Vapaata keskustelua kirjoista ja kirjallisuudesta

[Fiorella]

Kun kerran Gwyn tällaista keskustelua kaipaili ja minustakin sellainen olisi todella mukava, niin teenpä nyt sellaisen ja pääsemme pulisemaan kirjoista. Mielestäni tämä on kuitenkin eri asia kuin kirjasuositukset, joille täällä on jo ketju ennestään. Minusta olisi kiva keskustella siitä, millaisista asioista kukin meistä pitää kirjoissa, millaisia kirjoja tuppaamme valitsemaan tiedostaen tai tiedostamattamme, millaisia taas emme ja miksi, ja mitä ajatuksia mikin kirja on meissä herättänyt... Kaikkea sen suuntaista ja muutakin. Sana olkoon siis vapaa. Minusta tässä pitäisi olla luvallista myös puhua juonipaljastuksiakin sisältävistä jutuista, ne tosin ehkä pitää sitten jotenkin koettaa muokata ei liian helposti näkyviksi siltä varalta jos joku ei ole kyseistä kirjaa vielä lukenut?

Ettei aloitusviestistä tulisi vahingossa kilometrin pituista, en vielä ala kertomaan mitään omia mietteitäni, mutta lupaan että niitä kyllä riittää. 

[Chuuko]

Juonipaljastuksista kannattaa varmasti ainakin varoittaa etukäteen, että lukija tietää välttää eteenpäin jatkamista. Tekstin muokkaaminen näkymättömäksi tai superpieneksi on vain rasittavaa, ainakin omasta mielestäni.

Mistähän sitä nyt aloittaisi lörinän.

Itse luen enimmäkseen fantasiaa missä muodossa tahansa. One ne noitia, velhoja, vampyyrejä tai eläviä kuolleita. Yleensä uppoaa.
Sen sijaan nämä tyylini mukaiset k00ttikulttuurin klassikot esimerkiksi ovat vähän tahmeita. Ehkä mussa on jotain vikaa, kun Stokerin Dracula ja Poet eivät oikein meinaa upota, ja keräänkin satunnaisesti kanssasynkiöissä vinoja katseita. 
Myös jonkin verran dekkareita ja yleismaallista draamaa tulee luettua. Liian harva klassikko on tarttunut kätösiini, sillä saralla pitäisi kunnostautua jo ihan alavalinnan takia.

Viimeaikoina on ollut surullisen vähän aikaa uppoutua kirjojen valtakuntaan. Amiksessa ei löytynyt inspiraatiota enkä osannut lukea yhteenmuuton jälkeen mitään. Tuntui väärältä istua sohvannurkkaan ja hukuttautua toiseen maailmaan. Kesällä kolme kuukautta työttömänä ja vieras kaupunki toi lukuinnon sen sijaan takaisin. Lainasin avokin kirjastokortin ja läksin seikkailemaan ventovieraan kirjaston hyllyjen väliin.  Terassin riippukeinussa tuli luettua monta mielenkiintoista ja hieman outoakin valintaa, kuten italialaisesta kurtisaanista kääpiösidekickinsä kanssa. 

Nyt ammattikorkeakoulussa aika on yhä enemmän kortilla, mutta huomaan löytäväni kirjoista taas pienen pakopaikan ja keinon irrottautua koulustressistä. Kun uppoaa Alagaësian ja Ellesméran tapahtumiin, stressi unohtuu sen siliän tien. Vielä kuin saisi säilytettyä tämän innon tulevaisuudessakin.

Käväisinpä tuossa kirjastossakin ensimmäisen kerran sitten kesän jälkeen, ja mielessä kummitellut Jean M. Untinen-Auelin Maan Lapset sarjan ensimmäinen osa tarttui matkaan. Onko kukaan lukenut, onko tuo vaivan arvoinen tuo sarja? 

[Fiorella]

Jean M. Untinen-Auelin Maan Lapset sarjan ensimmäinen osa tarttui matkaan. Onko kukaan lukenut, onko tuo vaivan arvoinen tuo sarja? 

Suomalaiset sukujuuret omaava Untinen-Auel (muualla maailmassa hänen kirjansa on julkaistu pelkästään nimellä Jean M. Auel ) on tehnyt uskomattoman pohjatyön tuon sarjansa eteen ja todellakin kirjoittanut siihen tahtiin. Ensimmäiset kirjat on kirjoitettu joskus 80-luvun alkupuolella ja muistan kuinka itse luin ensimmäiset kolme kirjaa ollessani sen verran pieni tyttö että hypin "tylsät aikuisten kohdat" sujuvasti yli ja herkuttelin vuolaalla luonnon ja eläinten sekä varhaisten ihmisten kulttuurin kuvauksella. Olen kuullut monen sanovan että kirjoista voisi tiivistää pois tätä kuvailua, mutta luettuani sarjan useampaan kertaan vuosien varrella olen edelleen sitä mieltä että sitä on kiinnostavaa ja miellyttävää lukea. Auel on tehnyt muinaisten neanderthalilaisten elintavoista ja ympäristöstä sen verran uskottavan kuuloista, että aikakaan ei sitä ole syönyt mielestäni juuri lainkaan. Suosittelen lämpimästi lukemaan. Auel kertoo tarinaansa kaikessa rauhassa, ja sarja on edelleen ilmeisesti viimeistä osaa vaille, joten lue kiireettömästi ja huolella.

