FiFi - Fiksu ja Filmatiivinen fiktiofoorumi
Fanifiktio fandomeittain => Harry Potter => Aiheen aloitti: Lavinia - 09-05-2011, 23:09:39
-
Title: Vahvaa sekä särkyvää
Author: Lavinia
Betat: ensimmäisessä luvussa Finin W.J.J.O. ja Iotengo
Pairing: Pansy/Chrystalion, Chrystalion/Kristianus, implied Chrystalion/Waldenne ja joitain muita sivuparituksia
Rating: K-16
Genres: angst ja drama
Warnings: henkilön raiskaus, pakottamista seksiin, parisuhdeväkivaltaa, viiltelyä, vapaata seksiä, koulukiusausta, ketjupolttamisesta sekä kirkkaiden suurkulutusta
Disclaimer: Rowling omistaa paikat ja osan hahmoista.
Summary: ”Voi helvetti, Chrysty!” hän manasi nähdessään parhaan ystävänsä makaavan verisenä keskellä kaakelilattiaa. Kippurassa. Alusvaatteisillaan oleva tyttö oli viillellyt reitensä, vatsansa ja käsivartensa syville, verta pulppuaville haavoille kädessään puristamallaan partaveitsellä.
A/N: Omistettu Finissä pyörivälle siamese_feyelle ja Tillalle - ja kaikille naisille/tytöille, jotka tuntevat vetoa omaan sukupuoleensa.
// Celeporn muokkasi ikärajan K-15 --> K-16 uusien käytäntöjen mukaan
Hän on nahkatakkinen tyttö.
Sama tyttö on nähnyt helvetin.
Nahkatakkinen tyttö.
Se sama tyttö on uskonut ihmisiin.
Chrystalion Windenly kuului koulun pahamaineisimpaan jengiin
”Sinulla ole mitään oikeutta käyttää tuollaista haukkumasanaa minusta tai muista. Sitä paitsi verisääty ei tee kenestäkään huonompaa noitaa tai velhoa”, pörröpää saarnasi kimeällä äänellään jalat yhteen puristettuina.
”Kuule nyt, neiti priimus, minulla on täysi oikeus haukkua sinua ystävineni miten huvittaa, sillä itsepähän olet tunkenut taikamaailmaan vinoine neninesi.”
siitä lähtien kun tuli lajitelluksi Luihuisen tupaan
”Et voikaan olla ihan perseestä reväisty, kun pääsit Luihuiseen.”
”Taisi olla kohteliaisuuden tapainen sinun sanomanasi?”
”Kun kerran ollaan joka tapauksessa luihuisia, Puoliverinen. Meidän on sittenkin vaivauduttavaa muistamaan nimesi. Chrystalionko se oli? Chrystalion C:llä?”
Ulkopuolisten mielestä häneltä sekä hänen jengiltään puuttui kokonaan omatunto
”Mehän voisimme ottaa Oaksista kerralla kaiken irti”, totesi Waldenne ja kiepautti puuskupuhia useita kierroksia ilmassa.
”Miten?”
koska kiusaaminen oli heille suurta huvia
”Ensin unhoitutetaan se ja sitten tehdään vielä yksi taika.”
”Unhoitutetaan? Sittenhän äskeinen näytös menee hukkaan. Sen hauskuus oli siitä, ettei leijuva ihraläjämme voi muistella positiivista kokemusta.”
”Hiton pölkkypää. Minä ainakin tajusin.”
Silti Chrystalion oli muutakin kuin julma koulukiusaaja, sillä hän oli joutunut
kokemaan parisuhdeväkivaltaa
Hento tyttö risti kädet mustelmaiselle rinnalleen. Hän näytti lohduttoman surkealta ja lannistetulta olentoraasulta, jota vahva meikki, lävistykset ja hiuksiin sekä vaatteisiin takertunut tupakansavu eivät auttaneet näyttämään kovalta.
ja perheensä hyljeksyntää seksuaalisen suuntautumisensa takia
”Ei, ei! Sinä olet hetero. Tietenkin minun tyttäreni on hetero! Se olisi jo liikaa, että järkyttävältä friikiltä näyttävä tyttäreni olisi vielä friikimpi. Olisit niin nätti ja suloinen tyttö, jos pukeutuisit tyttömäisesti.”
”Sinun tyttäresi! Alleviivaat kokoajan tuota samaa paskaa hyväksymättä minua sellaisena kuin olen!”
Eikä hänkään jaksanut loputtomiin olla vahva
”En – en tietenkään käyttäydy yhtään huonommin kuin vaikkapa Waldenne Nasty. En näe mitään syytä siihen ettemme voisi olla niin kuin ystävät.”
”Toistensa kanssa makaavat ystävät?”
vaan murtui kun viimeinen naula lyötiin hänen arkkuunsa,
”Kahlednauhat!”
jolloin arpiviivojen sekaan alkoi ilmestyä tuoreita haavoja
”Kuka tai mikä on saanut sinut tällä kertaa tarttumaan veitseen? Onhan edellisistä viilloista kulunut jo aikaa.”
Se nouseeko hän enää koskaan pohjalta
”Minun on taas pakko”, hän kuiskasi Waldennen kahdesti lävistettyyn korvaan. ”Pakko viiltää, sillä en kestä tänäänkään muuten tätä paskaa elämää.”
selviää lukemalla
”Chrysty, sinä viillät edelleen yhtä useasti.”
”Tietääkseni. Mistä moinen huomautus?”
Vahvaa sekä särkyvää -ficin parannellun version
”Kotisi on tyhjiössä, Chrystalion.”
Pian täällä
-
- Ensimmäinen luku -
Tupakansavua tarttuneena parfymoituihin olemuksiin
1995
Hermione Grangerin ja Mandynne Stone -nimisen rohkelikkotytön tullessa tyttöjen vessaan luihuisjengin jäsenet olivat tupakalla lavuaarien edustalla. Rohkelikot ähkäisivät sohien laattalattiaa ballerina-avokkaidensa kärjillä. Molemmilla oli vessahätä, mutta inhottavan kiusaajajengin läsnäolo hirvitti naurunremakan enteillessä kaikkea muuta kuin hyvää. Melkein kaikki korpinkynnet, puuskupuhit ja rohkelikot pelkäsivät tai pyrkivät välttelemään luihuisnelikkoa ja heidän jengiään. Toisinaan rohkeimmat ottivat yhteen jengin kanssa ja saattoivat onnistua voittamaan joitakin tappeluita. Jengiläiset eivät koskaan antaneet päihittää itseään kahta perättäistä kertaa eikä se ollut muutenkaan helppoa. Kuolonsyöjien lapsina jengiläiset olivat tutustuneet pimeyden voimien skaalaan jo pienestä pitäen. Sen ohella osa heistä oli kaksintaistelun mestareita ja ruumiinrakenteensa puolesta niin voimakkaita, ettei heitä hakattu tuosta noin. Jengiin kuului tyttönelikon ohella ylempiluokkaisia luihuisia, esimerkiksi Draco Malfoy, Blaise Zabini ja Kristianus Macnair. Jengin ainoat tytöt olivat kuin kotonaan vastakkaisen sukupuolen seurassa tehdessään joidenkin koulunkäynnistä maanpäällistä helvettiä.
Luihuispoikia luuli tyttöjäkin ilkeämmiksi, vaikka totuus oli päinvastainen. Edes Draco Malfoy mielistelijöineen ei ollut yhtä paha koulukiusaaja kuin Waldenne Nasty Avery ja Chrystalion Windenly; kaksikolta vaikutti puuttuvan kokonaan omatunto ja kyky tuntea empatiaa. Yli satakahdeksankymmentä senttimetriä pitkä Waldenne Nasty Avery ja siro Chrystalion virnuilivat ja tuhahtivat tulijoille tumpatessaan savukkeensa harmaantuneen lavuaarin reunalle. ”Onko kuraverisellä peikkopehkolla ja sen kaverilla pisuhätä?” Chrystalion ilkkui Hermionen ja Mandynnen kauhuksi sytyttäessään uutta savuketta.
Vaaleahiuksinen ja punahiuksinen luihuistyttö kikattivat kuin piruttaret. He eivät yleensä aloittaneet kiusausta vaan olivat enemmänkin Chrystalion Windenlyn ja Waldenne Nasty Averyn seuraajia. Ehkä heidän ilkeilyään ei voinut väittää omaperäiseksi, mutta vaaleaverikkö ja punapää osasivat satuttaa henkisellä tasolla. Erityisesti nolata uhrin julkisesti.
”No olipas hauskaa!” Hermione Granger tuhahti sarkastisesti. Tällä kertaa tämä ei ollut järin halukas mittelemään sauvoja kuudesluokkalaisten kanssa. Uskoihan hän valvojaoppilaana uuden asemansa tuomiin etuihin, joita koulukaavun rintamukseen kiinnitetty hopeinen V-rintamerkki symbolisoi.
”Kuraveriselle ja sen seuraan erehtyneelle hanhelle vittuilu on lähes aina yhtä antoisa aktiviteetti”, heitä mulkoileva Waldenne virkkoi toista kulmakarvaansa kohottaen ja aristokraattista kyömynenäänsä nyrpistäen.
”Sinulla ole mitään oikeutta käyttää tuollaista haukkumasanaa minusta tai muista. Rehtori Dumbledore on sanonut, ettei suvaitse sitä sanaa käytettävän hänen koulussaan. Sitä paitsi verisääty ei tee kenestäkään huonompaa noitaa tai velhoa”, pörröpää saarnasi kimeällä äänellään jalat yhteen puristettuina.
”Kuule nyt, neiti priimus, minulla on täysi oikeus haukkua sinua ystävineni miten huvittaa, sillä itsepähän olet tunkenut taikamaailmaan vinoine neninesi.”
”Ettäs kehtaa! Kun minun nimeni kerran on ollut Tylypahkan kirjoissa syntymästäni lähtien, minulla on täysi oikeus elää kahdessa maailmassa. Siinä missä ikivanhoihin velhosukuihin kuuluvienkin.”
”Älä yllytä tuota Averyn lehmää tai se innostuu todenteolla”, Mandynne kielsi katsellen WC-koppeja kaivaten. Hermione oli hänestäkin täysin oikeassa, mutta hän ei jaksanut toistella. ”Jooko?”
”Ihan kuin tuo likka olisi kutsunut sinua ’Averyn lehmäksi’, Waldenne”, Chrystalion lausahti takertuen Mandynne Stonen sanoihin kuin kuristajakäärme saaliiseensa.
”Niin mekin olimme kuulevinamme”, Ambra, Jewelryn ja Waldenne tuhahtivat.
”Emme missään nimessä tarjoa kuraverisen seuran valinneelle luuserille mahdollisuutta sanojensa perumiseen. Jonkinlainen opetus voisi olla paikallaan, ettet hauku tai nimittele meitä vähään aikaan”, Chrystalion tuumasi taikasauvaansa hyväillen.
”Onko poikatytölläni jotain mielessä?” naurahti lehmäksi haukuttu.
”Jos sinä, Ambra ja Jewelryn suotte minulle kunnian nätimmän kielenkäytön opettamiseen – ellei joku teistä halua välttämättä tehtävää hoidettavakseen?”
”Minä ainakin suon kunnian sinulle”, Jewelryn sanoi nyrpistellen nenäänsä.
”Niin minäkin”, säesti Ambra oikoen kauluspaitansa kaulusta katsanto peiliin luotuna. ”Entä sinä, Waldenne?”
”Noh, minä suon poikatytöllemme täydet valtuudet opettaa Grangerin kaverille käytöstapoja parhaaksi katsomallaan tavallaan – mikäli Chrysty ei pahastu minun ryhtyessäni apuopettajattareksi?”
”Chrysty ei pahastu”, jengiläinen vakuutti osoittaen vinosti hymyillen piikkipaatsamasauvalla pyöreämpää rohkelikkoa. Hidasliikkeinen Stone ei ehtinyt ottaa omaa kädenjatkettaan koululaukustaan luihuisnoidan loitsiessa. ”Kanttura muistuttuos” -herja kasvatti Mandynne Stonelle lehmän sarvet, korvat ja hännän puhkeamaan harmaan kouluhameen vekeistä. Tällä olisi saattanut kestään jonkin aikaa tajuta peilistä tuijottavan teinitytön ja ihmisen vaatteisiin sonnustautuneen märehtijän olevan hän itse, ellei Hermione Granger olisi huudahtanut.
”Teidän tuvan pitäisi menettää paljon pisteitä Mandynnen kimppuun käymisen takia. Voin ottaa valvojaoppilaana teiltä jokaiselta vähintään kymmenen pistettä. Ihan kuin ’Averyn lehmäksi’ haukkuminen ketuttaisi niin paljon, että sen takia tekee tuollaista.” Hermione Granger ehti vetää taikasauvan esiin ja harkita sopivaa taikaa.
Waldennen mekaaniset refleksit olivat nopeammat. Hän näytti liki yhtä kyllästyneeltä kuin istuessaan oppitunneilla takarivin paikan valinneena. ”Mykistyskestous”, tummaverikkö haukotteli käyttäen harvinaisempaa hiljennysloitsua, jolla oli haittavaikutuksensa. Saatuaan äänensä takaisin mykistetyn nielu tuntuisi ensin kuivalta, ennen kuin tälle kehittyisi sitkeä hinkuyskä. Ruskeaverikön punaamattomat huulet liikkuivat lähettämättä kuiskaustakaan. ”Niin ikään; ja hiljaisuus tuli – Averyn lehmän aikaansaamana.”
Nelikko nauroi Waldennen ja Chrystalionin aikaansaannoksille kutakuinkin vedet silmissä. Olkoonkin että kaikkein taistelutahtoisimmat pilkankohteet olisivat saattaneet uhota äskeisen perusteella nelikon olevan kaukana pelottavasta. Pelkkiä mitäänsanomattomasti vittuilevia ämmiä. Jengiläiset olivat toki olleet häijympiäkin esimerkiksi Mandynnelle ja Hermionelle. Toisinaan jengiläiset olivat hyökänneet joukolla sillä hetkellä yksin olevan Hermionen kimppuun. He olivat pidelleet tätä paikallaan sylkiessään, potkiessaan, tukistaessaan ja haukkuessaan alimpaan maanrakoon lymyämään. Mandynne puolestaan oli saanut kokea miltä täyteen lunta tungetut alushousut tuntuivat genitaalialueita vasten. Miksipä jengin tytöt eivät olisi olleet tyytyväisiä muistutettuaan rohkelikkoja olemassaolostaan?
Lahjakkaana sauvankäyttäjä Grangerin olisi posken kääntämisen sijasta kannattanut tarttua aseisiin vetoamatta valvojaoppilaan asemaansa. Helakka puna värjäsi ensin mykistetyn ja lehmän ruumiinosia saaneen kasvot kuin poskipuna alkaen levitä tasaisesti kasvoilta korviin. He tiesivät olevansa kaksi neljää vastaan, sillä Potterin ystävätär ei ollut sentään oppinut juurikaan äänetöntä loitsintaa. Halkeamaisillaan olevat rakot muistuttivat itsestään, ja niinpä viidesluokkalaisten oli pakko ampaista lähimpiin WC-koppeihin säästyäkseen nolostuttavalta onnettomuudelta jättäen sanomattomien taikojen yritykset väliin. Luihuisystävykset olisivat toisaalta ilahtuneet rohkelikoille käyvästä vahingosta, joka ei olisi tehnyt hyvää kaksikon maineelle. Kunnossa olevat lantiopohjanlihakset pelastivat Grangerin ja Stonen ”Rohkelikkojen kusipöksy” -arvonimen saamiselta. Grangerilla kestäisi kotvasen saada äänensä takaisin, ja Stonella olisi lehmän sarvet, korva ja häntä, kunnes tämä ja Grangerin tyttö keksivät keinon taian kumoamiseen tai menisivät Pomfreyn pakeille palautumaan ennalleen. Pomfrey ei ikinä pystyisi hävittämään kokonaan selän jatkona olevaa lehmänhäntää pienen tyngän jäädessä lopuksi ikää Mandynnen takapuolen somisteeksi.
Waldenne katsoi slipooverinsa rintapieleen kiinnitettyä antiikkikeloa, 1800-luvulla eläneelle esiäidille kuulunutta perintökalleutta miettien noukkisiko kultaisesta savukerasiastaan tupakan. ”Me olemme jo myöhässä Kalkaroksen tunneilta”, aristokraattineito sanoi, ”emmekä voi millään lintsata taikajuomista, vaikka olemme hänen tupansa jäseninä etusijalla.”
”Onko meidän ihan pakko, kun en millään jaksaisi?” Chrystalion voivotteli. Rohkelikkokaksikko oli menettänyt siksi päiväksi hänen mielenkiintonsa. ”Minä olen koko aineessa ihan vitun huono.”
”On tullut lintsattua ihan liikaa taikaliemistä ottaen huomioon joululomaan olevan ikuisuus”, Ambra harmitteli hihitellen edelleen vahingoniloisesti näennäisesti mitättömille herjoille.
”Siispä suuntaamme tyrmiin omaa tahtiamme pitämättä kiirettä. Ei Kalkarosta haittaa luihuistensa myöhästely, vaan se ettei näe meitä vakiopaikoillamme vittuilemassa roskaväelle. Nätimmin sanottuna ikätovereillemme”, Jewelryn totesi.
”Kai me sitten laahustamme sinne”, kolme muuta myöntyivät välinpitämättöminä. He huikkasivat Hermione Grangerille ja Mandynnelle lähtiäisiksi että kuraverisen nousukkaan kannatti olla varuillaan pimeyden lordin nousun takia. Muuan erittäin raaka ihmissusi söisi varmaan mielellään kuraverisen välipalaksi.
Luihuisten puolueellinen tuvanjohtaja Severus Kalkaros ainoastaan rypisti raskaita kulmiaan avatessaan luokkahuoneen oven jengiläisille koputuksen kuultuaan. ”Kappas, neidit Avery, Avalon, Saphireus ja Windenly ennättivät kiireiltään seuraamme”, Kalkaros virkkoi massiivinen kyömynenän sieraimet laajenneina haistaen myöhästelijöiden parfymoituihin olemuksiin tarttuneen tupakansavun. Yksikään liemiaineskaapeille rientäneistä oppilaista ei hairahtunut odottamaan liemimestarin moittivan oman tupansa jäseniä, kuten nelikkokin tiesi. ”Valmistamme tällä kertaa hikkaliuosta, jonka ohjeen löydätte oppikirjastanne sivulta neljäkymmentäviisi.” Niine hyvineen Luihuisen tuvanjohtaja istahti pöytänsä ääreen kaavunhelmat heilahtaen kuin lepakonsiivet ja ryhtyi selailemaan kalenteriaan.
Ambra, Chrystalion, Jelwelryn ja Waldenne jättivät hintavat laukkunsa liemiroiskeiden syövyttämille pulpeteille herättämään tyttöjen kateutta, ja he matelivat etsimään liemiaineksia Ambran luetellessa kirjastaan tarvittavia ainesosia. Jengiläiset sohivat edellään olevia koulutovereitaan kyynärpäät ojossa ikään kuin eivät olisi kuulleetkaan jonottamisesta. Neljälle ystävykselle tehtiin tietä haluttomasti mutta alistuvasti, koska ei haluttu käveleviksi tikkatauluiksi. Eräs korpinkynsityttö ei suostunut toisista poiketen päästämään ohitseen Waldennea kovanaamaisine jengiläisineen. Sanomaan vain ”auts” kyynärpäiden töytäistessä ja jalkojen tallatessa varpailleen.
”Avery ja Windenly eivät olisi voineet päästä tälle kurssille V.I.P-tulostensa perusteella; ne pääsi hikisesti liemistä läpi”, korpinkynnen oppilas tuhahti tovereilleen.
”Miten ne on silti täällä piinaamassa meitä?” korpinkynsipoika ihmetteli pälyillen.
”Suhteiden avulla tietenkin. Katsos Avery ei viitsinyt läpäistä montaakaan V.I.P:ä – ja läpäisi ne harvat rimaa hipoen. Se ei kuitenkaan miellyttänyt herrasväki Averyä. Nehän on rikkaita, vaikutusvaltaisia ja itseään täynnä. Siispä Averyn isä suostutteli kaverinsa Kalkaroksen -”
”Bordeaux Avery ja Kalkarosko hyviäkin kavereita?”
”Ei nyt hyviä, mutta huhutaan niiden tutustuneen kuuluessaan kuolonsyöjiin...” Painotus. ”Noo, kuitenkin Averyn isä oli kutsunut Kalkaroksen niiden kartanoon teelle tai jotain ja pyytänyt hyväksymään pelkän K:n saaneen tyttärensä tunneilleen, jotta Avery pääsisi riittävän monelle S.U.P.E:R-kurssille.”
”Raha, status ja siniverisyys näkyvät pyörittävän Tylypahkaakin.”
”Älä muuta sano.”
”Sen kyllä ymmärtää että Averyn isällä on suhteita ja kaljuunoita tahtonsa toteuttamiseen, mutten silti ymmärrä, miten Windenly on voinut päästä tänne”, poika sanoi Chrystalionia vilkaisten. ”Kaikki tietää, ettei Averyn vanhemmat tykkää Windenlystä niin paljon, että ne vaivautuisi avittamaan kosmetologin tytärtä.”
”Windenlyn tapauksessa asialla onkin ollut Averyn eno ja hänen isosiskonsa kummitäti. Yllättäen Walden Macnairkin on kuulunut Kalkaroksen ja Averyn porukoihin ja kummitäti, se puoliranskalainen kokotti”, tyttönen tiesi kertoa ja olisi jatkanut juoruiluaan ellei hiljainen, jollei kantava ääni olisi keskeyttänyt häntä.
”Kaksikymmentä tupapistettä Korpinkynneltä yksityishenkilöistä ja opettajista juoruamisen takia sekä kaksi tuntia jälki-istuntoa kummallekin”, professori ilmoitti koleasti – ja enemmistöstä epäreilusti. Chrystalion sekä Waldennekin tiesivät korpinkynsitytön juorujen sisältäneen oikeaa tietoa, vaikka parhaat ystävykset eivät olisi myöntäneet kuin tupalaistensa kuullen juorukellon puhuneen asiaa. Ennen kaikkea heidän liemiosaamisestaan.
Puoliverinen Chrystalion Windenly oli ollut nuoremman neiti Averyn paras ystävätär ensimmäisestä luokasta lähtien. Chrystalion olikin Jewelryn Avalonin ja Ambra Saphirieuksen lisäksi ainoa Waldennen naispuolinen ystävä. Puoliveriseltä löytyi aatelistytön arvostamia ominaisuuksia, jotka olivat tehneet eri yhteiskuntaluokkiin syntyneistä ihmisistä sisaria erottamattomammat. Heillä oli paljon yhteistä: toinen oli miesmäinen ja toinen poikamainen, ja molemmat piittasivat yhtä vähän auktoriteeteista, moraalista ja säädyllisyydestä. Vittuilessaan kaikille kuten tahtoivat, kumotessaan samaan tahtiin väkeviä ja poltellessaan ketjussa.
Averyn nuorimmainen oli lapsena ja varhaisteininä hakenut itseään perheensä ja sukulaistensa kauhuksi koettuaan syntyneensä väärään kehoon. Heikoksi ja ohjailtavaksi tulevaksi aatelisperheeseen naitavaksi synnytyskoneeksi, kunnes naiseuteen kypsyminen kaartoi suoran tytön vartalon kurvikkaaksi tuomalla rehevyyttä lanteille ja poveen. Sen jälkeen tyttö ei voinut olla pitämättä tiimalasivartalostaan. Yhdistyihän uudessa, uljaassa olemuksessa miehen voima ja pituus sekä naisellinen muodokkuus, jota Waldenne alkoi tuoda ylpeänä esiin syvillä kaula-aukoilla, kureliiveillä, halkiohameilla ja kosmetiikka-arsenaalilla. Ehostaa raskaspiirteisiä kasvojaan hillitystä kaukana oleviin meikkityyleihin, suihkauttaa ranskalaista parfyymiä valkealle hipiälleen ja tupeerata mustaa leijonanharjaansa. Naisellistuminen ei kiharapään tuntien tarkoittanut isosiskon kaltaiseksi röyhelöisiä ja pastellinsävyisiä leninkejä käyttäväksi, hyveelliseksi aatelisneidiksi muuttumista. Waldenne oli aiheuttaa sydänkohtauksen kotikartanoonsa teelle tulleille vanhoille armoille, kun hän saapui savuketta poltellen teesalonkiin toinen kulma ja rustot lävistettyinä.
Chrystalion pukeutui ystävätärtään poikamaisemmin suosien liituraitaa, tweediä, matalakantaisia jalkineita ja liivejä, vaikka nyörittikin kureliivinsä tiukalle. Puolijalokivet kimalsivat nenässä, huulen yläpuolella, rustoissa ja kulmassa. Kainalopituiset, violetinmustiksi värjätyt hiukset olivat joko tupeerattu toispuoleiseksi poninhännäksi tai jätetty levälleen, niin että otsahiukset peittivät lävistämättömän kulmakarvan. Pienet pyöreät kasvot, suppusuu ja hento vitsavarsi olivat kuin murrosiän kohdanneella posliininukella, mutta pukeutumistyyli oli raju ja katse aggressiivinen. Jos Waldenne oli kuin kissapeto tai uljas maakotka, Chrystalion oli pahansisuisen villikissa tai hiirihaukka. Tylypahkalaisista koostaan huolimatta vaarallinen ja häijy kiusatessaan henkisesti sekä fyysisesti tavalla, joka vaikutti kuin myrkyllisin arsenikki. ”Olet niin vitun ruma, ettei sinua nussittaisi edes pilkkopimeässä takaapäin.” ”Hanki tissit, kuraverinen, jotta sinua panevilla jätkillä on edes joku syy alentuakseen hässimään jästikakaraa.” ”Vitut minä missään Tylypahkassa opiskelen, vaan Tylypaskassa (k:lla); koska tässä kivikasassa haisee jästien takia ihan kuralle ja paskalle”, Chrystalion ivasi yhtenään.
Tylypahkassa oltiin tyytyväisiä, koska maailman pahimmat kusipäät olivat tajunneet ystävystyä toistensa kanssa vapahtaen jalommat sielut taakalta. ”Ne lehmät voisivat vaikka alkaa seurustella”, tylypahkalaiset supisivat jengiläisten purjehtiessa ohitseen ja koettivat piilottaa säikkyytensä. Harva tiesi Waldennen ja Chrystalionin neljättä luokkaa edeltäneestä kesäromanssista. Chrystalion oli käsittänyt kolmetoistavuotiaana olevansa biseksuaali eikä suuntautumisestaan epävarma Waldenne halunnut etsiä itseään kenenkään toisen kanssa. Ilman ihmistä, josta tunsi välittävänsä enemmän kuin ystävästä ollen valmis tekemään mitä tahansa poikamaisen tytön puolesta, jos tämä pyytäisi puolella sanallakin.
Komea tyttö epäili heidän suudellessaan ensimmäisen kerran seksinkin olevan suuren tunteen silaamaa kokeilua, joka kuljettaisi yhteiseen nautintoon mustapunaisessa makuuhuoneessa. Muut Averyt olivat silloin herra Averyn kuolettavan ikävällä tädillä käymässä, ja Waldennen oli sallittu jäädä kotiinsa Chrystalionin kanssa, jottei Onyxia-täti joutuisi jälleen hyväksymään velhomaailman muuttuneen. Nuorten kapinallisten ja sopimattomasti kumpaankin sukupuoleen suuntautuneiden tyttöjen vähemmistön putkahtaessa esiin.
Mutta kokemuksesta jäi puuttumaan kummallekin tärkein, täyttymykseen yltäminen. Chrystalion piti enemmän kahden toisiaan rakastavan ihmisen läheisyydestä, suukkosista ja syleilyistä kuin seksistä. Hänen kosketuksensa ja huulilta reisien väliin juovittelevat suukkonsa olivat liian varovaisia aatelisneitoa miellyttääkseen, eikä ystävätär pystynyt olemaan niin kovakourainen kuin toinen olisi tahtonut. Waldenne pahoitteli vastaavasti epäonnistuttuaan tuottamaan Chrystylleen nautintoa. Naarmuja jättävine raatelukynsineen, pitkine lipaisuineen ja sormineen, joita survoi edestakaisin poikatytön sisälle miehuuden korvikkeena.
Seksi saattoi silti vahvistaa aatelisneidin ja puoliverisen tytön ystävyyttä heidän paljastettuaan kaiken toisilleen.
Neljätoistavuotiaana Waldenne Nasty oli ennättänyt rikkoa monia traditioita ja puolivirallisia tabuja. Hän jatkoi kokeilujaan – toisten tyttöjen kanssa Chrystalionin alettua seurustella kaksi vuotta vanhemman luihuispojan kanssa. Tyttöjen välinen seksikokemus ei muuttanut Waldennen näkemystä hyvästä seksistä, mutta johdatti löytämään seksuaalisen suuntautumisen. Hyvä seksi oli hänelle vulgaariutta pojan tai miehen kanssa antiikkisella baldakiinivuoteella, naimista pöydällä tai seinää vasten.
Tunnelman tavoittaminen ja esileikit olivat lähinnä verryttelyä aktisuoritusta varten. Kärsimättömänä Waldenne kiirehti aktiin siirtymistä, vaikka nauttikin poikien lipoessa naiseuden kukkaansa poimukkaisiin terälehtiin piiloutuvine nuppuineen. Edestakainen lantionliike vei hänen voimakkaan naisen kehonsa hangaten täyttymykseen. Velhotar rakasti pieniä ristiriitoja. Vahvaa ja riippumatonta soturitarta teinilutkan arvomerkit saaneena, vaikka aatelisperheen tytär irstaili kuin elostelija maatessaan monien ja taas monien kanssa häivyttämättä nautinnonhaluaan. ”Älä tylsistytä minua romanttisella lässytyksellä, vaan nai minut vittu tyytyväiseksi, jotta voin polttaa seksitupakan kyytisauhuineen hyvää seksiä saaneena. Ehkä ottaa huikat tuliviskiä ’nostaen’ maljan miesten maailmassa pärjäävälle tytölle”, Waldenne letkautteli ennen suuteluasteelle siirtymistä.
***
Kalkaros ei katsonut mitä tahansa sormiensa läpi edes luihuistensa kohdalla. Jenginkin tyttöjen oli välttämättä avattava oppikirjansa ja ryhdyttävä valmistamaan opuksen ohjeella hikkaliuostaan hakemistaan aineksista. Taikajuomat olivatkin niitä harvoja aineita, joiden tunneilla Chrystalion ja Waldenne vaivautuivat keskittymään kohtalaiseen suoritukseen pyrkien. Vaadittua värisävyä tapailevaan nesteeseen, jota keitellessään jengiläiset sabotoivat Kalkaroksen ”huomaamatta” tupaansa kuulumattomien työskentelyä leijuttelemalla ja räjäyttelemällä näiden tykötarpeita.
Kymmenisen minuuttia ennen tunnin loppumista oppilaat kauhoivat enemmän ja vähemmän onnistuneet keitoksensa näytepulloihin, jotka korkitettiin ja nimikoitiin. Loppuaika siivottiin ja pakkailtiin, kunnes liemitunti päättyi kotitehtävän saamiseen. Ambralla ja Jewelrynilla oli seuraavaksi taikaeläinten hoitoa, Waldennella ja Chrystalionilla ennustusta.
Kuparisten noidankattiloiden äärellä istuminen sekä tyrmäluokan kylmyys ja ummehtuneisuus edesauttoivat sitä, että erityisesti Waldennella ja Chrystalionilla oli kiire tupakalle. Luihuisten suosimalle tupakkapaikalle oli ilmestynyt jo joitain vihreän ja hopean kantajaa ja lisää oli kerääntymässä. Viidesluokkalainen Pansy Parkinsonkin oli tullut tupakoimaan hovineiteineen, pyntätyssä tyttömäisyydessään. Pansy hymyili viedessään savukkeen mansikanpunaisiksi punatuille huulilleen, kun hän huomasi Chrystalionin läsnäolon. ”Hei”, ruskeaverikkö sanoi.
”Terve”, jengiläiset sanoivat. Ambra ja Jewelryn kuulostivat tympeän viileiltä, Waldenne jokseenkin halveksuvalta. Chrystalion hymyili Pansylle ystävättäriensä edestä haaleasti kellastuneet hampaat näkyvillä.
”Miten menee, Pansy?” siro tyttö kysäisi.
”Menisi muuten ihan kivasti, ellei pitäisi stressata V.I.P-kokeiden takia”, Pansy virkkoi tarkastellen huulipunaansa sointuvia kynsiään kriittisesti. Hovineidot polttelivat jähmettyneinä peläten mikroskooppisen pienen lohkeaman tekevän Pansyn hysteeriseksi, jolloin tämä alkaisi valittaa koko manikyyrin menneen pilalle. Luihuisprinsessan ystävällinen äänensävy (Chrystalionille puhuttaessa) ja mansikanpunainen hymy olisivat hämmästyttäneet vielä jokin aika sitten kaikkia paikalla olevia luihuisia. Erosivathan jengiläiset rajumpine käytöksineen ja tyyleineen neitimäisestä Pansysta hovineiteineen Aatelissukuihin kuuluminen oli ainoa peruste yhteenottojen karttamiselle. Waldenne olisi luullut Chrystalionin ja Pansyn aloittavan tuvassa käytävän sisällissodan. Seläntakaisten jupinoiden mukaan Chrystyn karkeus, hyökkäävyys, ylpeys seksuaalivähemmistöön kuulumisesta, mieltymys verbaalisiin iskuihin ja antikonservatiivinen ulkomuoto ärsyttivät ja aikaansaivat konflikteja. Joidenkin mielestä Chrystalionin verisäätykin oli lisättävissä noitaoppilaan huonoihin ominaisuuksiin, jotka riittivät Pansylle nokkimissyyksi. Pitihän ruskeaverikkö kaikkia ei-puhdasverisiä ja erityylisiä tyttöjään itseään huonompina.
”Entä sinulla itselläsi?”
”Koulunkäynti on yhtä tylsää kuin ennenkin, mutta vapaa-aika, tupakkatauot ja ryyppyreissut tarjoavat mielekkäämpiä aktiviteetteja”, Chrystalion naurahti. ”Viides vuosi oli ihan vitusta, ja sen muisteleminenkin laukaisee vitutuksen; en voi muuta kuin ottaa osaa!”
Pansy Parkinson hihitti ”sillä tietyllä tavalla” niin kuin Malfoyn ja muiden hyvännäköisten luihuisnuorukaisten seurassa pyrkiessään flirttailemaan huomaamattomasti. Tällä kertaa paikalla ei ollut ainuttakaan edes siedettävän näköistä poikaa eikä Waldenne uskonut lehmän yrittävän hurmata itseään, Ambraa tai Jewelrynia, saati mielistelijöitään. Vaan Chrystalionin – jostain kumman syystä!
-
- Toinen luku -
Tuoreen ystävyyden motiivit
Sanat ilmestyivät pergamentille kotkansulkakynän terävän kärjen raapiessa paperin pintaa. Kirjoittaminen pysähtyi kesken sanojenkin Waldennen jäädessä pohtimaan miten ilmaisisi asiat omin sanoin, jottei häntä voitaisi syyttää plagioinnista. Tyttö ehti saattaa läksytehtävän päätökseen ja kirjoittaa pergamentin alalaitaan nimensä, vuosikurssinsa ja tupansa, kun kaksi juttelevaa luihuistyttöä kähvelsivät hänen huomionsa.
”Hahah! Kieltämättä vitun älytöntä ottaen huomioon Lovekivan kaheliuden!” Pansy tirskui kylkiään pidellen. ”Sekö tosissaan hortoilee öisin tamburiinia ’soittaen’ yrittäen saada haarniskat tanssimaan letkajenkkaa?”
”Voi”, Chrystalion kikatti, ”olen nähnyt sen usein tamburiineineen – ja näky on ollut niin outo, että olen luullut Lovekivan eksyneen uniini.” Poikamainen tyttö pyyhki silmämeikkiään sotkeneet naurunkyyneleet silmänurkastaan. ”Voisin lähteä tupakalle”, hän tuumi hilliten kikatuspuuskan.
”Minäkin muuten, jos olisi tupakkaa”, Pansy sanoi.
”Kyllä minä voin tarjota, mikäli teet minulle seuraa”, Chrystalion sanoi.
Kuudes- ja viidesluokkalainen nousivat smaragdinvihreältä samettisohvalta. ”Siispä mennään.” Chrystalion ja Parkinson olivat astelleet oleskeluhuoneen ovellen, ennen kuin Waldenne oli noussut seisomaan täyteen pituuteensa.
”Hitto!” mustahiuksinen puuskahti isosiskolleen Beatalle, joka oli aloittanut S.U.P.E.R -kokeisiin pänttäämisen hyvissä ajoin. ”Näitkö ja kuulitko saman kuin minä?”
”Hmm”, vanhempi neiti Avery äännähti selatessaan säntillisellä käsialalla kirjoittamiaan muistiinpanoja.
”Tiedän kokeisiin valmistautumisen puhdistavan entuudestaankin likatahratonta imagoasi, Beata, mutta kysymykseeni vastaamisen ei uskoisi haittaavan pänttäämistäsi”, pikkusisar sivalsi.
”Minäpä tahdon päättää koulunkäyntini paremmin arvosanoin kuin sinä tulet päättämään, Waldenne Nasty”, Beata tuhahti. ”No mitä minun olisi pitänyt huomata? Jonkun lumpun lihonneen?”
”Vitun pölkkypää! Ei! Vaan Chrystalionin juttelemassa Parkinsonin kanssa, ennen kuin he lähtivät yhdessä tupakalle.”
”Minä en kylläkään näe siinä mitään hämmästeltävää, että Chrystalion tulee juttuun muidenkin kuin sinun ja jengiläisten kanssa. Siispä voit olla joko hiljaa tai lähteä muualle häiritsemästä minua, ellei sinulla ole muuta nuruttavaa.”
”Ole vastavuoroisesti ystävällinen painumalla helvettiin matka-arkut pakattuina debytantille sopivin hepenin ja koulukirjoin”, Waldenne kiitti ivallisesti. Hänkin poistui seinään maastoutuvan salaoven kautta käytävälle korjaamatta koulukirjojaan pöydältä. Hieman etäämmällä hän otti savukkeensa esille epäillen Chrystalionin ja Parkinsonin kikattelevan ja tupakoivan lähietäisyydellä. Mutta kummastakaan ei näkynyt vilahdustakaan eivätkä lähestyvät askeleet kopisseet riittävästi kuuluakseen kahdelle tytölle. Sen sijaan punavaaleahiuksinen tyttö ja Waldennea suuresti muistuttava mustaviiksinen nuorukainen vaihtoivat suudelman, ennen kuin irrottautuivat toisistaan huomattuaan hänet.
”Heipä hei”, he sanoivat.
Waldenne olisi tunnistanut serkkunsa Kristianus Macnairin ja ystävättärensä Jewelryn Avalonin vaikka pilkkopimeässä. ”Terve”, hän tuhahti. Kaksikon otsilla kiiltelevä kevyt hiki, kauluspaitojen huolimaton napitus ja pöyhöttyneet hiukset kavalsivat jengin jäsenten naineen. Waldenne oli palannut itsekin oleskeluhuoneeseen kaula purtuna ja seksiä saaneen näköisenä niin usein, että oli lakannut laskemasta kertoja.
”Arvatkaas mitä?” komea neito sanoi Kristianuksen sytyttäessä itselleen ja seuralaiselleen savukkeet.
”No?”
”Chrystalion lähti jonnekin tupakalle Parkinsonin kanssa – Pansy Parkinsonin!”
”Hmmp”, Kristianus haukotteli.
”Aijaa. Vai Pansyn kanssa”, punapää sanoi ajatukset selvästi Waldennen salskeaan serkkuun keskittyneinä. ”Eihän niillä ole kai koskaan ollut mitään toisiaan vastaan?”
”Haistakaa home! Molemmat! Voitte mennä ihan vapaasti takaisin viimeistelemään sen, mitä ette saaneet päätökseen.”
”Noh noh, serkku”, nuoriherra Macnair kiusoitteli hipaistessaan Jewelrynin terhakkaa povea mukamas vahingossa. ”Sinäkö väität, ettemme kykene Jewin kanssa kiitettävään suoritukseen?”
”Minä Waldenne Nasty Avery, Bordeaux Averyn ja Beatrice Macnairin nuorin tytär”, velhotar venytti yläluokkaisella brittienglannillaan.
”Neiti Averyn ei tarvitse esittäytyä minulle, sillä meillä on ollut ilo tuntea toisemme syntymästämme lähtien.”
Waldenne niiasi kuin ensimmäisiin tanssiaisiin päässyt debytantti. ”Tuki turpasi ja kiirehdi johonkin soppeen heilauttamaan Jewin helmat korviin, serkku.”
***
Pansy ja Chrystalion olivat alkaneet viihtyä toistensa seurassa siitä lähtien, kun he olivat törmänneet toisiinsa tyttöjen vessassa. Chrystalion oli lentänyt ennustuksen tunnilta haistateltuaan Pimennolle ja odotteli Waldennea ketjupolttaminen ajankulunaan ruskeaverikön tullessa vessaan. Valvojaoppilas oli nukkunut pahasti rokuliin ja oli lähtenyt tälläytyneenä tyrmistä vasta aamupäivällä. Luokkatoverit eivät olleet uskaltaneet herättää kiukkuisuuteen taipuvaista luihuisprinsessaan kauneusuniltaan tietäen pitkien yöunien olevan Pansylle kosmetiikkaakin olennaisempi kaunistautumiskeino. Pansy oli sytyttänyt savukkeen nyökäten vuotta vanhemmalle tupatoverilleen. Toinen oli vastannut nyökkäämällä, mutta innostunut kysymään oliko tummaverikkö tulossa Malfoyn ja Zabinin ideoimiin pirskeisiin.
Ne olivat olleet tyypilliset luihuisten viihdeiltamat, joissa pojat ja Waldenne ystävättärineen olivat taanneet railakasta menoa, ja kutsun saanut tyttökerma oli käynyt elävästä koristuksesta. Draco ei ollut aikoihin osoittanut Pansylle tytön tahtomaa huomiota, kohdellut vain vertaisenaan. Kuin prinssi prinsessaa ilman romantiikkaa. Ensimmäinen Lucius Malfoyn pojan seurassa vietetty kullankallis hetki aiheutti riippuvuutta ihanuudellaan. Luihuisprinssin väärti neitonen komean aristokraatin seurassa huokailemassa hiljaa kauniiden tämän upeudelle... Kerta-annos Dracoa ei riittänyt edes uskomaan jääprinssin todellisuuteen.
Syntymäpäiväjuhliensa jälkeen Pansy oli tajunnut, ettei muiden luihuisten täytynyt nähdä häntä kiukkuisena draaman järjestäjänä. Kohtaukset saattaisivat saada tylypahkalaiset luulemaan hänen ’raivohulluutensa’ olevan merkki mielenvikaisuuden taimesta tai olevan lapsellisen huomionkerjääjän käytöstä. Mielipuolilla tai nymfomaaneilla ei varmaan ollut toimivimpia keinoja toisin kuin Pansy Parkinsonilla. Draco ja Pansy olivat yhdenvertaisia, ja neidon jalustan oli oltava yhtä korkea. Hän oli päättänyt päästä viettämään aikaa Dracon seurassa arvolleen sopivin menetelmin. Hänen ei täytynyt tehdä mitään päästäkseen nauttimaan Dracosta kun kerran joku Waldenne Nasty Averykaan ei tehnyt. Paitsi oltava hujoppia elegantimpi huomattavasti hienostuneemmassa asussaan, kampauksessaan ja juhlaehostuksessaan juhlimalla niiden henkilöiden kanssa, jotka eivät olleet täysiä mitättömyyksiä.
Chrystalion Windenly oli yksi niistä tytöistä ja pojista. He seisoivatkin samassa tupakkaringissä ja ajoittivat juomatäydennyksen hakemisen samalle ajankohdalle silloin kun eivät tanssineet päihtymyksen keventäminä. Nautitut alkoholimäärät sumensivat Pansyn muistikuvia eikä hän muistanut kaikkia illan aikana käytyjä keskusteluja. Tyttö muisti silti Chrystalionin seurassa olemisen olleen kaukana väkinäisestä hätävarasta. Hän oli huomannut violetinmustahiuksisen koulutoverinsa olevan yllättävän hauska muulloinkin kuin ilkeillessään roskaväelle ja havainnut tämän olevan pikkutarkka ulkonäöstään. Kynnet olivat lyhyet mutta aina kuin ammattilaisen tekemän manikyyrin jäljiltä värittömine lakkauksineen sekä tumma ehostus ja tupeeraus olivat virheettömät. Chrystalionin kaikki koulupuvut (musta avokaapu, valkoinen kauluspaita, harmaa slipooveri ja nilkkapituinen hame) tuoksuivat pesulasta tulleilta ja niiden omistajatar vieläkin puhtaammalta.
Puoliverinenkin oli Pansyyn tutustuttuaan löytänyt tästä hyviä ominaisuuksia. Neiti oli turhamaisuudessaan ja vaativuudessaan varsin hankala, mutta osasi irrotella pirskeiden humussa jättämällä kruununsa vitriiniin lukituksi. Ruskeaverikkö oli ihanan ilkeä; ei sentään Waldennen veroinen, mutta hänen sanansa pistivät ja kirvelivät kuin okaan piikit. Koulun henkilökuntaa, oppilaita ja seurapiiri-ihmisiä käsittelevät juorut eivät menneet ohi Pansylta ja hänen ”hoviltaan”. Mehukkaat juorut – etenkin Romylda Vane -nimisen rohkelikkotyön seksielämää koskevat naurattivat niin että vatsalihakset kramppasivat.
Viikonloppuna kolmasluokkalaiset ja sitä vanhemmat tylypahkalaiset pääsivät Tylyahoon. Pansy oli pyytänyt Chrystalionia perjantaiksi kermakaljalle Kolmeen luudanvarteen ja katselemaan syntymäpäivälahjaa Eleanor-tädilleen.
”Minä en taida ehtiä olemaan teidän seurassanne koko perjantaita”, Chrystalion oli ilmoittanut ystävättärilleen.
”Kuka pitää aikasi kortilla?” Waldenne oli kysynyt tuhahtaen.
”Pansy Parkinson”, Chrystalion oli vastannut kulmiaan kurtistaen.
”Mikä Parkinsonin kaveri sinusta on tullut yht’äkkiä?”
”Oletko sinä mustasukkainen, Waldenne?”
”Älä hulluja puhu; en ole sen enempää mustasukkainen kuin sinä epäluuloinen.
”Tjaa?”
”Monen kanssa minä olen maannut?” Waldenne oli letkauttanut.
”Vähintään neljänkymmenenkymmenen. Tyttöjen sekä poikien.
”Aivan oikein, Chrysty.” Aatelisneito oli pörrättänyt hiuspaljouttaan entistä kuohkeammaksi ja kurittomammaksi. ”Määrästä luulisi päättelevän jo jotain. Etenkin sen, etten ole ikinä piitannut uskollisuudesta – enkä suivaantunut jos Malfoy on vaikka pannut Parkinsonin kanssa. Myönnän sen, etten ymmärrä miten haluat tutustua paremmin niin hermolle käyvään muijaan...”
”Pansy on ollut kaikkea muuta kuin hermostuttava. Sellainen mukavanoloinen. Ei lainkaan dominoiva, kiukutteleva tai huomionkipeä.”
”Sanopa minulle, miten on mahdollista että Parkinson on dominoiva, kiukutteleva ja huomionhakuinen kaikkien muiden paitsi poikien seurassa silloin, kun haluaa jonkun kanssa nussimaan? Mikä tekee sinusta paremman käytöksen arvoisen?”
Chrystalion oli kohauttanut hartioitaan. ”Kukaan ei ei käyttäydy kaikkien seurassa samalla tavalla; äiti on aina itse ystävällisyys asiakkailleen ja ystävättärilleen. Riitelee vain minun kanssani.”
”Joopa joo. Beatrice Macnair Averykin on mukava kaikille muille paitsi minulle ja roskasakille. En väitä ettenkö olisi hermostuttanut äitiä ja isää käytökselläni. Oikeasti poikatyttö, leobardi ei pääse täplistään eikä Parkinson muutu yhtään paremmaksi tyypiksi.”
”Iho umpeen! Minulla ei ole puhtaimman sinisintä verta suonissani virtaamassa, en asu vanhempineni aateliskartanossa, joiden Irvetan holvi on kukkuroillaan kultaa enkä omista yhtä paljon kallista tavaraa kuin sinä. Silti minulta löytyy harkintakykyä ystävieni valitsemiseen.”
”Olkoon sitten niin”, Waldenne oli todennut maireasti. ”Vietä vapaasti aikaa Parkinsonin seurassa, mutta älä tule valittamaan kenellekään menettäessäsi hermosen sen draamuilujen takia. Minä lähden ainakin perjantaina juomaan ja tarkistan siinä sivussa Tylyahon miestarjonnan. Samat vanhat panokaverit alkavat tylsistyttää.”
***
Perjantaisten oppituntien jälkeen Tylypahkan jatkuvasti pahantuulinen ja nukkavieru vahtimestari Voro oli eteisaulassa tarkistamassa Tylyahoon lähtevien nimiä luettelostaan. Pansy ja Chrystalion saapuivat aulaan omien ystäviensä seurassa, mutta lähtivät kylille kahdestaan. Koulun jäätyä kohoamaan jyhkeänä kalliojalustallaan he sytyttivät savukkeet vailla kiinnijäämisen mahdollisuutta.
”Anteeksi kun kimpaannuin sinulle. Emme kai ole riidoissa tai mitään?”
”Emme minun tietääkseni.”
He istuivat vähän aikaa pienen majatalon alakerrassa toimivan pubin lämpimässä ahtaudessa juomassa kermakaljaa ja suunnittelivat, mistä liikkeestä ostoskierros tulisi alkamaan. Vuorossa oli ensimmäisenä velhomakeisia myyvä Hunajaherttua, josta syömisistään tarkat tytöt eivät ostaneet kuin kourallisen suosikkikaramellejaan. Pansy tiesi Kimaltavuksen kultasepänliikkeen tai Velhovaatehtimo Hepenen olevan parhaita arvokkaan lahjan ostopaikkoja. Tummaverikkö löysikin Eleanor-tädilleen pisaranmuotoiset helmikorvakorut, joista tiesi tämän pitävän.
Chrystalion katseli lasivitriinissä esilläolevia koruja Pansyn seistessä tiskillä.
”Satakuusikymmentä kaljuunaa, kiitos”, silmälasipäinen miesmyyjä ilmoitti.
Pansyn harmaanruskea katse oli kohdistunut koruvalikoiman sijasta uuteen ystävättäreen. Kuudesluokkalaisesta tuli mieleen aasialainen, kenties japanitar hänen hentorakenteisuutensa ja pienten pyöreiden kasvojen takia. Eläväiset silmät olivat yhtä vinohkot ja nenä pieni nykerö... Kirsikankukan olisi voinut kuvitella toispuoleista poninhäntää koristamaan. Parkinsonin tytär oli tuntenut Draco Malfoyn pikkulapsesta lähtien ja oli saattanut tehdä jo ennen koulua saman oivalluksen kuin Chrystalion Windenlyn kohdalla. Lapsuuden leikkitoverista oli tullut ihastuksen kohde, jota kohtaan neidolla saattoi olla ystävyyttä syvempiä ja palavampia tunteita.
Kaikki hänen ystävänsä olivat kysyneet, miksi hän oli halunnut ystävystyä alemman kasti edustajan kanssa. Tunnustettakoon ettei hän ollut ystävystynyt samoista syistä kuin muiden kanssa. Yleensä ystävän oli täytettävä seuraavat kriteerit: oltava hyvästä perheestä, omattava suhteita ja kyettämään olemaan Luihuisen prinsessalle mahdollisimman suureksi hyödyksi. Hän ei ollut tutustunut paremmin siroon poikatyttöön pestatakseen uuden hovineidin mielistelemään ja palvomaan itseään.
”Anteeksi, neiti, mutta teidän pitäisi maksaa”, myyjä huomautti korjaten kehyksettömien silmälasiensa asentoa leveällä nenänvarrellaan.
”Niin...”, Pansy mumisi poissaolevasti. ”Satakuusikymmentä kaljuunako se oli?”
”Kyllä vain.”
Tyttö otti painavan, silkkisen rahakukkaron pussukkamaisesta käsilaukustaan. Löysäsi kukkaronsuuta kurovia nyörejä nykivämmin kuin oli tarkoittanut. Hänhän oli tutustunut Chrystalioniin, koska oli hyvää vauhtia ihastumassa tähän. Tytöistä pitäminen seksuaalisesti sekä romanttisesti oli ollut vielä vähän aikaa sitten outoa, mutta nyt se oli alkanut tuntua yhtä hyvältä ja luontevalta kuin vedon tunteminen vastakkaiseen sukupuoleen.
***
Tonight I wanna give it all to you
In the darkness, there's so much I wanna do
And tonight I wanna lay it at your feet
'Cause girl, I was made for you
And girl, you were made for me
I was made for lovin' you baby
You were made for lovin' me
And I can't get enough of you baby
Can you get enough of me?
Tonight I wanna see it in your eyes
Feel the magic, there's something that drives me wild
And tonight we're gonna make it all come true
'Cause girl, you were made for me
And girl, I was made for you
I was made for lovin' you baby
You were made for lovin' me
And I can't get enough of you baby
Can you get enough of me?
I was made for lovin' you baby
You were made for lovin' me
And I can't give it all to you baby
Can you give it all to me?
Can't get enough
I can't get enough
I can't get enough
I was made for lovin' you baby
You were made for lovin' me
And I can't get enough of you baby
Can you get enough of me?
Oh, I was made, you were made
I can't get enough
No, I can't get enough
I was made for lovin' you baby
You were made for lovin' me
And I can't get enough of you baby
Can you get enough of me?
I was made for lovin' you baby
You were made for lovin' me
And I can't get enough
Kiss
-
- Kolmas luku -
Luihuisprinsessa fantasioimassa tietynlaisista tytöistä vaahtokylvyssä
Valvojaoppilaana olemisessa oli hyvät puolensa, Pansy ajatteli riisuessaan kylpytakkinsa ja ohuen satiiniyöpaitansa, jonka alta hänen nänninsä kuulsivat kipristyneinä. Kesälomalla saatu hopeinen valvojaoppilaan merkki soi mahdollisuuden käyttää auktoriteettiaan oman harkintansa mukaan muuhunkin kuin järjestyksen ylläpitämiseen. Valvojaoppilaat saivat myös käyttää viidennessä kerroksessa olevaa valvojaoppilaiden kylpyhuonetta. Parkinsonin aateliskartanon kuusitoista kylpyhuonetta olivat kauttaaltaan marmoria ja koristeelliset kristallikruunut roikkuivat niiden katoista, mutta erimuotoiset marmoriammeet eivät sentään vetäneet vertoja pienen uima-altaan kokoiselle ammeelle.
Pansy käveli alastomana korkeakorkoiset aamutossut kopisten täyttämään allasmaista kylpyammetta, aamutakki ja yöpaita kainalossaan. Ei mennyt kauaakaan, kun syvä allas oli täyttynyt sopivan lämpimällä vedellä ja hänen suosikkihanojensa syöksemillä vaahdoilla ja kuplilla. Tummaverikkö pulahti veteen – omasta mielestään – yhtä sulokkaasti kuin veela tai huoneen, ainoan kultakehyksisen maalauksen vedenneito. Ah, tätä hän oli kaivannutkin! Lämmin kylpyvesi suorastaan hyväili seksi jälkeen nautinnollisen arkaa ja kihelmöivää vartaloa. Tyttö oli rakastellut hieman aiemmin pitkästä aikaa Dracon kanssa antaumuksellisen kiihkeästi. Draco oli ollut niin hurmaava huomioidessaan neidon kaikki toivomukset. Järjestänyt romanttiset puitteet Kolmesta luudanvarresta varaamaansa huoneeseen, joka oli riittänyt tekemään Pansysta sulaa vahaa. Kaikki unelmat olivat tuntuneen käyneen toteen heidän riisuessaan toisiaan suudellen samanaikaisesti. Aatelisnuoret olisivat voineet olla romanttisen romaanin rakastavaiset tahi eroottisemman vaihtoehdon henkilöitä. Eroottisia seikkailuja kokeneet mies ja nainen, jotka olivat kohdanneet saavuttaakseen suurimman mahdollisen täyttymyksen.
Dracon kanssa rakastelu oli saattanut muuttaa hänet Infotablea Plaisirin (kuuluisa ranskalainen kurtisaani) aristokraattisemmaksi vastineeksi tai hekuman palvelijattareksi. Tyttö siveli hoikkaa kaulaansa ja niskaansa, joita vaaleaverinen nuorukainen oli suudellut useita kertoja.
Halu valtasi jälleen hänen mielensä vaatien noitaa kuljettamaan käsiään alemmas pullealle povelle. Pansy otti rintansa kämmenelleen ja siveli kipristyneitä rinnankärkiään hellästi leikitellen ruumiinsa reaktioilla teoin ja ajatuksin. Entä jos kädet olisivat jonkun toisen... pojan... tai rinnat jonkun toisen..? Ajatuskin kovetti punervat nipukat kivikoviksi käpristymiksi.
Tummaverikkö tirskahti kuin varhaisteini. Tyttöjen ajatteleminen seksuaalisesti ei ollut ennen masturbointiin. Se vaikutti kuitenkin kiihottavalta kehon reaktioista päätellen. Sitä kiihottavammalta, mitä alemmas hänen kätensä laskeutuivat vaahdon piilottamalla keholla. Vatsalihakset värähtivät vedessä likoamisen rypistämää kämmentä vasten, ennen kuin pitkät sormet pääsivät haromaan hävyn rajatun kolmion jouhimaista karvoitusta. Kenen tytön kanssa hän voisi maata todellisuudessakin? Liki kuka tahansa hovineideistä saattaisi suostua paria siveellisyyden sanansaattajaa lukuun ottamatta. Daphnen? Artemisian? Jupiterian... vai Millyn? Ehkä hän ei sentään kestäisi katsella isoperseistä Millicentia alasti suuret rinnat roikkuvina ilman rintaliivien tukea. Sitä paitsi Millicentista haaveileminen ei ollut hekumallista niin kuin hoikista ja siroista tytöistä fantasioiminen.
Kätönen matkasi liukuen jalkoväliin, josta kaksi sormea löysivät nupuran pyöriteltäväkseen ja hangattavakseen.
Hoikat ja sirot kuten Greengrassin sisarukset... Daphne olisi varmasti alastomankin suloinen ja upeavartaloinen. Kolmasluokkalainen Astoria näytti kaikissa asuissa nälkäkurjelta riutuneine olemuksineen, oksaraajoineen, laihoine kauloineen ja lommoposkineen. Luuviulut olivat Millicentiakin luotaantyöntävämpiä. Hmm, Chrystalion taisi loppujen lopuksi olla hurmaavimmalla tavalla hoikka ja siro. Tämä oli ruumiinrakenteeltaan Astorian kokoinen tai pienempikin, mutta nuorella hurjapäällä oli sopivasti lihaa luiden päällä. Pehmeyttä, jota Pansy olisi katsellut mieluusti kylpyhuoneessa vähän lähempääkin.
***
Rouva Richie ei ollut päihdevastainen sen enempää kuin toinen aviomiehensä Daniel, sillä kummatkin olivat aloittaneet tupakoinnin suunnilleen samanikäisenä kuin Chrystalion. Siksi Chrystalion oli aina saanut polttaa äitinsä ja isäpuolensa nähden joutumatta tupakoimaan joidenkin ystäviensä tapaan salassa. Tyttö otti henkosia savukkeestaan olohuoneen takan edustalla äitinsä lukiessa Violetta-sarjan romaania omaa tupakkaansa imien. Loma-ajat olisivat olleet vielä raastavammin hermoille käyvää draama, ellei hän olisi saanut tupakoida. Sitä tehdessään saattoi vain keskittyä hengittämiseen rusentaessaan filtterin tummanpunaisten huuliensa väliin. Hän maksoi mukisematta savukkeenmittaisesta rentoutuksesta istumalla jälki-istuntoja ja ”vanhenemalla ennenaikaisesti”. (Ajanhammas ei ollut raadellut äitiäkään.) Chrystalionin ääni alkanut käheytyä heleyden hävittyä karheuteen.
”Äiti muuten”, Chrystalion virkkoi selin äitiinsä.
”Niin, Chrysty?” rouva Richie kysyi.
”Haittaako sinua että eräs ystävä tulee käymään?”
Äidin ääni kuulosti varautuneelta. ”Vai niin.”
”Ajattelin, ettei se haittasi sinua ja Danielia.” Chrystalion heitti palavan tumpin takkatulen syötäväksi.
”Riippuu kenestä ystävästä on kyse.” Äiti silotti banaaninutturaansa kädellään. ”Ystävättäresi Waldenne-neidin visiitit eivät erityisemmin ilahduta minua, vaikka neiti Avery on aina ollut sinulle hyvä ja luetettava ystävä. Suoraan sanottuna en ymmärrä, miten aatelisperheen tytär voi näyttää sillä, miltä näyttää ja käyttäytyä kuin portto tai palkkamurhaajan tytär.”
Chrystalionin olisi tehnyt mieli ilmaista erittäin häijysti Chrystal-äidilleen, ettei tällä ollut oikeutta kritisoida ystäviään. Hän hillitsi hiukan ärtymystään joulurauhan säilyttämiseksi. ”Hittoako sillä on väliä, mitä mieltä olet Waldennesta, kun hän ei edes ole tällä kertaa tulossa tänne. Vaan eräs Pansy Parkinson. Yhtä vaurasta ja siniveristä sukua kuin Waldennekin.”
Jos Chrystalion olisi katsonut Chrystalin suuntaan, hän olisi nähnyt kapeiden huulien kohoavan hymyyn. ”Kyllähän minä Parkinsonit tiedän, sillä rouva Parkinson on ollut useita vuosia vakioasiakkaani. Kauneussalonkimme ei varmaan kannattaisi läheskään yhtä hyvin, ellei rouva Parkinson kävisi kauneushoidoissa kolme kertaa viikossa. Nuoressa neidissäkään ei ole mielestäni mitään vikaa. Hän on yhtä ylväs mutta miellyttävä käyttäytyessään kuten puhdasverisen tytön sopii.”
”Hänen vierailunsa ei ilmeisesti koettele kenenkään kärsivällisyyttä?”
”Ei suinkaan. Neiti on tervetullut matalaan majaamme – joskin ihmettelen miltä kartanonneidistä tuntuu tulla näinkin vaatimattomaan asumukseen.”
Naisen tytär tuhahti velhottarelle. Eihän äidin ja isäpuolen koti ollut mikään herraskartano sen enempää kuin isän ja tämän uuden vaimon koti, muttei sentään siivoton ja vetoinen rotankolo. Äiti oli remontoinut ja sisustanut kaksikerroksisen puutalon kotoisaksi ja oman makunsa mukaiseksi avioiduttuaan Danielin kanssa. Talo oli puoliveristen asuinsijaksi verrattain tilava viisine makuuhuoneineen, ja kaksi kylpyhuonetta takasivat, ettei saniteettitilan oven taakse kerääntynyt pitkää ihmisjonoa. Chrystalion oli pitänyt omaa huonettaan maailman parhaimpana, kunnes oli mennyt ensimmäisen kerran Averyille. Antiikkihuonekalut, seinien silkkitapetointi, parkettilattiat, kristallikruunut ja pöytähopeat olivat ihmetyttäneet ja ihastuttaneet. Waldennen huone oli ollut kaikkein upeinta. Ystävätär oli sisustanut kamarinsa verenpunaisella ja mustalla tyypillisen aateliskodin makuuhuonetta omaleimaisemmin, mutta selkeän ylellisesti ja hintavasti. Vampyyritar olisi ollut siinä neidonkammiossa kuin kotonaan. Makuuhuoneen yhteyteen kuuluva henkilökohtainen kylpyhuone oli suurin osoitus etuoikeutetun asemasta harmaanmustine marmoriammeineen ja -lattioineen, kultakehyksisine peileineen ja verenpunaisine pyyhkeineen, joihin oli kirjailtu W.N.A -monogrammi.
Pansy oli vastannut kotikartanoaan koskeviin kysymyksiin, joten Chrystalionilla oli mielikuva muodostettuna Averyjen kartanoa suuremmasta ja linnamaisemmasta rakennelmasta. Tyttö oli kertonut pukeutumishuoneen, kylpyhuoneen ja makuuhuoneen käsittävän huoneiston olevan kauttaaltaan vaaleanpunainen ja prinsessamainen aateliston suosimine rokokoohuonekaluineen. Niin tyttömäinen, ettei Chrystalion pitäisi vaaleanpunaisten seinien sisällä elämisestä. Hänellä ei ollut syytä alemmuuskompleksiin eriävien sisustusmakujen takia. Pansyhan oli kysynyt kirjoittamassaan kirjeessä voisiko tulla piipahtamaan heillä aatonaattona.
”Siinä tapauksessa hän tulee tänään”, poikatyttö sanoi.
Rouva Richie puraisi alahuultaan napsautettuaan savukerasian kannen auki. ”Auts. Onkohan meillä tarpeeksi siistiä?”
Äiti ei koskaan päästänyt siivous- eikä puhtausvimmastaan. Pienikokoinen noita tiesi paikkansa ja pysyi sillä unelmoiden salaa yltäkylläisyydestä. Tyttären nimeäminen mahtipontisesti Chrystalioniksi Christenin, Kristan Christinen sijasta ilmensi halua olla parempi kuin oli. Lisäksi Chrystalilla oli tottumuksia, joilla hän haki sidosta etuoikeutettuihin. Pakkomielle puhtauteen, johon pyrittiin kylpemällä kahdesta kolmeen kertaan päivässä, pesemällä päivittäin pyykkiä ja siivoamalla monta kertaa viikossa. Hän oli opettanut esikoiselleen puhtauden ja siisteyden olevan sidoksissa elämän kontrolloimiseen.
”Täällä on aina siistiä.”
”Olin kylläkin näkevinäni tahroja keittiön tasoilla ja pölyä kirjahyllyissä”, kosmetologi mutisi. ”Monelta Parkinsonin tyttö oli tulossa?”
”Vasta iltapäivällä.”
Chrystal Richie nappasi taikasauvan pitkäkyntiseen käteensä naisellisesti ehostetut japanittaren kasvot päättäväisinä. ”Hyvä, hyvä; minulla on kuin onkin aikaa siisteyden ja puhtauden kohentamiseen.”
Tytär haukotteli hiljaa ja päätti tehdä pienen kävelylenkin, jotta äiti voisi siivota rauhassa.
Pansy ilmestyi Richieille puoli kahdelta hormiverkolla matkaten. Hänellä oli kirkkaanpunainen, turnyyrillinen samettileninki ja soopelilla reunustettu viittaa näennäisenä lämmikkeenä. Hoikka käsivarsi kannatteli pussukkamallista nahkaista käsilaukkua, joka sisälsi pulleudestaan päätelleen muutakin kuin kosmetiikkalaukun. Soopelihattu oli hieman kallellaan, ja suklaanruskeat hiuslaineet valuivat kiiltävinä sen alta.
”Hei Pansy, oletpas sinä itse täsmällisyys”, Chrystalion tervehti.
”Hyvää Joulua teille kaikille”, Pansy toivotti Chrystalionille, aviopari Richielle ja tytön yksitoistavuotiaalle velipuolelle. (Daniel aloittaisi Tylypahkan loppuvuodesta syntyneenä vasta ensi syyskuussa.) ”Esittäytyisin teille, herra ja rouva Richie, ellen olisi entuudestaan tuttu Kauneuden lumon asiakkaana.” Tyttö löysäsi laukkunsa kiristysnyörejä ja kaivoi silkkivuorin hoteista kullanhohtoiseen lahjapaperiin paketoidun joululahjan. ”Tämä on sinulle, mutta ethän avaa sitä ennen ensimmäistä joulupäivää, Chrystalion?”
”Minä lupaan. Tosin täytyy tunnustaa, ettei minulla ole sinulle mitään.”
”Ei se mitään, ei se mitään!” Chrystal julisti. ”Ulkonäköön panostavana nuorena neitinä Pansylta löytyy varmasti käyttöä kauneussalonkimme lahjakortille?”
”Mikä ettei”, Parkinsonin tytär virkkoi. Aitojen korujen, ateljeeluomusten tai lomamatkojen jälkeen Chrystalionin suudelma olisi ollut kaivatuin joululahja.
***
Joululoman päättyessä kodeissaan lomailleet tylypahkalaiset matkasivat höyryjunalla takaisin opinahjoonsa. Tuore ystävyys jaksoi vielä kukoistaan kylmillä pakkasilla, mutta kevättalven auringon ryhtyessä sulattamaan räystäiden jääpuikkoja vaivaantuneisuus alkoi tulehduttaa Chrystalionin ja Pansyn välejä. Mustanviolettihiuksinen tyttö joutui huomaamaan Pansyn haluavan häneltä muutakin kuin ystävyyttä ruskeaverikön hangattua ensimmäistä kertaa nilkkaansa hänen säärtään vasten. Samantapaiset, vihjaavat kosketukset tekivät hänen olonsa kiusaantuneeksi kiristäessään hänen hermojaan kireämmälle kuin kureliivi vyötäröä. Seurustelusuhteessa koettu rankka väkivalta oli edelleen arka salaisuus, josta ainoastaan Chrystalion parhaat ystävät tiesivät. Säännölliset raiskaukset, pahoinpitelyt ja olkapäällä nököttänyt pelko olivat koettelemuksista lähtien yhdistyneet seksiin tatuoituina ja liimattuina traumoina. Muistot sallivat harvoin mahdollisuuden toisen läheisyydestä nauttimiseksi.
”Nuole nyt piparia, typerä lehmä. Mähän hankin tarkotuksella kolmannen pyörän pyörittämään meidän tylsiä panoja”, se kusipää ilkkui omahyväisesti.
Hento tyttö risti kädet mustelmaiselle rinnalleen. Hän näytti lohduttoman surkealta ja lannistetulta olentoraasulta, jota vahva meikki, lävistykset ja hiuksiin sekä vaatteisiin takertunut tupakansavu eivät auttaneet näyttämään kovalta. ”Sinä tiedät minun karttavan kolmen kimppoja”, hän mutisi pää alas painettuna.
”Sun pitämiselläs ei oo väliä, vitun lahna. Teet mitä käsketään – tai suhun tulee sattumaan tavallista enemmän!”
Omalla tavallaan Pansy oli edelleen ihana. Chrystalionilla ei ollut muutakaan sanaa, jonka hänen aivonsa olisivat suostuneet valitsemaan. Toinen ei ihanuudestaan huolimatta ollut sellainen, että hän olisi harkinnut seurustelevansa vuotta nuoremman tytön kanssa. Eihän hän pystynyt harkitsemaan suostuvansa makaamaan tytön kanssa, josta ei tulisi koskaan hänen seurustelukumppaniaan. ”Minä menen tupakalle” tai vastaava selitys oli hänen tapansa sanoa ”ei” lähentelylle.
Chrystalion toivoi haluttoman äänensävynsä ja hermostuneisuutensa iskostavan ruskeaverikölle hänen kieltäytyvän seksistä. Suora kieltäytyminen oli hänestä helposti itävä draamansiemen. Varmaan Pansy olisi harmistuneena, jopa kiukustuneena vaatinut kertomaan syyn. Poikatyttö oli tehnyt valan itsensä kanssa viiltämällä alavatsaansa muita viiltelyhaavojaan syvemmän haavan vannoessaan; pelkästään Ambra, Jewelryn ja Waldenne tiesivät sen kusipään teoista. Hän ei tulisi kertomaan muille salaisuuttaan tietäen uskottujen olevan joko kykenemättömiä ymmärtämään ja samaistumaan hänen koettelemuksiinsa tai säälivän häntä kuten heikkoja idiootteja. Heikot ihmiset ja heitä varten oleva sääli herättivät Chrystalionissa halveksuntaa, ja luihuisyttö olisi sylkenyt mielellään mokomien päälle ja haukkunut vetistelijät alimpaakin maailmanrakoa alemmas. Piittaamatta tekevänsä säälittävyyksien olosta vielä kamalamman.
***
Velhomaailman kirjat olivat sekaisin Chrystalionin pitäessä ylempiluokkaisten luihuisten juominkeja fiaskona. Hänellä ei ollut pitkää kriteerilistaa hyvälle ryyppyiltamalle: vähintään menettelevä seura, riittävästi väkeviä ja tupakkaa, katto pään päälle – eikä kiukuttelua saati huomion vikisemistä häneltä. Sen vertaisen ei olisi pitänyt olla liikaa pyydetty keneltäkään.
Chrystalion makasi selällään kaksihuoneisen mökin korkealla lankkulattialla polttelemassa ja loitsimassa äitelänpinkkejä saippuakuplia sisäkattoon. Salmiakkiviinapullo oli puoliksi juotuna käden ulottuvissa.
”Onhan sinulla vielä salmiakkiviinaa!” Waldenne hihkaisi ja polvistui nappaamaan viinapullon. Kiharapään ylimieliset kasvot vakavoituivat hänen huomatessaan ystävättären ilmeen ja nyrkkiin puristuneen käden. Chrystalionilla ei näkynyt olevan hauskaa. ”Mikä hitto sinulle tuli? Äskenhän sinulla oli niin hauskaa.”
Oliivinvihreät sielunpeilit nauliintuivat roosaleninkiseen ruskeaverikköön pistävinä. ”Tuo”, Chrysty tuhahti hiljaa.
Parkinsonhan se siellä tiuski ja kiukutteli sirkuttaville mielistelijöilleen. ”Minua ei kuule kiinnosta muu kuin se, ettet osaa pitää turpaasi kiinni!” Parkinson kivahti eräälle hanhimaiselle pyrkyrille läpinäkyvästi.
”Minähän sanoin Parkinsonin käyvän vielä hermoillesi”, komea neito huomautti kiertäessään pullonkorkin auki.
”Hauskaa kun jaksat muistuttaa. Kiitos, kiitos, kiitos”, piikitteli Chrystalion.
”Hyvähän sinun on muistuttaa, vaikket edes ollut kuulemassa Pansyn kiukkuisia moitteita.”
Juuri silloin nimeltä mainittu kääntyi mulkoilemaan ystävyksiä huulet mutristuneina kuultuaan Waldennen maininneen nimensä. ”Voi helvetin kuusitoista: se suuttui valtavasti mainittuani sen nimeltä. Kaipa voitaisiin säästää sen mielenrauha puhumalla siitä kuuloetäisyyden kantamattomissa. Vai?”
”Ihan sama”, oliivisilmä äännähti jurosti alkaen nousta seisomaan. Humalan tuoman huimauksen vuoksi se oli vaikeaa matalakorkoisillakin jalkineilla, eikä Chrystalion lakannut hämmästelemästä parhaan ystävättärensä kykyä juoda kaksilahkeiset pöydän alle korkokengät jalassa. Käveleminenkin tuntui niin haparoivalta että velhottaren oli otettava tukea Waldennen vahvasta käsivarresta.
He pakenivat autiotalon piharakennukseen huhtikuista sadetta. Ottivat karkeatekoisen puupenkin istuinpaikakseen Waldennen taiottua valopallon valaisemaan heitä ja hylättyjä rojuja.
”Minä haluan pulloni takaisin”, Chrystalion vaati. ”Tuntuvaan känniin on vielä monta huikkaa juotavana.”
”Tässä näin.”
”Kiitoksia. Nyt minä kerron miksi Pansy on sairastuttanut minut vitutustautiin.”
Waldenne otti savukerasiastaan neljä tupakkaa ja järjesteli ne sotilaalliseen riviin penkille.
”Hän?” lyhyempi luihuinen tyrskähti moiselle puuhalle.
”Katsotaan ehdinkö polttaa sinua kuunnellessani kuinka monta näistä neljästä.”
”No katsotaan. Sinä, Ambra, Jewwie ja puolet luihuisista ovat miettineet, miksi Pansy halusi ystävystyä minun kanssani?”
”Emme ole voineet muutakaan faktan puutteessa.” Sauvanheilautus sytytti ensimmäisen savukkeen. Chrystalionin kerrottua Parkinsonin syistä Waldenne oli polttanut puolet kolmannesta savukkeesta.
***
-
- Neljäs luku -
Kun viiltelijä tarttuu taas veitseen
Viidesluokkalaisten makuusalissa koetettiin olla hiljaa, koska neljä luihuistyttöä puhuivat kuiskaten varoen kolistelemasta. Kaikki varotoimenpiteet johtuivat siitä, ettei smaragdinvihreiden vuodeverhojen suojassa nukkuvan neitosen haluttu heräävän. Luihuisprinsessa palaisi unten mailta sitten kun se sopisi hänelle.
Yhdentoista jälkeen valkea käsi veti raskaat verhot sivuun.
”Huomenta, Pansy”, muut makuusalin tytöt sanoivat.
Pansy selvitteli epäjärjestyksessä olevia kutrejaan raatelukyntisillä sormillaan. ”Huo -”, hän aloitti mutta peitti samassa suunsa kädellään vatsalaukkunsa sisällön tullessa ylös. Hänen oli porhallettava oitis kylpyhuoneeseen tervehtimään WC-istuinta oksennusputouksella. Yksi ylenantaminen ei vielä puhdistanut vatsalaukkua. Olisi kurkotettava WC-istuimen reunan yli ainakin pari kertaa oksennuksen valuessa suusta sekä nenästä sapenmakuisena ja lemuavana. Tyttö harjasi hangaten hampaansa ja purskotteli suuvettä suussaan hävittäen tilapäisesti oksennuksen jälkimaun.
”Joku teistä saa painua hakemaan minulle banaaneja tai muuta helposti oksennettavaa”, valvojaoppilas vaati laahustettuaan kylpyhuoneesta.
Vaivalloisesti pureksitut ja kuvotusta vastaan taistellen niellyt banaanin palaset eivät pysyneet aatelisneidin sisällä kauan. Hänen oli oksennettava yhteensä kolme kertaa, ennen kuin alkoholin tilapäisesti turvottama vatsa asettui. Oksetuksen jätettyä Luihuisen prinsessan rauhaan hän oli yhtä väsynyt kuin prinsessa Ruusunen ennen satavuotiseen uneen vaipumista. Pansy joi lisää vetää krapulasta johtuvaan janoonsa ja päätyi menemään uudestaan nukkumaan. Kolmen tunnin uni hätisti pahimman krapulan jättäen pelkän lievän päänsäryn muistuttamaan eilisistä juomingeista.
”Voi saatana!” Pansy kiljahti seisahtuessaan huoneen ainoan kokovartalopeilin eteen herättyään. Hänen ystävättärensä otaksuivat ruskeaverikön kiukustuneen reaktion johtuvan ainoastaan peilin nuutuneesta ja takkutukkaisesta heijastuksesta. Pansyhan nyki suivaantuneena kutrejaan joka suuntaan ja irvisteli silmänalusilleen. Mitään sanomatta hän lukittautui kylpyhuoneeseen.
Kylmä suihku nosti ihon kauttaaltaan kananlihalle, mutta hän pakottautui peseytymään jääkylmällä vedellä tietäen virkistyvänsä. Kaunistautuvansakin laittauduttuaan. Niinpä paksuun kylpytakkiin kääriytynyt Pansy nosti kosmetiikkalaukkunsa eebenpuiselle pukeutumispöydälle. ”Häipykää tiehenne”, hän käski ystävättäriään.
”Ei kai me olla loukattu sinua?” Daphne Greengrass päivitteli.
”Ette”, tummapiirteinen luihuistyttö suvaitsi vastata. ”Haluan vain nauttia omasta seurastani.”
”En minä kyllä haluaisi mennä oleskeluhuoneeseen näytille meikittömänä”, Jupiteria Oraklus kauhisteli irvistellen.
”No mene sitten kylpyhuoneeseen meikkaamaan, koska pukeutumispöytä on minun. Mutta suoriudu laittautumisesta nopeasti.”
Parkinsonin tyttären kosmetiikkalaukut olivat ensiluokkaisinta nahkaa ja niihin säilötyt ihonhoitotuotteet, meikit ja siveltimet parasta rahalla saatavaa. Kaikki palatsia lähentelevästä renessanssikartanossa asuvan aatelishuoneen lapsen omistama, silkkisukkaparista alkaen oli prikuulleen sellaista kuin Pansy halusi omistaa. Vanhemmat olivat aina hemmotelleet tytärtään ja tämän veljiä toteuttamalla kummankin jälkeläisensä toiveet. Ehkä suklaakutri ei sen takia osannut saati suostunut erottamaan realistisia toiveita epärealistisista. Hän ei käsittänyt, ettei kaikkien ihmisten tahto myötäillyt hänen haluamaansa.
Tietenkään Pansy Parkinsonia ei sopinut torjua, sillä hän oli liian ihana ja ainutlaatuinen kuten keräilyharvinaisuus! Poskipunasivellintä pitelevä käsi tärisi kuin tytön sukunimeä kantavaa tautia sairastavalla. Chrystalion Windenly oli kieltäytynyt jatkuvasti harrastamasta seksiä hänen kanssaan ja antanut heidän ystävyydelleen aivan liian vähän arvoa. Jotain suosiota ja statusta kärkkyvää mielistelijää oli oikeutettua kohdella alentuvasti, muttei Luihuisen prinsessaa, kirkkainta tähtöstä. Eilisissä kemuissa Chrystalion oli jälleen hyppinyt hänen silmilleen heidän riidellessään ulkona. Viidesluokkalainen oli syyttänyt jengiläistä, koska tämä näytti pitävän kaikkia muita paikalla olijoita suuremmassa arvossa ja häntä parempina ystävinä.
”Mistä sinä niin päätelet?” poikatyttö kysyi.
”Kummasti vaan juttelet kaikkien muiden paitsi minun kanssani”, Pansy tokaisi. ”Miksi hitossa?”
”Sinä kaipaat selitystä! Voi helvetti! Etkö sinä todellakaan löydä käytöksestäsi minkäänlaista vikaa, Pansy?”
”En – en tietenkään käyttäydy yhtään huonommin kuin vaikkapa Waldenne Nasty. En näe mitään syytä siihen ettemme voisi olla niin kuin ystävät.”
”Toistensa kanssa makaavat ystävät?” toinen ivasi oliivisilmät pistävinä kuin tikarit.
”Ei! Niin kuin ystävät platonisesti.”
”Niinpä niin. Siinäpä sinulle pähkinä purtavaksi, neitiseni. Anteeksi prinsessaiseni.” Chrystalion niiasi hänelle kuin palvelijatar.
Olkoon sitten niin, Pansy oli päättänyt toisen pyyhällettyä pois. Kun Chrystalion Windenly kerran oli korostanut heidän säätyerojaan, niin hän tulisi kohtelemaan tätä sen mukaisesi. Luihuinen nuolaisi alahuultaan ja heitti päänsä taaksepäin.
***
”Mitä ihmettä?” Daphne ja Millicent äimistelivät Pansyn alkaessa riisuutua keskellä päivää kokovartalopeilin edessä jättämättä edes silkkihousuja ja pikkuhousuja jalkaansa.
”Sovitan”, alaston tyttö sanoi ikään kuin se olisi ollut itsestään selvää. Hän rapisutti kalliin alusvaateboutiquen paperista ostoskassia, ennen kuin onki Daphnen ja Millicentin nähtäväksi mustat pitsirintaliivit, samaa sarjaa olevat can can -tyyliset alushoust, musta saumasukat ja syvänpunaisen vyötärökorsetin.
”Uuh. Vähänkö aistikasta”, hovineidit kehuivat kiireesti.
”Jo vain, mutta odottakaapa että saan koko koreuden puetuksi”, Pansy virkkoi pujottaessaan korkeavyötäröiset alushousut ylleen. Korsetti puettiin viimeisesti, pisteeksi iin päälle. Tummaverikkö oli käyttänyt tiukalle kiristettyä kureliiviä neljännestä luokasta alkaen ihastuttuaan luista ja kovikekankaasta valmistetun vaatekappaleen tekemiin ihmeisiin. Korkea povi nousi sen ansiosta entistä korkeammalle rehevämpänä, vyötärö kaventui ampiaismaiseksi tehden lantion kaarteet yhtä jyrkiksi kuin vuorten rinteet. Pojat eivät voineet irrottaa silmiään tiimalasivartaloista ahmiessaan näkymää edestä ja takaa tuntiessaan keinuvan lantion pistävän nivusensa sykkimään.
”Sinähän olet tuossa asussa kuin poikien päiväunista”, Millicent ylisti. ”Kun Draco tai Blaise näkee sinut noissa hepenissä, hän menettää sydämensä ja polvistuu kosimaan.”
Luihuisen prinsessa palkitsi alamaisensa armeliaalle hymyllä. Toisinaan ihailijattaret sattuivat onnistumaan valitsemaan mielistelevät sanansa onnistuneesti; neiti Parkinson halusi hartaasti olla it girl, vuosisadan menestynein debytantti ja toiveminiä. Millya voisikin kohdella vähän aikaa lempeämmin ja ylentää joku toinen ihailijatar sijaiskärsijäksi. Millicent oli kuitenkin väärässä luullessaan hänen hankkineen seksikkäät hepenensä vietelläkseen Dracon tai Blaisen. Ehei! Sangen vihjaava asukokonaisuus oli sitä päivää varten, jolloin hän rakastelisi Chrystalionin kanssa.
***
Ollessaan haukkaamaisillaan herkullista kinkkujuustogroisanttia Chrystalion pudotti ähkäisten aamiaisleivoksen lautaselleen. Hän nosti kätensä ohimoilleen taipuen pitkän tupapöydän pöytälevyn reunaa vasten. ”Ei hitto!” tyttö vaikersi hammasta purren.
”Mikä sinua noin vaikerruttaa?” pekoniannostaan syövä Waldenne kysyi.
”Helvetin migreeni! Voitko kuvitella miten kovasti tuttujen sahanlaitojen näkeminen ottaa päähän, Waldenne? Se tarkoittaa etten pääse Tylyahoon, koska migreenini ei mene ohi ainakaan pariin tuntiin. Tämä flunssa ei olisi kyennyt pidättelemään minua.”
Chrystalionia äiteineen ja herra Averya vaivasi pahanlaatuinen migreeni, joka iski odottamatta. Muulloinkin kuin hermojen ollessa kireällä. Chrysty oli kärsinyt migreenikohtauksista niin kauan kuin hän ja Waldenne olivat tunteneet toisensa, eivätkä kohtaukset olleet harvenemaan tai vähenemään.
”Migreeni kaataa sitkeimmätkin”, sanoi Waldenne.
Lyhyempi luihuistyttö naurahti somat kasvot irveessä. ”Siksi minun on pakko pyytää sinua keskeyttämään aamupalasi, jotta saatat minut meidän makuusaliimme. Hyvä kun pysyn vittu pystyssä.”
Waldennea ja Chrystalionia vastapäätä istuvat Ambra, Kristianus ja Jewelryn keskeyttivät ateriointinsa. ”Tosi huono tuuri, Crys”, Ambra pahoitteli. ”Meillä olisi tullut olemaan niin hauskaa.”
”Tiedän”, violetinmustahiuksinen huokaisi. ”Sinä tuot varmaan minulle tupakkaa, Kristianus? Maksan kyllä saman tien.”
Viikset kasvattanut nuoriherra Macnair väläytti toispuoleisen virnistyksen serkkunsa parhaalle ystävättärelle. ”En minä nyt tiedä”, Macnair oli empivinään.
”Haista home, kusipää”, Chrystalion oli suutahtavinaan.
”Kun kerran noin kauniisti pyydät, niin miksen.”
”Sinä nyt hankkisit minulle tupakkaa, vaikka haukkuisin sinut pataluhaksi.”
”Äläpäs ole noin varma. Oletan ainakin sinun olevan tulossa, Waldenne, vaikka Chrysty-parka ei pääsekään?”
”Tietenkin olen, serkkuseni”, kiharapää vastasi. ”Meillä muilla ei ole syytä jämähtää solidaarisuudesta Tylypaskan muurien sisäpuolelle.”
Selvittyään makuusaliin Chrystalion veti vaivalloisesti saapikkaat jalastaan ennen kuin lysähti vuoteelleen täysissä pukeissa. Vapaa-ajan vaatteissaan. Täysipitkässä villakangashameessa, kirkkaanvioletissa kauluspaidassa ja sen päälle nyöritetyssä vyötärökorsetissa. ”Etsisitkö minulle migreenilääkettä yöpöydän laatikosta?” pyysi Chrystalion peitellessään itsensä paksun täkin alle.
Waldenne löysi tottumuksesta migreenilääkkeenä käytettävän valkoisen pulverin. ”Tässä näin”, hän sanoi kaadettuaan lääkettä veden sekaan.
”Kiitos. Sinä voit mennä takaisin suureen saliin jatkamaan aamiaistasi. Eipä muiden tarvitse odotella sinua. Olen jo ihan okei kun tulette takaisin.”
”Ja me muut hyvässä kännissä.” Pitkä noita iski silmää. ”Pikaisia toipumia, Chrys.”
Chrystalion veti verhot kauttaaltaan vuoteensa ympärille. Suljettuaan silmänsä hän ei saanut välittömästi unta tolkuttoman päänsärkynsä takia. Lääkkeen alkaessa vaikuttaa päänsärky vaihtui väsymykseksi, haluksi nukkua lämpimässä vuodesopessa. Migreeni oli hellittänyt hänen herätessään, joten tyttö nousi laiskasti istumaan nojaten korkeaan sängynpäätyyn. Kello oli jo sen verran että Tylyahoon oli turha lähteä, niinpä hän päätti lähteä haukkaamaan välipalaa nälkäänsä. Kinkkujuustocroisantti voisi maistua teekupposen tai kermalla ja ruskealla sokerilla makeutetun kahvin kera. Välipalan jälkeen hän voisi haukata happea kiertelemällä koulun mailla.
Kop kop kuului raskaan oven takaa ennen kahvan kääntymistä. Tuskin Waldenne, Ambra ja Jewelryn olivat vielä palanneet. Jengiläiset olisivat luultavimmin par’aikaa Sianpäässä juomassa ja pelaamassa korttia sekä heidän jengiinsä kuulumaton ikätoverinsa alempiluokkaisten ystäviensä kanssa ostoskierroksella.
Pansy Parkinson astui kuudesluokkalaisten makuusaliin vaaleanpunaisessa ja röyhelöisessä aamutakissa.
”Mitä hemmettiä sinä haluat tällä kertaa minusta?” Chrystalion tivasi viileästi.
”Sinut!” Pansy vastasi kostuttaen tiilenpunaisia huuliaan kielensä kärjellä, napitti aamutakkinsa auki ja pudotti sitten yltään ikään kuin olisi ollut paljastamassa yleisölle uutta marmoriveistosta. Hänellä ei ollut yllään kuin saumasukat, alussetti ja vyötärökorsetti.
”Jo on.” Vanhempi tyttö oli katsahtavinaan nuorempaan arvioivasti – päästä varpaisiin muka verraten tätä muihin alusvaatteisillaan näkemiinsä tyttöihin. ”Olet nähnyt niin kovasti vaivaa minun vuokseni.”
”Tiedän”, Pansy hihitti.
”Mutta täysin turhaan. Sinun pitäisi tajuta hitto soikoon, etten ole sellainen muija, joka antaa jokaiselle.”
”En minä sil -”
”Iho umpeen! En ole puhunut vielä suutani putipuhtaaksi! Useat lähentely-yrityksesi kyllästyttävät minua. Loppumaton vonkaaminen ja ’vahingossa’ tapahtuneet käpälöimiset. Voitko kuvitella kuinka paljon minua inhotit minua täysissä pukeissa? Noissa hepenissä herätät inhon lisäksi halveksuntaa. Olet kuin joku saatanan kyltymätön luksushuora!” oliivisilmä sähähti kapeiden huultensa välistä. ”Satoja kaljuunoita maksanut strip tease-asusi menee hukkaan minun kanssani, joten suosittelen kopistelemaan muualle. Sinne missä paljas pinta saavuttaa haluamaasi vastakaikua. Odottele siellä joissain vaikka Malfoyta. Ehkä Malfoy suostuu hoitelemaan sinut Waldennen jälkeen.” Chrystalion hymyili ivallisesti. ”Tosin jotkut neljäsluokkalaiset hutsut saattavat mennä sinun edellesi.”
Ruskeahiuksinen räpytteli verbaalisen läimäytyksen aiheuttamat kyyneleet silmistään. ”Pötyä! Pötyä, Chrystalion!” tyttö lähes kirkui. ”Et vain halua myöntyä minulle ja rakkaudelle.” Valvojaoppilas syöksähti käsivarret levällään pusertamaan ihastuksensa syleilyynsä. Lapsuus muistui aatelisneidin mieleen; Pansy muisti vieneensä lastenhoitajansa kanssa maitoa Parkinsonin kartanon pihalla pistäytyville siileille. Pienillä nisäkkäillä ja Chrystalionilla oli yhtäläisyytensä. Ihastuksen kohde ja siilit olivat pienikokoisia, osasivat pitää puolensa satuttamalla vihollista ja molemmat olivat syötävän suloisia.
Chrysin solakka keho oli jännittynyt kuten vasten tahtoaan syliin otetulla kissalla, joka olisi halunnut viettää kissanpäiviä omissa oloissaan. Pansyn täyteläinen povi painui kiusallisesti Chrystalionin rintakehää vasten. Niin lähelle että hän oli sallinut vain Waldennen ja seurustelukumppaninsa ylittävän tuon rajan. ”Minä – en – halua!” naisenalku tokaisi nykerönenän sieraimet laajenneina työntäessään käsillään ruskeaverikköä loitommas.
Pansy alkoi itkeä hysteerisesti eläytyen viihderomaanien karvaita pettymisiä kokevien sankarittarien osaan silmämeikin valuessa likavetisinä kyynelpuroina poskille. Kylmettyneet ja shokkipotilaat tärisivät yhtä pahasti. ”Chrystalion, ma chérie”, tummaverikkö kuiskaili yrittäen matkia Waldennen isosiskon kummitädin tapaisia femme fataleja.
” Arvaa kiinnostaako? Ei sitten yhtään, salope.”
Pieninkin ilkeys teki lisää hiushalkeamia kiepsahtelevaan sydämeen... Nuorempi luihuistyttö tiesi voivansa pysyä suolapatsaana estämättä halkeamien syvenemistä tai voittaa sydämien koetus. Voitto roikkui toisen sukkanauhan alle työnnetyn taikasauvan varassa riippuen pelkästä kiskaisuliikkeestä. Chrystalion oli vielä niin unenpöpperöinen, ettei kävisi mittelemään taikasauvoja pilkan käydessä (tämän mielestä) lievistä herjaloitsuista.
”Sinun on hyväksyttävä että haluan osoittaa rakkauteni sinuun koskemalla!” Pansy messusi tähdätessään Chrystalionia. ”Kahlednauhat!” Taikasauvan kärjestä sinkosi ilmassa aaltoillen vaaleanpunaista silkkinauhaa köyttämään poikatytön kädet sängynpäätyyn.
Sidotun aasialaissilmät katsoivat uhmakkaina, ja äänensävy oli äärimmäisen välinpitämätön sekä väheksyvä. ”Hupsista huijjaa! Köytit näköjään minut, mutta on turha leikkiä sen kiinnostavan.”
Vuode narahti pidemmän noidan istahtaessa sängynreunalle. ”Lyödään vaikka vetoa, ettet ole tuota mieltä päästessäsi maistamaan nautintoa. Sitominen tekee siitä entistä hauskempaa ja jännittävämpää; et voi kiistää, joten saan vapaasti kokeilla kaikkea mieleeni tulevaa. Pansy tunsi itsensä lahjoja avaavaksi syntymäpäiväsankarittareksi riisuessaan Chrystalionin alusvaatteisilleen ja taikoessaan ruusun terälehtiä vuoteelle, luomaan tunnelmaa. Oli vaikea valita mistä aloittaisi, vaikka salarakastettu pysyikin paikallaan, kunnes tämä vapautettaisiin. Kokeilisiko hän puhtaalta tuoksuvan hipiän tuntua, piirtäisikö siron vartalon kaikki ääriviivat, riisuisiko alusvaatteet saadakseen lisää ajateltavaa..? Ehkä suudelmasta oli kuitenkin turvallisinta aloittaa, sillä he eivät olleet kokeneet ensimmäistä suudelmaansa.
Jalosukuinen neito oli haltioissaan kun Chrystalion ei vastustellut hänen suudellessaan tätä. Ohuet huulet pysyivät kovina, mutta raouttuivat vastaamaan suudelmaan. Pansyn huulet hamuilivat pienen leuan kaarretta, etenivät siksakkia jätellen suukkoja kaulalta solisluiden alapuolelle. Kädet kulkivat hankaavaa ympyrää kummankin rinnan kumparetta seuraten huulipunajälkien ehtiessä mutkittelemaan rintojen väliin. Tummaverikkö veti yksinkertaiset rintaliivit vyötärölle päästen käsiksi ihastuneen huokauksen herättämään poveen. Chrystalionin paljas povi oli täsmälleen sellainen kuin tiukasti myötäilevät kauluspaidat antoivat olettaa: identtinen pari ruunsunnuppumaisia tytön rintoja, joiden nipukat olivat hempeänroosat. Pansyn vähitellen kostuva jalkoväli sykki hänen ottaessaan toisen rinnan etusormensa ja peukalonsa väliin, kuten hänellä oli tapana tehdä itselleen masturboinnin alkuvaiheessa. Toinen nipukka imaistiin huulten imuun.
Draco käsitteli hänen rintojaan usein samalla tavalla tietäen kahden erilaisen aistimuksen kiihottavan takuuvarmasti. Tytön täytyikin pitää käsittelystä siinä missä hänen eikä Pansy olisi malttanut lopettaa, ellei vartalon alueita olisi ollut vielä kartoitettavana. Sormet piirsivät vyötärön linjan, lantion kaarteet ja juoksivat alushousujen alle jäävän litteän vatsan keskelle. Ne pysähtyivät kyllästyttyään alushousujen vyötärölle. Viidesluokkalainen ryhtyi liu’uttumaan korkeavyötäröisiä alushousuja piilottamasta toisen salatuinta.
”Levittäisitkö reitesi?” Pansy kysyi mustan suorakaiteen tullessa näkyviin.
Chrystalion levitti jalkansa mekaanisesti ikään kuin gynekologiseen tutkimukseen valmistuva parantajan kääkkä olisi esittänyt saman pyynnön. Hänellä olisi kaivattu henkäisyä, mikäli Pansyn päähän olisi mahtunut muuta kuin pakkomielteisyyttä. Tämä sipaisi lyhytkarvaista suorakaidetta ja laskeutui vatsalleen levitettyjen jalkojen väliin. Hiussuortuvat valuivat yläreisille.
***
Alastomaksi riisuttu tyttö oli kaiken aikaa murtumaisillaan, mutta hän oli taitava piilottamaan sisäisen ahdinkonsa ilkeydellä, omahyväisyydellä ja rehvakkuudella. Häntä oli käytetty jälleen mielihalujen purkamiseen, koska tyttö ei ollut voinut välttyä seksiltä. Välttyä makaamasta sidottuna vuoteessa. Miksei kovanaamainen jengityttö ollut huutanut apua? Huuto olisi ennättänyt kiinnittää huomion kuuluessaan oleskeluhuoneeseen, ellei Pansy olisi äänieristänyt makuusalia. Siksi ettei kuraveristen ja alempiluokkaisten piinaaja halunnut olla puoliksi hattaramaailmassa elävien runotyttösten kaltainen, prinssi uljaalta apua vinkuva itkupilli. Hänen oli helvetin paha olla, ja hän olisi halunnut käpertyä pimeään nurkkaan itkemään ja raivoamaan hysteerisesti niin että kylkiin sattuisi ja silmänvalkuaiset punoittaisivat.
Kestä vielä hetki, pikku kovanaama.
Chrystalion puri hampaansa yhteen odottaen...
...kunnes Pansy lausui loitsun, joka katkaisi ranteita kahlehtivat silkkinauhat. Sen jälkeen brunette ei lähtenytkään huoneesta vaan kumartui Chrystalionin kasvojen ylle. Poikatyttö pelkäsi hetken toisen suutelevan viivaksi puristuneita huuliaan, mutta tämä suukottikin vain hänen toista poskeaan. Leperteli aikansa rakkauttaan vannoen. Kaikki muu lepertely paitsi ”nähdään, Chrystalion” kaikui ainoastaan jykeville seinille.
Oven sulkeuduttua Pansyn jäljessä Chrystalion nosti rintaliivit paikalleen ja noukki alushousut jalkaan vedettäviksi. Pakkomielteinen johdattelema ystävättären irvikuva oli tahrannut hänet, joten hänessä oli muutakin poispestävää kuin huulipunajäljet. Näkymätöntä pinttynyttä likaa. Kuuma vaahtokylpy ei välttämättä auttaisi tässä tilanteessa niin kuin poikatyttö toivoi sen vaikuttavan. Chrystalion tiesi sen kyyristyessään nyyhkytysten tärisyttäessä kaivelemaan matka-arkkuaan. Tytön etsimä esine oli haudannut sinne, mistä hän oli epäillytkin löytävänsä sen.
Chrystalion katsoi käsivarsiensa valkoisia ja vanhoja arpiviivoja kokeillessaan oliko isältä kähvelletty partaveitsi yhä terävä.
***
-
- Viides luku -
Murtumispiste
Kristianus ei seurannut ensimmäistä kertaa serkkuaan, Ambraa ja Jewelrynia tyttöjen makuusaliin. Velho oli usein nainut kahta jälkimmäistä kyseisessä miljöössä muiden asukkaiden lähdettyä siksi aikaa pois. ”Terve, Chrystalion”, nuorukainen kailotti astuessaan kursailematta peremmälle, ”sain hankittua Sianpään baarimikolta sinulle askeja vähäksi aikaa.”
Nimeltä kutsuttu ei vastannut.
”Chrys?”
”Ai.” Kylpyhuoneen raolleen jätetyn oven takaa kuului tukahtanut ääni. Viivyttely ja äänen alakuloisuus olivat poikkeavaa käytöstä ystävättäreltä, joka olisi rientänyt tavallisesti ottamaan tilaustuotteensa käyttöön. Valitellen miten kauan oli joutunut odottamaan savukkeita. Vieläkään tyttö ei tullut ulos.
”Mene katsomaan, mikä hänellä on”, Kristianus kuiskasi serkulleen.
Waldenne olisi itsekin ollut aikeissa menetellä niin ilman pojan kehotusta, sillä hänellä oli pahoja aavistuksia. ”Voi helvetti, Chrys!” hän manasi nähdessään parhaan ystävättärensä makaavan verisenä keskellä kaakelilattiaa. Alusvaatteisillaan oleva tyttö oli viillellyt reitensä, vatsansa ja käsivartensa syville, verta pulppuaville haavoille kädessään puristamallaan veitsellä. Lattialla oli sakeita, valuneen veren synnyttämiä verilammikoita. Näky oli itsessään niin karu, ettei Waldennen Nasty kyennyt kunnolla peittelemään järkytystään. Mustanruskeat silmät laajenivat. Chrystalionin väriseminen ja vauhkosti vilkuileva katse shokeerasivat lisää.
Pitkä tyttö huokaisi mustakiharaista päätään puistellen. ”Kuka tai mikä on saanut sinut tällä kertaa tarttumaan veitseen? Onhan edellisistä viilloista kulunut jo aikaa.”
Chrystalionin jäysti poskensa sisäpintaa ja siveli partaveitsen kahvaa. Puhuminen oli liian vaikeaa, ja jokainen sana oli ajettava ulos. ”Lupaatko sinä... välittää minusta niin paljon että hankit minulle oikeutta, jos kerron nimen?”
Hänen siniverinen ystävättärensä polvistui laskemaan violettikyntisen kätensä tärisevälle olalle. ”Minä lupaan, poikatyttöni. Pistän vaikka kuolemaani asti sinua satuttavat ihmiset maksamaan kalliisti teoistaan. Jaan oikeutta, johon olet syntymästäsi lähtien ollut oikeutettu. Voit olla rauhassa hetken heikko ja vetäytyä nuolemaan haavojasi, sillä sinusta huolehditaan.”
Waldenne näytti tavallista uljaammalta raskaat ja veistokselliset kasvot päättäväisinä. Hän muistutti suuresti taikuuden historian oppikirjan sivuilla mainittuja hurjia ja armottomia soturinoitia, jotka pärjäsivät mennen tullen vahvemmalle sukupuolelle. He olivat päihittäneet miehet kurinalaisen harjaantuneilla taistelutaidoillaan.
”Ehkä olen taas huomenna vahva ja sinnikäs, mutta tänään minä sallin itseni makaavan sängyn pohjalla”, Chrystalion sanoi hiljaa uupuneella äänellä.
***
Rotevan pojan mumina keskeytyi vähän väliä, kun hän hamuili Waldennen rintakehää huulillaan liikkuessaan tytön sisällä kömpelöin työnnöin. Hänen lantiotaan vasten keinahteleva kurvikas lantio harhautti hänet pitämään itseään taitavana seksin harrastajana. ”Sä oot ihan toista luokkaa rintavarustuksesta lähtien kuin Chrystalion... Se lunttu!” poika huohotti hengittäen pinnallisesti. ”Kunnon pano, johon voi olla tyytyväinen.”
Käsiään päänsä alla pitävä Waldenne naurahti esittäen erittäin vastenmielisen luolamiehen dirty talkin vetävän vertoja kiihottavammille rivouksille. Hän taivutti selkänsä siltamaiselle kaarelle ikään kuin häntä polviensa varassa lykkivä poika olisi saattamaisillaan hänet kokemaan orgasmin. Oikeasti täyttymyksestä ei ollut tietoakaan, ja Waldennen ainoa saavutus oli kyllästyminen. Sen sijaan Chrystalionin entinen poikaystävä laukesi tummaverikön sisään koomisesti karjahtaen ja vetäytyi sitten ähisten ulos.
Waldenne nousi ryhtyen pukeutumaan mustanruskeat silmät pahantahtoisina. Viimeinen vaihe oli ainoastaan jäljellä. Nimittäin kostohankkeen täyteenpano. Hän hykerteli sisäisesti päätettyään pukeutumisensa ja otettuaan taikasauvan käsilaukustaan. Naisenalku epäili pärjäävänsä ilmankin, mutta oman selustan turvaaminen ei ollut turhaa vainoharhailua, vaikka velhotar luottikin fyysisiin voimiinsa. Tyttö ojentautui nautiskellen täyteen pituuteensa, vaikuttavaan sataankahdeksaankymmeneenviiteen senttimetriin heilauttaen lantiolle ulottuvan leijonanharjansa olkapäidensä taakse. Kuuden sentin korot lisäsivät, muodokkaan, voimaa uhkuvan varren pituutta ennestään. Waldenne Nasty katsoi alaspäin korkeuksistaan. Timmy Bartonin päälaki ulottui vain hänen leukansa tasalle!
”Miltä tuntuu katsella ylöspäin, Barton?” Waldenne ilkkui.
Barton murahti raskaat kulmat kurtistuen. ”No tota – sua sirommat ja lyhyemmät tytöt on enemmän mun makuun. Sut kokee väkisin uhkana, vaikka ootkin hyvärunkonen, hyvä sängyssä ja komea ilmestys.”
”Nii-in. Chrystalionin tapaisia hentoja pienikokoisia tyttöjä onkin helpompi raiskata ja hakata.”
”Mitä perkelettä sä selität, Waldenne Nasty? Mäkö oon muka hakannu ja raiskannu Chrystalionia? Kissan paskat!” Barton valehteli karkeatekoiset kasvot punakoituneina.
”Sinun valheesi eivät harhauta minua, kusipäinen mulkku.” Waldenne tarttui Bartonia kauluksista tuoden ylimieliset kasvonsa lähemmäs tämän omia. ”Olet varmaan aina pitänyt X-kromosonisia Y-kromosonisia huonompina, mutta harhaluulosi lakkautetaan tähän paikkaan.”
”X-kromosoni? Y-kromosoni? Siis täh?”
Raks raks. Mustahiuksinen noita oli kuulevinaan epävireisen raksutuksen kantautuvan Timmy Bartonin paksukalloisesta päästä. ”Pikakurssi biologian perusteista. Katsopas naispuolisilla on X-kromosoneja ja miespuolisilla Y-kromosoneja kehossaa.”
”Mä en tee tolla tiedolla hevonpersettäkään!” poika ärjyi. ”Laske mut heti paikalla tai näytän sulle kromosonit!”
Chrystalion parka oli ollut Bartonin uhkaillessa suunniltaan pelosta voimatta välttyä henkisiltä ja fyysisiltä pahoinpitelyiltä. Muttei Waldenne painaessaan jalallaan pojan jalkoväliä. Tupakantuoksuiset kädet irrottivat otteensa koulukaavun kaula-aukosta pilkistävän kauluspaidan rispaantuneista kauluksista ja kiertyivät lyhyen kaulan ympärille. Hän seurasi tarkkaavaisesti paksulihaksisia käsivarsia, huomasi niiden olevan aikeissa tarttua itseensä ravistellakseen ja lyödäkseen. Niinpä hän esti Timmyn aikeet painaen kovemmin polvellaan. Niin lujaa että tämä huusi kivusta. Waldennen taikasauvaa pitelevä käsi teki heilautusliikkeen, ja loitsu tuli verenpunaisilta huulilta määrätietoisesti. Paksu ja raapiva hamppuköysi kiinnitti nakkisormikädet pysymään vaarattomina selän takana.
Yhden ainoan käden pihtimäinen voima yllätti Bartonin Waldennen puristaessa henkitorven kohdalla. Jumalauta! Aikoiko Waldenne Nasty Avery kuristaa hänet kostoksi?
Lahnan sydänystävän iskettyä häneltä alahuulen halki Timmy Barton käsitti joutuvansa kärsimään Waldenne Averyn raatelukynsissä. Joutuvansa ”heikon” likan hakkaamaksi.
***
Bordeaux ja Beatrice Avery tuijottivat vihaisinta nuorinta tytärtään, joka istui tyynenä barokkinojatuolissa savuketta poltellen. ”Mitä me olemmekaan sanoneet polttamisesta?” huoliteltu rouva Avery tenttasi.
”Että teidän nähtenne ei saa polttaa, vaan minun on hoidettava se ulkona tai omassa huoneessani”, kartanonneiti vastasi tekemättä elettäkään savukkeensa tumppaamiseksi. ”Tokkopa hommasitte Saddyn hakemaan minut alakertaan, jotta voisitte sättiä minua päihteiden käytöstä?” Vanhemmat näyttivät niin kärttyisiltä, ettei luvassa ollut tavanomaista läimäytykseen ja päivän kotiarestiin huipentuvaa sättimistä.
”Emme todellakaan, Waldenne Nasty”, Bordeaux Avery ärähti. Kartanon isäntä oli komeahko, hoikka ja vaaleaverinen mies, joka oli jo jäänyt nuorinta tytärtään lyhyemmäksi tämän venähdettyä hänen ohitseen. ”Isosiskoltasi livahti sinun hakanneen jonkun saatanan Bartonin pojan pahaan kuntoon.”
”Vai niin. Ja sinä ja äiti tietysti väitätte, ettei se väkivaltainen kusipää olisi ansainnut saada samalla mitalla takaisin.” Tyttö imi raivokkaasti savukkeen filtteriä. ”Sellaiselle sovinistiselle raiskaajalle ja naistenhakkaajalle! Ette pidä Chrystalionista, mutten usko edes teidän olevan sitä mieltä, että hän ansaitsee kokea jotain niin kamalaa.”
”Tuota Waldenne... minusta ja Tricysta Chrystalionillakin on oikeus kokea olonsa turvatuksi”, kartanonherra myönsi suoristellen moitteettoman suoraa solmiotaan. ”Pelkäämme vain sinun joutuvan jalon tekosi takia vaikeuksiin, vaikka nulikat tekoset tulisivatkin ilmi. Dumbledore alkaa olla kypsä sinuun. Tylypahkasta tulee säännöllisesti pöllöpostia, jossa sinun valitetaan kiusaavan, haistattelevan opettajille, ryyppäävän keskellä viikkoa ja polttavan tupakkaa suunnilleen opettajien silmien alla. Kulta ja suhteetkaan eivät pidä sinua koulun kirjoissa, mikäli jatkat entiseen tapaan.”
”Waldenne ei tule saamaan pahoinpitelyn takia potkuja”, Beatrice-rouva virkkoi varmana.
”Miten niin ei, kultaseni?” aviomies hämmästeli.
”Mietin tässä miksi nimi Barton kuulostaa niin tutulta, ja muistini palautui samantien.” Kartanon emäntä hymyili ovelasti.” Timmy Bartonin isä oli Tylypahkan aikoinaan kaksi luokkaa ylempänä kuin Walden-veljeni. He tutustuivat pintapuolisesti koulussa, vähän paremmin sinun ja veljesi liityttyä kuolonsyöjiin, Bordeaux. Barton oli ennättänyt perustaa perheen, mutta mies oli jäänyt työttömäksi. Niinpä Walden sai suostuteltua pimeyden lordin järjestämään moukalla mitättömiä hanttihommia. Isoveljestään ja Bartonista tuli tuttavia. Sen verran hyviä tuttavia että Walden on silloin tällöin suostunut lainaamaan äijälle rahaa tämän ollessa poikkeuksellisen tiukoilla. Yleensä velat on maksettu pikaisesti takaisin. Ei kuitenkaan viimeisintä, sillä Walden valitteli tässä vähän aikaa sitten Bartonin olevan velkaa, kun kävin katsomassa häntä ja äitiä. Rypistät turhaan otsaasi tuolla tavalla: tässä on oiva tilaisuus nitistää kaksi kärpästä yhdellä iskulla Waldenin ottaessa kärpäslätkän käteensä.”
***
Epäkuntoinen ovikello soi. ”Painu avaamaan, Ketty!” Steven Barton urahti. Täyspitkään leninkiin ja jauhoiseen esiliinaan sonnustautunut vaimo laauhusti ovelle.
Rappukäytävässä oli salskea kolmissakymmenissä oleva pitkä mies. Kultanuppinen kävelykeppi, vaatetuksen hieno materiaali ja miehekkään komeiden kasvojen kopea ilme viestittivät hänen olevan puhdasverinen aristokraatti. ”Päivää, rouva Barton”, velhoherra tervehti karheasointisesti venytellen. ”Onko Barton kotona?”
”Päivää, herra Macnair”, punapäinen naisihminen kaakatti. ”Juu on se, senkun tuutte peremmälle.” Hän ohjasi Walden Macnairin kerrostalon täyteen ahdettuun ja tunkkaiseen olohuoneeseen ja kehotti heitä olemaan kuin kotonaan. Kolmio oli aivan liian ahdas kuusilapsiselle perheelle, sillä kolme henkeä joutui jakamaan yhden huoneen pienuuden. Vanhempien oi nukuttava kirjahyllyillä muusta olohuoneesta erotetulla natisevalla vuodesohvalla.
Parrakas Steven Barton tuli rasvankäryisestä keittiöstä piippua tuprutellen. ”Päiviä”, hän sanoi.
Herra Macnair nyökkäsi ristiessään pitkät säärensä.
”Juotteko jotain?”
Kupponen kahvia konjakin kera. Joskin epäilen ettei jälkimmäistä löydy tästä huushollista”, herra Macnair vastasi.
”No joo”, Barton myönsi. ”Mutta kahvia löytyy ainakin. Mees panemaan kahvipannu tulelle, Ketty – tai käske likkojen mennä.” Partaniekka kysyi tuttavaltaan, mikä oli tuonut tämän luokseen.
”Maksamattomat velat, maksamattomat velat, Barton.”
”Ei mulla oo edelleenkään varaa maksaa. Oon tosi tiukilla kun oon ainut työssäkäyvä ja joudun elättämään Kettyn plus kakarat”, partaniekka väitti.
”Minusta tuntuu että on, ellet halua poikaasi potkittavan Tylypahkasta entisen tyttöystävänsä pahoinpitelyn ja raiskauksen takia”, herrasmies totesi sarkastisen koleasti.
***
Äidin antama läimäytys vihloi poskipään alapuolella. Chrystalion hieroi kivistävää kohtaa katsoessaan haastavasti äitiään.
”Sinäkö – sinäkö sanoit äsken olevasi biseksuaali?” äiti sihahti yhteen purtujen hampaidensa välistä. Muuta geishamainen nainen ei kyennyt sanomaan kimmastukseltaan vihan tärisyttäessä hänen keveää ruumistaan.
”Jep! Kuulit oikein!” Chrystalion letkautti ylpeästi.
”Ei, ei! Sinä olet hetero. Tietenkin minun tyttäreni on hetero! Se olisi jo liikaa, että järkyttävältä friikiltä näyttävä tyttäreni olisi vielä friikimpi. Olisit niin nätti ja suloinen tyttö, jos pukeutuisit tyttömäisesti.”
Tyttöäkin suututti. ”Sinun tyttäresi! Alleviivaat kokoajan tuota samaa paskaa hyväksymättä minua sellaisena kuin olen!”
”Ajattele vähän mitä puhut – ja muitakin kuin itseäsi! Ilmeisesti sinulla on jokin pakottava tarve hakea itseäsi juuri nyt saattamalla perheemme pilkanaiheeksi. Olet vasta kolmetoistavuotias pikkulikka. Ei tuollainen tiedä maailmanmenosta vielä mitään.”
”Ihan sama. Ihan vitun sama, koska minäkään en ole ikuisesti äidillään ja isäpuolellaan asuva pikkulikka.”
Kaikki hidastui ennen kuin äiti läimäytti häntä uudelleen. Kovemmin.
***
Kuudesluokkaiset luihuistytöt eivät valvoneet myöhään, vaikka heillä oli paljon läksyjä vaan lähtivät oleskeluhuoneesta viimeistään yhdeltätoista, mikäli katsoivat voivansa vaivautua aamulla pidettäville oppitunneille. Heillä oli tällä kertaa sellaisia suunnitelmia, sillä Waldenne nyöritti coutilista ja oikeista valaanluista valmistettua vyötärökorsettia peiliä apuna käyttäen. Hän vaali ampiaisvyötäröään ystäviään ja Parkinsonia fanaattisemmin, yhtä fanaattisesti ja omistautuvasti kuin äiti ja Beatan kummitäti. Korsetti riisuttiin pelkästään voimistelun ja peseytymisen ajaksi. Chrystalion oli jo yöpaitasillaan omassa vuoteessaan piirtämässä. Parkinson oli maannut neljä päivää sitten hänet väkisin.
”Oletko tulossa huomenna tunneille?” Waldenne Nasty kysäisi solmiessaan korsetinnyörit kaksinkertaiselle rusetille. Chrys ei ollut ollut neljään päivään ainoallakaan tunnilla onnistuttuaan hankkimaan matami Pomfreylta sairaslomaa. Ystävättären piinaaminen ei varsinaisesti haitannut Waldenna sen takia että hän joutui osallistumaan tunneille ilman Chrystalionia. Tämä ei vaan voinut pysytellä ikuisuuksia heidän makuusalissaan.
Lyijykynä rapisi viivakaaria piirtäen karkeapintaisella paperilla. ”Minun on pakko”, Chrysty totesi huoahtaen raskaasti, ”esittää taas tunteetonta ja piittaamatonta kovanaamaa. Neljän päivä lepo antaa roolisuoritukseen uutta virtaa – vähäksi aikaa.” Luihuistyttö pehmensi kynänjälkeä sormenpäällä hangaten. ”En halua painostaa, mutta...”
”Niin?”
”Mutta... mutta minun on sanottava, etten jaksa enää kauan ellen saa kaipaamaani kostoa.”
”Tietänet että vastustaja on kiedottava turvallisuuden tunteeseen?” Aatelistyttö näytti saaliin vainunneelta mustalta pantterilta.
”Ahaa! Perkele mikä kettu sinä olet, Waldenne!” piirtäjän oli pakko naurahtaa.
”Me ajattelimme hioa suunnitelmia”, Ambra virkkoi levittäen yövoidetta kasvoilleen ja kaulalleen.
”Sinä ja Jewkin taidatte olla enemmän perillä asioista. Haistakaa vaan home.”
Ambra virnisti ja kohautti hartioitaan. ”Emme ole halunneet vaivata sinua sillä, että joutuisit raivaamaan itseäsi pahasti vaiheessa olevilla suunnitelmilla. Waldenne on pääarkkitehtinä ja muut hänen apulaisinaan.”
Väsymys painoi Chrystalionin silmäluomia, eikä hän jaksanut keskittyä pikkutarkkaan lyijykynätyöhönsä enää tänään. Mitään muuta hän ei halunnut kuin paeta uneen toivoen joko välttyvänsä unilta tai näkevänsä miellyttäviä unia. Huomenna koittaisi uusi päivä, mutta se olisi vasta aamulla edessä oleva murhe.
****
-
Sait ensimmäisen luvun pilottikohtaukseen ja dialogiin varsin paljon uusia sävyjä pienin muutoksin, kerronta on sujuvampaa, hyvin kirjoitettua kiusaamiskohtauksia on oikeasti harvassa - ja tämän pystyi kuulemaan omassa mielikuvituksessaan. Ikään kuin olisi katsellut lyhytelokuvaa. Hermionen vahvuus kääntyi heikkoudeksi luihuisten suussa, mutta ei hän täysin sanattomaksikaan jäänyt. Ajatus siitä, olisiko neiti Priimuksen kannattanut turvautua sauvaan valvojaoppilaan statuksen sijasta, voi ajatella niin yleisestä näkökulmasta kuin luihuisnäkökulmastakin - jos rohkelikkotytsy olisi tarttunut kepakkoon, olisi ehkä saatu enemmän vastusta tai jopa valvojaoppilas rikkomaan sääntöjä. Kuka tietää?
***
5. luvun, Murtumispisteen alku aiheutti minulle kylmiä väreitä lukiessani sitä ensimmäistä kertaa. Olet kuvannut Chrystalionin käytöksen suorastaan pelottavan hyvin, ei vain viillot vaan myös merkittävästi muuttunut käytös, värinä ja vauhkot silmät. Waldennen järkytys ystävättärensä nähdessään on käsinkosketeltavaa, sillä minä en ainakaan kyennyt ohittamaan tätä olankohautuksella. Onneksi poikatytöllä on sellaisia ystäviä kuin Waldenne ja kumppanit, hän saa ymmärrystä, tukea eikä hänen tarvitse olla yksin sisäisten demoniensa kanssa ja varmasti Waldennen lupaus kostosta ja oikeudenjakamisesta luo turvallisuudentunnetta.
Neiti Avery on kostanut ennenkin poikatyttönsä puolesta, kierolla tavalla vieläpä. Timmy Barton ei kyllä ollut mikään kattokruunun kirkkain kynttilä, kuten käy tekstistäkin ilmi ja mistä lie perinyt moiset harhaluulot naisen huonommuudesta - isältäänkö? Äitinsä Kettyn asemasta kotona ei tullut mieleen muuta kuin kotitonttu. Oltiin väkivallasta mitä mieltä tahansa, niin minä olen kyllä tässä kohtaa sitä mieltä, että Waldenne toimi ihan oikein, sillä en usko, että mokoma luolamies olisi oppinut milläänlailla tavoille muuten. Olen julma ja kostonhimoinen joissain tapauksissa, tämä kuuluu niihin.
Samaa mieltä näyttäisivät olleen nuorenneidin vanhemmat, erityisesti Beatrice, enkä ihmettele. On sanottava, että suorastaan rakastan näitä kohtauksia, joissa Beatricessa ilmenee noin vahvasti Macnaireilta peritty häikäilemättömyys. Häneltä löytyi suunnitelma hoitaa tyttärensä koulunkäynnille jatkoaikaa ilman valituksia Bartonien suunnalta, isoveli kävi pitämässä siitä huolen. Kaikkihan tietävät, kuinka kannattavaa on ryhtyä tukkanuottasille herra W. Macnairin kanssa.
Chrystalionin ja hänen äitinsä välit vaikuttavat jännittyneiltä ja ehkä jotenkin etäisiltä. Lapsi ei kelpaa äidilleen sellaisena kuin on, pitäisi olla toisenlainen, pitäisi olla naisellinen. Mitä hänen äitinsä odottaa, kopiota itsestään, kopiota aatelisprinsessasta, kohottamista puhdasveristen joukkoon...?
***
Saa nähdä mitä tummaverikkö kehittelee päässään Parkinsonin päänmenoksi... siihen vastausta odotellessa.
-
Kiitos ihanasta kommentistasi, siamese_fey!
Ryhtyessäni parantelemaan pilottikohtausta halusin kirjoittaa pikkutarkasti hiottua tekstiä. Kohentaa noita mainitsemiasi seikkoja, joten on mukavaa että parannusta on tapahtunut.
Timmy Barton ei ole tolvana kuten Crabbe ja Goyle, mutta siihen se jääkin. Olet oikeassa sen suhteen että Timmy Bartonin isä on jossain määrin sovinistinen. Ukko ei käytä henkistä eikä fyysistä väkivaltaa, mutta nainen on hänelle lähinnä panoseuraa ja kodinhoitajatar huolehtmaan naisille kuuluvista kotiaskareista. Minunkin mielestäni Waldenne toimi oikein, sillä Chrystalionia auttoi enemmän ”veri verestä” kuin ”käännä toinenkin poski”. Olen erittäin feministinen, joten naisten huono kohtelu pistää lähes aina vihaksi.
Mikäli ukko Barton olisi väittänyt vastaan Waldenille, hän olisi päässyt maistamaan kidutuskirousta. Voldemortia palvelleena henkilönä Barton oli ehtinyt huomaamaan Waldenin olevan kyltymättömän julma hedonisti, jolta oli turha anella armoa mustanruskien silmien loistaessa ilosta aatelismiehen ollessa verenhimoisella tai sadistisella tuulella.
Chrystalionista ja Chrystalista puheen ollen tuleva näyttää millaiset välit heillä on, ja mitä nainen odottaa tyttäreltään.
***
- Kuudes luku -
Jengiläisen paluu
Herätyskello soi viisitoista yli seitsemän kuten aina arkisin, mikäli Chrystalion ei päättänyt pinnata. Muut kuudesluokkalaiset luihuistytöt heräsivät myöhemmin, sillä heidän ei tarvinnut varata aikaa aamukylpyyn. Chrystalionin otsa, kainalot ja jalat olivat ehkä hiostuneet kevyesti yön aikana, mutta hän kuvitteli silti lemuavansa pistävänhajuiselle hielle. Hän hiipi vaatekomerolle varoen herättämästä uinuvia ystävättäriään etsiessään alussetin, aluspaidan, sukkahousut ja korsetin. Kylpyhuoneen ovi kiertyi kohta lukkoon Chrystalionin varattua saniteettitilat aamutoimilleen. Tyttö kiersi kylpyammeen messinkihanan auki silmät puoliummessa; hän olisi osannut tuon toimenpiteen umpiunessakin.
Mekaaninen tottumus ohjasi hänet suoriutumaan aamutoimistaan, mutta turtumus iski poikatytön lähtiessään alusvaatteisillaan kylpyhuoneesta. ”Huomenta”, tyttö mumisi poissaolevasti kiinnittämättä huomiota siihen kuka lukittautui seuraavaksi kylpyhuoneeseen. Chrystalion ei tiennyt jaksaisiko sittenkään poistua makuusalista, saati edes pukeutua ja laittautua. Yksinkertaisetkin asiat tuntuivat raskaalta ja vaativalta suoritukselta. Hän miltei kompuroi vuoteelleen pujahtaen vuodenvaatteiden lämpöön yrittäen unohtaa lannistuneen mielensä. Ehkä hän jäisi taas sängyn pohjalle, josta poistuisi vain kylpyhuoneeseen ja syömään kotitonttujen toimittamia aterioita – välittämättä kiinnittää huomiota ravinnon makuun. Chrystalion halusi vain nukkua nukkumistaaan.
Tik tak tik.
”Ylös, Chrystalion”, hyvin tuttu ääni vaati.
”Mmm... Anna minun vain olla ja nukkua. En jaksa muuta, ketään tai mitään.”
Vaativuus terävöitti käheää ääntä. ”Sanoit itse jaksavasi osallistua tunneille, niinpä saat pitää kiinni lupauksestasi”, Waldenne ilmoitti.
”Mutta kun en jaksa meikata, laittaa hiuksiani tai mitään.”
”Sinua autetaan ilman muuta siinä, jos makuusalista poistuminen on vain siitä kiinni. Nouset sängyltäsi joko itse tai autettuna. Valintasi mukaan.”
”Auta... minä pyydän, Waldenne”, Chrystalion soperteli.
Nimeltä mainittu tarjosi kätensä, ja Chrystalion puristi sitä kämmenselän verisuonet pullistuneina noustessaan istumaan. Ensin toinen jalka sängynlaidan yli, sitten toinen. Jalkapohjat lattialle, Waldennesta ja sängynpylväästä tukea ottaen seisomaan. Omille jaloilleen.
”Tule tänne, niin puemme sinut alkajaisiksi”, Waldenne kehotti kiskoen ystävättärensä vaatekomeroille. Hän otti ripustimilta Luihuisen vaakunalla koristetun koulukaavun, koruttoman kauluspaidan, harmaan slipooverin, täyspitkän hameen ja leveän, vihreähopeisen kravatin kaulaan solmittavaksi. Kartanonneiti suoriutui kamarineidon tehtävistä mainiosti, vaikka hänen yhteiskuntaluokkaansa kuuluvat naiset pukeutuivat vielä vuosisadan alussa palvelijattaren avustuksella. Autettuaan Chrystalionia pukeutumaan koulukaapuun Waldenne alkoi meikata häntä ja Jewelryn laittaa violetinmustia suortuvia taikasauva ja muotoiluaineet välineinään.
”Minkä väristä luomiväriä?” Waldenne kysyi vaikka levitti vasta peiteainetta alaluomelle.
”Mustaa. Noenmustaa”, Chrystalion vastasi.
”Entä miten haluat hiustesi olevan?” Jewelryn kysyi.
”Auki ja tupeerattuna.”
”Eiköhän lähdetä näyttämään luusereille ketkä hallitsevat tätä koulua!” Ambra sanoi Jewelrynin ja Waldennen saatua Chrystalionin meikin ja hiukset valmiiksi. Hän sovitti taitavasti ehostetuille kasvoilleen ylimielisen häijyn ilmeen pujottaessaan koulutarvikkeita sisältävän käsilaukun käsivarrelleen.
”Totta hitossa!”
”Ehdottomasti!”
”Hmm... okei”, Chrystalion sanoi muita vaisummin.
Ollessaan matkalla aamiaiselle Ambra huomasi erään lihavan ja ruskeahiuksisen puuskupuhtytön ystävättärineen. Vaaleaverikkö, Jewelryn ja Waldenne olivat välittömästi valmiita kiusaamaan, mutta Chrystalion oli suistunut ajatuksiinsa. Tuntuva nipistys sai hänet älähtämään. ”Miksi vitussa sinä teit noin?” hän läksytti parasta ystävätärtään.
”Herätys, Chrys?” noita sähähti hiljaa. ”Etkö muista keitä me olemme?”
”Jengiläisiä.”
”Loistavaa kun muistisi toimii noinkin hyvin”, ivailtiin. ”Kun kerran muistat olevasi jengiläinen, käyttäydyt sen mukaisesti – ellet halua silmille hyppivien pikkunarttujen luulevan sinun olevan menettämässä otteesi.”
Jengiläisen rooli tuntui helpommalta kuin traumaattisissa kokemuksissa kieriskeleminen, koska pahan olonsa, vihan ja turtumuksen sai purkaa muihin ihmisiin. Hänen ei tarvinnut ajatella hetkeen mitään syvällistä tai tuskallista, pelkkiä satutuskeinoja. Suloiset ja alakuloiset kasvot muuttuivat pienellä keskittymisellä pahansuoviksi ja julmiksi. Lävistetyn pikkupiruttaren kasvoiksi. Hänen äänensä ei kuulostanut ainakaan hänen omissa sortuneelta ja hätääntyneeltä vaan tavanomaisen käheältä ja pilkkaavalta. ”Teidän sijassanne – etenkin Oaksin – jättäisin aamiaisen väliin. Onhan teillä mahdollisuus kääntyä vielä takaisin.”
”Tuossa on Windenly kavereineen!” eräs Carrie Oaksin ystävättäristä voivotteli. Hän ei ollut hyvä kaksintaistelemaan, joten hän toivoi omistavansa siipikengät paetakseen julmuuksia. Puuskupuhia hävetti ettei hänestä ollut parhaaksi puolustajaksi.
Nelikko hymyili hyytävästi.
”Puhutte varmaan minulle”, kohdeuhri ähkäisi luullen pistävien oliivisilmien kärventävän itsensä.
”Kelle muulle tomppeli?” Chrystalion ivasi.
”Väitätkö ettei Chrystalionin väitteessä ollut perää?” Waldenne kysyi venytellen. Hän leikitteli taikasauvallaan taikoen serpentiiniä, joka kiristyisi kaiken ympärille mihin osui. Siitä ei ollut tukehduttamaan kaulan ympärillä, mutta se tuntui sangen epämiellyttävältä.
”H-hänellä... ei ole oikeutta haukkua minua sen takia, etten ole niin linnunluinen... että mahtuisin yhtä pienen vaatekoon vaatteisiin kuin hän”, haukuttu puolustautui. Jengiläiset olivat usein haukkuneet häntä myös araksi hiireksi, koska hän meni lukkoon kohdatessaan nelikon. Tällä kertaa hän oli päättänyt olla rohkeampi.
”Vaatekoko! Vaatekoko! Kuulitteko?” Ambra kikatti.
”Sillä nyt on niin suunnaton läskiruho, ettei se mahdu edes kokotaulukkoon”, Jewelryn liioitteli ilkeästi. ”Vittu, joku XXXXL ainakin.”
”Carriella ei ole mitään syytä kuunnella tällaista paskaa, mitä te jauhatte joka kerta”, kaksi muuta sanoivat. He kiskoivat Waldennen taikomia serpentiinejä kaulaltaan, hiuksistaan ja ranteistaan.
”Tsot, tsot”, torui Chrystalion, ”kyllä teillä on niin kauan kuin meitä huvittaa puhua teille.”
”Älä tyydy olemaan noin tylsä, Chrys”, Waldenne huomautti. ”Meidän on ehdottomasti suotava puuskuille muunkinlaista huomiota.”
”Totta puhut, mutta pienellä vittuilulla pääsee hyvin alkuun.” Aasialaiselta näyttävä velhotar piti päätään kallellaan. ”Hmmm... hmmm... Nyt keksinkin”, hän ilmoitti osoittaen uhria taikasauvallaan. ”Riisuunnus.” Chrystalion käytti samaa loitsua, jota Pansy oli käyttänyt häneen. Jengiläiset ulvoivat silmät vettä valuen. Puuskupuhilla oli yllään ainoastaan vaaleansiniset rintaliivit ja niihin kuuluvat alushousut. Rintaliivien väliin jäi raskausvatsan kokoinen kumpu neljine ihrarenkaineen ja selluliitin sekä raskausarvet erotti kauempaakin. Chrysty tiesi koon olleen aina arka paikka lihavalle tytölle, koska läskiksi haukkuminen sai tämän jopa kyynelehtimään. Nytkin puolialaston tyttö oli murtumaisillaan. Chrystalion tiesi menneensä pidemmälle kuin aikaisemmin, mutta hän ei piitannut. Kynnysmatto oli aina kynnysmatto, johon pyyhkiä jalkansa.
”Ei edes sukkanauhaliiviä litistämässä läskejä”, Ambra surkutteli, jolloin heidän uhrinsa ystävättäret rohkaistuivat viimein hyökkäämään.
”Pää kiinni, lutka!” pidempi puuskupuh sähähti.
Ambra vain tirskui. ”Puhutko sinä minulle?”
”Vittu sinulle! Kompastuos!” hän kivahti osoittaen blondiinia sauvallaan.
Luihuistyttö kaatui kikattaen. ”Oho, oho! Et olekaan surkki! Haha!” Uuden taian lähtiessä Carrien ystävättären taikasauvasta Ambra osasi varautua. ”Estous!” hän lausahti.
Carrien toinen ystävätär osoitti Jewelrynia taikasauvallaan.
”Jospa se on olevinaan niin sanottu ’moderni nainen’?” punapää ehdotti pitäen silmällä kiukkuisen puuskupuhin sauvakättä. ”Kerro nyt Jewwielle mikset älyä edes litistää läskejäsi kasaan, Oaks?”
Cassie Oaks purskahti itkuun. Röhki nelikon mielestä kuin teurastustuomion saanut porsas. ”Lopettakaa! Lopettakaa!” tämä nyyhki jaksamatta olla enää rohkeampi.
”Te ette ole ihmisiä vaan alhaisia hirviöitä!” puuskupuhystävättäret julistivat jähmettyen hetkeksi paikoilleen. Toinen suuttui niin pahasti että sinkautti ”kangistumis tyystilus” -taian kahta pääpirutarta kohti. Waldenne antoi huvin vuoksi taian edetä puolen metrin päähän itsestään, ennen kuin muutti sen suunnan. Se palasi kuin bumerangi osumaan puolustajiin kaataen heidät jäykkinä lattialle.
”Haha! Olipas teissä vastusta kerrakseen!”
letkautti Waldenne. ”Olitte miltei päihittää meidät alkeistaioillanne – tosin olitte liian köntyksiä onnistumaan.” Neiti Avery muistutti saalistavaa kissapetoa kierrellessään kangistettujen ympärillä. Välillä hän töytäisi puuskupuheja saappaidensa kärjillä ja potki sen verran että heihin sattui, muttei hakannut heitä sairaalasiipikuntoon. ”Läskipuuhkut ja köntykset jäävät meidän tasorajamme ulkopuolelle.” Kiharapää hymyili maireasti Chrystalionille sohien kangistettuja. ”Ole niin hyvä, Chrystalion.”
”Ah.” Suorahiuksinen piirteli hetken ympyrää taikasauvallaan, ennen kuin tähtäsi. ”Keholeijuston!” Oaks nousi hetkessä Chrystalionin haluamalle korkeudelle. Hän kuljetti tätä nykivästi edestakaisin suoraan sekä aaltoillen. Sillä aikaa kun hän leijutti Carrie Oaksia ilmassa Waldenne ohjeisti Ambraa ja Jewelrynia kangistettujen suhteen. Niinpä blondiini ja punapää riisuivat heidät alusvaatteisilleen, silppusivat heidän vaatteensa kangastilkuiksi ja telkesivät lähimpään luutakomeroon, jonka oveen loitsivat kyltin jossa luki ”TARJOUS! PILLU VAIN KOLME SIRPPIÄ!” Ambran ja Jewelrynin palattua nelikko oli melkein valmis käymään aamiaispöytään.
”Mehän voisimme ottaa Oaksista kerralla kaiken irti”, totesi Waldenne ja kiepautti puuskupuhia useita kierroksia ilmassa.
”Miten?” muut utelivat.
”Ensin unhoitutetaan se ja sitten tehdään vielä yksi taika.”
”Unhoitutetaan?” Ambra äimisteli. ”Sittenhän äskeinen näytös menee hukkaan. Sen hauskuus oli siitä, ettei leijuva ihraläjämme voi muistella positiivista kokemusta.”
”Hiton pölkkypää”, moitti Chrystalion palauttaessaan puuskupuhin maankamaralle. ”Minä ainakin tajusin.”
Waldenne repäisi kovakouraisesti ruskeaverikön pystyyn. ”Unhoituta”, naisenalku sanoi osoittaen taikasauvallaan tämän otsaa. Pyyhittyään onnistuneesti Carrie Oaksin muistin Waldenne tarkasti ennen seuraavan taian langettamista, ettei ketään Luihuiseen kuulumatonta saapastellut stragedisella hetkellä paikalle. Vasta sitten hän langetti Carrie Oaksiin komennuskirouksen. Hän oli päässyt muutamaan kertaan testaamaan enoltaan neljännellä luokalla oppimaansa komennuskirousta, joten hän sai sen toimimaan vähäksi aikaa. Carrie Oaks jäi komennuttajan käskystä odottamaan viideksi minuutiksi ja suuntaisi sen jälkeen suureen saliin aamiaiselle tajuamatta olevansa kirouksen takia alasti.
Luihuisystävykset jatkoivat matkaansa nauraen etukäteen hyytävästi itsensä nolaavalle kohdeuhrilleen.
Alakuloisuus ei viivähtänyt sekuntiakaan Chrystalionin kasvoilla hänen säilyttäessään uudelleen omaksumansa ilmeen kävellessään rehvakkaasti Waldennen rinnalla. Nelikon tielle sattuvat väistivät salamannopeasti, ja Luihuisen tupapöydästä näytti löytyvän neljä paikkaa ikään kuin niitä olisi pidetty varta vasten varattuina. ”Huomenta”, jengin tytöt sanoivat aamiaista syöville ystävilleen istuutuessaan alas. Waldenne ja Chrystalion vierekkäin ja Ambra sekä Jewelryn heitä vastapäätä.
”Huomenta”, vastattiin.
”Ohhoh, sinuakin näkee taas, Windenly”, Draco Malfoy totesi voidellessaan aamiaissämpylänsä matalampaa puoliskoa.
Hetken aikaa Chrystalion olisi halunnut kiertää tupapöydän toiselle puolelle sylkäisemään nuoriherra Malfoyn kasvoille. Vaalean aatelispojan vieressä istuva Kristianus kohotti hoidettuja kulmakarvojaan Malfoylle, mutta hänen ohuet huulensa pysyivät sinetöityinä.
”Pitäähän minunkin välillä muistuttaa olemassaolostani, etteivät hiiret pääse hyppimään pöydälle”, Chrystalion tuhahti ja kaatoi kahvikuppinsa puolilleen kuumaa pannukahvia. ”En minäkään jaksa lintsata jatkuvasti.”
”Kai sinä olet onnistunut hankkimaan jotenkin ’sairaslomaa’, koska et olisi muuten voinut olla näin montaa päivää pois tunneilta?” letkautti Malfoy.
”On kai minun aikani sanoa ’ohhoh’?”
”Kuinka niin, Windenly?”
”Koska oivalluksesi oli niin suurenmoinen että tulet jäämään taikakausien historiaan. Totta kai minun on täytynyt kehittää uskottava selitys. Oksennustauti on sellainen, ja mikä parasta: Pomfreyn oli mahdotonta tietää monta kertaa olin oksentanut – tai olinko ylipäänsä oksentanut.
”Ihan vitun ovelaa”, Draco naurahti. ”Eikö ollutkin?” Malfoyn perillinen huikkasi gorillamaisille henkivartijoilleen, Crabbelle ja Goylelle. Porsastelevat kuolonsyöjien pojat olivat viidennellä kuten Dracokin. Puhtaudestaan tarkka Chrystalion ei ollut koskaan suostunut sietämään gorilloista lähtevää löyhkää. Ne kävivät korkeintaan kaksi kertaa viikossa suihkussa eivätkä vaihtaneet riittävän usein sukkia ja alusvaatteita.
”Ovelaa oli!” Crabbe örisi.
”Juu-u!” Goyle säesti.
Aamiaisen jälkeen Kristianus ja tyttönelikkö hajaantuivat tunneilleen sovittuaan tapaavansa välitunnilla eteishallissa. Niin he tekivätkin, ja kaikki luulivat viisikon olevan menossa pelkästään tupakalle. Ihailijoidensa seurassa oleva Pansy Parkinsonkin oletti jengin kiiruhtavan haukkaamaan raitista ilmaa filtterin läpi aavistamatta Waldennen puhuvan ruskeaverikköön itseensä liittyvästä suunnitelmasta. Jengiläiset menivät tarkoituksella tupakoimaan järven rantaan, koska muut tupakoitsijat eivät vaivautuneet niin kauas koulurakennuksesta huonon sään takia. Luonto oli herännyt eloon keväänvihreänä, mutta sateelle tuoksuva ilma oli kuin syksyllä.
Tuuli leyhytteli Waldennen noenmustia, tiheitä kiharoita jokaiseen ilmansuuntaan. Neito kirosi savukettaan, joka oli vähällä sammua yhtenään, ellei hän imenyt filtteriä kevyesti punatut posket lommolla. ”Parkinsonin on saatava ansionsa mukaan; paha on maksettava pahalla. Kaikki lienevät samaa mieltä?”
”No jep! Siitä on ollut jo jonkin aikaa puhetta.”
”Kaipaan kuitenkin ehdotuksia”, Waldenne virkkoi varistaessaan savukkeen käryävää tuhkaa maahan.
”Parkinsonin tapauksessa on käytettävä sellaisia keinoja, joita hänellä itsellään on tapana käyttä”, Jewelryn tuumasi.
”Eli tyttömäisten tyttöjen keinoja”, Nemesikseksi ryhtynyt luihuistyttö tuajti punapäälle.
”Pelaten yhtä likaisesti ja narttumaisesti”, punapää lisäsi ja piti tauon tavoitellessaan oikeita sanoja ajatustensa verhoamiseksi.
Puhumattomuus vallitsi, kunnes Ambra avasi suunsa. Mutta Waldenne vaiensi blondiinin. ”Iho umpeen, ellei mieleesi tule parempia ideoita kuin Jewelrynilla.”
”Hmm”, Jewelryn virkkoi kohta, ”Parkinson on tunnettu siitä että hänellä on hyödyllisiä käsikassaroita. Sellaisten tyyppien joukossa, joita hän ei voi sietää.”
”Olemme huomanneet”, kuulijakunta myönsi.
”Kappas vaan meidän Jewelryniamme”, Waldenne kehaisi. ”Ymmärrän oikein hyvin... No niin, koston avaimet ovat ulottuvissamme; tarvitsemme liittolaiseksi jonkun helposti käännytettävissä olevan Parkinson mielistelijän. Sellaisen jonka mitta alkaa vähitellen täyttyä.”
”Chrysty sopisi hyvin, vaikkei hän olekaan mielistelijä”, Kristianus ehdotti, ”vaan peräti ystävätär.”
Chrystalion näytti tympeää naamaa nuorukaiselle. ”Arvaa pari kertaa haluanko olla missään tekemisissä Pansyn kanssa, Kristianus? En edes kostomielessä, sillä joutuisin olemaan taas hänen lähellään...” Tyttö sytytti savukkeen peittäen näön vuoksi ahdistuksensa.
”Älä puhu hulluja, Kristianus! Chrysty on saanut kärsiä enemmän kuin tarpeeksi ylilehmän takia”, viiksekkään nuorukaisen serkku huomautti sarkastisesti. ”Pysytään vain Parkinsonin fanilaumassa. Tiedämme ettei statuksella ja kullallakaan voi ostaa horjumatonta uskollisuutta.”
”Kiitos, Waldenne, kiitos”, Chrystalion huokaisi helpottuneena.
”Muistat varmaan Parkinsonin viisitoistavuotissyntymäpäivät?” Kristianus sanoi.
”Hah hah! Ai niin ne ylilehmän vanhempien vuokraamassa huvilassa järjestetyt”, tirskui Waldenne. ”Chrys, Jewwie ja Ambra eivät olleetkaan siellä.”
”Emme saaneet kutsua.”
”Vitut mekään mitään kutsua saimme. Menimme vain ihan pokkana kuokkimaan; olimme olleet sinä iltana Kristianuksella – vai pitäisikö sanoa Walden-enon talossa ryypiskelemässä kahdestaan. Vailla muuta seuraa kuin kotitonttu Fiffy. Kaipasimme syystäkin enemmän toimintaa”, mustahiuksinen tyttö sanoi. ”Silloin muistimme Malfoyn maininneen olevansa menossa Pansy Parkinsonin syntymäpäiväkemuihin ja päätimme lähteä nauttimaan ilmaisesta viinasta ja irtosuhteiden mahdollisuudesta. Parkinsonille tyypillistä draamaakaan ei puuttunut astuttuani kynnyksen yli. Syyllistyin sentään niin anteeksiantamattomaan tekoon kuin huomion varastamiseen. Parkinsonia vitutti ihan helvetisti, koska Malfoy ei kohdistanut kaikkea huomiotaan pelkästään häneen. Yllättäen hän purki vitutuksensa muihin. Kaikkein pahiten loukkaantui Millicent Bulstrode.”
”Ja siinä vaiheessa minä astuin kuvaan”, Kristianus sanoi. ”Suivaantunut Bulstrode sai niin tarpeeksi ’ystävättärestään’ että otti toveri alkoholin avukseen. Yksi asia johti toiseen, ja me päädyimme sänkyyn. Sain kunnian puhkaista tyttösen immenkalvon.”
”Tiedetään. Olet kertonut”, Ambra hymähti. ”Neitsyen korkkaamisella saavutit muistaakseni jonkun maagisen rajan. Mutta entä sitten? Mitä jostain Milly Bulstrodesta?”
”Vitun tollo”, nuorukainen tuhahti. ”Tajusivatko muutkin kuin Waldenne?”
-
- Seitsemäs luku -
Kosto marmoritantereella
Yksin oleva Millicent Bulstrode näkyi lukevan V.I.P-kokeisiin oppikirjoista ja muistiinpanoista päätellen. ”Nyt sinulla on sopiva tilaisuus viettää kahdenkeskistä laatuaikaa Bulstroden seurassa”, viidesluokkalaista tarkkaileva Waldenne sanoi Kristianus-serkulleen. ”Että hopihopi.”
Poika sipaisi pikimustat hiuksensa entistä huolellisempaan järjestykseen. ”Ihan kohtuutonta”, velhonuorukainen valitti. ”Ehdin juuri ja juuri kuulla tehtävästäni, ennen kuin minut pakotetaan tositoimiin.”
”Pyh. Tehtäväsi ei ole edes kauhean epämieluisa, sillä piparia on tarjolla.” Violetinpunaiset huulet kaartuivat rivoon hymyyn, joka toi mieleen ilotyttöjensä palveluita kaupittelevan bordellin omistajattaren.
”Minulta pyydetään silti liian paljon. Milly Bulstroden nussiminen ei ole kaiken vaivan arvoinen palkinto.” Macnairin katse hakeutui tiukaan sievään ja haluttavaan Jewelryniin.
”Menihän Bulstrode kännipanona.”
”Kännipanona kyllä, mutta typykän neitsyyden vieminen ei olisi houkuttanut selvänä. Ihan kuin Luihuisessa ja Korpinkynnessä ei olisi paremman näköisiä ja sängyssä osaavampia tyttöjä, jotka eivät ala vetistellä seurassani.”
”Itsepähän sen sanoit: koulussa on mieleisempää tarjontaa kompensoimassa Milly Bulstroden puutteet”, Waldenne virkkoi. ”Tällä kertaa olet ymmärtäväsi tyttöä – kuten sinulle on tähdennetty vitun selkeästi. Tiedät ettet voi mitenkään olla niin typerä, ettet tajuaisi mistä on kyse. Ei enää yhtään valitusta, hitto vie! Painut vauhdilla hänen luokseen etkä jää vinkumaan.”
”Olet totisesti lempiserkun tittelin arvoinen”, Kristianus tuhahti.
”Jo vain.”
Macnair lähestyi penkillä lukevaa viidesluokkalaista laahustaen, kunnes muisti että hänen oli käyttäydyttävä puoleensavetävämmin. Siispä aristokraatti taikoi vinon hymyn ohuille huulilleen ja pilkettä silmiensä mustanruskeuteen. ”Hei, saako tähän istua?” hän kysyi veitikkamaisesti.
Millicent Bulstrode katsahti häneen hämmästyneenä. ”Ai hei, Kristianus”, aatelisneito mutisi. ”Istu vaan... jos haluat.”
”Kiva etten häiritse sinua.”
Roteva tyttö vaikutti kiivaan sivujen kääntelyn perusteella keskittyvän huippuarvosanojen tavoitteluun. Luulot hävisivät Kristianuksen huomatessa tummaverikön luovan koko ajan lyhyitä silmäyksiä itseensä. Tyttö vilkuili vähän väliä istuiko seitsemäsluokkalainen vielä hänen vieressään. ”Mitä sinä haluat minusta?” Milly Bulstrode kysyi.
Silloin kuolonsyöjän poika nauroi toruvasti. ”Jutella kanssasi, sillä viimeisestä kerrasta on iäisyys. Taisi olla ystävättäresi Pansyn syntymäpäivillä...”
***
Lukujärjestyksen mukaan Chrystalionilla ja Waldennella oli valinnaista pimeyden voimilta suojautumista. Virka oli luultavasti kirottu, koska oppiaineen opettaja vaihtui vuosittain. Silti rehtori Dumbledore oli pystynyt aikaisempina vuosina löytämään jonkun viran täyttäjäksi. Muttei viime vuoden jälkeen aurorina toimineen Alastor ”Villisilmä” Vauhkomielen löydyttyä oman matka-arkkunsa salalokeroon vangittuna. Muilla opettajilla ei ollut yhtään parempi onni: yksi oli kuollut, toinen tullut hulluksi ja loput lopettaneet muusta syystä. Sen takia taikaministeriö oli nimittänyt virkaan oman työntekijänsä, ylemmän alivaltiosihteeri Pimennon. Keski-ikäinen Dolores Pimento oli kiistatta kammottavan ruma sammakkomaisine kasvonpiirteineen ja paksuine, alamittaisine vartaloineen. Vanha piika oli sukua kaikille merkittäville aatelishuoneille ja oli kuulunut Tylypahkassa opiskellessaan Luihuiseen. Professori Pimento suosikin puolueellisesti kaikkia muita luihuisoppilaita paitsi ei Chrystalion Windenlya ja Waldenne Nasty Averya.
Ystävysten ulkonäöllähän ei ollut mitään tekemistä sen kanssa että he olivat samalla pisteellä korpinkynsien, rohkelikkojen ja puuskupuhien kanssa. Luihuistyttöjen lävistykset, kampaukset, vaatteisiin tarttunut tupakansavu ja puhetyyli kiehuttivat professorin sapen. Jatkuva myöhästely ja piittaamaton asenne olivat vähällä saada neiti Pimennon anomaan hermolomaa. Aatelisnimi ja suvun rikkaudet eivät olleet auttaneet Dolores Pimennon menetettyä malttinsa. Neiti Avery oli joutunut kyykkimään lattianrajassa pesten vessanpönttöjä ilman taikaa kuin mikäkin jästi ja tiskaamaan koulun keittiössä. Opettajatar ei sentään määrännyt Chrystalionia ja Waldenna suorittamaan jälki-istuntojaan samalla tavalla kuten Potteria ja kumppaneita; kirjoittamaan erikoislaatuisemmalla sulkakynällä. Hänkin tiesi ettei herrasväki Avery olisi katsonut hyvällä ”en saa unohtaa auktoriteetteja” -arpea nuoremman tyttärensä kämmenselällä.
Kaikki professori Pimennon puhuma meni täysin Chrystalionin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos eikä tyttö muistanut toviakaan mitään oppikirjasta lukemaansa. Chrystalionin motivaation rippeetkin olivat muuttuneet tomuksi keskittymiskyvyn häviämisen myötä. Ennen oliivisilmällä oli ollut tarmokkuutta kurssien, tehtävien ja kokeiden läpäisemiseen vanhempien mieliksi, mutta enää hän ei jaksanut ajatellakaan koulunkäyntiä. Imagon säilyttäminen kulutti tummaverikön kaikki voimat, ja hän oli jo ennen kahdeksaa niin väsynyt että meni kylvyn jälkeen nukkumaan.
Tänään hän kertoisi Timmylle biseksuaalisuudestaan, sillä heidän suhteensa oli edennyt jo niin pitkälle. He viettivät yhä enemmän aikaa toistensa kanssa, olivat tutustuneet toistensa vanhempiin perhepäivällisellä. Chrystalion koki alkaneensa seurustella juuri oikean pojan kanssa. Timmya ei voinut sanoa hyvännäköiseksi, mutta pojan ulkonäössä ei ollut mitään selkeästi negatiivista. Sitä paitsi he seurustelivat toistensa kanssa, koska välittivät toisistaan.
Lakatessaan sormenkynsiään mustalla, hileisellä kynsilakalla Chrystalion nieleskeli hermostuneena kurkkuunsa noussutta palaa. Hänellä ja Timmyllä ei voinut olla salaisuuksia, sillä suhde ei toiminut salailemalla. Häntä pelotti kiistatta poikaystävänsä suhtautuminen paljastukseen eikä hän tiennyt välittäisikö toinen sen jälkeen yhtä paljon hänestä.
Hieman vanhempi Chrystalion olisi tahtonut läimäyttää rakastunutta ja luottavaista, entistä minäänsä melkein yhtä paljon kuin potkaista Timmy Bartonia haaruksille. Ei sittenkään, koska hän ei jaksanut edes ajatella entistä poikaystäväänsä. Tyttö jaksoi tehdä tasan yhtä asiaa tunnin päättymisen mahdollistaessa sen. Sydän hypähti hetken rinnassa Chrystalionin tukahduttaessa hätääntyneen huokauksensa! Voi helvetti! Oliko hän unohtanut partaveitsensä makuusaliin? Huh! Hän huokaisi itsekseen helpotuksesta. Partaveitsi olikin onneksi taskun pohjalla, sillä hän oli vähällä saada naarmun sormeensa.
”Minun on taas pakko”, hän kuiskasi Waldennen kahdesti lävistettyyn korvaan. ”Pakko viiltää, sillä en kestä tänäänkään muuten tätä paskaa elämää.”
Waldenne tarttui kaksoispulpetin suojissa sielunsisarensa käteen vastaukseksi ja siveli tämän pehmeää kämmenselkää. Tunnin loputtua luihuiskaksikko lähti luokkahuoneesta harvinaisen hiljaa haistattamatta kenellekään. He eivät puhuneet vessaan tultuaankaan vaan sytyttivät suoraan savukkeet. Poltettuaan savukkeensa miltei filtteriä myöten Chrystalion ei sytyttänyt uutta, vaan lukittautui yhteen WC-koppiin siltä varata että joku ulkopuolinen sattuisi paikalle.
***
Seitsemäsluokkalaiset pojat vislasivat yöasuisen Waldennen ilmestyessä heidän makuusaliinsa. Tyttö oli nimittäin uljas ja komea näky ilman ehostustakin tasaisine hipiöineen, tatuoituine kissansilmärajauksineen, syvänpunaisine huulineen ja hiilenmustine sekä tuuheine kulmineen ja ripsineen. ”Häipykää täältä siksi aikaa, kun juttelen Kristianuksen kanssa”, käski Waldenne. ”Voimme pelata yhdessä korttia meidän päätettyämme ensin keskustelumme.”
”Vitut te mitään keskustelette”, muuan hieman hidasälyinen poika vinoili.
”Vedä käteen, d’Arcy”, Kristianus kehotti takan luota. ”Saamme tarpeeksi muiltakin, joten meidän ei tarvitse naida keskenämme.”
”Mutta eihän poloisella d’Arcylla ole mitään käteen vedettävää, Kristianus”, Waldenne huomautti maireasti. ”Pelkästään mikroskooppisen pieni, klitoriksen kokoinen katkarapu.”
Katkaravun omistaja muuttui yhtä punakaksi kuin porsas. ”Waldenne Nasty Avery!” d’Arcy ähkäisi nolostuneena. ”Oliko sinun pakko kertoa?”
Muut pojat hohottivat kylkiään pidellen, ja Waldenne tekeytyi toheloksi läimäyttämällä käden suulleen kuin vajaaälyinen pölvästi. ”Ups! Nyt taisin livauttaa jotain, mikä saattoi sinut noloon tilanteeseen.”
Edelleen hohottava Kristianus pyyhki naurunkyyneleitä silmänurkastaan. ”No niin, alkakaa laputtaa niin kuin serkkuni kehotti. Hahah!”
Ylimääräisten henkilöiden Waldenne vakavoitui pihistäessään savukkeen d’Arcyn sängyllä lojuvasta savukerasiasta. ”Miten sinulla menee Bulstroden suhteen?” hän kysyi sytyttäen savukkeen.
”Ei hullummin; olen päässyt ihan lupaavaan alkuun.”
”Tuollainen vastaus ei kerro puoliakaan.”
”Tarkennetaanpa jos se tekee neiti Averyn tyytyväisemmäksi.” Nuorukainen risti kätensä päänsä alle kipristellen mustien silkkisukkien sisään jääviä varpaitaan. ”Millicent Bulstrode on osoittautunut tähän mennessä varsin yhteistyöhaluiseksi.”
”Oletko päässyt selville siitä, millainen suhde hänellä on Parkinsoniin?”
”Olenpa hyvinkin. Millicent oli se osapuoli, joka piti Pansya hyvänä ystävättärenään, kunnes karvas totuus alkoi valjeta. Viidesluokkalainen tajusi Pansyn käytökseen kyllästyttyään, ettei tämä ollutkaan aito ja välittävä ystävätär. Pelkkä toisista hyötyvä draamaprinsessa, joka välittää kenkäparistaankin ’seuraneitejään’ enemmän. Viimeiset naulat on lyöty hänen arkkuunsa, ja Bulstrode haluaisi kovasti Parkinsonin saavan ansionsa mukaan. Siinä on vain yksi pieni mutta.”
”Niin?”
”Sukujen hierarkiset erot tulevat vastaan; Parkinsonin huone on hienompi ja korkea-arvoisempi kuin Bulstrodejen”, Kristianus virkkoi. ”Millicent tietää putoavansa nykyistä paikkaansa alemmas, mikäli hän osallistuisi kasvokkain kostotoimiin. Hänestä tulisi yksinäisyyteen tuomittu hylkiö, jolta suljettaisiin kaikki ovet.”
Waldenne-neiti puristi kätensä nyrkkiin ja kohotti voimakasta leukaansa. ”Suunnitelmamme eivät tasan kaadu tähän! Jumalauta! Hakkaan vaikka Bulstroden tyttären, jotta hän -”
”Ei sinun tarvitse. Homma on jo hanskassa”, velho vakuutti. ”Sanoin Millicentille että riittää kun hän ylipäänsä osallistuu kostotoimiin.”
”No hyvä.”
”Sanoin sen syleillen häntä ystävällisesti ja suudellen poskelle.”
”Jopas, jopas”, kiharapää naurahti. ”Tyttöjen käsittely tuntuu luonnistuvan herra Macnairilta muuallakin kuin luutakomerossa.”
Bulstroden tytär osoittautui hyväksi apuriksi hänen oltua tavallista enemmän tekemisissä serkusten kanssa. Pansyn hyvänä ystävättärenä hän oli miltei yhtä hyvin perillä luihuisprinsessan menoista ja tekemisistä kuin omistaan. (Serkukset saivat muun muassa tietää kuinka Parkinson tapaili ketäkin poikaa.) Waldenne tiesi nyt miten aikoi kostaa ja oli valinnut päivän tuomioon täyteenpanolle. Niinpä hän lähti eräänä toukokuisena iltana Chrystalionin seurassa oleskeluhuoneesta lainattu näkymättömyysviitta ja laukkuun piilotettu purkki kutistettuine sisältöineen mukanaan. Heillä oli kiire, sillä kaksikon oli ehdittävä valvojaoppilaiden kylpyhuoneeseen tekemään valmisteluja ennen Pansyn ilmestymistä.
Ennätettyään valtavaan kylpytilaan tytöt viilettivät kylpyaltaan luo. Waldenne kaivoi lasisen hillopurkin niitein koristetusta, krokotiilinnahkaisesta käsilaukustaan hekotellen omahyväisesti. Ojia tonkimaan lahjottu toisella luokalla oleva tyhjätaskuinen luihuispoika oli löytänyt kiitettävästi pieniä fletkumatoja Waldennelle tuotavaksi. Averyn tytär osoitti ruskeita luikertelijoita taikasauvallaan, ennen kuin tyhjensi purkin marmoriammeeseen. Ne oli taiottu väliaikaisesti näkymättömiksi; loitsu raukeaisi itsestään vartin sisällä. Kanamaiset kirkaisut kaikuisivat marmorihuoneessa luihuisprinsessan huomatessa saaneensa kylpyseuraa muustakin kuin magnoliankukista ja kylpyankoista.
Chrystalionin väsymykseen sekoittui hitusen levollisuutta tytön tirskuessa, kun komea aatelisneito repi terävillä kynsillään kirjekuoren auki. Vehnäjauhomainen pulveri varisi tomusokerisateena näkymättömien matojen päälle. Jauhe liukenisi joutuessaan tekemisiin lämpimän kylpyveden kanssa – tietyllä mittapuulla kohtalokkain seuraamuksin. Chrystalion sipaisi tahallaan persikkaposkeaan etukäteen vahingoniloisena.
Korkokenkien korot kuuluivat iskeytyvän kopisten käytävän lattiaan. Jengiläiset syöksähtivät salamannopeasti kyyristymään näkymättömyysviitan kätköihin, ennen kun Pansy Parkinson kailotti tunnussanan. Ruskeaverikkö hyräili vanhaa palladia sipsuttaessaan palvomaan allastason yläpuolelle ripustetusta peilistä keimailevaa peilikuvaansa. Hän kääntyili, vääntyili ja poseerasi eri kulmista vähintään viisi minuuttia. ”Ei jumalauta!” Waldenne hihitti Chrystalionille kuiskaten. ”Sehän on rakastunut itseensä vielä tulisemmin kuin luulisi.” Paras oli vielä näkemättä. Viidesluokkalainen ryhtyi riisuutumaan keimaillen peilin edessä niin hitaasti ja antavasti, että se olisi käynyt strip tease -numerosta.
”Minulta kyllä lentää oksennus, jos se ryhtyy itsetyydytyspuuhiin”, sähähti Chrystalion viidesluokkalaisen keinuttaessa lantiotaan, kun tämä meni valmistamaan kylpyään.
”Eikös mitä. Kavaltaisit meidät liian aikaisin.”
Kylpyamme täyttyi silmänräpäyksessä, ja Pansy pulahti vaahtomereen omasta mielestään sulokkaasti uimaan edestakaisin. Ammeen keskellä oli leveä marmoripenkki, jolle ruskeaverikkö istahti. Chrystalionin kuvotukseksi Pansyn kädet hyväilivät tämän vartaloa kavuten ensin rinnoille nipistelemään niiden nipukoita. Kätöset putosivat tahallaan povelta kuplivaan vaahtoon, liukumaan lanteille kohtaamaan hävyn mustan kolmion.
”Nyt se jäi tuohon muninaan tussuaan kopeloiden”, Waldenne sätti. ”Tuskin edes -”
Pansyn hysteerinen kirkaisu katkaisi lauseen loppuosan. Noitaoppilas säikähti jotain ja ponnahti takaisin uimaan kauhoen päämäärättömästi kylpyaltaassa. Tämä pysähtyi altaan keskelle, ojensi kättään todistaakseen itselleen luikertelevien otusten hipaisevan vähän väliä itseään. ”Ottakaa ne pois!” Pansy kirkui ikään kuin hovineidit olisivat olleet paikalla auttamassa fletkumatojen saartamaa ystävätärtään. Koska apuvoimia ei järjestynyt, ”uhri” alkoi räpiköidä yhtä vauhkoontuneena kuin pillastunut hevonen. Haitallinen, veteen liuennut jauheaine vaikutti ruskeaverikön räpiköidessä.
Waldenne töytäisi Chrystalionia kyynärpäällään ja heilautti näkymättömyysviitan pois. Chrystalion näki koston toteutuvan par’aikaa ja olisi ollut poistumisaikeissa, ellei pihtimäinen käsi olisi tarttunut hänen käsivarteensa ohjaamaan häntä lähemmäs ammetta. ”Sinähän jäät, Chrysty – katsomaan oikeuden tapahtumista”, aatelisnoita tokaisi. Chrystalion pyristeli fyysisesti voimakkaamman osapuolen otteessa kuin maakotkan raatelukynsiin joutunut hiirihaukka. Armoa ei tippunut raiskatulle eikä hyväksikäyttäjälle, koska Waldenne ei suostunut irrottamaan otettaan ystävättärestään.
”Olisitko niin ystävällinen että?” lyhyempi tyttö yritti.
”En ikinä. Minä en ole koskaan ystävällinen.” Waldenne Nasty läimäytti ystävätärtään korvalliselle. Lujaa ja sivaltaen mutta eri syistä kuin se kusipää ja vanhemmat. Sen takia että Waldenne välitti aidosti hänestä haluten hänen tarttuvan kaksin käsin elämään ja uskaltavan kohdata satuttajansa kasvotusten.
Hän ei olisi välttänyt halunnut puhua Pansylle, puhui kuitenkin. ”Hei Pansy, hauskaa että nautit noin paljon kylvystäsi.”
”Vai ’nautin’!” tummaverikkö huitoi roiskuttaen vettä lattialle, jolloin pari fletkumatoa lensi hänen kasvoilleen. ”HUIIII! R-RUSKEITA M-MATOJA MINUN KYLVYSSÄNI! VOIN VAKUUTTA, ETTEN NAUTI; EHKÄ SINULLA JA WALDENNE NASTY AVERYLLA ON VIKAA PÄÄSSÄ?!” kylpijätär rääkyi kömpiessään ammeesta fletkumadot ihollaan.
”Ja sinulla ei muka heitä yhtään ja ole vääristynyt kuva rakkaudesta?” ivasi Chrystalion.
”Siis mitä?” Kylvystä noussut luihuistyttö kääri pyyhkeen ympärilleen. ”En ole tehnyt mitään, mikä oikeuttaisi tekemään minulle jotain näin kamalaa”, Pansy sätti mennessään peilin eteen kuivaamaan. ”EIIIII!” oli kaikki mitä shokeeraava peilikuva irrotti kielenkannoilta. Vaalean läpikuultava hipiä oli vaihtanut väriä neonvihreään ja oli kauttaaltaan finnikukilla. ”VÄÄRYYS! VÄÄRYYS MINUA KOHTAAN!”
”Haista paska, Pansy!” oliivisilmä letkautti.
”Kalkaroksen ja Dumbledoren kuultua te -”
”Et sinä kerro”, Waldenne totesi varmaan sävyyn.
”Miksen muka? Miksen kertoisi näin katalasta tempusta? Vitun hujoppi”, hän jupisi itsekseen.
”Koska ’vitun hujoppi’ kosti helvetin hyvän syyn takia”, Chrystalion pakottautui sanomaan. ”Sen takia mitä teit minulle.”
”Pah. Etpä osoittanut vastarintaa.”
”Olisin osoittanut, jos minulla olisi ollut mahdollisuus. Muttei ollut, saatana!” sähähdettiin pienten, tupakan kellastamien hampaiden välistä vedettäessä taikasauvaa esiin. ”Sinun on aika muistaa kuolevaisuutesi. Olet puhdasverinen, erittäin vanhaa ja hienoa aatelissukua, minä pelkkä puoliverinen. Silti oikeus tapahtuu velhomaailmassa! Tapahtuu piru vie, ja sinä laskeudut säyseästi jalustaltasi maksamaan teoistasi.”
Chrystalionilla ja Waldennella oli taikasauvat, mutta Pansy oli tällä kertaa aseeton. Hänen taikasauvansa oli käden ulottumattomissa niin kuin Chrystalionilla oli ollut raiskaushetkellä. Waldennen mustanruskeat silmät olivat tummuneet, ja mustuus näytti hävittäneen niistä kaiken inhimillisyyden. Voimakas vartalo oli jännittynyt kuin saaliinsa kurkun raateluun valmistuvalla leijonanaaraalla velhottaren harppoessa joustavin askelin Pansyn luo. Hänessä oli jotain pelottavaa ja ehdotonta eikä Pansy Parkinson rohjennut sen takia letkautella – ylipäänsä sanoa sanaakaan. Ehkä Nemesiksen, koston jumalattaren olisi voinut kuvitella pitkän noidan näköiseksi. Waldennen koura tarttui nuoremman aatelisneidon hiuksiin tukistamaan lujaa. ”Sinä olet aina ollut vanhempiesi lellikki enkä usko sinun saaneen koskaan selkääsi. Pääset kuitenkin vihdoin kokemaan senkin ihanuuden”, Waldenne lupasi kolkosti kiskaistessaan ruskeaverikköä hiuksista aivan kuin olisi pidellyt koiraa talutushihnasta. Hän istutti Pansyn alkajaisiksi kylpyhuoneessa olevalle, pehmustetulle marmoripenkille ja kaivoi Chrystalionin virnuillessa niittilaukustaan pitkän puuviivoittimen.
”Viivoitin on maailman tavallisin esine, mutta sitä voi käyttää muuhunkin kuin marginaalien piirtämiseen ja mittausoppiin. Opettaja pistää sen avulla pölkkypäät oppimaan ja laittaa häiriköt kuriin”, kiharapää selitti tarttuessaan Pansyn sauvakäteen. ”Minusta meidän on parasta aloittaa tästä. Ensin kuitenkin vaiennetaan sinut varmuuden vuoksi Voron vanhalla pölyrätillä – vai onkohan tätä käytetty peräti lattiarättinä – ettei kaakatuksesi aiheuta pahaa päänsärkyä minulle ja Chrystylle.”
-
MUOKS
Aloitetaan Pansysta... Onneksi olkoon, olet onnistunut luomaan täydellisen narsistihahmon. Hänestä tulee tulee mieleen yhdysvaltalainen lapsensa "rakkauden tähden" (lue: seksin tähden) tappanut nainen Diane Downs. Lähinnä neiti Parkinsonin tapa jaella tyhjiä lemmensanoja ympäriinsä muistuttaa hyvin paljon Dianen toimintaa.. En myöskään usko Pansyn kyenneen luomaan aitoja ystävyyssuhteita. Hän kohtelee ihmisiä kuin pölynimureita: "miten tämä toimii? Mitä toimintoja tässä on? Oho, höh, se meni rikki. Siitä ei ole minulle enää hyötyä. Hankitaan uusi." Kenkäpareilla ei voi tätä vertausta ikävä kyllä esittää yhtä hyvin.
Sellaiselle ihmiselle ei voi kostaa mitenkään muuten, kuin tuhoamalla sen ainoan asian, mikä on tärkeää - eli oman peilikuvan. Waldenne on aivan loistava luonneanalyyseissaan - onkohan noilla psykologiaa vastaavaa tiedettä? Olihan niillä hullujen huone psykoottisille, mutta siihen taisi jäädä. Chrystalionin reaktiot ovat äärettömän uskottavat - raiskaajaa / hyväksikäyttäjää ei halua kohdata ja sen oikeuden hetken kestää tuella ja ennen kaikkea sitkeydellä. Ehkä myös tässä tapauksessa Chrys nautti Pansyn kärsimyksestä ja naurettavasta reaktiosta - mikä nyt aivan oikeutettua onkin.
*
Waldennen vertaaminen Nemesikseen toimi erittäin hyvin, minulle tuli mieleen ehkä myös kelttiläinen / skottilainen jumalatar Morrighán. Tähän vaikuttivat pienet yksityiskohdat, joilla kostotilanteessa kuvasit neitiä ja hänen suhtautumistaan Parkinsoniin jo suunnitteluvaiheessa. Esimerkkinä aggressiosta tummentuneet silmät. Toistan itseäni sanoessani Waldennen kaltaisten ihmisten olevan harvassa. Hänessä on asennetta ja eräänlaista lojaalista lämpöä, johon harvoin törmää. Ehkä mahtipohtinen ilmaisu, mutta kaksikko Waldenne-Chrystalion olisivat varmasti valmiita kuolemaan toistensa puolesta. Sen verran voimakkaalta ystävyydeltä tämä vaikuttaa.
Pansy ilmeisesti pyörittää omaa pientä kiristysrengastaan, josta toisten on vaikea irrottautua. Millicentin suhtautuminen juoneen oli osittain yllätys, osittain ei (Kristianus osaa käsitellä naisia kaikilla elämän osa-aluella, ei vain komerossa). Olin varma, että Pansy sortaa häntä, mutten uskonut hänen lähtevän juoneen mukaan. Ihastuksestaan huolimatta. Kristianuksen ja Millyn kännipano osoittautui kuitenkin korvaamattomaksi kokemukseksi ja Milly fiksummaksi tytöks kuin mitä olisi olettanut, jengiläisten rehtiyttä osoittaa myös se, ettei Millicentin osuus jää salaisuudeksi. Narsisteja ei ole hyvä ärsyttää, niin Milly kuin Kristianus tietävät sen; ongelmia tulee tavalla tai toisella.
Jatko tulee olemaan mielenkiintoinen. Tuossa tuvassa kuitenkin ollaan samassa oleskeluhuoneessa. Chrystalionin kohtalo kiinnostaa - miten hän tulee jaksamaan? Kirjoista sai sen kuvan, että tuona vuonna tapahtui jokin "hierarkiamuutos" tuvan sisällä (Dracon aseman muutos -> Pansy esillä vähemmän ja pienemmissä tilanteissa). Pansy joutui luopumaan Ensimmäisen Naisen asemastaan ainakin hetkeksi. Oppiiko hän edes jotain Waldennen kostosta vai alkaako hän puuhaamaan kostajalle kostoa? Vierittääkö hän bi-taipumuksistaan syyt jonkun toisen niskoille? En kummastelisi.
***
Jengiläisen paluussa vaikuttaisi siltä, että Chrystalion haluaisi purkaa vitutustaan myös joihinkin oman tupansa jäseniin. Dracon käytös näytti jurppivan noitaa, jotenkin vaikuttaisi hänen vihaavan ylimielistä suhtautumista ja olevan sen luonteinen tai kasvatettu siihen, ettei sitä pidä katsella. En jotenkin osaa kuvitella Dracon ja Chrystalionin välejä kovin pintapuolista kaverin-kaveria-kummemmaksi. (Hyvä muuten, että Dracolla ja Luciuksella on edes jonkinnäköinen luonne-ero... enkä usko sen johtuvan tämän tarinan ja Lihan himon näkökulmaerosta).
Pidän edelleen elämänmakuisesta tarinasta.Tämä on joissain määrin vaikeaa tekstiä ja vaatii väkisinkin sulattelua, sillä se liikauttaa sitä jotain syvällä mielen sopukoissa. Mutta se on vain hyvän kirjailijan merkki.
-
Pansy ja pölynimuri! :D :D
Miksei velhoilla voisi olla psykologiatiedettä, vaikkeivat he opiskelekaan kouluissa mitään taikuuteen liittymätöntä. Jos haluaa parantajaksi, koulussa ei saane muuta pohjaa kuin liemiopetusta. Chrystalionin reaktioista kostotilanteessa kirjoittaessani ajattelin vain itseäni saamassa toisenlaisessa tilanteessa kostoni. Kosto kuin kosto, riippumatta siitä miksi kostetaan.
***
Ilmaisusi ei ole alkuunkaan liian mahtipontinen. Itse olen niin mahtipontinen, että hädintuskin hahmota millaista on olla ei-mahtipontinen. Ystävykset olisivat valmiita kuolemaan toistensa puolesta imelyyteen sortumatta.
Millicent ei ole kuten Pansy, joka mittaa ihmisen arvon sen perusteella miten paljon hänestä on hyötyä. Pansyn oikean karvan paljastuttua hänelle hän ei halua kuitenkaan niin sanotun ystävyyssuhteen katkeavan. Tyttö tarvitsee heidän tekoystävyyttään Tylypahkan loppumiseen asti. Kirjoitin ficin epäluuloisen persoonallisuushäiriön omaavasta Millicentistä, jossa Milly ja lehmä Parkinson eivät hengaile enää kovin tiiviisti kouluelämän jälkeen.
***
Oltuaan vuosikausia Waldennen ystävätär Chrysty on – miten sen nyt sanoisi parhaiten? - imenyt vaikutteita puhdasverisiltä, jolloin hän on alkanut karsastaa ylimielistä suhtautumista. (Sitä aihetta käsittelen viimeisessä luvussa.) Chrystalion ja Draco eivät olekaan ystäviä. Puhekielenomainen kaveri on kuvaavin sana tai sitten tuttava. He eivät pidä toisistaan ja hengailevatkin vain sen takia että Kristianus ja Waldenne ovat molempien hyviä ystäviä. Ilman muuta he pitävät toisistaan enemmän kuin Waldenne ja Pansy, mutta vittuilevat välillä toisilleen ihan silmätysten.
VSS:ssa en ole panostanut Dracoon oikein senkään vertaa kuin Lihanhimossa. ”Siinäpähän pyörii mukana” -asenteella mennään molemmissa ficeissä. :D Sitä parempi, ettei Draco-toteutukseni ole sinusta tyystin juosten kustu.
Toivottavasti nämä jatko-osat ovat mielenkiintoisia kuten toivoit. Kiitoksia kommentistasi, siamese_fey.
***
- Kahdeksas luku -
Vapautuakseen lemulta ja saastalta
Pansy oli jäänyt yksin valvojaoppilaiden kylpyhuoneeseen, kun Chrystalion ja Waldenne Nasty olivat lähteneet viimeksi mainitun nöyryytettyä häntä tarpeeksi ruumiillisesti. Ruskeaverikkö oli tosiaankin päässyt kokemaan miltä tuntui kun häntä lyötiin. Hän oli joutunut vastaanottamaan nipistykset, raikuvat korvapuustit, päänahan aristusta aiheuttavat tukistukset, luunapit ja saanut viivoittimesta sormilleen ja kämmenilleen. Etovalta maistuva tiskiveden maun mieleen tuova riepu suuhunsa tungettuna, joka oli ollut saada antamaan ylen. Kerrankin neiti Pansy Parkinson oli hävinnyt. Tietysti jotkut luihuisprinsessaksi luihuisprinsessan paikalle yrittäneet ämmät olivat yrittäneet syrjäyttää hänet ollen vähällä voittaa, mutta nousukkaat olivat kärsineet tappion. Pahasti kirvelevän häviön, jonka jälkeen luihuisprinsessa hoveineen piti huolta vallananastusta yrittäneiden tyttöjen elämän muuttumisesta helvetilliseksi. Pansy oli kouluhierarkian huipulla ja oli rangaissut marmorijalustalle noustuaan kyitä povellaan.
Tällä kertaa tässä oli käynyt näin. Hän oli hävinneen näköinen eikä voinut korvata tappiota aloittamalla omaan voittoonsa päättyvää sotaa. Valvojaoppilas omasi monien luihuistyttöjen murskaamisesta huolimatta sen verran itsesuojeluvaistoa, ettei testaisi juoniaan Chrystalioniin eikä Waldenneen. Ei missään nimessä jälkimmäiseen! Waldenne Nastyn silkka koko, fyysiset voimat ja taikavoimat sekä kykeneminen julmuuteen säilyttivät tämän kukistamattomuuden. Kosto oli jätettävä laskuista ja oli rohjettava katsoa peiliin.
Kartanonneiti olisi halunnut parkua eikä katsoa totuutta silmästä silmään. Välttämättömyys mikä välttämättömyys. Hänen oli tarkasteltava tarkkaan hipiävauriotaan osatakseen ryhtyä oikeisiin pelastustoimenpiteisiin. Pansy oli päästä varpaisiin neonvihreydessä kukkivilla herneenkokoisilla finneillä. Karmaiseva iho-ongelma peitti hyvän vartalon ja ylhäisen kauniit kasvot (todellisuudessa arkipäiväisen sievät kasvonpiirteet). Hänen tehokkaimmatkaan ihonhoitotuotteensa eivät tepsisi tuntemattoman aineen aiheuttamiin tihutöihin. Ainoa mitä hän tiesi kohtalokkaasta aineesta, oli se että jengiläisten oli täytynyt lisätä sitä hänen kylpyynsä. Ripotella jotain vaaleahkoa jauhetta ammeen pohjalle, sillä monikaan ei laskenut katsettaan niin alas kylpyallasta täyttäessään.
Matami Pomfreyn taikarohdot ja parannustaiat palauttaisivat hänen hipiänsä valkean täydellisyyden. Oli vain yksi pienestä kaukana oleva ongelma. Miten hän kehtaisi lähteä kylpyhuoneesta tajuttoman rumana? Idioottimainen kysymys. Ei mitenkään. Mutta Pansy ei voinut jäädä loppuiäkseen piilottelemaan kylpyhuoneeseen, joten hänen oli unohdettava houkutteleva vaihtoehto. Toisaalta, toisaalta sairaalasiipeen pääseminen ei ollut mahdoton suoritus, mikäli hän pystyisi lähtemään kylpytilasta.
Hetkinen... Hän nyki kylpypyyhettä ja keksi keinon. Pitkä aamutakki peitti tiukasti kiedottuna vartalon neonvihreyden ja pyyhkeillä pystyi peittämään koko kasvot jättäen pelkät silmät näkyviin. Pansy harppoikin oivalluksen tehtyään pikakävelyvauhtia sairaalasiipeen naurettavan näköisenä – mutta tunnistamattomana. Vastaan sattuvat luihuiset eivät tunnistaneet tyttöä tupatoverikseen vaan ihmettelivät hohotellen pyyhkeellä hunnuttautunutta kummajaista. Pansyn olisi tehnyt mieli tiuskaista kyseisille luihuisille, ellei olisi päättänyt pitäytyä tunnistamattomuudessa.
Sairaalasiivessä oli hiljaista. Muutamat potilaat makasivat kapeilla sairaalasängyillä vuodeverhot auki parantajattaren kierrellessä jakamassa iltalääkkeitä. Pansy meni nykäisemään Poppy Pomfreyn kaavun hihasta. ”Matami Pomfrey”, hän kuiskasi. ”Teidän täytyy auttaa minua.”
”Ihan kohta, tyttöseni”, parantajatar sanoi herttaisesti. ”Jaan vain ensin iltalääkkeet loppuun.”
Pansy istahti siksi aikaa vapaalle sairaalasängylle odottamaan sadatellen ja kiroillen itsekseen. Matamin pyyhältäessä hänen luokseen vihreän parantajattaren kaapunsa helmat liehuen luihuinen nousi. ”Ei tässä – vaan kansliassa”, hän vaati.
Vaatimus huvitti pienestä hymystä päätellen koulun parantajatarta, mutta harmaahapsinen noita ohjasi kuitenkin uuden potilaan kansliaan. Hän sulki ovenkin tiukasti kehotettuaan pyyhkeeseen kätkeytynyttä tyttöä istumaan. ”No niin, näytähän minulle.”
Pyyntöä noudatettiin hammasta purren. Ylihoitajatar tarkasteli räikeänvihreää hipiää lähietäisyydeltä ja tunnusteli finnien aiheuttamaa epätasaisuutta. ”Jaahas, jaahas”, neiti Parkinson”, Pomfrey totesi, ja potilas olisi sillä hetkellä halunnut olla joku muu kuin Pansy Parkinson. Vaikka jästisyntyinen Patti Samms. ”Viherrys finnimys -pulverin vaikutustahan tämä on.”
Mukavaa tietää, jos haluaisi tehdä jollekin nartulle saman tempun. ”Vai... niin”, hän sanoi ääneen. ”Osaatte varmaan palauttaa minut ennalleen?”
”Osaan toki; olenhan sentään työskennellyt useita vuosia parantajattarena, mutta -”
Potilas oli kiljahtaa. ”Mutta mitä?”
”Parantavat seerumit ja lääkeliemi eivät vaalenna ihoasi ihan päivässä.”
”Kuinkahan kauan siihen oikein menee?”
”Sanoisin että viidestä seitsemään päivään.”
”Viidestä seitsemään päivään! Voi vittu!” aatelisneiti miltei polki jalkaa. Hän voisi purkaa kiukkuvyyhtinsä matamiin, ellei olisi myöntänyt parantajattaren olevan syytön Waldennen tekoon. ”Niinno... tuota noin, jospa saisin sitä lääkettä?”
”Tietenkin, kultapieni. Haen seerumia ja lientä tuolta lääkekaapista.” Poppy Pomfreylla ei mennyt kauaa seerumin ja lääkejuoman löytämiseen. ”Riisuisitko kaikki vaatteesi?” noita kysyi. ”Voit levittää voidetta joko itse tai antaa minun levittää.”
Keski-ikäinen nainen levittämässä salvaa hierovin liikkein viisitoistavuotiaan tytön vartalolle oli liian perverssiä. ”Levitän mieluummin itse”, Pansy sanoi kiireesti. Riisuuduttuaan neiti Parkinson kiersi purnukan auki, kahmaisi nokareen voidetta ja alkoi levittää pistäväntuoksuista, koostumukseltaan paksua ainetta päästä varpaisiin. Hipiää kihelmöi ja nipisteli kuumottavasti seerumin imeytyessä. Shokkivivahde sentään haalistui hetkessä, ja finnit kutistuivat hitusen.
Parantajatar oli annostellut lasipikariin puolen desilitran lääkeannoksen sillä aikaa kun teinityttö oli voidellut itseään seerumilla. ”Tämä maistuu karvaalta, mutta on sitäkin tehokkaampaa.”
Jalalliseen pikariin tartuttiin ahnaasti. ”Ihan sama, kunhan se tehoaa.”
”Haluaisitko haukata vielä iltapalaa? Voisin pyytää kotitonttuja tuomaan?” matami Pomfrey ehdotti Pansyn valittua sängyn itselleen.
”Ei, ei. Minun ei ole nälkä. Jospa aamulla sitten, kun ajattelin käydä heti nukkumaan.”
”Hyvää yötä siinä tapauksessa.”
”Öitä.”
Pansy heräsi seuraavana aamuna vähän ennen kymmentä, pyysi tuomaan aamiaiseksi kreikkalaisen munakkaan, sämpylän, vesimelonin, vettä ja kahvia. Pomfrey oli ilmoittanut hänen tuvanjohtajalleen Kalkarokselle ja muille opettajille, ettei Pansy osallistuisi viiteen tai seitsemään päivään oppitunneille. Hän söi aamiaisensa kohtalaisella ruokahalulla vuodeverhojen takana ja pysytteli muutenkin sängyssään enimmän osan päivästä. Millicentin, Daphne, Astoria ja Rosenne Greengrassin piipahtaessa vierailulle ruokatunnilla luihuisprinsessa oli ottanut vast’ikään lääkeannoksensa ja levittänyt voidetta.
”Hei, Pansy”, tytöt tervehtivät.
”Hei”, potilas vastasi happamasti.
”Kuulimme sinun joutuneen tänne ja päätimme tulla katsomaan sinua”, Daphne Greengrass virkkoi.
”Ahaa. Jopas, jopas. Ajatuksenne oli sinänsä herttainen ja kaunis, joskaan minua ei huvita näyttäytyä teille tämän näköisenä”, tummaverikkö tuhahti.
”Et sinä niin pahalta voi näyttää, kun aina niin kaunis ja huoliteltu”, Rosenne Greengrass, sisarusten serkku mielisteli sinä poikkeuksellisena hetkenä, jolloin luihuisprinsessa ei kaivannut kehuja.
”Ikään kuin tietäisit miltä näytän eräiden kateellisten ja kostonhimoisten ämmien jäljiltä. Että iho umpeen, Rosenne.”
”Ketkä kostivat sinulle – ja miksi?” vaaleaverikkö uteli siitä huolimatta.
”Eräät vain. Heidän henkilöllisyytensä ei kuulu sinulle vittuakaan – ei kenellekään teistä. Annetaan siis olla”, Pansy tiuskaisi. ”En jaksa seurustella kauempaa teidän kanssanne, niinpä voittekin painua tiehenne. Otatte kaikki kotitehtävät ylös ja teette läksyni käsialaani matkien, ettei minun tarvitse vaivata itseäni jollain niin joutavalla.”
***
Pakkoko äidin oli tulla koputtamatta hänen huoneeseensa hänen ollessa kirjoittamassa päiväkirjaa? Chrystalion pudotti sulkakynän kädestään ja piilotti kiireesti levällään olevan päiväkirjan yhteen kirjoituslipastonsa laatikoista, koska ei voinut sulkea musteesta kosteaa kirjasta. ”Hitto, äiti!” tyttö sätti. ”Milloin huomaat oveen kirjoitetun lapun, missä lukee isolla ’CHRYSTALIONIN HUONE! KOPUTA!’?”
