Kirjoittaja Aihe: Vapaata keskustelua kirjoista ja kirjallisuudesta  (Luettu 12863 kertaa)

Poissa Fiorella

  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 1013
  • Hyvän tuulen kotisatama
Kun kerran Gwyn tällaista keskustelua kaipaili ja minustakin sellainen olisi todella mukava, niin teenpä nyt sellaisen ja pääsemme pulisemaan kirjoista. Mielestäni tämä on kuitenkin eri asia kuin kirjasuositukset, joille täällä on jo ketju ennestään. Minusta olisi kiva keskustella siitä, millaisista asioista kukin meistä pitää kirjoissa, millaisia kirjoja tuppaamme valitsemaan tiedostaen tai tiedostamattamme, millaisia taas emme ja miksi, ja mitä ajatuksia mikin kirja on meissä herättänyt... Kaikkea sen suuntaista ja muutakin. :) Sana olkoon siis vapaa. Minusta tässä pitäisi olla luvallista myös puhua juonipaljastuksiakin sisältävistä jutuista, ne tosin ehkä pitää sitten jotenkin koettaa muokata ei liian helposti näkyviksi siltä varalta jos joku ei ole kyseistä kirjaa vielä lukenut?

Ettei aloitusviestistä tulisi vahingossa kilometrin pituista, en vielä ala kertomaan mitään omia mietteitäni, mutta lupaan että niitä kyllä riittää.  :)

Poissa Chuuko

  • superhessu
  • Viestejä: 609
    • Toinen tähti oikealta suoraan aamunkoittoon
Vs: Vapaata keskustelua kirjoista ja kirjallisuudesta
« Vastaus #1 : 03-01-2013, 22:30:06 »
Juonipaljastuksista kannattaa varmasti ainakin varoittaa etukäteen, että lukija tietää välttää eteenpäin jatkamista. Tekstin muokkaaminen näkymättömäksi tai superpieneksi on vain rasittavaa, ainakin omasta mielestäni.

Mistähän sitä nyt aloittaisi lörinän.

Itse luen enimmäkseen fantasiaa missä muodossa tahansa. One ne noitia, velhoja, vampyyrejä tai eläviä kuolleita. Yleensä uppoaa.
Sen sijaan nämä tyylini mukaiset k00ttikulttuurin klassikot esimerkiksi ovat vähän tahmeita. Ehkä mussa on jotain vikaa, kun Stokerin Dracula ja Poet eivät oikein meinaa upota, ja keräänkin satunnaisesti kanssasynkiöissä vinoja katseita.  ::)
Myös jonkin verran dekkareita ja yleismaallista draamaa tulee luettua. Liian harva klassikko on tarttunut kätösiini, sillä saralla pitäisi kunnostautua jo ihan alavalinnan takia.

Viimeaikoina on ollut surullisen vähän aikaa uppoutua kirjojen valtakuntaan. Amiksessa ei löytynyt inspiraatiota enkä osannut lukea yhteenmuuton jälkeen mitään. Tuntui väärältä istua sohvannurkkaan ja hukuttautua toiseen maailmaan. Kesällä kolme kuukautta työttömänä ja vieras kaupunki toi lukuinnon sen sijaan takaisin. Lainasin avokin kirjastokortin ja läksin seikkailemaan ventovieraan kirjaston hyllyjen väliin.  Terassin riippukeinussa tuli luettua monta mielenkiintoista ja hieman outoakin valintaa, kuten italialaisesta kurtisaanista kääpiösidekickinsä kanssa.  ::)

Nyt ammattikorkeakoulussa aika on yhä enemmän kortilla, mutta huomaan löytäväni kirjoista taas pienen pakopaikan ja keinon irrottautua koulustressistä. Kun uppoaa Alagaësian ja Ellesméran tapahtumiin, stressi unohtuu sen siliän tien. Vielä kuin saisi säilytettyä tämän innon tulevaisuudessakin.

Käväisinpä tuossa kirjastossakin ensimmäisen kerran sitten kesän jälkeen, ja mielessä kummitellut Jean M. Untinen-Auelin Maan Lapset sarjan ensimmäinen osa tarttui matkaan. Onko kukaan lukenut, onko tuo vaivan arvoinen tuo sarja? 
Häntä pystyyn vaikka hakaneuloilla.

Poissa Fiorella

  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 1013
  • Hyvän tuulen kotisatama
Vs: Vapaata keskustelua kirjoista ja kirjallisuudesta
« Vastaus #2 : 04-01-2013, 13:08:09 »
Lainaus
Jean M. Untinen-Auelin Maan Lapset sarjan ensimmäinen osa tarttui matkaan. Onko kukaan lukenut, onko tuo vaivan arvoinen tuo sarja? 
Suomalaiset sukujuuret omaava Untinen-Auel (muualla maailmassa hänen kirjansa on julkaistu pelkästään nimellä Jean M. Auel ;) ) on tehnyt uskomattoman pohjatyön tuon sarjansa eteen ja todellakin kirjoittanut siihen tahtiin. Ensimmäiset kirjat on kirjoitettu joskus 80-luvun alkupuolella ja muistan kuinka itse luin ensimmäiset kolme kirjaa ollessani sen verran pieni tyttö että hypin "tylsät aikuisten kohdat" sujuvasti yli ja herkuttelin vuolaalla luonnon ja eläinten sekä varhaisten ihmisten kulttuurin kuvauksella. Olen kuullut monen sanovan että kirjoista voisi tiivistää pois tätä kuvailua, mutta luettuani sarjan useampaan kertaan vuosien varrella olen edelleen sitä mieltä että sitä on kiinnostavaa ja miellyttävää lukea. Auel on tehnyt muinaisten neanderthalilaisten elintavoista ja ympäristöstä sen verran uskottavan kuuloista, että aikakaan ei sitä ole syönyt mielestäni juuri lainkaan. Suosittelen lämpimästi lukemaan. Auel kertoo tarinaansa kaikessa rauhassa, ja sarja on edelleen ilmeisesti viimeistä osaa vaille, joten lue kiireettömästi ja huolella. :)