Mielestäni kolme ensimmäistä kirjaa, jotka olivat minulle tutut jo lapsuudesta, ovat ehdottomasti sarjan parhaat. Neljäskin oli ihan kiinnostava, sen luin ollessani jo nuori tyttö. Neljännen ja viidennen kirjan väli oli pitkä (muistaakseni yli kymmenen vuotta) ja en ollut uskonut Auelin enää jatkavan sarjaa pidemmälle, mutta sieltä se vain ilmestyi, ja sitä seurasi vielä kuudeskin tässä joku aika sitten. Kaikissa näistä on jonkin verran toistoa eli ne periaatteessa pystyy lukemaan irtonaisina kirjoinakin niin että pysyy kärryillä, mutta etenkin kahden viimeisen kirjan ongelmana on minun mielestäni toiston laaja määrä. Ainakin minua se häiritsee tosi paljon. Kun päähenkilöt matkustavat niissä uusiin paikkoihin ja tapaavat uusia ihmisiä, elämäntarina kerrotaan aina näille vasta tavatuille henkilöille, ja viimeisissä kirjoissa moneenkin kertaan, kun tavataan useita ihmisiä! Lukija kyllä tietää sen jo ennestään, ja minusta riittäisi ihan hyvin että kirjoittaja vain mainitsisi että tarina on kerrottu ja vastaanotettu ja sillä hyvä. Arvosteluissa näkee joskus arvosteltavan sitä, että samat ihmiset keksivät suurin piirtein kaiken mitä historia on ihmiselle opettanut, mutta ei se nyt ihan niinkään ole, ja todennäköisesti edistys onkin tapahtunut sellaisten ihmisten kautta, joiden ajatustapa on ollut muita luovempi. Ja koska kirjoittaja kertoo tietyistä ihmisistä, on tietenkin loogista että tapahtumat kulkevat heidän elämäänsä sivuten. 

Itse pidän ensimmäistä kirjaa jollain tapaa parhaana, kenties siksi että se kertoo Aylan lapsuudesta ja on kokonaisuutena väkevin, sillä siinä tyttö kasvaa vieraan kulttuurin keskellä ja oppii asioita joiden kautta hänestä muodostuu se ihminen joka hän on koko loppuikänsä. Olen kiinnostunut kuulemaan mitä tykkäsit kirjasta! Voin lukea sen vaikka itsekin nyt uudestaan niin voimme keskustella kirjasta kun se on tuoreemmassa muistissa.

Olen joskus aina miettinyt, missä määrin varhaisessa iässä luetut kirjat vaikuttavat omaan tekstin tuottamiseen. Todennäköisesti aika paljon. Lapsena eräs lempikirjoistani oli Gerald Durrellin Eläimet ja muu kotiväkeni, jota rakastin syvästi ja luin sen varmaan kymmeniä ja kymmeniä kertoja läpi mummolassa. Aikuisena ostin sen omaksi (painoksessa on yhdistettynä myös saman kirjoittajan myöhempi kirja joka jatkaa tätä omaelämäkerrallista tarinaa) ja havaitsin selkeitä yhteneväisyyksiä omaan kirjoitustapaani, etenkin siinä suhteessa että sama lause jatkuu sivulause sivulauseen perään ennen kuin piste asettuu paikoilleen. Durrell vyöryttää täsmälleen samanlaisia puolen sivun pituisia lauseita kuin minulla on tapana kirjoittaa, vaikka miten karsisin. Se oli aika huvittava havainto. Ja mainittakoon, että edelleen lukiessani hänen tekstiään minä nautin siitä tosi paljon.

Muhkeat lukuelämykset Margaret Mitchellin Tuulen viemää ja jo mainittu Luolakarhun klaani jatko-osineen ovat myös sellaiset teokset joissa kerrotaan elävästi ja runsain sanoin ja joita olen lukenut paljon nuorena tyttönä, noin kymmenvuotiaasta ylöspäin. Veikkaan vahvasti että niilläkin on ollut minuun kirjoittajana iso vaikutus.

Minusta olisi mielenkiintoista kuulla, millaiset kirjat ovat innoittaneet teitä aikanaan alkamaan itse kirjoittaa?

[malla]

Olen joskus aina miettinyt, missä määrin varhaisessa iässä luetut kirjat vaikuttavat omaan tekstin tuottamiseen. Lapsena eräs lempikirjoistani oli Gerald Durrellin Eläimet ja muu kotiväkeni, jota rakastin syvästi ja luin sen varmaan kymmeniä ja kymmeniä kertoja läpi mummolassa. Aikuisena ostin sen omaksi ja havaitsin selkeitä yhteneväisyyksiä omaan kirjoitustapaani, etenkin siinä suhteessa että sama lause jatkuu sivulause sivulauseen perään ennen kuin piste asettuu paikoilleen. Durrell vyöryttää täsmälleen samanlaisia puolen sivun pituisia lauseita kuin minulla on tapana kirjoittaa, vaikka miten karsisin.

