä voittamattomaksi, hänen ei tarvinnut pelätä mitään. Antaa herra vampyyrin hoidella rikolliset! Hän melkein toivoi, että he kohtaisivat taas ryöstäjiä.

...Mutta kaduilla ei näkynyt edes humalaisia. Ja toisaalta Acario oli myös sanonut, että jos Beth joutuisi hankaluuksiin hänen oli turha odottaa apua. Mutta toisaalta kai kuka tahansa laitapuolen kulkija tajuaisi käydä ensin isomman ja kalliimmin vaatetetun kimppuun. Vaikutti myös siltä, että Acario vastaan ketä tahansa olisi epäreilua haastajalle. Kenties Bethin siis kuuluisi auttaa ryöstäjiä!

Beth tunsi Acarion tuijottavan häntä tiiviisti ja se sai hänet hieman levottomaksi. Acario näytti nälkäiseltä ja häntä oli tuntunut ärsyttävän jokin jo pari päivää. Huono yhdistelmä.
Beth ei ollut kysynyt, sillä hän pelkäsi, että sillä oli jotain tekemistä hänen selkkauksensa Fertig vanhemman kanssa. Ei hän ollut kertonut siitä tietenkään, se oli liian hävettävää, eikä siihen ollut syytäkään, kun kerran nähtävästi Fertig ei ollut aiheesta puhunut. Beth ei ollut ihan varma Fertigistä. Ehkä hän yrittäisi myöhemmin kiristää Bethiä tiedoillaan? Mittelmatteleilla Beth yritti vältellä herra Fertigiä parhaansa mukaan ja pyrki olemaan koko ajan Klausin ja tämän serkkujen seurassa. Ja koska herra Fertig oli niin mielellään Acarion seurassa tilanne saattoi vaikuttaa myös siltä, että Beth vältteli Acariota.
Mutta miten Beth muka selittäisi asian oikean laidan!

Nytkin he olivat lähteneet etuajassa, ennen illallista. Bethillä oli ollut juuri hyvä juttu kesken Hildegard Mittelmattelin ja Klausin kanssa, joten aikainen lähtö oli harmillista.

Acario ei koskaan tullut ajatelleeksi, että Bethinkin tuli syödä elääkseen! Kostoksi Bethin teki mieli pinkaista kadulla pakoon. Ihan vain vaikka kokeen vuoksi, nähdäkseen mitä sitten tapahtuisi! Se olisi ehkä hieman lapsellista. Hän mietti kuitenkin kuinka kauas ehtisi, ennen kuin Acario tekisi jotain. Ei varmaan kovin pitkälle. Lisäksi katu oli liukas, hän voisi kaatua ihan ilman avustusta ja murtaa nenänsä ja sitten hänen kasvonsa olisivat veressä ja housujen polvet auki.

”Siinä olisikin hankalampaa korjaamista”, Acario sanoi.

”Mitä, sir?” Beth kommentoi hajamielisesti. Olisi kyllä harmillista jos hänen juhlahousunsa ratkeaisivat. Hän oli menettänyt monet hyvät paidat ja housut viimeisen parin kuukauden aikana.

He saapuivat majatalolle. Sisällä isäntä tervehti heitä. Beth aikoi pyytää illallista, mutta Acario veti hänet mukanaan yläkertaan. Oli aika ilmiselvää kumman nälkä oli tärkeämpi.

Acario lukitsi oven heidän perässään ja kääntyi Bethin puoleen, näyttäen jotenkin synkän tyytyväiseltä tilanteeseen.
”Tuo ilme pelottaa minua”, Beth kommentoi, rehellisyyden puuskassaan.

”Ette te pelkää minua.”
Acario riisui hansikkaansa ja takkinsa, Beth samaten. Seinää vasten lepäsi jo heidän matka-arkkunsa. Acario oli ehdottanut, että he lähtisivät jo ylihuomenna kotimatkalle, joten Beth oli päivän aikana jo joudessaan pakannut ja hoitanut muita matkavalmisteluja.

”En niin”, hän myönsi, samalla kun ripusti heidän takkinsa naulakkoon. Kyllä hänen pitäisi pelätä.
Silmäkulmastaan hän erotti Acarion seisovan takanaan. Beth syöksähti yhtäkkiä oikealle. Hänen tarkoituksensa oli loikkia sängyn yli takaisin ovelle, mutta Acario otti hänet kiinni saman tien ja painoi sänkyä vasten.

Hetken näytti siltä, että Acario purisi Bethiä. Hän häilyi Bethin yläpuolella käsiensä varassa, katsoen toista laskelmoivasti.
”Mikä pyrähdys tuo oli?”

”Minä... halusin tietää mitä tekisitte.”
Se kuulosti melko naurettavalta.

”No, voin luvata teille, että aina jos yhtäkkiä syöksytte jonnekin, otan teidät kiinni. Se on minun luontoni. Ehkä ensi kerralla kysytte.”

”Minun ei ole lupa kysyä mitään hänen ylhäisyyteensä liittyvää.”
Acario tarttui vieressä olevaan tyynyyn ja mottasi sillä Bethiä päähän.

Bethiä nauratti. He olivat hetken hiljaa. Hän oletti, että Acario nousisi pois, mutta toinen jatkoikin keskustelua samalta paikalta.
”Se on oikeastaan aika erikoista. Veri maistuu parhaimmalta vapaasti annettuna, mutta jahtaaminen ja kiinniotto ovat hauskimmat osat. On siis hankalaa saada molemmat samalla kertaa. Pakeneva harvemmin on halukas.”

Acario katsahti Bethiin kuin kysyäkseen jos tällä oli jotain mielipidettä asiaan. Beth vain nyökkäili. Vampyyriasioista puhuttiin nykyisin paljon entistä useammin ja avoimemmin.
”Tietenkin kiinniottamisen jälkeen toisen voisi vietellä, näin ainakin teoriassa, mutta siinä kohtaa harvalla on kärsivällisyyttä yhtäkkiä pidättäytyä ja hidastaa tahtia. Ja metsästäessä haluaa saaliin pelkäävän. Pelkoa on hankala saada katoamaan tuosta vain.”

Puhuuko hän tosissaan nyt viettelystä ja saaliista? Beth älähti itsekseen. Hän yritti hilautua alta pois, mutta tilaa oli liian vähän ja hänen käsivartensa olivat ansassa Acarion käsivarsien välissä. Vaihda puheenaihetta, Beth komensi itseään.
”Minä en usko, että minusta tulisi kovin hyvää vampyyria. En minä oikein edes tykkäisi terävistä kulmahampaista.”

”Tietäisitkin kuinka käytännölliset ne ovat! Sinusta tulee mahtava.”
Acario laskeutui toisen kyynärpäänsä varaan ja katseli Bethiä seesteisesti. He olivat hyvin lähekkäin ja Beth oli erittäin tietoinen siitä. Hän yritti keskittyä johonkin muuhun, mutta kaikki muut ajatukset tuntuivat teeskentelyltä.
Acario upotti vapaan kätensä Bethin tukkaan.
Olenko minä kauhistunut? Beth kysyi itseltään. Hänen rintakehänsä kohoili raskaan, hitaan hengityksen myötä. Hänen pitäisi nousta nyt ylös. Kävellä alakertaan tai vaikka vaatekomeroon. Mutta iso osa hänestä halusi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Acario siveli Bethin kasvojen sivua ja käänsi leukaa niin, että he olivat kasvokkain. Sitten hän veti solmion kaulan ympäriltä ja avasi Bethin kauluksia. Hän nousi Bethin päälle ja kumartui kaulan puoleen. Beth taivutti päätään taaksepäin ja sulki silmänsä vaistomaisesti. Acario nuolaisi kaulaa ja väristys kulki Bethin selkäpiitä alavartaloon.

Valentine, Beth muistutti itseään epätoivoisena. Hän ei halunnut samanlaista kohtaloa. Miksei hän ollut noussut ja lähtenyt silloin kun oli vielä tilaisuus? Nyt oli jo myöhäistä, ei hän ollut menossa enää mihinkään.
”Pyydä minua puremaan. Sano, että saan tehdä mitä haluan. Sano, että nyt”, Acario kuiskasi.

Ne olivat voimakkaita sanoja. Tämä oli eri mies kuin yleensä. Bethin oli pakko vastata jotain, mutta hän ei uskaltanut avata suutaan. Hän sanoisi kuitenkin ihan mitä vain Acario tahtoi ja sillä olisi luultavasti hyvin kauaskantoiset seuraamukset. Silmien sulkeminen ei tarjonnut yhtään tilaa. He olivat niin paljon kosketuksessa että pimeässä sen vain tunsi selkeämmin.

”Puhu.”
Acarion huulet hipaisivat sanojen myötä hänen poskipäätään. Jos Beth kääntäisi päätään hiukkasenkin, hän voisi...

Sano ei, Beth pyysi itseään silkasta soveliaisuudesta, vaikka oli kiusallisen varma, että se oli turha toivo. Sano jotakin muuta!
”Tarvitsetteko te minun suostumukseni?”
Sanat tuntuivat painavilta, heikoilta.

”En.”
Sitten Acario suuteli hänen kaulaansa. Beth veti terävästi henkeä.

”Ette edes...” Mistä hän puhui enää? ”...vampyyriksi muuttamisen kanssa?”

Acario pysähtyi. Hän nousi yhtäkkiä ylös, istuma-asentoon hajareisin Bethin päällä. Paheksuva ilme, ehkä pettynyt.
”Ei. Siihen teidän on suostuttava itse.”

Beth oli hieman pyörällään päästä, mutta sanojen merkitys valkeni hiljalleen hänellekin. Hänestä ei voisi tulla vampyyria vasten tahtoa! Se oli riemastuttava ajatus, hiljainen voitto. Miten sopivasti Acarion oli sattunutkaan unohtaa kertoa tällainen pieni yksityiskohta...

Acario katsoi hetken häntä, yhä inhoten, ja nousi sitten pois.
”Ehkä te menette nyt muualle.”
Hän hieroi otsaansa tuskastuneen oloisesti ja viittoi ovelle.

Oli kuin joku olisi kaatanut kylmän ämpärillisen vettä Bethin niskaan.
Hän kampesi itsensä ylös ja vilkaisemattakaan Acarioon käveli ovelle. Se ei ollut lukossa.  Hän muisti takkinsa ja nappasi sen mukaansa.
”Oletteko huomannut, oi herrani”, Beth sanoi vielä ovelta, ennenkuulumaton määrä sarkasmia äänessään, ”Kuinka teillä on tapana olla mukava vain silloin kun siitä on hyötyä teille.”

”Niin. Niille ollaan mukavia, joilta halutaan jotain.”

Beth veti takin yllensä, loukkaantuneena ja vihaisena.
”Ei se niin mene”, hän sanoi vielä lähtiessään.

~*~

Talsiessaan Leipzigin katuja Bethin sisällä myllersi hirveä määrä tunteita, joista suurinta osaa hän ei osaisi nimetä. Pelkoja, odotuksia, pettymyksiä ja turhautuneisuutta. Beth ei ollut ihan varma tarkalleen mihin hän oli turhautunut. Hän tiesi haluavansa jotain hyvin kiihkeästi, muttei ollut vielä saanut selville tarkalleen mitä. Ainakin hänen tunteitaan oli loukattu.

Puolimatkassa Mittelmattelien luo Klaus käveli Bethiä vastaan, hartiat lysyssä.
”Minä olin tulossa tapaamaan sinua”, Beth sanoi, kuin kello yksitoista yöllä olisi aivan normaali vierailuaika.

”Minä olen menossa tappamaan itseni. Hukuttaudun. Etsin joen ja sillan ja hyppään.”

Beth hymähti jotain. Klaus näytti hyvin surkealta. Hänen tukkansa oli sekaisin ja silmät punakat ja turvonneet.

”Jotakin pahaa on tapahtunut? Mennään. Etsitään majatalo, joku eri, sillä lordi Dwyre on kotona ja me emme kaipaa häntä. Hankkikaamme huone ja juokaamme itsemme hengiltä”, Beth julisti. ”Hukuttautuessa palelee.”

Siihen meni hieman aikaa. Ensinnäkin he joutuivat kävelemään usean korttelin matkan, jonka aikana Beth ehti sadatella itsekseen kuinka vastenmielistä kävely ylipäätään oli! Olisipa hänen hevosensa Abigail täällä!

Sitten piti vielä löytää auki oleva paikka, joka ei olisi ilotalo. Kun he viimein löysivät sopivan paikan, olivat he molemmat väsyneitä. Vasta kun he olivat kahden suljettujen ovien takana, rommipullo ja Klausin taskumatillinen konjakkia seuranaan, oli Klaus valmis puhumaan.
”Minä kosin Charlottea ennen lähtöä.”

Beth oli arvellutkin, että Klausin murheet liittyivät Charlotteen.
”Kieltäytyikö hän?” hän kysyi varovasti.

”Ei – ei oikeastaan. Sanoin etten tarvitse vastausta heti. Pyysin häntä miettimään asiaa.”

Beth huokasi. Hän ei ymmärtänyt miksei Charlotte de Beurre suostuisi. Kai hän piti Klausista melko lailla, kun ajatteli mitä he tekivät yhdessä. Joten mikseivät he menisi naimisiin!
”No mitä sen jälkeen? Etkö ole kuullut hänestä sittemmin?”

”Olen minä kirjoittanut hänelle. Hän ei ole vastannut, mutta tänään... Tänään sain kirjeen. Neiti Mendesiltä. Ehdin lukemaan sen vasta äsken.”

Beth oli juuri silloin ottanut ison kulauksen rommia suoraan pullosta. Oli hyvä ettei hän tukehtunut siihen. Hän kääntyi kauhuissaan katsomaan Klausia, joka nökötti sängyn laidalla tuhkanharmaana.

”Minun ja Charlotten kirjeenvaihto kulkee hänen kauttaan. Hän on ollut niin hyvä meille.”
Klaus kääntyi katsomaan Bethiä. Hän näytti hetken niin tyyneltä ja höperöltä, että Beth epäili hänen olevan jonkin pahan taian pauloissa.
”Tänään sain siis häneltä kirjeen. Siinä oli mukana Charlotten kirje – hänelle, ei minulle. Hän... Hän ilmoitti kihlauksestaan herra Neidermannin kanssa.”

Beth pääsi yli Renate Mendesin mainitsemisen aiheuttamasta pahoinvoinnista.
”Mitä ihmettä?”
Neidermann ja hänen sisarensa olivat järjestäneet tanssiaiset viime vuonna. Beth muisti juhlista lähinnä keskustelunsa neiti Mendesin kanssa.

”Häitä vietetään näillä näkymin kesäkuussa.”
Klaus siemaisi rommia. Ajatus näytti sekä kuvottavan että raivostuttavan häntä.
”Vielä sen raakalaisen kanssa! Häntä ei kiinnosta taide tai universumi, vaan metsästyskoirat ja urheilu!”

”Neiti Mendes kirjoitti olevansa pahoillaan tiedon aiheuttamasta mielipahasta, mutta että minun oli jo korkea aika saada tietää.”

”Miten ystävällistä häneltä”, Beth sanoi katkerasti ja sieppasi pullon takaisin. Maku etoi häntä, mutta silti hän siemaisi pitkän kulauksen. Ensin sitä ja sitten konjakkia. Taustalla jankutti hänen lupauksensa itselleen olla enää juomatta, mutta oli hänellä muutakin vaimennettavaa. Lisää juomista siis.
”Hetkonen, korkea aika? Ovatko neiti de Beurre ja herra Neidermannkin siis..?”

Klausin ilme oli surkea.
”Ilmeisesti Renate Mendes on auttanut Charlottea tapaamaan myös muita rakkaitaan.”

”No voi hitto.”
Se oli ensimmäinen kerta kun Beth kirosi elämässään ääneen.

He joivat melko reippaasti. Klaus oli nauttinut omien sanojensa mukaan aiemmin jo viinipullon, mutta Beth ei tarvinnut yhtä paljon alkoholia humaltuakseen.

”Minä vihaan elämää”, Beth sopersi. ”Mikään ei koskaan mene hyvin.”

”Aamen”, Klaus sanoi ja nosti sille maljan. ”Mutta sinun ongelmasi varmasti helpottaisivat jos saisit vaihteeksi naisseuraa.”

Beth tuhahti. Klausin piti aina esittää niin paljon vanhempaa ja viisaampaa!
”Paljonpa se on sinua auttanut!”
Hänellä oli sentään muitakin ongelmia. Hänen vanhempansa olivat kuolleet, hän oli vieraassa maassa, köyhä ja täysin riippuvainen epätasapainoisesta ja epäkuolleesta vanhasta, vanhasta, vanhasta pakanamiehestä, jolla oli ties kuinka monta murhaa kontollaan ja joka oli juuri ajanut hänet ulos kesken mitä hämmentävimmän kohtauksen! Niin ja sitten tietenkin hän esiintyi isäntänsä kuolleen rakastajan nimellä ja naamioi sukupuolensa ja joutuisi varmaan loppuelämänsä tapaamaan herra Fertigiä, joka oli nähnyt hänet alasti. Se oli vielä pahempaa kuin se, että Crewe oli silloin joskus häirinnyt hänen kylpyrauhaansa. Herra Fertig pitäisi olla kunnollinen, Creweä ei kukaan erehtyisi luulemaan hyväksi!

Hän listasi murheensa Klausille melko sensuroidusti.
”No... Jos isä antaisi minulle rahaa, voisimme matkustaa Venetsiaan tai Pariisiin. Tai oikeastaan, ei Pariisiin. Ei Ranskaan ollenkaan. Ehkä jonnekin Välimeren saarelle. Kyprokselle!”

”Minne tahansa muualle.”
Beth oli vetänyt tuolinsa lähemmäs sänkyä. Hän veti taskukellonsa esiin, muttei erottanut viisareita.

”Ja sitten voisit koittaa onneasi korttipöydässä ja voittaa meille lisää rahaa. Minä voisin lukea ja julkaista runojani ja sitten olisimmekin jo itsenäisiä ja eläisimme kuninkaallista elämää.”

”Toimisikohan se? Minä olen voittanut ennenkin korttipöydässä!”
Sitten Beth muisti erinnäisiä asioita.
”Sinun isäsi tuskin innostuisi ideasta jos tietäisi että lähtisimme yhdessä.”

Klaus kääntyi katsomaan häntä.
”Niin! Hän varoittikin tässä minua sinusta. Kehotti, että ehkei meidän kannattaisi viettää niin paljon aikaa yhdessä. Tai ollenkaan. Olet huonoa seuraa.”

Beth ei sanonut mitään. Hän yritti nousta ylös, tähyilläkseen ikkunasta ulos, mutta tuli toisiin aatoksiin huoneen keikkuessa huolestuttavasti.

”Tule tänne istumaan minun viereeni”, Klaus sanoi. Beth nyökkäsi ja totteli. ”Sinä. Sinä olet paras ystäväni. Ainoa ystäväni koko maailmassa. Ainoa järkevä henkilö. Minä rakastan sinua.”

”Kaikki muut ovat teeskentelijöitä”, Beth myönsi. Hänen oli kuuma. Huoneessa oli huono ilma. ”Lordi Dwyre, sinun isäsi, Renate Mendes, Charlotte de Beurre, Neidermannit. He luulevat olevansa jotain niin paljon parempaa! Me olemme niitä harvinaisia, jotka näkevät asiat kuin ne ovatkin.”

Klausin silmät täyttyivät kyynelistä kun neiti de Beurre mainittiin.
”Minä en kestä elämää ilman häntä. Miten hän voi tehdä minulle näin?”

Beth laski kätensä pojan olkapäälle myötätuntoisesti, vaikkei hän oikein osannutkaan samaistua toisen tunteisiin. Klaus itki hyvän tovin. Sitten hän rauhoittui ja he molemmat tuijottivat seinää hiljaa jonkin aikaa.
Klaus kääntyi katsomaan Bethiä.

”Mitä?”

”Minä tiedän sinusta ja lordi Dwyresta.”

”Tiedät mitä?”
Jos isä-Fertig oli paljastanut jotain, Beth kertoisi Acariolle. Olettaen, että kehtaisi puhua tälle ensin. Ja että Acario tekisi jotain.

”Lupaan, etten tuomitse sinua. Olen hölmö kun en ymmärtänyt aiemmin.”
Klaus laski kätensä rohkaisevasti Bethin polvelle. Beth pudisti päätään. Hän ei ymmärtänyt ja liikekin oli nopeampaa kuin mitä hänen silmänsä pystyivät seuraamaan.

”Olen pahoillani, kun yritin sillä tapaa tyrkyttää sinulle neiti Mendesin seuraa. Sen on täytynyt olla melko ahdistavaa. Olet niin nuorikin.”

Beth nyökkäili vaiti. Hän ei halunnut ajatella neiti Mendesiä.

”Ja kuinka mustasukkainen lordin on täytynyt olla!”

Beth jatkoi nyökkäilyä, vaikkei oikeastaan kutsuisi Acarion omistuksenhaluisuutta mustasukkaisuudeksi. Hän muisti miten mielipuolisen keskustelun Acario ja neiti Mendes olivat käyneet hänestä ja omistusoikeuksista. Vampyyrit!

”Pääsin jutun jujusta kiinni vasta sen jälkeen kun olin syleillyt sinua teatterilla. Olisitpa nähnyt miten häijysti lordi Dwyre minua tuijotti. Myöhemmin isä sitten tuli varoittamaan, että minun ei kannattaisi olla niin läheisissä väleissä sinun kanssasi. Ajattelin, että ehkä lordi oli sanonut hänelle jotain – isäni ihailee häntä naurettavan paljon. Ja sitten kaikki palat vain loksahtivat kohdalleen. Sinä ja hän olette aina yhdessä. Nytkin yövytte samassa majatalossa!”

”Serkkusi luona ei ole tilaa!” Beth protestoi, vaikka olisivat he yöpyneet majatalossa muutenkin. Olisi ollut melko hankalaa selittää, miksi Acario viettää päivät sisällä lukittujen ovien takana. Ja selittävä osapuoli olisi luultavasti ollut Beth itse.
Hän yritti kuumeisesti päättää juodako lisää rommia. Pullo oli pöydällä sen tuolin vieressä, jolla Beth oli istunut. Matka saattaisi olla hankala.

”Kyllä maailmassa on tilaa kaikenlaisille ihmisille. Riitelittekö te tänään? Sinun kauluksesi olivat ihan sekaisin ja olit pihalla ilman päähinettä ja hanskoja.”

”Vähän niin kuin”, Beth myönsi ja tunnusteli päätään. Hän oli tosiaan unohtanut hattunsa.

”Tiedätkö, minä olen aina halunnut kokeilla miehen kanssa”, Klaus tunnusti.
”Millaista se on lordi Dwyren kanssa? Oletko ollut muiden miehien kanssa?”

Ai puhuttiin taas tästä!
”No en! Ole hiljaa jo!” Beth tiuskaisi pää punaisena. ”Eikä mitään sellaista ole meneillään... Luulisin. Tai siis ei ole, hän ei ole edes kovin mukava minulle. Siitä kun ei hyödy mitään!”

Klaus repesi nauruun.

Beth mulkaisi ystäväänsä rumasti. Hän ei tiennyt miten korjata tällainen harhaluulo valehtelematta lisää ja aiheen ajattelu vasta vaaralliselta tuntuikin. Onneksi hänen ei tarvinnutkaan, sillä tovin seinän tuijottelun jälkeen Klaus kellahti selälleen ja nukahti. Beth yritti samaa, mutta hänen ajatuksensa harhailivat yhä uudelleen ja uudelleen Acarioon, kaikesta juomisesta huolimatta.

”Pyydä minua puremaan. Sano, että saan tehdä mitä haluan. Sano, että nyt”
Mitä ihmettä se nyt sitten tarkoitti?

Beth tiesi, että hänen pitäisi olla kiitollinen päästyään pois sellaisesta tilanteesta, mutta hän ei tuntenut oloaan sitten yhtään helpottuneeksi. Ei hän itse olisi lähtenyt.

~*~

Klaus heräsi keskipäivällä voimakkaaseen jyskytykseen. Hänen kesti hetki tajuta, että ääni tuli ovelta.
”Niin?” hän sai mutistua. Hän makasi sängyllä vain puoliksi, hänen jalkansa roikkuivat laidan yli lattialla. Valentine makasi vuoteella pää piilotettuna peiton alle. Lattialla oli oksennusta.

No voi hitto, Klaus mietti. Tämän jälkeen ne eivät päästä meitä tännekään.

Joku avasi oven ja käveli sisään. Klaus tunnisti isänsä kengänkärjet. Nekin paheksuivat häntä. Hän kapusi istuma-asentoon vaivoin, pidellen ohimoaan ja yritti vääntää kasvoilleen jonkun hymyntapaisen isäänsä varten.

Isä piteli nenäliinaa suunsa edessä. Ilmeisesti huoneessa haisi.
”Idiootti. Tajuatko kuinka sinua on etsitty?”

Klaus kohautti olkapäitään. Mitä he turhaan häntä etsivät, ei tämä ollut ensimmäinen kerta kun hän vietti iltaa muualla.
Hän katsoi isäänsä. Mies oli pukeutunut mustaan.

”Me saimme eilen pikakirjeen jonkin aikaa häipymisesi jälkeen. Äitisi on kuollut.”

~*~

Tämä ei ole enää tottakaan, Beth ajatteli.
Klaus oli lopun päivää hiljaa. Ei itkenyt tai näyttänyt surkealta, kuten edellisenä iltana, vaan oli vakavana ja ajatuksissaan. Bethkin oli hiljaa. Hän ei osannut auttaa ystäväänsä. Hänen oli lisäksi todella huono olo ja häntä hävetti, että herra Fertig oli nähnyt hänet taas niin epähienossa tilanteessa.

Beth mietti josko hänen olisi pitänyt lähteä. Herra Fertig ainakin vihjaili siihen suuntaan, mutta Beth ei uskaltanut jättää Klausia yksin. Klaus oli impulsiivisempi kuin hän ja saattaisi tehdä jotain oikeasti tyhmää. Beth ei muistanut enää ensimmäisistä päivistä oman äitinsä kuoleman jälkeen muuta kuin synkkyyden ja oman eksyneisyytensä. Klausin eiliset hukuttautumispuheet palasivat vaivaamaan häntä.
Fertig sanoi lähtevänsä heti seuraavana aamuna Klausin kanssa kohti Wiesbadenia, missä vainaja oli.

”Minä olen tiennyt odottaa tätä lapsesta saakka. Tällä ei pitäisi olla mitään väliä”, Klaus sanoi viimein. He olivat vetäytyneet salaa muilta pieneen välihuoneeseen Mittelmattelien ullakolla. Klaus valitti päänsärkyä ja makasi kahdenistuttavalla käsivarsi kasvojensa peittona.

On sillä silti, Beth ajatteli. Ääneen hän sanoi: ”Koska sinä näit hänet viimeksi?”

Klaus naurahti kuivasti.
”Viisitoistavuotiaana. Hän sairastaa... siis sairasti jotain tuntematonta tautia. Isä pelkäsi sen olevan tarttuvaa, eikä siksi päästänyt meitä lapsia tapaamaan häntä. Me kirjoitimme kyllä, aina silloin tällöin.”

Beth lähti vasta taivaan värjäytyessä oranssiksi ja ilman viiletessä. Hän jätti hyvästit Klausille. Ne eivät olleet kovin sydämelliset, koska herra Fertig seisoi vieressä, mutta Beth toivoi Klausin kirjoittavan isänsä mielipiteistä huolimatta. Herra Fertig veti Bethin syrjään vielä ennen lähtöä ja vihjasi painokkaasti, ettei Bethin todellakaan tarvitsisi vastata mihinkään sellaisiin kirjeisiin.

Kävellessään taas Leipzigin katuja Bethiä harmitti, että hänen oli palattava sen yhden luo, tai tulisi sanomista.

Vai tulisiko? Acariohan se oli hänet ulos ajanut. Beth pohti tilannetta närkästyneenä ja kiusaantuneena hetken ja päätti sitten haluavansa ainakin vaihtaa paitaa.

~*~

Majatalo oli yllättäen tupaten täynnä väkeä. Sisällä joku lauloi jotain vähemmän hienostunutta ja majatalon pitäjä säesti vanhalla cembalolla. Pöytiä oli yhdistetty huoneen mittaisiksi ja ne notkuivat ruokaa ja juomaa. Häät, Beth tajusi huomattuaan morsiammen ja sulhasen. Hän luikahti nopeasti portaikkoon ja alta pois, kun juhlaväki kokoontui uuteen tanssiin.

Yläkerta oli autio, mutta alakerran melu kantautui sinne hyvin kuuluvasti. Tänään olisi vielä hankala saada unenpäästä kiinni. Beth pysähtyi huoneeseen vievälle ovelle, sillä se oli ensinnäkin hieman raollaan, mitä sen ei todellakaan kuuluisi olla. Huolestuttavaa. Hän raotti ovea enemmän, varovasti, ja kurkisti raosta sisälle.

Hänen sängyllään oli joku pariskunta! Yläosaansa laskenut nainen istui vuoteella hajareisin jonkun miehen päällä, vaalea tukka auki, roikkuen muuten paljaan selän peittona. Hameen helmaa oli sysitty syrjään, niin että paljaat reidet vilkkuivat ovelle saakka. Nainen nauroi hengästyneen kuuloisena ja alla oleva mies veti häntä kohti itseään. Tämän vaaleat käsivarret olivat paljaat.
Hyi, minä en halua nähdä enempää, Beth ajatteli ja vetäytyi ovensuusta. Ovelle ei näkynyt paljon muuta, kuin naisen selkä, mutta Beth ehti huomata tyynyille levittyneen, miehen pitkän, mustan tukan. Ei kenelläkään ollut sellaista hiustyyliä enää nykypäivänä.

Paitsi yhdellä.

”Äpärä!” Beth sihahti sulkiessaan oven. Alas painuessaan hän potkaisi turhautuneena portaikon kaidetta. Hän väisteli melko juopunutta juhlaväkeä ulos ja jatkoi matkaa suoraan katua alas kohti tyhjää toria.

Mitä nyt?
Oli jo ilta ja aikansa harhailtuaan Beth oli harmikseen ja täysin ajattelemattomasti poikennut autiolle ja pimeälle pikkukadulle. Hänen olisi pitänyt heti majatalolta lähdettyään etsiä toinen majatalo ja mennä nukkumaan, mutta hän oli liian kuohuksissaan ajatellakseen mitään niin järkevää.
Kadun hämärässä kuitenkin valtava tunne siitä, että jokin oli todella huonosti valtasi hänet. Katu vaikutti rauhalliselta, eikä hänestä kuulostanut, kuin että joku olisi seurannut häntä. Koska takaa kantautuva valo oli lähempänä, Beth kääntyi ympäri. Silloin hänen takaraivoonsa osui pikkukivi.

Beth oli käännähtää takaisin katsomaan vaistomaisesti, mutta pinkaisikin juoksuun kohti pääkatua. Jos nyt tapahtuisi jotain, kukaan ei tulisi häntä auttamaan, koska Acario oli varattu, eikä muutenkaan kuulemma aikonut rientää Bethin apuun.
Joku tarttui häntä olkapäistä kiinni paljon ennen pääkatua ja pysäytti väkisin.
”Kuka?” Beth sai parahdettua.

”Ei mitään henkilökohtaista... Siis sinun kanssasi”, tuttu ääni hänen takaansa sanoi.
Sitten pari kämmeniä lämähti Bethin korville hirvittävällä voimalla. Se sattui niin paljon, että hänen polvensa olisivat varmaan pettäneet, ellei hän olisi jo menettänyt tajuntaansa ja valahtanut kivetykselle.

*

[Lavande]

Tapahtunut tähän mennessä:
Crewe on lähettänyt osan pikku joukkiostaan Renate Mendesin luo. Bethin sukupuoli paljastuu herra Fertigille ja he joutuvat käymään pitkän ja kiusallisen keskustelun. Acario ja Beth ajautuvat intiimiin tilanteeseen, kunnes Acario ajaa Bethin pois. Klaus Fertig suree toiselle miehelle lupautunutta Charlotte de Beurrea. Tieto rouva Fertigin kuolemasta saapuu. Beth palaa Klausin luota majatalolle, vain poistuakseen sieltä pian ja eksyy sivukujille, jossa hänet tyrmätään.

24. luku
Minkä taakseen jättää

Heidän oli määrä jatkaa matkaa tänään, tunti ennen auringon nousua. Aamu oli kuitenkin jo sarastaa, eikä Valentinea näkynyt missään. Vaunut olivat jo valmiina, matka-arkut nostettu kyytiin ja kuski penkillä istumassa. Acario seisoi raikkaassa, kylmässä loppuyössä, vilkuillen levottomana taivaalle. Ei menisi enää pitkään.
Mittelmattelien miespalvelija saapui pian kertomaan, että Klaus Fertig oli viime hetkellä anellut Valentinea seurakseen ja että he olivat lähteneet jo yön aikana vainajan luo.

Acarion oli hetken mielijohteesta tappaa palvelijan.

Hän kuitenkin hillitsi halunsa, kun kerran kuskikin katsoi ja kysyi sen sijaan Fertigien matkareittiä. Palvelija ei tiennyt, mutta kertoi Fertigien pysähtyvän Wiesbadenissa vain muutaman päivän, jonka jälkeen he jatkaisivat matkaa kotiin. Hän vaikutti sekavalta ja pelokkaalta – Acariolla oli joskus sellainen vaikutus ihmisiin, niin ettei hän pitänyt sitä mitenkään erityisen kummallisena ja hän oli muutenkin liian ärtynyt Valentinen käytöksestä kiinnittääkseen jonkun vieraan käyttäytymiseen erityistä huomiota.

Palvelija lähti heti kun pystyi. Acario antoi hänen mennä ja jäi miettimään, mitä tehdä. Hämärä hälveni uhkaavaa tahtia, niin ettei olisi paljoa aikaa pohdiskella.
Acario seisoi minuutin hiljaa paikallaan kadulla, katsellen jälleen vaalenevaa taivasta. Sitten hän juoksi aikaisemman palvelijan kiinni.
 
Valentine ei ollut niin idiootti, että olisi suostunut lähtemään tuosta vain. Heillä oli ehkä ollut tavallista enemmän erimielisyyksiä viime päivinä, mutta olisi silti liioiteltua lähteä ulkomaille mitään sanomatta. Ei Valentine olisi niin tyhmä. Nuori ihminen, Acario muistutti itseään. Nuoret ihmiset olivat joskus yllytyshulluja. Valentine ei ollut. Acario ei ollut ensin ihan varma tästä, mutta sitten hän päätti asian olevan niin.

Joten Acario veti Mittelmattelien miespalvelijan mukanaan hieman sivummalle, ja katsoi häntä syvälle, syvälle silmiin, pakottaen toisen vastaamaan, huomatakseen vain, että joku muu oli ehtinyt vaikuttamaan nuoren miehen mieleen ensin. Tämä ei muistanut, mistä oli saanut tietää Valentinesta. Vain, että hänen oli kerrottava siitä Acariolle.

Acario vaati voimakkaammin, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä: muistoja toimeksiantajasta ei ollut. Viety väkisin pois.
Ja Valentine ei ollut lähistöllä. Yksi lukuisista hyvistä puolista veren antamisessa oli, että
Acario pystyi tuntemaan kenen tahansa vertaan kantavan melko kaukaakin. Nyt hän ei kuitekaan tuntenut ketään.

Turhautuneena Acario oli taittaa Mittelmattelien palvelijan niskat. Hän kyllä tiesi olevansa sellaisten pikkumaisuuksien yläpuolella, mutta kesti silti aika kauan laskea mies maahan.

Kuka olisi niin typerä, että haastaisi riitaa hänen kanssaan? Kuka tuttu edes tiesi heidän olevan Leipzigissä, paitsi Crewe? Renate Mendes ei voinut olla niin itsetuhoinen ääliö, että tulisi taas uhittelemaan.

~*~

Ilta oli taittumassa yöksi.
Crewe seisoi Erlebergin pihamaalla, katsellen nupuillaan olevia tammipuita. Hän oli elänyt omasta mielestään jo melko pitkään, mutta silti hän tunsi itsensä jotenkin vajavaiseksi. Kuin hän ei koskaan kuuluisi Suurten Muinaisten seuraan. Välillä hänestä tuntui, kuin hän ei olisi sisäisesti muuttunut liiemmin ihmisajoista. Ehkä hän oli nyt kovapintaisempi, mutta muuten melko lailla samanlainen.
Suurimman osan puiston puista hän oli istuttanut itse.
Erleberg oli aina kaunis, vuodenajasta riippumatta. Crewe harvoin lähti täältä kauas tai pitkäksi aikaa. Muu maailma tuntui vähän turhalta, täällä kun oli jo kaikki, mitä saattoi tarvita. Hän oli nuorempana aika ajoin inhonnut talon synkkyyttä, mutta nykyään kun hänellä oli Johanna ja muut arki oli taas jotenkin mielekästä.

Paitsi että nyt hän oli lähettänyt lapsensa pois, jotta he kaikki saisivat pienen hengähdystauon. Crewe rakasti mestariaan yli kaiken, mutta hän rakasti myös heidän pientä kommuuniaan. Ja vaikutti vieläkin pahasti siltä, että ensinnäkään mestari ei sietänyt kovin hyvin Crewen jälkikasvua. Crewe yritti selittää, että he olivat vielä nuoria ja Acarion seura hämmensi heitä. Mestarille selittely oli kuitenkin suunnilleen yhtä hyödyllistä kuin toivoa, että aurinko ei koskaan enää nousisi.

Hans juoksi pihatietä pitkin ja pysähtyi Crewen kohdalle. Housujen puntit olivat kuraiset ja saappaita ei edes erottanut mudan alta. Hänen täytyi olla väsynyt pitkästä matkasta, mutta Crewe halusi kuulla heti mitä Hans oli saanut tietää.
Hansia ei tarvinnut kehottaa puhumaan, hän meni heti asiaan.
”Seurasin heitä turvallisen välimatkan päästä. Olen melko varma ettei kukaan huomannut minua.”

Crewe istui viime kesänä lohkareista kokoamalleen penkille ja viittoi Hansia viereensä. Hanskin istuutui.
”Niin? Ovatko kaikki kunnossa?”

”Kaikki olivat neiti Mendesin luona, yhdessä. Ja kaikki vaikutti ihan rauhalliselta.” Hans pysähtyi hetkeksi puheessaan, katsoi maahan otsa rypyssä. ”Mutta sitten... No, en ole aivan varma kenen idea se oli, mutta he hajaantuivat. Alfred, Stefan ja Elise olivat yhtäkkiä poissa.”

”Mitä?”
Crewe käännähti kohti Hansia.
”Miten he muka yhtäkkiä vain katosivat?”

”No minä en... Huomioni oli sinä iltana toisaalla, olen siitä kovin pahoillani. Erikalla ja neiti Mendesillä oli intiimi hetki, näin ikkunasta--”

”Voi herran jestas!” Crewe huudahti.

”Kyllä siinä harhaantuu harjaantunutkin mieli! Mutta jos olisin tiennyt mitä he aikovat, olisin suhtautunut vakavammin. Kaikki oli siihen mennessä sujunut hienosti! He tulivat parin yön kuluttua takaisin.”
Hans epäröi. Jos hän ei sanoisi mitään, ehkä asia voitaisiin painaa unholaan.

”Mitä he tekivät?” Crewe kysyi hitaasti.

”Palatessaan heillä oli mukana ihminen. Luulin sitä ruumiiksi ensin, mutta kyllä se oli silloin vielä elossa. He olivat siepanneet Valentinen.”

~*~

Hieman toisaalla, pari päivää myöhemmin Renate Mendes makasi sisarensa buduaarissa, verhoutuneena vain banyaniin. Hän makasi kyljellään kyynärpäähänsä nojaten, sivellen Valentinensa poskea.
He olivat huoneessa kolmestaan, ilman Crewen joukkiota. Hänen sisarensa istui harpun ääressä, venytellen sormiaan ja loi tyytymättömän katseen kohti lintuhäkkiä, joka tähän saakka oli tarjonnut viihdettä. Renate oli turhautunut pitkästyneisyyteensä muutama yö takaisin niin paljon, että oli napsinut häkin värikkäät linnut kiinni yksitellen ja tappanut ne mitä mielenkiintoisimmin tavoin.

”Mitä sinä meinaat tuolla tehdä?” Isolde kysyi. Hän oli kookas, muodokas nainen ja melko tummahipiäinen Renateen verrattuna. Hänen tukanvärinsäkin oli jossain mustan ja harmaan välimaastossa, ohut ja suora. Renaten oli tuuhea, punainen ja luonnostaan hyvin kihara.

Mutta Renate ei pitänyt kyselyistä. Hän oli hieman hankalassa tilanteessa ja avoimia, kiusallisisa kysymyksiä oli enemmän kuin tarpeeksi. Lordi Dwyre oli ajanut hänet pois, eikä hänellä ollut muuta paikkaa kuin verensisarensa talo. Tilanne sai Renaten araksi. Ei hän halunnut pois tai kauas Verdenistä. Hän oli asunut Verdenissä yli kaksikymmentä vuotta tällä kertaa, sitä ennen lyhyen, mutta ihanan ajan hänen ja Isolden mestarin ja parin muun kanssa. Verden oli hänen kotinsa.

Hän ei voinut sille mitään, hän suri yhä mestariaan. Vaikka siitä oli niin kauan.

~*~

Renate meni naimisiin nuorena.
Hän oli silloin seitsemäntoistavuotias ihminen, aivan valmis jättämään taakseen isänsä kodin ja idioottimaiset veljensä. Hänen miehensä oli jonkin verran vanhempi, mutta siedettävän oloinen kultaseppä. Renate ei mitenkään rakastanut häntä, mutta ajatteli miehen olevan yhtä hyvä vaihtoehto kuin kuka tahansa, ellei parempi. Hän toivoi myös aviossa saavansa paljon kultakoruja.

Kymmenen vuoden tylsän avioelämän jälkeen hänelle oli valjennut, ettei hän pitänyt miehistä alkuunkaan, ei ainakaan omasta miehestään. Hän oli joutunut vuosien varrella myös huomaamaan, ettei elämä muuttunut mielekkäämmäksi ihan vaan sillä, että muutti kotoa pois. Heidän oletetusta rakkaudestaan ei ollut mitään todisteita, ei yhtään lasta, mikä rasitti entisestään  heidän välejään puolisoina. Renate ei ollut hyvä taloudenhoidossa, eikä häntä kiinnostanut käsityöt. Arki oli turhauttavaa, merkityksettömän tuntuista ja molemmat puolisot katkeroituivat vuosi vuodelta enemmän. Hänen miehensä alkoi juomaan ja arvosteli vaimoaan kovaäänisesti kelle tahansa, joka suostui kuuntelemaan. Renate ei ollut kovin hyvä ystävystymään seudun naisten kanssa, sillä hän oli liian kiivas ja suorasukainen. Häntä hävetti avioliittonsa ja epäonnistumisensa kodin rakentamisessa, vaikkei hän sitä kenellekään tunnustanut. Vanhemmilleen tai sisarilleen hän ei kehdannut myöntää mitään uuden kotinsa asioista. Hän oli kuulevinaan juoruja itsestään kaikkialla ja vastasi epäilyihinsä yleensä tiuskimalla. Ne muutama nainen, jotka jaksoivat hänen seuraansa seurasivat häntä ennemmin pelosta kuin kiintymyksestä.

Sitten hänen aviomiehensä löytyi kuolleena kuistilta. Oli kesä ja Renate oli ensin ajatellut, että hänen miehensä oli juonut illalla liikaa jonkun ystävänsä luona ja tuupertunut sitten pihamaalle. Joten hän riensi aamusti pihalle, häpeästä punastellen herättelemään miestään ja kiskomaan tätä muiden näkyviltä.
Mies ei ollut liikkunut.
Hänen päänsä oli retkottanut kummassa kulmassa ja kauluksien alta paljastui raadeltua ja mustelmien peittämää kaulaa. Verta ei ollut missään. Iho oli hirvittävän kylmä ja hieman sinertävää. Kasvoilla oli mustelmia, vaikka mies muuten näytti nukkuvalta. Hapantunutta maitoa, Renate ajatteli. Hänen miehensä oli mennyt yön aikana pilalle!

Renate seisoi pitkän aikaa ruumiin vieressä, tietämättä mitä tehdä. Miten hänen miehensä muka nyt yhtäkkiä oli kuollut? Vastahan hän oli saanut uusia asiakkaita. Päivemmällä käly syytti häntä murhasta, mikä oli typerää, sillä surmatyön tehnyt oli selvästi ollut hyvin vahva. Kultaseppä oli isokokoinen mies.

Seuraavana yönä Renate ei saanut nukuttua. Hän hiipi ulos tuijottamaan kohtaa, jossa hänen miehensä oli maannut, kuin tapahtumat sitten yhtäkkiä valkenisivat. Silloin hänen mestarinsa löysi hänet. Renate ei tiennyt kuka outo nainen oli ja miksi tämä vaelsi yksin pimeän aikaan. Lyhyt ja kalpea, kasvot melkein hehkuivat pimeydessä. Hän hymyili ja Renate ehti pelätä hetken. Siihen ei ollut kuitenkaan tarvetta.

Nainen palasi seuraavana yönä, Renate oli ikkunan äärellä vahtina. Hän oli innoissaan, vaikkei ymmärtänytkään miksi, ja samalla häntä ujostutti. Kaikki oli niin kummallista. Oli kuin maailma olisi lakannut olemasta hänen miehensä kuolemasta. Renate meni taas ulos, he puhuivat jotain. Hän oli sen jäljiltä hämmentynyt, omissa ajatuksissaan. Mitä oikein oli tapahtumassa? Kolmantena iltana hän lähti naisen mukaan, ilman mitään järkevää syytä.

Renate ei muistanut omaa muutostaan, syntymäänsä. Sen jälkeen meni aikaa, ennen kuin hän oppi taas puhumaan ja muisti nimensä. Muistot ihmiselämästä palautuivat vuosien mittaan, mutta ne tuntuivat ennemminkin kummallisilta kuin tärkeiltä. Oli jotenkin käsittämätöntä ajatella, että hän olisi muka joskus ollut joku vaimoraukka tai pikkusisko. Kävellyt aurinkoisilla kaduilla ja vetäytynyt sisälle iltaisin pakoon pimeää ja kaikkea mitä se sisäänsä kätkee. Syönyt limppua, varonut puhumasta vieraiden kanssa. Palellut talvisunnuntaisin kirkossa ja ruokkinut vellillä kärttyistä vanhaa anoppiaan. Varmastikin siinä oli oltava joku erehdys.

Hänen mestarinsa nimi oli Doris Wiene, mutta kaikki puhuttelivat häntä etunimellä. Hän oli mahtava olento, jolla oli paljon ystäviä. Hän opetti Renatelle kaikesta tärkeästä: rakkaudesta, läheisyydestä ja verenjuonnista. Doriksen kanssa he vaelsivat halki Euroopan suuren inspiraation vallassa. Jos joku oli kaunis, kiehtova, he vetivät tämän mukanaan, joivat ja jättivät lahoamaan tien vierelle. Siinä oli jotain niin aitoa ja rujon kaunista, että Renaten pysähtynyttä sydäntä särki. Jokainen tappo oli jälleen yksi kultasepän rouvan vapautus. Koko hänen olemassaolonsa oli taidetta. Jokainen kerta kun Doris otti häntä kädestä kiinni oli pieni säe pitkää, herkkää runoa.

He asettuivat viimein Verdeniin, pieneen yhteisöön. Vampyyreitä oli kolme ja kaikki olivat Doriksen vanhoja ystäviä. He viettivät hauskoja villejä öitä keskenänsä syrjässä, asuen luolassa, vähät välittäen ihmisistä. Päivät he nukkuivat vierekkäin, tasavertaisina. Sillä ei ollut mitään väliä, mitä kunkin keho oli tehnyt ihmiselämässä. Renate kuunteli muiden tarinoita ja kulki heidän kanssaan metsässä. Hän tunsi maailman ihan eri tavalla. Täällä heillä ei ollut rajoituksia, ei mitään turhia keksittyjä sääntöjä siitä, miten piti olla.

Aika kului ja niin tuli myös ongelmia alueen toisen vampyyrin kanssa. Renate näki hänet kerran, kun mies tuli käymään, mutta oli hiljaa, koska Doris oli kieltänyt häntä puhumasta. Lordi Dwyre oli pitkä, hoikka, kalpea ja tummatukkainen ja kantoi titteliään sellaisella koppavuudella, jota Renaten oli hankala ymmärtää. Heidän viiden muodostama perhe  painotti lähimmäisenrakkautta ja tasa-arvoa, jotka olivat lordille näemmä samantekeviä.
Mutta muuten mies oli ihan tavallisen oloinen. Renate ei ymmärtänyt, miksi häntä pidettiin niin vakavana uhkana. Yksi mies vastaan he viisi! Doris tunsi hänet ennestään, eikä pitänyt hänestä sitten yhtään. Renate huomasi tämän ja kysyi syytä, mutta sai vastaukseksi vain muminaa menetetystä lempimekosta.

Lordi Dwyre oli melko lailla heidän yhteisönsä vastakohta. Hän ei arvostanut vapautta, elämisen kauneutta tai yhteishenkeä tippaakaan, eikä pitänyt mistään, mitä he tekivät. He asuivat kuitenkin melko syrjällä siitä mahtailevasta kartanosta, jota Hänen Isopäinen Korkeutensa (kuten Renate häntä kutsui) asutti, joten aluksi näytti siltä, että he voisivat tulla toimeen. Doris ja muut harvemmin lähtivät piilopaikastaan muualle kuin ruuanhakuun ja alueella oli vielä vaikka millä mitalla ihmisiä jäljellä! Renaten mielestä heidän olisi pitänyt laatia suunnitelma ja nitistää lordi Dwyre. Kukaan ei kuitenkaan innostunut ideasta.

He yrittivät elää kuten ennenkin ja karistivat huolet mielestään juhlimalla kera kolmen kyläläisen. Heti seuraavana yönä lordi Dwyre palasi antamaan varoituksen, että jos he eivät rauhoittuisi tai siirtyisi muualle, hänen olisi ryhdyttävä toimenpiteisiin. Renate tuhahti kuultuaan tapahtumista, sillä hän ei ollut paikalla vierailun aikana, että mitä heidän elonsa muka häntä haittaisi. Kylillä tuskin huomattaisiin, jos muutama ihminen puuttuisi.
Hän ei myöskään uskonut, että Dwyre muka pystyisi mitään heille. Edelleen, yksi vastaan viisi!

Pari yötä kului, kun he keskustelivat mitä tehdä. Tuntui mahdottomalta ja typerältä rajoittaa verenjuontia. He olivat vapaita, ei heistä ollut mihinkään vaisuun elämään. Päätös lähdöstä tehtiin.
Molemmat heidän joukkonsa miehistä palasivat eräänä iltana neljän nuoren ihmisen kera luolalle. He olivat ylpeitä suorituksestaan – yleensä vaadittiin kaksi tuomaan yksikin saalis, joten he korostivat vuoroin poikkeuksellista viekkauttaan.

Renate ei ensin ymmärtänyt. Doris selitti, että nyt he joisivat ja vahvistuisivat kaksi yötä ja muuttaisivat sitten. Matka olisi luultavasti raskas ja saattaisi jäädä väliin monta yötä, etteivät he uusilla mailla saisi verta ollenkaan.

Muutto ei kuitenkaan koskaan toteutunut.
Seuraavana iltana heti herättyään Renate halusi hyvästellä tutut kivenlohkareet ja uomat. Hän harhaili päämäärättömästi rakkaissa maisemissa ja murehti tulevaa. Oli kamala lähteä, kun ei tiennyt mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Ainoastaan hänen rakkautensa ja luottamuksensa Dorikseen rauhoitti mieltä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt edes takaisin luolalle, kun jo tunsi jonkin olevan pahasti pielessä. Hän kiirehti takaisin, mutta piiloutui nopeasti mustaseljan taakse kun huomasi lordi Dwyren pihalla. Toinen heidän miehistään, Hugo, hyökkäsi yhdessä Doriksen kanssa lordin kimppuun. Renaten sisällä kuohahti, hän halusi mukaan taisteluun. Doris käänsi kasvonsa kuitenkin nopeaksi hetkeksi kohti häntä (mestari tiesi heti missä hän oli piilossa!) ja pudisti päätään tiukasti ja vihaisen näköisenä.

Taistelua ei ollut. Doris ja Hugo hyökkäsivät kyllä, mutteivat ehtineet vahingoittaa Dwyrea. Renate hyppäsi lordin kaulaan takaapäin ja yritti vääntää tältä niskat nurin, Hugo löi nyrkillään kohti vastustajan kasvoja. Sitten Hugo makasikin maassa vatsallaan, lordi Dwyren jalka oli hänen selkänsä päällä. Renate erotti inhan rusahduksen kun selkäranka iskettiin murskaksi. Seuraavaksi lordi tarttui selässään roikkuvaa Dorista leuasta, paiskasi tämän maahan ja mursi yhtä lailla selkärangan.

Doriksen pää retkotti sivulle kohti Renatea, joka värjötteli piilossaan kauhuissaan. Hän halusi tehdä jotain, että joku tekisi jotain. Auttaa! Tuo kamala mies piti otteessaan hänen mestariaan. Renate ei voinut liikkua, ei uskaltanut, eikä tiennyt mitä tehdä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi taas ihminen – yhtä avuton, surkea ja hyödytön.

Doris ei ollut kuollut, mutta selvästi tuskissaan. Vaalea otsa oli rypyssä ja kasvot jännittyneet, silmät kiiluivat tavalla, jota ei voinut kuvailla. Hänen huulensa liikkuivat, vaikkei ääntä kuulunutkaan. Hän ei joko uskaltanut puhua tai pystynyt enää.

Pakene.

Renate oli hädissään ja peloissaan. Ei tämä voinut tapahtua! Tällaista ei käynyt heille, ei tämä voinut olla totta. Missä muut olivat? Miksei kukaan auttanut, herran jestas sentään!
Lordi Dwyre katsoi myös silloin kohti häntä, eikä vaikuttanut ollenkaan yllättyneeltä. Mies oli kaiken kauhun keskelläkin tyyni. Katsoi häntä seesteisesti ja hymyili sitten, vain aavistuksen verran ja nyökkäsi.

Pakokauhu purkautui Renaten sisällä ja hän pinkaisi juoksuun. Kukaan ei seurannut häntä. Muutaman minuutin kuluttua, yhä juostessaan hän säpsähti niin voimakkaasti, että oli kaatua, tunsi ruumiinsa kipristelevän ja kylmien väreiden hyökyvän yli. Siitä hän tiesi, että Doris oli kuollut. Hän jatkoi juoksuaan pysähtymättä niin kauan, kunnes yö alkoi taittua aamuun ja kaivautui sitten hädissään maahan piiloon nousevalta auringolta. Kyyneleet eivät ottaneet loppuakseen.

Siitä alkoi pitkä surutyö.

~*~

Jossain kaukana aurinko painui horisonttiin ja sitten katosi kokonaan. Crewe avasi silmänsä ikkunattomassa makuuhuoneessaan. Uusi yö. Eilinen oli ollut niin rasittava, etteivät hänen aistinsa tahtoneet herätä millään. Hän katsahti oikealle puolelleen – ja hypähti saman tien istumaan!

Acario.

Hänen mestarinsa istui siinä sängyn vieressä. Tuolilla, nojaten taaksepäin kevyesti. Joku olisi voinut hölmöyksissään tulkita asennon ja mielialan rennoksi, mutta Crewe tunsi Acarion sen verran hyvin, että tiesi tämän luultavasti asettuneen siihen juuri Crewen mieltä sekoittaakseen.  Crewe olisikin ehkä saanut sydänkohtauksen tästä yllätyksestä, ellei hänen sydämensä olisi ollut jo melko kuollut.

”Iltaa, herrani. Tervetuloa kotiin”, Crewe sai sanottua viimein.
Hän hillitsi haluaan silotella hieman ryppyisiä kauluksiaan (hän ei vähentänyt vaatetusta turhaan päivän ajaksi), sillä viimeinen asia, jota hän halusi korostaa oli oma hermostuneisuutensa. Hän ei ollut todellakaan odottanut Acariota kotiin Erlebergiin vielä tänään. Hän oli tuntenut tämän lähestyvän ja oletti tämän saapuvan aikaisintaan huomenna, ei tänään! Silloin kun hän oli käynyt maate Acario oli ollut vielä kaukana.
Crewe olisi halunnut vielä ainakin yhden illan valmisteluille!

”Kiitos.” Acarion katse porautui häneen. Nuorempana hän ei ollut osannut salata mestariltaan mitään, saati halunnut. Hän oli uskonut Acarion olevan jumalallinen olento kaikennäkevine silmineen. Hän oli ollut melko varma, että syttyisi tuleen jos olisi yrittänyt valehdella tai pimittää asioita. Nykyään hänellä oli elämässään muitakin tärkeitä, sellaisia, jotka olivat hänen vastuullaan. Täytyi olla suunnitelmia, oli oltava valmis monenlaiseen.

Hans avasi oven juuri silloin. Hän jähmettyi nähdessään Acarion ja tavoitti nopeasti Crewen katseen. Panikoitumisvaara.
”Hans, ei juuri nyt”, Crewe sanoi ärtyneesti. Hans poistui hiljaa, kumarrettuaan. Hansiin pystyi luottamaan, Hans kyllä ymmärtäisi rivien välistä. He olivat puhuneet pitkään eilen.

Crewe kääntyi takaisin mestarinsa puoleen ja karkoitti kaiken turhan mielestään. Hänen ajatuksensa paistoivat usein läpi.
”Saavuitteko kauankin sitten?”

”Muutama tunti sitten.”
Päiväsaikaan!

”Toivottavasti oli pilvistä... Te näytätte hieman ruskettuneelta.”

”Oli.”

Acario olisi jatkanut pidemminkin, mutta Crewe kiirehti väliin.
”Meidän pitää puhua eräästä asiasta, mestarini.”
Hänellä oli ollut runsaasti aikaa miettiä sanomisiaan, pyöritellä sanoja. Hän oli lupautunut käymään tämän keskustelun, eikä välittänyt miettiä, kuinka epämukavaa se olisi tai miten kamalia seuraamuksia sillä olisi, sillä näin oli nyt vain tehtävä.

”Niin pitää. Valentine on kadonnut.”

”Siitä juuri.”
Vaan eri Valentinesta, ei siitä joka nukahteli kirjastoon romaanien ääreen ja oli täynnä hullua uhmaa. Vanhemmasta Valentinesta, siitä, jonka kuolema oli aiheuttanut jälleen yhden turhan kauan eteenpäin vyöryneen lumipallon.
”Minä pyytäisin, että kuuntelisitte, mitä minulla on sanottavanani, mestari. Yritän olla jaarittelematta.”
Luultavasti hän kuitenkin jaarittelisi.

Jos hänen aikeensa hämmensivät Acariota, se ei näkynyt päällepäin. Hän nousi ylös ja veti nopeasti kengät jalkaansa. Ei tuntunut oikealta puhua sängyllä.

”Minun on pakko puhua. Muistatteko, kun hän puhkaisi silmänsä? Tai minä sen taisin puhkaista. Minä en tarkoittanut. Tai joskus kyllä mietin, josko tarkoitinkin.”
Viimeinen oli tunnustus, eikä Crewe ollut tarkoittanut sitä ääneen sanottavaksi. Hän oli puhuessaan liikkunut koko ajan ja vilkaisi nyt nopeasti Acarioon. Tämä ei ollut reagoinut mitenkään, seurasi katseellaan yhä edelleen Creweä.

”Teillä oli suunnitelmia hänen varalleen, minä kunnioitin kyllä sitä. En minä varsinaisesti pitänyt hänestä, mutten uskaltanut inhotakaan. Eihän minun kannattaisi, mikäli te aikoisitte pitää hänet luonanne... aina. En minä vaarantaisi oikeuttani olla teidän kanssanne.”

Acario istui edelleen samassa asennossa, mutta oli Crewen puhuessa kääntynyt tuijottamaan tyhjyyteen. Hänen ajatuksensa harhailevat, Crewe ajatteli. Hänen itsensä ajatukset eivät ehdottomastikaan saaneet harhautua.
”Niin? Onko tällä jutulla jokin pointtikin?” Acario kysyi, palautuen mietteistään.

Crewe valpastui uudelleen. Hän käveli puhuessaan. Sängylle, sitten synkän tulisijan luo. Varoi katsomasta hiilihankoa. Hänen oli pakko liikkua, säilyäkseen rauhallisena, vaikka hän tiesikin sen luultavasti vain ärsyttävän mestaria.
”No minä tein sen kuitenkin”, hän aloitti jälleen. ”Te menitte tapaamaan herra Klemensiä ja me jäimme tytön kanssa kahden. Minä olin yrittänyt vältellä häntä sen silmäjutun jälkeen, ettei hän loukkaantuisi lisää. Olen kertonut osia tästä ennenkin, silloin muutama kymmenen vuotta sitten. Mutta kuuntelettehan loppuun?”

Mestarin katse oli lasittunut, eikä hän kääntynyt enää Crewen puoleen. Ei nyökännyt tai muuten osoittanut mitään ymmärtämisen merkkejä, mutta kai hän silti kuunteli.
”Te paransitte silmän. Teidän ansioistanne hän näki taas, paremmin kuin ennen. Mutta hän ei osannut arvostaa sitä. Hän meni ulos päivällä, kun aurinko paistoi! Valo poltti hänen silmiään ja hän kyseli minulta syytä siihen. Vaati vastauksia, vaikkei hän oikeasti kuunnellut mitään, mitä sanoin. Nähdäkseni hän oli täydessä paniikissa. Hän kuitenkin hyväksyi neuvoni olla menemättä ulos päiväsaikaan. Ainakin oletin niin.”
Crewe vilkaisi jälleen Acariooon. Vielä paikalla.
”Meille tuli riitaa muutama yö sen jälkeen. Sain hänet kiinni pakkaamassa – hän oli lähdössä omille teilleen. Puhuin hänet ympäri, ainakin luulin niin, mutta seuraavana iltana heräsin siihen, että hän oli teljennyt oveni ja kasannut sen eteen puolet talon huonekaluista, päästänyt kaikki hevoset vapaaksi, paitsi ne, jotka oli varastanut vaunujen myötä. Hän vaikuttikin kovin innokkaalta sitä ennen järjestelemään salia... Mutta, kun pääsin vapaaksi hän oli jo aikaa sitten lähtenyt. En lähtenyt perään, vaan päätin odottaa teidän paluutanne. En olisi tiennyt mitä tehdä.”

Lattia pitäisi lakaista. Crewe ei ainakaan sitä tekisi. Johanna piti siivoamisesta, mutta hän oli ollut viime aikoina paljon muualla. Crewe ei täysin tiennyt missä ja mitä hän teki, mutta oli oikeastaan kiitollinen, sillä nyt oli erinomainen aika pysyä poissa.
”Te lähditte pian paluunne jälkeen hänen peräänsä. Sanoitte tappavanne hänet ja palaavanne sitten. Mutta ette te palannut ennen kuin viime vuonna. Olitte poissa useamman vuosikymmenen. Te ette olisi ehkä lähtenyt niin nopeasti, jos olisitte nähnyt kirjeen, jonka hän jätti jälkeensä. Ehkä te ette olisi lähtenyt ollenkaan.”
Crewe tunsi, kuinka Acarion katse porautui hänen selkäänsä. Uskaltaisiko hän kääntyä ympäri? Hän ei osannut aavistaa, miten mestari reagoisi.
”Minä piilotin sen teiltä. Olin suuttunut hänelle, toivoin, että taittaisitte hänen niskansa ja antaisitte asian olla. Että kaikki palaisi sitten normaaliksi.”

Crewe kääntyi kohti mestaria ja veti taskustaan vanhan, kokoon taitetun paperilappusen.
”En kuitenkaan uskaltanut tuhota sitä. Olin kauhuissani siitä, että olin salannut teiltä jotain. Yritin selittää itselleni, ettei sillä ollut mitään väliä, mutta ajattelin kuitenkin, että varmastikin minun olisi jossain vaiheessa tunnustettava ja olisitte kenties armollisempi, jos minulla olisi se jäljellä. Mutta te olittekin poissa pitkään, herrani, ja takaisin tullessa ette tuntunut muistavan koko asiaa.”
Hän ojensi kirjeen Acariolle. Crewe toivoi, että Acario olisi rypistänyt sen ja heittänyt pois, tuhahtaen jotain halveksuvaa naurettavista pikkuseikoista.
Sen sijaan hän kääntyi poispäin Crewestä ja taitteli paperin auki.

Crewe käveli jälleen pehmein askelin ympäri huonetta. Sängyltä takalle, tarttui hiljaa hiilihankoon. Acario oli syventynyt kirjeeseen. Crewe oli tyyni, hänen oli pakko olla. Hän nosti hangon ylös Acarion selän takana, niin vaimeasti kuin vain pystyi ja hetkeäkään epäröimättä iski sen kaikella voimallaan läpi mestarinsa selän, niin että se upposi vielä seinäänkin ja jäi siihen kiinni.

Epäuskoisena tekemästään Crewe syöksyi huoneesta, katsomattakaan taaksensa, löi oven kiinni ja salpasi sen yhdessä toisella puolen odottavan Hansin kanssa. Se oli kiireessä hankalaa, sillä Crewe piti koko ajan käsiä korvillaan ja lailatteli, ettei vahingossakaan kuulisi mitään. Acario pystyisi luultavasti pakottamaan hänet tottelemaan käskyjään, jos oli siinä tilassa, että käskyttämään kykenisi. Hans työnsi vielä yhden suuren lipaston vasten ovea, niin ettei se ihan helpolla avautuisi.

Sitten he juoksivat ihan helvetin lujaa.

*

[Lavande]

25. Luku

Minun pitää mennä.

On jo kiire, mutten halua sinun joutuvan luottamaan pelkästään Crewen sanaan siitä, mihin menen.
En ehdi selittää koko juttua, mutta luotathan minuun? Palaan mahdollisimman pian, viivyn poissa korkeintaan kolme viikkoa. Kirjoitan heti kun pääsen perille. Tämä on viimeinen kerta, kun poistun luotasi. Vain tämä ja minulla ei ole sidoksia enää mihinkään muuhun.
Mikään ei ole oikein samaa enää. Minäkin olen jonkun tytär, ajatteletko koskaan sitä? Kaikki on niin muuttunut, enkä puhu vain meistä. Erilaista kuin mitä olisin koskaan osannut tai halunnut kuvitella. Olen miettinyt elämääni öitä ja päiviä. En silti kadu mitään, enkä syytä sinua, vaikka olen vain yhdestä asiasta varma.

Rakastan sinua,
V

~*~

Nauhat kiristyivät tasaisesti, rutiinilla, heti kun niistä sai vain otteen. Renate oli joutunut pukeutumaan yksin lukemattomat kerrat, niin että jonkun toisen pukemisen olisi pitänyt olla suorastaan helppoa. Hänen kohteensa vaan ei ollut halukas, oikein mihinkään.
Valentine yritti nytkin pois, mutta oli liian tokkurassa tajutakseen paljoakaan.
Renaten oli pakko pitää hänet niin – tyttö ei ollut rauhallinen.

Oli ilta ja Renate oli jälleen Valentinen kanssa buduaarissa. Se oli oikein viihtyisä kamari ja sen yksityisyys sai mielen rauhalliseksi.
”Te ette pidä minun isännästäni. Siksikö te haetutitte minut tänne?”

Renate naurahti ja silotteli ryppyjä toisen leningiltä.
”En minä haetuttanut sinua. He hakivat sinut melko oma-aloitteisesti. Minä en edes tiennyt missä olit. Ajattelin unohtaa sinut.”
Stefan ja muut odottivat salissa. Renate aikoi lähettää heidät matkoihinsa, maailmalle. Ei varsinaisesti ajaa pois, mutta kuulemma joku Isolden ystävä, joka itse asiassa omisti heidän talonsa, oli tulossa käymään, eikä olisi kuulemma hyvä, jos heitä olisi näin monta samassa paikkaa. Lisäksi Erikat sun muut eivät pitäneet Valentinesta ja olivat toivoneet, että Renate olisi surmannut tämän hyvin juhlallisesti, kun he kerta olivat tytön hakeneet.
Viekkautta ja tuuria vaatinut tehtävä, sanoivat. Olisi silkkaa tuhlausta vain tappaa joku, jonka saaminen oli vaatinut näin paljon! Renate oli mielissään, että hänellä oli joku tuttu näpeissään. Joku, josta pitää kiinni, turvautua. Joku, johon purkaa turhautumistaan.

”I wonder what he's doing now.”

Renate älähti tyytymättömästi.
”Älä puhu minulle tuota kieltä. Puhu ranskaa tai puhu italiaa, mutta älä tuota. Minä opetan sinulle ranskaa, jos haluat. Ja ei, minä en pidä hänestä, eikä hän ole enää sinun isäntäsi. Sinä olet vapaa.”

”Ai, tällaistako on olla vapaa?” tyttö mutisi.
”Minä en saisi jättää häntä noin vain. Hän suuttuu.”
Valentine näytti surkealta sanoessaan suuttuu. Se ärsytti Renatea tavattomasti. Hän mietti tytön ruoskimista, mutta tämä oli liian passiivinen, että siitä olisi mitään oikeaa riemua.  ”Onko teillä joku erityinen syy olla pitämättä hänestä?”

Kuivakkaa naurua.
”Et kai luule, että minä häntä huvikseni vihaan?” Renate tarttui tyttöä kädestä ja veti luokseen. Vaalealla kaulalla oli muutama mustelmainen puremajälki. Veri ei ollut hyvää, vaan liian väkevää. Juomakelvotonta. Veisi aikaa, ennen kuin se laimenisi takaisin sopivaksi, inhimilliseksi sävyksi. Mutta eihän tässä ollut mikään kiire! ”Tule, minä kerron sinulle surullisen tarinan menneisyydestäni. Sitten et halua enää muistella häntä. Olet minun.”

Eikä Renatekaan halunnut muistella lordi Dwyrea. Isolden terävät kysymykset siitä, kuka tyttö oli ja että ei kai Renate ollut ärsyttänyt ketään tärkeää vaivasivat ilta illalta enemmän. Mitä jos Dwyre löytäisi tiensä tänne?

~*~

Kaikki näytti samalta kuin ennenkin, ei mitään yllättävää. Kattoa ei oltu kunnostettu, mutta se oli Isolden ongelma, eikä edes suuri sellainen, ellei sade vielä päässyt sisään. Piha oli herännyt kevääseen ja portin vierustalta maasta puski narsisseja. Puutarha oli laiminlyöty, mutta Klemens ei ollut koskaan liiemmin välittänyt kovin laitetuista pihoista. Kunhan tie oli tarpeeksi hyvässä kunnossa hänen vaunuilleen. Ja olihan se.

Astuessaan vaunuista hän koki ensimmäisen yllätyksensä: joku muu kuin Isolde tuli hevosia vastaan. Isolde ajoi yleensä kaikki vieraansa pois silloin kun Klemens tuli käymään. Hän oli ollut vuokralla talossa jo useamman vuosikymmenen, mutta oli vieläkin huvittavan muodollinen Klemensin käynneistä, vaikka Klemens poikkesi välillä kahdesti vuodessakin käymään!
Yllätysvierailut olivat parhaita. Silloin Isolde ajoi väkeä takaoven kautta paniikissa samalla kun Klemensin vaunut lipuivat pihalle. Tällä kertaa hän oli kuitenkin suvainnut ilmoittaa tulostaan.

Toinen yllätys oli, että vierailija näytti tutulta. Muistutti ehkä hieman jotakuta.
”Tunnenko minä teidät?” Klemens kysyi.

”Ette todellakaan, herra.”
Mies piteli kasvojaan maata kohti nöyristellen. Klemens oli jo niin vanha, että inspiroi tällaista käytöstä nuorissa vampyyreissa.

”Tiedetäänkö minun tulostani?”

Ulkonäöstä ei voinut päätellä mitään. Ruskeat housut ja vaalea paita, tummat saapikkaat.  Varmaan normaalisti siisti, mutta nyt öinen tuuli oli sekoittanut tukan ja maa kurastanut kengät. Mikä hänessä nyt muka oli niin tuttua?
”Minä en tiennyt, herra. Sisällä on vähän kaaos.”

”Kovin ystävällistä tulla minua vastaan. Mikä teidän nimenne on?”

”Stefan, herra.”

”Mistä kaaoksesta puhutte, Stefan?”

”Neideillä on erimielisyyksiä.”
Stefan näytti olevan niin kovin pahoillaan tästä.

Yksi neiti olisi varmasti Isolde, mutta kuka toinen oli? Klemens päätti kysymisen sijaan ottaa selvää ja marssi tammiovista sisään omistajan elkein.
Illan toinen yllätys odotti salongissa. Hän avasi pariovista toisen ja oli juuri astumassa kynnyksen yli peremmälle, kun hänen ohitsensa viuhahti vauhdilla viherkuvioitu posliinimaljakko, joka särkyi yhä suljettua ovea vasten. Klemens katsoi matolle levinneitä maljakon sirpaleita, ympäri huonetta levitettyjä koristetyynyjä, kirjakärrystä pudonnutta pitsiliinaa ja viimeisenä taisteluasennossa olevia naisia.

”Minä suon teidän olla täällä hyvää hyvyyttäni. Voisit kunnioittaa minua sen mukaisesti”, sihahti muodokas nainen valkea leninki yllään. Isolde, Klemensin vuokralainen. ”Tuo oli sitäpaitsi arvokas! Se oli korealainen.”

”On sinulla otsaa! Käskin sinun jättää minut rauhaan!”
Toinen nainen oli punatukkainen, pidempi ja luisevampi. Hän oli kääriytynyt pelkkään banyaniin, joka uhkasi avautua, kun nainen viskoi kirjakärryssä olleilla ruskeakantisilla kirjoilla Isoldea, joka suojautui kahdenistuttavan taakse juuri ajoissa.

Isolde viskoi kirjoja takaisin melkoista vauhtia, niin että niiden sivuja irtoili selkämyksistä. Hän ei tähdännyt punapäähän ollenkaan, vaan nojatuolilla istuvaan apaattisen näköiseen ihmiseen. Punapää potkaisi viime hetkellä tuolin nuri, niin että ihminen makasi selällään nojaa vasten, jalat ilmassa roikkuen, ja kirjat osuivat kovina kumauksina tuolin pohjaan. Isolden heitossa oli melkoisesti voimaa, sillä jokainen kirja sai tuolin liikkumaan kymmenisen senttiä parketilla taaksepäin.
”Halpamaista tähdätä kuolevaiseen!”

Sitten hän tarttui pikkuruiseen mahonkiseen kahvipöytään, jonka Klemens oli joskus saanut lahjaksi, taittoi yhden sen mahonkisista jaloista irti ja yritti hypätä yli sohvan Isolden kimppuun, karjaisten samalla. Isolde kuitenkin varautui tähän ja potkaisi molemmilla jaloillaan suojanaan toiminutta kahdenistuttavaa, niin että se liukui nainen mukanaan toiselle puolelle salia, kunnes osui seinään ja pudotti pienen maisemamaalauksen lattialle. Punatukkainen nainen kapusi ylös, työnsi kahdenistuttavan tieltään, niin että se liukui jälleen lattian poikki, hurjaa vauhtia, ohi edelleen nojatuolilla makaavan ihmisen ja törmäsi takkaan.

Isolde oli juuri ampaista uudelleen toisen naisen kimppuun, kun Klemens setvi kurkkuaan. Näin monipuolista kamppailua olisi ollut paljon mielekkäämpi seurata, mikäli huonekalut eivät olisi olleet nimenomaan hänen. Punatukkainen nainen sähähti hyvin petomaisesti hänelle ja Isoldekin mulkoili häntä hetken hyvin vihaisen näköisenä, kunnes ilmeisesti muisti kenen kanssa oli tekemisissä.

”Iltaa”, Isolde sanoi epäröiden. Hän vilkaisi vaivihkaa huolissaan ympärille levittynyttä tuhoa. ”Hauska nähdä. En odottanutkaan teitä vielä tänään. Tavatkaa verensisareni Renate Mendes, joka ilmeisesti maijailee täällä vielä jonkin aikaa.”
Muutama viimeinen sana sihistiin hymyillen, terävän hammasrivistön takaa. Sitten hän kääntyi toisen naisen puoleen ja viittoi hänelle Klemensiä.
”Tämä tässä on herra Klemens. Talo on hänen. Hän oli mestarimme Doriksen ystävä.”
Isolde näemmä yritti sivuuttaa heitä ympäröivän tuhon.

Klemens käveli toisen puhuessa huoneen poikki, siirrellen huonekalujen palasia tieltään. Ihminen istui nyt nojatuolin nojalla, polviaan syleillen ja selin heihin muihin. Hän oli leningistä päätellen nuori tyttö. Hiukset oli kuitenkin kynitty lyhyiksi.

”Hauska tavata”, Klemens totesi. ”Ja kuka tämä tyttö on?”
Klemens ei yleensä vaatinut ihmisten esittelyä, mutta tytössä oli jotain etäisesti samanlaista tuttua kuin mitä Stefanissa. Ei ulkonäössä - Klemens ei edes nähnyt ihmisen kasvoja. Renate Mendes kiersi tytön luokse ja painoi tämän rintaansa vasten, kyräillen Klemensiä epäluuloisesti. Klemens tunnisti Renaten ja Isolden välisiä yhteneväisyyksiä, heillä oli selvästi ollut sama mestari. Stefan ei kuulunut siihen kuvioon, eikä tämä ihminen, jota Renate yritti tukehduttaa poveensa.

Isolde vastasi toisen puolesta:
”Hänen uusi ihmisensä." Sitten hän kääntyi sisarensa puoleen närkästyneenä. "Kai sinä nyt voit hänet esitellä!”

Renate Mendes käänsi vastahakoisesti ihmisensä ympäri. Tyttö oli tokkurainen, eikä puhunut mitään. Vihreän ja harmaan välillä seilaavat silmät olivat sameat ja tuijottelivat tyhjyyteen.
”Valentine. Ei kukaan erikoinen.”

~*~

Crewe oli melko varma elävänsä maailmanlopun aikaa. Hän ei ensinnäkään voinut käsittää, että pysyi näin määrätietoisen tyynenä. Totta kai hänen oli pakko, mutta siltikin! Kun ajatteli, mitä hän oli tehnyt ja kuinka häntä vielä rangaistaisiin.

Matkustettuaan Hansin johdolla hirvittävällä vauhdilla Verdenistä aina vain poispäin, he saapuivat viimein valkokivisen talon pihaan. Erika oli heitä vastassa ja Crewe riemastui hetkeksi nähdessään jälkikasvuaan jälleen.
Crewe kysyi nopeasti, olivatko kaikki täällä ja miten he olivat voineet.
”Hän antaa meidän juoda niin paljon kuin haluamme!” Erika henkäisi, silmät loistaen. Hän puhui ennemmin Hansille, kuin vahingossa, ja vilkuili samalla Creweä varovaisesti. ”Saamme metsästää joka ilta!”

Crewe ei uskaltanut kysyä, olivatko hänen lapsensa tarpeeksi viisaita jättääkseen uhrinsa henkiin, hatarin muistikuvin tapahtuneesta. Sekin vielä, jos tänne nyt tulisi joku ihmispartio tutkimaan kymmentä kadonnutta kyläläistä.
Ihan turhahan sitä oli murehtia. Hans seurassaan Crewe marssi sisälle, kopistellen enimmät kurat kengistään. Käytävä johti suoraan saliin, jonka nurkka oli täynnä jotain, joka näytti kasalta rikkinäisiä huonekaluja. Siellä istui vaalealla divaanilla Renate Mendes, vierellään lattialla Valentine, joka joko nukkui tai oli tajuton. Crewe veikkasi jälkimmäistä. Tyttö oli puettu siniseen leninkiin, jossa oli joko ruskeita kukkasia tai sitten hyvin esteettisesti asettuneita veritahroja. Hänen paljailla käsivarsillaan oli lukuisia puremajälkiä, kuin myös kaulalla. No, ainakin joku oli pitänyt hauskaa.

Crewe käveli vanhan rakastajansa luo, kumarsi ja suuteli tämän kämmenselkää.
”Flavian! Mikä suo minulle tämän ilon?” Renate kujersi, ilmiselvästi mielissään. ”Tulitko katsomaan otuksiasi? Stefan on varmaan täällä jossain ja muut ovat pihalla.”

Päästämättä toisen kädestä vielä irti, Crewe polvistui naisen jalkojen juureen.
”Minä tulin tänne vannoakseni viimein uskollisuuttani ja ikuista rakkauttani sinua kohtaan. Olen surmannut mestarini, olen viimein vapaa.”

Renate tuijotti Creweä silmiin vakavana. Crewe oli onnistunut yllättämään.
”Tiedätkö itsekään, mitä puhut? Voisiko se olla totta? Että hän on kuollut. Ja sinä vannot minulle uskollisuutta?” Nainen mietti hetken. ”Kai se käy järkeen, lähetithän nuo muut jo edeltä. Oletko ihan varma, että hän on kuollut? Sittenhän minun ei olisi tarvinnut...”

”Minä lävistin hänen sydämensä hiilihangolla.”
Muuta Crewe ei sanonut. Hän oli olettanut Renaten riemastuvan uutisista, mutta ilo tuli vaimeana hämmennyksenä.

Joku setvi kurkkuaan.
Crewe kääntyi ympäri ja näki kaksi vampyyria, miehen ja naisen. Nainen oli isokokoinen ja tummatukkainen, mies kaunispiirteinen ja vaaleatukkainen. Naisella oli valkea leninki, mies oli pukeutunut näyttävämpään vihreään.
”Ah, minä esittelen teidät”, Renate sanoi jo hieman pirteämmin. ”Tavatkaa ystäväni Flavian Crewe, joka juuri vannoi uskollisuuttaan minulle. Tässä on sisareni Isolde, josta olen puhunut sinulle, Flavian. Herra hänen vierellään on talon omistaja, Klemens.”

Crewe olisi kenties saanut sydänkohtauksen Klemensin nähdessään, jos hänen sydämensä olisi siihen kyennyt.
Klemenskään ei vaikuttanut olevan yhtään mielissään. Hänellä oli sellainen samanlainen, aristokraattisen pidättäytyväinen ilme kuin Acariolla, silloin kun tämä oli raivoissaan.
Minä kuolen, Crewe tajusi viimein. Herran jestas, hän tappaa minut heti kun jäämme kahden.
Hänen hienot suunnitelmansa, kaikki tähän asti nähty vaiva oli turhaa. Jos Klemens oli läheskään yhtä vahva kuin Acario, Crewellä ei ollut mitään toiveita hengissä säilymisestä.

~*~

Kipua oli monenlaista. Fyysiseen kipuun tottui, niin ettei aiemmin kovana tuskana pitämä ollut enää kuin epämiellyttävä rasite. Siitä toisenlaisesta kivusta Acario ei ollut varma. Sitä oli hankalampi erottaa. Se oli olematonta.

Pitkän elämänsä mittaan hän oli hyväksynyt, että melko monet asiat olivat yhdentekeviä. Että jos hän piti jotain tärkeänä, se johtui lähinnä hänen omasta turhamaisuudestaan. Millään ei ollut sinällään arvoa. Kaikki riippui hänen reaktioistaan, eikä hän aina reagoinut mitenkään, läheisiinkään asioihin. Vuodet olivat kuluttaneet pois yllätykset, tehneet kaikesta tasapainoisempaa ja seesteisempää.

Nyt hän oli seinässä kiinni, hiilihangolla. Seinä oli kiveä ja valurautainen, kierrekankinen hanko oli uponnut siihen hyvän matkaa. Kädensija oli kiinni muutama sentti irti hänen selästään. Jokainen liike sattui. Raastoi. Kärvensi. Toisessa tilanteessa hän olisi antanut pedon luonteelleen myöden ja repinyt sisuskalujaan raastavan esineen irti, mutta nyt hän tunsi olonsa voimattomaksi. Hän ei voinut ymmärtää, miten oli tähän tilanteeseen joutunut.

Heikoksi.

Joten Acario oli vaipunut päiväkausiksi horrokseen. Vellonut tiedottomana menneisyydessä, vaeltanut kohtauksesta toiseen. Hän muisti hämäriä väläyksiä alkuaikojen määränpäättömässä vaelluksessa. Sypresseistä, maalaisten karnevaaleista, joista saattoi helposti napata pimeän turvin jonkun syrjemmälle eksyneen. Muisti kuinka viimein tapasi nimettömän olennon, samanlaisen kuin itsensä, veren ja lian peittämän takkutukkaisen saalistajan. Kuinka he olivat epäluuloisina kyräilleet toisiaan ja yrittäneet saada toisensa hengiltä. Acario ei ollut koskaan yrittänyt järkeistää hänen ja Klemensin kumppanuutta, sillä se oli ollut hyvin kauan yksi maailmaa määrittävistä laeista, heti painovoimasta seuraava. Jossakin vaiheessa he olivat yhteistuumin alkaneet sivistyä. Hän alkoi kammata tukkansa ja Klemens pisti kengät jalkaan ja otti itselleen nimen. Pian he olivat paitsi huikentelevia ja häijyjä, myös salonkikelpoisia maailmanmatkaajia.

Hän muisti kuinka oli pikkuhiljaa siirtynyt aina vain pohjoisemmaksi. Muisti Erlebergin perustamisen, näennäisen aloilleen asettumisen lukemattomien vuosien vaelluksen jälkeen. Sitten tuli Crewe, jonka myötä Acario tunsi laajentuneensa, varmistaneensa paikkansa maailmassa. Crewe, joka oli nyt tehnyt jotain näin käsittämätöntä. Oli myös sotia ja salamurhia, palveluksia. Aatelisarvon saaminen. Asiat eivät palautuneet hänen mieleensä mitenkään järkevässä järjestyksessä. Pettymyksiä, vihaa. Viimeisenä mieleen nousivat nuoren naisen kasvot. Silloin hän heräsi.

Ja raivo, raivo alkoi pettävän hitaasti kuplia hänen sisällään. Acario levitti kädet eteensä seinälle, tunnustellen sen rosoista pintaa. Sitten hän työnsi itsensä irti siitä. Kipu sai hänen olonsa hyvin epäinhimilliseksi, mutta hän kääntyi kuitenkin verta vuotavana oviaukon puoleen.

Oli vielä tekemistä.

~*~

Oli kulunut kolme yötä siitä, kun Klemens saapui. Hänen vierailunsa oli osoittautunut paljon ajateltua kryptisemmäksi. Hänen suunnitelmansa oli ollut pistäytyä täällä vähäksi aikaa: tarkistaa, ettei mikään ollut hajalla ja jatkaa sitten matkaa Erlebergiin. Ilmeisesti kuitenkin melkein kaikki erlebergiläiset olivat päättäneet viettää loppukevään hänen talossaan!

Sitten oli vielä se, mitä pikku-Flavian oli sanonut Acariosta. Klemens oli yrittänyt päästä kahden Crewen seuraan, mutta pojan oli onnistunut vältellä häntä, vetäytyä joukon turvaan. Se oli hieman kiusallista, varsinkin kun talo oli Klemensin ja Flavian oli täällä hänen mielestään ensi kertaa. Hän ei uskonut alkuunkaan, että Acario olisi kuollut. Klemensin pitäisi olla todistamassa sitä, ennen kuin hyväksyisi moisen väittämän. Sehän oli melkein sama, kuin että joku tulisi sanomaan hänelle, ettei häntä enää ollut. Ja jos nyt sattuisi niin, että joku olisi onnistunut jossain sellaisessa... Klemens ei ollut täysin varma, mitä tekisi, mutta kaikkien vähääkään osallisten kiduttaminen hulluuteen kuulosti jokseenkin sopivalta vaihtoehdolta. Melko sopivalta oikeastaan. Hänellä oli ollut toinenkin tavoite – saada Valentine Mendesiltä, koska Valentine ei mitenkään kuulunut kahvipöytiä turmeleville punapäille. Sekään ei ollut sujunut kovin hyvin. Hän oli pyytänyt tyttöä lainaksi, omasta mielestään hyvin välinpitämättömästi, yrittänyt ostaa tämän ja painostanut Isoldea. Tuloksetta.

Renate Mendes vaikutti kuitenkin yhä kyllästyneemmältä ja kyllästyneemmältä tyttöön. Isolde kertoi, että hänen sisarensa oli yrittänyt useaan kertaan juoda tytöstä verta, mutta se ei jostain syystä ollut onnistunut. Ja että hän oli myös yrittänyt juottaa tälle omaa vertaan, mutta tyttö oli tokkuraisuudestaan huolimatta rimpuillut vastaan ja tilaisuuden tullen oksentanut. Klemensiä tämä huvitti hirvittävästi! Ainakaan Valentine ei ollut täällä omasta tahdostaan, eikä Klemens uskonut tippaakaan, että Acario olisi antanut ihmisensä tuolle naiselle. Ainakaan noin tärkeää ihmistä.
”Varastitteko te hänet lordi Dwyrelta?” Klemens kysyikin naiselta, hyväntuulisesti. Isolden tai Mendesin ei pitäisi tietää hänen ystävyydestään Acarion kanssa, sillä hän harvemmin puhui mistään niin tärkeästä kenenkään kanssa.

Renate Mendes oli kuitenkin heti varuillaan. Acarion nimen mainitseminen oli vikatikki.
”Minä en ymmärrä mistä te puhutte. Minä en varasta, tämä on minun ihmiseni.”
Aika ärsyttävää. Klemens pohti Mendesin kimppuun hyökkäämistä, mutta tämä osaisi kai varautua siihen. Saattaisi heittää häntä sohvalla. Neiti piti Valentinea niin lähellä itseään kaiken aikaa, että Klemensiä mietitytti josko tytöstä olisi mitään jäljellä sen jälkeen. Häntä harmitti olla sotkeutunut tällaiseen jupakkaan.

Klemens ei siis lopulta tehnyt mitään. Hän oli kuitenkin parhaimmillaan tarkkailijana. Hän istui vaiti pikkukamarissa nojatuolissaan ja odotti, että kaikkien näiden ylimääräisten draama laukeaisi.

Siihen ei mennyt pitkään. Klemens palasi kotiin eräänä yönä metsästysretkeltään ja sattui todistamaan Mendesin ja Flavianin keskustelua. No hyvä on, ehkä hän ennemminkin vakoili, mutta talo oli hänen ja kaikki muut ylimääräisiä. Järjestys salissa oli palautettu ja viimeiset ehjät huonekalut kannettu ullakolta esille. Mendes istui kahdenistuttavalla, kasvot ikkunaa ja yötaivasta vasten. Crewe piti kättään selkänojalla. Valentine makasi ilmeisesti Mendesin sylissä. Klemens näki vain käsinojan yli roikkuvat jalat.

”Minä olen kyllästynyt. En halua häntä enää. Hän on epälojaali, tylsä.”
Renate Mendes yritti peitellä pettymystä äänestään.

”Haluatko, että hankkiudun hänestä eroon?”
Renate Mendes ei vastannut. Crewe kiersi kätensä naisen ympärille ja suuteli tämän niskaa.
”Minä haluaisin nimittäin. Tunnin kahden hänen kanssaan. Tiedät miten inhoan häntä.”

”Herra Klemens on tarjonnut hänestä rahaa minulle.”
Nainen tarttui Creweä kädestä ja hyväili sitä hiljaa.

”Et sinä välitä hänestä. Rahasta. Minä tarjoan sinulle jotakin parempaa.”

Crewe kumartui syvemmälle toisen puoleen.
”Senkus”, Renate totesi viimein ja hänen äänestään kuulsi hymy. Crewekin hymyili hänen takaraivoaan vasten.

”Yritän olla aiheuttamatta sotkua.”

Sitten hän kaappasi tytön käsivarsilleen ja marssi sivuovesta ulos.

*

[Lavande]

Tapahtunut tähän mennessä: Isolde kyselee liikaa Renatesta, Bethistä ja tilanteesta. Renate ja Isolde ajautuvat taistelemaan. Klemens saapuu, käy ilmi, että naisten ja Crewen opetuslapsien asuttama talo on hänen. Crewe saapuu paikalle Hansin kanssa ja vannoo uskollisuuttaan Renate Mendesille. Acario kokoaa voimansa ja vapautuu Seinästä. Hämmentynyt Klemens yrittää saada tapahtumista selkoa Creweltä, jonka onnistuu kuitenkin väistellä vanhempaa vampyyria. Klemens yrittää myös Bethiä itselleen, mutta Renate ei luovu tästä. Crewe pyytää nätisti ja saa luvan tappaa Beth.

*

26. luku
Klemens

 
Kylmää vettä. Jääkylmää vettä. Sitten polttavaa kipua poskissa ja taas jäistä vettä.
”Herää! Herranen aika, herää jo!” Ääni tuli jostain läheltä, ravisti häntä hartioista.

Beth sohi toisella eteenpäin, torjuen sokeasti mahdolliset uudet läimäytykset. Toinen käsi piteli jomottavaa poskea.
”Hyvä on!”
Hänen vastauksensa ei ilmeisesti ollut kuitenkaan tarpeeksi. Hartioita pitelevät kädet upottivat hänet uudelleen kylmään veteen. Vettä meni keuhkoihin, sai yskimään. Beth repi silmänsä auki ja mulkaisi vihaisesti pitelijäänsä, heti kun yskänpuuskilta pystyi.
”Miksi minua kidutetaan?”

Crewe piteli häntä. Kenties tämä oli painajainen. He olivat hämärässä ja ahtaassa huoneessa, jossa haisi rasvainen saippua. Pyykkitupa kenties? Crewe oli tavallista hullumman näköinen, tukkakin oli sekaisin.
”Ei tämä ole kidutusta. Ei lähellekään.” Hermostunutta naurua. ”Sinun täytyy herätä. Älä vain sulje silmiäsi uudelleen, läpsäytän sinua muuten uudelleen.”
Ai tuo oli läpsäytys. Hyvä ettei koko hänen poskensa ollut irronnut!
”Tunnetko kuka minä olen?”

”Ihan niin kuin voisin unohtaa.”
Bethin tukka valui vettä kivilattialle. Hänen olonsa oli heikko. Hän huomasi myös olevansa melko alasti. Hän tuijotti hetken valkeita varpaitaan yrittäen ymmärtää tilannetta. Päätä alkoi särkemään.

”Tiedätkö missä me olemme?”

”En.”

Crewe ojensi hänelle puseron, joka oli kai joskus ollut valkea, harmaan liivin ja ruskeat housut.
”No ei voi mitään. Pue nämä päällesi.”
Sitten hän haki läheltä parin sukkia ja saapikkaat.
”En tiedä minkä verran muistat siitä, mitä on tapahtunut, mutta kuuntele nyt tarkkaan minua. Sinun täytyy lähteä täältä. Paeta. Pue vaatteet yllesi, saat vielä takkini. Minulla ei ole antaa sinulle ruokaa mukaan, mutta saat leilillisen vettä ja rahaa.”

”Neiti Mendes antaa minun mennä?” Beth kysyi. Se oli hyvin irtonainen kysymys, hän ei ymmärtänyt kontekstia.

”No ei oikeastaan... Palautan mekkosi kyllä hänelle. Juokse tuosta metsän halki tielle. Aurinko nousee pian, sinun ei siis tarvitse kulkea pitkään pimeässä. Saat myös etumatkaa. Seuraa tietä pois päin niin kauan, että saavut kylään. Nouse postivaunuihin, jos sellaiset paikalle sattuvat. Muuten vuokraa tai osta tai minun puolestani vaikka varasta hevonen ja jatka matkaasi länteen.”

Varasta hevonen, selvä.

”Sinun täytyy selvitä hengissä. Älä pysähdy ennen kuin olet vähintään kolmen yön matkan päässä. Älä kuole. Älä herran jestas sentään kuole. Antaisin sinulle vertani, mutta Stefan ja Erika olisivat täällä sitten samantien. Kukaan ei saa tietää.”

Beth ei valittanut tai väittänyt vastaan. Se tuntui liian vaivalloiselta ajatukselta.
”Miksi minun päätäni särkee näin? Mihin minä olen menossa?”

”Kotiin tietenkin. Etsi mestari. Jos hän ei tule sinua matkalla vastaan, niin, tuota, hän odottaa kotona. Kellarissa.”
Acario.
”Sinun täytyy kertoa hänelle... Ei, estää häntä lähtemästä tänne, mikäli kohtaatte matkalla. Myönnän kyllä, että tämä oli osaksi minun vikani. Lähetin lapset tänne, ajattelin että maisemanvaihdos tekisi heille hyvää. He eivät ole reagoineet mestariin kovin hyvin. En todellakaan ajatellut, että he tulisivat perääsi... Renate on hyvin ovela joskus. Minä autan sinua, tämä on sen hinta. Pysäytä mestari.”

”Mitä jos hän ei suostu pysähtymään? Pitääkö minun taistella häntä vastaan?”
Tilanne oli aina todella huono, jos Beth alkoi vitsailemaan.
”Missä me edes olemme? Miksi hän haluaisi tänne?”
Acariota ei voinut ajatella. Se oli liian kivuliasta.

”Herra Klemensin talossa, muistat kai hänet? Minä en ole ihan varma, mikä osallinen hän on tapahtumiin, muttei hän reagoinut liiemmin kun sanoin tappavani sinut.”

~*~

Metsän läpi juostessaan Beth tiesi, että tämä oli sellaisia öitä, joka palaisi hyvin sekavina painajaisina. Olettaen siis, että hän selviäisi hengissä. Crewe oli saattanut hänet metsän reunaan, varmistanut ettei lähistöllä ollut ketään ylimääräisiä. Taivas vaaleni samalla kun Beth hölkkäsi pusikon läpi. Hän varoi kaatumasta, varoi ajattelemasta liikoja. Linnut lauloivat ja oli kosteaa. Omituinen pakokauhu saatteli häntä hyvin epätodellisen ajan, kunnes hän vihdoin ja viimein löysi tielle.

Jalkoja kivisti, hengästytti. Olo oli heikko. Viimeiset tähdet kiilsivät taivaan kannella.

Tiellä odottivat vaunut.
Crewe ei ollut puhunut mitään mistään vaunuista. Beth vilkuili hermostuneena tuntemattomia vaunuja ja sitten metsää. Tummapukuinen kuski avasi oven ja viittoi Bethiä peremmälle. Beth oli päättää kulkea mieluummin ojassa kuin joutua uudelleen napattavaksi, kun hyvin ärtyneet kasvot pilkistivät vaunuista.
”Mitä ihmettä oikein vetkuttelette? Kiivetkää kyytiin!”

Se oli herra Klemens! Beth kulki aivan tien laitaa eteenpäin, varovasti. Kenen puolella Klemens oli? Beth oli aikeissa ohittaa vaunut muina miehinä, mutta herra Klemens mulkaisi häntä niin vihaisesti, että hän kääntyi kannoillaan ja nousi vaunuihin. Ei hän kuitenkaan karkuun pääsisi, jos Klemens välttämättä vaati hänen läsnäoloaan. Sitäpaitsi, hevoset olivat ainakin kohti Bethin menosuuntaa.
”Olette todella ärsyttävä, tiedättekö sitä?”
Klemens näytti samalta kuin syksylläkin. Kullanvaalea tukka oli nauhalla niskassa kiinni, terävät ja kylmät silmät tuijottivat Bethiä räpähtämättä. Tummanruskea matkaviitta oli vedetty korviin saakka ja miehen vasemmalla polvella lepäsi uutuuttaan hohtava harmaanauhainen silinteri. Beth istuutui alas ja veti pienestä olkalaukustaan vesipullon. Ei janottanut, mutta Bethistä tuntui, että nyt piti juoda vettä jos aikoi pysytellä elossa.

”Olen kuullut ennenkin...”
Mies salpasi oven ja veti raskaat, monikertaiset verhot ikkunoiden eteen. Beth tunsi hetken levottomuutta, mutta muisti sitten nousevan auringon. Vaunut heilahtivat liikkeelle.

”Olen todella tyytyväinen, että olette edelleen hengissä. Olin hetken jo huolissani, että Flavian aikoo oikeasti repiä teidät kappaleiksi.”

”Minä olen siitä aika usein huolissani, herra. Jos sopii udella, niin mitähän te aiotte? Minun suhteeni.”

”Ai, no niin, tietenkin. Kaappasin teidät. Aion kiristää Acariota teillä.”

”Vai niin”, Beth sanoi ja rypisti otsaansa väsyneenä. ”Mitähän te mahdatte haluta häneltä?”

Klemens näytti hetken hyvin julmalta, niin että Beth tarrasi vaistomaisesti penkkiin. Kulmahampaat vilkkuivat hänen puhuessaan ja kulmat kurtistuivat yhteen.
”Hän saa luvan vannoa, ettei enää ikinä. Jätä vastaamatta. Minun kirjeisiini.”

~*~

Mikäli mestari ei olisi katsonut kaikenlaista kristillistä suitsutusta pitkin nenänvarttaan ja yrittänyt koulia samaa ajattelutapaa jälkeläiseensäkin, Crewe olisi varmaan rukoillut. Rukoillut samalla kun katsoi horjuvan Valentinen vaappuvan metsikön uumeniin. Kello oli niin paljon, ettei kukaan ollut enää ulkona. Crewe oli komentanut Hansin ja muut etuajassa nukkumaan ja Renate ja Isolde olivat myös jo sisällä, kuin myös Klemens.

Vieläkään hänen ei sopinut rentoutua. Hän oli tehnyt kaiken voitavansa tytön eteen, nyt hänen täytyisi enää hoitaa jälkikasvunsa ja itsensä turvaan, hoidella Renate Mendes (ei sillä tapaa) ja ehkä jonain yönä toivoa Acarion armahtavan hänet. Crewe oli käskenyt Hansin viedä muut vaivihkaa pois kun aurinko laskisi. Turvaan. Oikeastaan hän ei halunnut kohdata Renatea ja mahdollisesti myös tämän sisarta yksin, mutta jälkikasvu oli saatava pois täältä. Jokainen heistä oli Crewen heikko lenkki. Hän ymmärsi hieman oman mestarinsa paheksumista sen suhteen, että Crewe oli tehnyt vampyyrin melko lailla jokaisesta vähääkään kiinnostavasta ihmisestä. Tai niistä, jotka olivat vain sattuneet eksymään hänen tielleen.

Maate käydessään Crewe ehti miettiä hetken, olisiko huominen hänen viimeinen yönsä. Hänen täytyi ehdottomastikin kohdata Renate ja tappaa nainen. Crewe teki sen puhtaasti lämpimistä tunteista entistä rakastajaansa kohtaan, sillä kuolema oli hyvin armollista verrattuna siihen, mitä Acario teki raivostuessaan. Ja Crewe oli ikävä kyllä melko varma, että Mestari oli tässä kohtaa melkoisen vihainen. Ehkä Klemens asettuisi hänen puolelleen, tai ainakin pitäisi Isolden poissa, ettei Crewen tarvitsisi käysä ylivoimaa vastaan.
Hän vain toivoi, että Renatekin ymmärtäisi!

~*~

Kaikki vampyyrit ovat sekopäitä, Beth ajatteli. Klemens oli itsepäisesti valvonut koko päivän ja käyttänyt suuren osan siitä Bethin tuijottamiseen silmää räpäyttämättä. Yhden hullun matkasta toisen kelkkaan...

Beth tuijotteli väsyneenä takaisin hyvän aikaa. Hän ei voinut uskoa, että oli joskus pitänyt Klemensiä niin kovin kauniina. Sitten hän ei voinut uskoa, että tuli sanoneeksi sen ääneen.

”Mitä?!” toinen huudahti, yhtäkkiä hyvin pirteänä. ”Miten niin minä en ole teistä enää viehättävä? Oletteko kenties sokea?”

Klemensin kunniaksi Beth olisi halunnut ajatella, että mies laski leikkiä, mutta ei. Hän sovelsi mielessään jotain sopivaa vastausta, muttei ollut ilmeisesti tarpeeksi nopea.

”Aivan se ja sama. Te olette väsynyt ja siksi vähän höperö. Pysähdymme pian ja sitten saatte kylpeä ja nukkua. Ja syödä. Nälkä voi haitata näköä, eikö vain?”

Beth tyytyi nyökkäilemään. Loppumatka kului hiljaisesti, mutta nyt Klemens kyräili Bethiä kulmiaan rypistellen.

~*~

Muutama tunti unta ja kuuma kylpy. Klemens tarjoutui auttamaan Bethiä, joka jätti vastaamatta tarjoukseen ja soi auttajalleen vain toisen mielenterveyttä kyseenalaistavan katseen. Teljettyään oven huolella Beth riisui vaatteensa haparoivin sormin ja upottautui tummaan, höyryävään veteen.

Se ei oikein tuntunut miltään, hän oli kai liian likainen. Kaikki oli vain likaista. Seinät, pesusoikko, kylmä, harmaa kivilattia ja nokinen kynttilänjalka. Ihrainen saippua. Miten siellä olisi voinut puhdistautua? Vesi poltti hänen ihonsa punaiseksi ja sai olon entistä heikommaksi. Kaulaa jomotti, kuin myös vasenta reittä ja montaa muuta paikkaa. Puremia. Hän istui siinä pää polvia vasten, kunnes ihoa ei enää pistellyt ja vesi jäähtyi ja pieni tupa oli taas kylmä.
Sitten hän nousi ylös ja pyörtyi.

Hän heräsi sängyltä. Beth katseli typertyneenä vierasta ympäristöä. Hyvin hämyisä huone, jonka seinällä oli vanha, kulahtanut seinävaate. Bethin mielestä siinä oli peuroja ja jos siristi silmiään, näytti kuin ne olisivat hypelleet ympäriinsä. Klemens kertoi hänelle, että hän oli pyörtynyt. Selvä.
Beth oli alasti, joten hän kietoi yllensä peitteen sängyltä.

”Toivottavasti te ette ole ihan kokonaan rikki”, Klemens töksäytti. ”Minulla on tässä teille hieman jotain, joka auttaa nukkumaan. Sitten kun heräätte, voimme tarkastella vointianne.”

Beth ei ollut mitenkään yhteistyöhalukas. Hän katseli edelleen peuroja ja kuvioita niiden ympärillä. Klemens väänsi hänen leukansa auki helposti ja juotti pienestä lasista sameaa, kitkerää nestettä.

Kun Beth jälleen heräsi, hänet oli sidottu sängyn päätyyn kiinni. Oli vieläkin ilta, tai taas ilta. Hän tunsi olonsa ehkä hieman enemmän omaksi itsekseen, vaikkei kokenutkaan kovin luontevaksi olla alasti peiton alla kädet päänsä päälle sidottuina.

Klemens tuli ovesta, se narahti merkiksi ja Beth kysyi hyvin miedolla äänellä miksi hänet oli pitänyt sitoa.

”No, tiedätte kai. Ettei kukaan varastaisi teitä tai ettette karkaisi.”
Beth ei oikeastaan tiennyt. Klemens vaikutti hyvin kiusaantuneelta päästäessään hänet irti.
Crewen antamat vaatteet oli laskostettu sängylle siististi ja ne näyttivät hivenen puhtaammilta kuin aiemmin. Beth puki ne päälleen välittämättä yleisöstä. Sitten hän sai lautasellisen puuroa, joka oli kylmää. Beth söi sitä kuitenkin varovaisesti, kuin se olisi ollut polttavan kuumaa.

Klemens seurasi kaikkea, mitä hän teki hyvin tarkkaavaisesti. Mies otti jopa lautasen vastaan, kun Beth lopetti syömisen, ja vei sen pois. Talo oli jonkun vanhan miehen, joka istui talon kolmannessa huoneessa, tuvassa kaminan ääressä kiikkustuolissa piipun kanssa, eikä kiinnittänyt heihin niin mitään huomiota. Heidän saapuessaan Klemens oli vain kolkuttanut oveen ja pyytänyt, että mies kutsuisi heidät sisään ja näin tämä oli tehnyt.
”Aiotteko te nyt selittää?”

”Minä? Teidänhän tässä tulee selittää!” Klemens vastasi. Hän sulki narisevan oven perässään. ”Miksi olette täällä, ettekä Acarion luona, miksi pikku-Flavian välttelee minua ja miksi puolet Erlebergiä oli minun talossani.”

Beth ei oikeastaan osannut vastata ainoaankaan kysymyksistä, joten Klemens usutti häntä kertomaan kaiken, mitä oli tapahtunut sitten heidän viime näkemisensä.

~*~

Renate oli juuri pukeutunut ja liittyi luuttua soittavan Crewen seuraan pihalle. Oli tyyntä ja lämmintä. Mies istui taloa vasten asetetulla penkillä, kohotti katseensa soittimesta hetkeksi ja hymyili Renatelle lempeästi. Sellainen lempeys oli harvinaista. Renate ei tiennyt arvostiko sitä vai ei.
”No, miten sinä teit sen?”

Crewe hymyili edelleen, eikä vastannut ensin vaan sulki silmänsä ja kuunteli musiikkia.
”Älä kysy. Tulet vielä mustasukkaiseksi.”

”Mitä teit ruumiille?”

”Hävitin metsään.”

”En haistanut verta.”

”Tapoin hänet myös metsässä. Annoin hieman etumatkaa... Kuiskasin, että hän selviää kyllä kunhan juoksee tarpeeksi kovaa.”

Se oli mukava ajatus. Renaten teki mieli suostutella Crewe kanssaan sisälle.
”Et haise hänelle, et verelle.”

”Kylvin ja vaihdoin vaatteita. Innostuin hieman ja suttasin. Palautin mekon sisälle, sen sinisen. Riisuin sen ajoissa.”

Renate laski kätensä Crewen reidelle, taputti tyytyväisenä.
”Missä Erika ja muut ovat?”

”Lähetin heidät etelään vähäksi aikaa. Kävivät levottomiksi.”

”Ai, vai niin”, sanoi Renate. Käsi lipui ylemmäs reittä, sai soiton haparoivammaksi. Katkonaiseksi. ”Herra Klemenskin lähti. Sittenhän meitä ei ole kuin me kolme täällä enää.” Renate pujotti kätensä Crewen niskan ympärille, kauluksen alle, hieroi sinne pieniä ympyröitä.

”Niinkö?”

”Nii-in”, sanoi Renate Mendes ja tarttui kynsillään tiukasti Crewen kurkusta. ”Kerrotko nyt mitä salaat, vai katkonko niskasi?”

Soitto taukosi ja raukea hymy Crewen huulilla pyyhkiytyi olemattomiin.

~*~

Vaati hieman painostusta saada tyttö kertomaan kunnolla tapahtuneista, eikä vain kaunistellen, mutta sitten kun hän puhui, hän todellakin puhui suunsa puhtaaksi.
”Ja sitten hän ajoi minut ulos.”
Ilmassa leijui aavistus kylmää raivoa.

”Niin?” Klemens oli ristinyt kädet polviensa päälle.

”No tapasin ulkona ystäväni ja hänellä oli murheita. Päädyimme siis erääseen majataloon ja juopottelimme kunnes sammuimme. Vietin myös seuraavan päivän hänen seurassaan – hänen äitinsä oli juuri kuollut. Illalla ajattelin hänen korkeutensa jo leppyneen minuun, joten suuntasin takaisin majatalolle, siis sinne missä olimme yöpyneet siihen saakka, mutta.”

Klemens odotti. Valentine vastasi hänen katseeseensa synkästi ja veti syvään henkeä.

”Hän oli siellä jonkun naisen kanssa.” Tyttö liikahteli levottomana ja jatkoi sitten nopeasti. ”Joten en tietenkään halunnut olla häiriöksi ja suuntasin ulos. Harhailin ympäriinsä jonkun aikaa. En oikein muista minne, ja sitten minut kolkattiin. Kaikki, mitä on tapahtunut sen jälkeen on hyvin sekavaa. Yhtäkkiä Crewe ravisteli minua hereille ja vaati, että minun täytyisi etsiä Acario. Ja sitten tapasin teidät ja kerroitte, että aiotte kiristää Acariota minulla. Mutta ymmärrätte nyt varmaan, että se on melko turhaa.”

Taas pieni paussi. Valentine hörppäsi vettä.
”Minä olen ikävä kyllä melko samantekevä. Yleisesti ottaen ja hänelle. Hän on varmaan ihan tyytyväinen, etten ole läsnä. Niin että teidän kannattaa ehkä etsiä jotain muuta kirjeenvaihtonne ponnikkeeksi. Toivoisinkin, että antaisitte minun mennä, tappamatta minua tai mitään.”

Se oli hyvin kohtelias pyyntö. Klemensiä hymyilytti hieman, Valentine oli surkuhupaisa.
”En kai minä aio tappaa teitä. Olen juuri yrittänyt yökausia neuvotella teitä itselleni. Tarjosin neiti Mendesille sievoisen summan rahaakin, mutta hän kieltäytyi.” Hän pudottautui istuma-asennosta nelinkontin sängylle ja hymyili leveästi.
”Sen sijaan jos raottaisitte kauluksianne voisin hieman purra teitä.”

Valentinen ilme ehti synketä, kunnes hän ponkaisi sängyltä ylös hyvin nopeasti ja ehti melkein ottaa askelen kunnes pyörtyi taas ja kaatui takaisin sängylle.

Ihmiset!

~*~

Sumusta alkoi hitaasti erottua viivoja, valon leikkiä. Katto.
”Missä minä olen?” Beth kysyi.

Kuului hyvin turhautunut ärähdys.
”Voi herran jestas! Ei kukaan voi olla noin ärsyttävä! Lopeta tuo pyörtyily ja anna ranteesi tänne!”

Se oli herra Klemens. Bethin teki mieli kommentoida, että mitä tämä oikein vouhkasi. Klemens kuitenkin piteli jo Bethin kättä ja yllättäen puri rannetta. Beth parahti ääneen.

”Oi, ole jo hiljaa!” Klemens sihahti hampaat punaisina. Beth otti kätensä takaisin ja puristi puremakohtaa uskaltamatta tutkia sitä tarkemmin.

”Helppoahan se on olla, kun voi katsella muita vain ravintonaan! Mitäköhän itse tuumisitte siitä, että joku yhtäkkiä purisi teitä!”

”No sinä voisit-- Te voisitte seuraavaksi purra minua.”

”Mitä? En minä halua.”
Seurasi hiljaisuus. Beth setvi hetken ajatuksiaan ja vilkaisi sitten varuillaan Klemensiä, joka oli jähmettynyt istumaan sängyn laidalle. Hänen huulensa olivat tiukasti yhteen puristetut ja Beth oli ymmärtävinään, että hän oli loukkaantunut. Jotenkaan Beth ei kuitenkaan tuntenut kovin paljoa sympatiaa toisen puolesta.
”Oliko siihen joku syy, että näin yllättäen puritte minua, vai..”
...syyhysikö teidän hampaitanne vain? ...ajattelitteko yksinkertaisesti yllättää minut iloisesti?
Ranteeseen ei sattunut liiemmin. Pelkkä näykkäisy, naarmu. Luojan kiitos.

Klemens katsoi häntä kuin mielipuolta.
”Tietenkin.”

”Kumpa teistä joku joskus selittäisi etukäteen, mitä aikoo.”

”Halusin tietää mikä teissä maistuu. Maistutteko nyt Mendesille, mutta ette te liiemmin maistu. En minä tiedä miltä hän maistuu, mutta erottaisin sen kyllä. Kenties ette muista, hän on huumannut teitä ensin omilla voimillaan ja sitten jollakin hyvin pistävän hajuisella aineella, kun tokenitte turhan usein. Hän yritti juoda vertanne useaan otteeseen, huomasin jäljetkin, mutta ei ilmeisesti pitänyt siitä... Sitten hän yritti saada teidät juomaan omaa vertaan, mutta ette mitenkään suostuneet. Isolden mukaan oksensitte neidin leningille hänen pakotettua teidät.”
Klemens oli taas aavistuksen hilpeämpi.
”Juokaa minusta ja vahvistukaa.”
Hän tarjosi rannettaan. Beth silmäili sitä epäluuloisena.

”Mikä teidän oikea syynne on?”

Hilpeys hävisi saman tien.
”Ajattelin, että olisi mielenkiintoista jos teissä olisi minun vertani. Tulevaisuutta ajatellen. En käsitä miten Acario jaksaa sinua.”
Sinuttelu oli näköjään tullut jäädäkseen.

”Ei hän jaksakaan”, Beth vastasi ja katsoi nopeasti toiseen suuntaan. Hän olisi halunnut raittiiseen ilmaan, muttei uskaltanut nousta vielä ylös, ettei pyörtyisi taas. Miksi hän oli näin heikkona?

”Niin, no. Minä tulkitsisin hänen käytöstään näin: te kohtaatte matkalla Leipzigiin ihmisiä, jotka tuot Acariolle teurastettavaksi--”

”Maantierosvoja!”

”--jolloin hän saa ylenpalttisesti verta juodakseen. Sinullehan tämä on helppoa, koska nyt voit vapaasti juoksennella ystäviesi kanssa ilman velvoitetta vereen. Acario antaa sinun kulkea vapaasti, koska hän on idiootti. Hän on kuitenkin ehdottomasti mustasukkainen, koska kaiken tuon veren jälkeen hänen muut himonsa ja halunsa ovat hyvin pinnassa. Hän on kuitenkin edelleen pidättyväinen – minusta tuntuu, että hän on hyvin varovainen kaikessa sinun suhteesi.”
Klemens katsoi Bethiä silmiin hetken, mutta kun Beth avasi suunsa sanoakseen jotain, mies jatkoikin.
”Minä olin käsittävänäni häveliäästä sepustuksestasi, että olitte aikeissa naida, mutta hän muuttikin mieltään. En kyllä yhtään ymmärrä miksi, sillä jos hän jo sietää seur--”

Beth oli kiusaantunut ja suuttunut.
”Mitä te nyt oikein höpötätte. Ei meillä ole todellakaan ollut mitään avioitumisaikeita kummankaan taholta.”

Klemens puristi huulensa yhteen hetkeksi ja hymyili kireästi.
”Tarkoitin vähemmän raamatullisessa mielessä.”
Beth oli sitten enää kiusaantunut ja päätti olla vaiti, koska ei ilmeisesti tiennyt mistään mitään.
”No niin, te ette kuitenkaan kelpaa hänelle jostain syystä. Luultavasti jotain tekemistä hänen suunnitelmiensa kanssa. Tulkitsisin jopa, ettette koskaan ole päässyt kovin pitkälle, mutta se on niin naurettava ajatus, että jätetään se sivuun. Sanoit, että teille tuli eripuraa ja hän heitti sinut pihalle. Sitten juoksentelet kaupungilla, kunnes seuraavana iltana palaisit, mutta Acario onkin jonkun naisen kanssa. Poistut mustasukkaisuuspuuskassasi ja ulkona sinut tyrmätään ja raahataan minun alivuokralaiseni luo.”

”Ei tämä ollut minun vikani”, Beth puolustautui.

”Ei tietenkään. Acario on typerä kun antaa sinun kulkea vapaasti. Melko vastuutonta antaa sinun ystävystyä sellaisen vampyyrin kanssa, joka kantaa hänelle kuitenkin melkoista kaunaa. Sanoit saaneesi kysellä häneltä vapaasti mitä vain matkalla Leipzigiin? Minun tuntemani Acario ei todellakaan antaisi sellaisen ihmisen elää, saati sitten vaellella ympäriinsä. Hän ennen kaikkea mustasukkainen itsestään.”

”Joten si-- teistä minun ei kannata vältellä häntä loppuelämääni, vaikka hän onkin käyttäytynyt oudosti.”
Outo oli kirosana.
”Että asiat korjaantuvat itsestään? Sitten kenenkään tunteita ei ole loukattu ja kaikki ovat taas onnellisia, tai mitä hittoa.”

Klemens ei välittänyt hänen tunteenpurkauksestaan.
”Ei ei, minä saan nyhdettyä sinusta hyvän hinnan nyt. Lisäksi jos kävisi niin utopistisesti, ettei hän huolisikaan sinua, minä kyllä huolin.”

Ei kiitos, Beth ajatteli.

”Sitten meidän pitää tietenkin ottaa selville, mitä on käynyt. Pikku-Flavian nimittäin väitti surmanneensa Acarion.”

*

[Lavande]

Tapahtunut tähän mennessä: Beth pakenee Renate Mendesin kynsistä Crewen avustuksella. Lyhyen pakomatkan jälkeen Klemens vaatii Bethin läsnäoloa. Crewe valehtelee tappaneensa Bethin, mutta Renate ei usko. Klemens ja Beth puhuvat viime aikojen tapahtumista ja Klemens esittää oman näkökantansa asioihin.

*

27. luku

Klemensistä oli päästävä eroon.

Beth oli ensin pitänyt tervetulleena seuraa ja apua, mutta muutaman vuorokauden jälkeen hän oli valmis passittamaan Klemensin hullujenhuoneelle ja jatkamaan matkaa yksin. Klemens näki Bethissä jotain sellaista, mitä Beth ei peilistä erottanut. Hän vaati Bethiä seurakseen ruokaillessaan, tarjosi osaa Bethille, joka tyytyi kieltäytymään kohteliaasti ihmisyyteensä vedoten. Beth ei saanut hetken rauhaa, eikä heidän matkantekonsa edennyt ollenkaan vauhdikkaasti.

Klemens ei ollut yhtään salamyhkäinen siten kuin Acario, hän kertoi oikein mielellään hänen ja ystävänsä vaiheista, keskittyen aina johonkin poikkeuksellisen huvittavaan ja veriseen, rivoon tapahtumaan, samalla kun Beth upposi ajatuksissaan siihen pieneen sopukkaan, joka tiedosti, että tieto lisää tuskaa.

”Niin, tiedäthän. Acario. Hän on hyvää seuraa, kunhan hänet oppii tuntemaan. Paljon vähemmän mukava kuin mitä minä tietenkin.”

Oli myös ne kerrat, ne monet kerrat, kun Klemens hermostui Bethiin. Siihen ei oikeastaan vaadittu paljon mitään. Riitti, kun Beth osoitti jotain inhimillisiä heikkouksia, kuten väsymystä tai epävarmuutta, tai oli puoliavoimesti eri mieltä jostain asiasta. Klemensin reaktiot vaihtelivat laidasta laitaan, mikä jo sinällään oli rasittavaa. Kerran hän ahdisti Bethin nurkaan, kertoen kuinka he jakoivat kaiken Acarion kanssa. Toisen kerran hän tarttui Bethin käteen, silitellen sitä terävästi hymyillen ja totesi, ettei Acariota varmaan haittaisi, vaikka Bethiltä puuttuisi pari sormea.
"Minä en haasta teidän kanssanne riitaa", Beth vakuutti. "Olen ihan mielelläni hyvissä väleissä teidän kanssanne. Haluan vain selvitä hengissä ja ehjänä."
Klemens piti tätä jopa liikuttavana ja oli melkeinpä pahoillaan kärkkäiden reaktioidensa takia.
”Minä en yleensä käyttäydy näin ihmisten seurassa. Minusta tuntuu, että kaikki viime aikojen ärsyttävyys nyt vain kulminoituu sinussa.”

Kaikki vampyyrit ovat mielipuolia, Beth ajatteli itsekseen. Sitten oli tietenkin vielä se, kuinka Klemens sitoi Bethin paikalleen aina päivien ajaksi ja juotti jotain, joka piti unessa koko päivän. Turvallisuuteen vedoten. Beth erehtyi hämmästelemään ääneen sangen nasevasti, että miten tiedottomana, sidottuna makaaminen edisti turvallisuutta. Klemens ei vastannut mitään, jolloin Beth ymmärsi, ettei tässä ollut kyse hänen turvallisuudestaan, vaan siitä, ettei Klemens halunnut hänen liikkuvan vapaasti silloin kun tämä nukkui. Pelkuri, Beth ajatteli. Hän oli onneksi tarpeeksi viisas pitääkseen ajatuksensa omana tietonaan.

Sen sijaan eräänä yönä, kun he istuivat vaunuissa, Beth tunnusti kuinka levoton oli nykyään.
”Minulla ei ole mitään turvanani. Mieleni rauhoittuisi varmaan, jos minulla olisi jokin keino puolustautua. Pienikin.”
Tämä oli melko johdattelevaa puhetta.

Klemens antoi Bethille koristeettoman tikarin ja käski piilottaa näkymättömiin, mutta käden ulottuville.
”Pyydä Acariota opettamaan sinut taistelemaan kunnolla. Voit sitten joku armas kerta etsiä neiti Mendesin käsiisi ja seivästää hänen sydämensä. Kenties sinusta tulee suuri metsästäjä. Mendes varmasti ottaisi mieluummin sinut vastaansa. Acario tuskin vaivautuisi edes surmaamaan häntä lopuksi.”

”Miksei?” Beth kysyi. Hän halusi väittää vastaan, jos Klemens sanoisi Bethin olevan niin arvoton, ettei hänen kaltoin kohtelunsa inspiroisi kostoon.

”Ei ollenkaan hänen tyylistään. Hän luultavasti kiduttaisi naisen hulluuteen ja lukitsisi sitten jonnekin. Ystäväni ei ole aina kovin mukava.”

Aamun jälleen valjetessa ja heidän pysähtyessään Klemens juotti juomansa Bethille kuten yleensäkin. Tällä kertaa Beth oli vain teeskentelevinään juovansa sen ja sylki sen toiseen kuppiin, jonka oli varannut aiemmin sängyn viereen. He olivat aiempiakin taloja karummassa mökissä. Klemens oli jälleen pyytänyt asukkaita menemään muualle pariksi päivää ja he olivat totelleet mukisematta. Nouseva aurinko sai Klemensin hajamieliseksi, muuten hän olisi varmasti huomannut, mitä Beth yritti. Klemens sitoi hänen kätensä yhteen ja likaisen sängyn päätyyn, kuten aiemminkin. Beth teeskenteli raukeaa, nukkuvaa. Hän pelkäsi sykkeensä kiihtyvän liioiksi ja Klemensin huomaavan jonkin olevan vialla, mutta mies vain nyökytteli vaiti Bethille ja vetäytyi ruokakomeroon.

Kun aurinko oli noussut ja matkaseuralainen päiväunillaan, Beth alkoi hyvin tuskaisaan työhön, missä hän haparoi kankealla oikealla kädellään vasenta hihaansa. Tikari oli siellä. Tuskan hiki puski otsalle ja sormet tärisivät, mutta hän sai silti otteen tupesta. Saatuaan aseensa esiin hän leikkasi köyden poikki ranteen kohdalta. Se vei aikaa ja oli hyvin hankalaa asennon ja liikkumavaran vähäisyyden vuoksi. Beth naarmutti samalla ranteitaan ja kirosi jokaista veritahraa. Hänen kuitenkin onnistui saada köysi poikki viimein ja sitä voitonriemua olisi hankala kuvailla.

Beth kirjoitti pienen viestin Klemensille, kiittäen tätä vieraanvaraisuudesta, et cetera, suoristi sitten Creweltä saamansa takin kaulukset ja katosi ulos auringonpaisteeseen.

~*~

Lämpimän illan tyyneys lakosi siihen, kun Renate Mendes tarttui kynsillään Creweä kurkusta. Crewe pudotti pidelleensä luutun, joka päästi kumean tömähdyksen osuessaan maahan.
”Ehdottaisin, että lopettaisit valehtelun tähän, jos mielit elää vielä huomenna.”

Crewe oli saanut kätensä väliin juuri ajoissa saadakseen tempaistua Renaten käden irti, ennen kuin terävät kynnet olisivat uponneet hänen lihaansa. Hän otti vauhtia penkistä ja hypähti kauemmas, veti paitansa sisästä veitsen ja hyökkäsi naisen kimppuun. Renate oli kuitenkin lukenut hänen liikkeitään helposti, väistänyt ja survoi polvensa voimalla Crewen  vatsaan, niin että mekon helmat vain heiluivat.

Joku luu rusahti rikki. Crewe ei välittänyt, vaan potkaisi Renaten sivuun. Veitsen kanssa taistelu ei ollut hänelle luontevaa tai edes järin tuttua, mutta nyt ei auttanut murehtia. Ensimmäinen isku meni ohi ja Renate sai tartuttua häntä ranteesta. Julman väännön jäljiltä ranne rusahti outoon asentoon ja veitsi kirposi otteesta. Crewellä oli kuitenkin samanlainen veitsi vasemmassa kädessään. Se upposi voimalla naisen selkään ja Crewe puski sitä yhä edemmäs, kohti itseään ja vastustajansa sydäntä. Terä ei kuitenkaan käynyt lähelläkään sydäntä, vaan juuttui väärälle puolelle kehoa.

Renate haukkoi henkeään kivusta. Mustaa verta pulppusi hänen mekolleen, maahan. Crewe leikkasi selkää auki raa'alla voimalla ja työnsi rikkinäisen kätensä lapaluiden välistä, etsien kirottua sydäntä. Renaten kädet hapuilivat vastustajaa sokean raivon vallassa, mutteivät saaneet paljoakaan tuhoa aikaan.

Crewe oli löytänyt sydämen.
Hänen kömpelö kätensä haroi otetta siihen, puristaakseen mokoman murskaksi tai repiäkseen sen rinnasta. Kumpaakaan ei kuitenkaan ehtinyt tapahtua, sillä Isolde oli Crewen takana. Crewe ehti tuskin tajuta toisen läsnäoloa, kun vahvat kädet olivat kiertyneet hänen kaulalleen ja taittaneet niskat nurin.

Crewen suusta pääsi korahdus, hänen otteensa rakastajastaan höltyi ja irtosi. Sitten hän lyyhistyi maahan, kaiken kuran keskelle.

~*~

Yöksi pysähtyminen oli kaikista hermostuttavinta nyt kun hän oli yksin. Beth vilkuili ympärilleen koko ajan, vaikka kievari oli vilkas, eikä mitenkään erityisen epäilyttävä. Melko siisti jopa. Hän oli ratsastanut koko päivän, joten ateria ja lämmin vuode tuntuivat hyvin houkuttelevilta.

Hän silmäili läpi alakerran ihmiset huolissaan. Jos joku heistä oli vampyyri, niin se ei näkynyt ainakaan päällepäin. Karvaiset, olutta litkivät miehet eivät vaikuttaneet kovin epäilyttäviltä.

Yksin matkustaminen vaati jatkuvaa valppautta. Autiot tiet tuntuivat pahimmilta: silloin Beth oli jatkuvasti kuulevinaan jonkun seuraavan häntä Klemensiltä varastamansa hevosen perässä. Oli turha yrittää selittää itselleen, ettei koko maailma ollut hänen perässään. Nukkuessa häntä vaivasivat levottomat unet, valveilla hän muisti sykäyksinä asioita viime päiviltä.

Renate Mendes juttelemassa hänelle, syleilemässä, sitten huutamassa, kuristamassa. Puremassa, pukemassa. Kuiskimassa hyväileviä, rakastavia sanoja.
Beth ei ymmärtänyt siitä mitään. Kaikki vaivasi häntä ja sai hänet vain toivomaan turhaan, ettei mitään viime öistä olisi tapahtunut.

Hän etsi Acariota. Hänen kuului tehdä niin. Päätöksen tekoa oli ehkä jouduttanut se, että Crewe oli sujauttanut takkinsa taskuun Bethin kellon. Hän oli saanut sen Klemensiltä, mutta jotenkin sitä katsellessa hän juuttui ajattelemaan Acariota.
Jokaisessa tienristeyksessä hän kysyi mitä reittiä pääsisi Verdeniin. Jos Verdeniä ei tunnettu, hän kysyi tietä Bremeniin.
Niin hän eteni.

Eräänä iltapäivänä kävi kuitenkin niin, että hän ratsasti ohi kylän, uskoen, että saapuisi vielä toiseen ennen pimeää. Aurinko ehti kuitenkin laskea ja hän huomasi olevansa keskellä metsää. Pimeässäkin näki melko hyvin ja yö oli kevääksikin lämmin.

Jokainen tie maailmassa ei voinut olla täynnä vampyyreja. Lukuisat kuriiritkin varmasti matkustivat öisin. Ja Beth voisi kysyä yösijaa jostain maatalosta, ei tämä ollut vielä mikään katastrofi. Taloja ei kuitenkaan vain tullut vastaan. Pimeys tuntui kestävän loputtomiin ja sai mielen ylivalppaaksi ja säikyksi. Puut kaarsivat soratien ympärillä kuin holvikaarina ja leuto tuuli kahisutti jo täyteen lehteen puhjenneita oksia. Ja vaikka vampyyreja olisikin joka kulmalla, ei heillä kaikilla voinut olla jotain mielipidettä Bethistä.

Näin Beth vakuutteli itselleen hyvän tovin.
Sitten hänet pysäytettiin. Keskellä tietä seisoi hahmo, jonka pelkkä läsnäolo sai hevosen pysähtymään. Hänestä ei erottunut paljoa kuin tumma siluetti pimeyttä vasten, pitkä ja uhkaava.
Kyseessä ei ollut ihminen.
Hevonen tanssahteli levottomasti paikallaan ja Beth jähmettyi satulaan. Hän oli ostanut itselleen viitan sateen varalle ja vetänyt hupun näin illalla kasvojensa peitoksi. Hänen sykkeensä tiheni ja hän yritti järkeistää mielessään vaihtoehtojaan.

”Nouse pois satulasta”, rosoinen ääni sanoi. Se oli samaan aikaan vaimea, nuori kuiskaus, vanhan miehen käkätystä ja jotain hyvin epäinhimillistä. Demonista.
Beth huomasi liukuneensa alas satulasta, marssineensa lähemmäs olentoa. Sen vaatteet olivat risaiset, sään runtelemat ja näyttivät olevan tiukasti kantajassaan kiinni, osa olemusta. Rinnukset olivat repiytyneet rikki ja alla oleva valkea paita oli tummien tahrojen peittämä. Verta tai mustetta. Tukka oli levällään ja sekaisin, silmät paloivat virvatulina yössä ja saivat Bethin todellisuudentajun hämärtymään. Vääristä askelista saattaisi upota suohon. Kasvot olivat valkeat, ja vääristyneet. Varjot kiersivät piirteitä, saaden ne näyttämään hyvin kovilta.

Acario.

~*~

He olivat jo ehkä turvassa, kun Hansia vaadittiin selittämään, mitä he pakenivat ja miksi. Siihen saakka muut olivat seuranneet kiltisti hänen esimerkkiään, kun mestari kerta oli käskenyt, ja juosseet. Nyt he pysähtyivät tyhjälle aukealle keskelle ei-mitään juttelemaan. Hans aloitti kertomuksensa siitä, kuinka idioottimainen idea oli ollut viedä Valentine ja että kaikki oli heidän, ei Hansin, syytä. Erika puolustautui sanomalla, ettei ollut koko retkellä mukana. Hän oli ollut Renate Mendesin kanssa.

Stefan syytti Renate Mendesiä.
”Hän vihjaili meille koko ajan, että haluaisi ihmisen itselleen. Että jos tietäisimme missä se on. Että hän olisi ikuisesti kiitollinen, jos saisi, mitä haluaisi. Minusta me olimme nerokkaita. Peitimme jälkemmekin hyvin ovelasti. Olimme seuranneet tilannetta ja iskimme juuri sopivalla hetkellä. Sitten kaappasimme yhden palvelijan ja minä pakotin hänet kertomaan lordille, että hänen ihmisensä oli lähtenyt Fertgien mukana. Koko jupakka vaati paljon suunnittelua.”

Hans kertoi heidän vaiheistaan: lordi Dwyren seinään naulitsemisesta, joka sai kuulijat huolestuneiksi, Valentinen vapauttamisesta, heidän paostaan ja Crewen aikeesta kohdata neidit yksin.
”Mutta herra Klemens ehkä asettuu hänen puolelleen.”

”Klemens lähti jo aikaisemmin!” Erika huudahti ja katsoi sitten Alfrediin ja Eliseen. Yhdestä sanattomasta päätöksestä kaikki neljä lähtivät juoksemaan tulosuuntaan.

”Odottakaa, idiootit!” Hans huusi heidän peräänsä. Stefan juoksi viimeisenä. ”Idea oli saada teidät turvaan!”

Hän katseli hetken loittonevia selkiä ja juoksi sitten itse perään.

~*~

Suuri suunnitelma oli lopussa. Loppuratkaisu ei ollut ehkä kaikista paras, mutta Crewe oli tehnyt voitavansa ja pystynyt parempaan, kuin mihin oli uskonut. Tyttö löytäisi Acarion, hänen oli vain uskottava siihen. Hans veisi muut turvaan ja he aloittaisivat elämän jossain muualla. He pystyisivät kyllä siihen. Ainoa epäkohta oli, että Renate Mendes eli vielä. Crewe oli kyllä saanut tuntea sen muutaman viime tunnin aikana. Crewe olisi tappanut naisen nopeasti ja melko kivuttomasti. Siinä kohtaa kun Acario löytäisi hänet, kuolema olisi kaikkea muuta kuin kivuton.

Omaa kuolemaansa Crewe ei rohjennut pohtia. Se oli lähellä. Hän makasi lattialla kyljellään, kädet selän taakse kettingillä niin tiukasti sidottuina, että olkapäät olivat sijoiltaan. Hänen niskansa oli murrettu jo aikaisemmin. Jalat oli naulattu lattian kivetykseen isoilla, ruosteisilla nauloilla, joten liikkuminen ei tullut kysymykseenkään. Renate oli poistunut hetkeksi, mutta palaisi vielä. Hän oli aina oikukas ja kärsimätön, niin että tuskin jaksaisi leikkiä enää kauaa Crewen kanssa.

Eniten Creweä jäisi kaduttamaan se, kuinka huonoissa merkeissä hän erosi mestaristaan. Nyt, ollessaan naulittu lattiaan hän tajusi hyvin sellaisten asioiden epämukavuuden ja ymmärsi hyvin kuinka Acariolla tuskin oli kovinkaan positiivista kuvaa hänestä. Crewe ei jaksanut uskoa, että Valentine mitenkään korostaisi Crewen roolia pelastautumisessa. Klemensiltä Acario kuulisi vain hänen uskollisuuden julistuksestaan Renatelle. Crewe uskalsi silti toivoa, että Acario ei silti ajattelisi häntä tahrana historiassa. Epäonnistumisena.

Crewe irvisti kivusta. Jalan naula liikkui. Oliko Renate palannut? Naula kiertyi ja kiertyi ja irtosi sitten. Sitten toinen, kolmas, neljäs. Hänen kätensä vapautettiin ja joku auttoi hänet istumaan, pidellen päätä pystyssä melko lempeästi.
”Erika!” Crewe sihahti. Erika nyökkäsi ääneti ja nosti sormen huulilleen.

Se oli kuitenkin turhaa. Kellariin vievä ovi pamahti auki ja sisään lensi Hans, selkä edellä. Hän osui lattiaan, ei kauas Crewestä.

”Tämäpä hienoa!” Crewe huudahti. ”Kaiken sen vaivan jälkeen, minkä näin saadakseni teidät turvaan!”

Oviaukosta hyökkäsi sisään myös Isolde, hurjana sähisten. Hän hyppäsi Hansin kimppuun ja taittoi tämän niskat. Crewe värähti myötätuntoisesti. Erika säntäsi apuun ja hakkasi nauloilla naista selkään. Crewe nousi seisomaan, naksautteli nikamia paikalleen ja kokeili käsiensä liikettä. Olo oli kehno, mutta raivo nosti päätään hänen sisällään. Isolde yritti litistää Erikan alleen syöksymällä selkä edellä seinää vasten. Erika jäi ansaan ja naulat kirposivat hänen otteestaan.
Silloin Crewe tarttui Isoldea kaulasta ja paiskasi hänet seinään. Se vaati paljon ponnisteluja, sillä hänen kätensä eivät olleet kovinkaan hyvässä kunnossa.
”Sinä olet ihan turha. Mitä sinä puutut tähän? Minulla ei ole mitään sinua vastaan! Paitsi tietenkin niskojen murtamisesta... ja kenties Hansin niskojen puolesta myös.” Crewe pysähtyi miettimään mitä haki takaa. ”Mutta kuitenkin! Et edes pidä Renatesta!”

Isolden näytti hieman närkästyneeltä siinä ilmassa roikkuessaan. Ehkä Crewe oli oikeassa.
”Päästä minut menemään niin en kanna kaunaa. Ei kostoretkiä, lupaan. Poistun vähin äänin, enkä ota osaa enää tähän fiaskoon.” Hänen oli selvästi hankala puhua, mutta Crewe ei uskaltautunut hellittämään otettaan. ”Ja olen pahoillani niskojesi puolesta. Teidän molempien.”

Crewe laski naisen alas Hansin ja Erikan pettymykseksi. Isolde suoristeli hieman siniharmaata pukuaan ja kampaustaan, setvi kurkkuaan ja poistui rauhallisesti ovesta. Crewe pysähtyi myös ovensuulle ja nyökkäsi rohkaisevasti Erikalle ja Hansille. Vielä yksi jäljellä. Hans ei nyökännyt takaisin.

Sali oli muuttunut taistelukentäksi. Yhdeltä rokokoo-tuolilta oli viety kokonaan jalat. Kaksi niistä oli Stefanin ja Elisen aseina, yksi Renatella kädessään ja viimeinen törrötti lattialla makaavan Alfredin kyljessä.

Crewe oli halunnut elää rauhassa, joten hänen jälkikasvunsakaan ei ollut saanut mitään taistelijakoulutusta. Se kostautui nyt. Renate lähestyi huomaamattaan perääntyviä Stefania ja Eliseä ja sai äkkinäisellä potkulla tuolin jalan lentämään kaaressa Elisen kädestä ja kalahtamaan seinää vasten. Elise ja Stefan hyökkäsivät yhtenä suurena loikkana, jolloin Renaten onnistui potkaista Elise sivuun hyvin samalla tapaa kuin aiempi tuolin jalka. Hans oli raahannut loukkaantuneen Alfredin istumaan jalattomalle rokokoo-tuolille ja seurasi samassa tapahtumaa varuillaan.

”Miksi te teette tämän, imbesillit? Minähän autoin teitä!”
Kaikki vilkaisivat vaivihkaa Creweä. Renate pysähtyi tuijottamaan hyvin myrkylliseksi hetkeksi.
”No hänhän näkyy olevan vapaa jo”, Renate jatkoi, samalla kun iski monin sormuksin koristellulla nyrkillään Stefania vatsaan. ”Miksette siis juokse pois jo, kurjat petturit!”

Stefan ja Renate kamppailivat hyvin vimmatusti ja Crewe tunsi hienoista ylpeyttä poikansa puolesta, aina siihen hetkeen saakka, kun Renate sai hänet selätettyä ja oli iskeä tuolin jalan toisen sydämen lävitse.
”Te olette kaikki kuitenkin hänen korkeutensa, suuren lordi Dwyren puolella? Miten te kehtaatte! Ettekö te muka vieläkään tajua millainen hän on? Hän murhasi minun mestarini, surmasi hänet ilman mitään hyvää syytä.”

”Mistä sinä oikein puhut?” Crewe kysyi. Siitä hetkestä alkaen kun Renate oli saanut Stefanin ansaan, kukaan ei ollut uskaltanut liikkua.

”Me elimme rauhassa, minä ja mestarini ja pari ystävää. Verdenissä, luolassa metsän keskellä.”

”Minä muistan tämän...”

Renate ei pitänyt keskeytyksestä, vaan ravisti lattialla makaavaa Stefania kauluksista varoituksena muille.
”Me emme tehneet pahaa kenellekään!”

”Te tapoitte suutarin.”

”Sitten eräänä yönä, juuri kun meidän oli tarkoitus paeta Dwyren itsehallintoa, hän saapuu ja aloittaa helvetillisen verityönsä.”

”Hän oli kylän viimeinen suutari.”

”Me olisimme kyllä lähteneet! Se oli turhaa! Kaikki minun läheiseni kuolivat turhaan.”

”Mestarin kengät olivat rikki...”

”Lordi Dwyre murhasi minun mestarini Doriksen ja kaikki ystäväni!”
Renaten katse kiersi jokaisissa kasvoissa, hakien ymmärrystä.

”Ei se ollut hän.”
Crewe muuttui entistä vakavammaksi.

”Mitä?” Aikaisemmin salissa vahvana kaikunut ääni oli kutistunut käheäksi kuiskaukseksi.

”Hän lähetti minut luolaan, antoi seipään käteen ja käski tappaa kaiken liikkuvan.” Kaikki olivat kääntyneet katsomaan Creweä. ”Se on ehkä kauheinta, mitä olen joutunut tekemään. Kun tulin ulos, hän oli murtanut niskat pakoon yrittäneiltä. Tapoin heidätkin.”

”Sinä valehtelet. Et se voinut olla sinä. Et sinä ollut siellä, minä näin vain Dwyren. Sinä olit minun ystäväni ja rakastajani monta, monta vuotta.”

”Kunpa valehtelisinkin.” Crewe hymähti. ”Mutta en minä tiennyt, kenet tapoin. En ennen kuin nyt. Olin yrittänyt unohtaa koko jutun. Asia palautui mieleeni syksyllä, kun jouduin... lopettamaan Leonisi hänen purtuaan liian ison palan Valentinea. Minä olen kovin pahoillani.”
Crewe ei ollut varma mitä pyysi anteeksi.

Renate kiljaisi raivoissaan ja hänen kasvonsa vääristyivät jälleen hyvin petomaisiksi.
”Minä tapan teidät kaikki!” Hän kohotti uhkaavaa tuolin jalkaansa ja valmistautui iskemään sen Stefanin lävitse. Silloin kuitenkin Erika ilmestyi Renaten selän taakse.

Crewe itse oli saanut Acariolta hyvin perinteisen kasvatuksen. Häntä oli valmennettu jos jonkinlaisiin taisteluihin ja hänelle oli painotettu myös etikettiä. Kuten sääntöjä ylivoiman epäreiluudesta tai takaapäin hyökkäämisen raukkamaisuudesta. Hänen jälkikasvunsa oli onneksi autuaan tietämätön tälläisistä säädöksistä.
Erika oli repinyt seinän paneelista laudan irti ja syöksi sen nyt Renaten selän lävitse. Kuului hyvin inhottava ääni. Renate Mendesin silmät laajenivat järkytyksestä ja hänen pukunsa molemmille puolille alkoi levitä iso, tumma tahra laudan ympärille. Stefan luikahti alta pois ja veti itseään lattiaa myöden kauemmas, Crewen taakse turvaan. Erika veti laudan irti selästä ja syöksi sen uhrinsa läpi uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen, kunnes he kaikki olivat melko varmoja siitä, että Renate Mendes oli kuollut.
Erika oli yltä päältä veressä. Hän lysähti polvilleen ja katsoi toiveikkaasti Creweä, ehkä kehujen toivossa. Crewe, eikä kukaan muukaan, kuitenkaan pystynyt hetkeen muuhun kuin tuijottamaan hyvin tyhjänä.

Sitten he raahasivat ruumiin ulos aurinkoa odottamaan.

~*~

Beth pysähtyi Acarion eteen, kyynärän tai kahden päähän. Hän uskalsi tuskin hengittää ja räpytteli jatkuvasti silmiään. Mielessään hänellä oli useita mahdollisia puolihauskoja tervehdyksiä, mutta ne kuolivat ennen kuin pääsivät huulille. Hevonen hörähteli taustalla, rauhallisempana kuin äsken.

”Minä olin tulossa pelastamaan teitä”, hän sanoi viimein. Sanat olivat kuivua kitalakeen, eikä Beth tiennyt minne katsoa. Acario taas ei räpäyttänyt silmiään tai katsonut muualle. Hänen katseensa oli hyvin paljas.

Acario tarttui häntä olkapäistä jähmeästi. Sormet tuntuivat takin läpikin kovilta, korpin kynsiltä.
”Sinä olet elossa.”

Beth sai nyökättyä vain hieman. Acarion ote hölleni, Beth astui askelen eteenpäin, mutta jalat olivat upota maahan. Eivät jaksaneet enää. Beth tarttui Acarion puvun rintamuksista kiinni ja jäi siihen, painoi päänsä rintakehän karheuteen. Kaikki viime aikojen paha tuntui sulavan hieman pois.
”Mennään kotiin.”

*

[Lavande]

Tapahtunut tähän mennessä: Beth matkustaa kohti Erlebergiä Klemensin kanssa, jonka seura osoittautuu melko sietämättömäksi. Renate Mendes vangitsee Crewen, jonka Erika ja kumppanit pelastavat. Paljastuu, kuka oikeasti tappoi Renaten ja Isolden mestarin. Beth ja Acario kohtaavat viimein.

28. luku

”Herää. Me olemme perillä.”
Beth tunsi käden olkapäällään ja raotti silmiään. Olo oli raskas, raukea. Pimeän aikaan ei voinut vain ottaa nokosia, se ei virkistänyt yhtään. Kesti hieman, ennen kuin hänelle valkeni, että hän makasi kippurassa penkillä, pää toisen sylissä.
Hän nousi nopeasti ylös, eikä katsonut Acarioon päinkään.

Vaunut pysähtyivät heilahtaen. Ne olivat postivaunut, eivätkä taatusti normaalisti olisi liikkuneet yöaikaan tai ajaneet pihaan. Beth ei ollut ihan varma oliko kuski suostuteltu tähän uhkailulla vai lahjomisella, mutta hän kippasi kolikot taskustaan miehen kouraan joka tapauksessa. Kaikesta tuli nyt huono omatunto. He olivat pysähtyneet kylillä jo aiemmin, tervehtimään Verdeniä, koska toinen heistä oli nälkäinen. Myöhäisestä ajankohdasta huolimatta Acarion oli onnistunut löytää kolme ihmistä. Miehiä kaikki. Beth oli yrittänyt vaivihkaa tarkistaa puremat miesten kauloilla, mutta Acario huomasi sen heti ja mulkoili häntä. Beth ei tiennyt, mitä tulkita sellaisista mulkaisuista.

”Minua vain kiinnosti nähdä”, Beth puolustautui. Jäljet olivat melko siistejä ja miehet kävelivät pois omin voimin Acarion jäljiltä, ehkä hieman tokkuraisina. Tuntui tärkeältä, että miehet olivat. Eikä Beth onnekseen tuntenut ketään heistä. Kaiken kaikkiaan se oli melko samanlaista kuin aiemmin Klemensin kanssa, hieman vaatimattomampaa ehkä. Klemens suosi näyttävyyttä, mutta hänkään ei ainakaan Bethin aikana juonut kenestäkään niin paljoa, ettei uhri olisi selvinnyt pois omin voimin.
”Oliko tämä tarpeeksi?” Beth kysyi lopuksi ja yritti peitellä levottomuuttaan. Mitä jos joku näkisi heidät?

”Ei. Mikään ei ole koskaan tarpeeksi.”
Beth aikoi tarjota omaa vertaan, mutta Acario pudisti päätään. ”Mutta on myöhä, eikä pidä koetella onneaan. Sinäkään et ole tarpeeksi.” Veri oli tehnyt tehtävänsä. Acario näytti yhtä petomaiselta punaisena kiiluvine silmineen ja olemattomiin kadonneine huulineen, mutta hänen liikkeensä olivat sulavampia, vähemmän teräviä, ja ääni pehmennyt normaaliksi.

Aamu oli sarastamassa. Ilma oli raikasta, helppoa hengittää, ja utuinen taivas värjäsi kaiken sinertävällä hämärällään. Pihalla leijui hienoinen usva, joka oli tartuttanut kosteutensa kaikkeen. Kivet rahisivat kenkien alla kävellessä, hengitys huurusi. Hevoset pärskivät levottomasti, kunnes kuski kannusti niitä taas liikkeelle.

Erleberg. Rakennukset eivät olleet muuttuneet sitten yhtään, mutta ympäröivä luonto oli nyt vehreämpää. Tuntui oudolta katsella tuttuja rakennuksia. Aivan kuin siitä olisi ikuisuus kun Beth oli viimeksi täällä ollut.

Acario seurasi katseellaan häntä. Beth kiiruhti oville ja kävi sisään, pidellen ovea auki.
Kotona oltiin.
Ei ollut matkatavaroita, joita purkaa. Beth yritti keksiä veruketta poistua, mutta pää löi tyhjää. Talokin vaikutti tyhjältä.
”Missä kaikki ovat?”
Bethiä kiinnosti lähinnä rouva Näher, keittäjä-Otto ja vanha ukko Kutschman. Vampyyrit olivat varmaan jo nukkumassa. Acario kohautti olkiaan jotenkin hyvin Klemensmäisesti. Beth mutristi huuliaan sille.
”Minä menen etsimään”, Beth sanoi, katsoen kaikkialle muualle kuin keskustelukumppaniinsa. Hän ei ehtinyt ottaa askeltaan, ennen kuin Acario oli laskenut kätensä hänen olkapäälleen. En sitten ilmeisesti. Acario kiersi hänen eteensä äänettömin askelin. Beth käänsi kasvonsa pois.

”Seuraa minua.”
Ja hän seurasi. Ei, koska olisi halunnut, vaan koska oli mennyt lupaamaan jotakin.

~*~

Kun he nimittäin viimein kohtasivat, Beth ja Acario, kävi ilmi, että Crewe oli ollut melko oikeassa joistain seikoista. Acarion tavoitteena oli etsiä Renate Mendes käsiinsä – mitä hän sitten tekisi, sitä Beth ei tiennyt. Hän muisti kuitenkin Klemensin puheet kiduttamisesta. Beth ei todellakaan halunnut puolustella neiti Mendesiä. Hän ei halunnut edes ajatella koko henkilöä tai mitä oli tapahtunut, eikä ainakaan palata enää sinne. Ja hän oli luvannut Crewelle.
Acario oli hurja, hirviömäinen seistessään siinä maantiellä. Kukaan ei olisi luullut häntä ihmiseksi silloin, kukaan ei olisi uskonut hänen olevan tämän maailman väkeä.

”Mitä teille on tapahtunut? Mennään kotiin”, Beth sanoi. Sillä ei näkynyt olevan paljon mitään vaikutusta. ”Mennään kotiin, herrani.”

”Ei vielä. Minulla on keskeneräisiä asioita.”
Ääni oli monta ääntä yhtenä nivoksena, kamalana kakofoniana. Oli hankala erottaa, mikä niistä oli oikea.
Acario tarttui levotonta hevosta suitsista, veti sitä mukaansa raskain askelin. Beth kulki perässä hermostuneena. Miten hänen muka onnistuisi pysäyttää Acario? Mitä tapahtuisi, jos Acario lähtisi vain? Beth halusi, että Acario olisi taas entisellään, eikä tällainen repaleinen peto.

Beth kiersi Acarion eteen puolijuoksua.
”Minä pyydän teitä.” Beth oli valmis anelemaan, muttei uskonut sen olevan kovin tehokasta. Acario ei vaikuttanut kovin myötätuntoiselta tai pehmeältä, varsinkaan nyt. Hänellä ei ollut antaa mitään tarpeeksi hyvää syytä tai järkevää perustetta sille, miksi heidän piti palata Erlebergiin. Kai hän olisi keksinyt jotakin parempaa, jollei olisi ollut niin uuvuksissa. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa levätä ja pohtia. Hänellä ei ollut mitään, millä maksaa, tai lahjoa. Paitsi jos...
”Saatte mitä ikinä haluattekaan.”

~*~

Acarion makuuhuonekaan ei ollut muuttunut. Nousevan auringon valo ei päässyt maan alle, niin että Bethin oli pakko sytyttää lamppuja nähdäkseen jotain. Se toimi myös hyvänä harhautuksena. Häntä hirvitti lupauksensa. Acario oli lausunut ääneen samanlaisen syksyllä, kevytmielisesti, vaikka se oli kaikkea muuta.
”Miksi sinä välttelet minua?”

”Tässähän minä olen, sir.” Beth kääntyi päin Acariota, joka istui pylvässängyllään hämärässä. Pari silmiä kiilui punaisina, mutta Beth ei katsonut. Hän keskittyi pylväiden kiemuroihin. Ihan sama mitä se sitten olisikin, sen jälkeen voisi lähteä, hän uskotteli itselleen. Sitten kaikki velat olisi maksettu.

”Et katso minuun päinkään. Olenko vastenmielinen?” Beth ei ehtinyt vastata mitään, ennen kuin Acario jatkoi:
”Saatan olla. En levännyt tai ruokaillut sitten katoamisesi. Hiilihanko repi sisuskaluni rikki. Se kuluttaa, syö tyhjiin. Muuttaa.”

”H-hiilihanko?” Beth katsahti varovasti Acarioon, joka keskeytti hänet surutta:
”On hyvä, että olet elossa. Kiduttiko hän sinua?”

Acario tuli hyvin lähelle. Beth tuijotti itsepintaisesti lattiaa.
”Minä olen ihan kunnossa.”

”Näytä.”

Beth ei todellakaan halunnut tehdä sitä. Oikeastaan oli ihan sama, vaikka kaikki muut maailman ihmiset olisivat nähneet jäljet hänen kehollaan, mutta ei Acario.
Hän veti kuitenkin hihojaan ylös, niin että ranteet näkyivät kunnolla. Se sai riittää.
”Muutama jälki. Ne paranevat kyllä, sir.”
Acario siveli varovasti kaulan ihoa viileillä sormillaan ja Beth yritti olla nojautumatta kosketukseen.

”Pelkäätkö sinä minua?”

”Olen joskus kauhuissani.” Hän jätti kertomatta kauhuissaan mistä, koska Beth nyt yleensäkin vältteli sellaisten asioiden pohtimista.

”Pulssisi tihenee ja käännyt pois minusta. Etkö voi katsoa minua kun puhun sinulle?” Sormet tarttuivat hänen käsiinsä, tutkivat ranteita. ”Mitä minun pitäisi tästä päätellä? Yritän lähemmäs ja sinä liu'ut pois. Olet silti siinä.”

Se katkaisi jotain.
”Minä en kestä sitä.” Beth katsahti nopeasti Acariota silmiin. ”En se ole minä, joka... Jos sysäät... Jos sysäätte minut vielä kerrankin pois. Minä en kestä sitä.”
Tapan sinut, Beth ajatteli tunteenpuuskassa. Hän tiesi sen liian voimakkaaksi. Mutta siltä se tuntui! Ei, minä kuolen. Hän tajusi kauhukseen olevansa itkun partaalla. Väsytti niin paljon. Jos hän nyt romahtaisi, siitä ei olisi nousemista.

Acario veti yhtäkkiä toista rannetta lähemmäs itseään.
”Ovatko nämä Klemensin hampaanjäljet?!”
Beth räpytteli kyyneleitä pois silmistään nopeasti.
”Uskomatonta! Eikö hänellä ole yhtään häveliäisyyttä!”
Acario näytti tyrmistyneeltä.

Bethin alahuuli väpätti. Hän katsoi toista sameiden silmien läpi ja yhtäkkiä häntä nauratti.
”Kerro heti, mitä oikein tapahtui.”

Joten Beth kertoi.

~*~

Päivät olivat pidempiä. Beth liikkui tottuneesti autiossa Erlebergissä. Eihän täällä yleensäkään päivisin juuri ketään ollut. Häntä huolestutti, mitä Otolle ja muille oli tapahtunut, mutta koska heidän huoneensa oli tyhjennetty ja siivottu ja pedit pedattu hyvin siististi, Beth arveli heidän lähteneen vapaaehtoisesti. Ei tämä kai ole sellainen paikka, missä ihmiset viihtyvät, hän mietti ja huokasi.

Ilmeisesti he olivat vieneet myös kaiken ruuan mennessään. Beth ei harmikseen löytänyt keittiöstä leivän muruakaan. Kanat oli viety samoin, ettei muniakaan ollut tarjolla. Tänään ei kai sitten syötäisi mitään! Hän kiersi talliin tarkistamaan hevoset, ne olivat sentään vielä paikoillaan ja hyvin hoidetun näköisiä. Abigail oli lihonnut sitten heidän viime näkemänsä. Beth halasi sitä ja vannoi mielessään, ettei lähtisi enää täältä mihinkään ilman Abigailia.

Beth harkitsi naapuripitäjään kävelyä ruuan toivossa tai kylillä käyntiä. Hänellä ei kuitenkaan ollut rahaa, hän oli antanut kaiken Creweltä saamansa ajurille. Loput rahallisesta omaisuudestaan hänellä oli ollut mukana Leipzigissä ja Luoja yksin tiesi missä ne rahat nyt olivat. Tilanne oli melko nolo. Hän ei voinut oikein pistäytyä leipuri Bretzelmannin luonakaan välittämässä terveisiä pojalta, kun Ottoa ei näkynyt mailla halmeilla. Kerjäämään hän ei alkaisi.

Pimeä oli langennut jo jonkin aikaa ennen Acarion ilmestymistä. Beth istui kirjastossa ja selasi Robinson Crusoeta saksaksi. Hän oli nauttinut hartaasti aiemmin päivällä huoneessaan piilossa olleet kuukausia vanhat pikkuleivät ja kolme sokeripalaa ja haki nyt inspiraatiota huomiselle. Ehkä Acarion voisi ryöstää, hän mietti olkiaan kohauttaen.

Asiaa ei tarvinnut miettiä sen pidemmälle, sillä Acario avasi kirjastohuoneen ovet ja astui sisään, kantaen kainalossaan verkkoon käärittyä isoa möhkälettä. Beth oli noussut seisomaan ja sulkenut kirjansa. Acario näytti paljon paremmalta kuin vielä aamulla. Hänen kasvonsa olivat palautuneet normaaleiksi ja puhtaat, ehjät vaatteet päällä hän näytti taas melko inhimilliseltä. Se oli erittäin huojentavaa. Beth oli valmistellut Acariolle kylvyn omatoimisesti ja jättänyt sitten kauniisti kirjoiten lapun, että jos Hänen Korkeuttaan sattuisi huvittamaan kylpeä, amme oli täytetty. Beth oli melko ylpeä itsestään, sillä veden lämmittäminen ei ollut mikään pikkujuttu ja hänen käsivartensa ja hartiansa olisivat kaikesta kantamisesta hellinä varmaan päiväkausia.
”Iltaa, sir. Mitä te kannatte?”

”Ruokaa.”

Se oli kinkku.
”Se on kinkku.”

”Niin, käsittääkseni. Ajattelin, ettei täällä välttämättä ole mitään syömistä sinulle.”

Beth tuijotti lihakimpaletta pöllämystyneenä, yrittäen soveliaisuudesta piilotella hieman reaktiotaan. Ai, että ensinnäkin Acario oli ajatellut, että joku muu saattaisi olla nälkäinen ja päättänyt vieläpä tehdä asialle jotain. Ja sitten, että hakiessaan jotain syötävää, hän oli päätynyt ostamaan kinkun. Kokonaisen kinkun. Beth puri huultaan, ettei olisi nauranut.
”Se on kinkku!”

Acario oli joko närkästynyt tai kiusaantunut tai molempia.
”Kyllä minä tiedän, että se on kinkku. Olisin tuonut leipääkin, muttei lihakauppiaalla ollut.”
Beth huiskaisi kädellään Robinson Crusoen lattialle ja vajosi sen perään pöydän alle hihittäen hillittömästi. Hän peitti suunsa käsillään, että olisi pysynyt edes jotenkin vaiti. Kun kohtaus alkoi hellittää, hän nousi ylös ja yskäisi muutaman kerran.

”Kiitoksia oikein paljon. Kinkusta. Se näyttää todella herkulliselta.” Bethin suupielet olivat nykiä edelleen.

Toinen turhautui.
”Sanoit, että Klemens toi sinulle ruokaa.” Acario ei ymmärtänyt alkuunkaan mikä Bethiä huvitti, eikä Beth osannut selittää.

”Niin, tämä on kyllä paljon parempaa kuin kylmä puuro.”
Ne olivat oikeat sanat. Acario nyökkäsi hyväksyvästi. Beth oli yllättynyt, että Acario ylipäätään muisti hänen kertomaansa. Hän oli vaikuttanut hyvin väsyneeltä jo Bethin alkaessa puhumaan, mutta oli kuitenkin vakuuttanut haluavansa kuulla kaiken. Beth oli selittänyt lyhyen aikansa Klemensin kanssa melko kaunistellen, Acario ei ollut pyytänyt tarkennusta silloin.
”Jos sallitte, minä leikkaan tästä itselleni maistiaisen.”

”Kohteliko hän sinua hyvin?” Acario oli kysynyt samaa aiemminkin.

”Hän oli oikein vieraanvarainen”, Beth sanoi vältellen, tuijottaen lihaa. Hän veti veitsensä povitaskustaan ja leikkasi paksun, rasvaisen siivun. Acario kohotti kulmiaan veitsen nähdessään.

”Miksette sitten tulleet yhtä matkaa?”

Suolaista ja hyvää. Kirjojen lähellä ei kuulunut syödä, mutta Acario ei vaikuttanut välittävän.
”Vaikutti järkevämmältä, jos kulkisin loppumatkan yksin.” Beth harkitsi tarkkaan nyt sanojaan.

”Hän sitoi sinut paikallesi päivän ajaksi. Meinasiko hän kiristää minua sinulla?”
Se oli aika osuva arvaus. Ehkä Klemens oli tehnyt niin aiemmin jollekulle muullekin. Jos niin, niin Beth ei oikeastaan halunnut tietää.

”No... niin.” Beth mietti, olisiko entistä epähienompaa leikata toinen siivu kinkkua. ”Mutta minä pak--, öh, jatkoin matkaani sitten eräänä päivänä. Olin piilottanut tämän veitsen hihaani ja leikkasin köydet irti.”

”Naarmutit samalla ranteesi.”
Acario näytti arvostavan Bethin kekseliäisyyttä.

”Jätin kyllä kiitoskirjeen herra Klemensille ja pienen maksun viemästäni hevosesta”, Beth puolustautui.

Acario purskahti nauruun. Se oli ihana ääni.
”Niin. Hän arvatenkin arvostaa sitä kovasti. En jaksa odottaa, että hän saapuu tänne.”
Sitä Beth ei odottanut sitten tippaakaan. Hän hieroi hajamielisesti kaulaansa. Puremia kutisi todella paljon ja hän yritti muistaa pitää sormensa kaukana niistä. Kauluksen reuna hankasi kohtaa ikävästi, eikä ainakaan helpottanut oloa.

~*~

Seuraavana päivänä Beth satuloi Abigailin ja ratsasti kylille etsimään rouva Näheriä ja Kutscheria. Hän aloitti ukko Kutscherin vanhalta kotitalolta, joka oli viimeksi ollut melko ränsistyneessä kunnossa. Julkisivu ei näyttänyt nyt yhtä pahalta kuin ennen. Se oli edelleen pahasti rapistunut, mutta näytti aivan kuin seinät olisi pesty. Beth oli juuri laskeutunut hevosen selästä, kun ovi aukesi ja ulos peruutti lyhyt, pyöreä hahmo. Nainen huomasi hänet, sipaisi punaiselta otsaltaan hiuskiehkuran ja kääntyi ympäri.

”No hyvänen aika sentään!”

Beth hymyili leveästi. Hänen teki hieman mieli syleillä rouvaa.
”Me palasimme Leipzigistä, Frau Näher!”

Rouva Näher nauroi. Hän kantoi painavan oloista koria. Beth kiiruhti ottamaan kantamukset.
”Tulkaa nyt hyvänen aika sentään istumaan hetkeksi, herra!”

Keittiön nurkissa ei ollut ämpäreitä vuotavaa kattoa varten, niin kuin ennen. Beth ei kehdannut tiirailla tarkemmin, mutta näytti siltä kuin kattoa olisi yritetty paikata sisältä käsin.
”Niin, ihmettelette varmaan mitä me täällä teemme. Kutscher on ulkona, tulee varmaan pian.”

Beth nyökkäsi. Hän joi kulauksen vettä saamastaan kupista ja laski sen sitten pöydälle. Rouva Näher hääräsi ympäri keittiötä, nilkutti lieden luo lisätäkseen muutaman puun tulipesään ja istuutui sitten penkille Bethin seuraksi.
”No. Kun te lähditte, elo oli alkuun ihan tavallista. Teimme kaiken aivan kuin ennenkin.” Rouva tuijotti häntä tummia silmiään siristäen. ”Sitten seurasi hieman, tuota noin, levottomuuksia. Öisin. Vaikutti hieman turvattomalta jäädä Erlebergiin. Tämä oli siis muutama viikko sitten. Näimme Ottoa aina vain harvemmin ja harvemmin. Poika ei suostunut kertomaan, missä vietti yönsä. Tai siis, ei hän edelleenkään puhu, mutta yritimme molemmat kysyä ihan suoraan, että oliko hän joutunut hankaluuksiin.”

Beth kalpeni. Ketä creweläisistä Erlebergiin edes oli jäänyt? Beth muisti nähneensä Renate Mendesin seurassa Stefanin ainakin ja monen muun.

”Me teimme päätöksen lähteä, minä ja Kutscher. Meidän oli tarkoitus tietenkin viedä poika kotiinsa tai ottaa mukaamme, mutta häntä ei ole näkynyt nyt sitten ollenkaan.” Rouva hypisteli esiliinaansa molemmin käsin.
”Me katsos menimme vihille. Minä olen nykyään rouva Kutscher.”

Suuri mielen maltti esti Bethin suuta loksahtamasta auki. Se oli hyvä, koska rouva näytti hyvin kiusaantuneelta.

”Ihan käytännön syistä. Minulla ei ole kovin paljoa läheisiä jäljellä.” Hän katsoi Bethiä uhmakkaasti, yllyttäen tätä sanomaan jotakin.

”Onnitteluni”, sanoi, ehkä vähän vakavasti, mutta ainakin vilpittömästi.

”Kiitos. Mutta kuitenkin, Ottoa ei ole näkynyt. Kutscher on käynyt Erlebergissä aina parin päivän välein etsimässä häntä ja hieman vahtimassa paikkoja. Hevosista on kuulemma pidetty huoli, mutta kanoista ei, joten haimme ne tänne. Tuomme ne tietenkin heti takaisin.”

He eivät aio palata takaisin Erlebergiin, Beth tajusi harmikseen. Mitä hän selittäisi Acariolle?

”Ilmoitimme leipurille ja vaimolle tietenkin heti pojasta, että jos hän ilmaantuisi vanhempiensa luokse. Nyt on kulunut kohta kymmenen päivää siitä, kun kukaan on nähnyt häntä, eikä aiemmistakaan havainnoista voi olla varma. Joka tapauksessa, ymmärrätte varmaan, Oton pitää löytyä. Täällä kiertää jo hankalia huhuja ennestäänkin, kartanosta. En minä halua lietsoa mitään ja voitte olla varma, ettei ukko juoruile, mutta rouva ja herra Bretzelmann ovat hermostuneita. Täällä on ollut hieman ongelmia öisin myöskin. Müllerin lehmä löytyi kuolleena, sen kaula oli raadeltu auki.”

”Susi?”
Bethin ääni oli kadonnut jonnekin. Hän hörppäsi uudelleen vettä ja yritti tyyntyä. Ei täällä ollut susia.

”Lehmä oli navetassa muiden elikoiden kanssa haan takana. Muihin ei oltu koskettu, mutta ne olivat kuulemma kauhuissaan vielä aamullakin. Ymmärrätte varmaan, tämä ei sovi. Täällä ihmiset ryhtyvät kyllä pian toimenpiteisiin, eikä ole mitään taetta kuinka viisaita he sitten ovat. En tiedä, onko hyvä vai huono, että palasitte. Tunnelma täällä on hirvittävän kireä, jotain pahaa on ilmassa. Pastorikin on sairas.”

”Minä lupaan tehdä parhaani.”

Beth poikkesi Bretzelmannien luona, mutta ketään ei ilmeisesti ollut kotona. Hyvin mietteliäänä hän ratsasti takaisin Erlebergiin. Raadeltu lehmä? Keitä täällä oli vielä jäljellä ja olivatko he ihan hulluja? Oton ajatteleminen oli hyvin arka paikka. Otolla ja Crewen lempilapsella Johannalla oli ollut jotain meneillään, Beth oli itse joutunut todistamaan sitä. Hän ei ollut edes ollut heidän heilasteluaan vastaan, oli vain varoitellut kaikenlaista mieleentulevaa ja toivonut parasta. Nyt hän rukoili, ettei Johanna ollut tehnyt mitään Otolle ja että poika löytyisi jostain ehjänä.

Crewe ja muut nukkuivat päivän aikana, sen Beth tiesi. Hän ei tiennyt varsinaisesti missä, mutta oletti jossain maan alla tai ikkunattomassa huoneessa. Monet talon huoneista olivat kuitenkin lukossa, niin ettei etsintä tuottanut varsinaisesti tulosta.

Illan tullen Beth kysyi Acariolta, josko tämä olisi nähnyt Johannaa sitten heidän tulonsa. Acario ei tietenkään muistanut ketään Johannaa. Beth selitti, että Keittäjä-Otto oli kadonnut, mutta Acariolla ei näkynyt olevan aavistustakaan kenestä puhuttiin.

Rouva Näher, tai siis Kutscher, oli sanonut, että joku piti hevosista huolen. Beth talsi siis pimeässä talleille ja toivoi hyvin hartaasti, ettei mikään nappaisi häntä matkalla. Paniikki oli ottaa välillä vallan, kun kuului pienikin ääni. Hän puristi lyhdyn kädensijaa rystyset valkoisina ja livahti talliin.

”Onko täällä ketään?” Beth kysyi ja rukoili, ettei kukaan vastaisi. Kukaan ei vastannut.

Hevosten hörähtely ja lämpö oli rauhoittavaa. Beth taputti jokaista vuorollaan ja puheli samalla niille. Niillä oli tarjolla vettä, mutta heinää oli vähänpuoleisesti. Kukaan ei ollut ainakaan tänään käynyt vielä.
Taas ulkona, hieman sisuuntuneen Beth huhuili yöhön:
”Johanna? Oletko täällä?” Vampyyrit kuulivat melko erinomaisesti, niin että korotettu ääni kuuluisi kyllä kauas tyynessä illassa.
”Vastaa, jos olet! Valentine täällä, etsin Ottoa!”

Ketään ei kuitenkaan kuulunut. Viimeisenä keinonaan Beth kirjoitti pienen viestin Johannalle, kiinnitti sen tallin oveen ja toivoi, että se huomattaisiin ja että sen huomaisi joku lukutaitoinen.
Acario oli pyytänyt Bethiä käymään myöhemmin uudelleen. Beth päätti sisälle päästyään istua hetkeksi ja rauhoittua. Hän kuitenkin nukahti, eikä herännyt ennen kuin aamulla. Hänen ympärilleen oli yön aikana kääritty viltti. Hän hypisteli sitä mietteissään, tunsi olonsa lämpimäksi. Sitten hän muisti Oton.
Yhä peitettä puristaen hän kävi ulkona tarkistamassa tallin oven. Viesti oli poissa!

Beth ratsasti Kutscherien luo ja kertoi tutkineensa asiaa ja päässeensä ehkä jäljille. Tuntui tärkeältä näyttää Kutschereille, että hän tosiaan yritti tehdä asialle jotain, vaikkei päivitettävää juurikaan ollut. He eivät puhuneet suoraan, eivät tällaisista asioista.

~*~

Jälleen Erlebergissä Beth asettui odottamaan pimeän tuloa. Koskaan ei päivä ollut tuntunut yhtä pitkältä tai tuskaiselta. Epämiellyttävä tunne kiersi vatsassa. Beth haki asekaapista itselleen miekan, ihan vain varmuuden vuoksi. Hänellä oli myös tikarinsa, vaikkei ollut ihan selvää, kehen hän kumpaakaan aikoi käyttää.

Kevät pidensi päiviä. Taivas oli juuri punertumassa, kun pihalta kuului hevosten ääntä. Beth kurkisti ulos salin ikkunasta ja viisi miestä lyhtyjen kanssa, vaikkei vielä ollut edes pimeä. Joukossa oli leipuri Bretzelmann ja pastori. Hämmentyneenä Beth kiiruhti ovelle, muttei ehtinyt avaamaan sitä kun joku tempasi sen auki toiselta puolelta. Beth ehti tuijottaa ovea pöllämystyneenä sydämenlyönnin verran, kun väkijoukko syöksyi sisään. Hän sai peruuttaa vauhdilla ettei jäänyt alle.

”Iltaa?”

”Tuossa on yksi!” kiljui nuori, pisamakasvoinen mies, joka oli tullut etunenässä sisään ja piteli kirvestä kädessään. Hän tuijotti Bethiä otsa hiessä ja jotenkin epävarman oloisena.

”Hyvä ihme, mitä te oikein teette?”
Nuori mies syöksyi kohti Bethiä, kirves koholla. Bethin katse kävi kirveen terässä ja sitten hän pinkaisi juoksuun. Miekka oli jäänyt saliin. Hän pyrähti eteisen halki ja tarttui tuoliin paremman puutteessa. Hän jäi portaikon eteen seisomaan, pidellen tuolia edessään turvanaan. Mies jähmettyi paikalleen parin metrin päädän, kirves yhä koholla. Likaiset hikikarpalot vierivät ohimolta kiharalle vääntyneitä suoria pitkin. Kaikki olivat kalpeita, sairaalloisen oloisia.
”Menkää pois, hullut!”
Pastori sytytti soihtua  lyhdystään.
”Herranen aika, mitä tämä tarkoittaa?”

”Me olemme tulleet tänne puhdistamaan tienoon.” Puhuja oli pastori. Hänen mustat silmänsä kiiluivat hiljalleen kasvavan soihdun liekin valossa kuin humalaisen iirikset. Huulet olivat kuivat ja pingoittuneet ja miehen puhuessa sylki lensi. Ääni oli tismalleen sama kuin niissä lukuisissa jumalanpalvelusissa, missä Beth oli käynyt. ”Yksi on meiltä viety. Rakas poika ja raukka sielu. Karjaan on koskettu.”

”Minä selvitän asi--”

”Kuole saatanan kätyri!” huusi Bretzelmann. Sylki lensi hänen suustaan. Muut myhäilivät.

”En minä ole tehnyt Otolle mitään! En minä ole mikään. Älkää nyt minun perääni tulko!”

”Me rukoilemme sinua, herra Jumala, että autat meitä ja vapautat demonista. Antaa tulen puhdistaa.”

”Minä istuin maaliskuuhun saakka kirkossa joka sunnuntai teidän seurassanne!
Kukaan ei kuunnellut. Miksi he ovat tuollaisia? Beth taisteli paniikkia vastaan ja yritti väkisin keksiä suunnitelmaa, mutta ajattelu ei ollut luonnistua.
”Kuka teidät lähetti tänne? Kuka käski tulla tänne? Kuunnelkaa nyt kun saatanan kätyri kerran puhuu!”

”Renate! Renate Mendes paljasti meille totuuden!” mylvi pastori.
Paha olo muljahti Bethin vatsassa. Eihän nainen ollut täällä? Mitä hittoa hän tekisi? Viimein Beth hylkäsi turhat yritykset ajatella järkevästi ja syöksyi tuolin kanssa päin kirvestä pitelevää miestä, mylvien kuin mielipuoli. Mies katsoi häntä sameilla silmillään, eikä ehtinyt tehdä mitään, ennen kuin tämä takapuolelleen lattialle. Sitten Beth juoksi minkä jaloistaan pääsi ovesta ulos miesten välistä.
He reagoivat hitaasti. Kädet yrittivät tarttua Bethiin, mutta hän oli jo ulkona ja juoksi pihan poikki kauemmas talosta. Miesjoukko seurasi häntä, leipuri etunenässä. Leipurilla oli sirppi ja soihtu ja lopuilla kahdella luudanvarret. Kai he ajattelivat tampata Bethin kuoliaaksi.

Beth rynni pihapolkua, puiden lomitse. Hän halusi soihdut mahdollisimman kauas mistään rakennuksista. Hän kiipesi aidan ylitse ennätysvauhdilla, liiti melkein, tietoisena lähestyvistä takaa-ajajistaan ja jatkoi ojan vierttä metsikköön. Täällä hän osasi kulkea.

Taakse vilkuilu oli tasapainon kannalta vaarallista. Beth vilkaisi kerran, varmistaakseen, ettei kukaan pääsisi yllättämään ja oli kompastua saman tien. Leipuri ja pastori jäivät jälkeen, mutta kolme muuta miestä olivat nuorempia ja vahvempia. Metsikkö oli synkkä ja ihan pian olisi pimeä. Ei tarvitsisi juosta kauaa, pimeässä maastossa miehet olisi helppo eksyttää ja sitten Beth pääsisi piiloon.

Toiveajattelu ei kuitenkaan kantanut pitkälle, sillä luutaa kantava mies sai kampattua hänet aseellaan. Beth mätkähti maahan mahalleen. Hän kierähti nopeasti selälleen ja ehti väistää täpärästi pisamaisen miehen kirvestä. Puut kohosivat korkeina ympärillä ja taivas ylhäällä oli värjäytynyt purppuraiseksi. Kuului litsahdus, kun kirves sivalsi sammalta ja kopahdus, kun se osui alla lepäävään kallioon. Toinen luutamiehistä hyppäsi Bethin päälle. Beth huusi ja mies painoi luudan vasten hänen kurkkuaan. Ylös ei päässyt. Pastori ja leipuri lähestyivät soihtujensa kera. Oli hankala hengittää. Beth yritti toisella kädellään tempoa luutaa kurkun päältä alati kasvavan paniikin vallassa. Hänen toinen kätensä löysi taskusta tikarin kahvan. Hän iski sen vangitsijansa kylkeen. Mies ulvahti ja hänen otteensa luudasta herpaantui. Beth tempaisi sen pois, vetäen keuhkoihinsa raikasta ilmaa. Hän sohi tikarilla ympärilleen, yritti päästä istumaan. Se oli kuitenkin toivotonta. Toinen luutamies hakkasi hänen kättään niin kauan, kunnes ote tikarista kimposi, ja sen jälkeen kaikki olivat taas hänen kimpussaan. Ylivoima oli musertava ja Beth tajusi hävinneensä viimein.

Beth ei saanut liikutettua käsiään, ei jalkojaan. Kirvesmies kohotti asettaan ja iski kirveen suoraan hänen rintakehäänsä.

*

[Lavande]

Tapahtunut tähän mennessä: Acario ja Beth palaavat Erlebergiin. Beth saa selville, että keittäjä-Otto, leipurin mykkä poika on kadonnut ja epäilee pojan rakastajan Johannan olleen asialla. Mysteeri ei kuitenkaan selviä, ennen kuin vihainen väkijoukko soihtuine ja luutineen saapuu tamppaamaan Bethin kuoliaaksi.

*

29. luku
Otto

Isku ei kuitenkaan koskaan päässyt perille. Se pysähtyi sormenpaksuuden päähän rintakehästä, raapaisten vaatteita. Beth oli ehtinyt jo luovuttaa ja harmikseen hyväksyä kuoleman.
Kirves irtosi miehen kädestä ja lensi, kolahtaen osuessaan vieressä kasvavaan tammeen. Mies temmattiin paikaltaan, sitten toinen vangitsijoista. Beth katseli hämmentyneenä tilannetta, kunnes tajusi kavuta ylös. Hän ei ollut kuollut ja joka paikkaa särki kammottavasti. Hänen oli hyvin kylmä, kuin koko keho olisi alkanut valmistautua hautaa varten ja hän tärisi kauttaaltaan. Sydämenlyönnit olivat melkein kivuliaita. Jäljelläolevat pälyilivät ympärilleen levottomina. Beth perääntyi varovasti kaulaansa hieroen ruhjomattomalla kädellään. Leipurin ja pastorin päät kolautettiin yhteen. Soihdut putosivat maahan, sammuivat kun kaksi ruhoa tömähti niiden päälle. Tukka hyvin hataralla nutturalla oleva nainen tarttui ensimmäistä miestä olkapäistä ja puri ahnaasti kiinni hänen kaulaansa.
Viimeinen mies juoksi kauhuissaan pakoon. Beth poimi tikarinsa, tuijotti maassa makaavien miesten keskellä seisovaa naista suu auki hyvän tovin, kunnes ruokailu näytti olevan ohi. Kaikki tuntui niin epäaidolta.
”Johanna?”

Johanna antoi uhrinsa pudota maahan ja kääntyi sitten ympäri, kohti Bethiä. He tuijottivat toisiaan hetken. Beth ei tiennyt mitä tehdä - hän toivoi varovaisesti, että he olivat samalla puolella. Johannan tukka oli täynnä lehtiä ja varpuja, hame varmaan kolme tuumaa kuravellin peitossa ja paikoin rikki. Ilme oli keskittynyt, paksut kulmakarvat olivat nivoutuneet yhteen ja suu tiukkana viivana. Veri peitti puolta kasvoista ja valui inhottavina paksuina pisaroina alas leukaa.

”Näitkö viestini? Tiedätkö missä hän on?”

Bethin helpotukseksi Johanna nyökkäsi. Leipuri urahti jotain maassa, mutta Beth tökkäsi häntä kengänkärjellä kylkeen varoittavasti ja kääntyi sitten takaisin naisen puoleen.
”Luojan kiitos olet täällä. Vie minut hänen luokseen!”

Kuiva oksa räsähti poikki. He molemmat kääntyivät katsomaan äänen suuntaan varuillaan. Acario seisoi puiden välissä pidellen kauluksista viimeistä miestä. Beth oli entistä huojentuneempi, mutta Johanna jähmettyi pieneksi hetkeksi. Sitten hän kääntyi ympäri ja juoksi pois hirvittävällä vauhdilla.
”Ei! Älä mene! Johanna! Sir, hän ei saa lähteä!”

Acario soi Bethille hyvin ärsyyntyneen katseen, hylkäsi kantamuksensa ja katosi sitten Johannan perään. Beth ehti hengähtää yksinäisyydessä oudon hetken ja sitten Acario palasikin, roikottaen Johannaa hyvin kivuliaan oloisesti hiuksista. Johanna tärisi ja mulkaisi Bethiä vihaisena.
”Tuota, ei häntä tarvitse ihan noin... Johanna ei lähde enää mihinkään, ethän? Hän kovin ystävällisesti juuri pelasti minut. Olen oikein kiitollinen siitä. Me selvitämme tämän nyt ja sitten voimme mennä kotiin. Minulla ainakin on nälkä. Onko jollakulla muulla?” Beth vaikeni hermostuneena tajuttuaan mitä puhui. Acario päästi irti Johannasta, joka otti muutaman rauhallisen askeleen kauemmas, kuin peläten, että hänen kimppuunsa hyökättäisiin. Acario kaski kätensä Bethin olkapäälle. Ilmeisesti hänen oli pakko pitää jonkun kauluksista kiinni.

”Minä herään, tietäen, että jokin on vialla. Tulen ulos ja haistan veren. Täällä sinä olet heidän kanssaan. Selitä.”

Ei tämä minun vikani ole, Beth mietti itsekseen. Eihän hän ollut teurastanut lehmiä tai jahdannut kyläläisiä!
”Nämä miehet tässä tulivat ilmeisesti polttamaan talon ja... niin edelleen.” Niin moni asia vaivasi Bethin mieltä. Tuliko hänen huolehtia näistä miehistä, vaikka he olivat hyökänneet hänen kimppuunsa? ”Minä johdatin heidät tänne ja meille tuli hieman käsikähmää. Renate Mendes lähetti heidät? He olivat hyvin sekavia.”

Seurasi hiljaisuus. Puusta lehahti lintu lentoon ja se sai Johannan varuilleen.
”Neiti Mendes on kuollut.”

~*~

Johanna johdatti heidät pienelle mökille metsikön laidassa.
”Tämä oli hylätty”, hän puolusteli. Siellä hän oli asunut viimeiset pari viikkoa.

Beth tyytyi nyökkäämään. Hänen oli vaikeuksia seurata Johannaa pimeydessä niin nopeasti ja tunsi olonsa huteraksi. Aina kun hän oli törmätä johonkin tai kompastua, Acario pysäytti hänet, mikä oli oikeastaan aika ärsyttävää. Muuten Acario oli hyvin hiljaa. Miehet olivat alkaneet virkoamaan siinä vaiheessa kun he tekivät lähtöä. Koska yksi nuorista oli hätääntyneenä, mutta selväjärkisen oloisena, tiedustellut missä he olivat, Beth oli huolehtinut, että tämä pääsi jaloille ja auttamaan muita. Ei hän ollut oikeasti halunnut tehdä niin, mutta hän epäili, että katuisi myöhemmin jos ei olisi tehnyt mitään ja koko joukkio löytyisi kuolleina. Leipuri oli virotessaan tokkurainen, muttei murhanhimoinen. Mikä tahansa olikaan ottanut heidät valtaansa näytti haihtuneen pois.

He astuivat sisään. He olivat varmaan melko erikoisen näköinen seurue. Acariolla oli jäänyt pukeutuminen puolitiehen ja Johanna oli sen näköinen, kuin olisi kieriskellyt lehtikasassa. Beth ei tiennyt miltä näytti, mutta koska hän oli kieriskellyt lehtikasassa ja tunsi olonsa melko kurjaksi, tuskin mitenkään kovin hehkeältä.

Tuvassa oli vielä pimeämpää.
”Mitä olet tehnyt?” tivasi vieras naisen ääni saksaksi.

”Ei tässä ollut vaihtoehtoja. Nyt voit välittää viestisi”, Johanna sanoi, Bethin oikealta puolelta.

Silmät tottuivat hitaasti pimeyteen, niin että Beth erotti hieman ääriviivoja. Vieras nainen tuhahti, mutta nieli sitten ylimääräiset tunteet äänestään.
”Iltaa. Minä olen Isolde, luojani oli Doris”, hän sanoi.  Nimi ei näkynyt sanovan kenellekään mitään. Beth muisti hämärästi kuulleensa joskus jostakin Doriksesta, mutta se tuntui hyvin kaukaiselta muistolta.”Hän oli myös Renaten luoja. Renate Mendesin. Olenkin tavannut sinut jo, ihminen. Olet näemmä löytänyt tiesi kotiin ehjänä. Hyvä.”
Acario laski kätensä takaisin Bethin olkapäälle, mikä ilmeisesti hermostutti naista.
”Minä sanoin kyllä hänelle! Me riitelimme siitä monet kerrat, sanoin, että hän on hullu, ja etten halunnut osaa enkä arpaa... Minä en tehnyt mitään. En voinut lähettää häntä poiskaan... Ainoa sukuani... Sanoin hänelle, että antaisi tytön pois. Herra Klemens, minun vuokranantajani, oli kiinnostunut tästä, mutta Renate ei ollut kuulevinaankaan. Kamalan itsepäinen... Jotenkin pakkomielteinen mestarin kuolemasta saakka.”

”Johanna sanoo, että hän on kuollut.” Beth tuijotti hyvin tiiviisti sitä kohtaa hahmon ääriviivojen sisällä, missä uskoi kasvojen olevan. Vähitellen hän erotti hieman tarkemmin tämän kasvojen muotoa, hameen helmoja. Nainen oli lyhyempi kuin Johanna, mutta kurvikkaampi. Yllättynyt, varmaan koska Beth puhui.

”Hän on kuollut. Minun mestarini on kuollut ja sisareni on kuollut. Ilmeisesti herra Crewe tappoi heidät molemmat.” Levotonta liikahtelua.
”Hän oli jo suostunut päästämään minut menemään – minä olen häntä vanhempi, mutta heitä oli melkoisesti, Crewe ja hänen jälkeläisensä – mutta juoksikin perääni ja pyysi minua poikkeamaan täällä, jos sattuisin kulkemaan läheltä. Kertomaan uutiset.”

Acarion ote olkapäästä tiukkeni hetkeksi melkein kivuliaaksi ja Beth epäili hänen haluavan sanoa jotakin, joten kiirehti itse väliin:
”Meillä oli tässä aiemmin ongelmia ihmisjoukon kanssa, jotka sanoivat Renate Mendesin lähettäneen heidät minun perääni.”

Hämärässäkin erottui melankolinen hymy.
”Hän oli hyvä sellaisessa. Ihmisten mieliin vaikuttamisessa. Te olette ainut, jonka olen nähnyt tappelevan mitenkään häntä vastaan. Hänen täytyi huumata teidät saadakseen pidettyä teidät aloillanne. En tiennyt näistä ihmisistä ja olen pahoillani sen takia. Renaten on täytynyt käydä heidän luonaan jo ennen seudulta lähtöä. Jos hänen vaikutuksensa on keinotekoista, se tuskin kestää enää pidempään. Hän on kuollut.”

”Minä tunnen neiti Isolden Renate Mendesin kautta”, Johanna selitti nopeasti ja vilkuili Acariota. Oli outoa nähdä Johanna niin levottomana. Yleensä hän oli hyvin rauhallinen ja vähäsanainen. ”Hän kävi täällä muutama vuosi sitten sisarensa luona.”

Beth nyökkäsi otsa rypyssä. Hänestä tuntui, että Acario patistaisi heidät pian pois, joten hän kiirehti vastaamaan:
”Selvä. Me emme tulleet tänne sen takia. Minä haluan tietää missä Otto on.”

”Ai poika? Hän on kellarissa”, Isolde tokaisi.

”Mitä? Miksi?!”

”Minä suljen hänet sinne kun joudun käymään jossakin. Yleensä hoitamassa hevosia”, Johanna sanoi.

”Et sinä voi pitää häntä lukittuna! Minä luulin, että sinä rakastat häntä!” Beth huudahti hätääntyneenä.

”Minä avaan luukun. Käy helpommin, kuin selittää. Meitä on täällä kuitenkin kolme”, Isolde sanoi Johannalle. Lattia narahti, kun pieni ovi avattiin salvastaan. Kuului kahinaa, sitten joku kipusi ulos. Nuori mies.

”Otto?”

Mies lähestyi huojuvin askelin ja hetken näytti, että hänen tasapainonsa pettäisi. Sitten hän hyökkäsi.
Beth ei ehtinyt reagoida mitenkään, muttei hänen tarvinnutkaan. Acario astui hänen eteensä saman tien ja laiha hahmo heidän edessään pysähtyi kömpelösti.
Mies oli pukeutunut rääsyihin ja päästi omituisia, kurnuttavia ääniä kurkustaan. Hän seurasi tilannetta hetken luimistellen ja ryntäsi sitten ovesta ulos viiltävällä nopeudella. Johanna ja Isolde seurasivat ja tarttuivat häneen kiinni pihalla.

Ulkona Otto taisteli vimmatusti vangitsijoitaan vastaan, mutta turhaan. Hän yritti potkia ja kynsiä ja rimpuilla, mutta Isolde piteli häntä hyvässä otteessa. Hän paljasteli teräviä hampaitaan Bethille ja näykki ilmaa. Silmät loistivat tummassa hullunkiillossaan ja kuola valui suusta melkein vaahtona. Beth pysyi aivan Acarion vieressä, tietämättä mitä sanoa.
”Hän ei ole oikein ehtinyt asettumaan vielä. Se kuulemma kestää jonkin aikaa...” Johanna sanoi.

”Minä en hyväksy tätä”, Acario totesi.

”Kunhan kuluu hieman aikaa, niin-- Ai? Vai niin.”
Sanat tulivat haudanvakavina. Johannan kasvot olivat valahtaneet harmaiksi.

Beth haroi tukkaansa epäuskoisena.
”Onko tuo..? Otto on vampyyri?” Hän ei verrannut laihaa otusta kehenkään paikallaolijoihin, koska se tuntui älyttömältä. Miehenmuotoinen olento oli kuin vesikauhuinen koira. Ei se voinut olla Otto.

”Jos haluat, että luomuksesi elää, te lähdette nyt pois. Te kaikki. Itse asiassa, jos kukaan teistä haluaa nähdä huomista, lähdette vähin äänin.”

”Tietenkin, herra. Heti paikalla.” Sitten Johanna kääntyi Bethin puoleen hyvin onnettomana. ”En minä tarkoittanut... Hän löi päänsä ja minä vain halusin, ettei hän kuolisi.”

”Mitä minä kerron hänen vanhemmilleen? Sinä iskit ilmat pihalle hänen isästään puoli tuntia sitten!”

”Ja te ette jätä mitään verivanaa jälkeenne. Sinä viet tämän kirjeen”, Acario otti esiin taskustaan rypistyneen kirjekuoren. ”minun pojalleni.”

”Emme, herra. Tietenkin, herra. Me olemme juoneet muutenkin vain hevosista... Ja Otto kerran yhdestä lehmästä, mutta se oli vahinko.” Sitten hän kääntyi taas Bethin puoleen, hyvin surkean oloisena. ”Oliko hän se lihava?”

Isolde kiskaisi häntä hihasta. Beth ei ehtinyt vastata, kun kolmikko oli jo kadonnut.

~*~

Otto on hirviö.

Beth istui väärinpäin tuolilla Acarion makuuhuoneessa ja puristi selkänojaa heikosti molemmin käsin. Hän oli väsynyt ja kaikki tuntui surkealta. Acario puuhasi jotain hänen selkänsä takana, mutta Beth oli vajonnut ajatuksiinsa. Oli hankala olla syyttämättä itseään tapahtuneesta. Hän yritti lohduttautua sillä, että ehkä tämä oli niitä asioita, jotka tuntuisivat vähemmän pahoilta yöunien jälkeen. Sitten hän muisti, että Kutscherit odottivat selontekoa Oton kohtalosta ja olisi voinut purskahtaa itkuun saman tien. Mitä hän voisi sanoa? Hänen täytyi keksiä joku vale. Mitä jos leipuri ja muut palaisivat vielä soihtujensa kanssa?
Jos Johanna oli poissa, Beth joutuisi huolehtimaan myös hevosista. Siinä oli varmaan valtavasti työtä.

”Miksi te ajoitte heidät pois?”
Beth olisi voinut vaatia Johannaa itseään menemään leipurin puheille. Sitten hän mietti tätä vaihtoehtoa tarkemmin ja hänen selkäpiitään karmi. Ehkei sekään olisi ollut hyvä idea.

”Toinen vaihtoehtoni olisi ollut lukita sinut sisälle loppuelämäksesi, mutta tämä vaikutti helpommalta.”

”Miksi hän oli sellainen?”
Beth yritti olla töksäyttämättä sitä suoraan, mutta varmasti Acario tajusi, ettei viimeistään nyt hän ei todellakaan halunnut vampyyriksi.

”Joskus käy niin. Hannele on liian heikko ja nuori, hänellä oli kiire. On ihme, että hän onnistui saamaan mitään aikaiseksi.”
Nähtyään, miten vaivattomasti Johanna paiskoi miehiä ympäriinsä, Bethin ei olisi tullut mieleenkään kutsua tätä heikoksi.

”Jos... Jos neiti Mendes on kuollut, miten hän sai leipurin ja muut niin sekaisin?”

”Olettaisin, että hänellä oli jotakin, joka laukaisi reaktion. Kenties hän kirjoitti heille. Kirjeen perille saapuminen vie kuitenkin aikaa.”

”Pystyttekö te siihen?”

”Kirjoittamaan? Kyllä, vaikka Klemens joskus nariseekin aiheesta.”
Acario oli hetken hiljaa. Beth oli katsomattakin varma, että hän hymyili omalle jutulleen. Nyt ei kuitenkaan ollut sopiva aika vitsailla.
”Vaikuttamaan ihmisten mieliin vähemmän näkyvin keinoin? Kyllä.”

”Teettekö te niin?”

”En tietoisesti.”

”Minulle?”

”Älä viitsi olla naurettava. Jos tekisin niin, istuisit seurassani hiljaa, etkä väittäisi koskaan vastaan.”

”En minä väitä vastaan!”
Oli kylmä.
”Miksi minun täytyi ottaa paita pois?” Beth tajusi kysyä yhtäkkiä. Hän toivoi, että olisi tullut kysyneeksi sitä ennen riisuutumista. Rintakehää verhoava sidos oli paikallaan, sitä hän ei ottanut pois muuta kuin kylpemistä varten.

”Olet loukannut olkapääsi.” Acario kuulosti tyyneltä. Tuskin hän kuitenkaan oli sitä, jos Beth vuosi verta. Beth ei tuntenut varsinaisesti kipua, hänen hartiansa olivat vain edelleen hyvin jännittyneet.

”En minä huomannut mit-- Au!”

”Juurikin siinä kohtaa. Ole paikallasi nyt niin minä puhdistan sen.” Hän veti tuolin Bethin taakse ja istuutui.

Beth vajosi takaisin murheeseen. Otto ei ollut vaikuttanut mitenkään inhimilliseltä. Mitä jos hän hyökkäisi jonkun kimppuun? Ennen hän oli ollut niin rauhallinen.
”Ettehän te jätä minua, sir?” Beth kysyi yhtäkkiä ja katui sanoja heti kun ne olivat lipsahtaneet huulilta.

Acario maistoi kuumottavaa olkapäätä. Beth oli parahtaa ääneen. Kaikki ajatukset katosivat hetkeksi.
”Vaikuttaa todennäköisemmältä, että sinä jätät minut. Minähän olen vain vanha äpärä.”
Acario puhui hänen korvansa juureen, tasaisia hiljaisia sanoja, jotka kulkivat väristyksinä selkäpiitä pitkin.
Lämpö lehahti Bethin kasvoille. Hän puristi selkänojaa entistä tiukemmin, mutta Acario kumartui uudelleen olkapään puoleen ja nuolaisi ruhjetta. Beth veti henkeä nopeasti. Oli kuuma ja kylmä ja hänen päänsä oli sekaisin.

Acario ei välittänyt hänen sekavuudestaan.
”Asiat eivät ole kuin ennen. Teen jatkuvasti vääriä valintoja. Minä kuvittelin nuorena, että ajan myötä onnistuisin käymään kaikki vaihtoehdot läpi. Että oppisin oikeat vastaukset ja ratkaisut ja osaisin nähdä tulevaisuuteen. Se ei toimi niin. Minulla ei ole minkäänlaista auktoriteettiä. Kuka tahansa uskaltaa viedä minulta, pelkäämättä seuraamuksia. Jopa minun oma poikani kehtaa asettua minua vastaan.”
Hän oli hyvin vihainen.
”Ja mikset sinä voi sanoa suoraan näistä puremista? Tämä on tulehtunut!”
Hän tökkäsi kohtaa Bethin kaulalla. Beth älähti kivusta.
”Mitään tällaista ei olisi tapahtunut, jos minä esittelisin kykyjäni enemmän. Kukaan ei yrittäisi mitään, jos söisin muutaman kylän.”

Lämpö katosi samantien.
”Minä en olisi tässä, jos te tekisitte niin.”
Tai olisi varmaan, Beth myönsi harmikseen itselleen, mutta itkisi itsensä uneen huomattavasti useammin.
”Ehkä asiat nyt vain näyttävät pahalta. Minä en ensinnäkään usko, että Crewe asettuisi teitä vastaan.”

”Hän naulasi minut seinään hiilihangolla.”

Hänellä ja Acariolla oli hieman erityyppiset ongelmat.
”Niin, no. Se tosiaan vaikuttaa melko pahalta.” Beth vaikeni hetkeksi ja rypisti otsaansa. ”Mutta hän auttoi minut pakoon. Hänelle oli hyvin tärkeää, että etsin teidät käsiini ja nyt hän on ilmeisesti surmannut neiti Mendesin. Hän tulee varmasti vielä tänne selontekoon.”
Viimeiset sanat tulivat happamina. Beth oli melko varma, ettei pääsisi koskaan Crewestä eroon.

”Niin tulee, koska minä käskin hänet tänne kirjeessäni. Sinä et pidä hänestä?”

Beth kurkisti olkansa yli taakseen haastavasti, mutta toinen oli tosiaan tosissaan. Acario osasi elää hyvin pimennossa.
”Siitä, että minä en pitäisi jostakusta ei koskaan aiheudu mitään ikävää kenellekään.”
Acario piteli neulaa ja lankaa vaaleissa käsissään. Beth yritti saman tien seisomaan, mutta toinen laski kätensä hänen olkapäälleen esteeksi.
”Ei mitään ompelemista!”

”Minä todellakin vaadin”, Acario sanoi. Beth yritti livahtaa kauhuissaan sivusta pakoon, mutta Acarion jalat olivat tiellä. ”Pysy paikallasi. Et sinä edes näe tätä.”

”Minä en pidä neuloilla pistelystä kovinkaan paljon.”

”Huomaan. Tähän tulee vain muutama tikki. Kerro nyt Crewestä.”

Beth empi hetken levottomana tuolillaan. Ei häntä huvittanut.
”Ei sillä ole enää väliä. Onko Klaus Fertig jo palannut?”
Hän elätteli toivoa, että he olivat nyt Crewen kanssa jotenkin tasoissa. Crewe oli kohdellut häntä kaltoin ja sitten auttanut hänet pakoon. Kenties nyt heidän välinsä voisivat olla vähintään asialliset.

”En tiedä.”
Ne olivat kaksi hyvin hyistä sanaa.

”Te ette pidä siitä, että olen Klausin seurassa.”
Beth tuijotti suoraan eteenpäin kiviseinää ja yritti olla huomaamatta pientä terävää kipua olkapäässä. Ihon ompeleminen oli liian kamala ajatus.

”Te vietätte aikanne kenen kanssa haluatte.”

”Oletteko te mustasukkainen?!” Bethiltä pääsi. Klaus oli ollut oikeassa!

”Olen yllättynyt, ettette ole käynyt jo tarkistamassa, onko Klaus kotona.”
Acario korjasi otettaan Bethin olkapäästä. ”Minusta on erityisen hurmaavaa, miten juoksette heti hänen luokseen, jos teillä on ongelmia minun kanssani.”

”Ei minulla ole muita ystäviä!” Se oli surullinen totuus. ”Ainoan toisen kerran, kun olen yrittänyt ystävystyä jonkun tämän talon ulkopuolisen kanssa, minua purtiin, yritettiin myrkyttää, lopulta siepattiin ja jouduin pakenemaan yhden narsistisen hullun kanssa.”
Beth vilkaisi taakseen haastavasti.

Acarion silmät kapenivat viiruiksi.
”Miksi kutsut Klemensiä hulluksi?”

Hups. No, ihan sama! Klemens ei voinut olla ihan tervejärkinen.
”Sitä paitsi”, Beth kiirehti sanomaan. ”Mitään tästä  ei olisi tapahtunut, jos te ette olisi heittänyt minua ulos!”
Ei hän oikeasti syyttänyt Acariota. Hän halusi vain jonkinlaisen reaktion.

Acario tuijotti häntä ilmekään värähtämättä. Neula oli pysähtynyt.
”Minä tarvitsin vain vähän aikaa rauhoittuakseni. Ei teidän olisi tarvinnut ottaa kaikkea niin dramaattisesti.”

Tämä oli ehkä maailman huonoin asento käydä keskustelua! Niskaa särki jo nyt.
”Ei siinä ole mitään ylitulkinnan varaa, jos ajetaan ulos! Ette te ollut kovin rauhoittunut seuraavanakaan iltana.”

”Te juoksitte heti nuoren Fertigin luo.”

”Mitä väliä sillä on? Olisiko minun pitänyt jäädä kadulle odottamaan, josko teidän korkeutenne jaksaisi taas minun seuraani myöhemmin?” Bethin kasvot muuttuivat pidätellystä suuttumuksesta punakoiksi. Hän yritti pitää väkisin puheensa rauhallisena, mutta tietenkään se ei onnistunut. Hän ei ollut sellainen kivinaama kuin Acario. ”Mikäli te sattuisitte joskus olemaan huolissanne tai jopa mustasukkainen, älkää tosiaan tuhlatko aikaanne Klaus Fertigiin.”

”Kenestäköhän minun sitten tulisi olla huolissani? Fertig vanhemmasta? Crewestä? Klemensistä?”

”No”, Beth aloitti. ”He ovat kaikki nähneet minut alasti.”
Asian tunnustaminen johti melkoiseen määrään itseääliä.

Acario pyöräytti hänen tuolinsa ympäri, niin että he olivat yhtäkkiä kasvokkain. Liike oli hämmentävä.
”Mitä?”

Beth ei pystynyt vastaamaan heti. Häpeän määrä oli äkkiseltään murskaava.
”Kun olen kylpenyt. Vahingossa, paitsi Klemens. Minä pyörryin. En riisuudu enää huoneissa, joiden ovea ei saa varmaan säppiin. En välttämättä riisuudu enää ollenkaan. Paitsi äsken, näemmä.”

”Teit saman virheen kolmesti?”

Jos oli mahdollista kiusaantua äskeisestä enemmän, niin nyt kävi niin.
”Se on nyt sivuseikka! Te heititte minut ulos keskellä yötä. Kävikö mielessänne, että minulla ei kenties ole kovin montaa paikkaa, mihin mennä? Olin uskomattoman onnekas, että satuin törmäämään Klausiin. Teille oli aivan samantekevää, mitä tein, kunhan olin vain poissa silmistänne.”

”Samantekevää? Minä seurasin perässänne, näin teidät juomassa! Kun sinua ei kuulunut seuraavanakaan iltana, oletin, että jatkoit hauskanpitoa ystäväsi kanssa. Pidin sinua kuitenkin sen verran järkevänä, että palaisit ennen sovittua lähtöämme. Kun odotan ulkona, lastattujen vaunujen vieressä vähän ennen auringonnousua, tulee palvelija ja ilmoittaa, että olet lähtenyt Fertigien mukaan Wiesbadeniin.”

”Mutta en minä--”

”Niin. En uskonut sitä silloinkaan. Yhtäkkiä minulla ei ollut aavistustakaan missä olit. Pystyn tuntemaan sinut yleensä melko kaukaakin, veren takia. Löytäisin sinut melko varmasti, vaikka olisit kuollutkin. Nyt oli kuitenkin kuin olisit kadonnut maan päältä.”

Acario nousi ylös ja käveli vaatekomerolleen. Hän haki puhtaan paidan ja ojensi sen Bethille.
”Pue päällesi.” Ärähdys. Acario tasapainoili hetken pehmentääkseen sitä neutraaliksi. ”Minä etsin sinua. Kyselin ympäriinsä tuloksetta. Viimein palasin tänne. Crewe naulitsi minut seinään ja pakeni. Kun sain repäistyä itseni irti, puolet sisuskaluistani olivat murskana. Nyt kuitenkin tunsin sinut.”
Beth nousi ylös ja veti paidan ylleen hiljaa. Se oli suuri ja roikkui hänen yllään huvittavan näköisenä. Hänen oma paitansa oli märkä, multainen ja olkapään kohdalta punertavien tahrojen peitossa.
”Minä en levännyt. Etsin sinut käsiini. Tai sinä etsit minut? Joka tapauksessa me kohtasimme. Sinä elät.”

Acario seurasi hänen liikkeitään hyvin tarkkaan. Hän juoksutti sormiaan toisen olkavartta pitkin, väistelen alle jääviä haavoja ja seurasi paidan laskosten liikettä, kuin se olisi kovin merkittävää. Vaisu hymy piirtyi hänen kasvoilleen, hän ajatteli jotain. Beth ei ollut huomannut, kuinka lähekkäin he olivat
”Olet ruhjeilla jo melko monesta paikkaa. Niiden pitää antaa parantua.” Acario puhui enemmän itselleen. ”Sen sijaan voisit juoda minusta.”

Beth oli myöntymässä, mutta muisti sitten, ettei halunnut. Oton tapaamisen jälkeen kaikki vampirismiin liittyvä tuntui kammottavalta. Entä jos Acario vaatisi? Beth oli lupautunut ihan mihin vain.
”Näytät onnettomalta”, Acario kommentoi ja silitti Bethin poskea. Beth nojautui huomaamattaan pehmeään kosketukseen.

Hän haluaa jotakin. Hän on miettinyt tämän pidemmälle.
”Voisimmekohan me puhua yhdestä asiasta?”

”Puhu vain.”

Oli viimein tullut aika selvittää, mitä Valentinelle todellisuudessa kävi.

*

A/N: Seuraava luku on aikuisten oikeasti viimeinen! (ja sitten kenties pikku pätkä epilogia..). Olen syvästi pahoillani, että sorruin tuollaiseen halpamaiseen valekuolema-cliffhangeriin luvussa 28! Mun ei pitänyt tehdä niin, mutta kiusaus oli liian suuri 

[Lavande]

Tapahtunut tähän mennessä: Beth etsii keittäjä-Ottoa ja joutuu hullujen kyläläisten ajamana pakenemaan pöheikköön. Crewen lempilapsi Johanna saapuu apuun ja vie Bethin ja Acarion Oton luokse. Otto on vampyyri! Acario ajaa pois heidät, mukaanlukien edesmenneen Renate Mendesin sisaren Isolden. Beth ja Acario palaavat Erlebergiin ja käyvät läpi vime aikojen tapahtumia. On tullut aika puhua Valentinesta!

30. luku

Haudalla kävivät vain Klaus ja isä. Rouva Fertig oli laskettu leposijaansa Wiesbadenissa jo ennen heidän tuloaan, koska säät olivat niin lämpimät. Molemmat miehet olivat vaimeita koko matkan. Klaus ei normaalistikaan pitänyt siitä, jos joutui olemaan kahden pitkään isänsä kanssa, joten hiljaisuus oli oikeastaan toivottua. Klausin olo oli tyhjä, hän ei tiennyt miten olla. Hän ei osannut itkeä ja se tuntui harmilliselta. Äiti oli ollut pitkään sellainen mystinen hahmo jossakin kaukana, joten poismeno ei tuntunut oikein todelliselta. Ainahan äiti oli ollut poissa.

Isä joi itsekseen illalla ja hyräili lauluja kynttilälle. Klaus ei uskaltanut mennä väliin. Hän arveli isän käskevän heti seuraavana aamuna nostamaan matka-arkut takaisin vaunuihin ja että he lähtisivät viimein kotimatkalle Verdeniin. Niin ei kuitenkaan käynyt. Aamulla isä nousi virkeänä, toisin kuin olisi voinut illan viininkulutuksesta päätellä. Hän koputti Klausin oveen ja raahasi tämän mukanaan tapaamaan hoitohenkilökuntaa, joka oli pitänyt huolen rouva Fertigistä. He kävivät suunnilleen jokaisen ihmisen luona, joka oli ollut missään kosketuksissa äidin kanssa. He puhuivat, liittyen vainajaan tai johonkin yleismaailmalliseen, kuten säähän. Kohteliaisuuskäyntejä. Tämän olisi tullut mennä toisin perin: muiden olisi tullut tulla heidän luokseen. Klausista kaikki oli hieman kiusallista. Nämä ihmiset tunsivat hänen äitinsä paljon paremmin kuin mitä hän. Kukaan ei sanonut mitään poikkipuolista. Äiti oli varmaan ollut pyhimys.

Seuraavina päivinä isä kävi läpitse äidin omaisuuden, maksoi laskut ynnä muuta. Siihen ei vaadittu enää Klausia. Hän kävi pitkillä kävelyillä läheisessä puistossa, luki kirjoja ja kylpi kuumissa lähteissä. Oli hankalaa olla suhtautumatta kauniisiin kevätpäiviin lämpimän auringonpaisteen alla lomana. Äidin kuolema oli onnistunut harhauttamaan hänet Charlotte de Beurren petoksesta. Täällä kukkien ja terveyden keskellä se tuntui kaukaiselta, kitkerältä ajatukselta toisesta elämästä, johon hän ei halunnut ihan vielä palata. Klaus oli mielessään aina rakentanut tulevaisuuttaan sen varaan, että hän ja Charlotte olisivat yhdessä. Että he avioituisivat viimein, matkustelisivat jännittäviin paikkoihin ja lopulta asettuisivat aloilleen ja saisivat lapsia. Ei Charlotte ollut vaikuttanut kovin innokkaalta toteuttamaan Klausin suunnitelmaa, mutta poika oli uskonut ajan kanssa voivansa muuttaa toisen mielipiteen. Niin ei käynyt.

Kun asiat Wiesbadenissa alkoivat olla mallillaan, isä otti puheeksi, että oli aika jatkaa matkaa. Klaus ei halunnut, mutta tunsi olevansa liian arvokas henkilö inttääkseen.

Aurinko laski ja he istuivat majoituksensa puutarhassa katsellen lämpimänväristä taivasta. Leudossa tuulessa heiluessaan hennonkeltaiset kukat tuoksuivat vienosti, eivät sairaalloisen makeina kuten kesän lopussa. Perhoset lentelivät vielä ympäriinsä päivän viimeisessä valossa, vaikka sirkat olivat jo alkaneet soittaa iltasoittoaan.
”Kuulemma Basel on hurmaava tähän aikaan vuodesta”, isä sanoi, irrottamatta katsettaan kukkapenkistä. ”Kävin siellä sinun ikäisenäsi, mutta keskikesästä.”

Klaus tuijotti isää ymmärtämättä, mistä vanha mies höpisi.

”Jatkoimme matkaa sieltä Geneveen. Ystäväni asuu siellä edelleen. Emme ole nähneet vuosikausiin, emme varmaan sinun ja sisarustesi syntymän jälkeen, mutta kirjoittelemme edelleen. Hän kertoo kirjeissään usein kasvihuoneestaan. Kehuskelee kuinka upeita hänen antirrhinum majuksensa ovat. Minä en ole biologi, kuten et sinäkään, mutta minun on pitänyt käydä Genevessä vielä, kun minussa on virtaa.”

”Tarkoittaako isä, mitä luulen?” Klaus uskaltautui kysymään. Jännittävä toivo nosti päätään.

”Sinun luulosi ovat usein melko harhaanjohtavia”, isä totesi kuivakasti. ”Enkä oikein luota sinuun ja serkkuusi Karliin kahdestaan Eurooppaa kiertämässä. Luoja tietää, ettei se poika usein astu ovesta ulkoilmaan...”

Toivo kukistui samaksi latteudeksi, kuin mitä kotiinpaluu edusti. Klaus pidätteli väkisin harmiaan. Eihän hänellä olisi paljoa odottaa tulevaisuudelta, jollei hän koskaan pääsisi tutkimaan Eurooppaakaan.

Isä katseli edelleen kukkapenkkiä, kulmat kohotettuina niin, että otsa oli pitkiä ryppyjä täynnä.
”Jos käy Baselissa, kannattaa vaivautua etelään Geneveen saakka. Ei matkustamisessa muuten ole mitään järkeä. Ja minua todella huvittaa nähdä Basel, kun olemme kerran jo täällä. Saat pitää isällesi seuraa vielä kuukauden tai kaksi. Ajattele sitä harjoituksena tulevaa varten.”

Klaus virnisti. Hän ei voinut uskoa tätä! Heti seuraavana päivänä isä aloitti matkavalmistelut. Viikko sen jälkeen he lähtivät matkaan, eikä yhdessä kulkeminen tuntunut yhtä tukalalta enää. Oli jännittäviä, uusia paikkoja nähtäväksi, asioita koettaviksi. Kesän lopussa hän katseli isän ystävän Martensin ja tämän kaksikymmentävuotiaan tyttären Lauran kanssa ilotulituksia. Isä palasi viimein Verdeniin, mutta Klaus jäi auttamaan Martensia Geneven yliopistolle. Seuraavan vuoden tammikuussa Klaus huomasi Lauran olevan oikeastaan hyvin kaunis. Päivät alkoivat tuntua aina vain merkittävimmiltä.

Helmikuussa hän aloitti rakkausrunot.

~*~

Aika oli vihdoin koittanut. Ilta Erlebergissä oli ollut mahdottoman pitkä ja monivaiheinen. Beth oli melko varma nukkuvansa useamman päivän putkeen kun kaikki saataisiin selvitettyä.

”Silloin kun teillä tuli Crewen kanssa erimielisyyksiä, puhuitteko jostain erityisestä?”

Acario nojasi pylväsänkyynsä.
”Emme me olleet eri mieltä mistään.”

”Niin, mutta varmasti puhuitte jostakin.”

”Mahdollisesti.”

Beth liikehti levottomana. Hän oli vetänyt takin paidan päälle näyttääkseen vähän järkevämmältä, mutta se ei paljoa auttanut. Ylisuuret hihat pursuivat takinsuista ulos.
”Ettekö voisi vain kertoa? Te tiedätte, mitä minä tarkoitan.”

”Minä en ymmärrä, miten te voitte tarkoittaa yhtään mitään.”

”Minä pyydän”, Beth totesi turhautuneena. Hän halusi saada tämän keskustelun käytyä ja siirtyä eteenpäin elämässä, mitä se sitten tarkoittikin. ”Olen valmis lupaamaan melkeinpä mitä tahansa.”

Acario tuijotti häntä tiiviisti.
”Nuo eivät ole sanoja, jotka olisi tarkoitettu sanottavaksi kevytmielisesti”, hän varoitti.

”Mitä väliä sillä on”, Beth sanoi. Oli sillä.

Acario nauroi. Se oli hyvin ilotonta naurua.
”Olet tyhmä. Luuletko, että minä unohtaisin tuollaisen lupauksen? Sinä luotat minuun nyt liikaa. Minä olen viimeinen henkilö maailmassa, jolle sinun kannattaisi vannoa mitään tuollaista.”

Beth ei säikkynyt, mutta harmistui toisen uhittelusta. Hän oli toivonut heidän edenneen tällaisista keskusteluista.
”Miksi te yritätte vieraannuttaa minua teistä? Minulla ei ole teidän jälkeenne enää ketään, johon luottaisin.”

”Et nyt ymmärrä. Sinä luotat pieneen, julkiseen osaan minusta, jonka olen koonnut vuosien varrella. Älä. Se on samanlainen teatteriesitys, mitä Klemens suorittaa.” Acario lähestyi tasaisin askelin Bethiä. ”Se, minkä osan sinä olet oppinut minusta, on pintaraapaisu. Tämä naamio, mikä minä olen, rakoilee vielä. Sen alla ei ole mitään inhimillistä. Sinä näit pienen palan totuutta, kun kohtasimme tiellä. Jonain päivänä olen liian väsynyt leikkimään tätä leikkiä. Silloin tulet katumaan, että koskaan lupasit minulle mitään.”

He seisoivat taas hyvin lähekkäin. Beth joutui katsomaan ylös, että näki toisen kasvot. Tummaksi maalatut tulevaisuudenkuvat eivät olleet muuta kuin epämiellyttävää höpinää sellaiselle henkilölle, joka oli vaarassa tuon tuostakin.
”Niin niin. Olisin kiitollinen, jos puhuisitte nyt.”

Acario tuijotti häntä hetken hyvin kylmästi, mutta luovutti viimein.
”Crewe antoi minulle kirjeen, jonka oli salannut joitakin vuosia aiemmin.”

Beth oli arvannut oikein!
”Minä käskin hänen antaa sen teille”, hän selitti. ”Se vaati paljon kipua. Minä olin niin mustelmilla, etten nukkunut selälläni pariin viikkoon.”
Acario tuijotti häntä. Beth kääntyi pois ja otti hieman tilaa.
”Minä ajattelin, että ehkä asia vaivasi teitä edelleen.”

”Mistä sinä tiedät näistä asioista?”

Ei kai auttanut kuin tunnustaa.
”Minä olen lukenut erästä päiväkirjaa.”

”Tämä ei kuulu sinulle mitenkään.”

Beth tunsi olonsa hyvin onnettomaksi. Acario varmaan inhoaisi häntä entistä enemmän tämän päivän jälkeen. Hän oli muutamassa minuutissa onnistunut romuttamaan puoli vuotta heidän ystävyydestään. Heillä olisi kovin ikävä ikuisuus edessään.
”Ei, ei se varmaan kuulukaan. Renate Mendes sai minut ensin asian jäljille, sitten Crewe. Kun asiaa tarkemmin ajattelee, neiti Mendes yritti kovasti saada minut epäilemään sinua joka välissä. Mutta kuitenkin, jos saisin nyt valita, en olisi koskaan kuullutkaan koko asiasta.”
Sitten hän ryhdistäytyi.
”Mutta niin vain kävi, että minä sain selville asioita. Olin aluksi huolissani omasta turvallisuudestani. Sitten tajusin, kuten tekin ja Crewe olette todenneet, että minä tulen luultavasti kuolemaan nuorena.” Beth naurahti.
”Ymmärrättehän, tämän nuoren naisen päiväkirja ja kaikki kuulemani juorut vaikuttivat valtavasti kuvaani teistä. Tästä minä oikeasti halusin puhua silloin matkalla Leipzigiin, mutta te ette enää antanut. Olen kuullut Crewen version tapahtumista ja lukenut hyvin yksityiskohtaisen selostuksen päiväkirjasta, mutta kuulisin silti mielelläni teidän näkemyksenne.”

”En voi käsittää, miten tämä kiinnostaa sinua.”

”Minun täytyy saada tietää. Teidän on pakko kertoa.”

”Hyvä on sitten.” Acario katseli Bethiä hyvin myrkyllisesti. Oli yllättävää, ettei hän väittänyt vastaan. ”Mutta minä tulkitsen tämän niin, että te olette päättänyt olla lopun ikuisuutta minun kanssani. Jollette pysäytä minua nyt, niin pidän tätä sopimuksena siitä, että olette minun.”

Ja sitten hän syyttää minua melodramatiikasta!

”Varmaan tiedätkin, mutta minä otan jokaisen sopimuksen, pienen tai ison, hyvin vakavasti. Tästä ei ole ulospääsyä.”

Beth halusi huomauttaa jotain nasevaa, mutta sanat jäätyivät kitalakeen. Kylmät väreet kulkivat hänen niskaansa pitkin. Hän ravisti ne pois päättäväisenä.
”Mitenköhän tämä eroaa nykyisestä järjestelystä? Vanhat sopimukset ovat edelleen voimassa.”

Acario hymyili hyvin sievästi.
”Pelkkä tieto miellyttää hirvittävästi synkempää puoltani.”

Avautuminen oli näemmä hirvittävän työn ja tuskan takana joillekin vampyyreille.
”Te kyllästytte minun seuraani ja sitten kadutte, että koskaan vaaditte mitään tällaista. Minä tulkitsen tämän niin, että te olette halukas elättämään minua maailman loppuun saakka. Se sopii minulle vallan mainiosti. Voitte alkaa puhua koska tahansa, minä kuuntelen kyllä.”

Acario loi närkästyneen katseen hänen suuntaansa.
”Te olitte tavallaan oikeassa. Minä en pitänyt näitä asioita mitenkään merkittävinä. Ne eivät ole tärkeitä, mutta jostakin syystä ne kuitenkin vaivasivat minua. Minulla oli siis ihminen kolmisenkymmentä vuotta sitten. Rakastaja. Hän oli ehkä hieman sinua vanhempi. Hyvin synkkä olento. Tapasin hänet metsässä Englannissa. Hän kertoi nimekseen Valentine, mikä ei tietenkään ollut oikea nimi. Hän oli Preussista kotoisin ja kokenut hieman epäonnea. Hän oli kihloissa erään miehen kanssa, joka kuitenkin petti häntä tytön ystävättären kanssa. Ystävätär kuitenkin tunnustautui. Hän ilmeisesti kertoi rakastajalleen aikovansa paljastaa heidän suhteensa, jolloin mies työnsi hänet parvekkeelta. Tyttö kuoli. Valentine näki tämän ja pakeni. Sitten minä poimin hänet mukaani. Olin aikeissa palata takaisin Erlebergiin ja halusin matkalle jonkun seurakseni.”

Acario istuutui sängylleen. Bethkin veti itselleen tuolin vakavana.
”Hän oli itsetuhoinen. Minä en pakottanut häntä mukaani, hänen ehtonsa tulemiselleen oli, että tappaisin hänet!” Acario naurahti ilottomasti. ”Tämä sopi minulle, varsinkin kun ajankohdasta ei ollut silloin vielä puhetta. Hän lupasi minulle melko lailla kaiken, kunhan vain veisin hänet pois. Hänet etsintäkuulutettiin ystävättärensä murhasta, me jätimme Englannin. Hän pyysi minun apuani, halusi, että tappaisin hänen kihlattunsa. Kieltäydyin. Me asetuimme Erlebergiin, mutta hänen kostopuheensa vain jatkuivat ja jatkuivat. Hänellä oli aina vain uusia ideoita ja suunnitelmia, joihin hän pyysi apuani. Kieltäydyin joka kerta.”

”Miksi te kieltäydyitte?” Beth kysyi.

”Ei minulla ollut syytä suostua. Joskus myönnyin johonkin, mutta hän ei koskaan saanut mitään aikaiseksi. Hän maistui hyvin paljon katkeruudelle. Minä join hänestä hyvin vapaasti, niin vain, ettei hän kuolisi. Hän harvemmin kävi missään, makasi vain huoneessaan. Häntä oli hankala saada innostumaan mistään. Sitten eräänä iltana Crewe puhkaisi hänen silmänsä. Crewe oli mustasukkainen ja epäilen hänen tehneen sen tahallaan. Olin kertonut hänelle suunnitelmistani tytön suhteen. Hän ei ollut kovin innoissaan.”

”Silmä saatiin kuitenkin korjattua ja vaikutti siltä, kuin asiat olisivat palanneet normaaliksi. Minä lähdin vähäksi aikaa tapaamaan Klemensiä. Kun tulin takaisin, Crewe kertoo minulle tytön lähteneen jonkun päivän aikana. Että tämä vei vaunut ja aikoo Englantiin.”
Acario katsoi Bethiä hyvin tiukasti.
”Minulle ei ollut mitään lappua, selitystä. Hän oli vain lähtenyt. Pidin tätä sopimusrikkomuksena, hän oli suostunut lähtemään mukaani ja toinen ehto oli vielä toteuttamatta. Joten lähdin hänen peräänsä Englantiin. Olin vihainen, koska ajattelin, että hän olisi edennyt kostosuunnitelmistaan edes vähäsen. Löysin hänet helposti. Hän ilmeisesti aisti minun lähestymiseni, sillä hän jätti kaiken asutuksen taakseen ja pakeni kauemmas ihmisistä. Ajatteli sen kai jaloksi, että olin aikeissa teurastaa jokaisen vastaantulijan. Paikka oli melko lähellä metsätapaamistamme.”

Nyt Beth saisi kuulla, mitä oikeasti tapahtui. Hän toivoi olevansa tarpeeksi vahva kestämään totuuden, oli se sitten mikä tahansa.

”Minun saavuttaessani hänet, hän oli ahdistanut itsensä umpikujaan. Kalliolle, takana jyrkkä pudotus. Hän on jo melkein paniikissa, kun saavun paikalle.

"Älä - minä en halua hänen saavan tietää, että kuolin. Hän ei saa elää lopun elämäänsä rauhassa. Yrittäkää ymmärtää, minä elän vihasta häntä kohden. En tunne mitään."

Hän valehtelee. Hän ei ymmärrä ollenkaan sitä tyyneyttä, kun ei tunne mitään.
"Minä... te, te lupasitte!" Hän vaikenee hetkeksi ja nielaisee. "Me vannoimme... Ehdolla--"

"--että saatte vaikuttaa kuolinpäiväänne, todellakin. Onko teillä jotain tätä iltaa vastaan?"

”Monilta asioilta olisi kai voitu välttyä. Minä en tiennyt hänen kirjeestään. Hän painotti siinä, että palaisi ja toivoi hartaasti, että luottaisin häneen. Hän ei viitannut kirjeeseen enää kun kohtasimme, hän oletti, että olin lukenut sen. Minä oletin, että hän oli paennut välittämättä sopimuksestamme. Minä olin vihainen ja hän olí hyvin väsynyt. Matka oli rasittanut häntä ja hän oli hyvin heikon oloinen.”

"Anna minun vain..." hän parahtaa kuuntelematta.

"Muistatteko te mitä lupasitte minulle? Minkä vannoitte minulle?"

"Kaiken! Kaiken mitä minulla on!" sanoo hän ääni väristen, "Mutta vain... en ikuisesti. Oletin sen olevan itsestään selvää. Ei minun olisi koskaan pitänyt lähteä teidän mukaanne. Haluan lopettaa tämän. En jaksa enää."

Pidän kiinni hänen vasemmasta hartiastaan. Ilmeisesti liian kovaa, hän rypistää silmänsä kiinni kivun edessä. Hän on tärisee ja riuhtoo pois hysteerisesti. Minun otteeni löysenee, muttei petä.
"Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta vaatia mitään. Mikään ei velvoita minua kuuntelemaan teidän toiveitanne. Minä noudatan meidän sopimustamme."

"Eikö edes kunniantuntosi, Ac--"

Hänen lauseensa katkeaa minun kämmeneni osumaan. Hänen päänsä nytkähtää hieman sivulle ja vasen kätensä nousee automaattisesti hieromaan poskea.

Se ei ollut hyvä idea. Hän sisuuntuu - Jokin ilkeä kovettaa hänen katseensa ja vääntää suun ivaan.
"Katso näitä jälkiä, oi rakkaani", sanoo hän ja avaa hieman kaulustaan paljastaen useat puremajäljet. Miksi hän luulee sen tekevän vaikutuksen minuun? "Ennen kuin päätät tämän tarinan, katso Saatanan kädenjälkeä. Kuolemaa! Niin, minä tiedän kyllä. Osaan erottaa sen jo silmistäsi. Luonteesi. Sinä olet sairas."

~*~

”Minä en tiedä tekikö hän niin tarkoituksella vai ei, mutta hän astui taaksepäin. Hän oli seisonut aivan reunalla. Minä olin kääntynyt selin häneen. Kun tajusin hänen putoavan, oli jo liian myöhäistä. Hyppäsin hänen peräänsä, mutta hän makasi jo alhaalla kivien päällä, kuolleena. Olen nähnyt satoja ihmisiä kuolleina, joten sen ei olisi pitänyt vaikuttaa minuun mitenkään. Minulla on ollut ihmisiä ja rakastajia useampi kymmenen. Mutta minä en lähde mihinkään, istun ja katselen rikki mennyttä ruumista. En pystynyt ymmärtämään, miten en ehtinyt ajoissa, miten hän muka olisi voinut kuolla nyt. Melkein kesken lauseen. Paikalle tulee joukko miehiä, hieman kuten tämänpäiväinen joukkio, mutta kolmisen kertaa isompi. Heidät on lähetetty tytön perään. Minä en kiinnitä heihin mitään huomiota, mutta he tietävät jo luonnostani. Ehkä hän on varoittanut minusta, en tiedä.”

”Mutta jos he olivat vain ihmisiä, kai te olisitte voinut--”

”Niin ja silti en tee mitään. Kun minä huomaan heidät, yksi syöksee jo katkaistun lapionvarren rintani lävitse. Sitten toinen. Minut vangitaan, teljetään hopeaan ja muurataan piiloon kellariin, koska he eivät tiedä mitä tehdä minulla tai uskalla. Odotan siellä kolmisenkymmentä vuotta, nukkumatta.”
Acario katseli häntä vaisusti. Kohotti kättään kohti Bethin kasvoja, antoi sen kuitenkin laskeutua saman tien takaisin polvelle.
”Ennen kuin lähdimme Leipzigiin, kävimme katolla. Muistathan? Olit pudota. Se oli hyvin samanlainen kohtaus kuin... Pelkäsin, että kaikki alkaisi taas alusta.”

Beth ei tiennyt, mitä ajatella tästä kaikesta. Tärkein oli kuitenkin vielä kysymättä. Hän veti syvään henkeä ja yritti rauhoittaa sykettään.
”Minä kysyisin yhtä asiaa, sir. Valentine kuoli. Kuka minä olen?”

Acario katsoi häntä pitkään.
”Minun ihmiseni? Rehellisesti sanottuna, minulla ei ole aina aavistustakaan mistä ilmestyit siihen. Vapautumiseni jälkeen niin moni asia on ollut epäselvää...”

Beth katsoi Acariota kauhuissaan. Varmastikin hän pilaili!

”Mutta sinuakin kutsutaan Valentineksi? Sinä vapautit minut viime vuonna ja olet ollut mukanani siitä lähtien.”

Ei tämä voinut olla totta!
”Minua kutsutaan sillä nimellä, koska te kutsutte minua niin! Minä olen teidän mukananne, koska ette antaneet minun lähteä.”

”Niinkö? En muista kuulleeni sinun esittäytyvän koskaan. Minun oli viime vuonna vielä hieman hankala erottaa unet todellisuudesta. Se on helpottunut hieman sitemmin, mutta--”

Minä tulen hulluksi, Beth ajatteli. Tämä ei voi johtua siitä, etten muka olisi esittäytynyt!
”Teillä ei ole aavistustakaan siitä, kuka minä olen? Olen palvellut teitä alkusyksystä, nyt on melkein kesä! Olen riskeerannut henkeni useamman kerran teidän takianne. Herranjestas, minut melkein tampattiin kuoliaaksi tänään kun yritin saada kyläläiset pois talon luota!”

Acario närkästyi.
”Sinä olet minun ihmiseni. Siinä tulisi olla meille molemmille tarpeeksi tietoa. Sinä olet myös yksi ärsyttävimmistä olennoista, joita olen koskaan tavannut. Inspiroit yhdessä päivässä minussa sen verran tunteita, kuin normaalisti tuntisin kymmenessä vuodessa. Tajuatko, kuinka kuluttavaa sellainen on minun iässäni? Alennuin joskus kuvittelemaan, miten saisin sinut hengiltä, vaikken koskaan tule tieten tahtoen edes satuttamaan sinua. Sinun seurassasi minä olen heikko ja jollain masokistisella tavalla pidän siitä. Paljon osuvampaa olisi kysyä, kuka minä olen sinulle. Häviän Klaus Fertigille, häviän Renate Mendesille ja häviän jopa viinipullolle!”

”Te satutitte häntäkin.”
Beth puhui Valentinesta.

Puhti katosi Acariosta. Hänen olkapäänsä lysähtivät hieman.
”Niin, mutta ajattelin korjanneeni suuren osan virheistäni. En ole edes koskaan purrut sinua, en juonut liikaa tai edes paljoa. Olen ollut hyvin varovainen.”

”Teidän olisi pitänyt varoa hänenkin kanssaan.”
Bethin sisällä myllersi suuri hämmennys kaikesta kuulemastaan. Hän oli kuukausien mittaan totuttautunut ajatukseen, että Acario oli tappanut rakastajansa, mutta asia ei ollutkaan niin yksinkertainen.

”Minä tein virheen ottaessani koskaan hänet mukaani. Hän ei ollut hyödyllinen ja minun olisi pitänyt huomata heti, että hänen pitämisensä oli ajanhukkaa.”
Bethistä tuntui, että Acario yritti todistella jotain itselleen.

”Hän rakasti teitä.”

Acario naurahti ja vakavoitui samantien.
”Älä puhu asioista, joista et tiedä. Minä en luvannut hänelle mitään. En kehunut tai yrittänyt olla mieliksi.”

Acarion asenne oli niin ärsyttävä, että Bethin teki mieli heittää häntä jollakin.
”Ei rakkaus toimi sillä tavalla.”

”Onneksi seurassani on asiantuntija!”

”Minä rakastan teitä.”
Beth säikähti tajutessaan, mitä oli juuri sanonut.
”Täysin platonisesti tietenkin”, hän kiirehti korjaamaan. Sanat maistuivat niin puisilta, ettei hän pystynyt kohottamaan katsettaan.

Acario tuijotti häntä herkeämättä. Hän oli sanoa jotakin, mutta Beth ehti väliin ensin.
”Ei minun ollut tarkoitus... Taidan mennä nyt. Paljon tekemistä ja niin eteenpäin.” Beth nousi ylös niin nopeasti, että tuoli oli kaatua.

”Ei sinun tarvitse.” Acario tarttui häntä kädestä ja veti varovasti lähemmäs. Beth tuijotti toisen kättä yrittäen saada selville, halusiko rimpuilla pakoon vai jäädä. ”Sinun ei todellakaan tarvitse. Muistaakseni sinun piti juoda minusta.”
Sanat olivat pehmeitä. He istuutuivat takaisin sängylle. Olisi ollut järkevämpää siirtyä tuolille sängyn ääreen, mutta Acario piti hänestä edelleen kiinni.
”Itse asiassa, minua epäilyttää päästää sinua yhtään mihinkään. Luoja ties kuka sinun perässäsi huomenna on.”
Acario kuulosti hieman rouva Näheriltä, siis Kutscherilta, sanoessaan sen.

”Miksi te haluatte tätä?” Beth kysyi.

”Monesko kerta tuo on, kun kysyt? Minä en keksi enää uusia vastauksia.” Acario kääri hihaansa ylös. ”Paranet nopeammin. Sinun hyvinvointisi on minulle eduksi. Haluan eroon jokaisista hampaanjäljistä kehollasi. Kymmenen muuta syytä! Pidän ajatuksesta sitoa sinut tiukemmin kiinni itseeni.”
Hän tuijotti Bethiä haastavasti. Beth tiesi, mitä halusi kuulla, vaikkei uskonutkaan niin käyvän koskaan.
”Tiedäthän, tämä on melko yksipuolinen järjestely. Olet hirvittävä heikkous minulle, etkä tunnu käsittävän sitä. Olet kuolla jatkuvasti. Olen yrittänyt teeskennellä, ettet olisi mitään, että olisit samantekevä, mutta turhaan. Sinä et voi kuolla. Pelkään romahtavani, se olisi naurettavaa. Minun kuolemani sen sijaan – se aiheuttaisi kenties sinulle hetkellistä mielipahaa ja lähinnä taloudellisen ahdingon.”

Hän ei pistä hirveästi arvoa minun tunnustukselleni, Beth huomasi harmikseen.
”Niin. Minun elämäni vain pyörii teidän ympärillänne.”

Vastaamisen sijaan Acario puri rannettaan ja tarjosi sitä Bethille. Beth epäröi. Hän tiesi kyllä, ettei mitään kamalaa varsinaisesti ollut tapahtunut ennenkään ja hän halusi kovasti, että puremajäljet paranisivat ja katoaisivat. Se tuntui siltikin joka kerta raskaalta päätökseltä. Lopulta hän tarttui ranteeseen ja vei sen huulilleen. Musta neste oli paksua ja verkasta. Makua ei voinut kuvailla, se oli ennemmin aavistuksia, kuin mitään konkreettista. Salaisuuksia. Veri virtasi itsekseen alas hänen kurkkuaan, katosi, ennen kuin siitä sai otetta. Beth kuuli oman sykkeensä hetken aikaa hyvin voimakkaasti. Kuuli Acarion sulkevan silmänsä ja oman verensä kohinan. Sydämeen pisti. Sitten se meni ohi, haipui hiljalleen. Haava Acarion ranteella oli kuroutunut umpeen.

~*~

Huimasi. Beth asettui selälleen makaamaan varovasti. Vahvat kädet tukivat häntä.
”Oopium.”
Huone ei pyörinyt hänen silmissään, se kiemurteli.

Acario katseli häntä verkkaisesti. Yleensä hänen silmänsä olivat hyvin tummat, tai punertavat. Nyt Beth oli näkevinään niissä kultaa. Mikä oli kultaa? Kyyhkysiä, jotka lensivät taivaalla. Hän hätkähti. Kerälle kiertynyt lohikäärme. Joku nauroi.
”Se kuluu pois. Joit melko paljon. Siihen menee hetki.”

”Auringonvaloa lehtiverhon lävitse.”
Acario hymyili hänelle. Beth pudisti päätään. Jokainen hengenveto vei pienen kerroksen sekavuutta pois. Hänen sydäntään särki ja teki mieli sanoa jotain viisasta.
”Ette te ole paha. Kaikki yrittävät kääntää minua teitä vastaan tai saamaan minut pelkäämään, mutta ette te ole paha. Olette yhtä lailla harmaa kuin kaikki muutkin.”
Beth tarttui Acariota kädestä.
”Mittasuhteet vain ovat erit.”

”Mitä tuo tarkoittaa?”
Beth ei kertonut. Sen sijaan hän hymyili hiljaa hyvän tovin, kunnes tunsi olonsa normaalimmaksi.

”Ennen kuin päädyin vaatimaan teiltä vastauksia silloin matkalla Leipzigiin... Halusin pyytää, että pitäisitte Crewen pois minun kimpustani. Päätin kuitenkin, että asioista puhuminen olisi tärkeämpää.”

Acarion hymy haihtui.
”Et sinä tarvitse mitään erityistoiveita sellaisen pyytämiseen.”
Vihainen.
”Mitä hän on tehnyt? Mikset ole sanonut mitään?”

Beth katui aiheen mainitsemista.
”Olin melko varma, että sain hänet aisoihin. Minä olin epävarma miten te reagoisitte. Ajattelin, että kenties jo tiesitte.”

”Mitä typeryyttä tämä nyt on? Minä olen käskenyt häntä käyttäytymään seurassasi!”

”Ei sillä ole väliä enää. Minun ei pitänyt edes puhua asiasta. Hän menettää malttinsa niin kovin helposti.”

Acario tuijotti hyvin tiukasti Bethiä.
”Ei sinun kuulu piilotella tuollaisia asioita.”

”Sanoitte itsekin Leipzigissä, ettette tulisi apuun, jos jotain tapahtuisi.”

Toinen jähmettyi. Yritti ilmeisesti muistaa.
”Eiköhän meille molemmille ole kuitenkin selvää”, Acario sanoi viimein. ”Että minä tulisin väliin, vaikka yrittäisitte itse sahata jalkanne poikki. Luultavasti päiväsaikaankin.”

”Minä aina kuvittelin olevani melko merkityksetön teille.”

”Onnistuin siis vakuuttamaan ainakin toisen meistä, eikä siitä seurannut näemmä mitään hyvää. Joka tapauksessa, olisin seurannut sinua varmaan täältä Bysanttiin.”

”Bysanttia ei ole enää olemassa.”

”Samantekev--”

”Moneen sataan vuoteen!”

”Mutta, saisinko minä nyt puhua? Mutta lopulta en ole koskaan ollut se, joka sinut auttaa pulasta.”

Beth tunsi olonsa hieman kiusaantuneeksi.
”Olette varmasti. Eikä sillä ole väliä.”

”On sillä. Sinä olet minun taakkani”, Acario sanoi. ”Ja vahvuuteni.”

Väkeviä sanoja. Beth kuunteli vaiti ja hengitti syvään. Hän halusi säilyttää ne sisälleen, tallentaa tämän hetken ja muistella sitä myöhemmin.

”Mistähän me seuraavaksi puhuisimme?” Acario sanoi tovin hiljaisuuden jälkeen. Hänen äänensä oli kujeileva, yrittäen karistaa aiemman vakavuuden pois. Hän nojautui Bethin ylle kevyesti kuin kissa, jätti toisen käsivarsiensa väliin. ”Ehkä tiedustelen, miksi olet niin halukas lupaamaan kaikkesi minulle. Tai kenties selität, miksi sykkeesi on niin nopea nyt. Sinähän et pelkää minua.”

Beth ei tiennyt muistelisiko tätäkin myöhemmin. Hän yritti perääntyä hieman, miettien kuuluiko hänen käskeä toinen pois. Acario hymyili ja asettui lähemmäs. Hänestä tämä oli hauska leikki.
”Kylläpä sinä olet nyt hiljaa. Olet halunnut puhua koko illan.”

”Minua väsyttää”, Beth valehteli. ”Hauska nähdä kuitenkin, että te viihdytte.”

”Minähän sanoin, että tietyt asiat miellyttävät synkempää puoltani.”

”Niinkö? Minusta tuntuu, että minulla on teidän valoisampi puolenne kokonaan näkemättä.”
Acario nauroi. Ei se ollut vitsi, mutta Bethkin hymyili.

”Kauanko auringonnousuun on aikaa?”

”Puoli tuntia?”

Beth nousi istumaan ja Acario väistöi sivuun.
”Mitä? Onko jo aamu?”

”Hyvin pian. Aurinko nousee joka aamu aikaisemmin kesää kohti.”
Beth lysähti takaisin sängylle ja hieroi ohimoaan. Hän ei halunnut kohdata ulkomaailmaa.  Hän makasi hiljaa paikallaan hyvän aikaa, nuokkuen unen ja valveen välimaastossa.  Viimein hän ravisteli itsensä ylös ja kertoi Acariolle, että hänen piti mennä. Acario ei vastannut – hän makasi Bethin vieressä liikkumatta ja silmät suljettuina. Kai hän oli jo nukahtanut.

Minä rakastan häntä. Se oli jotain hirvittävän itsestäänselvää, melkein yksinkertaista. Oli hyvin vapauttavaa viimein myöntää se itselleen. Tuntui suurelta itsepetokselta, ettei Beth ollut huomannut asiaa ennen.

Beth ravistautui mietteistään. Hänen pitäisi nukkua ja sitten oli hirvittävästi asioita hoidettaviksi. Hän katsoi Acarion tyyniä kasvoja ja kumartui vielä tämän puoleen, suudellen toisen otsaa kevyesti. Hänen oli tarkoitus mennä jo, mutta hän painoi vielä huulensa toisen huulille. Hänen sydämensä takoi rummun lailla ja hän riistäytyi irti, halveksuen hieman itseään. Jos hänellä oli rohkeutta tunnustaa tunteensa tuosta vain, ei hänen tulisi täytyä turvautua tällaiseen halpamaisuuteen. Acario nukkui.

Beth marssi ovelle yrittäen pidätellä kaikkia tunteitaan kasassa. Hän oli jo tarttua ovenkahvaan, kun kuuli äänen takaansa:

”Yritän päättää tässä, oletko yllättävän rohkea vai pelkuri.”

Beth jäätyi paikoilleen sillä välin kun lämpö lehahti hänen kasvoilleen. Tämä ei voinut olla totta. Hän nosti leukaansa viimein pystyyn, lauloi päänsä sisällä hoosiannaa ja totesi:
”Ai olittekin hereillä. No, ette ole kummoinen suudeltava muutenkaan.”
Lapselliset kommentit eivät tuntuneet tässä häpeän määrässä enää miltään. Hän tarttui ovenkahvaan tarkoituksenaan paeta nopeasti, mutta Acario oli samassa hänen takanaan, tarttui kädestä kiinni, pyöräytti hänet ympäri ja painoi huulensa Bethin huulille.

Se ei ollut viaton, varastettu huulten hipaisu. Beth yritti sanoa jotain, alleviivata yllätystään, mutta raottuneet huulet tarjosivat tilaisuuden syvetä. Acarion käsi kiersi hänen selkänsä taa, veti lähemmäs. Se oli juovuttavaa. Kaikki muu unohtui: ei ollut Ottoa, Renate Mendesiä, Creweä, Klausia, neiti de Beurrea tai Klemensiä. Kun Beth vastasi suudelmaan, Acario tarttui häneen tiukemmin, nosti ylös vasten seinää. Kaikki oli vaativampaa, terävämpää. Puoliksi voitonriemua, puoliksi säikähdystä tapahtuneesta. Bethin jalat eivät koskettaneet maata, seinä selän takana oli kova. Hän tiesi yhtäkkiä aivan tarkalleen mitä halusi. Ei tarvinnut olla hämmentynyt tai eksyksissä. Hän kietoi jalkansa Acarion ympäri, kiitollisena housuista hameen helman sijaan. Ei tarvinnut olla häveliäs. Hänen kätensä kiersivät toisen rintakehää ja käsivarsia, tietämättä mihin asettua. Acario oli paljon määrätietoisempi liikkeissään. Hänen huulensa liikkuivat Bethin leuan linjaa pitkin kaulalle viileinä suudelmina. Beth käänsi päätään sivuun kun toinen repi kaulukset auki. Hänen hengityksensä oli katkonaista, sydämenlyönnit lähes kivuliaita. Olo oli melkein kuumeinen.

Sitten Acario pysähtyi. Sitä kesti sekavan sekunnin, kunnes hän suoristautui ja laski Bethin maahan. Bethin polvet olivat pettää.
”Aurinko”, Acario tokaisi. Beth ei sanonut mitään, puristi vain huuliaan tiukasti yhteen. Auringonnousulla ei kyllä yleensä ollut mitään väliä, Beth huomautti itselleen. Hän ei sanonut mitään, mutta katsahti Acariota.
”Itsehillintäni ohenee olemattomiin väsyneenä päiväsaikaan. Satutan sinua.”

Siihen ei voinut sanoa mitään vastaan. Acarion kasvot sen sijaan! Beth ei osannut yleensä lukea ajatuksia, mutta tuo katse kertoi hyvin ylimielisesti sanomaansa:
Odotetaan vielä vähän aikaa. Muutama vuosi. Kymmenen.

Beth pudisti päätään vakavana. Acario kohotti kulmiaan. Beth oli oikeassa.

Hän katsoi syvälle Acarion tummiin silmiin, ymmärtäen viimein jotain.
”Ehkä minun sijastani teidän tulisi miettiä oletteko itse pelkuri vai yllättävän rohkea.”

Ei ollut kyse pelkästään nykyhetkestä, eikä se ollut syytös, mutta pelkuri oli melko todennäköisesti sellainen sana, jolla Acarion sai menettämään malttinsa. Toisen silmissä välähti aavistus jotain vaarallista, mutta se tukahtui jähmeään nyökkäykseen.

Bethkin nyökkäsi. Hän tunsi olonsa päättäväiseksi.
Tämä ei ollut tässä.
”Hauskaa päivänjatkoa sitten.”

Beth kääntyi sen sanottuaan jo lähteäkseen, mutta Acario tarttui häntä vielä käsivarresta.
”Pysy turvassa.”
Se oli jotain käskyn ja rukouksen välimaastosta.
Beth nyökkäsi jälleen, pehmeämmin. Hänen teki mieli kääntyä vielä ympäri ja syleillä toista, mutta hän kävi ovesta, kiipesi rappuset ylös ja ulko-ovesta viileän aamuauringon värittämälle pihalle. Hän ei tuntenut väsymystä, joka iskisi vielä, vaan antoi itselleen hetken hengittää raikasta ilmaa. Ei ollut mitään aihetta hymyillä, hän muistutti itseään, mutta ei kuitenkaan pystynyt estämään itseään. Oli melkein kesä. Päivät olisivat pidempiä nyt, mutta Beth huomasi oikeastaan odottavansa hämärää.

*

[Lavande]

Epilogi
Kivenheitto

Kun Hans tuli kertomaan Crewelle, että Johanna oli saapunut, Crewe lähti oitis vastaanottamaan tulijaa. Sitten hänelle selvisi, ettei Johanna tullutkaan yksin. Isolde palasi hänen mukanaan ja kolmas tulija näytti kovasti Erlebergin laihalta keittäjältä,  paitsi että tämä oli nyt huomattavasti kärsineemmän näköinen, janosi selvästi verta ja paljasti terävät hampaansa joka toiselle vastaantulijalle. Tämä kaikki hieman hillitsi jälleennäkemisen riemua.

He kuitenkin istuivat alas ja puhuivat. Otto oli uusi sukupolvi, eikä Crewen auttanut sulkea silmiään siltä, vaikkei hän ollutkaan tästä kehityksestä mielissään. Hän hyväksyi hieman happamasti, että Johanna oli jo sen ikäinen, että halusi toimia itsenäisemmin. Hän kuitenkin huomautti muille hyvin jäisesti, ettei omaa sukuhaaraa kannattanut aloittaa tuosta vain. Otto ei vaikuttanut kovin lupaavalta, mutta Johanna uskoi vakaasti, että ajan kanssa hänen lemmikkinsä rauhoittuisi ja järkevöityisi. Crewe ei ihan ymmärtänyt miksi poika oli alun alkajenkaan ollut niin tärkeä Johannalle, mutta yritti hillitä mustasukkaisuuttaan ja toivoi Johannan takia, että Oton samea katse terävöityisi inhimilliseksi lähivuosina ja että tämä lopettaisi oravien jahtaamisen ja alkaisi käyttää taas kenkiä.

Isolde ei ollut mitenkään toivottu vieras, vaikka hän olikin pitänyt tätä taloa kotinaan useita vuosia. Johanna oli kuitenkin tarvinnut jonkun matkalle avukseen, eikä Crewe siksi ajanut naista pois saman tien. Isolden oli määrä kertoa uutiset Renaten kuolemasta mestarille. Crewe oli ajatellut Acarion menettävän malttinsa ja luultavasti surmaavan viestintuojan, mutta sekä Isolde että Johanna olivat kohdanneet mestarin ja kumpikin olivat kunnossa. Isolde ei aikonut jäädä, se ei tuntunut sopivalta, vaan ilmoitti etsivänsä ehkä herra Klemensin ja kysyvän, josko tämä halusi matkaseuraa. Crewe kertoi Isoldelle, että herra Klemens luultavasti suuntasi Erlebergiin kesää viettämään. Tästä harmistuneena Isolde alkoi aina tilaisuuden tullen käännyttää Stefania ja Erikaa matkaseurakseen vaeltamaan Eurooppaa. Kumpikaan ei suostunut.

Tulijat toivat myös kirjeen mestarilta. Crewe teeskenteli välinpitämätöntä muiden nähden, vaikka oikeasti häntä hirvitti. Vain Hans tiesi tarkalleen mitä hän oikeastaan oli tehnyt. Päästyään yksin Crewe avasi kirjeen viipymättä tietämättä mitä odottaa. Koko arkilla ei kuitenkaan ollut kuin yksi rivi tekstiä.

Tule kotiin.

Ei 'tule heti paikalla kotiin' tai 'tarvitsen sinua täällä' tai mitään sen sellaista. Crewe nauroi itsekseen hyvin hermostuneena ja mietti, olisiko ollut helpompaa jos hän olisi antanut Renaten ja Isolden repiä hänet palasiksi. Crewe mietti oliko Klemens jo ehtinyt Erlebergiin. Olisi kenties järkevämpi viivytellä hieman kunnes Klemens oli paikalla – mestarin ystävä oli aina pitänyt Crewestä ja ehkä Acario olisikin lempeämpi. Sitten Crewe muisti, että Klemens luultavasti kertoi vain kuinka Crewe oli vannonut uskollisuuttaan Renate Mendesille ja vältellyt Klemensiä loppuajan.

Lopulta Crewe tajusi haluavansa kotiin. Erleberg oli ollut hänen kotinsa jo ihmisajoista saakka, eikä hän mestarin patistuksesta huolimattakaan ollut koskaan pitänyt kauas matkustamisesta tai vaeltamisesta. Hän nimesi Hansin muiden vastuuhenkilöksi ja vannotti kaikkia käyttäytymään poissaollessaan. Hän kirjoittaisi heille kun pystyisi ja he katsoisivat sitten mitä tekisivät tulevaisuudessa. Crewe toivoi, että tulevaisuudessa hänellä vielä olisi kädet, joilla kirjoittaa. Hän teki uuden rauhan Isolden kanssa, jottei nainen kääntyisi Johannaa ja muita vastaan ja napsisi heitä hengiltä yksi toisensa jälkeen. Erika ja Stefan itkivät, jolloin Crewe ärähti heille lopettaa moinen naurettavuus.
Sitten hän lähti.

~*~

Kevyt tuuli tuntui ihanan lempeältä lämpimässä illassa. He kävelivät heinikon läpi kulkevalla pienellä polulla läheisen kukkulan vierttä. Polkua pääsi pienelle tuvalle, jonka asukkaat vuokrasivat osaa Erlebergin maista. He poikkesivat kuitenkin polulta ja kiipesivät kukkulalle. Se ei ollut korkea, mutta näkymä oli tällaisena kirkkaana iltana miellyttävä. Aurinko oli paistanut kirkkaasti koko päivän ja Beth oli onnistunut polttaa kasvonsa hieman kylällä käydessään, joten illan hämärä tuli toivottuna. Acario oli jalkeilla ennen kuin aurinko kokonaan laski ja vaikutti huolestuneen Bethin auringonpolttamista enemmän kuin ainoastakaan kerrasta, joka oli vaatinut tikkejä.

”Sinähän olet melko vahva”, Beth aloitti. Hän oli selin toiseen, jotta hänen kasvonsa eivät paljastaisi ajatuksenjuoksua.

”Melko vahva”, Acario toisti tyynesti.

”Vahvempi kuin todella raavas ihminen?”

Acario katsoi häntä pitkään.
”Vahvempi kuin ihminen? Totta kai minä olen vahvempi kuin yksikään ihminen!”

”En minä tarkoita mitään pahaa! Sinä kun et vain näytä kovin vahvalta. Yleensä vahvat miehet ovat enemmän, tuota noin, lihaksikkaampia.”

”Sinä et ole tosissasi, ethän?”

Beth poimi jalkojensa juuresta kivenmurikan ja kouli samalla ilmeensä tyyneksi.
”Tarkoitukseni ei todellakaan ollut valittaa ulkomuodostasi! Mutta esimerkiksi tämä kivi tässä. Todella vahva mies jaksaisi varmaan heittää sen takaisin tuonne polulle saakka. Pystyisitkö sinä samaan? Ymmärrän kyllä jos et. Ei sinun tarvitse alkaa viskomaan kiviä minun uteliaisuuteni takia.”

Acario otti kiven Bethiltä, pyöritti sitä hetken käsissään ja viskasi sitten polun suuntaan. Kivi katosi näkyvistä.

”En nähnyt sen laskeutuvan polulle. Hämärä on minulle liikaa.”

”Niin. Se laskeutui tuonne vasten tuota isoa lohkaretta.”

”Tuo musta pistekö on lohkare? Sehän on ihan hirvittävän kaukana!”
Bethin ei tarvinnut teeskennellä yllätystä.

Acario tuijotti häntä hetken.
”Mahdollisesti. Miksi sinä yritit saada minut viskomaan kiviä?”

Beth virnisti ja painoi mieleensä matkan lohkareelle.
”Ei mitään erityistä syytä!”

”Pilkkaatko sinä minua?” Acario kysyi haastavasti.

”Minäkö?” Beth huudahti, mutta häntä alkoi väkisinkin hymyilyttää.

”Vain sinä”, Acario sanoi. Hän oli hyvällä tuulella ja näytti nauttivan tuulesta erityisesti. ”Ja varmaankin Klemens. Hän tulee pian.”

”Mitä, tunteeko sen tuulesta?”
Postia ainakaan ei ollut tullut tällä viikolla. Beth tiesi, koska odotti kirjettä Klausilta.

”Mitä minä olen saanut aikaan? Osaatko enää lainkaan keskustella kohteliaasti? Hän sanoi tulevansa kesäksi. Voisimme mennä talveksi vastavierailulle. Olen miettinyt jopa muuttamista.”

Beth ei odottanut kumpaakaan vierailua. Hän ei osannut olla Klemensin seurassa ja kenties tämä kantoi hänelle kaunaakin Bethin viemästä hevosesta. Ehkä kuitenkin Acario ja Klemens viihtyisivät vain keskenään ja Beth voisi pysytellä pois tieltä syksyyn saakka. Luultavasti Beth kuitenkin kutsuttaisiin jälleen korttipöytään.
”Muuttamista minne?”

”En tiedä. Se on vain ajatus.”

”Entä Crewe?”
Creweä Beth sen sijaan odotti. Erlebergissä oli liikaa huolehdittavaa Bethille. Hän kaipasi kovasti apua, mutta talon maine Verdenissä ei ollut huipussaan, eikä Beth halunnut vetää puoleen ylimääräistä huomiota. Ukko Kutscher kävi välillä auttamassa hevosten kanssa, mutta muuten hän ja hänen vaimonsa vetosivat vanhaan ikään. Beth oli käynyt heidän luonaan silloin, kun oli käynyt leipurilla kertomassa, että heidän poikansa Otto oli palanut kuoliaaksi yhden aitoista sytyttyä tuleen. Beth oli lavastanut palon itse, katsellut kuinka se roihusi olemattomiin. Aitan polttaminen oli ollut melko hermostuttavaa, mutta nyt hänen ei onneksi tarvinnut toimittaa omaisille ruumista.

Kutschereille hän ei ollut vaivautunut valehtelemaan. He osasivat päätellä oman versionsa, varsinkin kun Beth sanoi, että oli parempi keksiä tarina Brezelmannille kuin kertoa totuus. Beth oli jäänyt kahden hetkeksi rouva Kutscherin kanssa ukon lähdettyä asioille.
”Rouva Kutscher”, oli Beth sanonut. ”Tehän tiedätte, etten minä ole mies.”

”Elämä on joskus raskasta”, rouva oli vastannut ja tuijottanut tyhjyyteen lasittunein silmin.

~*~

Crewen mainitseminen sai Acarion synkäksi.
”Hän tulee kyllä. Nopeus olisi tietenkin hänelle hyväksi.”
Acario tapaili sormillaan Bethin niskahiuksia. Ne olivat kasvaneet taas melko lailla, eikä Beth tiennyt mitä tehdä. Hiusten leikkaaminen tuntui barbaariselta, mutta mallista ylikasvaneina ne olivat melko epäsiistit.

”Aiotko... Mitä sinä aiot tehdä?”

Acarion kasvot pehmenivät aavistuksen.
”En ole varma tarvitseeko minun tehdä mitään. En yllättyisi, jos hän tullessaan vaatimalla vaatii saada murtaa omat reisiluunsa.”

Bethiä puistatti. Hän oli hyvin varma, ettei koskaan tarjoutuisi katkomaan luitaan.
Acarion sormet laskeutuivat hänen olkapäälleen, hiipien niskaan.
”Sinä olet minulle velkaa.”

Beth jähmettyi. Tätä keskustelua hän oli pelännyt.

”Lupasit minulle mitä tahansa, enkä ole lunastanut sitä vielä.”

Beth ei vastannut, mutta oli kai selvää, että hän kuunteli. Sormet sivelivät pehmeästi hänen niskaansa, saaden kylmän tuulen kanssa ihokarvat nousemaan pystyyn. Acario astui Bethin eteen ja käänsi toisen leuan kohti itseään.

”Haluan, että tuot minulle jotakin. Kaksitoista leijonankitaa.”

”Mitä?”

”Kaikkien pitää olla valkoisia.”

Ei kai hän tosissaan pyytänyt kukkasia? Beth ei kuitenkaan uskaltanut pitää tätä vitsinä.
”Selvä. Minä tuon kukat heti kuin mahdollista.”

Hän oletti Acarion nyt selittävän, mihin niitä tarvittiin. Toinen kuitenkin venytteli raajojaan hiljaa ja alkoi laskeutua kukkulalta. Beth puuskahti.
Hän seurasi toista, antaen katseensa valua maisemassa. Hänen katseensa osui Acarion osoittamaa lohkareeseen.
”Pystynköhän minäkin viskomaan kiviä noin pitkälle sitten kun olen vampyyri?”

Acario kääntyi katsomaan Bethiä, mutta Beth tuijotti itsepintaisesti maisemaa. Hänen poskiaan kuumotti.
”En tiedä, Beth. Luultavasti ainakin polulle saakka.”

Beth tarttui Acariota kädestä, vaikka vain hetkeksi ja seurasi tätä kotiin.

Fin

A/N: Loppu! Palautetta otetaan avosylin vastaan.