Mielestäni kolme ensimmäistä kirjaa, jotka olivat minulle tutut jo lapsuudesta, ovat ehdottomasti sarjan parhaat. Neljäskin oli ihan kiinnostava, sen luin ollessani jo nuori tyttö. Neljännen ja viidennen kirjan väli oli pitkä (muistaakseni yli kymmenen vuotta) ja en ollut uskonut Auelin enää jatkavan sarjaa pidemmälle, mutta sieltä se vain ilmestyi, ja sitä seurasi vielä kuudeskin tässä joku aika sitten. Kaikissa näistä on jonkin verran toistoa eli ne periaatteessa pystyy lukemaan irtonaisina kirjoinakin niin että pysyy kärryillä, mutta etenkin kahden viimeisen kirjan ongelmana on minun mielestäni toiston laaja määrä. Ainakin minua se häiritsee tosi paljon. Kun päähenkilöt matkustavat niissä uusiin paikkoihin ja tapaavat uusia ihmisiä, elämäntarina kerrotaan aina näille vasta tavatuille henkilöille, ja viimeisissä kirjoissa moneenkin kertaan, kun tavataan useita ihmisiä! Lukija kyllä tietää sen jo ennestään, ja minusta riittäisi ihan hyvin että kirjoittaja vain mainitsisi että tarina on kerrottu ja vastaanotettu ja sillä hyvä. ;) Arvosteluissa näkee joskus arvosteltavan sitä, että samat ihmiset keksivät suurin piirtein kaiken mitä historia on ihmiselle opettanut, mutta ei se nyt ihan niinkään ole, ja todennäköisesti edistys onkin tapahtunut sellaisten ihmisten kautta, joiden ajatustapa on ollut muita luovempi. Ja koska kirjoittaja kertoo tietyistä ihmisistä, on tietenkin loogista että tapahtumat kulkevat heidän elämäänsä sivuten. 

Itse pidän ensimmäistä kirjaa jollain tapaa parhaana, kenties siksi että se kertoo Aylan lapsuudesta ja on kokonaisuutena väkevin, sillä siinä tyttö kasvaa vieraan kulttuurin keskellä ja oppii asioita joiden kautta hänestä muodostuu se ihminen joka hän on koko loppuikänsä. Olen kiinnostunut kuulemaan mitä tykkäsit kirjasta! Voin lukea sen vaikka itsekin nyt uudestaan niin voimme keskustella kirjasta kun se on tuoreemmassa muistissa.

Olen joskus aina miettinyt, missä määrin varhaisessa iässä luetut kirjat vaikuttavat omaan tekstin tuottamiseen. Todennäköisesti aika paljon. ;) Lapsena eräs lempikirjoistani oli Gerald Durrellin Eläimet ja muu kotiväkeni, jota rakastin syvästi ja luin sen varmaan kymmeniä ja kymmeniä kertoja läpi mummolassa. Aikuisena ostin sen omaksi (painoksessa on yhdistettynä myös saman kirjoittajan myöhempi kirja joka jatkaa tätä omaelämäkerrallista tarinaa) ja havaitsin selkeitä yhteneväisyyksiä omaan kirjoitustapaani, etenkin siinä suhteessa että sama lause jatkuu sivulause sivulauseen perään ennen kuin piste asettuu paikoilleen. Durrell vyöryttää täsmälleen samanlaisia puolen sivun pituisia lauseita kuin minulla on tapana kirjoittaa, vaikka miten karsisin. Se oli aika huvittava havainto. ;) Ja mainittakoon, että edelleen lukiessani hänen tekstiään minä nautin siitä tosi paljon.

Muhkeat lukuelämykset Margaret Mitchellin Tuulen viemää ja jo mainittu Luolakarhun klaani jatko-osineen ovat myös sellaiset teokset joissa kerrotaan elävästi ja runsain sanoin ja joita olen lukenut paljon nuorena tyttönä, noin kymmenvuotiaasta ylöspäin. Veikkaan vahvasti että niilläkin on ollut minuun kirjoittajana iso vaikutus.

Minusta olisi mielenkiintoista kuulla, millaiset kirjat ovat innoittaneet teitä aikanaan alkamaan itse kirjoittaa?

Poissa malla

  • superhessu
  • Viestejä: 742
Vs: Vapaata keskustelua kirjoista ja kirjallisuudesta
« Vastaus #3 : 04-01-2013, 13:19:28 »
Olen joskus aina miettinyt, missä määrin varhaisessa iässä luetut kirjat vaikuttavat omaan tekstin tuottamiseen. Lapsena eräs lempikirjoistani oli Gerald Durrellin Eläimet ja muu kotiväkeni, jota rakastin syvästi ja luin sen varmaan kymmeniä ja kymmeniä kertoja läpi mummolassa. Aikuisena ostin sen omaksi ja havaitsin selkeitä yhteneväisyyksiä omaan kirjoitustapaani, etenkin siinä suhteessa että sama lause jatkuu sivulause sivulauseen perään ennen kuin piste asettuu paikoilleen. Durrell vyöryttää täsmälleen samanlaisia puolen sivun pituisia lauseita kuin minulla on tapana kirjoittaa, vaikka miten karsisin.
Aika jännä! Pitääkin varmaan haalia kirjastosta lainaan niitä lapsuuden lempikirjoja, ja vähän tutkia asiaa!

Palaan höpisemään enemmän paremmalla ajalla, mutta pakko kertoa: meikän iskä lukee paljon fantasiakirjallisuutta (englanniksi ja hollanniksi), mutta on ihan äärettömän tarkka lukemistaan kirjoista. Päätin kuitenkin kokeilla, ja ostin sille joululahjaksi The Hunger Gamesin, ja uv:n iltana olin siellä syömässä. Iskä sitten kertoi, että oli lukenut ekan osan kahdessa päivässä, ostanut seuraavana päivänä tokan osan, ja aikoo hakea kolmannen mahdollisimman pian. ;D
Papin aamen ei tee kenestäkään toisen itsestäänselvää omaisuutta.

Poissa Chuuko

  • superhessu
  • Viestejä: 609
    • Toinen tähti oikealta suoraan aamunkoittoon
Vs: Vapaata keskustelua kirjoista ja kirjallisuudesta
« Vastaus #4 : 04-01-2013, 14:01:14 »
Kiitos Fio valtavasta vastauksesta, odottelen ihan mielenkiinnolla nyt tuota kirjaa! Jahka saisi ensin nuo suomalaiset vampyyrinovellit pois alta, taidan napata tuon Luolakarhun klaanin luettavaksi.

