Fanifiktio fandomeittain > Twilight
The right one for me, K-12
(1/1)
FacinelliLover4ever:
Nimi: The right one for me
Kirjoittaja: Facinelli
Tyylilaji: draama/romance
Ikäraja: K-12
Paritus: Carlisle/Esme
Näkökulma: pääasiassa Carlisle
Vastuuvapaus: Steph Meyerin hahmot & idea, juoni ikiomaon!
Varoitukset: laatu ~
Yhteenveto: nooh, Carlisle on tällä hetkellä ilman kumppania, Bella on muutettu kauan sitten. Esme toimii Forksin lukion opettajana. Kun hän sitten joutuu onnettomuuteen ja sairaalahoitoon sairaalaan, jossa Carlisle työskentelee... Saatte nähdä (:
Alkusanat: Ajattelin vaihteeksi kokeilla tollasta ficin kirjottamista, kun on ollu inspiraatiota (kumma juttu) taas kirjottaa :) kattoo nyt, kiinnostaako ketään tai mitä tulee, mut aina täytyy kokeilla, yllytyshullu kun on :D Hope U like! Kommentteja saa pistää
// malla muokkasi ikärajan otsikkoon.
// Cele muokkasi ikärajan foorumin käytäntöjen mukaiseksi K-13 --> K-12
Carlisle/Prologi
Se oli ihan normaali iltapäivä. Ei ollut siihen mennessä tapahtunut mitään ihmeellistä, mitään maata mullistavaa, joka olisi pitänyt huomioida. Sellainen normaali päivystysvuoro, ihan niin kuin aina ennenkin. Olin töihin tullessani hoitanut vähän paperihommia pois alta ja vaihtanut sitten osia senhetkisen päivystyslääkärin kanssa varautuen viettämään loppuvuoroni niissä hommissa - mutta eipä se tietenkään niin mennyt. Tällaisessa kaupungissa kuin Forks ei yleensä kyllä mitään tapahtunut, mutta silloin kuin tapahtui, todella tapahtui - ja silloin rymisi.
Tuli hälytys pelastamaan autokolarin uhreja. Koko sairaala heräsi kerralla eloon, kun hälytys tuli, ja kaikki mahdollinen apu lähetettiin paikalle. Me lääkärit, jotka jäimme paikalle, aloimme valmistautua ottamaan potilaat vastaan. Hoitajat katsoivat tarvikkeet kuntoon, ja joka paikassa kuului kiireisiä askeleita. Ensimmäiset tuotaisiin hetkellä minä hyvänsä.
Kaverini, nopein ja paras ambulanssikuski Nick, oli myös hälytyksessä ja matkalla paikalle. Kuten osasin vähän arvatakin, hän soitti paikan päältä, jotta me täällä saimme pienen ennakkovaroituksen siitä, mihin tulisi varautua. Siis jos olisi jotain vakavampaa tai erikoisempaa.
"Mikä tilanne?" kysyin heti, kun puhelimeni soi ja tuttu numero nimineen ilmestyi ruutuun. Näin me toimimme. Olimme toimineet monta vuotta.
"Yhdellä naisopettajalla on paha avomurtuma ja se täytyy varmasti leikata", Nick selosti tilanteen nopeasti ja lopetti puhelun sitten samalla, kun minä laitoin uuden hälytyksen leikkaussaliin. Nickin selostuksesta viisastuneena pystyin jakamaan melko tarkkoja käskyjä. Sanoin, että ottaisin itse tuon pahiten loukkaantuneen naisen, josta olin kuullut. Ja vain varttia myöhemmin kaduin sitä päätöstä rankemmin kuin mitään muuta ennen.
xx
Kymmenen minuuttia puhelumme jälkeen kuulin ensimmäisen ambulanssin kurvaavan pihalle ja, kuten arvasin, pahiten siinä rytäkässä loukkaantunut opettajanainen tuotiin ensimmäisenä ja kiidätettiin heti leikkaussaliin. Koska en ollut osannut varautua, erehdyin kerran vetämään syvään henkeä - ja se oli virhe pahimmasta päästä. Se tuoksu, veren tuoksu, iski läpi alitajuntani sekunnin miljoonasosissa. Se oli maailman herkullisin tuoksu. Ensimmäisen kerran pitkiin aikoihin teki mieli purra ihmistä. Ei kukaan huomaisi... Ei, nyt ajatukset kasaan ja heti! Tässä on kyse hengestä, eikä ole aikaa epäröidä! Mutta silti tuntui siltä, että kädet tärisisivät kauttaaltaan - eihän se mahdollista ollut ja käteni olivat yhtä vakaat kuin aina ennenkin, mutta ensimmäistä kertaa ikinä epäröin aloittaa leikkausta.