Aika jännä! Pitääkin varmaan haalia kirjastosta lainaan niitä lapsuuden lempikirjoja, ja vähän tutkia asiaa!

Palaan höpisemään enemmän paremmalla ajalla, mutta pakko kertoa: meikän iskä lukee paljon fantasiakirjallisuutta (englanniksi ja hollanniksi), mutta on ihan äärettömän tarkka lukemistaan kirjoista. Päätin kuitenkin kokeilla, ja ostin sille joululahjaksi The Hunger Gamesin, ja uv:n iltana olin siellä syömässä. Iskä sitten kertoi, että oli lukenut ekan osan kahdessa päivässä, ostanut seuraavana päivänä tokan osan, ja aikoo hakea kolmannen mahdollisimman pian.

[Chuuko]

Kiitos Fio valtavasta vastauksesta, odottelen ihan mielenkiinnolla nyt tuota kirjaa! Jahka saisi ensin nuo suomalaiset vampyyrinovellit pois alta, taidan napata tuon Luolakarhun klaanin luettavaksi.

Malla mulla kävi Nälkäpelin kanssa ihan samalla tavalla. Ostin kesällä kaksi ekaa osaa pokkareina samalla kertaa, ja ahmin ne kolmessa päivässä. Ne tempaisivat niin vahvasti mukaansa, etten kyennyt keskittymään mihinkään muuhun kuin sarjaan. Söin ja saunoin suurinpiirtein kirja kourassa. Nyt odottelen, että se kolmas osa ilmestyisi pokkariksi kanssa. Pitänee lukea nämä kuitenkin uudestaan ennenkuin kajoan kolmanteen.

Munkin äiti lukee paljon fantasiaa muiden ohella, ja mietti tuossa joku päivä että pitäisi kai lukea Potterit uudestaan, kun on jäänyt vähän huonosti tapahtumat muistiin... 

Onko teillä muilla tuota? Siis että luette mieluummin koko sarjan kerralla, kuin odottelette vuosia seuraavaa osaa ja vain luette sen,ettekä välttämättä muista edellisen osan tapahtumista juurikaan mitään. Aina joutuu ihmettelemään, että mihinkäs hittoon tää taas viime kerralla jäi.
Tein tämän nimittäin taas Perillisen kanssa, luin siis kaikki kolme aiempaa osaa ennen viimeistä. Ja tajusin vasta Perillisen avatessani, että kirjan alussa oli tiivistelmä kaikista aiemmista tapahtuneista, lol. 
Entä onko tiivistelmä aiemmista tapahtumista hyvä juttu? Onko parempi lukea koko sarja, vai riittääkö muutamaan sivuun tiivistetyt ylimalkaiset tapahtumat?

[Fiorella]

Myös minulle kävi Nälkäpelin kanssa ihan samoin. Lainasin ne kaikki kolme kirjastosta, sain kaksi ekaa kirjaa yhtä aikaa ja kolmatta odottelin muutaman päivän niin että sain käytyä sen kimppuun heti edelliset luettuani. Niissä oli jotain sellaista, että en malttanut lopettaa lukemista, mutta pakko sanoa että ensimmäinen osa oli se kiinnostavin ja mukaansatempaavin.

Ensimmäisen osan luettuani oli hyvin vaikea kuvitella miten tarina voisi siitä jatkua niin että se intensiivinen elämän ja kuoleman tunnelma voisi mitenkään jatkua. En yhtään osannut arvata miten se jatkuisi. Oli mukava lukea kun ei yhtään tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuu, osasin hyvin olla spoilaantumatta vaikka siitä puhuttiin niin paljon kaikkialla. Elokuvaa en ole vieläkään nähnyt, pitäisi joskus vaikka vuokrata se ihan uteliaisuudesta. 

Onko teillä muilla tuota? Siis että luette mieluummin koko sarjan kerralla, kuin odottelette vuosia seuraavaa osaa ja vain luette sen,ettekä välttämättä muista edellisen osan tapahtumista juurikaan mitään. Aina joutuu ihmettelemään, että mihinkäs hittoon tää taas viime kerralla jäi.

Ainakin Pottereiden kanssa tein niin, että luin aina koko sarjan alle ennen uuden kirjan ilmestymistä (englanniksi) ja usein luin ne vielä uudestaan suomennoksenkin alle. Ihan omaksi ilokseni, HP-sarja on yksi sellainen kirjasarja josta todella pidän ja olen jaksanut ne lukea moneen kertaan ja monella kielellä.