Malla mulla kävi Nälkäpelin kanssa ihan samalla tavalla. Ostin kesällä kaksi ekaa osaa pokkareina samalla kertaa, ja ahmin ne kolmessa päivässä. Ne tempaisivat niin vahvasti mukaansa, etten kyennyt keskittymään mihinkään muuhun kuin sarjaan. Söin ja saunoin suurinpiirtein kirja kourassa. Nyt odottelen, että se kolmas osa ilmestyisi pokkariksi kanssa. Pitänee lukea nämä kuitenkin uudestaan ennenkuin kajoan kolmanteen.

Munkin äiti lukee paljon fantasiaa muiden ohella, ja mietti tuossa joku päivä että pitäisi kai lukea Potterit uudestaan, kun on jäänyt vähän huonosti tapahtumat muistiin...  ::)

Onko teillä muilla tuota? Siis että luette mieluummin koko sarjan kerralla, kuin odottelette vuosia seuraavaa osaa ja vain luette sen,ettekä välttämättä muista edellisen osan tapahtumista juurikaan mitään. Aina joutuu ihmettelemään, että mihinkäs hittoon tää taas viime kerralla jäi.
Tein tämän nimittäin taas Perillisen kanssa, luin siis kaikki kolme aiempaa osaa ennen viimeistä. Ja tajusin vasta Perillisen avatessani, että kirjan alussa oli tiivistelmä kaikista aiemmista tapahtuneista, lol.  ;D
Entä onko tiivistelmä aiemmista tapahtumista hyvä juttu? Onko parempi lukea koko sarja, vai riittääkö muutamaan sivuun tiivistetyt ylimalkaiset tapahtumat?
Häntä pystyyn vaikka hakaneuloilla.

Poissa Fiorella

  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 1013
  • Hyvän tuulen kotisatama
Vs: Vapaata keskustelua kirjoista ja kirjallisuudesta
« Vastaus #5 : 04-01-2013, 14:35:29 »
Myös minulle kävi Nälkäpelin kanssa ihan samoin. Lainasin ne kaikki kolme kirjastosta, sain kaksi ekaa kirjaa yhtä aikaa ja kolmatta odottelin muutaman päivän niin että sain käytyä sen kimppuun heti edelliset luettuani. Niissä oli jotain sellaista, että en malttanut lopettaa lukemista, mutta pakko sanoa että ensimmäinen osa oli se kiinnostavin ja mukaansatempaavin.

Ensimmäisen osan luettuani oli hyvin vaikea kuvitella miten tarina voisi siitä jatkua niin että se intensiivinen elämän ja kuoleman tunnelma voisi mitenkään jatkua. En yhtään osannut arvata miten se jatkuisi. Oli mukava lukea kun ei yhtään tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuu, osasin hyvin olla spoilaantumatta vaikka siitä puhuttiin niin paljon kaikkialla. Elokuvaa en ole vieläkään nähnyt, pitäisi joskus vaikka vuokrata se ihan uteliaisuudesta. 

Lainaus
Onko teillä muilla tuota? Siis että luette mieluummin koko sarjan kerralla, kuin odottelette vuosia seuraavaa osaa ja vain luette sen,ettekä välttämättä muista edellisen osan tapahtumista juurikaan mitään. Aina joutuu ihmettelemään, että mihinkäs hittoon tää taas viime kerralla jäi.
Ainakin Pottereiden kanssa tein niin, että luin aina koko sarjan alle ennen uuden kirjan ilmestymistä (englanniksi) ja usein luin ne vielä uudestaan suomennoksenkin alle. Ihan omaksi ilokseni, HP-sarja on yksi sellainen kirjasarja josta todella pidän ja olen jaksanut ne lukea moneen kertaan ja monella kielellä.

Sitä ennen ainoa syvemmin merkityksellinen kirjasarja minulle oli David Eddingsin Belgarionin & Mallorean taru, joita aloin lukemaan yläasteella, kun oli julkaistu ensimmäiset kolme kirjaa. (Ei nyt sekoiteta lastenkirjoihin, vaikka luinkin parhaimmillaan kolme Viisikkoa illassa kun olin 9-vuotias ja luettuani sarjan moneen kertaan rakastin vielä niitäkin enemmän Blytonin Seikkailu-sarjaa, jossa oli ihana papukaija Kiki, ja niin edelleen.) Eddingsin kautta pääsin sisään fantasian maailmaan (jos nyt ei Hobittia ja TSH-trilogiaa lasketa, sillä luin ne ja rakastin niitä ihan kirjoina, ilman että olin ajatellut niitä minkään genren edustajiksi), ja oivalsin että fantasia on ihan oma kirjallisuuden lajinsa.

En ole kyllä ollut mitenkään syvällinen fantasian tai scifin fani sinällään, vaikka olen niitä aika paljonkin lukenut, koska en välttämättä tykkää kaikesta aihepiiriin liittyvästä, ennemminkin ollut aika lailla epäluuloinen niitä kohtaan ja yllättynyt sitten iloisesti kuten Eddingsin kohdalla kävi. Voi tosin olla, että Eddings valloitti kiehtovan eläväisellä hahmogalleriallaan, joihin rakastuin. Sen varjolla menivät sitten jotkut epämääräiset jumalat ja miekkataistelutkin, jotka nyt sinänsä eivät niin paljon minua kiinnostaneet.

Muitakin kokemuksia fantasiasta on... Ursula LeGuinin kirjoista aloitin joskus jotakin (ihan aikuisena vieläpä) ja ilman mitään erityistä syytä se vain kammotti minua niin että vein sen samana iltana takaisin kirjastoon. Muistan vieläkin kuinka köllöttelin kylpyammeessa sitä lukemassa ja niskaani kihelmöi siihen malliin kuin vaahdon piilosta hiipisi jotain karmeaa kimppuuni. Terry Pratchettin kirjoista olen lukenut useampia mutta ne ovat olleet minulle lähinnä "ihan ok" -tunnelmaisia, eivät mitenkään erityisiä, enkä ole koskaan välittänyt lukea niistä mitään enää uudelleen. Vampyyriromantiikkakaan ei oikein ole ollut minun juttuni, mutta olen lukenut niistäkin useimmat klassikot. Olenkin utelias kuulemaan mitä olette tykänneet noista Perillinen -sarjan kirjoista, niistä en ole lukenut yhtään kun en ole välttämättä mitenkään erityisen kiinnostunut lohikäärmeistä.

