Muu fanfiktio > Kirjat

Ovi rouva Darcyn huoneeseen [Elizabeth/Darcy, f. P&P, K16, jatkokertomus]

(1/5) > >>

Marketta:
Ovi rouva Darcyn huoneeseen

Kirjoittaja: Marketta
Fandom: P&P
Päähenkilöt: Elizabeth/Darcy
Tyylilaji: Regency
Ikäsuositus: K16
Yhteenveto: Rouva Darcy ei ole vielä rouva sanan täydessä merkityksessä.
Varoitus: Täältä ei löydy crossovereita tai vampyyreitä ja tyttöjen välinen ystävyyskin on ihan oikeasti sisarellista.
Sananen lukijalle: Moniosainen kunnianosoitus Jane Austenille, jatkokertomus siitä, mitä sitten ehkä tapahtui. En väitä pystyväni lähellekään Janen tyyliä, mutta teen parhaani. Kirjoitan myös siitä, mistä Jane ei kirjoittanut, siksi ikäraja. Alkuperäisen tuntemus auttaa pysymään kärryillä.
Huomautus: Hahmot kuuluvat Jane Austenille, ja ovat minulla vain lainassa.


OSA 1.

”Jonain iltana sen on tapahduttava”, ajatteli rouva Elizabeth Darcy ja puristi peiton reunaa. Hän oli asetellut lakanapitsin kiemurat kohdalleen, vetänyt täkin suoraksi päälleen, silittänyt kauniiksi kokonaisuudeksi ympärilleen. Pää lepäsi tyynyllä, joka oli asetettu täsmälleen puoliväliin leveää vuodetta, puoleen väliin koristeellisia pylväitä. Hän makasi suorana ja odotti, vain reunaa puristavat sormet rikkoivat silotellun kokonaisuuden.

Jossain löi kello. Elizabeth ei osannut vielä päätellä, missä se oli - käytävällä vai jossain viereisessä huoneessa, mutta tarpeeksi lähellä, että ääni kantoi hiljaisessa talossa hänen huoneeseensa. Oli kulunut siis kolme neljännestuntia siitä, kun Annie oli niiannut pukeutumishuoneen ovella ja sulkenut sen perässään. Ja neljännes siitä, kun hän oli nostanut peitonreunan varovasti päältään, hiipinyt takan luo ja lisännyt pari halkoa. Nyt tuli räiskyi iloisena ja tanssitti varjoja seinillä. Silläkin seinällä, joka pysyi suljettuna.

Rouva Reynolds oli näyttänyt sen hänelle edellispäivänä huonetta esitellessään. Tummissa seinäpaneeleissa ei näkynyt pienintäkään vihjettä, mutta kun oikealta kohdalta painoi säppiä, kuului loksahdus ja ovi aukesi. Mutta tuon jälkeen Elizabeth ei ollut kuullut loksahdusta. Ovi pysyi suljettuna.

”Pian sen on tapahduttava. Mieluummin aikaisemmin kuin myöhemmin”, hän jatkoi. Ei tilanne voisi tällaisena jatkua, ei hän tällaista halunnut. Elizabeth oli usean päivän ajan piirtänyt nimensä muotoon rouva Darcy, mutta yhtään yötä hän ei ollut vielä rouvassäädyssä viettänyt.

Vielä juhlailtana kaikki oli ollut hyvin. Herra Darcy oli ollut maailman onnellisin mies. Niin hän oli jokaisessa välissä todennut niin rouvalleen, puristanut tämän kättä omassaan ja nostanut sen jälleen huulilleen. Mies oli seissyt hänen rinnallaan, katsonut syvään tummilla silmillään. Hän ei ollut välittänyt Merytonin väestä, oli jaksanut hermostumatta sulkea korvansa rouva Bennetin puhetulvalta.

Matkalla Netherfieldiin hän oli Bingleyn kanssa antanut parhaat paikat rouville, istunut itse selkä menosuuntaan kapeammalla penkillä. He olivat lähteneet juhlapaikalta ensimmäisinä, ennen niitä sukulaisia ja ystäviä, jotka nauttivat herra Bingleyn vieraanvaraisuudesta Netherfieldissä. Näin he olivat saaneet palata hiljaiseen kartanoon, jossa vain hovimestari oli heitä ovella vastassa. Muu palveluskunta oli vielä juhlinut väentuvan puolella isännän ja tämän ystävän aviosäätyä.

Portaikko ja käytävät olivat olleet hiljaiset, kun Darcyt ja Bingleyt olivat nousseet yläkertaan. Kerran ennenkin Elizabeth oli talossa öitään viettänyt, silloin kun rakas Jane oli vilustunut ja joutunut turvautumaan herra Bingleyn vieraanvaraisuuteen. Puolitoista vuotta siitä oli kulunut, mutta niin paljon oli ehtinyt tapahtua. Tällä kertaa hän yöpyisi toisella puolella vierashuoneiden aluetta - ei kaukana ylpeästä poikamiehestä, vaan huoneessa, joka erotti vain ovella hänet aviomiehen huoneesta.

Sinä aamuna Annie oli pukenut kotona Longbournissa kaksi morsianta, ja sinä iltana hän odotti Netherfieldissä irrottaakseen appelsiininkukat kummankin hiuksista. Tasanteelle tultaessa miehet olivat sanoneet käyvänsä vielä kirjaston puolella juomassa lasillisen brandyä. He eivät sanoneet antavansa rouvilleen aikaa valmistautua, mutta jokainen heistä tiesi, mistä oli kyse.

”Hyvää yötä, rouva Bingley”, herra Darcy oli kumartanut uudelle sisarelleen. ”Hyvää yötä, rakkaimpani Elizabeth”, hän oli suudellut vaimonsa kättä. Herrat olivat kääntyneet ja laskeutuneet yhden kynttilän valossa takaisin alakertaan.

Rakas sisar oli näkyvästi hermostunut. Jane ei vihjannut asiasta pienimmälläkään sanalla, mutta Elizabeth tunsi hänet paremmin kuin kukaan muu. Sen tähden hän ei väittänyt vastaan, kun Jane oli pyytänyt Annieta ensin auttamaan Elizabethia. Istuessaan omassa pukeutumishuoneessaan peilin ääreen Elizabeth oli ajatellut, että Jane saisi hetken hengähtää, olla hetken aivan yksin omien tunteidensa kanssa, etsiä tyyneyttään.

Elizabeth oli katsonut omaa kuvaansa luottavaisena Annien irrottaessa kukkasia. Hän oli tiennyt pääpiirteissään, mitä odottaa, eikä ollut pelännyt sitä. Hän oli hymähtänyt ääneen, kun oli muistanut rouva Bennetin edellisiltaisen puheen. Onneksi se ei ollut hänen ensimmäinen valistuksensa! Eikä onneksi rakkaan Janenkaan.

Rouva äiti oli ilmestynyt viimeisenä Longbournin iltana kahden vanhimman tyttärensä yhteiseen huoneeseen. Hän oli pursunut onnea ja ylpeyttä, mutta Elizabeth oli arvannut heti, mitä odottaa, kun rouva Bennet oli ajanut Annien ulos ja painanut oven lujasti perässään kiinni.