Miksi tuo nainen tuoksuu niin paljon paremmalle? Olen sentään elänyt yli 350 vuotta vampyyrina, eikä tällaista ole ikinä tullut vastaan... Koko vampyyrinelämäni aikana en ole koskaan ennen himoinnut tappaa ihmistä noin paljon... Mitä oikein tapahtuu? Loogisin selitys lienee se, että Esme, se loukkaantunut nainen, on samaa minulle kuin Bella aikanaan Edwardille. Niin sen varmaan on pakko olla. La tua cantante, niin kuin Volturit sen ilmaisevat. Laulaja. Että hänen verensä laulaa minulle, kutsuu juomaan itseään. Mutta en saisi antaa periksi, en voisi. Pilaisin samalla kaiken, minkä olen itselleni ja perheelleni rakentanut.
zilah:
Onpa mukavaa saada joku kynäilemään pienoiseen FiFiimme Twilight-ficcejä, kun itseltäni on tämä fandom melkein jäänyt. Tässä on oikein mukava pieni ficinalku, joka kyllä jättää kaipaamaan lisää. Ja lisäplussana tietysti se, että paritus on canon-pareista ehdoton suosikkini. Ihanainen Carlisle kyllä saa naisen kuin naisen huokailemaan... <3
Ja tervetuloa joukkoon tummaan. Joutessasi voisit vaikka käydä esittelemässä itsesi täällä. ;D
zilah
FacinelliLover4ever:
--- Lainaus käyttäjältä: zilah - 15-01-2013, 18:44:47 ---Onpa mukavaa saada joku kynäilemään pienoiseen FiFiimme Twilight-ficcejä, kun itseltäni on tämä fandom melkein jäänyt. Tässä on oikein mukava pieni ficinalku, joka kyllä jättää kaipaamaan lisää. Ja lisäplussana tietysti se, että paritus on canon-pareista ehdoton suosikkini. Ihanainen Carlisle kyllä saa naisen kuin naisen huokailemaan... <3
Ja tervetuloa joukkoon tummaan. Joutessasi voisit vaikka käydä esittelemässä itsesi täällä. ;D
zilah
--- Lainaus päättyy ---
Kiitos :)
Voin kyllä luvata, että jatkoa on tulossa :) oon itekkin tästä varmaan jopa rikollisen innoissani, enkä edes tiedä miksi! :D
Ja tota on pakko kannattaa! Carlisle vaan on <3
/koitan jossain vaiheessa muistaa :)
FacinelliLover4ever:
Ajattelin, että kun tuo ykkösluku nyt sitten valmiina on, niin mitäs sitä turhaan itselläni panttaan :) eli siis luku 1, olkaa hyvät hermannit! :)
Carlisle/Luku 1: Something different
Kuuden ja puolen tunnin leikkaus oli lopultakin ohi. Se opettaja - Esme nimeltään - oli nyt niin kunnossa kuin vain voi olla. Hän oli tietysti ihan mustelmilla ja täynnä haavoja, mutta hänen tilansa oli vakaa. Mitään ongelmia ei juuri ollut, ja Esmeä oltiin juuri viemässä omaan huoneeseen osastolle.
Pesin äkkiä käteni, etten menettäisi itsehillintääni juuri väärällä hetkellä. Vaikka se riski oli ollut olemassa viimeiset kuusi tuntia.
Leikkaus oli tosiaan venynyt reilusti vuoroni yli, ja tiesin katsomattakin, että puhelimeni oli soinut. Totta kai, ainakin uskoakseni, Alice oli nähnyt, mitä oli tapahtunut, ja tietysti kertonut sen muillekin, mutta eihän se mikään satavarmuus ollut. Eipä silti yllättäisi sekään, jos todella olisi. Nimittäin jos Alice olisi ilmoittanut, että myöhästyisin.
