Käärmeitä
paritus: Remus/Severus
ikäraja: K-7
genre: perusangsti
sanamäärä: 500
yhteenveto: Vanhoista vaakunoista ja vihreämmästä nurmesta.
A/N: EI NÄIN. Ahdistukseni koskien lyhyiden tekstien kirjoittamista sekä ennen kaikkea julkaisua on niin megalomaalista, etten edes aloita. Yyyh. Ai niin ja en hallitse matalia ikärajoja, nytkin pelkkä Paroni-parka asusteineen nosti tämän jostain sallitusta, mikä tuntuu tyhmältä
Finissä meni korkeammalla ikärajalla, mutta täällä K-12 tuntui jo liioittelulta. Menee OTP-haasteeseen.
Toisinaan Remuksen oli vaikea muistaa kaikkea sitä pahaa, mitä luihuisista sanottiin.
Toisinaan taas sitä oli mahdotonta unohtaa.
Ne oli suljettu kauas kaikista muista, aina muinaisista alkuajoista asti, kätketty Mustan järven alle kuin suojaan uteliailta katseilta. (tulvan varalle, sanoi Sirius) Ne notkuivat kosteissa ja pimeissä käytävissä, hallitsivat keskenkasvuisen maailman synkintä osaa, se oli niiden koti,
käärmeenpesä, ja niitä kaitsi omaa kuolemaansa kammonneen murhaajan rauhaton henki, ikuisesti veren tahraama ja katumuksensa kahleita kaikkialle kantava. Vihreät leimat julistivat ahneutta ja kunnianhimoa, vihjasivat vaimeasti kateudestakin, tuosta ainoasta inhimillisestä paheesta, joka ei anna kokijalleen minkäänlaista mielihyvää.
Jos kysyttäisiin, kukaan ei osaisi sanoa, kuka lopulta kadehti ja ketä.
Kukaan ei kehtaisi sanoa.
Remus näki, kuinka Leonius Mulciber nojautui kohti Kalkarosta, lähestyi varmana kuten aina, heittäen tummaa tukkaansa laajassa kaaressa kuten nimensä mukainen nuori leijona (ah, sitä ironiaa!), ylitsevuotavaisen ylpeä ja itseään täynnä. Siinä vaiheessa oli syytä laskea katseensa, kenties kääntyä kokonaan poispäin, mutta silti joskus Remus näki senkin, kuinka Suuressa salissa Mulciber kosketti Kalkarosta pöydän alla, painoi polvensa polvea vasten siten kuin Kelmit tai ketkään muutkaan pojat eivät koskaan keskenään tehneet. Silloin Kalkaroskaan ei ollut enää kalvakka ja Remus nosti kirjaansa peittämään kasvojaan paremmin.
Vaikka ne kaikki olivatkin käärmeitä, ei Remus jaksanut aina välittää, ei ainakaan vetäessään vapisten henkeä Kalkaroksen huulia vasten hämärässä umpikujassa, ehkä hän soisikin sen nimenomaisen käärmeen kietoutuvan ympärilleen. Silloin vihreä oli muutakin kuin vanhoja vaakunoita, silloin vihreä merkitsi uutta elämää, uusia mahdollisuuksia kaikkine niine villeine aspekteineen, joille kukaan heistä ei voinut mitään – puihin puhkeavia silmuja, vesiheinää, viettejä ohjaavia luonnonlakeja.
Kalkaroksen kaavussa tuoksui kasvihuoneiden multa ja käsissä myrkyllisistä marjoista puristettu mehu. Kalkarosta suudellessaan Remus sulki silmänsä, vaikka väitettiin, ettei luihuisten läsnäollessa niin kannattanutkaan tehdä. Niin helppoa oli elää vaarallisesti.
Sitä ei kukaan nähnyt. Remus yritti kätkeä sen johonkin syvemmälle kuin ainoastaan omat salaisuutensa, mutta välillä hänestä silti tuntui siltä kuin Lily huomaisi hänen hätkähtävän jonkun nauraessa vanhalle kunnon Snivellukselle. Niillä viehkointa vihreää hehkuvilla silmillä oli kyky havaita kauneutta sielläkin, missä muut eivät sitä saattaneet huomata, varmasti ne tavoittivat monia muitakin mysteereitä. Ehkä hän tunnisti Remuksessa jotain sellaista, jonka oli itse taakseen jättänyt, työntänyt luotaan, eikä Remus enää kehdannut katsoa Lilya kunnolla kasvoihin.
Ja ehkä, ainoastaan ehkä, se teki Remuksestakin käärmeen.
Ainakin vähän.
Ainakin joillekin.
Severus ei koskaan sanonyt, mihin meni, eikä Remus koskaan kysynyt, Severus onnistui aina luikertelemaan hänen käsistään ennen kuin uteluihin asti ehdittiin. Toisaalta eipä kukaan koskaan kysynyt Remukseltakaan, katseet vain pitenivät, muuttuivat silmäys silmäykseltä tietävimmiksi, vaikka eivät ne mitään tienneet. Ei ollut mitään
tiedettävää.
Niin Remus yritti itselleen uskotella, muille ei enää vaivautunut.
Hän oli nuolaissut ennen kuin tipahti, nyt varjojen kasvaessa hän halusi jo haukata, eikä missään vaa'assa painanut tarpeeksi se tosiasia, että hedelmistä houkuttelevinta piteli nahkansa jo kertaalleen luonut matelija. Jos hän seuraisi, ei paluuta olisi, käärmeet eivät jätä jalanjälkiä takaisin lähtöpisteeseen seurattavaksi; olisi tavoiteltu nurmi vihreämpi tai ei, siihen olisi tyydyttävä.
Toisinaan Remuksesta tuntui, ettei häneltä enempää odotettukaan.
Ja niinä kaikkein heikoimpina hetkinä, kun ei enää saattanut luottaa keneenkään (kaikkein vähiten itseensä, tietysti), Remuskin jo miltei uskoi siihen, että moista kuvittelevat olivat oikeassa, arvanneet ennen häntä itseäänkin.