”Niin tytöt, niin ne jäävät neidonvuodet ja rouvasaika alkaa”, hän oli aloittanut. ”Mutta ei se paha ole, ei ollenkaan. Teidän on käynyt hyvin, kummankin. Omat kartanot saatte, omat huoneistot ja palvelijat. Niin, sinä Lizzy viet Annien, mutta Bingley hankkii Janelle sellaisen tytön, joka osaa kauneimmat kampaukset tehdä!” Rouva Bennet oli harhaantunut vahingossa aiheestaan ylistämään kaikkea sitä, mitä tuoreet aviomiehet haluaisivat rikkauksillaan vaimoilleen antaa.

”Niin, siis, ei se ole niin pahaa ollenkaan, ei siinä ole mitään pahaa ollenkaan, tytöt”, hän oli viimein muistanut, mistä oli tullut puhumaan. ”Kyllä herrat tietävät, mitä tekevät, ei teidän tarvitse mitään…”, rouva Bennetin ääni oli haipunut melkein kuulumattomiin. ”Niin, olette vaan. Ei teidän tarvitse sitä asiaa ajatella etukäteen. Kyllä herrat tietävät, miten toimia, te kyllä näytte sitten.” Rouva Bennet oli heristänyt sormeaan toiseksi vanhimmalle tyttärelleen: ”Sinäkin Lizzy, et tee mitään omapäistä, et vastusta tai ole äkkipikainen, vaan tottelet, niin kaikki menee hyvin. Rakas Jane tekee kuitenkin niin kuin kuuluukin, mutta sinä, muista tämä!”

Elizabeth oli tehnyt kaikkensa pitääkseen hymykuoppansa kurissa. Janekin oli taistellut hämillään ilmeensä kanssa, posket hehkuen punaisina. Kun rouva Bennet oli viimein toivottanut tyttärilleen siunausta ja jättänyt heidät kahden, ja tytöt olivat vetäneet viimeistä kertaa yhteisen peiton päälleen, oli Elizabeth kysynyt: ”Ei kai sinua pelota?” Jane oli ollut pitkään hiljaa ja vastannut: ”Ei, ei minua pelota. Kaikki menee hyvin, tiedän sen. Mikään ei voi mennä huonosti, kun rakas Charles on vierelläni. Hän ei voisi olla ikinä sellainen.”

Niin, olla ”sellainen”. Charlotte Collins ei ollut ensimmäinen Elizabethin ystävistä, joka oli purjehtinut avioliiton satamaan, joten kyllä hän oli kuullut asioita. Pieniä tiedonjyviä siitä, mitä aviopuolisoiden välillä tapahtuu, kun ovet suljetaan. Siitäkin, ettei ”naisen osa” ollut mitenkään ikävä. Siitä oli täti Gardinerkin vihjannut. Sen hän oli joutunut itsekin kuulemaan, kun Wickahamit olivat olleet vierailulla matkallaan kohti Newcastlea. Longbournin seinät olivat sen verran ohuet, että Elizabeth tiesi nykyään liikaa miehestä, joka oli kerran häntäkin miellyttänyt, mutta paljastunut täydelliseksi roistoksi. Ja nuorimman sisarensa kiljahduksista, joita tämä oli onneksi edes yrittänyt tukahduttaa.

Elizabeth ei kuitenkaan oikein ollut pystynyt hahmottamaan, mitä kaikkea asiaan liittyi, miehiin, jotka olivat ”sellaisia” tai eivät olleet, tai ”naisen osaan” ja kiljahduksiin, jotka eivät kutsuneet ulkopuolisia auttamaan. Vaikka Jane oli mennyt rouva äidin puheista hämilleen, se oli Elizabeth, joka oli valvonut likelle kukonlaulua ja pohtinut tulevaa osaansa.

Seuraavana iltana Netherfieldin peilin ääressä Elizabeth oli vakuuttunut siitä, että tulisi pitämään yöstä ja miehestään myös siinä mielessä. Ei ollut mitään syytä ajatella, etteikö herra Darcy olisi aivan yhtä rakastettava myös silloin, kun he viimein saivat olla kahden suljettujen ovien takana. Sen takia Elizabeth oli noussut heti viimeisen kukan irrottua, pyytänyt Annieta avaamaan hakaset ja nyörit, ja lähettänyt tytön auttamaan sisartaan. Hän oli päässyt itse asuistaan, vetänyt yöpaidan päälleen ja käynyt odottamaan.

Uni oli kuitenkin tehnyt tepposet tuoreelle rouvalle. Viimeinen yö isän talossa oli jäänyt niin lyhyeksi ja juhlien kuumuudessa juodut boolilasilliset olivat painaneet morsion silmiä, joten tämä oli nukahtanut odotukseensa ennen kuin ylkä oli ehtinyt paikalle. Hän oli herännyt vasta, kun Annie oli avannut verhot. Hääyö oli ollut ohi ja hän oli edelleen neito. Annie, ymmärtämätön tyttö, oli lisännyt pettymystä jatkamalla hyvän huomenen toivotusta: ”Herra on mennyt ratsastamaan, mutta pyysi tuomaan teille aamiaista tänne. Ettei tarvitse mennä alas, siellä on suurin osa herrasväestä ylhäällä, vain neiti Bingley ja Hurstit nukkuvat. Ja tietenkin rouva Bingley.”

Elizabeth ei ollut tiennyt mitä ajatella. Herra Darcy oli lähtenyt ratsastamaan! Kyllä Elizabeth oli tiennyt, että mies piti aamuisesta ulkoilusta, mutta tänäkin aamuna? Toki edessä oli ollut pitkä matka kohti pohjoista, mutta siitä huolimatta. Toisaalta, onneksi hänen ei ollut odotettu ilmestyvän alakertaan. Aviomiehen sukulaiset, neiti Darcy, jaarli ja kreivitär Matlock, eversti Fitzwilliam olisivat olleet liikaa. Elizabeth ei olisi voinut tänään katsoa heistä ketään silmiin, ei etenkään yksin. Mutta miten hän olisi voinut katsoa silmiin miestä, joka ei ollut tullut hänen luokseen?

Onneksi aikaa ei ollut ollut kovinkaan montaa tuntia, sillä heillä oli ollut edessään pitkä matka kohti Pemberleyä. Jo etukäteen oli sovittu, että vaunut lähtisivät kymmeneltä, eikä Elizabeth halunnut olla kuin neiti Bingley, jota sai aina odottaa. Tärkeintä oli ollut saada nähdä vielä Jane. Annie oli käynyt tiedustelemassa ja ilmoittanut, että rouva Bingley ei ollut vielä pukeutunut, mutta mielellään kutsuisi sisarensa olohuoneeseensa.

