Kirjoittaja Aihe: Ulottuvillamme vain utopia, K-16, drama, 2/? 22.11.2012  (Luettu 1357 kertaa)

Poissa Kani

  • touché
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 121
Nimi: Ulottuvillamme vain utopia
Kirjoittaja: Minä itte!
Ikäraja: korkeintaan K-16
Varoitukset: Myöhemmissä osissa seksiä, verta ja suolenpätkiä. Ja rumia sanoja. Ei välttämättä tuossa järjestyksessä.
Genre: Drama

Summary: Eletään 14 vuotta toisen velhosodan jälkeen ja liemessä ollaan taas. J.K Murray (o.s Rowling) oli oikeasti Taikaministeriön työntekijä, jonka raportit päätyivät vääriin käsiin ja viihdekirjallisuudeksi. Hän sai maksaa hengellään. Selina Sarandon on entinen Luihuinen ja Murrayn vastuulla oli opettaa hänet ammattiin. Velhomaailmassa riehuu Voldemortin perilliseksi kutsuttu mielipuoli ja jästit vain päivittelevät epätavallisen kylmää syksyä.

AN: Voi luoja. Mä oikeasti laitoin alkuperäisen fandomin luojan kuolemaan. Älkää tappako mua. Ensimmäinen osa jää tarkoituksella hiukan avoimeksi, ihan vain siksi, että teidän mielenkiinto tuskin säilyisi, jos selittäisin heti kaikein ja löisin kaikki juonikorttini pöytään. Joten kestäkää ja odottakaa, kaikki selviää kyllä.



Ulottuvillamme vain utopia
luku 1


Oli koleaa. Nykyään aika usein, joten kai siihen oli jo jokseenkin tottunut. Vaikka kostea kylmyys ei enää hiipinytkään luihin ja ytimiin asti, pisti se silti ihmiset kiirehtimään askeliaan kuin tietäen, mikä heitä odotti nurkan takana. Tuho, se oli väistämätöntä. Olisiko se sitten meidän vai heidän kannaltaan kohtalokasta, sitä ei vielä tiennyt kukaan. Oli vain arvailuja, ennustuksia ja uhmakkuutta. Niin, ja tietämättömyyttä, jonka turvin jästit yhä nukkuivat yönsä. ”Onpa kylmä syksy”, he sanoivat ja aloittivat huolettoman keskustelun kaupan kassalla tuntemattomien kanssa, ”Onpa tosiaan epätavallisen kylmä syksy”, he sanoivat toisilleen, päivittelivät, puistelivat hatuin suojattuja päitään ja minä hymyilin kireästi, mutta en sanonut mitään. Joanne oli yrittänyt kertoa, kirjoittanut raportteja, joita kustannustoimittajat pitivät kirjoina ja pyysivät lisää, lisää ja Joanne kirjoitti. Oli kai tajunnut löytäneensä kultakaivoksen. Minä olin lukenut ne, kaikki seitsemän kirjaa ja katsonut elokuvatkin. Mutta minulle ne olivat historiallisia teoksia ja dokumentteja, toisille hyvää viihdettä. Ja nyt Joanne oli kadonnut. ”Täysin mystisesti”, sanoivat jästit, ”Niin kelpo kirjailija.”
Mielestäni siinä ei kyllä ole mitään mystistä, jos Voldemortin perilliseksi itseään kutsuva
mielipuoli tunkeutuu kotiisi ja kiduttaa sinut miltei järjiltäsi ennen kuin armollisesti loitsii tappokirouksen sauvastaan. Vain siksi, että sinä tiesit. Pelkäsin olevani seuraava.

