Fanifiktio fandomeittain > Twilight

The Last Leaf/Viimeinen Lehti (9 luku tullut!)VALMIS!!!31.12.-09 //K-16

<< < (2/2)

Reneè:
6. Epäilys



Palaa kotiin, poikani. Tänne sinä kuulut, täältä olet lähtöisin. Kaunis, kuin sula pronssi olet kasvaman ja nyt tieltäsi erkanet. Palaa kotiin, poika; tänne sinä kuulut.



Varhaisimpaan kotikaupunkiin palattuani olin häkeltynyt, sillä näin kaikkialla ympärilläni tapahtumien muistovirtaa vuosien takaa. Kuin Solvang olisi yhä kukoistanut entisaikojen lailla.

Oikealla edessäni avartui kirkkaana isovanhempieni maatalon laakakivikuistin rakentaminen jo kauan ennen syntymääni; isäkin oli vasta alle kouluikäinen. Antonia ja Eduardo nuorempi paistattelivat päivää paahtavassa auringossa ja asettelivat sororeunaisia laakakiviä toinen toisensa viereen symmetriseksi asetelmaksi vasta valetun sementtikerroksen pinnalle. Pieni Edward ojenteli heille varoen laakakivipalasia matalasta kipsivadista ja yritti pienien käsiensä kanssa pysyä heidän tahdissaan.

Räpsäytin auringon kuivattamia silmiäni ja muisto vaihtui todellisuuteen, jossa isovanhempieni puutalon perustukset olivat jo nousseet uudelleen. Kreikkalaistyyppisen omakotitalon ystävällisen oloinen emäntä asteli laattakivipolkua pitkin ja pyyhki kasteluvedestä kostuneita käsiä vyötäisillään keinuvaan esiliinaan. Hän tuntui kyllin todelliselta hymyilläkseen ja puhutellakseen minua ääneen.

>Hei muukalainen>, hän lausahti heleän kirkkaalla äänellä ja oli jo tarjoamassa kuivattua kättään, kunnes noin kuuden vuoden ikäinen pikkupoika kipaisi polkua pitkin samalla puhutellen häntä äidiksi. En mitenkään odottanut häntä nuoren ulkonäkönsä puolesta jo lapsen saaneeksi.

>Olen Georgina>, hän vangitsi pojan hellään syleilyynsä ja tiiraili minua edelleen ystävällisesti suoraan tummiin silmiini> Georgina Masen.>

Hätkähdin äkillisesti ja uskoin kuulleeni väärin; Masenko hän todella sanoi? Eihän se voinut olla, sillä eihän minulla enää tiedettävästi pitäisi olla sukulaisia missään.

>Oletpa hiljainen>, nainen hymähti punastuen> oletko läpikulkumatkalla?>

>Kyllä vain, rouva>, vastasin napakasti ja nyökkäsin> tässä vain vanhoja muistoja verestellessä.>

>Ihanko totta>, Georgina hymyili ja viittoi ohitse kulkevalle latinomiehelle tervehdykseksi> Antonio, tulehan tänne!>

Nuoren miehen polkaistua itsensä arvokkaan varmoin askelin Georginan viereen, vasta ilmennyt mysteeri selvisi; yllätyksekseni. Antonioksi esitelty mies oli kuin valokopio isästäni; heissä oli selvästi useita yhtäläisyyksiä ulkonäöllisesti, mutta olin silti ymmälläni.

>Antonio Masen>, hän tarttui kylmään käteeni ennen, kuin ehdin estellä ja hän tuntui muiden ohella hätkähtäneen sen viileyttä.

>Edward>, hymähdin itsekin ällistyneenä ja katselin heitä perheenä silmästä silmään> mukava tutustua.>

>Olet todella tutun näköinen, Edward>, Antonio rykäisi ja ystävällinen pilke silmäkulmassaan mietiskeli ääneti.