Ulkona nimittäin satoi, ja Alicen pilkuntarkan ennustuksen mukaan illemmalla alkaisi ukkostaa, jolloin me kaikki lähtisimme pelaamaan. Olin kuvitellut olevani hieman aikaisemmin kotona, mutta vaikka vuoroni olikin nyt venynyt, en olisi hirveästi myöhässä. Meillä kun oli tapana lähteä kentälle hieman aikaisemmin, jotta peli alkaisi silloin kuin ukkonenkin. En menettäisi mitään erityisen tärkeää.
Silloin puhelimeni soi, enkä yllättynyt, kun ruutu ilmoitti soittajaksi Alicen.
"Tiedän, tiedän. Olen kyllä tulossa" ilmoitin saman tien, kun vastasin puheluun. Alice hymähti.
"Tiedän sen, Carlisle. Ajattelin vain ilmoittaa, että lähdemme jo nyt ja odotamme sinua siellä. Ja ai niin, vaatteesi odottavat olohuoneen pöydällä."
Alice henkäisi viimeisen sanan juuri, kun itse pyörittelin silmiäni. Kuinka tuttua-
"Äläkä yritä! Tiedän, että pyörittelit silmiäsi juuri äsken", Alice lisäsi muka vihaisesti, mutta hymy kuulsi väkisinkin äänestä läpi. Naurahdin pienesti.
"Miksi minä nyt sellaista?" totesin leikkisästi ja hymähdin sitten.
"Ohjeistan vielä iltavuorolaiset ja käyn katsomassa yhden potilaan tilan, niin pääsen lähtemään. Jos-" sanoin paino sanalla jos, "ennustukseesi on uskominen, en menetä mitään. Olen siellä kolmen vartin sisällä. Ja auta armias, jos joudun taas selvittämään, mistä ne ylimääräiset juoksut teille ovat jälleen kerran ilmestyneet."
Alice nauroi, mutta ei kommentoinut sen enempää pieneen, leikkisään ja kiusoittelevaan piikittelyyni. Hän sulki puhelun, ja nauraen itsekin lähdin yläkertaan katsomaan Esmen tilan ja ohjeistamaan hoitajat. Minulla oli seuraavaksi tupla-aamuvuoro, jolloin voisin valvoa hänen tilaansa tarkemmin. Minut nimittäin määrättiin hänen lääkärikseen - tai oikeastaan otin hänet itse, mutta nyt hiukan epäilytti, oliko se loppujen lopuksi viisasta. Myöhäistä se oli nyt joka tapauksessa peruuttaa, ja halusin itse hoitaa naisen, jonka leikkasin. Ja jonka veri tuoksui niin herkulliselle...
Harpoin viimeiset porrasaskelmat ja kävelin ripeästi toimistoon, jossa Emma ja Brittany - Esmelle määrätyt hoitajat ja iltavuorolaiset - odottivat minua. Hymyilin pienesti avatessani naisen kansion vilkaisten tietoja nopeasti, minkä jälkeen laitoin sen takaisin pinoon.
"Emme vielä tiedä, mikä tilanne on. Pidetään hänet unessa yön yli, jotta jalka ja hänen mielensä saavat aikaa levätä. Tulen aamulla katsomaan tilannetta ja olen sitten paikalla, kun hän herää. Katsotaan sitten, miten jatketaan. Nyt on kuitenkin parempi jo pelkästään kipujen takia pitää hänet tiedottomana."
Molemmat naiset nyökkäsivät ymmärtämisen merkiksi, ja ohjeeni olikin kirjattu tarkasti ylös. Emma kiinnitti lapun huolellisesti ilmoitustaululle ja hymyili minulle.
"Otin itselleni yövuoron, joten valvon hänen tilaansa koko yön. Voit soittaa minulle, jos täytyy. Vaihdamme osia sitten aamulla, kun sinä tulet ja minä menen."
Katsahdin naista vähän yllättyneenä. Emma oli yksi niistä naisista, joista pidän aika paljon. En siinä mielessä, vaan työkaverina. Hän ei yrittänyt epätoivoisesti piirittää tai mitään muutakaan, vaikka tiesi, etten ollut naimisissa. Se oli helpottavaa. Hänen kanssaan oli helppo ystävystyä, ja olimme tehneet tämän kaltaista yhteistyötä ennenkin. Silti se hieman yllätti. Emma oli nuori ja, vaikka olikin sinkku, oli hänellä silti muukin elämä kuin työ.
"Ei sinun olisi tarvinnut, kai tiedät sen?" kysyin kulmiani kevyesti kohottaen. Hän vain naurahti.