Mieluiten, jos saan valita, luen hyvin kirjoitettua historiallista (muttei liian historiallista) romanttista draamaa. Sarah Dunant oli mieleinen löytö, samoin Tracy Chevalier, pidän myös Joanne Harrisin kirjoista mutta en niistäkään kaikista. 

Poissa Celeporn

  • saukkolaatikko
  • superhessu
  • Viestejä: 1701
  • destiel = lets die
    • Insanitorium
Vs: Vapaata keskustelua kirjoista ja kirjallisuudesta
« Vastaus #6 : 04-01-2013, 15:14:46 »
Mä en niinkään välitä fantasiasta, vaikka kyllä joskus teininä Dragonlance-trilogia kolahtikin ihan kohtuullisen kovaa, mutta olen miettinyt tutustumista vähän enemmän tuohon uuskummaan. Neil Gaimanilta olen lukenut pari  opusta ja ne on kyllä mun makuun, Neverwhere on ihana ja American Gods ehdottomasti yksi parhaita koskaan lukemiani kirjoja. Sitä suosittelen kyllä ehdottomasti kaikille, vanhoja etnisiä jumalia ja muuta yliluonnollista sellaisessa paketissa, että mielestäni se sopii sekä fantsun ystäville että siitä piittaamattomille.

Fiktioni nautin nykyään lähes yksinomaan ficcien muodossa kun tulee koulussa luettua niin maan perkeleesti, ettei vapaa-ajalla juurikaan halua kirjoja avata, mutta Gaimanin kirjojen lisäksi haaveilen joskus ehtiväni lukemaan lisää Sarah Watersin kirjoja. Olen lukenut Silmänkääntäjän ja Yövartion suomeksi, Tipping the Velvet puolestaan enkuksi, ja Waters menee kans sinne suosikkikirjailijoiden listoille. Silmänkääntäjä ja Tipping the Velvet on viktoriaaniseen Englantiin sijoittuvia lesboromaaneja, Yövartio taas sijoittuu toiseen maailmansotaan, tosin jälleen seksuaalisiin vähemmistöihin keskittyen. Kirjat ovat ihania ja hahmot pidettäviä ja tarinat vaan toimii imaisten mukanaan, erityisesti rakastan Tipping the Velvetiä - romaani jakautuu kolmeen osaan, jotka ovat kaikki aivan erilaisia kuvatessaan päähenkilön eri elämänvaiheita, ja tavallaan siinä tulee sellainen olo kuin lukisi kolme helvetin hyvää AU-ficciä, koska settingit muuttuu aina niin suuresti, mutta samalla siitä tulee mieletön ehjä kokonaisuus. Yövartion suomennos taas oli niin paska ja kielellisesti tönkkö, että pitäisi varmaan joskus lukea englanniksi, mun oli vaikea päästä stooriin kiinni, kun teksti tökki laadullisesti niin pahasti.

Ja noiden lisäksi rakastan P.G. Wodehousen Jeeves&Wooster-kirjoja! Pentuna olen kahlannut läpi kaiken, mitä suomeksi löytyi, nyt viime vuosina olen lukenut niitä englanniksi ja tein tuossa juuri enkunkurssillekin kirja-analyysin yhdestä teoksesta. Alkuperäiskielellä lukeminen on noiden kirjojen kohdalla hetkittäin vähän työlästä, mutta jos kielitaito on ihan perusjees ja jaksaa vähän kärvistellä aluksi, siihen flow'hun pääsee kyllä nopeasti kiinni ja sieltä tarttuu mukaan mitä käytännöllisempiä sanavaraston laajennuksia :P Noiden huumori vetoaa muhun ihan täysillä, samoin kuin se kaiken kaikkiaan huoleton meininki, ja Bertie Wooster on niin ihana hömelö, että sitä on vaan pakko rakastaa. Plus sivuhahmot on aivan loistavia, paljon parempia kuin mitä vastaavassa televisio-sarjassa, tykkään noissa kirjoissa erityisesti siitä, että vaikka kyseessä ei olekaan mikään hirveän tiivis sarja (niitä voi lukea ihan missä tahansa järjestyksessä, jokainen kirja on oma kokonaisuutensa), ne samat sivuhenkilöt omine juttuineen ovat ihana toistuva elementti.
Oedipus was the first motherfucker.
- Bo Burnham

I want to shave your head and eat your hair like spaghetti.

Poissa Chuuko

  • superhessu
  • Viestejä: 609
    • Toinen tähti oikealta suoraan aamunkoittoon
Vs: Vapaata keskustelua kirjoista ja kirjallisuudesta
« Vastaus #7 : 04-01-2013, 17:59:25 »
Mä luin joskus lukiossa aika lailla kaikki  LeGuinnin Maamerentarinat kaikkine lisäosineen ja oheistarinoineen. Hetkittäin ne menivät yli hilseen, en aina pysynyt mukana kaikissa tapahtumissa, mutta tykkäsin kyllä muuten. Niissä oli juuri tuota kammottavuutta josta Fio puhuikin. Atuanin holvihaudat ja Tehanu muistaakseni kolahtivat kaikkein eniten. Mutta tuskin tulisi luettua uudestaan. Ei se maailma temmannut tarpeeksi mukanaan, ja koko sarjasta jäi vähän semmoinen ulkopuolinen fiilis. Näiden lukemisesta on kyllä niin kauan aikaa, että voisin olla täysin eri mieltä nykyään.