Kun matkapuku oli päällä ja viimeiset valmistelut suoritettu, oli Elizabethilla ollut vielä puoli tuntia aikaa jäähyväisiin. Jane oli istunut aamutakki ympärilleen kiedottuna sohvalla ikkunan ääressä, edessään pöytä ja osin syöty aamiainen. Elizabeth oli huomannut ensimmäisellä silmäyksellä, että aamiainen oli katettu kahdelle ja suora ovi viereiseen makuuhuoneeseen oli raollaan. Bingley ei ollut kaukana.

Jane oli ollut häkeltynyt, hämillään ja punasteleva. Hän oli puhunut vieläkin hiljaisemmalla äänellä kuin normaalisti ja välttänyt kääntämästä katsettaan raollaan olevaan oveen. Elizabeth oli saanut purra huultaan, ettei näyttäisi omaa pettymystään, sillä oli ollut ilmiselvää, että Jane oli ollut vieläkin onnellisempi kuin edellisenä iltana. ”Hän on niin hyvä”, Jane oli sanonut hiljaa ja katsonut sisartaan silmiin. Hyvästien hetkellä Elizabethin ei ollut tarvinnut enää pidättää itkua. Kohti ovea kävellessään hän oli kuullut askeleet viereisestä huoneesta. Kuumien kyynelten polttaessa silmiä hän oli lohduttanut itseään sillä, että ainakin Janella oli lohduttaja vierellään.

***
Elizabeth havahtui. Kello löi jälleen jossain seinän takana. Meni hetki, ennen kuin hän tajusi olevansa Pemberleyssä, uudessa kodissaan. Jälleen uni oli yllättänyt hänet, sillä hiillos oli hiipunut ja huone pimentynyt. Ja jälleen hän oli yksin, ovi ei ollut auennut. Hän huokasi syvään ja sulki silmänsä.

Jos Elizabeth olisi katsonut tarkemmin, hän olisi huomannut erehtyneensä. Paksujen ikkunaverhojen vieressä sohvalla istui aamutakkiin pukeutunut synkkä hahmo.

JATKUU.

zilah:
Ohhoh! Hei hei, minä rakastan Jane Austenia ja jo oli aikakin saada FiFiin ficcari, joka tästä fandomista kirjoittaa.  ;D Lämpimästi tervetuloa foorumille.

Huomaa selvästi, että tyylilaji ja faktat ovat hallussa. Teksti oli virheetöntä ja elävää ja sitä oli todellakin ilo lukea. Elizabethin pettymys on käsinkosketeltava ja Darcy, mokoma jurottaja ei taida alkuunkaan ymmärtää tuoretta rouvaansa. Kovia kokeneen Janen puolesta tuli hyvä mieli, sillä hän on kyllä onnensa ansainnut.

Kiitos tästä, ja aivan varmasti tulen seuraamaan jatkoakin.

zilah

Marketta:
Kiitos!

Mukava kuulla, että olen löytänyt ainakin yhden P&P-fanin!

Olin varsin hämmentynyt, kun huomasin, ettei suomenkielistä fanficiä P&P:stä tunnu löytyvän. Omat taitoni eivät riitä, että voisin kirjoittaa englanniksi oikeassa tyylilajissa, mutta toisaalta, on tärkeää, että suomeksikin kirjoitetaan. Harmi vain, että termistö olisi helpompaa enkuksi - tai no, jossain kohdin voin nyt vetää mutkia suoriksi kieleen vedoten...

Lisää on siis tulossa useamman osan verran ennen kuin saan tarinan siihen pisteeseen, missä se jo päässäni on.

Marketta:
OSA 2.

Elizabeth veti syvään henkeä. Kerran ja toisen. Vasta sen jälkeen hän painoi kahvasta, sillä hän osasi arvata, mikä odotti aamiaishuoneessa. Georgiana nosti katseensa ja näytti juuri niin herttaiselta kuin mahdollista. Juuri tänä aamuna Elizabeth olisi kaivannut yksinäisyyttä. Tai ei - ei hän olisi halunnut yksinäisyyttä, mutta hän tiesi kysymättä ja katsomatta, että se ainoa ihminen, jonka seuraa hän tällä hetkellä tarvitsi, olisi muualla. Elizabeth olisi halunnut huutaa: ”Miksi veljesi käyttäytyy näin?” Mutta syy ei ollut Georgianan, joten Elizabeth puristi hymyn huulilleen.

Ehkä Georgiana ei vielä tuntenut uutta sisartaan tarpeeksi, tai ei ainakaan huomannut, ettei hymy ulottunut silmiin asti. Tai ehkä tytöllä oli vieläkin niin suuri miellyttämisen halu ja tarve peitellä ujouttaan, että hän ohitti huomionsa. Joka tapauksessa, kun Elizabeth aikansa sivupöydän kulhoja tutkittuaan asettui paikalleen, Georgiana osoitti pöydälle laskettua paperia ja sanoi: ”Fitzwilliam on jättänyt tuon sinulle”. Hänen äänensävyssään ei ollut mitään sellaista, mikä olisi vihjannut, ettei tämä ollut normaalia käytöstä mieheltä, joka oli vain muutamaa päivää aikaisemmin saanut vaimon.

Taitetun paperin päällä seisoi teksti ”Rouva Darcy” ja sisällä oli muutama nopeasti kirjoitettu sana:

Madam.
Esitän anteeksipyyntöni, sillä tilanhoito vaatii huomioni. Palaan illalliseen mennessä. Suutelen kättänne.
Darcy.

Jälleen Elizabeth oli huutaa turhautumistaan. Kyllä hän ymmärsi, että taitetun paperin olisi voinut nähdä kuka tahansa talon ylemmästä palvelusväestä, jotka osasivat lukea, mutta siitä huolimatta hän ei ymmärtänyt, miksi aviomies oli valinnut näin muodollisen tyylin. Tuolla tavoin herra Darcy olisi voinut kirjoittaa kenelle tahansa puolitutulle naapurinrouvalle! Miksi jättää kirje sinetöimättä, miksi ei toimittaa sitä suoraan rouvalle? Tai miksi ei tulla itse kertomaan asiaa? Olihan heidän huoneidensa välissä vain yksi ovi.

Georgianakaan ei ollut veljeään tavannut, sen Elizabeth sai pian kuulla. Tämä oli kuulemma tavalliseen tapaansa noussut aamuvarhaisella, syönyt ja mennyt menojaan. Suuri kartano vaati kuukausia poissa ollutta isäntäänsä. Georgiana puhui sitä ja tätä, kertoi kuinka onnellinen oli palattuaan kotiin Lontoosta, kuinka kesä oli kaunis täällä Derbyshiressä. Tyttö oli niin vilpitön, että Elizabeth onnistui hymyilemään silmilläänkin ja muutaman lauseen vastaamaan. Hän laski mielessään minuutteja siihen, että kehtaisi nousta pöydästä.

Lopulta keskustelu tuntui tyrehtyvän ja Georgiana katsoi häntä pitkään. ”Oh, älä huoli, päätäni vain hieman kivistää”, Elizabeth tokaisi eikä edes valehdellut, ainoastaan vähätteli: ”Ei mitään vakavaa, olen vain ulkoilman tarpeessa.”