Ai miksi? Koska Joanne ei koskaan ollut vain menestyskirjailija, joka loi Harry Potterin taianomaisen maailman mukamas tyhjästä. Rouva Murray (omalta nimeltään Rowling) oli ollut myös minun mentorini Taikaministeriön Velhojen ja jästien välisten suhteiden osaston koulutusohjelmassa ja minä tiesin melkein kaiken, mitä hänkin oli tiennyt. Tai no, en nyt ihan. Mutta kolmannesta velhosodasta tiesin paljon, ehkä Voldemortin perillisen mielestä jopa liikaa ja siksi olinkin harjoitellut ankeassa asunnossani kirouksia iltaisin. Vastapuoli oli valmis, joten minunkin täytyi nostaa panoksiani. Oli vain ajan kysymys, jolloin he löytäisivät minut, keksisivät yhteyteni Murrayhin ja ehkä kiduttaisivat kaikkia kaupungin jästejä siinä sivussa. Nukuin säpsähdellen, muutaman tunnin pätkissä ja havahduin aina johonkin rasahdukseen tai kolahdukseen, joka sai minut kopeloimaan sauvani tyynyn alta ja jähmettymään paikalleni hiljaa, kuunnellen. Melkein aina se oli vain seinän takana vipeltävä hiiri, joskus ikkunaan törmännyt lintu. Mutta minä olin liian vainoharhainen tuudittautuakseni valheelliseen turvallisuuden tunteeseen. Tässä ei oikeasti ollut edes kyse siitä, että minä saattaisin kuolla. Tässä oli kyse siitä mitä voisi tapahtua, jos jästimaailma saisi oikeasti, aivan oikeasti ja omin silmin nähden tietää, että J.K.Rowlingin kirjojen maailma oli todellinen. Kuvittele vastustaja, joka on niin ylivertainen, ettet yksinkertaisesti voi tehdä mitään kuin pelätä ja odottaa auttajia. Sitä Voldemortin perillinen olisi ollut jästeille. Ja olen huomannut, että jästit osaavat olla vielä kateellisempia ja katkerampia kuin entiset kuolonsyöjät. Jos jokin ryhmä osaa, sanotaan nyt vaikka että taikoa, niin se herättää heti vastarintaa ja kapinointia. Ja sitten Taikaministeriöllä ei olisi vain yksi, vaan useampia hulluja ongelmanaan, joista yksikään ei omalla tavallaan ole vaarattomampi kuin toinen. Ja oli minun sekä muiden Ministeriön työntekijöiden vastuulla estää näitä katastrofin aineksia paisumasta yhtään enempää.

”Näytät väsyneeltä, Sarandon”, eräs kollegani totesi minulle hymyillen vinosti, kun olin käymässä Ministeriön tiloissa viedäkseni raporttiani arkistoitavaksi.
”Kiitos, Malfoy. Onneksi sinä näytät yhtä helvetin hurmaavalta kuin aina.”
Harmaasilmäinen, keski-ikää lähentelevä mies virnisti hiukan leveämmin. Tiesin Dracon olleen hemmoteltu hilleri kouluaikoinaan, mutta ilmeisesti vuodet olivat hiukan kovettaneet häntä. Tupajaottelu näköjään lokeroi ihmisiä kouluvuosien jälkeenkin ja oli helpompaa keskustella entisille Luihuisille - tai Korpinkynsille, olin melkein joutunut sinne lajittelussani - kuin muiden tupien edustajille. Minä en missään tapauksessa halunnut itseäni liitettävän edesmenneeseen Pimeyden Lordiin tai tähän nykyiseen hulluun, mutta ei Dracollakaan ilmeisesti ollut ollut hirveästi sananvaltaa, hän tuntui menneen aika paljon isänsä vanavedessä. Eikä minua kiinnostanut ihmisten menneisyys pätkääkään. Tällä hetkellä Draco oli töissä Salaisuuksien osastolla, sillä Lucius Malfoy oli joutunut eroamaan virastaan epämiellyttävien todisteiden valossa. Kyse oli tietenkin miehen osuudesta kuolonsyöjien ja Lordi Voldemortin tekoihin, vaikka siitä ei hirveästi ääneen puhutukaan. Ainakaan nuoremman Malfoyn kuullen. Draco oli ainakin omien sanojensa mukaan onnellisessa avioliitossa erään Astoria Greengrassin kanssa, mutta tummat varjot miehen kasvoilla saattoivat puhua toista tarinaa. Toisaalta, tällaisina aikoina itsellänikin taisi olla tummat silmänaluset ja liiasta pureskelusta rohtuneet huulet. Ulkokuori saattoi hyvinkin pettää, kuten olin joutunut oppimaan.
”Selina.”
Hätkähdin. Kukaan ei yleensä käyttänyt minusta etunimeäni ja vaikka Draco ja minä olimmekin jollain tapaa läheisiä, tuntui se silti oudolta.
”Mitä, Draco?” painotin toisen nimeä tehden selväksi, miten naurettavalta etunimillä puhuttelu minun mielestäni kuulosti.
”Kyllähän sinä tiedät, että voit kertoa minulle, jos sinulla on joku vialla”, mies totesi ja näytti itsekin hiukan vaivaantuneelta. Tämä ei ollut lainkaan hänen tapaistaan. Huitaisin kädelläni tyhjää.
”Äsh, Malfoy. Älä nyt ala tuollaiseksi pikkutytöksi. Minulla on kaikki ihan okei, olen vaan nukkunut hiukan huonosti”, selittelin ja melkein itsekin uskoin itseäni. Draco nyökkäsi hyväksyvästi ja totesi joutuvansa poistumaan johonkin viikottaiseen palaveriinsa.
”Koitahan pysyä hengissä, Sarandon”, mies huikkasi ennen kuin katosi nurkan taa.
”Kuin myös, Malfoy!”
Käännyin toiseen suuntaan ja poistuin Ministeriöstä ympärilleni vilkuilematta.