>Olen asunut täällä viimeksi kolmen vanhana>, huokaisin haihduttaen muurivallin väliltämme>, ihastelin vain kaunista kotianne.>

>Kiitos>, Georgina naurahti ja kääntyi edestäni paljastaen etuterassin leikekukin koristellut tukipylväät>, perimme piha-alueen Antonion vanhemmilta ja olemme siitä asti suunnitelleet tätä.>

Päässäni pyörineet ajatukset alkoivat kasautua yhdeksi, mutta vielä usea kohta jäi uupumaan: Antonioko olisi serkkuni?

>Taisit mainita verestelleesi muistoja>, Georgina palautti minut jälleen todellisuuteen> tunnetko jonkun täällä Solvangissa?>

>Joskus kauan sitten>, keinautin päätäni nyökkäykseksi>, en enää vuosiin.>

Heidän siinä seisoskellessaan äkkiä tajusin, että kaikki se, mitä olin koskaan kuvitellut, koskaan haaveillut; ei löytyisi koskaan täältä. Nämä ihmiset ehkä olivat minulle läheistä sukua, mutten koskaan voisi olla heidän kanssaan yhtä perhettä.
Minun oli palattava kotiin; oikeaan kotiini. He tuntisivat minut paremmin, kuin enää kukaan, ja osasin nyt arvostaa heidän periaatteitaan. Enää ainoa huolenaiheeni oli heidän suvaitsevaisuutensa ensin lähtöäni ja yhtä arvaamatonta paluutani kohtaan.


Heillä ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään minua vastaan, sillä olin viimein löytänyt elämälleni tarkoituksen. Antonio ja Georgina olivat avanneet sokeudesta umpeutuneet silmäni; Carlislen ja Esmen tavoin myös minäkin vielä löytäisin itselleni syyn elämiseen. Ja sitä odotellessa; minulla oli ensin rutkasti aikaa paljastaa tutkimattomat salaisuudet sisältäni.

Reneè:
7. Emmet, Voiman Poika



Uudet silmäni tuntuivat kantavan monia katseita kauemmas, kuin ne sameat, joilla ennen maailmaa tutkailin. Maailman kauneus oli aiemmin asia, jonka olemassaoloon ei ennen tuntunut olevan mahdollisuuksia. Nyt minulla sentään oli hamaa toivo siihen.




Vasta palattua jälleen lauman jäseneksi; oli meidän Rosalien kostojälkien paljastumisen pelossa muutettava jälleen. Sillä kertaa Tennesseen laitakaupunkiin, Galtingburgiin, mistä meille aukeni upeat mahdollisuudet (rodullemme eduksi) asettua vuoristoon. Eleonor-vuoristo oli vuosien saatossa useiden kivivyöryjen päätteeksi muodostanut suojiinsa tasanteita, joiden ylle oli aikoinaan asettunut asumaan alkuperäiskantainen pariskunta. Aviomiehensä kuoltua rouva oli myynyt talon pilkkahintaan Carlislelle ja olimme perheenä enemmän kuin tyytyväisiä.

Vuoristo tarjosi meille aivan uudet mahdollisuudet metsästyksen kannalta ja vaihdoimme jo nihkeiksi käyneet kaniinit ja metsäkauriit suurempiin riistaeläimiin, kuten sinikarhuihin ja vuoripuumiin; lauma kun oli kohtalokkaasti asettunut asumaan aivan tonttimme laidalle.

Rosalielle ensimmäisten vuosien aikana metsästys oli raastavampaa, sillä hän muisti yhä inhimillisyytensä syvemmin, kuin me muut. Hänen oli käytävä metsästysretkillään vuoren toisella puolella, missä laidunsivat lukuisat vuorikauriit ja metsäjänikset.

Eräällä metsästysreissullaan hän kuitenkin viipyi odotettua kauemmin ja Esme alkoi olla hänestä huolissaan. Useiden tuntien jälkeen hän kuitenkin palasi hädissään; kantaen sylissään nuoren miehen raatoa, jonka oli omien sanojensa mukaan kertonut löytäneensä vanhan metsästysmajan liepeiltä.