Ulkoportaita laskeutuessaan Elizabeth veti keuhkonsa täyteen ilmaa. Puristava tunne ei kadonnut, mutta ulkona pystyi hengittämään. Hän höllensi bonnetin nyörejä vielä hieman. Teki mieli heittää koko päähine pois, mutta se ei olisi ollut sopivaa. Elizabeth ei halunnut väen pitävän häntä uutta säätyään alempana, sellaisena nuorena eksyneenä tyttönä, joksi hän itsensä tunsi.

Ensimmäisen päivät Pemberleyssä olivat olleet yhtä painajaista. He olivat saapuneet vasta iltamyöhällä vaunujen pyörän rikkoonnuttua, joten heitä ei ollut enää odotettu saapuviksi. Hovimestari ja taloudenhoitaja olivat päättäneet lähettää väen nukkumaan ja siirtää esittelyn seuraavalle päivälle. Nyt muutamaa yötä myöhemmin Elizabethia ei ollut vieläkään esitelty väelle. Elizabeth oli nähnyt miehen vain muutaman kerran ja silloinkin lyhyesti ja aina vähintään Georgianan läsnäollessa. Georgiana oli mitä ihanin nuori nainen, mutta Elizabeth toivoi, että tyttö olisi palannut kreivitär Matlockin mukana kaupunkiin loppusesongiksi. Se olisi ollut hyväksi kaikille, sillä nyt hetket, jotka herra Darcy joutui viettämään kahden kesken vaimonsa kanssa, olivat harvinaisia.

”Joutui!” Elizabeth hymähti ja säntäsi juoksuun. Se ei ollut siroa ja kaunista liitoa, vaan rajua, raivokasta pakoa. ”Joutumiselta” se todellakin vaikutti. Niin kuin silloin aamulla Netherfieldissä, kun puolisot olivat pikaisesti kohdanneet.

Elizabeth oli painanut Janen huoneen oven kiinni perässään ja harpponut nopeasti kauemmas, sillä ei halunnut missään nimessä kuulla mitään sisältä. Tarpeeksi ehdittyään hän rojahtanut vasten seinään, sillä polvet olivat pettää hänet siihen paikkaan. Sydän oli lyönyt, hartiat jännittyneet ja kyyneleet polttaneet silmiä. Jonkin ajan kuluttua hän oli alkanut löytää otetta itsestään, vähän myöhemmin jo jättänyt turvapaikkansa seinän vieressä. Hän oli taputellut poskiaan ja oikonut helmaansa, kun kello talon aulassa oli aloittanut raskaat lyöntinsä. Kymmenes tunti oli tullut täyteen. Parin iskun jälkeen hän oli kuullut rivakat askeleet portaissa. Elizabeth oli tiennyt, että häntä kaivattiin.

Hän oli astunut keskemmälle seinän varjoista ja valmistautunut kohtaamaan herra Darcyn. Tämä oli harpponut viimeiset askelmat ja kiiruhtanut vastaan. Hetken kaikki oli näyttänyt hyvältä.

Aviomies oli nostanut hänen kätensä huulilleen. Mies oli puristanut tiukasti, ei ollut laskenut sitä, vaan ottanut siitä toisellakin kädellään kiinni. Mies oli hitaasti kääntänyt käden ympäri ja painanut huolellisesti, nautiskellen huulensa kämmenelle. Miehen sormet olivat hiponeet hänen ranteensa ohutta ihoa singoten matkaan tuhat salamaa.

Hetken oli tuntunut aivan samalta kuin edeltävinä viikkoina, kun he olivat kävelyretkillään ajautuneet liian kauas Janesta ja Bingleystä, jotka samoin kaipasivat yksityisyyttä. Tuolloinkin herra Darcy oli kääntänyt hänen kämmenensä esiin. Tuolloinkin herra Darcy oli suudellut kämmentä hitaasti, samalla hyväillen herkkää rannetta pitkään, kiusaten ja vaatien. Elizabeth oli pelännyt pyörtyvänsä, niin hurjalta herra Darcyn kosketus oli tuntunut. Pakahduttavaa tunnetta oli jatkunut kunnes mies oli laskenut käden irti, astunut kauemmaksi ja kääntynyt selin.

Ensimmäisellä kerralla Elizabeth oli säikähtänyt miehen reaktiota, kuvitellut toimineensa jotenkin väärin, mutta ymmärtänyt pian, että herra Darcy oli kamppaillut omien tuntemustensa kanssa aivan samoin kuin Elizabeth. Herrasmiehenä hän oli antanut sekä itselleen että morsiamelleen tilaa rauhoittua ja koota itsensä.

Netherfieldin käytävällä Elizabeth oli tuntenut samaa riemastuttavaa hengästyneisyyttä, joka oli aikaisemminkin täyttänyt hänet jokaista sopukkaa myöten. Kyyneleet, jotka eivät olleet olleet kaukana koko aamuna, olivat jälleen pyrkineet esille ja estäneet Elizabethia kuiskaamasta niitä pieniä sanoja, joita hänen sydämensä oli huutanut täyteen ääneen. Mies oli nostanut päänsä, kääntänyt katseensa häneen. Elizabeth oli odottanut näkevänsä tulenliekkejä, mutta silmissä oli korkeintaan käynyt pieni leimahdus. Mies oli suoristanut selkänsä ja silmiin oli asettunut raudanluja kiilto, joka esti näkemästä pintaa syvemmälle.

”Oletteko valmis, rouva? Vaunut odottavat.” Herra Darcy oli ojentanut käsivartensa vastausta odottamatta. Elizabeth ei ollut ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut, mutta hänen auttanut muu kuin seurata miestä. Alakerta oli ollut pullollaan hyvästejä jättämään tulleita ystäviä ja uusia sukulaisia. Lukemattomia kohteliaisuuksia, kumarruksia, niiauksia ja poskisuudelmia myöhemmin herra Darcy oli auttanut hänet ja Georgianan vaunuihin ja istunut itse vastapäätä kapeammalle penkille. Naisten nenäliinat olivat heiluneet pihamaalla, kun herra Darcy oli kopauttanut kattoon ja vaunujen pyörät kierähtäneet ensimmäisen kierroksena.

Elizabeth pohti kävellessään Pemberleyn kumpuilevaa puistoa noita pitkiä tunteja, jotka he kolme olivat viettäneet vaunuissa. Alkukankeuden jälkeen keskustelu oli sujunut, mutta kumpikin, hän ja herra Darcy, olivat keskustelleet enemmänkin Georgianan kanssa. Tyttö oli puhunut ylpeänä Pemberleystä, sen huoneista, väestä ja elämästä. Herra Darcy oli kysellyt ja kiusoitellut tyttöä kaupunkilaiselämästä, johon tämä oli päässyt tutustumaan ensimmäisenä sesonkinaan.