Mun on pakko häpeäkseni myöntää, etten ole lukenut yhtäkään Eddingsin kirjaa. Niitä on kirjastossa aina hyllymetreittäin, ja jokusen kerran olen taustakansia vilkuillutkin. Mutta en ole koskaan tuonut yhtäkään kotia asti, en tiedä miksi. Jotenkin se, että niitä on niin paljon enkä koskaan osaa tarttua ensimmäiseen osaan tekee kirjat jotenkin vaikeastilähestyttäviksi. Mutta Belgarionin & Mallorean taruun pitäisi varmaan tutustua, tuota on useat kaveritkin suositelleet.
Terry Pratchettiä olen kokeillut lukea vuosien mittaan, mutta yhtäkään kirjaa en ole saanut kokonaan luetuksi. En yläasteaikoina, en lukiossa enkä vieläkään. Ei vaan toimi ollenkaan.

Nälkäpelissä tykkäsin juuri siitä intensiivisyydestä ja kuoleman läsnäolosta. Ja siinä mun mielestä onnistuttiin hyvin säilyttämään se yllätysmomentti seuraavaan kirjaan (en ole kolmatta lukenut, älkää spoilatko). Ei tuollaista jatko-osaa kukaan kirjoita, eihän?  ::) Leffan katsastin tuossa joku kuukausi takaperin. Ihan peruskiva se oli leffana, mutta odotin sitä kirjan intensiivisyyttä ja hieman enemmän Battle Royale -henkisyyttä, mutta petyin sillä saralla. Koko leffa jäi musta vähän pintapuoliseksi raapasuksi.

Mitähän mä vielä tuosta Perillisestä voisin sanoa.
Itse luin ne suomeksi, mikä osoittautui ehkä virheeksi. En tiedä kuinka kapulakielellä alkuperäisteokset on kirjoitettu, mutta suomeksi oli hieman nieleskelemistä palikkalauseissa. Pitkä miinus siitä.
Mutta itse tarinasta mä tykkäsin, varsinkin näin vanhemmiten, ihan huikeasti. Kirjoihin luotu maailma ja rodut kielineen on varsin laaja ja mielenkiintoinen, niihin on selkeästi nähty vaivaa. Hyvin samanhenkinenhän se on  kuin LotR, ylväitä haltioita, vuorilla asuvia kääpiöitä, tyranni jota vastaan kaikkien rotujen on yhdistyttävä nje. Mutta lohikäärmeratsastajat historioineen, rotujen ja ryhmittymien väliset valtakiistat ja se kumma syvällisyys, mikä liittyy jokaiseen päätökseen, saa kyllä intensiivisesti mukaansa. Ja ei ne lohikäärmeet ole mitään villipetoja tässä, vaan ihmistä älykkäämpiä ajattelevia ja keskustelevia olentoja, jolla nyt sattuu olemaan nahkaiset siivet ja kimaltelevat suomut.  ;D  Mutta siis, mielenkiintoinen uusi maailma, valtataisteluja ja syvää ystävyyttä ja epätoivoista rakkautta siis tiedossa!
Häntä pystyyn vaikka hakaneuloilla.

Poissa malla

  • superhessu
  • Viestejä: 742
Vs: Vapaata keskustelua kirjoista ja kirjallisuudesta
« Vastaus #8 : 04-01-2013, 23:04:24 »
Onko teillä muilla tuota? Siis että luette mieluummin koko sarjan kerralla, kuin odottelette vuosia seuraavaa osaa ja vain luette sen,ettekä välttämättä muista edellisen osan tapahtumista juurikaan mitään. Aina joutuu ihmettelemään, että mihinkäs hittoon tää taas viime kerralla jäi.
Joo, mullakin on tää sama. Enkä osaa aloittaa mitään muuta kirjaa siinä sarjan välissä, vaan tahdon ensin lukea koko homman alusta loppuun. Luin juuri kesällä taas Potterit pitkästä aikaa, ja niissä vähiten lempikirjoissa alkoi jo tuskastuttaa tieto uusista kirjoista hyllyssä, mutta hammasta purren kunnialla vedin loppuun saakka ennen uuden sarjan aloitusta. ::)

Terry Pratchettin kirjoja olen yrittänyt minäkin lukea: 2 kirjaa (Mahtava Morris ja sivistyneet siimahännät & Kuolema lomailee tmv) on olleet todella mielenkiintoisia ja koukuttavia (Morriksen ostin omaksikin juuri), mutta 2 muuta taas jääneet kesken. Pitäisi varmaan yrittää uudestaan - olen kuitenkin ne molemmat keskeneräiset saanut lahjaksi, ja vähän tyhmää ettei tule luettua niitä vaikka löytyvätkin omasta hyllystä.

Sarah Watersia mulle onkin suositeltu aiemminkin, joten täytyy varmaan varailla jotain kirjastosta!

Oon nyt viime aikoina mieltynyt erityisesti Torey Haydenin kirjoihin, ja vaikka ne ovatkin aika lailla omaan alaani (lapsiin) liittyviä ja kaikenlisäksi tositarinoita, suosittelen kaikille. Tiikerin lapsi oli mielettömän vaikuttava kirja, ja on ihan uskomatonta tietää tapahtumien olevan totta. Raastavaa, repivää ja surullista luettavaa, mutta jos pää kestää niin kannattaa kokeilla!
Papin aamen ei tee kenestäkään toisen itsestäänselvää omaisuutta.

Poissa Kissa

  • Ohikulkija
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 5
Vs: Vapaata keskustelua kirjoista ja kirjallisuudesta
« Vastaus #9 : 05-01-2013, 16:56:12 »
Olen lukenut Tiikerin lapsen Torey Haydenilta pari vuotta sitten ja heti kun nimi mainittiin, muistikuvat palasivat. Se oli siis ainakin minusta hyvin mieleenpainuva kirja ja oli kiehtovaa seurata, kuinka tapahtumat kehittyvät, kun niitä kehittävät oikeat henkilöt eikä kirjailija. Ilahduin lukiessa siitä, että tulevaan ei viitattu liikaa, sillä tositapahtumiin perustuvissa kirjoissa se ärsyttää jostain syystä todella pahasti. Toinen seikka, joka tuli kirjasta heti mieleen, oli hahmojen vanheneminen. Spoilaa pikkuriikkisen, mutta oli oudon mukava tietää, millainen nuori alun pienestä tytöstä kasvoi.