”Siisti hieman suutasi tai pesen sen saippualla kuten pari viikkoa sitten!” äiti sähähti.
Yhdeksänvuotiaan tytön silmät kipinöivät. ”Miksi sinä tulit tänne? Siivosin jo ne huoneet, jotka käskin.”
”Olisit voinut tehdä sen huolellisemmin etkä hutaisten. En kuitenkaan tullut sen takia.
”No minkä sitten?” Chrystalion halusi Chrystal-äitinsä lähtevän mahdollisimman nopeasti voidakseen jatkaa päiväkirjansa kirjoittamista. Saattaa huolien ja murheiden purkamisen loppuun terävällä käsialallaan.
”Kuinka usein käyt kylvyssä?” Chrystal Richie töksäytti.
Tytär kakoi aivan kuin hänen keuhkoihinsa olisi mennyt vettä. ”Siis mikä ihmeen kysymys tuo oli?” Chrysty tuhahti. ”Joka toinen päivä.”
”Joka toinen päivä!” äiti huudahti rumpukalvoja halkovasti. ”Sehän on aivan liian harvoin; lika, bakteerit ja hiki ehtivät tarttua sinuun. Hyi olkoon miten puistattavaa! Alkaa vaikuttaa siltä, etten ole saanut paksukalloista tytärtäni oppimaan mitään! Ei tule kysymykseenkään. Minun tyttäreni ei saa olla likainen eikä lemuta hielle kuin haisunäätä. Heti kylpyyn, Chrystalion!”
”Olisi muutakin.”
”Saa luvan odottaa.”
”Kylpy saa odottaa, äiti.”
”Nyt minulle riitti! Häijy ilkimys! Nouset jumalauta välittömästi!” vaadittiin.
Chrystalion ei noussut, jolloin tytön äiti kahmaisi tummanruskean hiussiivun hyppysiinsä pakottaen tukistamalla hänet nousemaan. Nainen retuutti esikoisensa tukistusotteella kiskoen käytävällä olevaan kylpyhuoneeseen. ”Umpiovius”, noita kivahti osoittaen kylpyhuoneen ovea taikasauvallaan, ennen kun ryhtyi laskemaan kylpyvettä ammeeseen. Kylpyammeen täytyttyä Chrystal miltei repi yksinkertaisen raitaleningin, alushameet ja -vaatteet sekä sukkahousut tyttärensä yltä. Chrystalion pisti kätensä puuskaan litteälle pikkutytön rinnalleen. Hän murjotti ja häpesi alastomuuttaan, vaikka hänen vartalonsa oli kehittymätön lapsen keho. Sen takia tyttö heilautti jalkansa ammeen reunan yli. Jalkapohjien paksu, parkkiintunut nahka ei ollut kestää veden kuumuutta, mutta hän koetti silti istuutua ammeeseen. Vesi oli liian kuumaa, miltei kiehuvaa lähentelevää.
”Äiti, vesi on niin kuuma, ettei siinä voi kylpeä”, hän vastusteli.
”Höpsistä. Ihan hyvää se on”, äiti väitti.
”Mutta minä alan kiehua kuin porkkana.” Lapsi oli aikeissa nousta kuumasta vedestä, mutta hänet painettiin takaisin ammeen pohjalle kaulaansa myöten.
”Lika ja saasta pestään perusteellisesti sinusta, jokaisesta ihohuokosestasi”, Chrystal lupasi ankaran voitonriemuisesti ottaessaan pesusienen seinähyllyköstä. ”Pestään saastuttamasta sinua lemulla ja bakteereilla.” Pikkutyttö joutuisi kestämään tuplakidutusta kuuman veden ja runtelevan hankauksen muodossa. ”Nyt sinusta tulee puhdas, puhtaampi kuin olet ikinä ollut.”
Siitä lähtien Chrystalion ryhtyi huolehtimaan fanaattisesti puhtaudestaan kylpemällä vähintään kaksi kertaa päivässä. Hän liotti mieluummin yhtenään itseään kukkaistuoksuisen kylpyvaahdon peittämässä vedessä kuin joutui myöntymään äidin kauneushoidoiksi nimittämiin kidutuksiin.
***
Perkeleen Voro! Chrystalion kirosi raahautuessaan Waldennen kanssa suorittamaan jälki-istuntoa. Oli sunnuntaiaamu, ja he olisivat saaneet nukkua krapulansa pois, ellei koulun kärttyinen vahtimestari olisi keksinyt aihetta jälki-istunnon jakamiseen. Harvahapsi oli yllättänyt heidät tupakoimasta vessasta ollessaan menossa moppaamaan samaisen saniteettitilan lattiaa. ”Mikäs teillä käryää?” Argus Voro oli kysäissyt ilahtuneena, ja ukon Norriska-kiska oli kehrännyt tyytyväisenä tämän jaloissa. ”Ettei vain tupakka?”
”Kuules nyt, ukko”, Waldenne oli tuhahtanut alentuvasti. ”Meillä kummallakin on seitsemäntoista vuotta ikää, joten saamme polttaa ihan laillisesti.”
”Totta virkat, typykkä -”
”Typykkä! Nimittää nyt aatelissuvun tytärtä typykäksi, vaikka on moppia työkseen raiskaava surkki”, Averyn tytär oli todennut.
”- mutta täysi-ikäisetkään tihulaiset ei saa polttaa yleisissä WC-tiloissa sen enempää kuin alaikäset. Tralalaa, Norriska-kulta! Yllätettiin nuo viimein rysän ja päältä ja päästään palauttamaan ne kuriin ja nuhteeseen.”
Vahtimestarilla oli näyttöä pakottaakseen jengiläiset seuraamaan itseään rehtoriksi ylennetyn Dolores Pimennon luo. ”Valitettavast” neiti rehtorilla ei sillä kertaa ollut aikaa Averylle ja Windenlylle. Voroa käskettiin vahtimestarin harmiksi menemään Severus Kalkaroksen juttusille pikkuasiaksi luokitellun rikkeen takia. Jälki-istunnon antaminen ja omien tupalaisten sääntörikkomukset eivät kiinnostaneet juomamestaria. Mies myöntyi silti määräämään jälki-istuntoa päästen katselemasta Voroa työhuoneessaan näpäyttäen samalla luihuiskaksikkoa kiinnijäämisestä.
Professori Kalkaros oli käskenyt tyttöjä menemään kahdeksaksi Voron kansliaan. Tämän kanslia oli pieni, liioiteltuna kahden siivouskomeron kokoinen huone, kapea ikkuna ainoa ylellisyytenään. Kaikki kalustus koostui kahdesta arkistokaapista ja naarmuisesta kirjoituspöydästä, eikä sinne olisi mahtunutkaan muita huonekaluja. Tytöt odottivat että Voro sai täytettyä kaavakkeensa itsekseen höpisten. ”Ovat hankkineet paljon jälki-istuntoa...” Täytettyään kaavakkeensa ja arkistoituaan ne A:n ja W:n kohdalle vahtimestari puhui heille. ”Sää”, hän sanoi Waldennelle, ”meet siivoamaan sen vessan, missä tupruttelitte.”
”Ja sää meet moppaamaan sairaalasiiven lattian”, Voro käski Chrystalionia. ”Tarvittavat välineet löytyy tuttuun tapaan siivouskomeroista.”
”Selvä.”
Ystävykset erosivat sovittuaan lähtevänsä yhdessä tupakalle selvittyään siivousurakoistaan. Se joka saisi ensin siivottua, odottaisi hitaampaa.
Chrystalion etsi siivoamiseen tarvittavat välineet siivouskomerosta tultuaan sairaalasiipeen. Mopin, sangon, pesuainetta ja kumikalossit jalkaan vedettäviksi, ennen kuin koputti. ”Sisään”, matami Pomfrey kehotti.
”Huomenta”, haukotteli Chrystalion.
”Voro ilmoittikin että tulet tänään siivoamaan. Sinulla on näköjään jo välineet valmiina. Hyvä juttu. Peset lattian neljällä vedettä. Vettä saat vaikka tyttöjen kylpyhuoneesta”, parantajatar ohjeisti.
Jengiläinen nyökytteli ja saapasteli liian isot kalossit jalassaan vedenhakuun, koska ei saanut käyttää jälki-istuntoa suorittaessaan edes aqua tuliota. Chrysty kävi vaihtamassa veden mopattuaan yhden neljäsosan. Papiljottipäinen viidesluokkalainen oli pesemässä käsiään hänen avatessaan oven. Sydän oli juuttua kurkkuun pamppailemaan, mutta oliivisilmä ei jäänyt oven suuhun. Hän esitti ettei Pansyn läsnäolo häkellyttänyt vilkaisemalla tämän suuntaan. Viherrys oli hävinnyt kokonaan seerumin takia rasvaisena kiiltelevältä iholta eikä kasvoilla ollut kuin muutama finni, joita olisi voinut luulla lievän aknen tuhotöiksi. Matami Pomfreyn taikarohdot olivat valitettavasti pystyneet palauttamaan näppyläiseksi marsilaiseksi muuttuneen ruskeaverikön sievyyden.
Pansya koskevat juorut kiersivät kaikuvina koulurakennuksen leveillä käytävillä, mutta edes sirkuttavilla ihailijattarilla ei ollut yksityiskohtaista tietoa Pansyn sairaalasiivessä olosta. Luihuisen valtiatar poti hyvin pahaa iho-ongelmaa, muttei tiedetty miltä hän näytti vuodeverhojen takana. Tiedettiin vain Nemesiksi ryhtyneiden lehmien olevan kaiken takana. Chrystalion odotti niin kauan että Pansy kuivasi pestyt kätensä, ennen kun hän laski sinkkiämpärin messinkihanan alle välttäen joutumasta puhumaan viidesluokkalaiselle. Aatelisneiti oli pujahtanut vuodeuudinten kätköön, kun moppia kastettiin sangossa ensimmäisen neljäsosan ja toisen neljäsosan rajalla.
-
1990
Chrystalin herttainen rupattelu junalaiturilla oli silkkaa näyttelemistä. Chrystal Richien eikä äidin, koska äidit eivät lyöneet tyttäriään viivoittimella sormille tai tukistelleet lastensa kieltäytyessä pukeutumaan vaaleanpunaiseen kermakakkuleninkiin. Tyttö oli pitänyt päänsä korvatillikoidenkin jälkeen pukeutumalla laivastonsiniseen pumpulimekkoon, jossa ei ollut ainuttakaan rusettia eikä röyhelön röyhelöä. Chrystal ei olisi hyväksynyt tyttärensä vaatevalintaa, ellei heillä olisi ollut kiire ehtiä Kings Crossin asemalle hyvissä ajoin.
”Muistathan kirjoittaa kotiin ja isällesi?” Chrystal sanoi tai jotakin sen suuntaista. Tytär ei kuunnellut odotellessaan sitä että voisi nousta helakanpunaisen höyryveturin kyytiin. Se veisi hänet melkein vuodeksi pois muottitalosta, jossa hänestä koetettiin valaa somaa tyttöstä.
Sillä seisomalla näköpiiristä löytyi mielenkiintoinen seurue. Avioparilta vaikuttava aristokraattinen mies ja nainen neljän koululaisen ja liki yhtä ylhäisen velhon ja tätä huomattavasti muistuttavan pojan seurassa. Miehillä oli sakettimaiset kaavut, solmiot, viitat, polvihousut, silkkisukat, solkikengät ja kultanuppiset kävelykepit. Naisella oli turnyyrillinen satiinileninki, haikaransulilla koristeltu keeppi hartioillaan ja suljettu pitsipäivävarjo. Kouluikäiset lapset olivat aatelislasten stereotypioita yhtä tyttöä lukuun ottamatta. Pitkä aatelistyttö näytti jopa Chrystalionia poikamaisemmalta, sillä hänessä ei ollut muuta tyttömäistä kuin pitkät hiukset ja kallis leninki. Ihan niin kuin hänkin. Chrysty ei ollutkaan ainoa lajiaan.
Hän olisi samantien halunnut mennä juttelemaan vieraalle, elleivät matkaansa jatkavat aateliset olisi hävinneet ihmis- ja lemmikkivilinään. Hyvästeltyään Chrystalin Chrystalion nousi koulujunaan näkemättä vilaustakaan saparoille jaetusta leijonanharjasta. Ensiluokkalainen harhaili vaivaantuneena käytävällä väistellen ihmisiä parhaansa mukaan. Teräväkielinen poikatyttö oli kerrankin hiljaa ja vetäytyi pieneen kuoreensa. Hän ei tuntenut ketään ikäistään, sillä hänen kaikki ystävänsä olivat nuorempia. Mikäli äidin ja isäpuolen tuttavien lapsia saattoi pitää ystävinä. Chrystalion päätti avata kokeilumielessä yhden vaunuosaston liukuoven, jottei hänen tarvitsisi seisoa koko junamatkan ajan. Hän toivoi säästyvänsä vanhempien oppilaiden nokittavaksi ajautumiselta.
Vaunuosastossa ei hänen ilokseen kolme laiturilla nähtyä lasta muutamien muiden seurassa. Mustahiuksinen poika, ristiverinen tyttö ja poikaa muistuttava kiharapäinen poikatyttö. ”Hei”, Chrystalion sanoi kuuluvalla äänellä. ”Haittaako teitä, jos tulen tänne istumaan?”
Kaksitoista silmäparia porautui lyhyeen tyttöön, kiharapään mustanruskea silmäpari kaikkein intensiivisemmin. ”Jos olet joku kuraverinen, suosittelen häipymään, ennen kun me rökitetään sinut”, tyttö tokaisi kuin kovanaamainen jätkä.
”Hitot olen! Ihan puoliverinen. Voitte hyökätä kimppuuni vaikka laumana, mutten suostu hakattavaksi ilman vastarintaa.”
Punapäinen ja vaaleahiuksinen tyttö kikattelivat. ”Tuopa on kova uhoamaan. Tuo puoliverinen.”
”Turpa umpeen! Tiedänpä ainakin, ettei kahdessa yhtä aikaa kikattavassa likassa ole mitään pelättävää”, letkautti Chrystalion.
”Kovaa tekstiä tulee, kovaa tekstiä tulee, Waldenne”, toinen kikattelijoista kuulutti.
”Ilmeisesti te ette kykene pelottamaan Puoliveristä maanrakoon”, Waldenneksi kutsutti kiharapää ivasi irrottaessaan lettinauhat saparoidensa ympäriltä. Hän haroi hiuksensa niskaan ja kiinnitti kiharansa uudelleen, poninhännäksi.
”Puoliverinen! Se on vain verisääty. Minulla on ihan nimikin!” Chrystalion oli suutahtaa.
”Nimesi ei kiinnosta minua paskan vertaa – eikä varmaan muitakaan?” Waldenne totesi ylimielisesti.
”No ei todellakaan”, muut naureskelivat alentuvasti.
”Joten pidä turpasi ummessa, niin pääset kaikki hampaat suussa lajiteltavaksi johonkin koulun kolmesta paskatuvasta. Luulisin sinun olevan menossa ensimmäiselle kuten minun, Ambran ja Jewelrynin?” roteva tyttö tuumasi.
”Jep jep”, vastasi Chrystalion. Waldennea olisi luullut paljon vanhemmaksi. Hän näytti todellakin siltä että hänestä oli jo kokonsa puolesta uhkauksen toteuttajaksi. Hento tyttö päätti kuroa suunsa kiinni olemalla provosoimatta enempää niin pahaa vastusta. Junamatka taittui Chrysin osalta miltei katkeamattoman hiljaisuuden vallitessa. Tyttö puhui ainoastaan ruokakärryjä työntävälle noidalle tämän piipahtaessa junaosastolle kaupittelemaan herkkuja.
Koulupukuun vaihdettiin vähän ennen Tylyahon kylää jokaisen mennessä vuorotellen pukukoppina toimivaan WC:n. Chrystalion olisi ollut jonon hännän huippuna, siispä hän rohkaistui vaihtamaan vaatteensa osastolla. Pian tuli kuulutus. ”Saavumme Tylypahkaan viiden minuutin kuluttua. Olkaa hyvä ja jättäkää matkatavaranne junaan, sillä ne kuljetetaan erikseen kouluun.” Tylypahkan pikajuna hidasti vauhtinaan ennen pysähtymistään, jolloin matkustajat kiirehtivät ulos asemalaiturille. Koululaisten päiden yläpuolelle ilmestyi korkealla riippuva lyhty. ”Ekaluokkalaiset! Ekaluokkalaiset, tänne!” jättikokoinen miekkonen kuulutti.
Parrakas (ilmiselvästi) puolijättiläinen kehotti ensiluokkalaisia seuraamaan tarkkaavaisesti itseään. Häntä seurattiin liukastellen sekä kompuroiden pimeydessä jyrkkää kinttupolkua laskeutuen. Kaita polku vei mustavetisen järven rantaan, jossa oli soutuveneen kokoisia veneitä odottamassa. Ne olivat sitä varten että ensiluokkalaiset pääsivät vastarannalla olevaan kouluun. Suuri linna kohosi vuorenhuipulla monine torneineen ja valoa kajastavine ristikkoikkunoineen. Veneillä pääsi lasipintaisella järvellä seilaten maanalaiseen satamaan. Sieltä he nousivat kallion sisään louhittua käytävää pitkin lyhdyn valossa saapuen koulurakennuksen ovelle.
Koulussa ensiluokkalaiset odottivat pienessä huoneessa, jonne pääsi eteishallista. He muodostivat huoneessa olevan opettajan käskystä jonon, jossa etenivät lajitteluun tuhansin, ilmassa leijuvien kynttilöin valaistuun saliin. Tilassa oli neljä pitkää pöytää, joissa muut oppilaat istuivat. Salin päässä olevalla korokkeella oli opettajien pöytä. Ensiluokkalaiset johdatettiin korokkeelle ja pysäytettiin kasvot kohti vanhempia oppilaita seisovaksi riviksi. Muuan keski-ikäinen professori nosti rivin eteen nelijalkaisen jakkaran, ja hän laski istuimen päälle paikatun ja rispaantuneen velhonhatun. Sen lierin lähellä oleva repeävä avautui kuin suureksi, laulavaksi suuksi.
”Moni hattu on päältä kaunis,
mut sille en pane painoa,
vaan itseni oitis syön, joku muu
jos paremmin käyttää aivoa.
Pyh sanon mustille knalleillenne
ja korkeille silintereille,
sille Tylypahkan lajitteluhattu oon
ja näytän taivaan merkit niille.
Ei salata mitään minulta,
voi sisäänsä sun polla,
Siis sovita mua, niin kerron
missä sun kuuluu olla.
Ehkä kuulut Rohkelikkoon, jos
sydämmes urhoollinen on,
on sinulla ritarin uskallus
ja olet kumman peloton.
Ehkä on luontosi rehti Puuskupuh,
sinuun voi aina luottaa,
ei malttisi petä ja aherrus sulle
vain silkkaa iloa tuottaa.
Kenties viisas Korpinkynsi
on koti sun alttiin mielen.
Siellä älykkäät ja terävät oppii
yhdessä taikuuden kielen.
Tai voihan olla että Luihuisesta
sä löydät ystävä aido.
Ovelat velhot ei keinoja kaihda,
ovat tarpeen kaikki taidot.
Siis sovita minua! Älä pelkää!
Äläkä hermoile, nipo!
Olet turvassa käsissäni (oli niitä tai ei):
mä olen miettivä pipo!”
Hattuvanhuksen päätettyä laulunsa koko sali taputti sen kumartaessa jokaiseen tupapöytään päin. Se asettui jälleen liikkumattomaksi. Chrystalion oli tiennyt pidemmän aikaa hatun lajittelevan ensiluokkalaiset ominaisuuksien mukaan johonkin neljästä tuvasta; kukapa velhoperheeseen syntynyt ei olisi. Jaot vaikuttivat jyrkiltä yleistävyydessään – ikään kuin ihmisen ominaisuudet eivät olisi voineet olla sekametelisoppaa. Esimerkiksi isä ja Chrystal oli aikoinaan lajiteltu Luihuiseen ja ja isäpuoli Puuskupuhiin, vaikka heillä oli muitakin piirteitä. Chrystal oli ahkera tekemään töitä kuten puuskupuh, ja isä oli ”kumman peloton”. Kun yksitoistavuotiaalla ei ollut aavistusta millainen hänestä oli tulossa, ei lumotun velhohatunkaan uskonut olevan mikään Delfoin oraakkeli.
Tutuksi tullut naisprofessori ilmestyi takaisin pergamenttikääröä pidellen. ”Lukiessani nimenne laitatte lajitteluhatun päähänne ja istutte jakkaralle lajiteltavaksi”, tiukalta vaikuttava noita ohjeisti. ”Ensimmäisenä Jewelryn Marleen Avalon.”
Punapäinen kikattelija sipsutti esiin lakeeriballerinat kiillellen. Hän sovitti lapsekkaasti keimaillen lajitteluhatun somaan päähänsä päästen ensimmäisenä Luihuiseen.
”Waldenne Nasty Avery.” Kuullessaan nimensä Waldenne jätti rivistön vahva leuka pystyssä. Hän harppoi rehvakkaan itsevarmasti lajitteluun. Hattu ehti tuskin pudota hänen silmilleen ennen kuin huusi: ”LUIHUINEN!” Niinpä hän liittyi ystävättärensä Jewelryn Avalonin ja niiden vanhempien luihuisten seuraan, jotka olivat olleet junaosastossa.
A:n ja W:n välissä oli paljon kirjaimia ja lajiteltavia ensiluokkalaisia. ”Chrystalion Windenly”, opettajatar luki jonkin ajan päästä. Chrystalion suuntasi hetkellisenä huomion keskipisteeksi kankeasti, vatsa ikävästi kipristellen. Suunnilleen kompuroiden hän asettui jakkaran reunalle ja veti hatunraakin päähänsä. Se putosi silmille peittämään näkökentän. Voi sitä pölymäärää ja tunkkaisuutta, joka oli vähällä yskityttää hänen nähdessään pelkästään hatun vuorikankaan mustuuden. ”Hmm”, lajitteluhattu virkkoi ohuen vaimealla äänellä. ”Vasta yksitoistavuotias eikä käsitystä millaiseksi tulossa vanhempana. Ei usko vanhan lajitteluhatun tietävän.”
”Miten tuollainen kärsinyt, pois heittämistä vailla oleva hattureuhka voisi tietää?” Chrystalion kysyi epäuskoisesti luottamatta velhonhatun arviointikykyyn.
”Hattuvanhus tietää lähes aina, tytön heitukka”, hattu torui. ”Ei useinkaan ahkera tahi rehti, ei teräväpäinen lukutoukka... kuitenkin peloton ja urhoollinen, muttei kuitenkaan sillä tavalla... Hohhoijjaa. Älä muuta virka oikean valinnan ollessa itsestäänselvyys, Chrystalion Windenly. Sinulle on olemassa passeli tupa, jossa tulet olemaan kuin kotonasi. ”LUIHUINEN!” lajitteluhattu huusi koko salille.
Luihuistyttö otti hatun päästään ja otti tutisevin polvin kurssin kohti tupansa pöytää. Hänelle taputettiin siinä missä muillekin uusille luihuisille. Waldenne Nasty Avery, Jewelryn Marleen Avalon ja Ambra Saphireuskin löivät kämmeniään yhteen. Tässä sitä oltiin; kaikki neljä tyttöä samassa tuvassa.
”Et voikaan olla ihan perseestä reväisty, kun pääsit Luihuiseen”, totesi Waldenne Nasty.
”Niinpä”, Ambra Saphireus myötäili.
”Taisi olla kohteliaisuuden tapainen sinun sanomanasi?” Chrystalion letkautti.
”Kun kerran ollaan joka tapauksessa luihuisia, Puoliverinen. Meidän on sittenkin vaivauduttavaa muistamaan nimesi”, pitkä tyttö totesi. ”Chrystalionko se oli? Chrystalion C:llä?”
-
- Yhdeksäs luku –
Traumojen kohtaaminen
Terät tylsistyivät ajan myötä, ja ne piti teroittaa välillä. Ryhtyessään viiltelemään Chrystalion huomasi partaveitsenterän tylsistyneen, sillä se ei enää jättänyt verta valuvia haavoja yhtä helposti. Hänen täytyi liikuttaa veistä levitellen ja repien, jotta veripurot virtaisivat tai teroittaa partaveitsi. Lopetettuun viiltelyn siltä päivää Chrystalion huuhtoi vertavaluvat ranteensa pesualtaan hanan alla ja taputteli ihonsa kuivaksi käsipyyhkeellä. Hän ei vetänyt kyynärtaivetta kohti käärimiддn hihoja ylemmäs lähtiessään kylpyhuoneesta.
Waldenne olikin ovella kädet puuskassa ja ohuthuulinen suu puristuneena. Komean velhottaren ei tarvinnut laskea katsantoaan ystävättärensä edelleen verta tihkuviin käsivarsiin tietддkseen, mitд toinen oli ollut tekemässä. ”Chrysty, sinä viillät edelleen yhtä useasti”, Waldenne totesi tuomitsevammin kuin ennen.
”Tietääkseni. Mistä moinen huomautus?” siro tyttö kysyi jaksamatta kдyttдд energiaa itsetuhoisuutensa ajatteluun.
”Niin mistä? Vittu, älä jaksa!”
”En jaksakaan – en jaksa juuri mitään. Elämää enkä oikein muutakaan.”
Pidempi luihuinen naurahti sarkastisesti. ”Kuinka voisitkaan jaksaa rypiessäsi traumoissasi vielä senkin jälkeen, kun olet saanut kostosi?” Yht’äkkiä hänen pihtimäiset sormikoukkunsa nappasivat Chrystalionin kämmenselän otteeseensa kohottaen koko kättä. Neiti Avery katsoi kättä aivan läheltä; hipiällä oli sekaisin punertavia ja valkoisia arpiviivoja, rosoisia rupia ja tuoreita haavoja. ”Kotisi on tyhjiössä, Chrystalion.”
”Mitä vittua sinä selität? Ethän sinä ikinä höpise mitään tuon suuntaistakaan.”
”Hah, sinäkin huomasit sanojeni korniuden; Waldenne Nasty Avery puhumassa melankolisia.” Hän haroi hiuksiaan. ”Siitä on jo aikaa, kun Parkinson raiskasi sinut. Lehmien lehmä teki totisesti väärin ja joutui tuntemaan sen konkreettisesti nahoissaan. Sinulla ei ole voinut mitenkään hyvä olla. Tiedän mistä puhun, sillä minut oltiin raiskata kolmetoistavuotiaana.”
Molemmin puoleinen hiljaisuus.
”Minulla ei ole mitään viiltelyä vastaan, mitä vituksen purkamiseen tulee. Voisin jopa viillellä sinun kengissäsi ollessani. Mutta kun kysymys on siitä että viiltelet jatkuvasti – tauotta. On täysin eri asia tehdä sitä silloin tällöin. Mitä hitto pistää sinut jatkamaan päivittäistä viiltelyä?”
”En taida tietää itsekään – varmuudella.” Oliivisilmä harppoi sängylleen ja lysähti sille vatsalleen, suupieliään näykkien.
”Onko sinulla minkäänlaista käsitystä?” Waldenne kysyi istuessaan lattialle nojaten kyynärvarsiaan sängyn laitaan.
”Olen ainakin menettänyt kaikki kiinnostuksen rippeeni seksiin”, sängyllä makaava tyttö takelteli. ”Tiedät, etten ole koskaan ollut kiinnostunut seksistä vaan pitänyt sitä pelkkänä osana parisuhdetta. Mutta nyt en haluaisi maata seurustelukumppaninkaan kanssa riippumatta tämän sukupuolesta.”
”Sinun ei pitäisi ajatella noin.”
”Hyvähän sinun on sanoa. Olet aina pitänyt siitä, muttet voi olettaa kaikkien pitävän.”
”Tässä ei ole missään vaiheessa ollut kyse siitä että seksistä tarvitsisi pitää, vaan siitä että sänkyyn meneminen tuntuu sinusta täysin mahdottomalta silkkana ajatuksena. Kyse aseksuaalisuudestakaan, koska ennen kuin Barton alkoi raiskata ja hakata sinua, olit sitä mieltä että seksi on silloin tällöin ihan ok. Sinä pystyisit vapautumaan vastenmielisestä suhtautumisestasi.”
”Miten muka?” Chrysty mumisi passiivisesti kiistämättä Waldennen toteamuksen todenmukaisuutta.
”Makaamalla jonkun sellaisen kanssa, johon luotat.”
Epämääräinen äännähdys pujahti ystävättären suusta. ”Siis mitä vittua, Waldenne?”
”Kehotin makaamaan jonkun kanssa.”
”Kehotit! Kenenköhän kanssa?”
”Valinta on sinun käsissäsi”, pitkähiuksinen velhotar virkkoi. ”Itseäni en suosittele, ja uskon sinun muistavan syyn.”
Chrystalionin oli pakko tirskua. ”Muistan, muistan kynsityn ja fritsuisen nahkani. Chrystal ei oikein pitänyt siitä näystä ja kysyi mistä jäljet olivat tulleet. Olin silloin vittumaisella ja uhmakkaalla tuulella, niinpä kerroin olleeni sängyssä neiti X:n kanssa. Sain siitä hyvästä muutamia korvapuusteja lämmittämään korvallisia.”
Myös Waldenne naureskeli. ”Entäpä serkkuni Kristianus – jos haluat olla ennemmin pojan kuin tytön kanssa. Olet sentään tuntenut hänet ensimmäisestä luokasta lähtien ja olette vielä hyviä ystäviä. Sitä paitsi hän on aikamoinen komistus, joka osaa ottaa tytön toiveet huomioon pystymällä olemaan kovakourainen sekä varovainen.”
”Jopas heitit ehdotukset!” huudahti Chrystalion keksimättä muuta sanottavaa.
***
Waldenne huomasi melko lyhyessä ajassa luokkatoverinsa Chrystalionin olevan kaukana nynneröstä. Aamulla, ensimmäisenä koulupäivänä Waldenne huomasi Chrystalionin istuvan takana eteen pahvisen rasian kanssa. Sieltä otettiin valkoinen, oranssipäinen kääryle, joka syttyi sormen näpäytyksellä. Tuttu savun haju levisi tilavaan makuusaliin palavasta kääryleestä, kotikartanosta ja Walden-enon talosta tuttu. Chrystalion poltti tupakkaa. Päihdettä, jota suurin osa Waldennen sukulaisista käytti. Isoveljet ja aikuiset.
Luokkatoveri näytti sinänsä kovalta tupakoidessaan, mutta hän huomasi ettei tämä ollut polttanut kauan. Savu ei tullut ulos kapeana vanana kuten esimerkiksi enon polttaessa vaan pöllähdyssarjana. Poskisauhuina.
”Ei noin, ei noin!” Waldenne vinoili, vaikkei ollut eläessään kokeillut tupakoimista. ”Heitä yksi minulle, niin näytän miten poltetaan.”
”Tule hakemaan.”
Kiharahiuksinen luihuinen meni, otti rasiasta savukkeen ja jäljitteli Chrystalionin sormen napautusta. Imiessään oranssia päätä, hän joutui huomaamaan tupakoinnin olevan vaikeampaa kuin miltä näytti. Aatelistyttö ei polttanut poskisauhuja Chrystalionin tavoin, mutta hän taisteli koko ajan köhimistä vastaan onnistuen kehnosti.
Chrystalion Windenly nauroi luokkatoverinsa epäonnistumiselle. ”Sinulla ei ollut varaa sanoa, kun et osaa polttaa sen paremmin kuin minäkään.”
”Saat vielä nähdä!” pitkä tyttö uhosi. ”Saat vielä nähdä.”
”Pyh. Jonkun ajan päästä me molemmat osataan polttaa paremmin.”
Niin osasivatkin aloittaessaan toisen luokan, johon mennessä kummatkin olivat oppineet polttamaan kuin korsteenit.
***
Koko päivän Chrystalionista oli tuntunut samalta kuin ”ensimmäisen kerran” ollessa edessä. Hän ei pystynyt jännitykseltään ajattelemaan muta ja vapisi koko ajan kehonsa kihelmöidessä. Tyttö oli purkanut hermostuneisuuttaan ystäviinsä aamusta asti. Kehotti heitä suksimaan kuuseen Ambran, Jewelrynin ja Waldennen jättäessä hänet makuusaliin kahden Kristianuksen kanssa. Komea aatelisnuorukainen istahti nielaisten hänen sängylleen kaivelemaan kultaista savukerasiaa taskustaan.
”Poltetaan ensin tupakat – tai paritkin”, velho sanoi hiljaa. ”Minä olen ainakin sen verran hermona että kaipaan hermosauhuja.”
”Totta hitossa! Et uskokaan miten hermona minä olen. Saatanan Waldenne Nasty Avery”, Chrystalion sätti lävistetyt kasvot kärttyisinä. ”Melkein tekisi mieli nirhata koko muija.”
”Ainakin tällä hetkellä, sillä rakas serkkuni ei edes kysynyt suostunko minä. Pakotti vain ja totesi minun osaavan asiani. Olemme siis samassa veneessä, Chrysty.”
Kumpikin imi henkosia kiivaasti kopauttaen hajamielisesti tuhkaa tuhkakuppiin. Kun siinä oli neljä savuketta heidän oli aika ajatella seksin harrastamista, ja jommankumman oli tehtävä aloite. Chrystalion siirtyi lähemmäs mustahiuksista velhoa kietoen käsivartensa tämän kaulan ympärille. Kristianus kohotti tytön pientä leukaa, ennen kuin vei suunsa Chrystalionin huulille. Hän koetteli itseään pakottautuessaan suutelemaan ihan viehättävää ja hyvännäköistä tyttöä kevyesti. Waldennehan oli korostanut, ettei hän saanut näyttää kiihkoaan heti alussa vaan hänen oli edettävä hiirenaskelin, yksinomaan Chrystalionin ehdoilla.
”Miltä se tuntui?” Macnair kysyi suudelman päätyttyä.
”Ihan menettelevältä”, poikatyttö mutisi. ”Voimme vaikka suudella lisää.”
Chrystalionin muistikuvat katkesivat suudelman aikana hetkeksi ikään kuin hän olisi irtautunut ruumiistaan hetkeksi. Hän havahtui siihen kun tajusi Kristianuksen riisuutuvan, kuoriutuvan ensimmäisenä kaavustaan. ”Meillä on liikaa vaatteita jopa pikapanoon.”
”Totta. Hoidetaan kuitenkin tämä juttu samantien kunnolla – pidemmän kaavan mukaan. Hitot pikapanoista, kun voimme olla huolellisempia”, tyttö koetti tuhahtaa riisuessaan koulukaapunsa ja slipoverinsa. Seuraavaksi hän alkoi napittaa valkoista kauluspaitaansa auki.
”Miten vaan; onhan meillä koko makuusali käytettävissämme eikä huonetovereillasi ole kiire takaisin”, nuori mies hymähti keskeyttämättä riisuutumistaan.
Vaateröykkiön kasauduttua permannolle Chrystalion paneutui makuulle alusvaatteisillaan omasta tahdostaan. Hän ei ollut aikeissa seksistä vielä vaikeampaa itselleen peräytymällä. ”Ethän odota suuria minun taholtani?” hän sopersi. ”Mitään elämäsi parasta panoa? Barton haukkui minua aina lahnaksi, josta ei ollut tyydyttämään ketään.”
”Et ole nyt Bartonin vaan minun kanssani. Ja... tokkopa yksikään tyttö jaksaa jatkuvaa teilausta kuullessaan panostaa seksiin. Unohda hetkeksi – mieluiten kokonaan itsestään liikoja luuleva Parkinson ja kaheli naistenhakkaaja. Toivota kummallekin hyvää kotimatkaa helvettiin.”
”Sinne ne joutavatkin”, luihuistyttö ivasi. Kärventyköön kytevillä hiilloksilla apupirujen sohiessa heitä teräväpiikkisillä hiilihangoillaan. Hän päätti viimein, ettei kahdesta kusipäästä ollut tekemään kahden ihmisen välisestä läheisyydestä mahdotonta ja yhtä vastenmielistä kuin Bartonin ja Pansyn kanssa makaaminen oli ollut. Kun kerran Waldennenkin oli päässyt yli siitä, että hänet oltiin ottaa väkisin vasta kolmetoistavuotiaana, niin ehkä hänkin pystyisi katsomaan pelkoaan silmästä silmään.
Kristianuksen kanssa makaaminen ei ollutkaan hassumpaa, vaikkei tummaverikkö ollutkaan täysillä mukana. Hyvän ystävän lihaksikkaan vartalon näkeminen ei tehnyt hänen oloaan kiusalliseksi. Poika lähemmäs satayhdeksänkymmentäsenttisenä ja rotevana niin suuri ja voimakas että olisi voinut pahoinpidellä noin vain taskukokoisen Chrystyn. Toinen tiesi Macnairin omaavan tasaisen luonteenlaadun eikä panikoinut tai säikähtänyt viiksekkään suun etsiessä muutakin kuin kasvojen ihoja ja käsien hyväillessä omia kulkureittejään. Chrystalion kohottautui itse avaamaan rintaliivinsä sormien huulten hamutessa poveaan. Rauhallisuus ei hävinnyt kämmenen laskiessa liukumäkeä vyötärökorsetin plansettia pitkin liukumäkeä alushousujen vyötärönauhalle.
Silti sormet pysähtyivät. ”Saanko – tai haluatko ylipäänsä sinua nuoltavan?” Kristianus kysyi käheästi.
”Joo saat. Ei minua... haittaa”, jengin jäsen vastasi epäillen vahvasti kuulostavansa kornilta.
Pikkuhousut vedettiin jalasta ja levitettyjä reisiä eroteltiin vielä kauemmas toisistaan. Nuorukainen ahtautui reisien väliin lipomaan naisruumiin tuntoherkimpiä sopukoita niin kauan, että moni tyttö olisi lauennut alta aikayksikön rakastajan kartoitettua nautintonupun. Sekä paikannettua syvyyksistä löydettävissä olevan pisteen. Pieni keho veti kiihkoa puoleensa, mutta korkeaksi kasattu pato ei purkautunut päästämään kliimaksia vyörymään. Chrystalion alkoi sentään kostua, tapailla tunnelmaa ja viihtyä. ”Minä olen valmis”, hän sanoi kääntyessään kyljelleen ihmislusikaksi.
Velho kumartui hänen puoleensa hipaisemaan väriseviä rusohuulia omillaan, ennen kun lausui ”ehkäisys” -loitsun löydettyään taikasauvansa. Chrystalion sätti itseään siitä, ettei antautunut komealle nuorukaiselle kasvotusten. Bartonin kanssa maatessa hän oli alistunut akteihin, joskin kääntämällä selkänsä silloiselle poikaystävälleen välttyen näkemästä kaikkia raakuuksia. Kristianuksen työntyessä takaapäin hänen sisäänsä asento vaihtui muuksikin kuin nopeasti pystytetyksi suojamuuriksi. Edestakaiset työntöliikkeet hankasivat kerrankin oikeasta kohtaan orastavan mielihyvän ja vahvojen käsivarsien syleillessä häntä yhtäaikaisesti.
***
Kalkaros pyysi Chrystalionia ja Waldennea jäämään tyrmäluokkaan liemituntien päätteeksi.
”Niin?” ystävykset kysyivät.
”Olen kirjoittanut teidän vanhemmillenne”, juomamestari ilmoitti.
”Minkäköhän takia, professori?” kysyi Waldenne vaikuttamatta kiinnostuneelta.
”Teidän arvosanojenne takia.”
”Meidän arvosanojemme takia?” Chrystalion haukotteli. ”Mistä lähtien minun ja Waldennen lusmuilu on hetkauttanut teitä?”
”Siinä vaiheessa kun itse rehtori Pimento otti pohjamutiin uponneen koulumenestyksenne puheeksi”, juomamestari virkkoi sarkastisesti kädet mustan kaavun hihoissa.
”Pimento!” Waldenne oli kauhistelevinaan ikään kuin kotletti olisi juuttunut hänen kurkkuunsa. ”Miten se on ottanut koulumenestyksemme huolekseen, vaikka Dumbledorkkaan ei ole?”
”Rehtori Dumbledore, Waldenne Nasty”, ojennettiin.
”Ei ole enää Tylypaskan noitien ja velhojen koulun rehtori”, Averyn tytär huomautti. ”Turhaan koetatte tapakasvattaa, koska ette saa pimeyden piirtoa katoamaan iholtanne.”
”Tekisi mieli napsaista sinulta muutama tupapiste. Niin luihuiseltani.”
”Nips naps kuulu pisteiden lähtiessä. Tralallaa.”
”Koeta olla ihmisiksi; olet sentään täysi-ikäinen.”
”Minä sekä Chrysty olemme, joten en tajua miksi vanhempamme halutaan tänne”, Waldenne venytti.
”Rehtori Pimento on ajatellut vanhempienne haluavan olla perillä opintojenne tolasta. Hän ei usko etenkään herra ja rouva Bordeaux Averyn pitävän umpisurkeita arvosanoja tai kesken jäänyttä koulutaivalta hyvän elämän takaajana.”
”Jahas.”
Kalkaros vaikutti pidättelevän haukotusta. ”Häipykää siitä tupakalle tai jonnekin muualle. Vanhempanne ilmoittivat kykenevänsä saapumaan ylihuomenna. Päättäköön ’rehtori’ kumman vanhempien kassa haluaa keskustella silloin ensin”, liemiprofessori virkkoi painottaen halveksuvasti sanaa rehtori.
Kummankin tytön vanhemmat tulivat koululle sovittuna päivänä lounastunnin jälkeen. He odottivat Pimennon kolmannessa kerroksessa olevan työhuoneen oven takana. Chrystalionin oikea isä ja Chrystal näyttivät selvästi pettyneiltä ja ärtyneiltä. Herra ja rouva Avery harmistuneiden ohella kireiltä ja stressaantuneilta. Bordeaux Avery oli vetämäisillään savukerasian kaapunsa pvitaskusta Beatrice-rouvan laskiessa kätensä hänen ranteelleen. ”Muistathan ettei käytävällä saa tupakoida?” vallasnainen muistutti. ”Eikä Pimennon työhuoneessakaan, sillä hän inhoaa tupakointia.”
”Voi jumalauta! Anna minun kaikki kestää, vaikka olen savukkeen mittaista tuokiota vailla.”
”Ikään kuin minä en olisi.” Huolellisesti muotoillut, tatuoidut kulmakarvat rypistyivät toisiaan kohti Severus Kalkaroksen pyyhältäessä näköpiiriin Chrystalionin ja Waldenne vanavedessään.
”Päivää”, Kalkaros tervehti nyökäten.
Tervehdykseen vastattiin.
Juomamestari koputti Pimennon työhuoneen ovea. Äitelän pikkutyttömäinen ääni kehotti astumaan sisään. Vaaleanpunaiset seinät omaavan huoneen kaikki pinnat oli peitetty pitsein ja kankain. Rouva Avery katsoi säälivästi lakastuneita kuivakukkia ja koristelautasten liikkuvia, rumia kissanpentuja.
”Hyvää päivää”, Pimento sanoi.
”No päivää.”
”Mukavaa että pääsitte tulemaan muilta kiireiltänne. Tunnistankin teidät, herra ja rouva Avery, vaikka edellisestä näkemisestä onkin aikaa”, nykyinen rehtori virkkoi hermostuttavan pirteästi kirjoituspöytänsä äärestä. ”Teitä en olekaan tavannut aiemmin, mutta oletan teidän olevan Chrystalionin vanhemmat?”
”Niin olemme. Tosin olemme eronneet vuosia sitten ja menneet uudelleen naimisiin.”
”Onpa mukavaa kun kaikki ovat saapuneet koolle”, rusettipäinen Pimento hehkutti kuulostaen leikistä innostuneelta pikkutytöltä. ”Voisinkin ryhtyä tutustumaan ensitöikseni Chrystalionin vanhempiin. Sillä aikaa sinä voisit pitää seuraa omille vanhemmillesi – keskustelutuokiotamme odotellessa, Waldenne hyvä.”
Sopiva vastaus tasapainoili Waldennen kielenkärjellä kuin ballerina varpaillaan. Sehän sopii minulle oikein hyvin, niinpä en joudu ensimmäiseksi katselemaan rumaa sammakon naamaanne. Tuollaisen vanhapiian, joka ei saa kuin korkeintaan taikahuollon äijiltä – jos heiltäkään. Aatelisneito ei viitsinyt hermostuttaa vanhempiaan lisää solvaamalla heidän läsnä ollessaan rehtorin statuksella ylpeilevää sammakkomatamia vaan vastasi asiallisemmin.
-
Mums. Pitkät olivat luvut ja lukunautinnot. Puhumattakaan muistiinpanoistani, joita en tällä kertaa edes hukannut eikä kissa niitä syönyt (toisella kissallani on paha tapa syödä tärkeitä papereita. Noloin hetki elämässäni oli mennä pankkiin puoliksi nakerrettujen nettipankkitunnusten kera: "Kissani söi, saisinkos uudet?").
Paneudun ensimmäisenä Chrystalionin äitiin, Chrystaliin, jonka olen sivuuttanut aikaisemmissa luvuissa lähes kokonaan odottaen lisämateriaalia. Aikaisemmin jo panin merkille hänen epävakaisuutensa, mutta nyt olen tullut siihen tulokseen, että naisella ei kertakaikkiaan ole kaikki pulverit purnukassa. Jotain hänen korviensa välissä on pahasti vinksallaan, muutakin kuin neuroottinen siivousvimma: mentaalinen tasapaino on kutakuinkin yhtä hyvä kuin Euroalueen talous. En ihmettele, että Chrystalionin isä otti eron Chrystalista, ihmettelen tosin miten hän ei ole väenvängällä taistellut itselleen yksinhuoltajuutta - vaikka se on varmasti vanhoillisessa velhomaailmassa harvinaista.
Ihmettelen Chrystalin toimintaa äitinä, hänestä jää jotenkin kylmä, omituinen kuva. Hän on yrittänyt kasvattaa lastaan muottiin ja jotenkin tentata tätä, jotta tämä pysyisi siinä. Jos tämä ei pysy, niin sapiskaa ja korvapuusteja. Pahoinpitelyä. Väkivaltaa. Olisipa tuossakin maailmassa olemassa lastensuojelu! Tässä maailmassa tuo nainen heitettäisiin suljetulle tai kiviseinien sisälle. Vakaa äiti Chrystal ei ainakaan ole, enkä tiedä siitä rakastavastakaan. Onko hän edes halunnut lasta? Joidenkin rivien välistä tulee sellainen kuva, että Chrysty olisi ei-toivottu lapsi. Lisättäköön tuosta muottiin kasvattamisesta, että 1990-takaumassa rivien välistä lukiessa tulin kyseenalaistaneeksi Chrystalin tyylitajun. Hänen tyttärensä kuulosti erittäin somalta tyttölapselta. Kauniilta ja persoonalliselta. Mitäköhän rouva Richie vetää itse päälleen? Olisi mukava tietää tämä pieni seikka. Varmasti jotain naisellista ja seuraa tarkkaan muotia. Ikävästi tulee mieleen myös liiallinen hajuveden käyttö.
Viilaan pilkkua aiheesta, mutta Chrystal on antanut tyttärelleen nimen, joka on soinnuiltaan miesmäinen? Loppupäätehän on maskuliini latinassa! Päätehän tarkoittaa ihan vain "(jonkun) poikaa", klassisin esimerkki lienee Caesarion. Suuri osa Isossa-Britanniassa on lukenut latinaa jossain määrin kieliopin vuoksi, joten Chrystal on tehnyt oikein emämunauksen. Minulla on joku tuntemus, että olet kirjoittanut tietoisesti nimen näin.
***
Pansy siten katsoi jopa peiliin. Tosin vain konkreettisesti, se minuuden ja omien virheiden tarkastelu kun on sivuseikka ja tälle neidille täysi mahdottomuus. Kuvottava, avaruusoliota muistuttava kuvajainen taisi olla se sisäinen minä ja mitä Pansy todellisuudessa onkaan. Juorut koulussa olisivat olleet kyllä herkullisia - mutta ehkä tämä spekulaatiotilanne on vielä parempi. Saavatpahan keksiä mitä haluavat, saattaa tilanne olla vielä pahempi kun Pansy palaa parantuneena. Olisin tosin toivonut, että tuosta olisi jäänyt edes jotain pientä "kauneusvirhettä". Vaikkei sitä näkisikään muut kuin Luihuisprinsessa itse. Ehkä olen kostonhimoinen ämmä.
Kiinnitin myös huomiota niin pieneen seikkaan, että mainitsit hoitajia olevan enemmän kuin Matami Pomfrey ja hän on ylihoitajatar. Bravo! Tylypahkahan sisältää noin tuhat oppilasta - joka tarkoittaa 115 / vuosikurssi. Kun kuitenkin tuolla ollaan tekemisissä varsin terveydelle vaarallisten oppiaineiden kanssa, pelataan huispausta etc., sairaalasiiven on vedettävä väkeä kun kyseessä on kuitenkin sisäoppilaitos. En tosin edelleenkään tajua, missä ne kakarat oppivat vaikka kieliä ja peruslaskutoimituksia pidemmälle. Huomioin myös näiden lääkeliemien ja salvojen vaikutusmekanismien toimivuuteen verrattuna aikaisempiin ficceihisi ja mielestäni tämä on realistisempi ja toimivampi.
Pansyn Waldenne Nastya kohtaan tuntemat tunteet oli hyvin kuvattu: ei, ei mitenkään voi kostaa, sillä ei seuraa mitään hyvää. Aina toinen voi pistää paremmaksi ja on häikäilemätön. Luonteenomaista myös, miten Pansy piti Waldennea täysin moraalittomana.
***
Waldennen ensisuhtautuminen Chrystalioniin hiukan yllätti, sillä Erica Lavenham on kuitenkin perheen lähipiiriä. En ehkä olettaisi mademoiselle Lavenhamin vetävän keräkaaleja sievään nenukkiinsa, mutta sitä enemmän olettaisin Waldennen oppineen, että puoliverisissä on poikkeusyksilöitä ja näiden käytöstä kannattaa seurata. Jewerlyn ja Ambra ärsyttivät tässä oikein huolella: ehkä siksi, että kirjoitit heidät niin ärsyttävän eläviksi pikkulikoiksi, kuin vain voi olla. Sivumennen tuli mieleen, että en kestäisi opettajana - ihme kun Tylypahkan opettajista kukaan ei ole juoppo. Ei kun... hetkinen! Hagrid! Nyt taisi selittyä se niiden pubien hyvä menestys Tylyahossa, kun ei kyseessä ole kuitenkaan kaupunki vaan kylä...
Harva ottaa lajitteluhattua huomioon yhtä hyvin - tai nimenomaan sen ajatuksia. Harvalla se oikeasti ajattelee vaan se vain huutaa. Pidin siitä, että vaikka tupavalinta onkin sinällään selvä, Chrystalionin toiseenkin tupaan sopivat vahvuudet tulevat tässä kohtaa esille.
***
Seksiin raiskattu menettää kiinnostuksensa, usein jossain vaiheessa tulee täydellisen päinvastainen reaktio tai näiden kahden ääripään äkkiväärä sik-sak. Tässä on ensimmäistä ja hiukan kolmatta; joten asetelma on hyvin vakaalla pohjalla, Lihan himoon nähden parempi. Kristianus oli varmasti Chrystalionille ensimmäinen sopiva seksikumppani, jonka kanssa kemiat pelaavat yhteen myös sängyssä. Näiden välillä oli aidosti jotain vahvaa jännitettä - eikä se ollut vain jännitystä ja himoa. Kohtauksen loppu on minusta kaunis, sillä luottamuksentunne välittyy.
(Waldenne on omiaan ehdottelemaan ihmisille seksikumppaneita. Mikset kirjoittaisi velhotarta bordellin omistajattareksi aikuisiässä?)
-
Tällä kertaa en pysty hemmottelemaan sinua useilla osilla, siamese_fey. Koska on enää kolme osaa jäljellä, julkaisen ne kaikki yksitellen tehdäkseni loppuhuipennuksen kyhäelmästä jännittävämpää. :D
Chrystalilla ei ole kaikki murot kulhossa, mutta nainen ei ole pahasti vinksahtanut suljetun osaston kaheli. Chrystalionin äiti ei ollut ensimmäisen avioliittonsa aikaan mahdoton puoliso vaan heidän avioliittonsa kaatui toimimattomuuteen. Tytön isä teki paljon yövuoroja. Minun hypoteesini mukaan yksinhuoltajuuden hankkiminen ei ole harvinaista velhomaailmassa siinä tapauksessa että toinen vanhempi on vaikka äärimmäisen väkivaltainen ja päihteiden ongelmakäyttäjä. Chrystal tahtoi pitää tyttärensä luonaan, koska hän katsoi sen äidin velvollisuudekseen. Sitä paitsi hänen entisen miehensä uusi nainen ei suostunut edes harkitsemaan saman katon alla asumista Chrystalionin kanssa. Richie ei kieltäytynyt, vaikkei pitänyt nuoremmastakaan Chrystysta. Hän halusi näyttää muille kuinka suuripiirteinen ja reilu hän on.
Minä en suostu ymmärtämään sitä miksi lasten lievä ruumiillinen kurittaminen – tukkapölly, korvapuustit, nipistelyt ja läimäytykset on kielletty ja teko on perusteltu jollain psykologien lausunnoilla. ”Selkäänsä saaneista lapsista tulee väkivaltaisia aikuisia.” Super Nanny -ohjelmassa Jo Frost laittaa aina kurittomat kauhukakarat miettimään tekosiaan. Ennen kuin rangaistusmeiningit alkavat toimia vanhemmat joutuvat palauttamaan hiton monta kertaa päin persettä kasvattamansa ipanat jäähyhuoneeseen. Säännöllisellä tukkapöllyllä saataisiin nopeammin tuloksia aikaan. Tietenkään lapsia ei pidä kurittaa aiheettomasti eikä väärien syiden perusteella niin kuin vaikkapa tämä kosmetologinoitamme. Chrysty ei ole ollut ei-toivottu lapsi, mutta häntä ei ole tehty tekemällä. Hän oli toivonut jo tyttöiällä saavansa ainakin yhden tyttären, jotta pääsisi ostelemaan tälle somia vaatteita ja tekemään äititytärjuttuja. Raskaus tuli yllätyksenä Chrystalille, mutta sen keskeytystä ei edes harkittu.
Chrystal ei ole tehnyt emämunausta vaan tämän ficin kirjoittaja ei tiennyt ion-päätteen tarkoittavan jonkun poikaa. xD Nimesin poikamaisen tytön Chrystalioniksi, koska nimi on kaunis kirjoitettuna ja lausuttuna.
***
Waldennella ja hänen perheellään ei ole koskaan ollut mitään puoliverisiä vastaan, vaikkeivät Averyt ja Macnairit ole olleet läheisissä tekemisissä monien puoliveristen kanssa. He suhtautuvat kuitenkin varauksella, koska kaikista puoliverisistä ei voi päätellä millaista sakkia he ovat; onko heillä oikeita vai vääriä aatteita ja niin edelleen. Waldenne ystävättärineen on hyvin tyypillinen luihuinen, joka pitää kaikkiin muihin tupiin kuuluvia itseään reippaasti huonompina.
Minä en kestänyt yläasteoppilaana sitä että luokallani tai jossain samoissa valinnaisaineissa olevat Ambran ja Jewelrynin käytöksen mieleen tuovat tytöt tirskuivat ja puhuivat ryyppyreissuistaan ja vastaavistaan. Nääh, minusta Hagrid on ollut kova juopottelemaan jo ennen taikaolentojen hoidon professorin viran saamista. Harryn ja Dracon kohdatessa ensimmäisen kerran Matani Malkinilla Draco sanoi Hagridin huomattuaan isänsä kertoneen riistanvartijan kupittelevan usein kylällä.
(Voisin vaikka kirjoittaakin ficin, jossa aika kännissä oleva Waldenne voittaa porttolan. Seuraavan päivänä hän lähtee vaikka katsomaan bordellia nukuttuaan päänsä selväksi ja pahan olon pois.)
Minun olisi pitänyt ehdottomasti käyttää Lihanhimossa enemmän aikaa Erican toipumisen käsittelyyn tai kertoa hänen toipumisestaan jonkun takaumien kautta. Silti vaikka sen ficciromaanin päätarkoituksena oli kertoa Harry Potter -kirjasarjan tapahtumista pimeyden näkökulmasta. Muun muassa meripihkanvärisin silmin.
Kiittäen,
Glorisablet
***
- Kymmenes luku -
Aika sulkea koulukirjat
Averyjen jäätyä kolmestaan Waldennen isä pyysi tytärtään lähtemään heidän kanssaan ulos tupakalle, koska herra Avery kaipasi raitista hengitysilmaa. Waldenne naurahti. ”Minä polttamassa vanhempieni nähden. Se oli kiellettyä minun ollessani alaikäinen.”
Vanhemmat eivät sanoneet siihen mitään. Beatrice Macnair Avery kiinnitti ohuen savukkeen imukkeeseen suupielten hiusjuonteet syventyneinä. ”Katso kunnolla isääsi, Waldenne Nasty”, Beatrice sanoi käskevästi.
Tytär katsoi.
”Tiedän sinulla olevan silmät päässä ja näkevän siten edes sumeasti saman kuin minä. Perheemme pään hermoriekaleita mittatilauskaavussaan ja murtuneena – kenenkään muun kuin pimeyden lordin takia. Joskus mietin oletko koskaan ajatellut millaista kuolonsyöjän elämä on.”
”Tiedän pimeyden piirron omistamisen tarkoittavan muutakin kuin anteeksiantamattomien kirousten toistamista. Minä tiedän kuulemani perusteella senkin, ettei ole helppoa olla pimeyden lordin palvelija.” Waldenne vaikeni hetkeksi täyttäessään henkitorvensa tupakansavulla. Hän piti hetken savua kahmaistuna, ennen kuin päästi sen vapauteen. ”Annettakoon minulle vaikka suurennuslasi, niin en tajua pointtiasi, maman.”
”Pointtia! Voi hitto sinun kanssasi, Waldenne. Tiedän ettet ole imbesilliä nähnytkään, vaikka koulunkäyntisi ei ole antanut minulle ja Bordeaux’lle aihetta ylpeilyyn. Läimäyttäisin sinua avokämmenellä ja passittaisin punamustaan huoneeseesi miettimään käytöstäsi, mikäli olisimme kotona ja olisit alaikäinen.”
”Siinäpähän läimäyttäisit.”
Beatrice-rouvan toisen käden sormikoukut nykivät siihen malliin kuin hän olisi halunnut upottaa ne repimään ylisiistiä banaaninutturaa. ”Minun ja isäsi elämä on kaukana keskimääräisen aristokraattisen perheen elämästä. Sellaisesta elämästä, jonka suurimpina murheina ovat aikataulut, vaatehankinnat, kutsujen järjestämiset ja niihin osallistumiset. Meillä on vain status ja puitteet, jotka pääpiru varmaan hajottaisi iloisesti virnuillen. Siksi emme toivota pieniä ärsytyksen aiheita tervetulleiksi. Vaikkapa vanhapiikarehtorin yhteydenottoa koulumenestyksesi tiimoilta.”
”Minä olen vittu täysi-ikäinen -”
”Sitä vittu-sanaa ei tarvitse sisällyttää täysi-ikäisenäkään jokaiseen lauseeseen”, äiti ojensi.
”- kuten sanoit, joten en ole ikäni puolesta velvollinen vastaamaan koulumenestyksestäni sinulle ja isälle. Walden-eno ei odota sitä Kristianukselta.”
”Walden pysyy nyt ja ikuisesti Waldenina”, ristiverikkö tuhahti kuivaan sävyyn. ”Aatelismiehenä, joka ei ole uhrannut ajatustakaan lastenkasvatukselle. Mitä turhia, kun maailmasta löytyy karskeja huoria, viinaa, tupakkaa, uhkapelejä ja lahdattavaa roskasakkia. Luultavasti äitini Patricia on onnistunut hieman kasvattamaan Kristianusta, koska tämä käyttäytyy suurin piirtein nuorelle herrasmiehelle sopivalla tavalla. Ainakaan yksikään koulun professoreista ei ole ottanut yhteyttä Waldeniin veljenpoikani koulumenestyksen takia. Minua suoraan sanottuna nolottaa vastata sinua koskeviin kysymyksiin.”
Leijonanharjainen velhotar hymyili maireasti. ”Mikäs siinä on niin nolottavaa, Sen kun vastaat totuudenmukaisesti. ’Nuorimmaiseni on sellainen tabujen rikkoja; muistuttaa enemmän lutkan ja kriminaalin välimuotoa kuin hyvän perheen tytärtä. Ryypiskelee sille päälle sattuessaan keskellä viikkoa, polttaa kuin korsteeni ja unohtaa moraalin harrastaessaan irtosuhteita kummankin sukupuolen kanssa.’”
”Muistaakseni olet armahtanut meidän perhettämme sen verran, että olet huomannut olevasi hetero etkä biseksuaali?” Bordeaux Avery huokaisi hieroen ohimoitaan sormenpäillään.
”Valitettavasti, mutta välillä innostun silkasta provosoimisen halusta pitsinnypläystä muistuttavaan puuhaan. Mihin perkeleeseen jäinkään..? Ai niin! Siihen, miten äidin pitäisi vastata koulumenestystäni sivuaviin kysymyksiin. Luonnollisesti yhtä suorapuheisen rehellisesti lakaisematta totuutta maton alle. ’Suoraan sanottuna tyttäreni koulumenestys on mennyt päin mäntyä siitä lähtien, kun hän nousi ensimmäisen kerran Tylyahon laiturille junan kyydistä.’”
”Turha odottaa minun pitävän tuota heittoa hauskana. Pakkohan minun on hieman kaunistella totuutta”, vallasnainen tokaisi.
Pakkohan äidin oli kaunistella totuutta kullatuin kupein katetussa teepöydässä istuessaan ja koristaessaan seurapiiritilaisuuksia. Selitettävä Waldenne Nastyn edustavan hieman modernimman aatelisneidin tyyppiä ja vähäteltävä huonoa koulumenestystä. Äiti oli varmasti monet kerrat sanonut hänen pärjäävän ihan hyvin (keksityn) keskittymishäiriönsä kanssa ja pääsevän vielä pitkälle seurapiireissä. Todellisuudessa äiti ja tytär uskoivat enemmän joulupukkiin kuin Waldenne Nastyyn debytantin valkoisessa leningissä.
Rouva Averyn jatkaessa nuorimmaisensa moittimista Chrystalion istuksi vaivaantuneina eronneiden vanhempiensa välissä pakotettuna kuuntelemaan rehtori Pimentoa. Mustakyntiset sormet naputtivat naputtamistaan pöytälevyä toisen säären heiluessa. Pimento jaaritteli, jaaritteli ja jaaritteli vielä ikävystyttävämmin kuin oppitunneillaan. Käsilaukussa olisi ollut odottamassa vajaa ja avaamaton aski...
Kimitys tunkeutui koomatilan läpi. ”Tyttärellänne Chrystalionilla on silmänkantamattomiin työsarkaa, mikäli hän aikoo kiriä vuosikurssilaisensa kiinni. Asianlaita on nyt niin, että Chrystalionin täytyy omistautua täysipäiväisesti opiskelulle päästäkseen seitsemännelle.”
”Onko – onko todella niin?” Chrystal kysyi kireällä äänensävyllä. ”Pärjääkö Chrystalion niin huonosti?”
”Juurihan rehtori sanoi niin”, Chrystalion huomautti väliin ivaten.
”Lapsikulta, sinulta ei kylläkään kysytty mitään”, yli-inkvisiittori huomautti maireasti. ”Niin minä sanoin jo kirjeessäni. Pikkutyttönne opiskelee toiseksi viimeistä vuottaan, jolloin hyvät arvosanat ovat kullanarvoisia jatko-opiskelua ja uravalintaa mietittäessä.”
Vittu. Ja päläpälä”, ajatteli Chrysty.
”Tuota on korostettu vuosikausia Chrysille”, tytön isä totesi. ”Ei me haluta että Chrys päätyy siivoojaksi tai nakkiputkan myyjäksi. Me halutaan että hän pääsee hyvään ammatiin, vakiintuu ja perustaa perheen kunnon miehen kanssa.”
Chrystalion olisi tahtonut huutaa kurkku suorana. Kunnon miehen kanssa. Aina vain miehen kanssa! Vanhemmat eivät koskaan vaihtaneet levyä, vaikka tiesivät hänen olevan bi-seksuaali. Ensin hän ajatteli nielaista voimasanat, kunnes kiukku ja arkkuun isketyt naulat tuhosivat hänen sensuurinsa.
”Voi jumalauta, ukko! Vittu sinä, äiti ja mulkku Richie ette ole koskaan kysyneet mitä minä haluan omalta elämältäni. Haistakaa home!” jengityttö sähähti. ”En halua mitään helvetin hyvää ammattia, suhdetta miehen kanssa teeskennellen olevani hetero – lapsista puhumattakaan!”
”Siisti suutasi, tyttö!” Chrystal Richie kivahti. ”Olemme sentään rehtorin seurassa.”
”En ollut siistimässä, Chrystal Richie. Likaan suuni entistäkin likaisemmaksi. Lyttääminen, jatkuvat kylvyt ja siivoamiset eitä tule auttamaan teitä tällä kertaa!”
”Chrystalion!” isä ärähti luullen pystyvänsä hiljentämään kurittoman tyttärensä.
”Vittu iho umpeen, kun minä puhun. Kerrankin minua tullaan kuuntelemaan.” Oliivisilmä heilautti otsahiukset silmiltään.”
”Mitä hirveyksiä puhutkaan vanhemmillesi”, yli-inkvisiittori kauhisteli oikoen kärpäsmäistä samettirusettiaan. ”Sinäkö – tai ihmiset yleensä jotain muita kuin heteroita?”
”Jopas, jopas. Ihminen elää yli viisikymmentävuotiaaksi törmäämättä käsitteeseen ’seksuaalivähemmistö’. Voi vaan arvailla, miten joku voi elää mokomassa lintukodossah, luihuinen vinoili. ”Mutta sitten lintukotoidylli murskaantui biseksuaalinen, homojen ja lesbojen tunkeutuessa paratiisiin. Mutta kyllä minä olen ’jotain muuta’ kuin hetero. Olen biseksuaali; sellainen ihminen, joka tuntee vetoa kumpaankin sukupuoleen.”
Pimennon mulkosilmät olivat pompata silmäkuopistaan. ”Tylypahkassa ei hyväksytä mitään tuollaista”, noita piipitti.
”Ei tarvitse hyväksyäkään -”
”Miten niin?” kuulijakunta ihmetteli tuijottaen Chrystalionia.
”- kuin tämän lukukauden loppuun. Lopetan koulun kuudennen jälkeen. Chrystalion Windenlya ei tulla näkemään ensivuonna Tylypaskassa.”
”Tuo on kauhean lopullinen päätös. Sinulla on vielä mahdollisuus perua”, sammakkonainen lässytti.
”Minulla ei ole mitään peruttavaa, professori Pimento”, tummaverikkö tokaisi. ”Pyydän vain sitä että saan jäädä lukukauden loppuun tänne, ettei minun tarvitse mennä Chrystalille ja Richielle eikä isälle.”
”Sinun erottamisellesi ei ole toistaiseksi perusteita”, professori Pimento takelteli.
”Sepä hyvä”, Chrys sanoi hymyä tavoitellen. ”Lähden tästä tupakalle ja voitte haetuttaa seuraavaksi Averyt luoksenne.” Hän nousi ja poimi laukun käsivarrelleen.
***
Chrystalion oli asiakkaana Tylyahon ainoassa kampaamossa, jonne hän oli mennyt puoli yhdeksitoista. Hän pinnasi koulusta istuakseen lukemassa naistenlehtiä violetinmusta pää täynnä permanenttirullia. Opettajakunta ei tulisi valittamaan tahallisista poissaoloista hänen tekemänsä päätöksen jälkeen.
Ollessaan vanhempiensa ja Kalkaroksen kanssa Pimennon juttusilla hän olisi voinut kertoa syistä, joista surkea koulumenestys johtui. Hän ei ollut halunnut tehdä sitä. Koulunkäyntiä oli turha jatkaa kauemmin, koska tyttö ei saanut mitään iloa opiskelusta eikä ollut aikeissa hankkia hyvää ammattia. Ihminen pystyi hankkimaan katon päänsä päälle, ruokaa pöytäänsä ja vaatetta ylleen opiskelematta seitsemää vuotta Tylypahkassa. Chrystalion oli helpottunut tietäessään, ettei joutuisi enää avaamaan faktakirjoja ja pakottamaan itseään syventymään niiden sisältöön ja läksyihin. Piakkoin hänen elämässään olisi yksi stressinaihe vähemmän, ehkä kaksikin...
Permanenttiaineen laittamisesta rullille jaettuihin suortuviin oli jo aikaa, joten kohta siirryttäisiin pesualtaalle. Hänellä olisi kampaamosta lähtiessään yhtä tiheän kähärät hiukset kuin Waldennella, mikäli kaikki menisi hyvin. Kesyttömiä luonnonkiharoita muistuttava pehko kasvojaan ympäröimässä eikä enää suoria ja silkkisiä hiuksia kuten Chrystalilla. Permanentin jälkeen meidän tyttärestä ei olisi enää mitään jäljellä tämän murenten valuttua veden mukana pesualtaan viemäriin.
***
Waldenne kiersi vaatekomerosta ottamansa vodkapullon korkin auki, kaatoi tyhjän pullon puolilleen kirkasta nestettä ja laimensi mehulla. Hän ei laimentanut vodkaa sen takia ettei olisi pystynyt juomaan sitä raakana, vaan siksi että halusi vaihtelua. Velhotar maistoi pullonsuusta ja ojensi laimennetun vodkan vielä Chrystalionin maistettavaksi. ”Mitä sanot, Chrysty?” hän kysyi.
”Mmm, ystävätär virkkoi maistettuaan. ”Oikein hyvin lantrattu. Vodkan vivahdekin on vielä mukana. Eiköhän tuolla pääse alkuun.”
Pitkä velhotar sulki pullonsuun korkilla ja sujautti aloittelujuoman käsilaukkuunsa. Otti toalettilaukustaan kalliin huulipunan. ”Alkaisimmeko tehdä lähtöä aloittelupaikalle – olettaen kaikkien olevan valmiita?” Waldenne kysyi punattuaan huulensa viininpunalla.
”Ei, ei!” Ambra nurkui. ”Minun pitää vielä päättää, minkä keepin otan.”
”Voi vittu sinun kanssasi. Et sitten voinut päättää aikaisemmin?” Chrystalion letkautti pöyhiessään kähäräpilveään sekaisemmaksi.
”Missä pirun välissä olisin muka ehtinyt?”
”Valitessasi asukokonaisuutta. Tuliko yllätyksenä?” tuhahti Chrystalion.
”Et voisi olla vittuilematta?” keeppiä valitseva Ambra valitteli.
Kelloa ei katsottu Ambraa odotellessa, Jengiläiset lähtivät yhtäaikaisesti vaaleaverikön tehtyä valintansa; he kaikkoontuivat koulun ja sen tilusten ulkopuolelle tultuaan aloittelupaikalle. Kristianus ja muut olivat Rääkyvässä röttelössä aloittelemassa nelikon tullessa perille. Savukkeet oli sytytetty ja prosenttipitoiset juomat korkattu, mutta myöhässä tulleet eivät jääneet jälkeen. Kukaan ei ollut selvin päin koko jengin siirtyessä Tylyahoon, jossa oli tarkoitus mennä kapakkaan. Sianpää oli päivänselvä valinta, sillä sen omistaja ei kysellyt koskaan ikää nuorten tilatessa alkoholiannoksia. Alaikäiset jengiläiset olisivat joutuneet tyytymään Kolmessa luudanvarressa kermakaljaan tai kaakaoon.
Sianpäässä ei ollut samanlaista kuin lämpöä hohkaavassa ha puhtaalla tuoksuvassa Kolmessa luudanvarressa. Pienen majatalon kapakkapuoli käsitti yhden hirveän likaisen ja vahvasti vuohilta lemuavan salin. Paksun töhnän peitossa olevista ikkunoista ei tulvinut kunnolla päivänvaloa edes keväisin ja kesäisin; valaisu hoitui pöydillä palavilla kynttilänpätkillä. Kivilattiaa peittävää saastakerrosta saattoi luulla pelkäksi maaksi ennen kuin astui lattialle ja huomasi kengänkorkojen osuvan kiveen. Jengiläiset olivat paikkaan totuttuaan päässeet sitä kohtaan tuntemastaan inhosta huomattuaan laitapuolen kulkijoiden kantapaikalla olevat hyvät puolensa. Ne takasivat jengiläisten pysyvän kanta-asiakkaina.
Jengiläiset menivät muina miehinä ja naisina takahuoneeseen, josta tiesivät löytävänsä baarimikon. Laiha, harmaahiuksinen ja -partainen mies täytti par’aikaa hyllyjä seurallisten lemmikkivuohien ravatessa ympäri takahuonetta kaulakellot kilisten. ”Mitä hemmettiä?” pitkäpartainen velhoukko ärähti.
”Älkää näyttäkö noin hapanta naamaa meille, Ab”, torui Waldenne. ”Tulimme ryyppäämään ja hieromaan kauppoja.”
Kirjava vuohikolmikko tunnisti tutut ihmiset ja ampaisi jengiläisten luo. Chrystalion kyykistyi silittelemään kuttuja. ”No mutta hei, Macie, Daisy ja Bonnie”, tyttö puheli hänen huomiostaan kilpaileville vuohille.
”Ai te. Bonnie, Daisy ja Macie näyttävätkin tunnistavan teidät”, Ab totesi urahtaen. ”Anteeksi äskeinen; en tunnistanut teitä.”
”Erehdyksiä sattuu”, Waldenne virkkoi solidaarisesti.
”Millaisia kauppoja tällä kertaa? Viinaa ja tupakkaa – vaiko molempia?” Sianpään isäntä tiedusteli.
”En tiedä muista, mutta ainakin minä ja Chrystalion tarvitsemme molempia”, Waldenne ilmoitti.
”Onhan teillä ikää sekä rahaa?” ukko kyseli ovelasti.
”Viimeksi teillä oli ainakin vodkaa, ranskalaista tupakkaa sekä konjakkia saatavilla”, Kristianus muisteli. ”Mitä jos esittelisitte meille tämänhetkisen valikoimanne?”
”Hyvä on sitten, mutta tiedoksi nuoremmille, ettette saaneet juomianne minulta, jos jäätte kiinni.”
”Lupaamme kunniasanalla, Abbie”, vakuuteltiin.
Kohta, jokaisen tehtyä ostoksensa Kristianus ja Waldenne valitsivat jengiläisille pöydät, ja osa seurueesta kerääntyi pölyiselle baaritiskille tekemään juomatilauksia. Pubin omistaja palveli vuorotellen asiakkaita kutut kintereillään.
”Hei, Ab!” Kristianus huusi pahimman ruuhkan hellitettyä. ”Liity ihmeessä vähäksi aikaa meidän seuraamme!”
”Jos sitä vähäksi aikaa”, vanhus murahti rapsuttaen Daisy-vuohta sarvien välistä. ”Teillä koittaa kohta kesäloma.”
”Onneksi.”
”Tylypaska on minun osaltani ohi”, Kristianus hohotti kaivaessaan uutta savuketta kultaisesta savukerasiastaan. ”Odottelen vaan S.U.P.E.R-tuloksia.”
”Opiskelu saa jäädä minun osaltani kuuteen vuoteen”, Chrystalion hihkaisi Macnairin ja Waldennen välistä.
Baarimikko täytti piippunsa. ”Te pääsette karistamaan Tylypahkan pölyt lopullisesti tai saatte ainakin hengähtää. Toista se on meikäläisellä. Herra Tekopyhyys ei ole enää koulunne rehtori, mutta edelleen vapaalla jalalla.”
”Azkabanissa sen pitäisi istua!” luihuiset hekottelivat.
”Minunkin puolestani, niin minun ei tarvitsisi olla niin varuillani vuohikatraani kanssa. Entisestä rehtorista ei koskaan tiedä, kun se on saanut näköpiiriinsä elikkoni...”
-
Aloitetaan lopusta: Ei repsankeikkaa. ;D Nauroin tälle ihan hysteersesti. Viskimalja sinulle tämän toteuttamisesta tyylillä! Cheers!
Olen ollut varma, että Aberforth välittää alkoholia alaikäisille, sillä eihän hän hyvää pataa isoveljensä kanssa ole, vaikka tämä niin kovasti väitti (olisikohan ollut Goblet of Fire'ssa). Saahan nuorempi Dumbledore toiminnastaan hyvät rahat pienine vaivanpalkkoineen. Luultavasti hän on juuri näitä asiakkaita varten tilannut näitä kalliimpia juomia pikkupubiinsa, jonka kanta-asiakkaat tyytyisivät halpaan tuliviskiin. Vai? Ainakin on laatujuomat nuorilla. (Ihmettelen tuota "tuliviskiä, skottilaista se ei ainakaan ole ja se voisi olla ihan hyvä peruste sille, etteivät Macnairin serkukset sitä juo... whisky - skottia, whiskey - jostain muualta...).
Jengiläisten ja Abbien keskustelu on luontevaa ja samalla ovelaa molemmin puolin. Huomasi hyvin, miten jengin hiippaillessa takahuoneeseen Aberforth tajusi kysellä vakiokysymyksiään ilmeisesti siten, että kuului saliin; vaikka elekielellä viestitäänkin suuri osa kaupankäyntiä. Abbien ja Luihuisjengin tuttavalliset välit vaikuttivat myöhemmässäkin kohtauksessa välittömiltä ja aidoilta. Tyrskin huolella ajatukselle nuoremmasta Dumbledoren veljeksestä vartioimassa vuohilaumaansa paimensauvaan nojaten. Kyseinen sauva käy myös puoluistautumiseen, jos isoveli iskee vuoheen.
En muuten ihmettele, miksi Abbie ryhtyi baarimikoksi. Ei tuossa tilanteessa mihinkään muuhun ammattiin voikaan ryhtyä. Aina on ilmaista viinaa tarjolla.
***
Chrystaliin viitaten, mainitsit, ettei hän ollut mahdoton puoliso ensimmäisen avioliittonsa aikana. Onko hän sitten nyt toisen liittonsa aikana? :D *pilkunviilausta* Psykologille tämä kosmetologinoita olisi pitänyt lähettää jo ajat sitten, itseasiassa mielentilatutkimus olisi paikallaan. Kulissit pidetään korkealla ja niiden särkymistä pidetään suurempana pahana kuin moni puhdasverinen velhoperhe pitäisi. Ottaa huomioon, että Chrystyn perhesuhteet ovat äärettömän huonot ja hän ei selkeästi luota kumpaankaan vanhempaansa (myöskään isäpuoleensa) vaan kyseessä on pikemmin sietämistä, niin voisin arvella kyseessä olevan ns. turvaton kiintymyssuhde. Erilaiset väkivallan muodot edesauttavat moista - eikä se jäähyhuone olisi ollut sen parempi, kun arvelisin, että Chrys olisi lukitu sinne pariksi päiväksi eikä tilannetta olisi purettu. Vrt. Ihminen menee itse yksinäiseen tilaan, kun kokee itse kaipaavansa ns. eristetyn tilan tai lukitaan lyhyeksi aikaa ja tilanne puretaan. Tai luunappi, jonka jälkeen tilanteesta jälleen keskustellaan.Eli en pidä jäähyhuonettakaan hyvänä ratkaisuna, sillä sekin on pakkokeino. Itseasiassa selkeämpi pakkokeino kuin vaikka luunappi. Vanhempien pitäisi vain ymmärtää keskustella kärjistyneitä tilanteita auki ja osoittaa myös turvallisuutta.
Chrystalion on siinä oikeassa, että ei tarvitse olla pitkälle koulutautunut, että pärjää. Pitää löytää markkinarako omille ideoilleen etc. Miettii vaikka niitä Weasleyn kaksosia - jättiväthän hekin koulun kesken ja koko perheestä parhaiten menestyivät, koska oli peliälyä, riittävää rohkeutta ja röyhkeyttä.
Jossain aikaisemmassa luvussa kävi ilmi Chrystalionin hyvä piirrustustaito. Jotenkin Chrystalionin persoonallisuutta hahmotellen... onkohan velhomaailmassa tatuoitsijoita? Tai lävistäjiä? Muistan, mitä joskus mainitsit hänen mahdollisesta väliaikaistyöstään, mutta...
***
Beatrice on taas aivan päinvastainen äiti kuin Chrystal. Hän kaunistelee hieman totuutta, mutta myöntää asiat sellaisina kuin ne ovat. Hän osaa asettaa rajoja kurittomallekin lapselle ja seisoo jämäkästi sanoissaan. Hän kuitenkin ymmärtää lapsiensa valintoja myöhemmin - ja voi olla, että lähes luin Beatricen ajatuksia kun hän tenttasi tytärtään kuolonsyöjän elämänstä. Kireästä tilanteesta huolimatta olit onnistunut luomaan vanhemoien ja tyttären keskuteluun luontevaa sävyä ja hiukan siellä kukki musta huumorikin. Muidenkin kuin Waldennen repliikeissä. Se on hyvä se.
Beatrice ei pakota lastaan muottiin.
***
Ambra... revin sen virtuaalisesti kahtia. Että osaa olla ärsyttävä likka! Kahta viimeistä lukua lukuunottamatta hän ja Jewerlyn vielä menettelivät, Jewwiellä tuntui olevan hieman enemmän aivoja. Arvelen, että koulun loputtua tämä nelikko tulee jollain lailla hajoamaan kahtia ystävyspareihin Waldenne-Chrystalion ja Jewerlyn-Ambra. Jotenkin minulla on sellainen olo, ettei Waldenne jaksa kahta kikattelevaa ja vaatteita viikkoa valitsevaa ystävätärtään yksin kun Kristianuksen koulu loppui ja Chrys lopetti. Lihan himossa nähty kohtaus kuraverisineen taisi olla vain piste i:in päälle.
Yläasteella tuollaisia Ambran ja Jewerlynin kaltaisia pano- ja ryyppyreissuillaan kehuskelevia tyttöjä oli tosiaan viljalti. Ainakin minun yläasteellani juuri nämä yksilöt tapasivat syödä tikkaria oppitunneilla kolisutellen sitä hampaisiin. Jälkikäteen olen ajatellut, että varmaan sen vuoksi, että päässä liikkuisi edes jokin. Moista tapaa en osaa hahmottaa tämän tarinan päähenkilöille, mutta näille heidän ystävilleen kyllä. Kertoo paljon, mikä mielikuva muodostuu varsinkin Ambrasta.
Ehkä tämä Ambra-ärsytykseni hiukan laantuu, hän vain vaikuttaa hiukan yksinkertaiselta tai ei vain pysy joukon perässä.
***
”Tuota on korostettu vuosikausia Chrysille”, tytön isä totesi. ”Ei me haluta että Chrys päätyy siivoojaksi tai nakkiputkan myyjäksi. Me halutaan että hän pääsee hyvään ammatiin, vakiintuu ja perustaa perheen kunnon miehen kanssa.”
Chrystyn reaktio tähän kommenttiin oli varsin vahva. Provokaatiota? Halua siihen, että ihmiset huomioivat molempien sukupuolten edustajien tulevana seurustelukumppanina myös kielellisessä ilmaisussa? Vai jopa sitä, se biseksuaalisuuden vaaka on hiukan kallellaan tyttöihin päin? Provokaatio luultavasti on se suora motivaatio, mutta mitä sen alta löytyy, sitä tässä lähinnä mietin.
Monet biseksuaalit, toivovat, että tulevaisuuteen viitataan aika neutraalisti, varsinkin lähipiirissä. Olettaisin jotenkin Chrystalioninkin toivovan tällaista huomioitia: kielellinen huomiointi on pieni ja lähes huomaamaton suurimmalle osalle, mutta sille yhdelle ihmiselle se on suuri. Jos tästä on kyse, niin reaktio on varsin onnistunut. Kun kuitenkin kiertoilmauksia on olemassa ja suomessa nyt persoonapronomini yksikön kolmannelle persoonalle on sukupuolineutraali, mikä taas on aika absurdia vaikka englannissa. Muistan itse vetäneeni herneen nenään vastaavasta ilmaisusta. Useaan kertaan.
***
Tulevat luvut tuovat varmasti jännittävää materiaalia: Miten Chrystalion pärjää, kehen muuhun hän luottaa Waldennen lisäksi...? Mainitsit tuolla alussa joidenkin korpinkynsien epäilleen "puoliranskalaisen kokotin" avustaneen häntä koulutiellä lahjomalla koulua. Hiukan kävi joku luottamuksellinen suhde Ericaankin täten mielessä. Kristianus tietenkin, mutta millä tavalla, ystävänä vai enemmän.
Kirjoita toki ficci, jossa Waldenne voittaa tai jopa humalapäissään (tai hiukan huikkaa otettuaan, nousuhumalassa) ostaa porttolan. Yksin tai yhdessä jonkun kanssa. Se voisi tosiaan olla yksi Waldennen tulonlähteistä... tiedä sitten, millaiseksi hän bordellinsa tyylittelisi. Velhomaailman Moulin Rougeksi vai tuollaiseksi Huoraa-joka-lähtöön (paitsi jästisyntyisille).
***
Beatrice uskoo enemmän joulupukkiin kuin tyttäreensä valkeassa debytantin leningissä. Asetin luonnokselle vaatimukset Waldenne + valkea leninki + pitsiä. Tuli tosiaan hieman modernimpi aatelisneiti ja hieman öh... erilaisessa puvussa.
Nerokas tuo idea Waldennen keskittymishäiriöstä, mutta olisihan joku parantajatar-puolisukulainen voinut kirjoittaa todistuksenkin asiasta, sillä eiköhän sillä saa velhomaailmassa kokeisiin jotain helpotusta. Tuli omasta hahmosta (Caítir) ja Beatricesta tehtyä pikainen luonnos asian tiimoilta.
-
Siamese_fey, kippis vaan. XD Jep jep, paimensauvasta on moneksi. Esimerkiksi sillä voi hutkia järkeä Dumbeljoonin kalloon ilman korkeita tavoitteita. Kiitoksia hauskasta kommentistasi.
Waldennelle ja Kristianus-serkulle kelpaavat melkeinpä kaikki väkevät, ja tuliviski on yksi heidän suosikeistaan. Eivät sattuneet ostamaan sitä tässä kohtauksessa. Ei Ab ainakaan tilaa kalliimpia alkoholijuomia ja tupakkaa siksi että Ron Weasley tai Neville Longbottom pääsisi vetämään ensikännit.
Minusta tatuoija/lävistäjä kuuluu velhomaailmaan. Crystalion ja Waldenne ovat käyneet ilman lupaa lävistäjällä, sillä eihän Waldenne Nasty Avery nyt ala itse väkertämään jotain rustolävistyksiä.
Itse asiassa Waldenne viihtyi ihan hyvin Ambran ja Jewelryninkin seurassa. Siinä olet oikeassa, etteivät nuo kaksi voi ikinä korvata hänelle Kristianusta ja Chrystalionia. Waldennen, Ambran ja Jewwien välit eivät viilene kuten sää.
Chrystalion kehotti mitä ”sydämellisimmin” vanhempiaan haistamaan homeen, koska häntä ärsytti ylettömästä yhteiskunnan heterouden normalisointi. Jos olisin heterosuhteessa kovia kokenut biseksuaalinainen vaaka alkaisi heilua kovasti oman sukupuolen puolelle, koska olisin menettänyt uskoni miehiin. Chrystyn vanhemmat eivät juurikaan tiedä, miten tyttöparka joutui kärsimään Bartonin lonkeroissa. Unelmaäitimme Chrystal syyttäisi kuitenkin tytärtään.
Beatricen juonitteluista... :D Rouva suhtautuu nihkeästi siihen että hänen vilungeistaan puhutaan, mutta varma lähde kertoo hänen hyödyntäneen varallisuuttaan, statustaan ja kontaktejaan, jotta laiska Waldenne pääsisi sieltä mistä aina on matalin. Who cares miten tehdään vaan miltä saadaan näyttämään. Kukaan marmattaja ei rohkenisi sanoa rouva Averylle: ”Mitäs menitte tupakoimaan kuin korsteeni raskausaikana. Siksi nuorimmaisellanne on muun muassa keskittymishäiriö.” Kuka kunnianhimoinen terveyshuollon ammattilainen tahtoo laaskata työkseen kuraverisiä pummeja kokoon, kun saa kunnon korvauksen herrasväen parantajana toimimisesta?
***
- Yhdestoista luku -
Jonkinlainen mahdollisuus
HÄN-JOKA-JÄÄKÖÖN-NIMEÄMÄTTÄ PALAA
Taikaministeri Cornelius Toffee vahvisti perjantai-iltana lyhyessä lausunnossa hänen-joka-jääköön-nimeämättä palanneen maahamme ja olevan jälleen voimissaan.
”Suuresti pahoitellen minun on vahvistettava velhon, joka nimittää itseään lordi – no, te tiedätte ketä minä tarkoitan – on hengissä ja jälleen joukossamme”, totesi Toffee näyttäen väsyneeltä ja hermostuneelta puhuessaan toimittajille. ”Lähes yhtä lailla pahoitellen ilmoitamme Azkabanin ankeuttajien joukkokapinasta; ankeuttajat ovat osoittaneet vastahakoisuutensa jatkaa ministeriön palveluksessa. Uskoaksemme ankeuttajat saavat tällä hetkellä ohjeensa lordi – siltä niin.”
”Kehotamme taikayhteisöä valppauteen. Ministeriö valmistelee par’oppaita kotien ja ihmisten perussuojaamiseen, ja ne toimitetaan ilmaiseksi jokaiseen velhokotiin tulevan kuukauden kuluessa.”
Velhoyhteisö tyrmistyi ja hätääntyi ministerin lausunnosta, sillä se oli niinkin äskettäin kuin viime keskiviikkona kuullut ministeriön vakuuttavan, ettei ”sitkeissä huhuissa joiden mukaan tiedätte-kai-kuka toimii jälleen keskuudessamme”, ollut minkäänlaista perää.
Tarkkoja tietoja ministeriön mielenmuutokseen johtaneista tapahtumista ei ole vielä, joskin uskotaan hänen-joka-jääköön-nimeämättä onnistuneen pääsemään valikoituine seuraajineen (tunnetaan kuolonsyöjinä) torstai-iltana peräti taikaministeriöön. Albus Dumbledore joka on vastikään nimitetty uudestaan Tylypahkan noitien ja velhojen koulun rehtoriksi, Kansainvälisen Velholiiton jäseneksi ja velhojen neuvoston päävelhoksi; ei ole toistaiseksi tavoitettu kommentoimaan. Hän on koko kuluneen vuoden väittänyt, ettei tiedätte-kai-kuka kuollut – kuten laajalti toivottiin ja uskottiin, vaan tämä värvää taas tukijoita uuteen vallankaappausyritykseen...
Artikkelia lukeva Waldenne pysyi ja olisi pysyvä kaukana murtumispisteestä, sillä aatelistyttö oli liian kova ja karski itkemään kenenkään olkapäähän nojautuen. Chrystalion näki parhaan ystävättärensä sisimpään ja huomasi tämän vitutuksen, johon sisältyi muutakin kuin ärtymystä. Roskasakin – etenkin rohkelikkojen tullessa vastaan käytävällä Waldennen pistävät silmät siristyivät, ja suu taipui sadistiseen virneeseen. Joka kerran hän näytti olevan aikeissa langettaa anteeksiantamattoman kirouksen kostaakseen pimeyden lordin ja kuolonsyöjien aikeet estäneille AK:n jäsenille. Kuolonsyöjien ministeriöreissu oli päättynyt mestarilta saadun tehtävän epäonnistumiseen ja Azkabaniin joutumisen.
Waldennen ja Beatan eno Walden sekä heidän isänsä olivat olleet ministeriössä, tarkalleen ottaen salaperäisyyksien osastolla ja jääneet kiinni muiden joukossa. Averyjen perhe oli hajotettu telkeämällä perheenpää pimeään vankityrmään pikkuporvariston ja rahvaan toimesta. Waldenne ei useinkaan pitänyt isästään eikä osannut kunnioittaa traditionaalisia sukupuolirooleja arvostavaa aatelismiestä. (Bordeaux’ja Waldennen välit eivät sentään olleet kaikkein huonoimmaista päästä.) Pikkuporvareilla ja rahvaalla ei ollut oikeutta tulla lokerostaan kohtelemaan aatelisia kuin ketä tahansa, vaan heidän osanaan oli kumarrella ja nöyristellä.
Rouva Avery oli luonteeltaan pidättyvä ja taisi itsehillinnän kaikenlaisissa tilanteissa. Taisi pimeyden piirron voimistumiseen asti, sillä hänkin oli tietoinen miehensä epäonnistuneesti suorittamista tehtävistä. Mestari ei antanut anteeksi eikä unohtanut, ja tämän saatua ruumiinsa takaisin Bordeaux’oli langetettu kidutuskirous. Kylvetty pelon helposti itävä siemen, joka aiheutti ongelmia muillekin kuin yhdelle ihmiselle. Stressi teki kuvainnollisesti huoneilman raskaaksi, kun hermoja kierrettiin, väännettiin, kiskottiin ja silvottiin. Tuulen riepotellessa repaleisia hermonriekaileita kaikkiin ilmansuuntiin lannistuisi niin pahasti, ettei nousisi vähään aikaan tai ollenkaan.
Tytär oli pahoillaan äitinsä puolesta, jolla ei ollut elämänkumppania rinnallaan kohtaamassa hyviä ja huonoja päiviä. Hän tunsi empatiaa isosiskoaan kohtaan, vaikka oli käskenyt Beataa jättämään tyynyliinan kastelun sikseen. ”Nykypäivän aatelisneito ei odota uljaan satuprinssin karauttavan yksisarvisellaan pelastamaan ahdingosta luullen pillittämisen houkuttelevan prinssin paikalle”, nuorempi neiti Avery oli sivaltanut. Waldenne ei ollut osannut vastata isoveljiensä kirjeisiin edes omasta mielestään kyllin empaattisesti.
Waldenne sysäsi hajamielisesti Päivän profeetan sängyltään. Chrystalion oli huomaavinaan kristallinkirkkautta toisen sielunpeilien ulkonurkissa. Hänen katsahtaessaan seuraavan kerran ystävättäreensä kristallinkirkkaus oli poissa; joko haihtunut tai sitä ei ollut koskaan ollutkaan.
***
Koulujunan saavuttua Lontooseen Chrystalion hyvästeli ystävänsä luvaten ottaa pikimmiten yhteyttä. Ystävien vanhemmat tai muut sukulaiset olivat vastassa, mutta Chrysin oli mentävä kotiin yksin. Kotiin lainausmerkeissä. Opiskelupalaverin jälkeen hän suhtautui vastahakoisesti äidin ja Richien taloon menemiseen sekä siellä asumiseen. Koululaiset kävelivät hänen ohitseen ehtyvänä virtana, kunnes hänellä ei ollut seuranaan kuin vanha postipöllönsä. Viirupöllö huhuili laiskasti kuljetushäkissään höyhenpuku pörhöllään tapittaen omistajatartaan pää kallellaan.
Tyttö kumosi matka-arkkunsa laiturille istumisalustaksi, ennen kun sytytti savukkeen. Ylävartalo oli taipunut etukumaraan niin kuin tuulen kiduttaman puun latvusto. ”En minä voi jäädä ikuisiksi ajoiksi tähän. Helkkari”, Chrystalion huokaisi pöllölleen monien savukkeentumppien keräännyttyä hänen pienten jalkojensa juureen. Hän poltti sytyttämänsä savukkeen loppuun eikä sytyttänyt sen jälkeen enää uutta. Vastahakoisuuttaan häivytellen tummaverikkö nosti nahkajakkunsa kauluksen pystyyn ja nosti matka-arkkunsa pystyasentoon. Sitten Chrystalion lähti kotimatkalle.
Richie, Chrystal ja pikkuvelipuoli David löytyivät steriilistä, sotilaallisessa järjestyksessä pidetystä keittiöstä syömästä pannukakkuja. Ahneena syöppönä David oli latonut lautaselleen pannukakkuvuoren, jonka tämä oli voidellut mansikkahillolla. Chrystalion ei olisi muistanut pojan olevan leuat jauhaen mässäilevä pikkuporsas, jollei hän olisi nähnyt tätä syöpöttelemässä.
”Hei”, Chrysty sanoi viileästi.
”Hei, Chrystalion”, äiti vastasi yhtä viileästi. ”Routa ajoi sinut kotiin.”
”Tilapäisesti”, noidan tytär letkautti.
”Niinköhän?” pannukakkua leikkaava Daniel Richie kysyi. Mies oli tukevavartaloinen pulleine vatsoineen ja pienine kaksoisleukoineen. Isäpuolella oli samanlaiset hiekanväriset ja ohuet hiukset kuten pojallaankin – tosin hän alkoi kaljuuntua. Kummallakin oli lohkaremaisena harteiden jatkona oleva pää ja liki identtiset kasvonpiirteet perunaneniä myöten. Chrystalin ensimmäinen mies oli huomattavasti hauskemman näköinen tapaus. Tämä oli keskipituinen, hoikka ja omasi sopusuhtaiset, tasapainoiset kasvonpiirteet. Isällä oli tuuheaa punertavanruskeaa tukkaa vaikka kolmelle Daniel Richielle. Tytärpuoli ei käsittänyt, miksi Crystal oli vaihtanut isän Järkälepäähän. ”Sinulta ei ole löytynyt aloitekykyä, kun sun pitäisi tehdä tärkeitä päätöksiä”, mies väitti.
”Ihan kuin olisit jotenkin kaikkitietävä”, piruili tytärpuoli.
”Kuule tyttö, sinun temppuilusi on nähty vähän liian usein. Ikää seitsemäntoista, mutta pikkuveljesi käyttäytyy usein sua aikuismaisemmin. Yksitoistavuotias pikkuveljesi”, Richie valitti.
”Yksitoistavuotias pikkuvelipuoleni”, poikatyttö korjasi.
”Sinun ei tarvitse aina korostaa sitä että teillä on eri isät”, Chrystal kivahti. ”Mikset voi vain sanoa Davidia pikkuveljeksesi?”
”Luulisi näkyvän päällepäin! Vittu! Siksi että Pikkupossu on Järkälepään poika, ja sen perusteella muka niin fiksu, kypsä ja lahjakas. Sinänsä jännittävä juttu, kun ottaa huomioon Järkälepään ammatin. Äijähän tekee remontteja lähes yhtä mölön yhtiökumppaninsa kanssa.” Tyttö antoi laiskat aplodit isäpuolensa meriiteille.
Richien ohimosuonet pullistuivat, ja hän näytti siltä kuin olisi aikeissa hakata tytärpuolensa. ”Sä kiittämätön luonnoton – luonnottomine suuntautuminesi aukomassa mulle päätäsi. Naama kuin petolinnun perseen ja neulatyynyn välimuoto. Luulisi ettei tässä vaiheessa tarvitsisi muistuttaa kenen talossa sä asut, Chrystalion Windenly. Olen monta kertaa kysynyt, miksi suostuin äitisi pyyntöön; ottamaan sut tänne asumaan. Mun mielestäni olisit voinut mennä asumaan isällesi.”
”Voi kun olisinkin asunut. Isän luona olisi ollut paljon siedettävämpää. Syyttäisit Chrystalia, Richie”, Chrystalion huomautti katkerasti. ”Sanoitkin äsken minun asuvan täällä, koska suostuit Chrystalin pyyntöön. Mutta jos olisit älynnyt antaa minun puhua aloittamastani aiheesta, olisi tullut selväksi että muutan täältä pois löydettyäni asunnon ja työtä. Lohduttautukaa sillä.”
”Töitä ja vapaita asuntojakaan ei ole tolkuttomasti”, Chrystal huomautti.
”Yrität sanoa, ettei asuntoa ja leipätyötä ole tarjolla Chrystalion Windenlylle.”
”Älä laita – taas – sanoja – minun suuhun.”
”Totuuden sanoja, nainen.” Poikatyttö veti äkkinäisesti taikasauvansa esiin ja osoitti vuoroin äitiään, vuoroin isäpuoltaan. ”Olen oppinut kouluvuoden aikana muutakin kuin oppitunneilla opetettavia taikoja. Tuntiessani itseni uhatuksi olen valmis puolustautumaan, sillä en ota enää koskaan turpaani äidiltäni ja isäpuoleltani.”
”Ei tule yllätyksenä että kaikki omaksumasi paska on lähtöisin parhaalta ystävältäsi Waldenne Nasty Averylta!” sähähti Järkälepää – hilliten sen verran kiukkuaan, ettei velho näyttäynyt haluavan läimäyttää tytärpuoltaan.
”Chrystalion on ihan tyhmä ja perseestä reväisty!” David lällätti sössöttäen.
”Tuki turpasi, pentu”, sisarpuoli käski ilkeästi.
”Enkä tuki, koska olet ihan vammainen mäntti. Yhtä ruma kuin tyhmä. Sinun hiuksetkin on kuin persekarva.”
Ruokottomuuksia tuli seitsemän leivän uunia muistuttavasta suusta kuin liukuhihnalta, mutta Davidia ei silti ojennettu. Pikkuvelipuoli sai päästää tahtoessaan mölyt mahastaan toisin kuin Chrystalion, jota oli läimäytetty pääsiäislomalla yhden ainoan ”vitun” perusteella. Äidin silmäterät laajenivat järkytyksestä aivan kuin hän ei olisi huomannut Chrystalionin permanenttia ennen Davidin murskaamiskommenttia.
”Mitä hemmettiä sinä olet mennyt tekemään nätille tukallesi?”
”Etkö muka arvaa; olethan sentään kauneusalan ammattilainen?”
”Onko – onko tuo permanentti?”
”Sepä se”, kiharapää tuhahti.
”Muistuttaa kovasti Waldenne Nastyn leijonanharjaan. Sillä neidillä olisi niin vahva, paksu ja hyväkuntoinen tukka, jonka saisi vaikka minkälaisille kampauksille. Silti hän pitää hiuksiaan sekaisina ja pörröisinä. Tuolla tukalla olet entistä karumman näköinen, vaikka voisit olla nätti tyttö. Et muistuta -”
” - enää ollenkaan sinun tytärtäsi sitä rataa. Tiedän sen ja olen helvetin tyytyväinen, etten muistuta!” Chrys huudahti. ”Nyt minä aion tehdä itselleni munakkaan, koska minulla on hirmuinen nälkä. Haluan tehdä sen rauhassa ja sitten menen syömään huoneeseeni.”
”Korjaat myöskin jälkesi.”
”En kuule ajatellut. No tietenkin korjaan.”
David oli aikeissa avata suunsa haukkuakseen isosiskopuoltaan, mutta Chrystal käski (kerrankin!) kultapoikaansa pysymään vaiti. Perhe Richie lähti kiireesti keittiöstä jättäen mustan lampaan omiin oloihinsa, ja se sopi Chrystalionille. Tyttö ei varmaan olisi jaksanut käydä sinä iltana pidempää sanasotaa. Hän söisi, ottaisi hyvän tuoksuisen vaahtokylvyn ja menisi nukkumaan viipyen höyhensaarilla, kunnes heräisi virkeänä ja levänneenä.
Suunnitelma ei toteutunut, koska Chrystal tuli seuraavana päivänä herättämään nukkujan kuuden maissa. Noidalla oli papiljotit ja papiljottiverkko tummassa päässään. Kylpytakin perusteella hän oli joko menossa kylpyyn tai tulossa kylpyhuoneesta.
”Mmm”, Chrystalion mumisi unisesti avaamatta silmiään. ”Minä nukun!”
”Et muuten nuku, vaan nouset ylös ja petaat ensitöiksesi sänkysi.”
”Nouse ja petaa keskenäsi”, unenpöpperöinen tyttö kehotti ja käänsi kylkeään.
”Sinä nouset, jos haluat asua täällä niin kauan että löydät katon pääsi päälle ja jotain työtä”, Chrystal vaati.
Chrystalionin oli toteltava. Siispä väsynyt ja puolinukuksiin jäänyt tummaverikkö kuoriutui täkkikotelostaan kuin perhonen petaamaan vuodettaan. Langetti useita petausloitsuja, ennen kun lopputulos oli rypytön ja symmetrinen läpäistäkseen äidin seulan.
”Olen nyt menossa kylpyyn, ja Daniel on toisessa kylpyhuoneessa.”
”Järkälepää voi minun mielestäni joutua vaikka vessaharjalla aseistuneen vessamörön uhriksi”, Chrystalion virkkoi.
”Saat odottaa niin kauan että jompikumpi kylpyhuoneista vapautuu, sillä et saa tulla aamiaispöytään likaisena”, Chrystal sanoi ihan kuin ei olisi kuullut äskeistä kommenttia toisesta aviomiehestään.
”Luulisi minun voivan jäädän siksi aikaa nukkumaan?”
”Ei onnistu. Ei onnistu. Saat polttaa muutaman tupakan ja menet siivoamaan vierashuoneen. Edellisestä siivouskerrasta on kulunut jo kolme päivää.”
Jo kolme päivää! Chrystalion ajatteli raahautuessaan vaatekomerolle.
***
Koulun loputtua Chrystalionin oli noustava joka päivä kuudelta ja ryhdyttävä aamutoimien jälkeen siivoamaan. Kello ei ollut edes seitsemää hänen aloittaessaan, ja se sai poikatytön näkemään verenpunaista erityisesti pohmeloaamuina. Muissa huoneissa – paitsi Davidin huoneessa – ei ollut yhtään pölyä jatkuvan siivoamisen takia. Kaikki sotkut tuntuivat keskittyvän nuoremman Järkälepään huoneeseen, joka näytti päivittäisestä siivoamista huolimatta siltä kuin se ei olisi siivoamista nähnytkään. Vuodevaatteissa oli jatkuvasti keksinmuruja ja suklaatahroja sekä lelut ja muut tavarat lojuivat lattialla epäjärjestyksessä.
Chrystalionilla oli äitinsä takia huonosti alkanut päivä. Äiti oli ylittänyt pikkumaisuutensa valittamalla tällä kertaa hänen puhetyylistään. Waldennen ja Chrystalionin ystävyyssuhteen takia viimeksi mainittu oli alkanut puhua kuin vuosia yläluokkaisia asiakkaita palvellut huora. Viljellen liikaa kirosanoja sekä runollisuuksia ja puhuen prassailevan huolellisesti. Oikeasti! Samasta aiheesta oli jaksettu valittaa jopa kauemmin kuin seksuaalisuudesta ja pukeutumistyylistä. Aihe oli mitätön, joskin Chrystalion oli liian kyllästynyt jaksaakseen rasittavaa sivuseikkojen suurentelua. Ja hän siivosi vielä porsaalle välttävää lättiä käyden läpi joka nurkan ja sopen siivoustaioillaan.
Violetinmustahiuksinen velhotar päästi turhautumisensa valloilleen potkimalla Davidin sähkönsiniseksi maalattua lelulaatikkoa. Ties kuinka mones varpaita koetteleva potku... Alakerrasta kuului äidin ja Davidin sekä kahden tutun ihmisen puhetta. Chrystalion hiipi portaikon yläpäähän salakuuntelemaan, koska ei erottanut sanoja.
”Onko Chrystalion kotona?” Jewelryn ja Waldennen Kristianus-serkku kysyivät.
”Oletteko te Tyhmyrin heila?” David kysyi Kristianukselta.
Röh röh. Ja vielä kerran röh.
”Sinun olisi suotavaa puhua kauniimmin Chrystalionista”, Kristianus kuului venyttelevän haukkumatta pikkuvelipuolta niin alentuvasti kuin olisi voinut.
”Noh noh, Davy”, Chrystal nuhteli sydämellisesti – toisin kuin esikoistaan. ”Chrystalion siivoaa parhaillaan yläkerrassa.”
”Eikö hän voisi lopetella pikkuhiljaa?” Jewlryn kysyi.
”Niinpä. Toivottavasti! Chrystalion ajatteli haluten Jewelrynin tekemän ehdotuksen menevän läpi.
”Se ei ikävä kyllä käy päinsä, neitikulta”, Chrystal pahoitteli. ”Olemme sopineet että Chrystalion siivoaa niin usein kuin minä tahdon, jos hän aikoo asua kotonaan. Meidän perheellä on omat sääntönsä. Chrystalion on sitoutunut noudattamaan niitä täysi-ikäisenäkin. Hän siivoaa loppuun. Voitte odottaa häntä; tarjolla olisi teetä, limonadia, mehua, keksejä tai tiikerikakkua.”
”Pidämme mieluummin seuraa Chrysille hänen siivotessaan”, nuori herrasmies tokaisi.
”Chrystalionilla ei ole keskittymiskykyä. Hän hutiloi, jos jokin siivousta kiinnostavampi vie huomion”, sanoi Chrystal. ”Lähden tästä yläkertaan katsomaan missä vaiheessa Chrystalion on. Keittiöön tai olohuoneeseen voi jäädä odottamaan.”
”Saako sisällä polttaa?” Jewelryn kysyi.
”Kaikkein mieluiten kuistilla tai takan edessä, mutta täytyy tunnustaa, ettei me Danielin ja Chrystalionin kanssa jakseta pitää kiinni periaatteesta. Poltetaan kaikissa muissa huoneissa paitsi Davyn huoneessa.”
Chrystalion pujahti takaisin Davidin huoneeseen kuullessaan Chrystalionin nousevan portaikkoa pitkin tarkastuskierrokselle.
”Chrystalion”, noita virkkoi kuuluvasta käytävältä.
”Niin?” tytär kysäisi.
”Miten siivoaminen sujuu?”
”Sillä tavalla kuin pitääkin eli olen siivonnut huolellisesti ja perusteellisesti”, lueteltiin. ”Miten niin?”
”No kun ystäväsi tulivat käymään.”
”Ai ketkä?” Chrysty teeskenteli tietämätöntä.
”Se Waldennen serkku, sellainen komea ja miehekäs nuorukainen ja Jewelryn. Tulin katsomaan sen takia missä vaiheessa olet, että ystäväsi tietävät kuinka kauan joutuvat odottamaan.”
”Katsopa.”
Hänen äitinsä aloitti tarkastuskierroksen, jonka lopuksi nainen myöntyi päästämään hänet pitämään seuraa vierailleen. Siivousvälineet piti vain ensin laittaa paikoilleen. Kristianus ja Jewelryn löytyivät kuistilta tupakoimasta, ja nuorempi Järkälepää roikkui heissä. Jewwie oli ripustanut koulupukunsa kesäksi naulaan, ja Kristianus oli hylännyt ne Macnair Housen ullakolle unohdettavaksi. Molemmat olivat pukeutuneet perinteisen aristokraattisesti. Nuorukaisella oli mustaa, beigeä ja punaista: pitkä beige brokadiliivi, polvihousut ja -sukat, tyköistuva sakettimainen avokaapu ja punaiset solkikengät. Eebenpuinen kävelykeppi oli nojassa kaidetta vasten.
Jewelrynilla oli nilkoissa merenneitomaisesti hulmahteleva silkkihame ja samasta kankaasta valmistettu jakku. Lahjaksi saadun helminauhan helmirivistö hohti pitsiröyhelöihin uponneena. Korkkiruuvikiharat oli nostettu jadesoljin kullanpunaiseksi hiusputoukseksi. Punapää olisi täyttänyt hyvän perheen tyttären ulkoiset kriteerit ilman hoikan kaulan fritsuja.
”Terve!”
”Vittu vihdoin!” totesi Jewelryn. ”Äitisi pisti kovasti jarrua, Chrysty.”
”Tiedän. Olin salakuuntelemassa – täytyy tunnustaa”, Chrystalion tuhahti ja sytytti tupakan. ”Teitte näköjään yllätysvisiitin.”
”Idea tuli ihan lennosta. Olimme Jewwien kanssa minun uudessa poikamiesboksissani tappamassa aikaa”, Kristianus virkkoi irstaasti virnistäen. ”Kaipasimme aikamme naituamme muutakin seuraa kuin toisemme ja päätimme tulla piristämään tylsää, siivousaineille lemuavaa arkeasi. Näimme viimeksi viikonloppuna.”
Chrystalion olisi tiennyt tai arvannut, miten Kristianus ja Jewelryn tappoivat aikaa, vaikka nuorukainen ei olisi maininnut seksin harrastamista. Todistusaineisto oli jäänyt Jewwien kaulalle. ”Kiitos! Kiitos! Kiitos!” Olinkin laadukkaamman seuran tarpeessa. Chrystal, Järkelepää ja pölkkypäinen pikkuvelipuoleni tulevat korvistani ulos. Täällä asuminen on siivoamista ja valistusten kuuntelemista”, tyttö huokaisi raskaasti.
”Olen saanut äidistäsi epäedullisen kuvan puheidesi perusteella, mutta hän on todellisuudessa vielä pahempi tapaus!” punapää totesi. ”Kohtelee omaa tytärtään kuin jotain helkkarin kotitonttua, koska hänellä ei ole varaa paremman väen ylellisyyksiin.”
Chrystalion haukotteli leveästi. ”Väsyttää pirusti kun olen joutunut heräämään kuudelta; päivän siivoukset on sentään hoidettu. Voimme mennä vaikka sisälle syömään tiikerikakkua ja keittämään kahvia Davidittomaan ja äidittömään soppeen.”
Äiti oli olohuoneessa kuuntelemassa radiota ja David keittiössä ahmimassa tiikerikakkua. Kristianus sai pikkupojan painumaan tiehensä vähällä vaivalla. Chrystalion haki olohuoneesta nipun viikon sisällä tulleita sanomalehtiä pannukahvin kiehuttua. Hän ei ollut tutkaillut viikkoon asunto- ja työpaikkailmoituksia, joten tällä kertaa häntä saattaisi onnistaa. Neljäs ja viides sanomalehti poikivatkin tuloksia. Lontoossa sijaitseva Pesupalvelu Viti tarvitsi osa-aikaisen pesulatyöntekijän äitiyslomasijaisuuteen. Töitä olisi viisi tuntia viikossa, ja työvuoroista pystyi neuvottelemaan. Lähimmässä kaupungissa toimiva Pub Jim täysi-ikäistä tarjoilijaa kymmeneksi tunniksi viikossa ekstraamaan tarvittaessa. Siivoojan paikkoja joiden tuntimäärät vaihtelivat, oli tarjolla viisi. Hän löysi kaksi kohtuuhintaista asuntoa, joissa oli niin kohtuullinen vuokra että hänellä olisi varaa asumiseen osapäivätyöläisenäkin.
Tyttö joi kupistaan. Voitonmaljoihin ja tupaantuliaisten suunnitteluun kulunee aikaa, mutta lehti-ilmoitukset tarjosivat sentään hataran mahdollisuuden pelastua itsetunnon tappajien kynsistä.