"Tiedän, mutta halusin. Voin raportoida hänen tilastaan, jos haluat."
"Se olisi hyvä. Haluan tietää, jos jotain erityistä tapahtuu. Jos jotain sellaista tulee, tulen paikalle vaikka keskellä yötä. Mutta en usko, että mitään radikaalia tapahtuu - hän saa pysyä turvallisesti unimaailmassa vielä hetken aikaa."
Heilautin kättäni astellen toimistosta ulos. Vein takkini omaan työhuoneeseeni ja vedin ulkotakin niskaan. Nyt ei satanut kuin kevyesti, ja mikäli Alicea oli uskominen - yleensä se oli kyllä kannattavaa - emme kastuisi pelatessa.
xx
Nuoremmat Cullenit/näkökulma vaihtuu
"Olen hieman huolissani hänestä", Alice aloitti varovaisesti, kun oli istahtanut kivelle, Jasperin viereen. Tämä kietoi kätensä tottuneesti naisen ympärille. Rosalie ja Emmett sekä Bella ja Edward istuivat jo maassa tarkkaan kuunnellen.
"Kerro, Alice. Tiedät, että hän on meille kaikille tärkeä. Joten jos sinua huolestuttaa, huolestuttaa meitäkin", Bella sanoi rohkaisevasti, muiden nyökytellessä myöntävästi.
"Carlisle loi meidät kaikki. Bellan Edwardin, Emmettin Rosalien ja minut Jasperin pyynnöstä. Jokaisella meillä on puoliso. Hänellä ei. Hän on elänyt meistä kauiten ja luonut pohjan sille, miten me elämme. Olen vain huolissani siitä, että hänen elämästään puuttuu puoliso. Joku sellainen, jolle hän voisi jakaa tuntojaan", Alice sanoi sitten. Hän oli onnistunut vangitsemaan kaikkien sisarustensa huomion, ja jokainen, niin Edward, Bella, Rosalie, Emmett ja Jasper tiesivät, mihin hän tähtäsi.
"Vaikka hän sanookin, että on tyytyväinen elämäänsä ja rakastaa työtään ja meitä, tiedän - me kaikki tiedämme - että hänen elämästään puuttuu jotain, eikä ole vaikeaa arvata mitä. Rakkautta. Sen kyllä huomaa. Sen, että häneltä puuttuu jotain tärkeää. Hän on elänyt yli 350 vuotta ja tavannut pelkästään työnsä puolesta tuhansia naisia. Pääasiassa ihmisiä, mutta myös vampyyreja. Hän on niin hyvännäköinen, että on nytkin lähes kaikkien Forksin sairaalan päiväunien kohde ja kelpaisi kenelle vain. Ja silti hän on yksin, eikä ole kyse kelpaamisesta. Se on minusta väärin. Tiedän, ettei Amorin touhuihin saisi puuttua, mutta minua surettaa ja suututtaa nähdä hänet yksin! Carlisle ansaitsisi enemmän, hänkin ansaitsee rakkauden. Me tiedämme, että hän loi Edwardin, koska kaipasi seuraa yksinäiseen elämäänsä, eikä kukaan vampyyri ollut valmis samaan tiehen kuin minkä Carlisle on valinnut. Nyt hänellä on seuraa enemmän kuin tarpeeksi - kuusi teiniä, joihin hänellä menee välillä hermo, vaikka meitä oikeasti rakastaakin kuin omia lapsiaan. Ja silti hän on jollain tasolla yksinäinen edelleen, koska hänellä ei ole sitä samaa sielunkumppania kuin meillä kaikilla muilla."
Alicen sanat aiheuttivat sen, että jokainen rutisti pariaan tiukemmin itseään vasten. Rosalien tyylisesti tämä kumartui antamaan Emmettille suudelman, mutta siihen kukaan ei kiinnittänyt huomiota. Siihen oli jo tottunut.
"Meidän täytyy tehdä jotain", Alice sanoi sitten, saaden hyväksyviä katseita.
"Rakastan häntä kuin omaa isääni - hän on minulle kuin isä. Niin kuin oikeastaan onkin, eikä vain peitetarinamme mukaan."
Alice hiljeni, eikä kukaan muukaan sanonut mitään. Bella painoi päänsä, ja katsomattakin Edward tiesi, että Bella sääli Carlislea ja jos olisi pystynyt, tämän poskella olisi valunut kyynel tai pari. Alicen sanat olivat aiheuttaneet yleisen masennuksen, mutta ne olivat pelkkää totuutta. Jokaista heitä harmitti nähdä Carlisle yksinäisenä samalla, kun he itse nauttivat rakkaidensa seurasta.