Kotona riisuin kenkäni ja hiippailin sukkasillani asuntoni poikki keittiöön, jotta voisin keittää teetä. Tai no, minun käsitykseni teestä oli kuumaa vettä ja hunajaa, mutta kai sekin täytti vaatimukset. Dracon omituinen käytös vaivasi minua hetken, mutta päätin sitten, ettei se varmaan ollut mitään. Sota vaikutti kaikkiin. Vasta viime viikolla oli tullut tieto, että perillinen oli kyennyt siihen, missä alkuperäinen jäi taidoiltaan - tai tuuriltaan - vajaaksi. Ihmepoika Harry Potter oli löydetty kotoaan kuolleeksi kirottuna. Jäljistä päätellen häneen oli käytetty ensin Sectumsempraa ja muistan värähtäneeni inhosta. En ollut koskaan pitänyt loitsuista, jotka toivat esiin verta. Suolenpätkistä nyt puhumattakaan. Teepannuni puhisi liedellä kuin ennenkin ja se toi hiukan lohtua. Ainakin jokin tässä maailmassa pysyi ennallaan. Mutta, palatakseni Harryyn ja sitä kautta Dracoon, kai vanhan kouluvihollisen kuolema oli saanut Malfoyn nuorimmaisen ajattelemaan. Puraisin kieltäni ajatuksissani. Pitäisi varmaan lakata nimittämästä Dracoa perheensä nuorimmaksi, hänellähän oli poika jo. Lapsista ajatukseni kulkeutui Potterin lapsiin ja Ginnyyn. Nainen oli kadonnut, eikä kukaan tiennyt minne. Lapset olivat isovanhempiensa huostassa. Heitä oli tarjottu minulle, mutta olin kieltäytynyt. Me emme olleet edes mitään sukua, Arthur Weasley oli perustellut tarjoustaan vain tyttärensä edesmenneen sulhasen suhteesta yhtälailla luotamme poistuneeseen mentoriini. Sukulaisuustekijän lisäksi olin vasta 20-vuotias ja vaikka minulla olikin vakaa työpaikka, elimme vaarallisia aikoja. Pelkäsin omasta puolestanikin aivan tarpeeksi, sitten olisi pitänyt vielä kiintyä lapsiin ja alkaa huolehtia heistä. Toisaalta ymmärsin herra Weasleyta. Hän itse painoi pitkää päivää Ministeriössä ja vaimo Molly makasi kotona kuolinvuoteellaan. Joku oli yrittänyt myrkyttää hänet, mutta Weasleyt pitivät kaapissaan aina hiukan besoaaria. Valitettavasti hiukan ei välttämättä riittänyt ja sodan vuoksi kaikki liemiainekset olivat kortilla.
Teepannuni vihelsi ja hätkähdin. Kaadoin suuren teemukini täyteen vettä ja lusikoin sekaan reilusti hunajaa. Istahdin ikkunalaudalle ja vilkuilin ulos. Siinä minä usein istuin iltaisin, istuin ja katselin ja join teetä, tai hunajavettä tai miksi ikinä sitä nyt halusikaan kutsua. Katuvalot peilasivat hiukan märkään katuun ja puiden lehdet kisailivat ilmassa tarttuen satunnaisten ohikulkijoiden hiuksiin tai olkapäille. Joku nuori tyttö nauroi pojalle, jonka hymy oli silkkaa katinkultaa ja minä tuhahdin.
"Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää, tyttöpieni", mutisin mukiini, vaikka neste polttikin huuliani. Otin kulauksen ja nautin sen aiheuttamasta tunteesta rintakehän kohdalla, puristavasta kuumuudesta, joka sitoi minut juurevammin tähän elämään eikä päästänyt tajuntaani harhailemaan onnellisempiin päiviin. Sauva oli turvallisesti neuletakkini povitaskussa, jonka olin kaikkiin takkimaisiin vaatekappaleisiini omin käsin ommellut. En todellakaan ollut mikään kodin hengetär ja muistin ommelleeni niin monta kertaa sormeeni, että meinasin luovuttaa koko projektin suhteen ja alkaa kantaa sauvaa laukussani.

