Kirjoittaja Aihe: Enkelilapsi, K-12  (Luettu 5182 kertaa)

Poissa bamboozled

  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 28
Enkelilapsi, K-12
« : 22-03-2009, 20:06:09 »
Nimi: Enkelilapsi
Ikäraja: K-12
Kirjoittaja: tinna
Genre: angst
A/N: Tähän tarinaan sain idean nähtyäni erään musiikkiviedon YouTubessa. En nyt kuollaksenikaan muista artistia tai biisiä, mutta videossa oli sellainen pieni kultaiset kiharat omistava poika, joka seurasi aikuisten sekoilua ovensuusta. Sen inspiroimana syntyi Enkelilapsi.

Sama teksti on postattu myös Finiin tammikuussa.

---

Lumisade lakkasi. Sää oli siis edelleen kylmenemässä. Kiedoin takkia tiukemmin ympärilleni ja kiristin tahtia. Kotikatu näkyi jo edessäpäin.

Ilmaan jäi hengityksestäni höyryvanoja saapuessani kotiovelle. Kiskaisin lapasen toisesta kädestä hampailla ja kaivoin takintaskusta avaimet. Potkaisin ovea tottuneesti saadakseni sen avatuksi ja astuin sisälle pimeään eteiseen.

"Onko täällä ketään?" huhuilin autioon taloon. Vastaukseksi sain ainoastaan hiljaisuuden. Huokaisten heitin ulkovaatteet naulakkoon ja astelin peremmälle. Napsautin katkaisijasta valot päälle ja manasin ääneen kompastuttuani puiseen leikkiautoon. Hemmetin pentu jätti tavaroitaan mihin sattui.

Jääkaapista löysin tuoremehun pohjat ja puoliksi syödyn voileivän. Otin molemmat mukaani ja pujottelin veljeni romujen lomitse olohuoneeseen. Sohvalta sain ensin töniä vaatekasoja lattialle ennen kuin uskaltauduin istuutumaan. Näppäsin television päälle. Ei mitään katsottavaa ensimmäisen vaihtoehdon kohdalla. Kanavasurffailun jälkeen päädyin katsomaan satunnaista saippuasarjaa samalla, kun mutustin leipää ja hörpin mehua.

Puoli tuntia myöhemmin ulko-ovi kävi ja kohta äidin kirosanojen tulva rikkoi hiljaisuuden. Taisi kompastella samoihin leluihin kuin minä aiemmin.

"Et viitsisi Mikaelin kuullen", katsoin äitiä paheksuvasti ja nousin ylös sohvalta. Tartuin tyhjään mehutölkkiin ja suunnistin taas keittiöön viedäkseni sen roskikseen. Äiti oli lakannut kiroamasta ja riisui parhaillaan Mikaelia, viisivuotiasta pikkuveljeäni, haalareista.

Heti välittömästi toppavaatteista vapauduttuaan Mikael ryntäsi yläkerran portaiden juurelle jättämänsä pehmonallen luokse.

"Minulla oli tinua ikävä, Hella Nalle", poika rutisti nallea lujasti pientä rintaansa vasten ja vaaleat kiharat sojottivat kaikkiin ilmansuuntiin oltuaan myssyn alla painoksissa. Koko tilanne olisi ollut todella liikuttavaa katsottavaa, jos vain joku olisi sitä seurannut.

Äiti alkoi kerätä pitkin lattiaa lojuvia tavaroita ja koota niitä nurkassa sijaitsevaan puuarkkuun, jossa Mikaelin leluja säilytettiin. Minä istahdin keittiön pöydän kulmalle ja seurasin, miten Mikael kertoi päivästään nallekaverilleen.

"Ja titten me käytiin talhatätin kantta tailaalatta ottamatta temmonen lokotut kätivalteen. Eikä te tattunut yhtään! Voitko utkoa titä, Hella Nalle?" niin kiihdyksissään pikkuinen kuulumisiaan kertoi, etten voinut muuta kuin hymyillä.

Räikeän manauksen päästessä ilmoille, siirsin katseeni Mikaelista äitiin. Se oli onnistunut pudottamaan arkun kannen sormilleen ja yksi sen luonnottoman pitkistä tekokynsistä ole katkennut. Mielestäni sille aivan oikein, mutta en uskaltanut näyttää todellisia tuntemuksia kasvoillani. Olisi voinut tulla sanomista siitäkin.