Sitä ennen ainoa syvemmin merkityksellinen kirjasarja minulle oli David Eddingsin Belgarionin & Mallorean taru, joita aloin lukemaan yläasteella, kun oli julkaistu ensimmäiset kolme kirjaa. (Ei nyt sekoiteta lastenkirjoihin, vaikka luinkin parhaimmillaan kolme Viisikkoa illassa kun olin 9-vuotias ja luettuani sarjan moneen kertaan rakastin vielä niitäkin enemmän Blytonin Seikkailu-sarjaa, jossa oli ihana papukaija Kiki, ja niin edelleen.) Eddingsin kautta pääsin sisään fantasian maailmaan (jos nyt ei Hobittia ja TSH-trilogiaa lasketa, sillä luin ne ja rakastin niitä ihan kirjoina, ilman että olin ajatellut niitä minkään genren edustajiksi), ja oivalsin että fantasia on ihan oma kirjallisuuden lajinsa.

En ole kyllä ollut mitenkään syvällinen fantasian tai scifin fani sinällään, vaikka olen niitä aika paljonkin lukenut, koska en välttämättä tykkää kaikesta aihepiiriin liittyvästä, ennemminkin ollut aika lailla epäluuloinen niitä kohtaan ja yllättynyt sitten iloisesti kuten Eddingsin kohdalla kävi. Voi tosin olla, että Eddings valloitti kiehtovan eläväisellä hahmogalleriallaan, joihin rakastuin. Sen varjolla menivät sitten jotkut epämääräiset jumalat ja miekkataistelutkin, jotka nyt sinänsä eivät niin paljon minua kiinnostaneet.

Muitakin kokemuksia fantasiasta on... Ursula LeGuinin kirjoista aloitin joskus jotakin (ihan aikuisena vieläpä) ja ilman mitään erityistä syytä se vain kammotti minua niin että vein sen samana iltana takaisin kirjastoon. Muistan vieläkin kuinka köllöttelin kylpyammeessa sitä lukemassa ja niskaani kihelmöi siihen malliin kuin vaahdon piilosta hiipisi jotain karmeaa kimppuuni. Terry Pratchettin kirjoista olen lukenut useampia mutta ne ovat olleet minulle lähinnä "ihan ok" -tunnelmaisia, eivät mitenkään erityisiä, enkä ole koskaan välittänyt lukea niistä mitään enää uudelleen. Vampyyriromantiikkakaan ei oikein ole ollut minun juttuni, mutta olen lukenut niistäkin useimmat klassikot. Olenkin utelias kuulemaan mitä olette tykänneet noista Perillinen -sarjan kirjoista, niistä en ole lukenut yhtään kun en ole välttämättä mitenkään erityisen kiinnostunut lohikäärmeistä.

Mieluiten, jos saan valita, luen hyvin kirjoitettua historiallista (muttei liian historiallista) romanttista draamaa. Sarah Dunant oli mieleinen löytö, samoin Tracy Chevalier, pidän myös Joanne Harrisin kirjoista mutta en niistäkään kaikista. 

[Celeporn]

Mä en niinkään välitä fantasiasta, vaikka kyllä joskus teininä Dragonlance-trilogia kolahtikin ihan kohtuullisen kovaa, mutta olen miettinyt tutustumista vähän enemmän tuohon uuskummaan. Neil Gaimanilta olen lukenut pari  opusta ja ne on kyllä mun makuun, Neverwhere on ihana ja American Gods ehdottomasti yksi parhaita koskaan lukemiani kirjoja. Sitä suosittelen kyllä ehdottomasti kaikille, vanhoja etnisiä jumalia ja muuta yliluonnollista sellaisessa paketissa, että mielestäni se sopii sekä fantsun ystäville että siitä piittaamattomille.

Fiktioni nautin nykyään lähes yksinomaan ficcien muodossa kun tulee koulussa luettua niin maan perkeleesti, ettei vapaa-ajalla juurikaan halua kirjoja avata, mutta Gaimanin kirjojen lisäksi haaveilen joskus ehtiväni lukemaan lisää Sarah Watersin kirjoja. Olen lukenut Silmänkääntäjän ja Yövartion suomeksi, Tipping the Velvet puolestaan enkuksi, ja Waters menee kans sinne suosikkikirjailijoiden listoille. Silmänkääntäjä ja Tipping the Velvet on viktoriaaniseen Englantiin sijoittuvia lesboromaaneja, Yövartio taas sijoittuu toiseen maailmansotaan, tosin jälleen seksuaalisiin vähemmistöihin keskittyen. Kirjat ovat ihania ja hahmot pidettäviä ja tarinat vaan toimii imaisten mukanaan, erityisesti rakastan Tipping the Velvetiä - romaani jakautuu kolmeen osaan, jotka ovat kaikki aivan erilaisia kuvatessaan päähenkilön eri elämänvaiheita, ja tavallaan siinä tulee sellainen olo kuin lukisi kolme helvetin hyvää AU-ficciä, koska settingit muuttuu aina niin suuresti, mutta samalla siitä tulee mieletön ehjä kokonaisuus. Yövartion suomennos taas oli niin paska ja kielellisesti tönkkö, että pitäisi varmaan joskus lukea englanniksi, mun oli vaikea päästä stooriin kiinni, kun teksti tökki laadullisesti niin pahasti.