He eivät kuitenkaan ehtineet käsitellä asiaa sen enempää, sillä Edward kohotti nopeasti katseensa.
"Hän on tulossa", tuo ilmoitti.
"Tätä keskustelua ei sitten koskaan käyty. Ainakaan silloin, jos Carlisle on kuulolla", Alice sanoi hiljaisella äänellä, jokaista sisarustaan vuorotellen katsoen. Jokainen nyökkäsi Alicen tiukan katseen kohdatessaan, ja lopulta Alice kohdisti katseensa jonnekin metsän siimekseen. Siihen suuntaan, josta Carlislen lähes äänettömät askeleet kuuluivat.
Silloin sekä Edward että Jasper rypistivät otsaansa, saaden niskaansa muutaman kysyvän katseen.
"Hän on hämmentynyt", Jasper totesi.
"Ja yrittää selvästi salata jotain", Edward täydensi.
xx
Carlisle/Peli alkakoon!
Kävelin juuri ihan normaali ihmisvauhtia kohti pelikenttäämme, kun huomasin pallon kiitävän minua kohti. Nappasin sen kevyesti kiinni ja heitin sen suoraan kotipesään, jossa Bella otti sen virnistäen kiinni. Jasper oli juuri ollut lyöntivuorossa.
"Enkö minä juuri varoittanut teitä?" totesin nuoria, varsinkin Alicea, merkitsevästi katsoen mutta samalla hymyillen.
"Me vaan harjoiteltiin", Emmett puolustautui viattomasti.
Vilkaisin maassa näkyviä viivoja, jotka ilmaisivat juoksujen määrän juuri, kun Rose muka viattomasti potkaisi maata ja peitti viivat.
"Niinpä niin", naurahdin silmiäni pyöritellen, ja kaikki alkoivat nauraa.
"Kerro nyt edes, mikä tilanne oli."
Emmett tuhahti hiljaa.
"Ilman sinua 10-0."
Kohautin olkapäitäni yhtä viattomasti kuin hän oli äsken selitellyt heidän "harjoitteluaan”.
"Ette te sitä kuitenkaan kiinni olisi saaneet, joten enkö minä vähän niin kuin tehnyt teille palveluksen..."
Se ei ihan tainnut syyksi kelvata, mutta eivät he minua moralisoida voi. Esimerkiksi Emmettin tekosyyt milloin millekin ovat aika mielenkiintoista kuultavaa.
"Ehkä sitten niinkin", Alice sanoi hymy huulillaan.
"Sinä olet Rosalien ja Edwardin kanssa. Bella on tällä kertaa siepparina, ja minä, Jasper ja Emmett olemme teitä vastaan. Ja olimme yhtä mieltä siitä, että annamme kalkkisten aloittaa."
Kaikki katsoivat minua ja rypistin kulmiani.
"Minä teille vielä kalkkikset näytän."
Tartuin mailanvarteen ja astuin lyöntipaikalle, Alicen kipaistessa heittopaikalle. Hän heitti hankalan pallon, mutta osuin siihen mailan päällä. Siitä voimasta se nousi kevyesti 30 metriä ilmaan ja lensi suuressa kaaressa pitkälle metsän siimekseen. Virnistin itsekseni samalla, kun lähdin juoksemaan kohti ykköspesää, sekä Jasperin että Emmettin rynnätessä pallon perään.
Pojat ilmestyivät virnistäen juuri, kun olin puolessavälissä kolmos- ja kotipesää. Siitä alkoi hervoton pallon ja minun välinen kilpajuoksu, joka päättyi minun voitokseni. Syöksyin kohti kotipesää, ja jalkani ylitti rajan juuri, kun Bella koppasi pallon käteensä.
"Kunnari!" Edward ja Rosalie hurrasivat, ja heitin heidän kanssaan ylävitoset.
"Ja jos te vielä kehtaatte sanoa minua kalkkikseksi, teen jotain, mitä en yleensä tee", uhkasin, mikä tietysti aiheutti suuren naururämäkän - jossa olin itse mukana.
"Sitä virhettä emme toista enää", Alice vannoi äänensävyllä, joka kuitenkin lupaili jotain aivan muuta. Pistin sen merkille kaikessa hiljaisuudessa.