Kylpyhuoneen ovi kolahti äidin lähtiessä pelastamaan, mitä pelastettavissa oli. Minä hyppäsin alas pöydältä ja kävelin Mikaelin kohdalle. Istahdin sen viereen ja kyselin, miten päivä oli mennyt. Sain kuulla saman tarinan uudelleen, jonka olin juuri äsken kuullut kerrottavan Herra Nallelle. Huudahtelin epäuskoisena väliin, että ihantosi, eikö rokotuksen ottaminen sattunut yhtään ja Mikael selitti innoissaan, miten oli ensin pelännyt hirveästi ja sitten se ei ollutkaan ollut yhtään kamalaa.

"Elli!" äiti huusi minulle hetken päästä makuuhuoneestaan. Se oli jo ehtinyt ulos kylpyhuoneesta ja saanut kriisitilanteensa hoidettua pois päiväjärjestyksestä. Ainakin toistaiseksi. Minulle oli varmaan jotain tekemistä tiedossa. Pyöräytin silmiäni ja nousin ylös lattialta. Matka kohti yläkertaa ja makkarin avointa ovea.

Äiti tälläsi peilin edessä toinen toistaan paljastavampia paitoja jopa minun hameitani lyhyemmän minihameen kanssa. Rykäisin äänekkäästi, jotta se huomaisi minun saapuneen paikalle. Se kääntyi vastahakoisesti pois peilin edestä ja katsoi minua kiukkuisena.

"Sä et ole käynyt kaupassa" se totesi raivostuttavalla tavalla. Ihan kuin se olisi itsestäänselvyys, että minun siellä kaupassa olisi pitänyt käydä, vaikka minä olen vasta neljätoistavuotias ja äiti päälle neljäkymmentä. Minulla kiehahti oikein kunnolla ja tällä kertaa annoin sen paistaa läpi asti.

"Onko se muka minun hommani rahdata tähän taloon leipää?" korotin ääntäni ehkä turhankin paljon ja äiti katsoi minua vihaisena. Se alkoi taas selittää sitä samaa iänikuista tarinaa siitä, miten se on se, joka käy töissä ja maksaa laskut ja maksaa ruuat ja pitää meidät leivässä.

Kuuntelin koko litanian kuten aina ennenkin ja huusimme jonkin aikaa kilpaa kunnes päätin jättää sikseen ja lähteä suosiolla sinne ruokaostoksille. Kiskoessani pipoa päähän, huomasin jonkin olevan hassusti. Katsahdin olohuoneen puolelle ja näin Mikaelin istumassa lattialla, tuijottamassa mainoksia, kädet puristuneena nyrkkeihin.

Omantunnon tuskissa riutuen kävin vielä sen luona ennen lähtöä. Se katsoi minua suurilla sinisillä silmillään, jotka olivat selvästi vetistäneet vielä vähän aikaa sitten.

"Mihin tinä menet?"
"Käyn vain kaupassa ja tulen heti takaisin"
"Lupaatko?"
"Lupaan"

Mikael teki jonkinlaisen lapsen hymähdyksen ja kääntyi taas tapittamaan televisiota. Ilme oli edelleen vakava. Minua huolestutti. Oliko se ottanut minun ja äidin riidan tosissaan? Olin saattanut nimittelyn ja solvauksien ohella uhata karkaavani kotoa. Se olisi varmasti järkyttänyt Mikaelia. Tiesin olevani sille todella läheinen ja usein ainoa turva äidin sekoillessa.

Ravistin ajatuksen mielestäni ja kiiruhdin pihalle.

***

Kaupassa käytyäni piipahdin vielä ystäväni luona. Visiitti venähti yli tunnin mittaiseksi, mikä tarkoitti, että olin ollut melkein kaksi tuntia poissa kotoa. Muistin luvanneeni Mikaelille tulla saman tien kotiin ja mutisin anteeksipyynnöt ystävälleni rynnätessäni ovesta ulos.

Kotiin päästyäni sain huomata alakerran olevan pimeänä. Äidin huoneessa oli valot. Suljin oven perässäni ja aloin riisua takkiani. Yläkerrasta kantautui voihkintaa ja lattian narinaa. Taas yksi äidin miesystävistä oli tullut perjantai-illan kunniaksi kyläilemään. Minua ällötti.

Suljin korvani ääniltä ja hiippailin Mikaelin huoneen ovelle. Raotin ovea varovasti, etten vain herättäisi nukkuvaa lasta.

"Mikael?" huoneessa ei ollut ketään.