Elizabeth oli pohtinut, pitäisikö hänen olla kiitollinen vai vihainen Georgianalle läsnäolosta, mutta tiesi pian vastauksen. Ilman Georgianaa tilanne olisi voinut olla alkuun kiusallinen, mutta tuntikausien matkanteko olisi antanut mahdollisuuden keskustelulle, kahdenkeskiselle ajalle. Ilman Georgianaa herra Darcy olisi istunut hänen vieressään, joten hän olisi voinut koskettaa miestään, jos tämän silmissä olisi vieläkin näkynyt sama rautainen katse. Hän olisi voinut vähitellen ajaa pois jäykkyyden heidän väliltään, saada miehen jälleen nauramaan ja tarttumaan hänen käteensä kuin noilla pitkillä kävelymatkoilla edellisinä viikkoina.

Elizabeth oli nojannut päätään vasten vaunun seinää ja sulkenut silmänsä. Hän oli purrut hampaansa yhteen ja tuntenut, kuinka veri pakeni poskilta. Hän oli halunnut pyyhkiä Georgianan pois, olla vaunuissa kahden miehensä kanssa. Hän oli halunnut kätensä miehen otteeseen, hän oli halunnut jälleen ne salamat, joita kämmenelle painetut huulet synnyttivät. Hän oli janonnut tietää enemmän siitä, miten nuo salamat liittyivät ”naisen osaan” ja niihin yksityisiin salaisuuksiin, joista hän oli kuullut vain vihjeitä.

Iltakaan ei ollut lisännyt Elizabethin tietoja. Varjojen pidentyessä jokainen heistä oli väsynyt matkustamiseen. Oli selvää, että pitkän miehen oli ollut epämukava istua paikallaan niin monta tuntia, vaikka hevostenvaihdot olivat antaneet mahdollisuuden jaloitteluun. Herra Darcy ei kuitenkaan ollut halunnut vaihtaa paremmalle penkille, vaikka he olivat tarjoutuneet. Keskustelu oli käynyt vaisuksi ja lopulta hiljentynyt kokonaan. Jokainen oli vuorollaan kaivanut kirjan esille ja siirtynyt omaan seuraansa. Yö oli ollut jo ovella, kun vaunut olivat ajaneet majatalon pihaan. Herra Darcy oli halunnut ensimmäisenä selvittää, olivatko tavaravaunut jo saapuneet, joten Elizabeth ja Georgiana olivat saaneet käydä yksin sisään. Onneksi tuleva aamu oli ollut aikainen, joten kummallekin oli ollut tärkeintä vetäytyä levolle.

”Tänään hän ei voi vältellä minua”, oli Elizabeth ajatellut huoneisto katsoessaan. Siistiä, mutta vaatimatonta. Kaksi makuuhuonetta, toinen Georgianalle, toinen nuorelle pariskunnalle sekä yhteinen pieni olohuone. Makuuhuoneessa pöytä, kylmä ateria, karahvi ja pari lasia. Sohva ikkunan ääressä ja leveä vuode. Tavaravaunuissa matkannut Annie ei ollut huoneessa, joten Elizabeth arvasi, että saisi odottaa miestä vielä pitkään. Majatalon palvelustyttö oli avannut hakaset ja nauhat, Elizabeth oli ottanut laukustaan pitkän paidan ja kiivennyt vuoteeseen. Tiili peitteen alla oli lämmittänyt…

Rämähtävä ovi oli saanut Elizabethin heräämään. Herra Darcy oli ottanut muutaman askeleen ja rojahtanut sohvalle. Juovuksissa!

”Tiedättekö kuinka paljon kello on, herra Darcy?”, hän oli kysynyt kipakammin kuin oli aikonutkaan. ”Pahoitteluni, madam, mutta kesti kauemmin kuin uskoin”, mies oli lausunut hitaasti, harkiten, tilaansa peittäen. Mies oli kammennut itsensä pystyyn, ottanut askeleita kohti sänkyä. Elizabeth oli säpsähtänyt istumaan, napannut peitonreunan otteeseensa. Hänestä oli tuntunut, että mies kaatuisi hänen päälleen, niin epävakailta askeleet olivat vaikuttaneet.

Sumuisissa silmissä oli ollut sen verran tarkkuutta, että herra Darcy oli huomannut eleen. Hän oli pysähtynyt, suoristanut selkänsä. ”Pardon, madam. Ei ollut tarkoitukseni.” Niiltä sijoiltaan mies oli kääntynyt ympäri ja kävellyt yllättävän rivakasti pois. ”Pyydän, älä mene!”, oli Elizabeth sanonut sulkeutuvalle ovelle.

Elizabeth ei tiennyt, missä mies oli viettänyt yönsä, mutta aamulla hän oli ilmestynyt sovittuun aikaan auttamaan vaimonsa ja sisarensa vaunuihin. Tunnelma oli ollut väkinäinen. Mies oli vältellyt katsetta, eikä keskustelu Georgianankaan kanssa sujunut, joten Elizabeth oli nähnyt parhaaksi paeta jälleen kirjansa suojaan, vaikka sanat olivat pyrkineet hyppimään. Ajatuksissa oli pyörinyt se, mikä oli tapahtunut ja se, mikä oli jäänyt tapahtumatta.

Nyt, paria päivää myöhemmin, Elizabeth vieläkin ahdistuneempi. Hän oli juossut itsensä hengähdyksiin, mutta sekään ei auttanut. Hän toivoi, että näkisi herra Darcyn, että tämä kävelisi häntä vastaan. Niin kuin silloin edellisenä kesänä, kun hän oli edellisen kerran kävellyt Pemberleyn puistossa. Elizabeth oli tuolloin luullut kartanon väen olevan poissa, kaukana kartanosta, mutta mies oli yllättäen ilmestynyt jostain, kävellyt pitkin juostavin askelin. Elizabeth oli ehtinyt katsoa häntä muutaman hetken ennen kuin mies oli huomannut hänet.

Noiden muutamien hetkien ajan Elizabethin aivot olivat huutaneet, että hänen pitäisi kääntyä ympäri, kävellä pois mahdollisimman nopeasti, mutta jalat olivat kieltäytyneet nousemasta. Mies oli näyttänyt erilaiselta. Ylpeä herra Darcy oli tiessään, tilalle rinnettä ylös oli harpponut rento nuorimies, asu epäjärjestyksessä, solmuke avattuna, takki ja liivit käsivarrella roikkuen.

Elizabeth oli kuvitellut, että rentous katoaisi heti, kun mies huomaisi hänet. Muutos miehen olemuksessa olikin ollut ilmeinen, muttei sellainen, jota Elizabeth oli odottanut. Esille ei ollut tullut tylyyttä tai kovuutta. Mies oli ollut hermostunut, mutta hakenut hänen seuraansa. Vajavaisessa asussaan, posket punaisena hehkuen herra Darcy oli halunnut keskustella hänen kanssaan. Elizabethista tuntui, että hän oli tuona päivänä nähnyt miehen ensimmäistä kertaa. Ei kovaa ja ylpeää herraa, vaan rakastettunsa. Yhteistä näillä kahdella oli hyvin vähän, ulkomuotokaan ei tuntunut samalta. Elizabeth ei näin jälkikäteen osannut päättää, olisiko kuvaillut miestä enemmän rennoksi vai hermostuneeksi. Huolimaton asu, vallattomat hiukset, epämuodollisen intensiivinen katse olivat kielineet aivan toisenlaisista tunteista kuin nyrkkiin puristuvat kädet ja jalat, jotka halusivat jatkuvasti ottaa pieniä askeleita, olemuksen, joka vaivaantuneena haki sopivaa asentoa.