Terry Pratchett taas on kirjailija, jonka kirjat jakautuvat kahteen ryhmään. Yksinkertaisesti liian tylsiin ja todella hyviin. En osaa sanoa, mikä eron tekee, mutta osaa en malta laskea käsistäni ja niihin jaksan palata uudelleenkin, mutta sitten on niitä, joita en saa luettua vaikka kuinka yritän. Chuuko: oletko testannut Vapaat pikkumiehet -sarjaa? Se on humoristinen ja etenkin aluksi selvästi nuorille suunnattu, mutta kerronta on (muistaakseni) toimivaa ja juoni mukaansatempaavampi kuin muissa Pratchetin kirjoissa. En mene kyllä vannomaan, sen verran aikaa on viime lukukerrasta.

(Viestitili korkattu, wihii.)

Poissa malla

  • superhessu
  • Viestejä: 742
Vs: Vapaata keskustelua kirjoista ja kirjallisuudesta
« Vastaus #10 : 05-01-2013, 17:08:42 »
Olen lukenut Tiikerin lapsen Torey Haydenilta pari vuotta sitten ja heti kun nimi mainittiin, muistikuvat palasivat. Se oli siis ainakin minusta hyvin mieleenpainuva kirja ja oli kiehtovaa seurata, kuinka tapahtumat kehittyvät, kun niitä kehittävät oikeat henkilöt eikä kirjailija. Ilahduin lukiessa siitä, että tulevaan ei viitattu liikaa, sillä tositapahtumiin perustuvissa kirjoissa se ärsyttää jostain syystä todella pahasti. Toinen seikka, joka tuli kirjasta heti mieleen, oli hahmojen vanheneminen. Spoilaa pikkuriikkisen, mutta oli oudon mukava tietää, millainen nuori alun pienestä tytöstä kasvoi.
Hyviä pointteja, oon kyllä samaa mieltä! Olin todella positiivisesti yllättynyt siitä tekstin tasosta kun kyseessä kuitenkin tuo tositarina - odotin jostain syystä todella kuivaa ja tönkköä kieltä, mutta kaikki olikin kerrottu tarina-muodossa, ja juuri niin mielenkiintoisesti, että oli hankalaa keskeyttää lukeminen kun uppoutui niin kirjaan. Hahmojen kasvamista oli mustakin mielenkiintoista seurata, etenkin kun odotti ja pelkäsi jatkuvasti kaikkea pahaa ja huonoa. Vaikka siinä taisi olla aikamoisia hyppyjä vuosissa, niin loppukin pysyi hyvin kasassa. Niin, ja tervetuloa Fifiin, näin btw! :)
Papin aamen ei tee kenestäkään toisen itsestäänselvää omaisuutta.

Poissa Gwyneth

  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 168
Vs: Vapaata keskustelua kirjoista ja kirjallisuudesta
« Vastaus #11 : 08-01-2013, 22:52:32 »
Kiitos, Fio! :) Ehdin vasta nyt lukemaan ketjun kunnolla läpi ja kommentoin nyt sekavasti sieltä täältä sen sijaan, että jatkaisin siitä, mihin viimeinen viesti jäi.

Minä en oikein koskaan tykännyt kauheasti Auelin Maan lapsista, nyt en tuota uusinta ole vielä saanut luettua. Auel on ihan oikeasti perehtynyt hyvin etenkin jääkauden kasvillisuuteen ja minä kyllä tykkäsin siitä maisemien kuvailusta (jota tosin oli paljon vähemmän kuin pleistoseenisen seksin kuvailua). Mutta no, minä en vaan tykkää oikein Auelin henkilöhahmoista ja minua ihan oikeasti alkoi jossakin vaiheessa niissä kirjoissa ärsyttää se, että kaikessa ah niin täydellisen päähenkilöt tekevät vielä kaikki mahdolliset keksinnöt neulasta koiran kesyttämiseen ja vielä tekevät ne tunnetuimmat jääkauden ajan taide-esineetkin. Ja minä inhoan Auelin neandertalilaiskuvaa, mutta se on vain minun henkilökohtaista vammailuani. Pakko tässä mainostaa hieman vanhempia Björn Kurtenin kirjoja Musta tiikeri ja Mammutin suojelija, joissa tosin ei ole lainaan samanlaista ihmissuhdedraamaa kuin Auelin kirjoissa (eikä läheskään yhtä paljoa seksiä), mutta kirjoittaja on edesmennyt suomalainen paleontologi, joka oli erikoistunut jääkauden ajan nisäkäspetoihin. Kurten mm. puolusti voimakkaasti sellaista näkemystä, että mammutit olivat mustia, mikä taitaa edelleenkin olla aika suosittu käsitys (muistaakseni Mammutin suojelijan ainakin jossakin painoksessa kansikuvassa seisoo yksinäinen punaruskea mammutti, mikä on minusta vähän huvittavaa.) Kurtenilla on muutenkin aika jänniä näkemyksiä ja itse tykkäsin kovasti myös hänen hieman asiapitoisemmista jääkauden eläimiä ja ihmisiä käsittelevistä kirjoistaan.

Minä en ole kauheasti tykännyt Pratchettin uusimmista kirjoista - niissä ei ole ehkä enää niin paljoa sitä huumoria, joka minuun on Pratchettin kirjoissa kolahtanut tai voi olla, että luin vaan yhteen aikaan liikaa Pratchettia ja saturoiduin jotenkin sen suhteen. Oikeastaan ne keskikauden kirjat kuten Jingo ja Last Continent ovat ehdottomia suosikkejani ja olen lukenut ne varmaan tuhat kertaa ja aina ne jaksavat naurattaa. Minulla on muutenkin tapana lukea joitakin kirjoja uudestaan ja uudestaan, ennen ehkä vielä enemmän kuin nykyään kun ehdin lukea paljon vähemmän.

Nälkäpelejä on nyt niin moni kehunut, että kai minun pitää kysellä ne vaikka kämppikseltäni lainaan tai etsiä kirjastosta ja lukea vihdoinkin. Yleensä vaan käy niin, että kun luen jonkin näin paljon kehutun ja hehkutetun kirjan/kirjasarjan, odotan siltä jotenkin ihan liikaa ja joudun toteamaan, että eihän se nyt niin kummoinen ollutkaan.
"We were addicts of ideology. A fatal drug, worse than heroin. A few cubic centimetres of it and you're done for life." ~ Franceschini.