"Mikael, missä sinä olet?" hätäännyin ja kiersin koko alakerran löytämättä jälkekäkään pikkuveljestäni. Yläkerrasta oli turha katsoa, portaiden portti oli paikoillaan. Kiskoin takin uudestaan ylleni ja juoksin ulos. Miten en ollut kaupungilta palatessani huomannut pieniä jalanjälkiä pihatiellä?

Edelleen Mikaelia nimeltä huhuillen lähdin juoksemaan katua pitkin pitäen silmällä niitä pieniä jalanjälkiä. Tunsin, miten itku poltteli kurkkua ja kyyneleet silmäkulmia. Eihän niin pieni osannut edes pukea tarpeeksi vaatetta päälleen ja pakkasta oli ainakin kaksikymmentä astetta.

Lopulta näin sen; pieni nyytti lojumassa keskellä kävelytietä. Se ei liikkunut. Itku kurkussa huusin veljen nimeä ja juoksin sen luokse niin nopeasti kuin pääsin. Nostin elottoman pikkupojan syliini ja totesin helpotuksekseni hengityksen kulkevan. Riisuin kaikki lämpimät vaatteet päältäni ja kiedoin ne Mikaelin ympärille.

Soitin hätänumeroon ja sieltä luvattiin ambulanssin lähtevän heti liikkeelle. Heijasin Mikaelia rintaani vasten. En nähnyt mitään kyynelien sumentamilla silmilläni.

"Anna anteeksi, Mikael. Anna anteeksi" minä kuiskutin veljen korvaan. "Anteeksi, että en tullut heti kuten lupasin"

Siniset valot välähtivät mutkan takaa ja ambulanssi kaarsi näköpiiriini.

***

Jälkikäteen kävi ilmi, että Mikael oli äidin miesystävän saapuessa lähtenyt minua vastaan ja kääntynyt kaupalla takaisin, kun minua ei ollut näkynyt. Se oli pysähtynyt lepäämään pitkän kävelyn takia ja nukahtanut siihen. Olihan kello ollut jo yli sen nukkumaanmenoajan.

Fyysisesti Mikael toipui täysin. Sillä oli vain lievä hypotermia ja jo samana iltana se saatiin lämpenemään normaaliin ruumiinlämpöön.

Mutta se ei koskaan enää ollut sama Mikael, mikä minulla oli ollut. Herra Nalle on siitä illasta pitäen kerännyt pölyä leluarkun pohjimmaisena, muiden käyttämättömien lelujen alla. Silmissä on tyhjä katse ja aina, kun se katsoo minuun, sen silmistä paistaa niin raju pettymys ja viha, että minun täytyy joka kerta kääntää katseeni pois.

Yhtenä iltana katselin sivummalta, miten Mikael istui olohuoneen lattialla ja katseli piirrettyjä. Ei nauranut kertaakaan.

Minun pieni enkelini oli langennut ja se oli minun syytäni.
« Viimeksi muokattu: 07-08-2012, 09:33:33 kirjoittanut Chuuko »
Hetki hetkeltä enemmän, mutta viime kädessä vähemmän.

Lizlego

  • Vieras
Vs: Enkelilapsi, K-13
« Vastaus #1 : 22-03-2009, 23:04:06 »
Oho, näin iltasella ei pitäisi alkaa lukea näin synkkää ja angstista tarinaa. Tämän kaltainen tilanne ei taida edes olla kovin harvinainen, että lapsesta tuleekin sisarukselleen se vanhempi oikean vanhemman sijaan. Siihen päättyy lapsuus, vaikka tämän tarinan tyttökin on vasta neljätoista ja hänen pitäisi saada vielä ainakin jonkin verran viettää huolettomampaa elämää. Ja lopussa vielä tytön taakaksi muodostuu syyllisyys pikkuveljen pettämisestä. Oikeastaan tuo tilanne, että lapsi selittää tapahtumaa nallelle ei sekään ole varmaan kauhean vieras. Monilla lapsilla taitaa tänä päivänä (kenties myös menneisyydessä, mutta nykyään siitä puhutaan enemmän) olla liian vähän kuulijoita. Eli toisin sanoen pidin tästä, vaikka se aiheuttaakin ahdistusta ja muistuttaa siitä, että joskus lapsi joutuu pettymään pahasti ja pahinta on, kun luottamus sanaan katoaa. Kuvaus oli koskettavaa kuten myös tytön yritys edes huolehtia, kuunnella ja suojella veljeään, kun oma äiti ei osoittanut siihen riittävää kiinnostusta. Se oli toivo toivottomuudessa ja sitten sekin epäonnistui.