Elizabeth seisoi silmät kiinni. Paikka oli sama, jossa he olivat edellisenä kesänä kohdanneet toisensa. Elizabeth toivoi näkevänsä saman näyn kuin tuolloin. Herra Darcyn nousemassa rinnettä ylös pitkin joustavin askelin, pysähtymässä hänen luokseen, katsomassa syvälle hänen silmiinsä. Mutta kun hän avasi silmänsä, puisto oli tyhjä, vain tuuli heilutti lehtiä.

Mutta Elizabeth ei ollut aivan yksin. Miehen silmät olivat seuranneet hänen raivoisaa juoksuaan kunnes viimeinenkin helman heilahdus oli peittynyt puiden taa. Ei miehen ollut ollut aikomuskaan keskittyä kartanon asioihin, ei tänään, sillä hänellä oli tärkeitä päätöksiä tehtävänään. Mies huomasi seisovansa ikkunan ääressä vielä siinäkin vaiheessa, kun Elizabeth käveli takaisin. Pitkänkin etäisyyden takaa mies näki kuinka tuuli tanssitti pukua, mutta hän saattoi vain kuvitella millainen ilme naisella oli, kun tämä pysähtyi ja seisoi hievahtamatta minuutin toisensa jälkeen.

JATKUU

Marketta:
3. OSA

[Toimituksellinen huomio: kannattaa lukea ensin 4. osa ja vasta sitten tämä, niin tarina kulkee jouhevammin. En vaihda näiden osien paikkoja, koska tämän osan jäljessä on siihen liittyvää kommentointia.]

Tämä alkoi käydä vaikeaksi. Enää ei ollut kyse vain kahden ihmisen väleistä, sillä tilanne vaikutti myös muiden elämään. Georgiana ei ollut vieläkään kysynyt, mutta Elizabeth näki katseista, että tämä arvasi ongelmat. Sisar ottikin taakkaa harteilleen ja piti keskustelua käynnissä illallisella ja sen jälkeen salongin puolella. Elizabeth oli iloinen Georgianan aloitteellisuudesta, mutta tilanne pitäisi ratkaista hänen ja miehen välillä.

Rouva Annesleyä, Georgianan seuralaista odotettiin pian takaisin vierailulta poikansa luota, joten siitä lähtien olisi helpompi löytää kahdenkeskistä aikaa. Elizabeth vierasti kuitenkin ajatusta ratkaisun lykkäämisestä. Hän käänsi kylkeä ja katsoi kohti ovea. Melkein hiipuneen tulen loimussa sitä ei erottanut, mutta Elizabeth oli varma, että löytäisi salvan seinästä, ainakin, jos ottaisi kynttilän mukaansa. Se olisi sopimatonta, Elizabeth tiesi sen. Herrat kävivät rouviensa luona, ei koskaan päinvastoin. Mutta kyse ei olisikaan aivan samanlaisesta käynnistä, vaan ratkaisun hakemisesta heidän tilanteeseensa.

Ajatus oli tainnut käydä hänen mielessään jo vaunumatkalla, mutta silloin hän oli lykännyt sen pois mahdollisimman nopeasti. Nyt sen karkottaminen oli jo paljon vaikeampaa. Herra Darcy katui avioliittoaan. Vihkiminen oli saanut miehen ymmärtämään tilanteen lopullisuuden. Mies oli tunteidensa huumassa sitonut itsensä naiseen, jonka tuli niin paljon matalammista piireistä. Elizabethin isä oli maalaisaatelia, arvoltaan gentleman kuten herra Darcykin, mutta ero oli valtava niin varallisuudessa kuin suhteissakin. Elizabethin äiti oli hupsu kauppiasperheen tytär, joten hänestä ei voinut puhuakaan saman päivänä kuin herra Darcyn edesmenneestä äidistä, elegantista jaarlin tyttärestä.

Elizabeth ymmärsi nyt, että mies oli havahtunut tilanteeseen liian myöhään, joten ainoa keino oli vältellä vaimon seuraa, kunnes… Niin, kunnes! Jos herra Darcy voisi todistaa, ettei liitto ollut täydellinen puolisoiden välillä, saattaisi olla mahdollisuus mitätöintiin. Elizabeth ei halunnut pohtia yksityiskohtia, mutta ilmeistä oli, että herra Darcy maksaisi hänet hiljaiseksi. Sopiva elinkorko ja pieni asunto jostain hiljaisesta paikasta. Vähän niin kuin Wickhamit, jotka oli hoidettu sellaiseen rykmenttiin, joka tuntui unohtuneen koko sivistyneeltä yhteiskunnalta.

Koska rouva Darcy ei ollut vielä esiintynyt puolisonsa rinnalla, ei kohu ehkä nousisi liian mittavaksi, mutta sen verran näyttävät vihkiäiset heille oli järjestetty, ettei asiaa voisi salata. Hän olisi leimattu nainen lopun ikäänsä, mutta huolellisilla toimilla hän ei joutuisi kokonaan erakkona elämään, vaan eräänlaisena puolikkaana leskenä syrjäisessä maalaiskaupungissa kaukana sukulaisistaan ja ystävistään. Vähän kuin vanhanapiikana, mutta sillä onnellisella erotuksella, että hän saattaisi pitää omaa vaatimatonta talouttaan ja olla muista riippumaton.

Elizabeth tiesi, että aikaa asioiden siistiin järjestämiseen oli vähän, sillä sesonki oli lopuillaan. Viikon, parin sisällä Derbyshiren kesäinen seuraelämä puhkeaisi kukkaan. Vaikka vasta-avioituneen pariskunnan ei odotettu osallistuvan julkiseen elämään täydellä painolla, oli vierailuja, kutsuja, tilaisuuksia odotettavissa. Silloin hänen olisi seistävä miehensä rinnalla, ellei asiassa olisi päädytty toisenlaiseen ratkaisuun. Pian olisi toimittava, joten Elizabeth ihmetteli, miksi mies lykkäsi ratkaisevaa keskustelua. Todennäköisesti herra Darcy järjesti jo asiaa lakimiestensä kanssa, mutta Elizabeth halusi mukaan suunnittelemaan surkeaa tulevaisuuttaan!

Jos hän vain saisi keskustella asian selväksi. Päiväseen aikaan mies pysyi kadoksissa, mutta öisin hän olisi omassa huoneessaan. Elizabeth oli varma, ettei herra Darcy, kartanostaan ylpeä isäntä, suostuisi luopumaan omasta vuoteestaan edes epäonnistuneen avioliiton takia!