Poissa Fiorella

  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 1013
  • Hyvän tuulen kotisatama
Vs: Vapaata keskustelua kirjoista ja kirjallisuudesta
« Vastaus #12 : 09-01-2013, 16:54:59 »
Gwyn, jos et ole tykännyt Auelin kirjoista, niin lienee turhaa tuhlata aikaa siihenkään uusimpaan. Se on kuitenkin aika tavalla samankaltainen ja melkoisen muhkea. Nälkäpelien suhteen sanoisin, että älä nosta odotuksia liian korkeiksi niin todennäköisesti ne yllättävät iloisesti. En oikein tiedä ovatko ne sinun tyylisiäsi ja eivät ihan olleet minunkaan, mutta se imaisi yllättävän tiukasti otteeseensa ja piti niin uteliaana että oli pakko tietää miten tarina jatkuu.

Nyt minun tekisi tosiaan mieli lukea nuo Maan lapset uudelleen läpi itsekin, koska en ole koskaan kiinnittänyt siinä niin kovin paljon huomiota niihin seksikohtauksiin. Ei kai niitä nyt kovin montaa per kirja ollut, muistaakseni, ja sivumäärään suhteutettuna varmaan aika vähän? Voi tosin johtua juuri siitä, että luin noita niin nuorena että totuin hyppimään silloiset ei-kiinnostavat kohdat yli.

No, makunsa on jokaisella, mutta ellei ole lukenut aiemmin ja vähääkään kiinnostaa, niin suosittelen kyllä etenkin niitä ekoja kirjoja. Minusta se on siitä mainio sarja että siinä riittää paljon luettavaa ja suurimmalta osin kiinnostavaakin. :)

Björn Kurten
in kirjat olivat minulle ihan vieraat, pitääkin jossain välissä tutkia jos kirjastosta löytyisi, olisivatko kiinnostavia. Kuulostaisi ainakin kiinnostusta herättävältä.

Onkos täällä kukaan muu lukenut Ali Shaw´n kirjoittamaa kirjaa Tyttö joka muuttui lasiksi (Girl with glass feet englanniksi.) Se oli sellainen pieni, synkeä ja kiehtovan mystinen aikuisten satu, ja siitä tuli pitkästä aikaa sellainen olo että olisi voinut kirjoittaa vaikka millaista ficciä siihen pohjautuen. Myös kansikuva on herkän kaunis ja tykkäsin siitä kyllä.

Poissa Celeporn

  • saukkolaatikko
  • superhessu
  • Viestejä: 1701
  • destiel = lets die
    • Insanitorium
Vs: Vapaata keskustelua kirjoista ja kirjallisuudesta
« Vastaus #13 : 09-01-2013, 18:52:28 »
En ole tuota Fion mainitsemaa Ali Shaw'n kirjaa lukenut (mistä se kertoo?), mutta siitä tuli mieleen vielä yksi lempparikirjailija; John Ajvide Lindqvist. Helposti sitä sortuu seuraamaan lähinnä englanninkielistä kirjallisuutta, mutta naapurimaan jätkä kyllä yllätti minut tuossa muutama vuosi sitten oikein iloisesti kirjalla Ystävät hämärän jälkeen, koska se oli sellainen moderni vampyyritarina, joka jaksoi kiinnostaa minuakin, johon nuo Anne Ricet ja sitä uudemmat eivät oikein nappaa. Tykkäsin paljon siitä, miten Lindqvist oli punonut yhteen vanhat kunnon verenimijät sekä 80-luvun ruotsalaisen lähiön kapakkoineen ja uimahalleineen, ja kirjassa oli muuten myös todella kiinnostava pedofiilikuvaus. Alku ei ihan meinannut napata, mutta toisaalta mun mielestä melkein kaikkien kirjojen alut on aina jotenkin latteita, mutta tämän kyllä hotkaisin sitten hyvin nopeasti.

Olen lukenut samalta kirjailijalta myös Ihmissataman, mistä siitäkin tykkäsin, kirjojen henkilögalleriat on olleet minulle molemmissa tapauksissa mieleen ihan älyttömästi. Aloitin myös jokin aika sitten lukemaan Lilla Stjärna -nimistä, silloin ainakin viimeisintä teosta ja pääsin puoleenväliin, kun pikalainateos oli varattu ja piti palauttaa kirjastoon, eikä mulla ollut aikaa... Mutta siitäkin kyllä pidin, Lindqvist osaa kirjoittaa sellaisia lapsi- ja teinihahmoja, etteivät ne ärsytä minuakaan yhtään. Luin siis tuota pikkutähteä suomeksi, en vaan enää muista, mikä sen käännetty nimi oli, ja ostin sitten ruotsinkurssin luotsaamassa innostuksessa kyseisen opuksen pokkarina alkuperäiskielellä kotiin. Vielä(kään) en ole ehtinyt sitä aloittaa, mikä vähän harmittaa, mutta ehkä sitten joskus... Omituisia löytölapsia ja Idolsia ja henkistä yhteyttä ja ah. Jostain syystä kauhukirjallisuus ei ole koskaan oikein löytänyt tietään minun käsiini, mutta tämän kirjailijan tyylistä kyllä tykkään, kai niissä on jotain niin arkista ja maanläheistä ja se ruotsalaisen kulttuurin läsnäolo tuo ne suomalaista lähelle. Haluaisin lukea kirjailijan kaikki teokset, voisin alkaa vaan kerätä jotain kirjalistaa eläkepäiville  ::)

Mitenkään hirvittävän verisiä eivät nuo kirjat ole, jännityselementitkin menevät ehkä enemmän sinne uuskumman puolelle kuin varsinaiseen kauhuun. Tykkään siitä, kun esim. vampyyrit eivät tosiaan olleet mikään megabeibejä tai varsinaisesti edes hirviöitä, vaan näitä olentoja ja kauhuja tutkaillaan osana tavallista maailmaa. Ihmissatama ainakin oli enemmän sellaista henkilökohtaisen kauhumaailman luomista muutamien myyttisten elementtien avulla.
Oedipus was the first motherfucker.
- Bo Burnham

I want to shave your head and eat your hair like spaghetti.