Havahduin tuijottamasta kadulle, kun aivan nenäni eteen ikkunan toiselle puolelle lehahti pöllö, jolla oli pergamenttirulla koipeensa sidottuna. Avasin kiireesti ikkunan ja päästin linnun sisään sateesta. Se ravisteli höyheniään kuivaksi ja tepasteli tärkeän näköisenä ikkunalaudalla. Lirkuttelin sille hiukan ja otin hellästi käsiini irrottaakseni rullan. Laskin pöllön takaisin lattialle ja avasin käärön.
"Hyvä neiti Sarandon", pergamentissa luki koukeroisella käsialalla. Muste oli hiukan halkeillut paikoittain ja epäilin kirjeen kirjoittamisesta olleen aikaa.
"Velhomaailmaa on kohdannut surumielinen kaaos, sillä Poika-joka-elää, Harry James Potter, on kuollut."
Kohotin kulmiani. Kerro jotain uutta, ajattelin automaattisen sarkastisesti.
"Teidän mentorinne Joanne Katherine Murray teki hyvin tärkeää työtä jästien ja velhomaailman suhteiden välillä ja vaikka luotammekin siihen, että osaatte jatkaa hänen jalanjäljissään, tarvitsemme teitä Tylypahkassa. Voldemortin perillinen on tehnyt suoria uhkauksia jästimaailmaa kohtaan ja myös toteuttanut aikeitaan suuremmalla intohimolla ja julmuudella kuin edeltäjänsä. Olemme tulleet pisteeseen, jossa meidän on yksinkertaisesti kerrottava olemassaolostamme suurille jästimassoille."
Meinasin pudottaa kirjeen käsistäni. Olin tehnyt työtäni vasta kaksi vuotta, mutta pidin siitä ja nyt se siis olisi... Turhaa? Tai no, ei turhaa, mutta toimenkuvani todennäköisesti muuttuisi suuresti. Ja miten Potter tähän liittyi? Siirsin katseeni takaisin pergamentille toivoen saavani vastauksen sieltä.
"Meidän on luotava suunnitelma tätä varten, mutta se ei ole todellinen syy, miksi pyydämme teitä saapumaan luoksemme. On tiedossa, että te olette suuressa vaarassa ja haluamme tarjota teille turvapaikkaa koulun jästitiedon opettajana sekä yhtenä paljastusoperaation vastuuhenkilöistä. Jos herra Potter vielä eläisi, saisimme hänestä oivan puhemiehen itsellemme. Mutta koska meitä kaikkia kohtasi surullinen menetys, joudumme muuttamaan suunnitelmiamme. Siinä on ensimmäinen ongelma, jota voit alkaa pohtia. Saattueemme saapunee ovellenne piakkoin. Ystävällisin terveisin, Taikaministeri Kahlesalpa."
Ilmeisesti muste oli tarkoituksella lohkeillut, oli ensimmäinen ajatukseni. Sitten oveeni koputettiin. Laskin pergamentin ikkunalaudalle, otin sauvan tukevasti käteeni ja hiippailin avaamaan. Kohtasin kaksi miestä silmästä silmään. Toinen heistä kohotti oman sauvansa ja lausui loitsun, joka -

« Viimeksi muokattu: 22-11-2012, 12:27:34 kirjoittanut Kani »
You are the result of four billion years of evolutionary success. Freaking act like it.

Poissa Kani

  • touché
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 121
Vs: Ulottuvillamme vain utopia, K-16, drama, 2/? 22.11.2012
« Vastaus #1 : 22-11-2012, 12:28:31 »

Ulottuvillamme vain utopia
luku 2


– lennähti minua kohti, mutta ehdin väistää sen. Vastasin haasteeseen ja pian toinen miehistä lensi oveltani laajassa kaaressa kohti rappukäytävän ikkunaa.
”Narttu”, tämän kumppani murahti matalasti ja tunkeutui sisään koko kookkaan kehonsa voimalla. Loitsin hänet mustiin, nauhamaisiin, mutta silti voimakkaisiin kahleisiin, jotka pakottivat miehen tiiviisti selkä vasten seinää, kädet vartalon sivuilla. Taikominen oli siinä asennossa melkeinpä mahdotonta.
”Keitä te olette?” kysyin ja harpoin sulkemaan levälleen jääneen oven. Yksikin juuri nyt kotiinsa tuleva jästinaapuri ja hän ei luultavasti saisi nukuttua uteliaisuudeltaan seuraavana yönä. Olisihan se ollut nyt kuitenkin kerrassaan tavatonta, että erakkona pidetyllä Selina Sarandonilla olisi mies sidottuna vasten seinää ja kädessä jokin pitkä tikku.
”Missä Ministeri Kahlesalpa on?” jatkoin, kun en saanut vastausta ensimmäiseen kysymykseeni. Mies rimpuili kahleissaan, mutta loitsuni piti tiukasti. Tartuin uhriani hiuksista kovalla otteella.
”Kuulehan nyt”, kivahdin ja yritin saada ääneeni tietynlaista auktoriteettista uhkaavuutta, sitä samaa, jota Joanne oli käyttänyt minuun aina kun raporttini olivat myöhässä, ”Sinulla on tasan viisi sekuntia aikaa avata tuo suusi, ennen kuin minun kärsivällisyyteni loppuu ja sectumsemproin sinut täältä toukokuulle.”
Mies rähähti nauramaan.
”Et sinä sitä tekisi”, hän hohotti päin naamaani, ”Sinä olet – ”
”Entinen Luihuinen”, lopetin lauseen hänen puolestaan, painottaen tuvan nimeä. Epävarmuus välähti sidotun silmissä. En tietenkään olisi kyennyt satuttamaan ketään niin pahasti, mutta Luihuisen jäseniä kunnioitettiin tietyissä piireissä ja olin oppinut hyödyntämään varjomainettani. Ilmeisesti se tehosi paatuneempiinkin roistoihin, sillä miehen ylimielinen suojamuuri mureni hiukan silmieni edessä.
”Me työskentelemme Perilliselle”, tämä totesi, mutta jatkoi tiivistä tuijotustaan eikä alentunut painamaan päätään.
”Ja Ministeri Kahlesalpa ja hänen viestinsä?” tiukkasin.
”Mitään viestiä ei ole, oletko sinä aivan avuton?”, mies tuhahti, ”Taikaministeri varmaan turvautuisi tällaisessa hätätilanteessa johonkin harjoittelijanarttuun.”
Tukistin hiukan kovempaa, enkä niinkään tahtomattani. Harjoittelijanarttu? Sietämätöntä.
”Miksi te sitten vaivauduitte tällaisen harjoittelijanartun perään?” sähähdin.
”Emme ole kovin korkealla Perillisen asteikolla. Hän kuvitteli kuitenkin, että meistä olisi hoitelemaan sinut… Useammallakin tavalla.”
Miehen rasvainen äänensävy sai kylmät väreet juoksemaan pitkin selkärankaani. Ilmeisesti toinen miehistä oli tullut tajuihinsa, sillä oveltani kuului vaativa koputus.
”Älä tule tänne!”, mies karjaisi, ”Olen vangittuna!”
Toinen ei kuitenkaan kuullut tai ei välittänyt, vaan ovi avautui hetken päästä taian voimasta.
 
Käyttämässäni sidontaloitsussa oli ollut vain yksi varjopuoli. Sitä piti pitää yllä. Kun jouduin puolustautumaan äsken tainnuttamaani velhoa vastaan, loitsu herpaantui ja pian minulla oli jälleen kaksi vastustajaa päihitettäväni. Kirosin typeryyttäni ja naiiviuttani samalla, kun yritin parhaani mukaan torjua kahdelta eri suunnalta lenteleviä loitsuja ja kirouksia. Keskittymiseni herpaantui alkaessani hermostua ja pian huomasin makaavani maassa kykenemättömänä liikkumaan. Sydämeni hakkasi ja tunsin paniikin kiertyvän tiukaksi keräksi vatsanpohjaani. Yritin epätoivoisesti nostaa jalkaani, potkaistakseni lähemmäksi tullutta miestä edes puolivillaisesti, mutta se oli täysin mahdotonta. Näkymätön voima painoi koko kehoani alaspäin, kohti lattiaa, eikä minusta ollut vastustamaan sitä. Mies kurottautui avaamaan housujeni vetoketjun ja minä tunsin, kuinka kyyneleet kasautuivat patoutumiksi silmäkulmiini, pakotus muuttui yhä kuumottavammaksi ja pian ensimmäiset kyynelpisarat valuivat poskipäitäni pitkin jonnekin lattialle viuhkamaisesti levinneiden hiusten sekaan. Herkimmille alueilleni tunkeutuvat sormet olivat rujot ja kömpelöt, purin alahuultani ja hoin päässäni mantranomaisesti numeroita yhdestä kymmeneen yhä uudestaan ja uudestaan. Sormia survaistiin sisääni, en tiedä kuinka monta, en edes välittänyt, keskityin vain numeroihini. 
”Ohhoh, onpa tiukka”, kuulin miehen naurahtavan toiselle ja leijailin ulos kehoni kehyksistä, leijailin kohti kattoa, kurotin kiihkeästi sen rosoista pintaa, kuviot kirmasivat silmissä ja minä en ollut enää Selina vaan juova katossa, reunastaan repsottava tapetti, hämähäkinseitti huoneiden välissä. Sormia survottiin sisään, ulos, sisään, ulos, sisään ja se sattui, sattui niin paljon, mutta minä en halunnut itkeä lohduttomasti, en murtua tässä ja nyt. Mies alkoi irrottaa vyötään toimettomalla vasemmalla kädellään, kömpelösti, mutta hitaasti ja varmasti. Ja pian kipu nousi aivan uusiin sfääreihin.
”Kidutu”, taustalla seisoskeleva mies murahti ja osoitti sauvallaan minua juuri, kun hänen partnerinsa työntyi minuun voimalla. Kuumuutta ja jäätä hohkaavat terät työntyivät ihoni alle joka suunnalta uudestaan ja uudestaan, vereni tuntui kiehuvan, kehoni kouristeli ja jostain kantautui loukkaantuneen eläimen ulinaa, kai minun kurkustani, en ollut varma.
”Nythän tuo alkaa näyttää jo seksiltä”, kironnut mies hymähti ilkeästi.
Numeroilla ei ollut enää mitään väliä, minut kiskaistiin julmasti takaisin rääkkäyksen kohteena olevan kehoni lukkoihin, eikä poispääsyä ollut. Huusin epätoivoni keskeltä seinille, rukoilin, että joku naapureista tulisi koputtamaan ovelle, etteivät he olleet äänieristäneet huoneistoani, mutta totta kai he olivat, eikä kukaan tullut.
 
En tiedä, kuinka kauan sitä kesti. Jossain vaiheessa turruin kipuun, upposin harmaisen utuisiin aaltoihin, jotka lievensivät tuskaani ja vaimensivat miesten kirouksia. Eivät he voisi tätä loputtomasti jatkaa, lupasin itselleni, pian he kyllästyisivät ja tappaisivat minut ja sitten kaikki olisi lopultakin hyvin. Raiskaus oli päättynyt lyhyeen, mies oli tullut, tahrannut vaatteeni valkoisella, eikä toinen ollut halunnut asettua hänen tilalleen. Mutta kidutus jatkui, jatkui, jatkui… ja minä leijuin sen kaiken keskellä ja ääni päässäni kuiskaili lohduttavia sanoja, tyynnytteli piinattua mieltäni ja minä halusin uskoa, olla luottavainen ja ajatella, ettei tämä oikeasti ollut edes totta, vaan pahaa unta, josta heräisin hetkellä millä hyvänsä ja kaikki olisi taas normaalia. Pelottavaa, mutta tavallista, ei fyysistä kipua, vain henkistä. Henkisen kanssa minä pärjäsin, sitä pääsi pakoon, siltä pystyi piiloutumaan.
 
Minun oli pakko lähteä. Kun miehet olivat vihdoinkin lopettaneet, oli jo aamuyö, vielä pimeää, mutta ensimmäinen valonkajo lohdutti minua horisontissa. He eivät olleet tappaneet minua, en tiedä miksi. Käskivät pitää varoituksena, ehkä minä en vain ollut tarpeeksi tärkeä. Lukitsin oveni, vahvistin sen taialla ja löysin itseni noin kymmenen minuutin välein varmistamasta, että se todellakin oli lukossa. Hiippailin omalla lattiallani kuin vieras, hyppelin varjosta varjoon ja syleilin itseäni, keinuin sikiöasennossa ikkunalaudalla ja join ehkä litran hunajavettä, mutta silti minua kylmäsi. Lihakseni olivat kireät, kidutusloitsuista kärsineet ja jokainen askel sattui, mutta silti minun oli pakko kävellä. Yksinkertaisesti pakko. Revin kynsinauhani verille, kynsilakat tipahtelivat hilseeksi lattialle, kun yritin karistaa muistoja mielestäni. Makasin lattialla polvet vasten rintakehää ja hätkähdin yhä pienempiä rasahduksia, ponkaisi istumaan ja huohotin, koetin saada kiihtyneenä hakkaavan sydämeni rauhoittumaan, nielun tempoilun lakkaamaan. Suihku. Minun pitäisi päästä suihkuun. Kuumeisena kiskoin yltäni tahratut vaatekappaleet ja tärisevin käsin avasin hanan. Yleensä vesi tuntui aluksi liian kuumalta, mutta en välittänyt. Minut oli tahrattu, liattu, häväisty ja se oli saatava pois, pois, pois. Kuurasin ihoni vereslihalle, jännittyneet hartiani rentoutuivat hiukan, mutta vain hiukan, eikä pääni vieläkään selkiytynyt. Lisää hunajavettä. Toinen suihku. Kolmas vaatekerta. Hunajavettä. Kynsinauhat, pilalla. Niskaa kutitti, raavin sitä nysäksi järsityllä kynnelläni ja minun oli mentävä suihkuun, oli tultava puhtaaksi, saatava lika pois. Kello oli kuusi aamulla, kun tajusin, että oikeastaan minun oli vain päästävä pois. Puristin sauvaa kädessäni, mitä sitten, jos joku näkisi?
 