Ja noiden lisäksi rakastan P.G. Wodehousen Jeeves&Wooster-kirjoja! Pentuna olen kahlannut läpi kaiken, mitä suomeksi löytyi, nyt viime vuosina olen lukenut niitä englanniksi ja tein tuossa juuri enkunkurssillekin kirja-analyysin yhdestä teoksesta. Alkuperäiskielellä lukeminen on noiden kirjojen kohdalla hetkittäin vähän työlästä, mutta jos kielitaito on ihan perusjees ja jaksaa vähän kärvistellä aluksi, siihen flow'hun pääsee kyllä nopeasti kiinni ja sieltä tarttuu mukaan mitä käytännöllisempiä sanavaraston laajennuksia Noiden huumori vetoaa muhun ihan täysillä, samoin kuin se kaiken kaikkiaan huoleton meininki, ja Bertie Wooster on niin ihana hömelö, että sitä on vaan pakko rakastaa. Plus sivuhahmot on aivan loistavia, paljon parempia kuin mitä vastaavassa televisio-sarjassa, tykkään noissa kirjoissa erityisesti siitä, että vaikka kyseessä ei olekaan mikään hirveän tiivis sarja (niitä voi lukea ihan missä tahansa järjestyksessä, jokainen kirja on oma kokonaisuutensa), ne samat sivuhenkilöt omine juttuineen ovat ihana toistuva elementti.

[Chuuko]

Mä luin joskus lukiossa aika lailla kaikki  LeGuinnin Maamerentarinat kaikkine lisäosineen ja oheistarinoineen. Hetkittäin ne menivät yli hilseen, en aina pysynyt mukana kaikissa tapahtumissa, mutta tykkäsin kyllä muuten. Niissä oli juuri tuota kammottavuutta josta Fio puhuikin. Atuanin holvihaudat ja Tehanu muistaakseni kolahtivat kaikkein eniten. Mutta tuskin tulisi luettua uudestaan. Ei se maailma temmannut tarpeeksi mukanaan, ja koko sarjasta jäi vähän semmoinen ulkopuolinen fiilis. Näiden lukemisesta on kyllä niin kauan aikaa, että voisin olla täysin eri mieltä nykyään.

Mun on pakko häpeäkseni myöntää, etten ole lukenut yhtäkään Eddingsin kirjaa. Niitä on kirjastossa aina hyllymetreittäin, ja jokusen kerran olen taustakansia vilkuillutkin. Mutta en ole koskaan tuonut yhtäkään kotia asti, en tiedä miksi. Jotenkin se, että niitä on niin paljon enkä koskaan osaa tarttua ensimmäiseen osaan tekee kirjat jotenkin vaikeastilähestyttäviksi. Mutta Belgarionin & Mallorean taruun pitäisi varmaan tutustua, tuota on useat kaveritkin suositelleet.
Terry Pratchettiä olen kokeillut lukea vuosien mittaan, mutta yhtäkään kirjaa en ole saanut kokonaan luetuksi. En yläasteaikoina, en lukiossa enkä vieläkään. Ei vaan toimi ollenkaan.

Nälkäpelissä tykkäsin juuri siitä intensiivisyydestä ja kuoleman läsnäolosta. Ja siinä mun mielestä onnistuttiin hyvin säilyttämään se yllätysmomentti seuraavaan kirjaan (en ole kolmatta lukenut, älkää spoilatko). Ei tuollaista jatko-osaa kukaan kirjoita, eihän?  Leffan katsastin tuossa joku kuukausi takaperin. Ihan peruskiva se oli leffana, mutta odotin sitä kirjan intensiivisyyttä ja hieman enemmän Battle Royale -henkisyyttä, mutta petyin sillä saralla. Koko leffa jäi musta vähän pintapuoliseksi raapasuksi.

Mitähän mä vielä tuosta Perillisestä voisin sanoa.
Itse luin ne suomeksi, mikä osoittautui ehkä virheeksi. En tiedä kuinka kapulakielellä alkuperäisteokset on kirjoitettu, mutta suomeksi oli hieman nieleskelemistä palikkalauseissa. Pitkä miinus siitä.
Mutta itse tarinasta mä tykkäsin, varsinkin näin vanhemmiten, ihan huikeasti. Kirjoihin luotu maailma ja rodut kielineen on varsin laaja ja mielenkiintoinen, niihin on selkeästi nähty vaivaa. Hyvin samanhenkinenhän se on  kuin LotR, ylväitä haltioita, vuorilla asuvia kääpiöitä, tyranni jota vastaan kaikkien rotujen on yhdistyttävä nje. Mutta lohikäärmeratsastajat historioineen, rotujen ja ryhmittymien väliset valtakiistat ja se kumma syvällisyys, mikä liittyy jokaiseen päätökseen, saa kyllä intensiivisesti mukaansa. Ja ei ne lohikäärmeet ole mitään villipetoja tässä, vaan ihmistä älykkäämpiä ajattelevia ja keskustelevia olentoja, jolla nyt sattuu olemaan nahkaiset siivet ja kimaltelevat suomut.    Mutta siis, mielenkiintoinen uusi maailma, valtataisteluja ja syvää ystävyyttä ja epätoivoista rakkautta siis tiedossa!