Peli jatkui rennolla meiningillä Rosalien astellessa itsevarmana lyömään.
/kommentteja saa toki laittaa ja kiinnostaahan mua, mitä mieltä te mun aivojeni tuotoksesta olette :)
FacinelliLover4ever:
Carlisle/Luku 2: If something will happen and I know it's my fault...
Istuin työhuoneessani pöytäni vieressä ja tein hiukan tuosta onnettomuudesta kertyneitä paperihommia pois alta. Ajatukseni kuitenkin harhailivat vähän siellä ja täällä - Esmessä pääasiassa, vaikka koitinkin ajatella jotain muuta. En nimittäin halunnut, että teinit saisivat tietää tästä. Siitä, että olin vain hiuskarvan päässä itsehillintäni menettämisestä. Helppoa se ei kuitenkaan ollut, ja tiesin, että olisin pystynyt parempaankin, jos olisin oikeasti yrittänyt. Mutta koska kerran tein juuri tuosta onnettomuudesta kertyneitä töitä, mielestäni on ihan ymmärrettävää, että se pyörii ajatuksissani. Pian minun olisi joka tapauksessa lopetettava ja lähdettävä töihin paikan päälle, joten senkin puolesta ajatuksieni pitäisi mennä Edwardilta läpi. Kunhan ei nyt vain liikaa keskittyisi...
Minun onnekseni Edward oli kuitenkin metsästämässä, mikä takasi minulle hiukan enemmän varaa hengittää. Hän ei kuitenkaan Bellan kanssa lähtenyt kauas, joten ei minulla nyt niin suurta virhemarginaalia ollut, että sen kanssa leikkimään kannattaisi alkaa. Ja he palaisivat ennen kuin lähtisin töihin, tiesin senkin.
Pelkkä ajatuskin töihin lähtemisestä aiheutti kylmiä väreitä, jotka kulkivat pitkin selkääni. Ei siksi, etten pitäisi työstäni, vaan siksi, että se oli nykyään paljon epävarmempaa - ja tarkoitin nyt erästä tiettyä potilasta. Jos olin viimeksi niin hiuksenhienon matkan päässä itsehillintäni menettämisestä, miten ihmeessä voisin varmistaa, ettei se sama tapahtuisi uudestaan? Ja vaikka tapahtuisikin, miten voisin pitää huolen, ettei tapahtuisi mitään peruuttamatonta? Aivan, en mitenkään. Ja sehän tässä eniten huolestuttikin.
Vaikka se tässä tilanteessa varmaan järkevintä olisikin, en ollut ajatellut töistä pois jäämistä. Onnettomuuden takia kun oli tullut ihan riittävästi ylimääräistä työtä oikeastaan kaikille, eikä yhden käsiparin puuttuminen ainakaan asiaa auttaisi, varsinkin tällä kriittisimmällä hetkellä. Minun olisi vain otettava se riski – suuri sellainen -, mutta en jättäisi potilaitani enkä Esmeä. Se tappeli omatuntoani vastaan jo pelkkänä ajatuksena. Pitäisi vain keksiä joku keino hillitä itseäni Esmen lähettyvillä. Helppoa se ei tulisi olemaan, eikä minulla ollut hajuakaan, mistä taikoisin itselleni voimaa vastustaa hänen verensä kiusausta, mutta jostain se voima olisi pakko repiä. Kyllähän se huomattaisiin, jos yhtäkkiä vain jäisin pois töistä ilman sen pätevämpää syytä, kun en sitä ollut liiemmälti koskaan tehnyt. Eikä siinä epäilisi vain työkaverit, vaan myös oma perheeni, jolle selitteleminen onkin kokonaan toinen juttu. He kun sattumalta tiesivät tunteeni, ajatukseni ja tulevaisuuteni... Käytännössä kaiken. Siinä suhteessa kun paljastin niitä heille ja mitä he itse saivat selville. Pahus, varmaan ensimmäistä kertaa heidän erityiskykynsä aiheuttivat minulle ongelmia.