Poissa Beelsebutt

  • vähemmän
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 3081
  • malmi
    • Ficciarkisto
Vs: Enkelilapsi, K-13
« Vastaus #2 : 01-04-2009, 10:35:14 »
Argh. Mä oon vissiin lukenut niin paljon originelleja, joissa kuolee joku, että  pyörittelin jo silmiäni tuossa jossain vaiheessa. Onneksi tarina ei ollutkaan niin itsestäänselvä kuin mitä tyhmyyksissäni oletin :P

Tää oli mukavaa luettavaa. Sellainen pikkuinen hiukopala, joka saa tosin olon vähän ahdistuneeksi ja pistää miettimään, että miten paljon lapset lopultakin ymmärtää "aikuisten asioista". Yllättävän paljon. Sellanen kyllä häiritsi pikkasen, että mitenkäs se Mikael lähti siskoaan vastaan mutta sitten oli kuitenkin suuttunut sille? Kun olettaisi, että jos se lähtisi vastaan, niin se kuitenkin välittäisi siskostaan, mutta sitten toi lopputilanne antoi ymmärtää, että se vähät siskostaan välitti :D No, ehkä paleltuminen saa sellasta aikaan :E


Hej, kiitos!
- Bbuttis
« Viimeksi muokattu: 14-10-2009, 11:07:47 kirjoittanut Beelsebutt »
Fifi-ficitLJAO3

Lizlego

  • Vieras
Vs: Enkelilapsi, K-13
« Vastaus #3 : 01-04-2009, 15:00:20 »
Lainaus
Kun olettaisi, että jos se lähtisi vastaan, niin se kuitenkin välittäisi siskostaan, mutta sitten toi lopputilanne antoi ymmärtää, että se vähät siskostaan välitti  No, ehkä paleltuminen saa sellasta aikaan :E

Musta molempia voi olla yhtä aikaa.  ;D Se on se ihana ristiriita ihmisessä, että samaan aikaan vihaa ja rakastaa, ja just läheisiin ihmisiin nuo tunteet vahvasti liittyvät. Kyllähän sitä on monesti jollekin vihainen ja silti lähtee vastaan ja niin päin pois. Yleensä siihen sisältyy lisäksi vielä huoli siitä toisesta ihmisestä, vihainen ja huolestunut. ;D Loppu taas minusta viittaa siihen, että kun luottamus on kerran petetty, se kovettaa tai ainakin sitä haluaa itsensä kovettaa. Sitä pahempi pettymys, mitä läheisempi ihminen sen aiheuttaa tai sitä pahempi, mitä epätodennäköisempi se aiheuttaja on. Ei siitä pety niin pahasti, jos joku sellainen, jonka olettaakin pettävän lupauksen, pettää sen, mutta siitä pettyy, jos sen tekee joku, johon on siihen asti luottanut. Sen jälkeen ikävä kyllä oppii hyvin olemaan luottamatta senkään ihmisen sanaan. Ei sekään liity välittämiseen tai siihen, mikä on se oikea sisäinen tuntemus.

Ei nyt ehkä liittynyt suoraan tähän tekstiin tai sen selityksiin. Enhän mä voi sitä tietää, mutta noin niin kuin psykologiassa toi näyttäisi ainakin omalla kohdalla olevan aika paikkansa pitävää.  :)
« Viimeksi muokattu: 01-04-2009, 15:05:22 kirjoittanut Lizlego »

Poissa Beelsebutt

  • vähemmän
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 3081
  • malmi
    • Ficciarkisto
Vs: Enkelilapsi, K-13
« Vastaus #4 : 01-04-2009, 15:11:39 »
No mä vähän aattelin jotain tollasta ristiriitaa. Tai siis bongasin siitä sen ristiriidan, mutta kun mun omat hahmot on niin kirveelläveistettyjä ja läpipaskoja (siis pelkkä putki sisällä eli hyvin yksinkertaisia) etten tajua tuommoisia :D
Fifi-ficitLJAO3

Poissa Needled

  • Kuoleman enkeli
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 9
  • I see angels burning, falling down in ruins
Vs: Enkelilapsi, K-13
« Vastaus #5 : 27-04-2009, 21:32:28 »
Hmmm. Tulipas tämä luettua, kun kommenttiringin kautta bongasin tämän tekstin. En mä osaa mielestäni oikein kommentoida, mutta pidin tarinasta, siihen oli sisällytetty mukavasti rankkoja asioita sopivassa määrin ettei teksti mennyt luonnottoman kuuloiseksi. Osaat kirjoittaa. Plääh, mitä tähän nyt osaisi kommentoida, kun ei tee mieli päästää valloilleen sisäistä ihkuttajaani ja vain ihkutella tätä tekstiä... No, tykkäisin lukea lisää tällaista, tämä oli mukavan angstinen ilman kuolemia - juuri sellainen mukava iltalukeminen. Pitää joskus paremmalla ajalla lukea lisää tekstejäsi, kun tämän perusteella vaikutat todella hyvältä kirjoittajalta ja sulla on mukava tyyli kirjoittaa.
Lapiooni tartun, soraa arkkus päälle heittelen.
Petoksesi, teot väärät…Ne saat viedä mukaasi.
Puolen vuoden päästä sinua ei kukaan muistele.
Vain nimi hautakivessäsi käynnistäsi todiste…