Nuori kaveri oli patikointiretkellään kimpaantunut ystävilleen ja heille opetukseksi jättänyt kokemattomat oman onnensa nojaan. Syksyinen kesäviima oli kuitenkin yllättänyt hänet ja hän oli elätellyt löytämänsä luolan tuoman hänelle tarvittavaa suojaa. Kaksimetrinen harmaakarhu oli kuitenkin puolustanut pentujaan ja itseään raadellen tunkeilijaa, kunnes Rosalie oli melun avulla eksynyt paikalle ja pelastanut kiperästi hänen henkensä.

Herättyään muutoksen jälkeen poika otti vampyyriksi muuttumisen läyhästi ja tyttöjen varovaisista selvennyksistä huolimatta; hän oli tyytyväinen. Hän esitteli itsensä avoimesti Emmet McCartyksi ja oli asunut taloltamme vain muutaman mailin päässä. Emmetin luonne vaikutti jo heti tuolloin vakaalta ja vitsikkäältä. Muutoksen aikana herkistyneet aistit kolahtivat myös häneen, sillä eriskummallisten kykyjen sijaan hänelle kehittyivät, joita meidän tuli alussa varoa pitkän aikaa.

Emmetille teki myös vaikeaa pysyä ja mukautua Carlislen dieettiin; hän maistoi ensimmäisten kuukausiensa aikana useamman kerran ihmisen verta, mistä seurasi onneksi vain muutama Carlislea epämiellyttänyt keskusteluntynkä.

Rosalie tuntui jo hyvin alussa kiintyneen Emmetin räiskyvään persoonaan ja rehenteleviin voimaleikkeihin. Ihastuminen, joka muutaman kuukauden tutustumisen jälkeen kehittyi rakkaudeksi. He menivät ensimmäisen kerran kihloihin 1963 alkuvuodesta ja matkustivat Meksikoon mennäkseen naimisiin kahden kesken. Heidän maailman ympäri kestänyt häämatkansa viivästyi kolmeksi kuukaudeksi ja he palasivat takaisin perheemme pariin Emmetin raikuvien rehentelyjen kera.

Meidän veljeytemme alkoi Emmetin kanssa rehottaa vasta heidän paluunsa jälkeen, sillä hän tuntui vihdoin saaneen Rosalien lisäksi muuta ajateltavaa. Velipuolena hän oli yllätyksekseni huolehtiva ja rehellinen, mikä taas muutti alkukantaisen käsitykseni hänestä täysin.



Perheemme tuntui täydelliseltä juuri niin; vanhemmat ja sisarukset olivat kaikki se, mistä olin aikaisemmin koskaan osannut uneksiakaan. Ja vielä enemmän.

Reneè:
8. Himo



Salaisuutemme oli turvattu, toistaiseksi. Ensi kerralla emme saisi pitää asioita yhtä itsestäänselvyytenä. Mikään yhteisössämme ei ollut enää täysin vaaratonta.




Tunsin itseni kylmän talven jälkeen aivan eri vampyyriksi; huomasin ilmaston vaihdon ja päivitetyn ruokavalion tehneen myös muille perheenjäsenilleni ihmeitä. Kaikki se aikaisempi tiedottomuus ja sisälleni kertynyt viha oli vaihtunut kevyempään olomuotoon; rauhan omaan.

Ilmoittauduimme Rosalien ja Emmetin kanssa kaupungille Kingstonen lukioon 1934 syykaudelle ja keräsimme epämääräistä mainetta jo ensimmäisien viikkojen aikana, sillä Carlislen avaama vastaanotto oli tuolloin kaupungin ainut ja jokainen tunsi pian meidät hänen kauttaan. Ulkoinen eroavuutemme ja tiukan kylmät katseemme avittivat oman rauhamme kasaamisessa; epäluuloiset katseet säilyivät silti tuosta huolimatta.