[malla]

Onko teillä muilla tuota? Siis että luette mieluummin koko sarjan kerralla, kuin odottelette vuosia seuraavaa osaa ja vain luette sen,ettekä välttämättä muista edellisen osan tapahtumista juurikaan mitään. Aina joutuu ihmettelemään, että mihinkäs hittoon tää taas viime kerralla jäi.

Joo, mullakin on tää sama. Enkä osaa aloittaa mitään muuta kirjaa siinä sarjan välissä, vaan tahdon ensin lukea koko homman alusta loppuun. Luin juuri kesällä taas Potterit pitkästä aikaa, ja niissä vähiten lempikirjoissa alkoi jo tuskastuttaa tieto uusista kirjoista hyllyssä, mutta hammasta purren kunnialla vedin loppuun saakka ennen uuden sarjan aloitusta.

Terry Pratchettin kirjoja olen yrittänyt minäkin lukea: 2 kirjaa (Mahtava Morris ja sivistyneet siimahännät & Kuolema lomailee tmv) on olleet todella mielenkiintoisia ja koukuttavia (Morriksen ostin omaksikin juuri), mutta 2 muuta taas jääneet kesken. Pitäisi varmaan yrittää uudestaan - olen kuitenkin ne molemmat keskeneräiset saanut lahjaksi, ja vähän tyhmää ettei tule luettua niitä vaikka löytyvätkin omasta hyllystä.

Sarah Watersia mulle onkin suositeltu aiemminkin, joten täytyy varmaan varailla jotain kirjastosta!

Oon nyt viime aikoina mieltynyt erityisesti Torey Haydenin kirjoihin, ja vaikka ne ovatkin aika lailla omaan alaani (lapsiin) liittyviä ja kaikenlisäksi tositarinoita, suosittelen kaikille. Tiikerin lapsi oli mielettömän vaikuttava kirja, ja on ihan uskomatonta tietää tapahtumien olevan totta. Raastavaa, repivää ja surullista luettavaa, mutta jos pää kestää niin kannattaa kokeilla!

[Kissa]

Olen lukenut Tiikerin lapsen Torey Haydenilta pari vuotta sitten ja heti kun nimi mainittiin, muistikuvat palasivat. Se oli siis ainakin minusta hyvin mieleenpainuva kirja ja oli kiehtovaa seurata, kuinka tapahtumat kehittyvät, kun niitä kehittävät oikeat henkilöt eikä kirjailija. Ilahduin lukiessa siitä, että tulevaan ei viitattu liikaa, sillä tositapahtumiin perustuvissa kirjoissa se ärsyttää jostain syystä todella pahasti. Toinen seikka, joka tuli kirjasta heti mieleen, oli hahmojen vanheneminen. Spoilaa pikkuriikkisen, mutta oli oudon mukava tietää, millainen nuori alun pienestä tytöstä kasvoi.

Terry Pratchett taas on kirjailija, jonka kirjat jakautuvat kahteen ryhmään. Yksinkertaisesti liian tylsiin ja todella hyviin. En osaa sanoa, mikä eron tekee, mutta osaa en malta laskea käsistäni ja niihin jaksan palata uudelleenkin, mutta sitten on niitä, joita en saa luettua vaikka kuinka yritän. Chuuko: oletko testannut Vapaat pikkumiehet -sarjaa? Se on humoristinen ja etenkin aluksi selvästi nuorille suunnattu, mutta kerronta on (muistaakseni) toimivaa ja juoni mukaansatempaavampi kuin muissa Pratchetin kirjoissa. En mene kyllä vannomaan, sen verran aikaa on viime lukukerrasta.

(Viestitili korkattu, wihii.)

[malla]

Olen lukenut Tiikerin lapsen Torey Haydenilta pari vuotta sitten ja heti kun nimi mainittiin, muistikuvat palasivat. Se oli siis ainakin minusta hyvin mieleenpainuva kirja ja oli kiehtovaa seurata, kuinka tapahtumat kehittyvät, kun niitä kehittävät oikeat henkilöt eikä kirjailija. Ilahduin lukiessa siitä, että tulevaan ei viitattu liikaa, sillä tositapahtumiin perustuvissa kirjoissa se ärsyttää jostain syystä todella pahasti. Toinen seikka, joka tuli kirjasta heti mieleen, oli hahmojen vanheneminen. Spoilaa pikkuriikkisen, mutta oli oudon mukava tietää, millainen nuori alun pienestä tytöstä kasvoi.

Hyviä pointteja, oon kyllä samaa mieltä! Olin todella positiivisesti yllättynyt siitä tekstin tasosta kun kyseessä kuitenkin tuo tositarina - odotin jostain syystä todella kuivaa ja tönkköä kieltä, mutta kaikki olikin kerrottu tarina-muodossa, ja juuri niin mielenkiintoisesti, että oli hankalaa keskeyttää lukeminen kun uppoutui niin kirjaan. Hahmojen kasvamista oli mustakin mielenkiintoista seurata, etenkin kun odotti ja pelkäsi jatkuvasti kaikkea pahaa ja huonoa. Vaikka siinä taisi olla aikamoisia hyppyjä vuosissa, niin loppukin pysyi hyvin kasassa. Niin, ja tervetuloa Fifiin, näin btw!

[Gwyneth]

Kiitos, Fio! Ehdin vasta nyt lukemaan ketjun kunnolla läpi ja kommentoin nyt sekavasti sieltä täältä sen sijaan, että jatkaisin siitä, mihin viimeinen viesti jäi.

Minä en oikein koskaan tykännyt kauheasti Auelin Maan lapsista, nyt en tuota uusinta ole vielä saanut luettua. Auel on ihan oikeasti perehtynyt hyvin etenkin jääkauden kasvillisuuteen ja minä kyllä tykkäsin siitä maisemien kuvailusta (jota tosin oli paljon vähemmän kuin pleistoseenisen seksin kuvailua). Mutta no, minä en vaan tykkää oikein Auelin henkilöhahmoista ja minua ihan oikeasti alkoi jossakin vaiheessa niissä kirjoissa ärsyttää se, että kaikessa ah niin täydellisen päähenkilöt tekevät vielä kaikki mahdolliset keksinnöt neulasta koiran kesyttämiseen ja vielä tekevät ne tunnetuimmat jääkauden ajan taide-esineetkin. Ja minä inhoan Auelin neandertalilaiskuvaa, mutta se on vain minun henkilökohtaista vammailuani. Pakko tässä mainostaa hieman vanhempia Björn Kurtenin kirjoja Musta tiikeri ja Mammutin suojelija, joissa tosin ei ole lainaan samanlaista ihmissuhdedraamaa kuin Auelin kirjoissa (eikä läheskään yhtä paljoa seksiä), mutta kirjoittaja on edesmennyt suomalainen paleontologi, joka oli erikoistunut jääkauden ajan nisäkäspetoihin. Kurten mm. puolusti voimakkaasti sellaista näkemystä, että mammutit olivat mustia, mikä taitaa edelleenkin olla aika suosittu käsitys (muistaakseni Mammutin suojelijan ainakin jossakin painoksessa kansikuvassa seisoo yksinäinen punaruskea mammutti, mikä on minusta vähän huvittavaa.) Kurtenilla on muutenkin aika jänniä näkemyksiä ja itse tykkäsin kovasti myös hänen hieman asiapitoisemmista jääkauden eläimiä ja ihmisiä käsittelevistä kirjoistaan.

Minä en ole kauheasti tykännyt Pratchettin uusimmista kirjoista - niissä ei ole ehkä enää niin paljoa sitä huumoria, joka minuun on Pratchettin kirjoissa kolahtanut tai voi olla, että luin vaan yhteen aikaan liikaa Pratchettia ja saturoiduin jotenkin sen suhteen. Oikeastaan ne keskikauden kirjat kuten Jingo ja Last Continent ovat ehdottomia suosikkejani ja olen lukenut ne varmaan tuhat kertaa ja aina ne jaksavat naurattaa. Minulla on muutenkin tapana lukea joitakin kirjoja uudestaan ja uudestaan, ennen ehkä vielä enemmän kuin nykyään kun ehdin lukea paljon vähemmän.

Nälkäpelejä on nyt niin moni kehunut, että kai minun pitää kysellä ne vaikka kämppikseltäni lainaan tai etsiä kirjastosta ja lukea vihdoinkin. Yleensä vaan käy niin, että kun luen jonkin näin paljon kehutun ja hehkutetun kirjan/kirjasarjan, odotan siltä jotenkin ihan liikaa ja joudun toteamaan, että eihän se nyt niin kummoinen ollutkaan.

[Fiorella]

Gwyn, jos et ole tykännyt Auelin kirjoista, niin lienee turhaa tuhlata aikaa siihenkään uusimpaan. Se on kuitenkin aika tavalla samankaltainen ja melkoisen muhkea. Nälkäpelien suhteen sanoisin, että älä nosta odotuksia liian korkeiksi niin todennäköisesti ne yllättävät iloisesti. En oikein tiedä ovatko ne sinun tyylisiäsi ja eivät ihan olleet minunkaan, mutta se imaisi yllättävän tiukasti otteeseensa ja piti niin uteliaana että oli pakko tietää miten tarina jatkuu.

Nyt minun tekisi tosiaan mieli lukea nuo Maan lapset uudelleen läpi itsekin, koska en ole koskaan kiinnittänyt siinä niin kovin paljon huomiota niihin seksikohtauksiin. Ei kai niitä nyt kovin montaa per kirja ollut, muistaakseni, ja sivumäärään suhteutettuna varmaan aika vähän? Voi tosin johtua juuri siitä, että luin noita niin nuorena että totuin hyppimään silloiset ei-kiinnostavat kohdat yli.