Kuljin kaduilla ripeästi, astelin kiristynein askelin seuraavaan junaan, joka vei Lontooseen. Jästimatkustus. Varmin tapa päästä pois kaupungista kenenkään huomaamatta. Sauvani olin tajunnut piilottaa laukkuun, helposti saataville, sillä en halunnut kenenkään huomaavan minua tässä junassa. Ja Lontoossa minua ei varmasti huomaisi kukaan, siellä oli niin paljon elämää, niin paljon muita ihmisiä ympärillä jatkuvasti, että ajatuskin hengästytti. Mutta juuri nyt, minä tarvitsin sitä. Halusin kadota, tai oikeastaan halusin vain pyyhkiä käsinojat jollakin, ällöttävää, tahraavaa likaa joka puolella. Kuulutuksessa miellyttävä-ääninen nainen kertoi, että juna oli juuri lähtenyt laiturilta kaksi ja saapuisi Lontooseen noin kahden tunnin ja viiden minuutin päästä. Kaksi tuntia ja viisi minuuttia, kurkkuani kuristi. Korjasin silmälasieni asentoa vaivaantuneena ja kaivoin laukustani sinne hätäisesti viskaamani kirjan. Matka meni kuitenkin yllättävän nopeasti ja vaivattomasti. Kukaan ei ängennyt viereen juttelemaan, sain istua yksin koko ajan, istua ja lukea kirjaani. Oikeasti keskittymiseni herpaantui jo ensimmäisten sivujen kohdalla ja vain tuijotin sivuja mitään näkemättä, kääntelin niitä vaikuttaakseni normaalilta.  Kun lopulta pääsin astumaan Lontoon maankamaralle, en tuntenutkaan oloani helpottuneeksi. Likaa oli täälläkin. Tiukkasin kangashuivin tiiviimmin vasten kaulaani ja lähdin pujottelemaan väkijoukon läpi katse maahan painettuna. Annoin jalkojeni johdattaa minua läpi kiireisten katujen ja aukioiden, aina niin pitkälle kunnes näin sen. Rähjäisen rakennuksen, jonka katolla keikkuvassa kyltissä luki suurin, neonvärisin kirjaimin ”Tilaa!”. Motelli, kuinka täydellistä. Kukaan ei osaisi etsiä minua sieltä, entistä Taikaministeriön työntekijää. Muistutin itseäni, että pitäisi lähettää erokirje heti seuraavana aamuna. Astelin sisään naarmuuntuneesta ovesta ja saavuin pieneen aulaan, jossa tapetit repsottivat ja pölyä oli ihan kaikkialle, aluksi meinasin juosta pois, mutta tämä oli pakollista. Oli pakko olla rähjäinen, tai ainakin vaikuttaa siltä, jos halusi piiloutua puritaanielitisteiltä.

Saatuani huoneen käännyin ensitöikseni kannoillani ja laskin taskussani piileskelevät rahat. Tarpeeksi desinfiointiaineisiin. Kiirehdin läheiseen pikkukauppaan ja poimin syliini kymmenen pulloa, joiden uskoin riittävän aluksi. Minun olisi pakko puhdistaa koko huone, aivan kokonaan, tai ainakin oma puoliskoni. Olin saanut majapaikan kahden hengen huoneesta, joka oli ollut siihen asti vain puoliksi varattu. En ollut vielä tavannut huonetoveriani, mutta onneksi tarjolla oli kaksi eri wc:tä. Vastaanoton finninaamainen poika oli vinkannut minulle, että paikka oli ollut viiden tähden hotelli ennen kuin muuan Hilton valtasi markkinat. Kuurasin juuri omille vaatteilleni varattua kaappia, kun  kuulin oven käyvän.
”Ai, hei”, hiukan lannistuneen kuuloinen naisääni totesi, ”Kuulinkin Peteriltä, että olen saanut kämppiksen.”
Vedin pääni ulos lemuavasta kaapista ja vilkaisin toista. Punaiset pitkät hiukset, kiillottomina ja sotkuisella nutturalla. Tummat varjot ja järkyttävän kokoiset silmäpussit vihertävän ruskeiden silmien alla. Pisamia kulkemassa ristiin rastiin kalpealla iholla. Nainen vaikutti todella tutulta, jollain tapaa. Olin varma, että joskus, jossain, olin törmännyt häneen aiemminkin. Oli vain yksi tapa ottaa selvää. Laskin desinfiointiaineen ja rätin hetkeksi kaapin alatasolle.
”Minun nimeni on Lucy”, valehtelin sujuvasti. Uusi nimi, uusi identiteetti, kukaan ei löytäisi minua koskaan, ei koskaan ja minä olisin turvassa.
”Molly”, nainen vastasi.
You are the result of four billion years of evolutionary success. Freaking act like it.