Mutta jos hän marssisi miehen huoneeseen, miten mies suhtautuisi siihen? Kuvittelisiko, että nainen haluaisi heittäytyä miehen syliin, yrittäisi vietellä täyttämään avioliiton? Miten Elizabeth onnistuisi tekemään herra Darcylle selväksi, että halusi löytää ratkaisun yhtä paljon kuin mieskin, ja että jos mies pitäisi mitätöintiä ainoana mahdollisuutena, hän ei lähtisi asiasta riitelemään?

Entä millä hän saisi omat jalkansa kantamaan nuo muutamat metrit ovelle, millä hän saisi kätensä etsimään salpaa ja vielä painamaan sitä? Se tuntui kaikkein pahimmalta ponnistukselta, sillä jokaisella askeleella hän myöntäisi avioliittonsa epäonnistuneen. Jos hän tekisi aloitteen, hän myöntäisi, ettei hän ollut tarpeeksi, ettei hänen rakkautensa sittenkään riittänyt miehelle. Mutta mitä nopeammin hän sen tekisi, sitä paremmin hän voisi omaan tulevaisuuteensa vaikuttaa.

Salvan naksahdus leikkasi ilmaa. Hitaasti, mutta vakaasti oven reuna irtosi seinästä. Elizabeth haukkoi ilmaa. Ei koputusta, ei ennakkovaroitusta. Nyt se tapahtuisi! Hänen lyhyt avioliittonsa päättyisi ennen kuin oli alkanutkaan.

Hän kierähti nopeasti takaisin selälleen ja yritti näyttää mahdollisimman rennolta. Hän ei kävisi istumaan, hän ei nousisi sängystä. Mies oli avannut oven, joten mies saisi aloittaa keskustelunkin.

Herra Darcy astui rouvansa makuuhuoneeseen. Hänellä oli pitkä aamutakki päällään, ei solmuketta kaulassa. Niin pitkälle kuin Elizabeth näitä asioita tiesi, näytti mies kynttilä kädessään samalta kuin kuka tahansa herrasmies, joka tuli vierailemaan puolisonsa luona.

”Hyvää iltaa, rouva”, mies astui lähemmäs. ”Olette vielä hereillä.” Mies pysähtyi sängyn viereen. Kynttilän liekki keinutti varjoa hänen kasvoillaan, joten Elizabeth ei pystynyt näkemään, millainen rautainen muuri miehen silmissä ajatuksia vartioi. ”Toivon, että ette pahastu tulostani. Sallinette minun tulla toivottamaan teille hyvää yötä.”

Elizabethin sanat törmäilivät toisiinsa, mutta mies näytti ymmärtävän, ettei hän vastustanut miehen läsnäoloa. Elizabeth yritti valmistaa itseään tulevalle keskustelulle. Pitäisikö hänen nousta, miten mies aloittaisi, millä sanoilla hän tekisi lopun heidän tarinastaan?

Mies kumarsi kohteliaasti, asetti kynttilänsä pienelle pöydälle sängyn viereen, samalle, jossa paloi Elizabethin oma yökynttilä. Hän suoristi selkänsä, näytti pohtivan jotain, kumartui ja puhalsi kummatkin sammuksiin.

Pimeys putosi huoneeseen, sammuvan sydämen pistävä haju levisi. Hiilloksen hehku yritti työntää pimeyttä tieltään, mutta sen voimat loppuivat jo puolessa matkassa. Silmiä siristämälläkin Elizabeth erotti miehestä vain ääriviivat. Tämä seisoi edelleen sängyn vieressä ja teki jotain. Elizabethin silmät rävähtivät seljälleen, kun hän tajusi, että mies riisui takkiaan. Alta paljastui pitkä vaate, joka hehkui pimeydessä valkoisuutta.

Elizabeth ei ymmärtänyt tilannetta. Hänen mieleensä hiipi tietoisuus, että ehkä kyse olikin sellaisesta vierailusta, jota hän oli odottanut jokaisena iltana avioliittonsa alusta alkaen, mutta hänen päänsä kieltäytyi hahmottamasta, miksi ja miten tilanne oli kääntynyt tällaiseksi. Missä oli keskustelu, missä oli päätöspiste tälle kaikelle?

Mies nosti peiton reunaa ja kävi vuoteeseen. Vaistomaisesti Elizabeth väisti reunemmalle. Hän saattoi aavistaa miehen jalat hyvin lähellä omiaan, miehen vartalon hänen rinnallaan. Ajatus heistä kummastakin saman peiton alla hermostutti. Tämä ei kuulunut hänen aavistuksiinsa illan kulusta! Hän ei pystynyt ymmärtämään tilannetta.

Pimeys armollisesti kätki tilanteen, joten Elizabeth saattoi melkein valehdella itselleen, ettei mies ollutkaan siinä. ”Saanko tulla lähemmäksi?”, mies kysyi. Käsivarren mitan päästä kuulunut ääni tuntui täysin epätodelliselta.

Älä ole typerä, Elizabeth tolkutti itselleen. Tämä on täysin luonnollista, älä pilaa tätä nyt! Jälleen hän sai suustaan jotain, jonka mies tulkitsi luvaksi.

Elizabeth halusi olla rento ja halusi miehen tietävän sen. Mutta jännitys oli vahvempi. Hän ei uskaltanut kääntää päätään, sillä pimeään tottuvat silmät olisivat saattaneet nähdä miehen kasvot. Hän piti silmiään tiukasti kohti vuoteen katosta, jonka koristemaalaukset jäivät pimeyteen. Hän tunsi, että mies siirtyi lähemmäs, aivan viereen, tuuman päähän kosketuksesta. Kumpikin oli hiljaa. Äänettömyyttä leikkasi vain kahden raskaan hengityksen ääni. Jokaisella henkäyksellä hiljaisuus tiivistyi. Elizabeth tunsi miehen läsnäolon vahvana. Häntä puristi ja pakotti, teki mieli paeta, mutta hän tiesi, ettei pakenisi, ei voisi paeta, ei haluaisi paeta. Huone pieneni hengitysten tahdissa, kutistui kahden ihmisen kokoiseksi.

Kun kutistuva huone tuntui koskettavan Elizabethia, se sai kylmät väreet liikkeelle. Hänen koko vartalonsa sävähti, ei paljoa, mutta se riitti. Mies veti viiltävän nopeasti henkeä. ”Elizabeth!”, käheä kuiskaus sinkoutui pimeässä ja sormet painautuivat naisen poskelle. Elizabeth näki hämärän läpi, kuinka mies kurottautui hänen yläpuolelleen. Hän näki tulenliekkien leimahduksen miehen silmissä, jotka lähestyivät hitaasti.

