Title: Sytkäri, leikkipuisto ja opaskoira
Author: Krim
Rating: K12
Genre: Drama (Romance) (H/C)
Warnings: muutama kirosana, puhekielisyys
Summary: ”Viimeinen asia jonka näin oli Mimmu. Oikeastaan Mimmu, Sara ja Anni. Ne olivat tulleet katsomaan, sillä me oltiin kai pidetty aika kovaa meteliä. Näin Mimmun kasvot. Näin hänen hämmästyksestä levinneet, mutta hyvin kauniit silmänsä. Sitten tuli valtava välähdys.”
A/N: No joo.. tämä on tämmöinen. Idean sain, kun joku ope kertoi jonkun joskus sokeutuneen polttaessaan roskiksia. En tiedä, onko opettajien varoitukset aina ihan totta, mutta ehkä näin voisi jopa oikeasti tapahtua. Joka tapauksessa, kommenttia olisi kiva saada, rakentavaa myös ja kirjoitusvirheistä saa valittaa jos sattuu siitä tykkäämään..
Se oli ihan tavallinen perjantai. Me oltiin vaan menossa pitämään hauskaa, Jasu, Peppe ja mä. Sen ei ollut tarkoitus olla mitenkään mullistava kokemus. Sen ei ollut tarkoitus muuttaa meidän kaikkien elämää. Alun perin me lähdettiin Mimmun ja sen kaverien perässä. Se mitä tapahtui, ei kuitenkaan ollut Mimmun vika. Mimmun oikea nimi on Mimosa. Se on tosi nätti. Sillä on pitkä, punainen tukka ja siniset silmät. Sen hymy on maailman kaunein. Lisäksi se on tosi fiksu ja sai aina kymppejä kokeista. Mun on pakko myöntää että olen ollut kusessa Mimmuun kakarasta asti. Me ollaan jopa kerran melkein seurusteltu.. muttei sitä ehkä ihan sellaiseksi voi sanoa. Kun kaikki tuntui hyvältä, Mimmu sairastui anoreksiaan. Mä pidin siitä kaikesta huolimatta. Mä pidin itseäni jotenkin hyvänä ihmisenä, kun pidin Mimmusta huolimatta siitä, että se näytti kuihtuneelta luurangolta eikä sillä enää edes ollut tissejä.
Mimmu ja sen kaverit menivät tavalliselle paikalleen Alepan taakse vetämään röökiä ja muuta kamaa. Me vakoiltiin niitä ja Jasu ehdotti että säikäytettäisiin ne. Jasu oli tosi pienikokoinen poika. Sillä oli luiseva ruumis ja rotannaama. Se kaivoi taskustaan sytkärin ja heilutteli sitä nenäni edessä. Sitten se nosti maasta kepin ja oli heittävinään sen piilopaikastamme kohti Mimmua, Saraa, Annia ja muita. Mä pudistelin päätäni. Peppe samoin, mutta sen naamalla oli ilkeä virne.
”Tehdään mieluummin joku kokko tohon keskelle katuu ja sytytetään se.. vaik sanomalehdistä”, Peppe sanoi, ”tai hypätään Alepan katolta niiden keskelle!”
”Ei venaa”, mä sanoin, ”Alepallahan on lehtiroskis..”
Jasu pomppasi ylös. ”Joo!” se huudahti ja kiskoi mua ja Peppeä ylös maasta, ”pöllitään se!”
Mä tiedän, että Jasu on lätkässä Saraan. Mä tiedän myös, ettei Sara voi sietää Jasua. Sarakin on tosi nätti. Yleensä kaikki tytöt olivat. Mimmu oli kuitenkin mun silmissä erityinen. Peppe kömpi ylös ja riuhtaisi mut mukanaan. Peppe oli kuin Jasun vastakohta. Se oli aika isokokoinen ja sillä oli rasvainen, harmahtavanruskea tukka. Luonteeltaan se oli vähän tyhmä, helposti pompoteltava. Me käytettiin joskus huomaamattakin sen hyväuskoisuutta hyväksemme. Oikeasti mä en haluaisi olla Pepelle ilkeä. Se oli oikeastaan ihan jees tyyppi. Me kuitenkin taivutellaan se hakemaan paperiroskis Alepan edestä. Eihän ole meidän vika, että se on niin tyhmä. Peppe kuitenkin hoitaa homman hyvin ja saapuu hetken päästä paikalle suurta paperinkeräysastiaa perässä raahaten. Mä en tajua, miten Peppe onnistui ottamaan sen huomaamattomasti, mutta silloin en välittänytkään. Olin innoissani. Odotin näkeväni paperien roihahtavan liekkeihin. Odotin sen kiinnittävän Mimmun huomion. Hän tulisi minun luokseni, suutelisin häntä ja piiloutuisimme yhdessä leikkipaikan välinevarastoon.