Poissa Fiorella

  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 1013
  • Hyvän tuulen kotisatama
Vs: Vapaata keskustelua kirjoista ja kirjallisuudesta
« Vastaus #14 : 09-01-2013, 20:28:31 »
Netistä lainaten:
Lainaus
HS, Vesa Sisättö
Kirjat. Tyttö joka muuttui lasiksi on romaani, jonka äärellä tällainen keski-ikäinen äijäkin joutuu nöyrtymään ja käyttämään sanaa ihana. Ali Shaw'n esikoisteos on haikea ja maaginen kertomus menetetyistä rakkauksista.
Valokuvausta harrastava nuori Midas elää syrjäisellä saariryhmällä. Eräänä päivänä hän kohtaa kauniin, mutta ontuvan tytön. Nuoret tutustuvat, ja Midakselle selviää tytön salaisuus: tämä on alkanut muuttua lasiksi jaloista alkaen.
Nuorten rakkaustarina on solmukohta kokonaiselle verkolle onnettomasti päättyneitä sukulaisten ja ystävien rakkauksia. Tuhoisat suhteet ovat runnelleet ihmisiä, mikä käy ilmi, kun salaisuudet asteittain pakottuvat auki.
Idan ja Midaksen suhde on taistelua aikaa vastaan: Ehtiikö Midas voittaa estonsa ennen kuin Ida muuttuu lasiksi? Voisiko maaginen apu parantaa Idan?
Oma lukunsa on romaanin miljöö, St. Hauda's Landin saariryhmä, jolla tapahtuu muitakin selittämättömiä asioita. Paikka on kuitenkin kaukana maagisesta idyllistä. Saarelaiset ovat kyräileviä pikkusieluja, jotka vain luulevat tuntevansa toisensa.
Tietyt symbolit, kuten valo, läpinäkyvyys, katse ja kosketus toistuvat teoksessa. Tarujen kuningas Midaksen kosketus muutti kaiken kullaksi. Kun romaanin Midas vihdoin koskettaa ja antautuu kosketukselle, sillä näyttää olevan vaikutuksensa.

Itse tarina oli monisyinen ollakseen niinkin lyhyt ja siinä käsiteltiin muitakin ihmisiä kuin näitä päähenkilöitä, joten olisin mielelläni lukenut tästä enemmänkin.

John Ajvide Lindqvistin kirjoista itse en oikein kovin tykkää, mutta olen niistä kyllä useamman lukenut. Ainakin tuon Ystävät hämärän jälkeen, joka oli yksi niitä kirjoja jotka ovat kyllä kirjoitetut kiinnostavalla tavalla mutta lukeminen inhottaa. Kultatukka, tähtönen (eli ilmeisesti juuri tuo Lilla stjärna) oli sinänsä aiheeltaan vieläkin kiinnostavampi mutta sekin oli silti ihan kamala jos ajattelee että niin kävisi oikeasti. Tuon kirjailijan kirjat ovat vähän liian "pahoja" minun luettavakseni, ja suurin syy siihen lienee se tunteeton suhtautuminen väkivaltaan, mikä tekee minulle pahaa. Muistelen lukeneeni myös Kuinka kuolleita käsitellään -kirjan, mutta en yhtään muista enää mitä siinä tapahtui ja luinko sitä edes loppuun, kun sekin oli niin synkeä. Luulen että aika moni täällä kylläkin saattaa niistä tykätä kovastikin. Minusta voisi olla kivempi lukea noita kirjoja jos niistä olisi siloiteltu pois sellainen tietyntyyppinen raaka ajattelutapa. En usko, että luen hänen kirjojaan enää uudelleen, vaikka tykkään niiden aiheista, myös se vampyyrien uusi olemus oli osuva.

Siskoni lukee nyt Tuntematonta sotilasta lukion äidinkielen tunteja varten, ja minua houkuttaisi viimein tarttua härkää sarvista ja oikeasti lukea se kirja. En ole kyllä vuosiin edes yrittänyt, niin ehkä olisin jo niin paatunut että selviäisin siitä. ;) Kirja löytyy omasta hyllystäkin, mutta joka kerta yrittäessäni se on tyssännyt siihen että en tahdo lukea sellaista määrää kirosanoja. Yksittäiset voi hyppiä yli ihan sujuvasti mutta ilmeisesti siinä on ollut sen verran reilusti ärräpäitä että on häirinnyt liikaa jatkaa.

Tänään kirjastosta lähti mukaan Tess Gerritsenin Jääkylmä. Niissä kirjoissa on usein jotain hyvin mukaansatempaavaa, ja olen lukenutkin kaikki, ilmeisesti tämä on jostain syystä jäänyt vahingossa välistä. Toiset ovat kiinnostavampia aiheeltaan kuin toiset, mutta kun nyt aiheesta jo aloitin niin mainittakoon että yksi niistä oli sellainen joka oli minulle liian paha ja siitä jäi inhottava olo, ja se oli Mefisto-klubi, joka oli aiheeltaan liian pimeä minun makuuni.

Joskus minulle on vähän naureskeltu kun rajaan mitä elokuvia katson tai kirjoja luen, mutta tiedän itse jo aika hyvin millainen jännitys tai kauhu on minun mieleeni riittävää ja mistä tulee paha mieli tai paha olo. Ja minulla sietokyvyn raja menee yleensä siinä, että joku on tahallaan julma, tunteeton ja raaka ja satuttaa toisia siksi että itse nauttii siitä. Ja sellainen tarina, jossa tuollainen henkilö ei saa ansionsa mukaan vaan jää vaanimaan seuraavia uhrejaan, on minusta ihan kamala. Onhan sellaisia oikeastikin olemassa, mutta jos voin valita, niin mieluummin en sellaista tahdo ajatella. Katson kyllä telkkaristakin sarjoja joissa on sarjamurhaajia ja rikoksia, mutta tykkään niissä lähinnä siitä ihmissuhdepuolesta ja usein pikakelaan epämiellyttävät kohdat ohi.
« Viimeksi muokattu: 09-01-2013, 20:30:12 kirjoittanut Fiorella »