Poissa Pahatar

  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 569
  • Rakkautta vain
Vs: Enkelilapsi, K-13
« Vastaus #6 : 28-04-2009, 18:09:28 »
En ole lukenut ficcejä tai originaaleja pitkiin aikoihin, ja jostain omituisesta syystä kynnys lukemiseen on kasvanut todella suureksi. Nyt kuitenkin innostuin tuosta kommenttiringistä, vaikka en siihen kuulukaan, kun se on minusta täysin oikealla asialla, ja löysin tämän tekstisi.

Pidin todella paljon tästä. Minusta tässä oli hienointa se, miten olit kuvannut ihmisiä ja luonut hahmot niin, että nämä jäivät lukijan mieleen. Minusta henkilöiden kuvaaminen uskottavasti ilman, että alleviivaa liikaa heidän ajatuksiaan tai mielipiteitään on yksi vaikeimpia asioita kirjoittamisessa. Tässä toit todella hyvin esiin nämä henkilöt: viaton, luottavainen, silti jo alussa kovia kokenut pikkuinen. Vielä enemmän elämän kolhima teini-ikäinen, joka silti välittää pikkuveljestään todella paljon. Itsekäs äiti, joka ilmeisesti keskittyy kadotetun nuoruutensa metsästämiseen siinä määrin, ettei edes huomaa, miltä lapsista tuntuu.

Loppu oli tietysti surkea, jopa lohduton, ja se sai minut kaipaamaan edes jonkinlaista valonpilkahdusta. Toivoin niin, että jollain lailla olisi selvitty tästäkin, ettei molempien lasten elämä olisi mennyt lopullisesti pilalle, mutta niin ei ollut. Hirveän surullista, mutta hyvin kirjoitettu. Tykkäsin, tätä olisi voinut lukea paljon pitempäänkin :) 
Why is it that we feel more comfortable seeing two men holding guns than two men holding hands?

Poissa zilah

  • Sydänten kapteeni
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 2503
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Vs: Enkelilapsi, K-13
« Vastaus #7 : 07-06-2009, 09:05:32 »
Pakko sanoa, että tästä tekstistäsi jäi kamala olo. Mutta sehän kertoo vain siitä, että olet onnistunut luomaan uskottavan tekstin.

Liian paljon näkee lapsia, jotka joutuvat vanhempien paikalle vaikka eivät sinne kuuluisi. Eihän 14 vuotiaan vielä kuulu pitää huolta kenestäkään muusta kuin itsestään, vastuu olisi musertava vanhemmallekin.

Loistavaa työtä tämä oli, vaikken voi sanoa, että olisin nauttinut tämän lukemisesta.


zilah

Poissa Fiorella

  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 1015
  • Hyvän tuulen kotisatama
Vs: Enkelilapsi, K-13
« Vastaus #8 : 08-08-2010, 21:50:32 »
Tätä tarinaa en vain ole onnistunut kommentoimaan vaikka luin sen nyt jo neljänteen kertaan. Tässä on vain jotain sellaista, joka koskettaa liian paljon. Pienelle lapselle vähäinenkin asia voi olla oikeasti tosi merkityksellinen, eikä aikuinen - tai tässä tapauksessa edes isompi lapsi, joka on joutunut ottamaan aikuisen roolin - sitä aina huomaa ja ymmärrä. 

Minusta oli sekä realistista että kaunista, että lapsi ei kuollut. Lukijalle jää silti aika lohduton olo, sillä jotain pienestä on siitä huolimatta sammunut, toivottavasti ei kuitenkaan ikiajoiksi.

Jokin kirjoitustyylissäsi tekee tarinan niin aidoksi, että sitä jää oikeastikin suremaan. Vaikka en voi sanoa että pitäisin kuvatun kaltaisesta tilanteesta, pidän silti tästä ficistäsi siksi, että se herättää tunteita ja ajatuksia.