Mä tarjouduin sytyttämään roskiksen palamaan. Asetimme sen keskelle katua. Siinä se ei vahingoittaisi ketään. Mä kaivoin repustani tulitikkuaskin ja avasin sen hitaasti. Kuulin Pepen hermostuneen hihityksen, joka sai hymyn huulilleni, vaikkei kukaan sitä nähnytkään. Taustalta kuului Annin kiljahdus. Peppe väitti tykkäävänsä Annista vaikka oikeasti se oli ihan kusessa Saraan. Se ei vaan uskaltanut sanoa sitä Jasulle. Mäkin voisin tykätä Sarasta, ellei Mimmu olisi mun sydämen valittu. Mä saisin melkein kenet tahansa meidän koulun tytöistä. Mä olin yksi meidän koulun cooleimmista pojista. Olin ainakin ennen, kaikki muuttui hetki sen jälkeen kun seisoin kadulla, Alepan takana, tulitikku kädessäni.
Heitin tulitikun paperien joukkoon. Odotin. Odotin, mutta mitään ei tapahtunut.
”Se sammu”, Jasu sanoi ja sylkäisi maahan, ”kokeile uudestaan.”
Mua alko epäilyttää. Oliko tässä mitään järkeä? Tästähän voisi vaikka joutua vankilaan.. Vai voisiko? Minne 16-vuotias joutuu tehdessään jotain laitonta? Kasvatuslaitokseenko? Vai nuorisovankilaan? En ehtinyt ajatella ihan loppuun asti, kun Jasu ilmestyi vierelleni. Hän riuhtaisi tulitikkuaskin kädestäni ja kaivoi yhden tikun esiin. Ajattelin Mimmua. Ajattelin, että kohta olisin Mimmun kanssa leikkipuiston varastossa. Hukuttaisin tytön kiihkeisiin suudelmiin. Menettäisin poikuuteni elämäni tytölle. Mimosa Rantala, minun tyttöystäväni, minun prinsessani.
”Anna kun mä näytän”, kuulin Jasun sanovan, ”säälittävää. Ei uskalla sytyttää lehtiroskista! Lehtiroskista!”
Jasu nauroi ja heitti tulitikun roskikseen. Se alkoi sihistä. Oliko se ihan normaali ääni palavalle paperille?
”Syty nyt. Syty, hemmetin roskis”, Jasu puhisi vieressäni. Hän heilautti päällimmäisiä sanomalehtiä. Viimeinen asia jonka näin oli Mimmu. Oikeastaan Mimmu, Sara ja Anni. Ne olivat tulleet katsomaan, sillä me oltiin kai pidetty aika kovaa meteliä. Näin Mimmun kasvot. Näin hänen hämmästyksestä levinneet, mutta hyvin kauniit silmänsä. Sitten tuli valtava välähdys. Kuulin pamauksen, joka lennätti minut metrin kauemmas. Kuulin Mimosan kirkaisevan. Avasin silmäni, mutta se sattui. Ihan kuin silmissäni olisi kilo hiekkaa. Enkä nähnyt kuin valkoista. Kaikki oli häikäisevän valkoista. Kipu yltyi vain kovemmaksi. Huusin ja valitin hiljaa. Joku koski kättäni.
”Apua. Mikä sille tuli? Hitto, soittakaa ambulanssi! Tehkää jotain! Älkää vittu vaan seiskö siinä!” se oli Mimmun ääni. Minusta tuntui hyvältä, vaikka silmiäni kirveli sietämättömästi.
Sen jälkeen en muista asioita kovin tarkasti. Minut haettiin ambulanssilla. Sairaalassa minut nukutettiin heti. Kului monia päiviä ja oli pimeää. Kuulin eri ihmisten ääniä, välillä tuttuja ja välillä tuntemattomia. Minua ahdisti. En tiennyt mitä tapahtui. Kului kauan ennen kuin minulle vihdoin selvennettiin asiat.
”Kuulehan Markus”, joku niistä tuntemattomista äänistä sanoi. Mä en meinannut tajuta omaa nimeäni. Kukaan ei kutsunut mua Markukseksi. Lähinnä mua kutsuttiin Makeksi tai Myyräksi. Myyrä oli oikeastaan Jasun, Pepen ja mun insidejuttu. Se oli vähän niin kuin salanimi. Jasu oli rotta, Peppe oli marsu ja mä myyrä. Mä en kuitenkaan vieläkään reagoinut nimeeni mitenkään. En edes avannut silmiäni.
”Haluatko sä vaikka pitää äitisi kädestä kiinni?” ääni kysyi ja mä hämmästyin. Yritin avata silmät, mutten osannut. En vaan saanut niitä auki. En nähnyt mitään. Se oli hemmetin ahdistavaa.
”Onko Mimosa täällä?” kysyin ja kuulin heti Mimmun suloisen äänen.
”Öö.. olen”, se sanoi, ”ja rotta on täällä myös. Ja marsu.”
Kuulin sen äänestä, että se virnisti. Olisin halunnut nähdä Mimmun hymyn.
”Voisinko mä pitää varmuuden vuoksi kiinni sun kädestä?” kysyin ja virnistin. Ihme, että ainakin luulin onnistuneeni hymyilemään, vaikken edes saanut silmiäni auki. Mimmu naurahti ja pian tunsin hänen tarttuvan käteeni. Puristin sitä tiukasti. Minua pelotti. Tiesin, että oli tosi kyseessä. Miksi minua muuten kohdeltaisiin näin?
”Haluatko että puhun suoraan”, sama ääni, joka ilmeisesti kuului hoitajalle, kysyi.
”Joo”, vastasin hiljaa.
”Sun molemmat silmäsi ovat vaurioituneet”, hoitaja sanoi, ”ja aika pahasti.”
Mä osasin odottaa sitä. Ei, mä en osannut odottaa sitä ollenkaan. Mä pelkäsin, mutten osannut odottaa. Mä luulin liioittelevani.
”Olenko mä sokea?” kysyin hiljaa. Hoitaja ei kuullut ja jouduin kysymään uudelleen. ”Olenko mä sokea!”
”Et”, vastasi hoitaja, ”vielä.” Mä huokaisin.
”Eli mä sokeudun?” kysyin varoen.
”Et”, hoitaja sanoi taas, ”välttämättä.”
Hoitaja oli ärsyttävä. Sillä oli ärsyttävä tapa puhua. Mä arvioin usein ihmisiä ulkonäön perusteella. Jos mä sokeutuisin, mä en enää voisi. Mä sokeutuisin. Haukkasin äänekkäästi happea. Mä sokeutuisin! Mä en enää ikinä näkisi aurinkoa. Mä en ikinä näkisi kotia, en Jasua, enkä Peppeä. Enkä edes Mimmua. Mä en ikinä näkisi Mimosan hymyä. Pakostakin aloin miettiä kenen syytä tämä oli. Jos ei olisi Jasua ja Peppeä, tätä ei varmaan olisi tapahtunut. Jos ei olisi Mimmua, tätä ei olisi tapahtunut. Tätä ei olisi tapahtunut, jos mä en olisi niin tyhmä. Kaikki oli omaa syytäni. Mä olin idiootti, sokea idiootti. Mä en halunnut itkeä vielä. Ilmeisesti mulla olisi vielä toivoa, mä en ollut vielä sokea.
”Sulle tehdään vielä kolmas leikkaus”, hoitaja jatkoi lopulta. Mulle oli siis tehty tietämättäni jo kaksi leikkausta.
”Se on aika riskialtis, mutta välttämätön”, sairaanhoitaja sanoi, ”et sä voi kuolla tai mitään. Sun näkösi voi palautua täysin normaaliksi tai vaan vähän heikommaksi tai sä voit sokeutua kokonaan.”
Mä haukkasin taas happea suun kautta ja puristin Mimmun kättä. Mä yritin kovasti olla rohkea. Kuulin äidin itkevän ja yritin olla rohkeampi kuin äiti.
”Okei”, sanoin.
”Me kaikki rukoillaan sun puolesta”, Mimosa kuiskasi, ”mä tiedän, että sun näkös palaa ihan ennalleen.” Sitten hän kaikesta yleisöstä huolimatta suuteli minua huulille. Ehdin tuntea piikin käsivarressani ja vaivuin uneen.
Leikkauksen jälkeen mä näin. Mä näin aika huonosti, mutta näin joka tapauksessa. Kuitenkin mun näkö heikkeni koko ajan ja alle vuoden päästä mä olin lähes kokonaan sokea. Näin kirkkaat valot, mutten muuta. Asialle ei voinut tehdä enää mitään. Mä olin sokea ennen kuin täytin 18. Jostain syystä mun elämä oli kuitenkin paljon onnellisempaa. Mä kävin kotikoulua, mutta kävin ulkona kavereiden kanssa. Me parannettiin meidän tapoja. Jasulle ja Pepelle ei onnettomuudessa käynyt kuinkaan, mutta ne kuitenkin otti siitä opikseen. Mä ja Mimmu oltiin onnellisesti yhdessä. Se haki vihdoin hoitoa sen anoreksiaan, jotta voisi auttaa mua. Mä jouduin liikkumaan opaskoiran ja sokeankepin kanssa, eikä se ollut kivaa, mutta siedettävää kuitenkin. Mä näin auringon, mutta mulla oli ikävä Mimmun hymyä. On yhä. Mä olen ollut sokea nyt 30 vuotta. Mulla ja Mimosalla on kaksi lasta, ikuiset traumat tapahtuneesta ja hyvä elämä. Loppujen lopuksi, Mimosa vei mut leikkipuiston välinevarastoon ja mä hukutin tyttöni suudelmiin.