Myöhemmin samana syksynä korviimme kiiri useiden yhteyksien kautta huhu, että Galtingburgia kohti oli lähestymässä tuntematon, lainkaan laumaan kuulumaton vampyyrikaksikko. Carlisle otti huhun äärimmäisen vakavasti, sillä hänen ihmisaikaisen taustansa vartuttamana vampyyriksi muuttaminen ei ollut kovin suotavaa kokemattomille vampyyreille ja varsinkaan väärien aikeiden perustamana. Denalin vampyyrit (Eleazar, Carmen, Tanya ja Kate) osasivat kuitenkin kertoa meille voimakkain faktoin, että kaksikon saapumisesta ei tulisi olettaa huonoja enteitä; he tulisivat kiistattomin aikein. Takuuvarmasti.


Kaksi kokonaista viikkoa tämän tiedon saatuamme Carlisle ei tullut illalla terveyskeskukselta yksin kotiin, eikä hänen ajatuksistaan pilkistänyt pienintäkään epävarmuutta. Hänen mukanaan saapui kaksi nuorta vampyyriä, jotka olivat vasta toisiinsakin tutustuttuaan saapuneet aina Philadelphiasta asti.

>Alice ja Jasper>, Carlisle ohjasi tulokkaita syvemmälle auringon kajastamaan oleskeluhuoneeseemme ja puhui lähes kuiskaten>, tässä on perheeni. Kaunis vaimoni Esme, adoptiotyttäreni Rosalie, sekä hänen puolisonsa Emmet. Ja ensimmäinen adoptiopoikani, Edward.>

Jokainen meistä nyökkäsi kohteliaasti, mutta kuulin selkeästi Carlislea lukuun ottamatta jokaisen ajatuksista sekasortoisia ennakkomielipiteitä kummastakin uudesta laumamme jäsenestä.

Esmen ajatukset kasaantuivat suurimmille osin perheemme turvallisuuden perustuksille, mutta samalla hän myös luotti vahvasti Carlislen arviointikykyyn. Rosalie puolestaan käsitteli pienessä pääkopassaan useita jopa minun korvilleni karheita asioita ja nimittelytapoja; hän otti erityisesti Alicen vastaan todella suurin ennakkoluuloin ja oli ehdottomasti valmis puolustamaan tarpeen vaatiessa omaa asemaansa perheessämme. Emmetin aatteet kääntyivät nopeasti kalpeasta Jasperista Aliceen, josta hän löysi paljon säädyttömiä vitsejä ja ivariimejä, joista kumpikaan ottovanhemmistamme eivät varmasti pitäisi. Muistan polkaisseeni häntä kipeästi sääriluuhun herätteeksi, sillä hän inhosi päänsä sisälle tunkeutumista.

Sekä Alicen, että Jasperin ajatuksista pystyi kummistakin kertomaan pilkulleen, mitkä heidän menneisyytensä ja motiivinsa perheeseemme liittymiseen olivat .Jasper oli kasvonpiirteiltään hyvin kalpea jopa vampyyriksi ja hänen kellertävän kultaiset silmänsä sädehtivät tahdotonta pelkoa. Hän oli ruumiinrakenteeltaan hoikka, mutta olin jo Emmetinkin kanssa todennut, ettei pelkkä näkemä kertonut kaikkea. Jasper oli syntynyt Texasissa luvun 1940 puolivälillä ja palveli sisällissodassa liki kolme vuotta, kunnes hänet muutettiin väärin perustein vampyyriksi. Jasperin menneisyys oli kirjava ja 17 vuotiaan kehosta ei olisi millään voinut kylmiltään arvuutella hänen ikäänsä. Epäilemättä hänelle muuttumisen myötä periytynyt kyky liittyi toisten mielten manipuloimiseen, sillä hän varoen koetti sitä myös minuun.

Alice puolestaan oli vielä Jasperia nuorempi ja hänen menneisyydestään ei juurikaan näkynyt merkkejä; muistinmenetys oli varmasti osasyynä asiaan. Hän oli kuitenkin vastikään selvittänyt hämäriä taustojaan ja oli valmis kertomaan niistä vielä avoimemmin. Siinä lukemani mukaan hänet oli 14 vuoden iässä sullottu mielisairaalaan Biloxissa, Missisipissä, jonne hän oli joutunut nähdessään asioita. Ne tuntuivat hänen mukaansa koostuneen enimmillään tulevista tapahtumista ja useista selittämättömistäkin välähdyksistä.

Hän oli selvittänyt löytyneen hautakivensä kautta koko nimensä ja päivämäärän, jonka mukaan hän oli kuollut jo viisi vuotta sitten. Hän oli erittäin pettynyt perheensä petoksen jäljiltä ja oli jättänyt kotikaupunkinsa radikaalisti taakseen ja tutustunut Jasperiin Philadelphiassa näkemiensä ennenäkyjen perusteella. He olivat tunteneet toisensa jo useamman vuoden ja olivat lupautuneet toisilleen ikuisen sitoutumisen myötä. He olivat siinä kaikessa arvoituksellisuudessaan mitättömistä eroista huolimatta aivan, kuten me. Carlisle salli heidän liittymisensä laumaamme; perheeseemme.

Perheemme oli saanut viimeiset lisäyksensä ja seuraavat, lukuisat ja taas lukuisat antoisat vuodet kierrettyämme maailmaa; ajauduimme viimein Washingtonin pikkukaupunkiin, Forksiin, missä asetuimme nopeasti taloksi Pearlien vasta jättämään asuntoon. Stenford High otti minut ja sisarukseni syksyn tullen ystävällisesti vastaan, vaikka kaikki olikin edellisiltä kerroilta tuttua.


Sitten, tuona aivan tuiki tavallisen tuntuisena aamuna tunsin outoa sykettä rinnassani; kuin sydämetön rintani olisi jytissyt hermostuneena. Muistan aamupirteän Alicen kolauttaneen sitä terävällä nyrkillään ja tokaisseen> Edward se vain yhä jännittää viikon ensimmäistä maanantaina.>

Silloin se vielä tuntui hupaisalta, mutta vahva tunteeni kasvoi yhä läpikäytyäni ensimmäiset fysiikan ja algebran luennot kestettyäni. Sitten nousimme sisarusteni kanssa ulkona ylös kuluneet nurmiportaat, kuten jo monta viikkoa ennenkin ja sitten äkkiä tunsin sen. Sen hajun, niin huumaava: melkein kuin se yrittäisi riistää hermoni solmuille ja työntää sen kurkustani alas.

Tuoksu suorastaan huumasi jokaisen kuolleen soluni ja sai karhean himon tunteen nousemaan huulilleni; se ei jättänyt minua rauhaan. Taistelin hillitäkseni itseäni, sillä kukaan seurueestani ei tuntenut samaa vetoa. Minun oli pidäteltävä himoa, minun oli pakko!

Nousin heidän mukanaan nurmitasanteelle ja kurtistin kurkkuani puristaakseni aistini umpeen; säilyttääkseni rauhan sisimmässäni. Sitten kevyt lasiovi aukeni Emmetin heilauttavan käden voimasta ja valtavan ihana tunneryöppy huumasi minut täysin; silti jostain sain kerättyä voimia itseni kasaamiseen ja keskityin silmäilemään eteeni.



Katseeni jälleen avartuneen näin sinut; sinä aivan kuin erotuit kirkkaalla hohdollasi muista. He kaikki muut hukkuivat varjoosi, en enää nähnyt ketään muuta. Sinä vedit minua puoleesi, suorastaan kiskoit ja repien raatelit minua kynsilläsi; vaadit hohteesta sokaistuvilla kasvoillasi minua tulemaan. Sinä käskit. Sinä kirosit; TULE TÄNNE!!

Reneè:
9. Leijona ja Lammas



Sinä.. Sinä olit se. Kuin kaikki tähdet taivaalta puristettuna yhteen; istutettu verenpunasydäminen lilja rintataskussani. Nämä sanat, mikään tästä ei osaa korvata niitä kyyneleitä, jotka niin haluaisin luovuttaa puolestasi onnesta: mikään ei kerro kylliksi.




Minun teki samalla järkkymättömän pahaa olla lähelläsi, ja toisaalta taas en halunnut lähteä. Ymmärrät kai, minun oli pakko. Sinä et olisi selvinnyt siitä ikinä hengissä, jos olisin tehnyt, kuten tunteeni tahtoivat. Olisin tietenkin halunnut olla alituiseen vierelläsi ja kertoa, kuinka paljon sinun suonissasi sykyttävä elinvoima veti minua puoleensa. Sen kertominen ei olisi ollut vaikeaa; liiankin helppoa, sillä sinun inhimillisyytesi ei olisi romahduksitta kestänyt sitä.

Olisit takuuvarmasti rynnännyt ulos ruokalasta ja menettänyt järkesi täysin; olisit hypännyt ensimmäiseen Phoenixiin suuntaavaan lentokoneeseen ja luultavasti kokenut saman kohtalon, kuin Alicekin aikanaan. Sinä tarvitsit vielä aikaa, enkä minäkään ollut lainkaan valmistautunut siihen; annoin sinulle aikaa.

Lähdin veljieni ja sisarieni kanssa kaukovuorille viikon päiviksi; ensisijaisesti tahkomaan päätäni seinään kerätäkseni tarpeeksi rohkeutta sinun varallesi, mutta minun oli myös valmistauduttava tapaamiseesi muin keinoin. Minun oli varmistettava, että olin ravinnut itseni niin harmittomaksi, kuin suinkin pystyin.

Minun oli pakko kertoa heille; jonkun oli pakko tietää, jotta en olisi yksin. Ja he ymmärsivätkin, loppujen lopuksi. Sinun arvoituksesi oli vampyyriällilleni kuitenkin yhä aivan liikaa, eivätkä seitsemän päivää riittäneet kuin riipaisemaan pintaa. Minun oli lähestyttävä sinua niillä eväillä, jotka minulla oli


Rosalie kyyditsi minut ja Emmetin Carlislen maasturilla Stenford High:n parkkipaikalle, joka oli jyskesateesta huolimatta täynnä opiskelijoiden autonromuja. Myös sinun pinttyneesti ruosteen syömä Chevysi oli uloimmalla rivistöllä ja suuret vesipisarat kuuluivat ropisevan avolavasi metallitasoihin. Sietäisit päästää jo sen vanhan romun ansiokkaalle eläkkeelle; ehkä vielä auttaisin sinua siinä.


Istahdin jo muutamia minuutteja ennen muiden oppilaiden saapumista omalle ikkunapaikalleni paririvistöjen oikealle reunalle toiseen riviin ja rassasin peukaloitani hermostuneena. Alice ja Jasper olivat koulun eteläsiivessä varhaismytologian aamupäiväluennolla ja Rosalie Emmetin seurana pitkän matematiikan kellariluokassa suoraan alapuolellani. Silti heidän läsnäolonsa ei tuntunut seinien läpi, odotin sinua yksin.

Sitten kuulin sen liiankin tutun hölötyksen, joka kuului joka aamu samaan aikaan, aina biologian luokan edustalta. Mike Newton oli jälleen keksinyt uuden iskulauseen päästäkseen muiden luokkatovereittensa jäljessä luokkaan. Kuulin hänen juttelevan sinulle, säästä? Ehkä olin todella aliarvioinut hänen asiattomuutensa, sillä tuohan nyt oli jo älytöntä; ei sinänsä kuitenkaan täysin uutta häneltä. Sinä kuuluit vastaavan vaivattoman tylsästi ja hymähdin hiljaa mielessäni, sillä olit juuri torjunut hänen mielessään heränneet jatkokysymykset. Sinussa oli ainesta; omaksi onneksesi.

Suuri röykkiö pöllämystyneitä ja läpimärkiä oppilaita sulloutui sisälle luokkaan kapeasta luokan ovesta; myös biologian maisterimme, Johan McCellen pudisteli suurimmat vesinorot hiuksistaan ja siirtyi istuutumaan luokan eteen. Miken hölötys voimistui yhä ja lopulta sinä astuit hänen perässään sisälle pieneen ruutuikkunoin valaisemaan luokkahuoneeseen; pudistelit nahkapusakkasi nihkeämmäksi ja pujotit sen naulakkoon.

Kannoillaan kääntyessäsi näit minut ja astelit epävarmoin askelin istuutuaksesi viereeni luokan ainoalle tyhjälle paikalle. Valmistauduttuani viettelevään tuoksuusi pystyin jo paremmin sulkemaan sitä pois hengitysteitteni läheisyydeltä. Et uskaltanut katsoa minuun suoraan, vaan vilkuilit ensin salaa tummien otsakiharoittesi takaa; kauniin ruskeat silmäsi kuitenkin tarkkailivat minua ahkerasti. Hengitit syvään ja saatoin aistia pelon vivahteet ympäriltäsi; en ajatuksistasi, ne olivat minulle kuin tyhjä paperiarkki. Ei mitään.

Nojauduin puutuolissani lähemmäs sinua ja nielaisin vielä tuoksunrippeesi kurkustani alas häiritsemästä. Käännyit ujosti puoleeni ja uskalsit nyt jo katsoa nopeasti kasvojani; ei sinun tarvinnut pelätä.

>Hei>, aloitin ensin varoen ja odotin huomiosi kiinnittymistä ennen kuin jatkoin rauhoitellen ääntäni> emme ole varmaankaan tavanneet. Olen Edward, Edward Cullen.>

>Bella>, sinä vastasit jo rohkeammin ja pujotit hiussuortuvasi korvasi taakse jälleen vapauttaen lumoavaa tuoksuasi hieman> Bella Swan.>

>Hauska tutustua, Bella>, hymyilin, mutta varoin tarjoamasta kättäni tervehdykseksi.

Sinä hymyilit ensin vaisusti ja aivan kohta jo paljon rohkeammin. Nimesi oli lumoava.. Bella; Isabella, Swan. Kauneutesi oli sanoin kuvaamaton; kauniin ruskan kastanjaiset silmäsi, kalvakka ihosi ja suklaanruskeat hiuksesi. Sinä olit erityinen; et mitään verrattuna muihin koulun tyttöihin. Sinussa oli sielu, joka eli ja halaji toivoa. Ja minä voisin antaa sinulle sen.


Tunsin tuona päivänä jotain, Bella. Rinnassani sykki jokin; ei sydän, eikä omatuntoni, vaan se paikka, jonka olin sinulle varannut. Sinä olit nyt siinä ja pystyisit täyttämään sen paikan, jos vain sydämesi sitä haluaa.

Minä olen aina sinun, Isabella rakkaani. Lupaan sinulle vaikka taivaan ja tähdet taivaalta, jos tarvitset valoa näkemiseen. Kasvatan sinulle tammen vierellesi, jos koskaan tarvitset tukea. Ja minä lupaan luovuttaa sinulle perusteluitta kuolemattomuuteni, jos se on ainoa tapa pelastaa henkesi. Tarvitsen sinua, Isabella Marie Cullen. Rakastan sinua.



Edward Anthony Cullen


Forks, 31.12.2009




Loppu

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[*] Edellinen sivu