Tärkeintä tällä hetkellä taisi olla se, etten sitoisi tulevaisuuttani liikaa Esmeen ja ajattelisi häntä liikaa, koska se taas olisi liikaa sidoksissa tunteisiini. Jasperin kykyä oli kaikkein helpoin huijata, eikä sekään ollut homma helpoimmasta päästä, näin kun miettimään ryhtyi. Joten kyllä, olisin vielä pulassa. Taisin itse asiassa olla jo nyt. Ja koska tunteet olivat aika tiiviisti sidoksissa tulevaisuuteen ja ajatuksiin, olisin ennemmin tai myöhemmin pulassa myös Alicen ja Edwardin kanssa. Huoh.
Pelimme sujui vielä ihan normaalisti, ja sain silloin sopivasti muuta ajateltavaa. Olin kuitenkin pelin jälkeen lähtenyt metsästämään lähimetsään yrittäen helpottaa seuraavaa työvuoroa, joka todennäköisesti tulisi kulumaan suurimmilta osin Esmen tapauksen kanssa. Olin hyvin syvällä mietteissäni, kun palasin talolle, enkä ollut vieläkään ihan sataprosenttisen varma, miten edes päädyin kotiin asti. Tarkoituksenani oli ollut hankkia vähän ravintoa ja puhdistaa ajatuksia, joten kai se oli joku alitajuntainen juttu, mikä oli lopulta ohjannut minut kotiin - enhän minä nyt koko yötä voinut metsässä luuhata ja muutenkin olisi ihan virkistävää käydä suihkussa ennen töitä.
Kun näin tarkemmin aloin miettimään, muistikuvat kotiinpaluustani alkoivat sittenkin pikkuhiljaa hahmottua kirkkaammiksi. En ollut vieläkään täysin varma, mutta jotenkin näin se taisi mennä: Kun olin sitten lopulta illalla tullut kotiin (aivan, vasta illalla, ihan tarkoituksella), olin tervehtinyt olohuoneessa oleilevia teinejä nopeasti ja hipsinyt sitten vaitonaisena työhuoneeseeni. Onnistuin tuolloinkin hillitsemään ajatuksiani ihan kiitettävästi, joten ainakaan minun mielestäni edes Edward ei huomannut kauheasti mitään erikoista - kuten jo totesin, onnistuin tarkoituksessani sen verran hyvin, etten miettinyt onnettomuutta ja Esmeä yhtään enempää kuin oli pakko. Täysin en sitä voinut unohtaa, mutta siihen en pystyisikään, eikä sille tainnut olla edes tarvetta. Kaikkihan sen tiesivät, että kun jotain tällaista tapahtui, ajatukseni kasaantuivat väkisinkin töihin. Kunhan en vain ajattelisi Esmeä liikaa, kaikki menisi hyvin... Kai. Ainakin toivoin niin.
Yölläkään ei tapahtunut mitään erikoista. Ohjeideni mukaisesti Esme pidettiin tiedottomana koko yön. Hän oli sitä edelleen, eikä mitään muutakaan erikoista, varteenotettavaa tapahtunut. Emma soitti minulle yön aikana kerran ja raportoi tilanteesta nopeasti, ennen kuin toivotti hyvää yötä ja katkaisi puhelun. Tarkistaisin Esmen kunnolla, kun menisin töihin, mutta olin silti tyytyväinen, että Emma soitti. Ainakin toistaiseksi tilanne olisi hallinnassa. Olisiko se sitä, kun menisin itse paikalle?
Sen olisi pakko olla.
Halusin olla paikalla, kun Esme heräisi (tai siis kun hänet herätettäisiin, voisi sanoa), joten siksi tiesin, että viimeisin lääkeannos oli annettu tunti sitten. Vilkaisin kelloani, ja se näytti aamuviittä - vuoroni alkaisi kuudelta, ja olin jo etukäteen varautunut tekemään tuplavuoron alle. Tai no, ei nyt ehkä ihan tuplaa, mutta ylityötunteja tulisi kasaantumaan reilusti. Minä vain tiesin sen. Tietysti uusimmat kokeiden tulokset antaisivat suuntaa hänen hoidoilleen, mutta oli jo aika selvää, miten meneteltäisiin. Kotiin Esme ei tulisi hetkeen pääsemään, ja työtkin jäisivät nyt vähemmälle, mutta jos kaikki menisi kuten haluttiin, eikä mitään uutta ja vakavaa ilmenisi, hän voisi jossain vaiheessa päästä kotiin muutamaksi yöksi. Totta kai tällaisen onnettomuuden jälkeen kontrolleja olisi aika tiheään, mutta niitä voisi miettiä sitten, kun olisi sen aika. Muistaisi nyt ensimmäiseksi edes oman nimensä - emme nimittäin voineet olla varmoja siitäkään, olisiko hänen muistinsa kunnossa vai ei. Esmen pää sai kyllä aika pahan kolhun, ja huomasin selvän aivotärähdyksen, mutta hänen jalkansa murtui pahemmin, ja eniten olin huolissani leikkaushaavasta. Jos se paranisi kunnolla, olisin tyytyväinen. Muut olivat pieniä sivuseikkoja siihen nähden.