Elizabeth tunsi lämpimän ilman kasvoillaan. Mies tuntui hengittävän sisään hänen avoimista huulistaan. Miehen huulten ensimmäinen kosketus hänen kuivilla huulillaan oli höyhenen kevyt, mutta se löi salaman läpi Elizabethin vartalon. Hän painoi huulensa kiinni ja nielaisi. Herkän ihon pyyhkäisy pitkin miehen huulia avasi valtavan padon. Mies painoi huulensa naisen huulille, maistoi niitä nälkäisesti. Miehen käsi kiertyi hänen takaraivolleen, nosti hänen päätään ylemmäs kohti omia huuliaan.

Elizabeth haukkoi henkeä ja huomasi vastaavansa miehen huulten liikkeeseen, nostavansa päätään kohden miestä. Hän oli tyrmistynyt. Tällaisiako suudelmat olivat? Raastavia, polttavia, vaativia? Kaukana olivat ne suloiset pienet huulten kosketukset, joista hän oli haaveillut. Tilalla oli ylitse vyöryvä tunne, jota Elizabeth ei osannut hallita. Tästäkö rouva äiti oli varoittanut, ettei hän saisi vastustaa miehen otteita? Pystyisikö hän tätä vastustamaan? Haluaisiko hän edes? Elizabeth ei tiennyt, mitä ajatella, mutta hän pelkäsi hukkuvansa miehen suudelmiin. Ainoa, mitä hän kykeni tekemään, oli kääntää päätä voidakseen paremmin ottaa ne vastaan, juopuakseen niistä yhä hurjemmin. Hän tunsi putoavansa, uppoavansa yhä syvemmälle, painuvansa yhä alemmas tähän outoon maailmaan, johon miehen huulet häntä vetivät.

Kun mies käänsi päänsä pois, Elizabeth veti kiivaasti henkeä, kuin hukkuva, joka vihdoin saa päänsä veden pinnan yläpuolelle. Elizabeth tunsi miehen hengityksen kaulallaan, huulet, jotka maistoivat ihoa, haukkasivat häntä. ”Lumoajani!”, mies henkäisi, ”Jumalattareni!” Miehen käsi hyväili hänen kaulaansa, peukalo etsi leuan linjaa, sormet leikittelivät yöpaidan kauluspitsien alla. Kosketus pisteli iholla, kuljetti tuntemuksen aaltoja mukanaan. Jälleen Elizabeth tunsi päänsä kääntyvän kuin käskystä toivottaakseen miehen tervetulleiksi tutkimaan kaulaa, niskan kaarta, korvalehteä. Ahneet huulet ahmivat hänen ihoaan, söivät sitä.

Elizabeth halusi lisää. Hän halusi jälleen hukkua miehen huuliin. Hän käänsi päätään takaisin kohti miestä ja kuin käskystä tämä luopui kaulasta. ”Elizabeth!”, mies huokasi ja katsoi liekehtivin silmin. Maailma jähmettyi ja Elizabeth saattoi vain toivoa, että nautinto jatkuisi. Loputtoman ajan jälkeen mies iski jälleen kiinni häneen, maistoi hänen huuliaan nälkäisesti. Elizabeth toivoikin hukkuvansa, niin raastava tunne oli.

Jälleen miehen käsi leikki hänen kaulallaan, kauluksellaan. Vaikka huulet vaativat melkein kaiken Elizabethin keskittymiskyvyn, hän tunsi, kuinka miehen sormet löysivät nauhat, vetivät niistä, avasivat solmun. Paita paljasti lisää hänen ihoaan, jota miehen sormet ahnaasti tutkivat. Viiltävän pitkien kosketusten myötä mies tuntui muuttavan vieläkin kiihkeämmäksi, jos mahdollista. Hän painautui Elizabethia vasten, nousi melkein päälle. Toinen käsi kiertyi selän alle puristamaan naisen vartaloa vasten omaansa, toinen käsi seurasi paidan peittämää käsivartta alaspäin, käden ohi ja reittä pitkin alaspäin. Mies tarttui helmasta ja veti sitä ylöspäin.

Elizabeth tunsi, kuinka sääri paljastui helman alta. Myös miehen huomio tuntui kiinnittyvän sinne, sillä suudelmat olivat muuttuneet huolimattomammiksi. Kun miehen huulten huumaava ote hellitti, kun Elizabeth vapautui hurjasta pyörteestä, hän pystyi jälleen kirkkaasti hahmottamaan, mitä tapahtui. Paljaat sääret koskettivat täkkiä, helma nousi pitkin reittä. Elizabeth tunsi melkein kauhua, kun miehen käsi kulki pitkin hänen reittään. Kosketus poltti hänen ihoaan, jännitys tuntui karkottavan kaiken muun tieltään. Mies kääntyi puolittain hänen päälleen, nosti toisen jalkansa yli hänen reitensä. Nyt Elizabeth oli täysin kauhuissaan, sillä hän tunsi, kuinka miehen jalka oli yhtä paljas kuin hänen omansa. Mies oli nostanut omaakin paidanhelmaansa! Mies jatkoi kääntymistään hänen päällensä, miehen jalka haki tilansa hänen reisiensä välistä. Mies nosti toisenkin jalkansa, oli kokonaan hänen päällään, hänen jalkojensa välissä. Elizabeth oli kuolla noloudesta, häpeästä oman asentonsa, oman avonaisuutensa takia. Koko ajan hänestä oli tuntunut, ettei hän hallinnut tilannetta, mutta nyt se ei enää tuntunut hyvältä, hän halusi pois.

Ensimmäistä kertaa hän sai kätensä liikkeelle. Hän nosti sen miehen olkapäälle painaakseen miehen kauemmaksi itsestään, mutta ennen kuin hän sai miehen väistämään, hän tunsi kosketuksen itsessään, kosketuksen, jota ei ollut koskaan aikaisemmin tuntenut. Jokin painautui häntä vasten, painautui lujaa, lujempaa, tunkeutui hänen sisäänsä. Kipu yllätti Elizabethin, se työnsi kaiken tieltään, se oli viiltävä, se repi hänet rikki, halkaisi kahtia. Koko hänen vartalonsa jähmettyi kiveksi vastustamaan kipua, hän kuuli riipivän huudon ja tajusi sen omakseen.

Mies vetäytyi nopeasti pois, kierähti pois hänen päältään. Elizabeth kääntyi kyljelleen, veti polvet suojaamaan kipeää vartaloaan ja itki.

Hän kuuli selkänsä takaa, kuinka mies nousi sängystä. ”Esitän pahoitteluni, madam. Käyttäydyin sopimattomasti, suokaa anteeksi”, mies sopersi. Elizabeth kuuli askeleet matolla ja oven joka painui voimalla kiinni.

JATKUU.


Kirjoittajan huomio: 1800-luvun alun Englannissa avioliiton mitätöinti oli äärimmäisen vaikeaa, eikä liiton täyttymättömyys kuulunut mahdollisiin mitätöintiperusteisiin. Elizabeth on näin ollen lukenut liikaa aikakautensa muodikkaita goottilaisia kauhuromaaneita, joista useat sijoittuivat enemmän tai vähemmän huuhaa-historialliseen keskiaikaan. Näissä romaaneissa avioliittoja mitätöitiin täyttymättömyyden perusteella.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu