Kirjoittaja Aihe: Ystäväni tyhjyys, K16 (angst, deathfic)  (Luettu 1389 kertaa)

Poissa culliina

  • Pentuprinssi
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 789
  • lasciva est nobis pagina, vita proba.
Ystäväni tyhjyys, K16 (angst, deathfic)
« : 18-11-2011, 22:55:35 »
Author: Culliina
Beta: Brangwen
Fandom: Originaali
Genre: Angst, deathfic, rääpäle
General: K16
Warnings: päihteet, kuolema
Summary: Tuttu tyhjyyden tunne alkaa ottaa valtaa. Hymyilen autuaana. Piti näköjään kuitenkin odottaa. Kaikki ei ollut menetetty.
A/N: Osallistuu Originaali10:neen ja Päihdehaaste vol.2:teen. Että sellasta. Hilpeää puuhaa, iloisia barbeja, pomppivia poneja -eiku?

Ystäväni tyhjyys

Alkoholin haju tulvii sieraimiini. Se houkuttaa, kutsuu juomaan. Juomaan lisää, aina vain lisää, kunnes lopulta en tunne mitään. Ainoastaan veren kohinan päässäni. Joskus en sitäkään.
   
Pelkään sitä päivää.
   
Pelkään sitä päivää, kun sydämeni lopulta pysähtyy, lakkaa lyömästä. En tahdo, että kuolintodistuksessani lukee ”narkomaani, alkoholimyrkytys” tai jotain vielä pahempaa. En tahdo, että hautajaisissani vanhempani ja sisareni, läheiseni, itkien miettivät, mitä he tekivät väärin. Mikä sai minut alistumaan alkoholiin, huumeisiin. Miksi ne olivat minulle niin tärkeitä, että uhrasin niille henkeni. Miksi en kertonut heille.
   
Huojun hiljaa paikallani. Alkoholin vaikutus tuntuu jo vahvana päässäni. Hymyilen itsekseni autuaana. Tätä tunnetta olin kaivannut. Tätä tunnetta, kun koko maailma menettää merkityksensä. Olen vain minä. Minä ja rakkaat pillerini ja juomani. Rakkaat pakoreittini tästä maailmasta.
   
En ajattele mitään. En halua, ja vaikka haluaisin, tuskin pystyisin.
   
Hiljaista. Ihanan hiljaista. Ympäriltäni kuuluu ääniä, mutta ne eivät tavoita minua. Mikään paha ei pääse tunkeutumaan maailmaani. Ei Ihmiset, ei eläimet, ei turhat hajut, ei luonnon äänet. Ei mikään muu, paitsi todelliset ystäväni. Pelastajani.
   
Nyt kaikki alkaa muuttua usvaiseksi. Kurtistan kulmiani. Yleensä en ole juonut näin paljoa. Joskus kyllä, mutta silloin olo tulee myöhemmin kamalaksi. Tämä ei tunnu enää hyvältä.
   
Pullo kädessäni muuttuu painavaksi, pillerit taskussa polttavat. Ne kutsuvat minua. Pyytävät maistamaan. Pyytävät pakenemaan tästä pahanolontunteesta. Ne ovat ystäviäni. Tarjoavat apuaan. Minun ei tarvitsisi ottaa kuin vähän lisää ja ne auttaisivat minut pois.
   
Tiesin myöhemmin tulevani katumaan tätä. Tiesin, että ei kannattaisi, mutta minua pelottaa. Maailma ei ole enää vain usvainen. Se on erilainen. Pelottava. Vääristynyt. Pääni sisällä en tunne mitään muuta kuin tykyttävää kipua. Missä on se autuas merkittömyyden ja tyhjyyden tunne?!    

Nostan pullon huulilleni ja kallistan sitä. Huuleni kohtaavat nyt jo lämpimän juoman. Se tuntuu hyvältä suussa, tutulta ja turvalliselta. Jälleen hymyillen lasken pullon ja jään odottamaan tyhjyyttä. Mitään ei kuitenkaan tunnu.
   
Kurtistan kulmiani. Näin ei ole koskaan ennen tapahtunut. Yleensä alkoholi on auttanut aina. Kohotan pullon huulilleni uudelleen ja juon tällä kertaa enemmän. Tyhjennän koko lopun pullon nieluuni. Mitään ei tapahdu.
   
Tuskastuneena heitän tyhjän pullon muiden samanlaisten joukoon ja rojahdan maahan istumaan. Mikä minussa on vikana?! Miksen voi saada sitä huumaavaa tunnetta, jonka aina ennen olen tavoittanut helposti?!
   
Sitten muistan pillerit taskussani. Miksikäs ei? Tiesin kyllä, että sekakäyttö on vaarallista, mutta eikös se ole pelkästään hyvä asia? Nyt ei mikään ollut enää niin kuin ennen. Voisin aivan hyvin ottaa pillerin tai pari.
   
Kaivan taskustani minicrip-pussin, jossa on kolme pientä pilleriä. Otan suoraan kaksi ja heitän ne suuhuni. Nielaisen ne pureskelematta.
   
Odotan hetken. Miksi mitään ei tapahdu? Ovatko pillerinikin hylänneet minut?! Jättäneet yksin tähän kylmään maailmaan, vailla pakotietä... Pakkohan jotain olisi olla tehtävissä! Samassa mieleeni nousee kuva terävästä veitsestä.
   
Jopa humalassa kavahdan ajatusta. On oltava toinenkin keino. Ehkä, jos ottaisin viimeisenkin pillerin... Heitän senkin suuhuni. Ei edelleenkään mitään.
   
Epätoivo iskee minuun. En kestä! Kaikki ovat hyljänneet minut! Mikään ei auta. Kukaan ei tule auttamaan. Ainoa ulospääsytieni on sulkeutunut. Elämä murentuu edestäni. Nyt ei enää mitään. Ei yhtään mitään.
    
Sitten se iski minuun. Pyörryttävä kipu, pahoinvointi, huimaus. Kaadun maahan tuskissani huutaen. Mitä tapahtuu?! Sitten mieleeni muistuu kuva koulun terveystiedon tunnilta; päihteiden imeytymisaika. Ne eivät vaikuta heti, vaan niillä kestää hetki... se hetki oli nyt.
   
Suljen silmäni. Toivotonta. Ei auta mitään tapella vastaan. Olen juonut liikaa. Aivan liikaa. Lopetan huutamisen. Siitäkään ei ole hyötyä. Hetki hetkeltä vajoan tiedottomuuteen.
   
Tuttu tyhjyyden tunne alkaa ottaa valtaa. Hymyilen autuaana. Piti näköjään kuitenkin odottaa. Kaikki ei ollut menetetty. Ystäväni eivät hyljänneetkään minua. Nyt ne ovat tulleet hakemaan minua. Lähden viimein pois. Viimeiselle matkalleni.  Kohti ystäviäni. Kohti tyhjyyttä.
« Viimeksi muokattu: 07-08-2012, 09:29:25 kirjoittanut Chuuko »