Tällaisten asioiden kanssa siis painin koko yön, ja pakko myöntää, että olin hieman sekaisin. En yhtään ihmettelisi, vaikka teinit jotain epäilisivätkin - en nimittäin yleensä ollut ottanut tavakseni linnoittautua huoneeseeni koko yöksi, en sitten vaikka mitä olisi tapahtunut. Niinpä ainoa, ketä tässä voi syyttää, taisin olla vain minä itse.
Nousin nahkatuoliltani pienesti huokaisten ja venyttelin nopeasti, lähinnä tavan vuoksi. Kuulin kaikkien muiden olevan alakerrassa ja juttelevan hiljalleen, mutta en ajatellut liittyä heidän seuraansa. Niinpä avasin työhuoneeni oven hiljaa ja suuntasin äänettömät askeleeni kohti makuuhuonettani. Nappasin vaatekaapistani liilaraitaisen kauluspaidan ja nostin sen henkarille, sillä ajattelin vetää sen päälleni töihin lähtiessä. Jostain syystä vain pystyin kuvittelemaan mielessäni Alicen paheksuvan ilmeen - hänen mielestään mikään, mitä hän ei ollut itse minulle valinnut, ei sopinut minulle. Olin törmännyt tähän ongelmaan useammin kuin kerran ja oppinut elämään sen kanssa kohtalaisen hyvin. Alice pysyi tyytyväisenä niin kauan kuin me sallimme hänelle pääsyn vaatehuoneisiimme, ja yleensä me kaikki halusimme sallia tämän ilon hänelle. Jonkinlaisen kontrollin olin kuitenkin säilyttänyt, ja olimme onneksi päässeet yhteisymmärrykseen siitä, mitä vaatekaapistani löytyi.
Huokasin hiljaa ja astelin sänkyni viereen, istahtaen sille niin hiljaa kuin vampyyri vain voi. Vilkaisin olkani yli ja varmistin, että olin tosiaan muistanut sulkea huoneeni oven – ei sillä, että tällä nyt jotain suurta merkitystä olisi, mutta yleensä vain halusin olla rauhassa ja yksikseen. Vedin jalkani sängylle ja katseeni osui puoliksi avonaiseen yöpöydän laatikkoon. Outoa, että se on jäänyt auki – yleensä olin aika tarkka tällaisissa asioissa. No, eipä se mitään uutta ollut, että olin ihan sekaisin ajatuksineni, taas vaihteeksi. Esmen onnettomuus sekoitti elämääni näköjään enemmän kuin haluaisin edes myöntää – eikä koko juttu ollut selvitetty vielä puoliksikaan.
Se, mikä huomioni lopulta kiinnitti, oli lyhyt pätkä kultaista, vanhanaikaista ketjua, joka laatikossa näkyi. Se ei yleensä ollut sekaisin, eikä ollut nytkään, mutta silti minun oli nostettava yhtä kirjaa kaivaakseni sen, mitä halusin. Yksi niistä harvoista asioista, joita ihmiselämästäni oli säästynyt eikä kadonnut ajan mukana muististani ja elämästäni, oli nyt aivan silmieni edessä.
Otin tuon kevyen kaulakorun varovasti kädelleni ja pyörittelin sitä sormissani. Kaulakorun, joka oli aikanaan kuulunut äidilleni. Olin saanut sen yhtenä jouluna itselleni, sinä vuonna kun täytin kahdeksan, ja jotenkin ihmeellisesti olin onnistunut säilyttämään sitä hukkaamatta. Ja se oli minulla edelleen. Tuo koru on yksi niistä harvoista muistoista, joita olin koko elämäni vaalinut ja josta en ollut valmis luopumaan. Vähän niin kuin se puuristikin, joka talomme seinällä roikkui – lähinnä nostalgiasyistä, mutta kuitenkin.
Navigaatio
[0] Viestien etusivu
Siirry pois tekstitilasta