No, makunsa on jokaisella, mutta ellei ole lukenut aiemmin ja vähääkään kiinnostaa, niin suosittelen kyllä etenkin niitä ekoja kirjoja. Minusta se on siitä mainio sarja että siinä riittää paljon luettavaa ja suurimmalta osin kiinnostavaakin.

Björn Kurtenin kirjat olivat minulle ihan vieraat, pitääkin jossain välissä tutkia jos kirjastosta löytyisi, olisivatko kiinnostavia. Kuulostaisi ainakin kiinnostusta herättävältä.

Onkos täällä kukaan muu lukenut Ali Shaw´n kirjoittamaa kirjaa Tyttö joka muuttui lasiksi (Girl with glass feet englanniksi.) Se oli sellainen pieni, synkeä ja kiehtovan mystinen aikuisten satu, ja siitä tuli pitkästä aikaa sellainen olo että olisi voinut kirjoittaa vaikka millaista ficciä siihen pohjautuen. Myös kansikuva on herkän kaunis ja tykkäsin siitä kyllä.

[Celeporn]

En ole tuota Fion mainitsemaa Ali Shaw'n kirjaa lukenut (mistä se kertoo?), mutta siitä tuli mieleen vielä yksi lempparikirjailija; John Ajvide Lindqvist. Helposti sitä sortuu seuraamaan lähinnä englanninkielistä kirjallisuutta, mutta naapurimaan jätkä kyllä yllätti minut tuossa muutama vuosi sitten oikein iloisesti kirjalla Ystävät hämärän jälkeen, koska se oli sellainen moderni vampyyritarina, joka jaksoi kiinnostaa minuakin, johon nuo Anne Ricet ja sitä uudemmat eivät oikein nappaa. Tykkäsin paljon siitä, miten Lindqvist oli punonut yhteen vanhat kunnon verenimijät sekä 80-luvun ruotsalaisen lähiön kapakkoineen ja uimahalleineen, ja kirjassa oli muuten myös todella kiinnostava pedofiilikuvaus. Alku ei ihan meinannut napata, mutta toisaalta mun mielestä melkein kaikkien kirjojen alut on aina jotenkin latteita, mutta tämän kyllä hotkaisin sitten hyvin nopeasti.

Olen lukenut samalta kirjailijalta myös Ihmissataman, mistä siitäkin tykkäsin, kirjojen henkilögalleriat on olleet minulle molemmissa tapauksissa mieleen ihan älyttömästi. Aloitin myös jokin aika sitten lukemaan Lilla Stjärna -nimistä, silloin ainakin viimeisintä teosta ja pääsin puoleenväliin, kun pikalainateos oli varattu ja piti palauttaa kirjastoon, eikä mulla ollut aikaa... Mutta siitäkin kyllä pidin, Lindqvist osaa kirjoittaa sellaisia lapsi- ja teinihahmoja, etteivät ne ärsytä minuakaan yhtään. Luin siis tuota pikkutähteä suomeksi, en vaan enää muista, mikä sen käännetty nimi oli, ja ostin sitten ruotsinkurssin luotsaamassa innostuksessa kyseisen opuksen pokkarina alkuperäiskielellä kotiin. Vielä(kään) en ole ehtinyt sitä aloittaa, mikä vähän harmittaa, mutta ehkä sitten joskus... Omituisia löytölapsia ja Idolsia ja henkistä yhteyttä ja ah. Jostain syystä kauhukirjallisuus ei ole koskaan oikein löytänyt tietään minun käsiini, mutta tämän kirjailijan tyylistä kyllä tykkään, kai niissä on jotain niin arkista ja maanläheistä ja se ruotsalaisen kulttuurin läsnäolo tuo ne suomalaista lähelle. Haluaisin lukea kirjailijan kaikki teokset, voisin alkaa vaan kerätä jotain kirjalistaa eläkepäiville 

Mitenkään hirvittävän verisiä eivät nuo kirjat ole, jännityselementitkin menevät ehkä enemmän sinne uuskumman puolelle kuin varsinaiseen kauhuun. Tykkään siitä, kun esim. vampyyrit eivät tosiaan olleet mikään megabeibejä tai varsinaisesti edes hirviöitä, vaan näitä olentoja ja kauhuja tutkaillaan osana tavallista maailmaa. Ihmissatama ainakin oli enemmän sellaista henkilökohtaisen kauhumaailman luomista muutamien myyttisten elementtien avulla.

[Fiorella]

Netistä lainaten:

HS, Vesa Sisättö
Kirjat. Tyttö joka muuttui lasiksi on romaani, jonka äärellä tällainen keski-ikäinen äijäkin joutuu nöyrtymään ja käyttämään sanaa ihana. Ali Shaw'n esikoisteos on haikea ja maaginen kertomus menetetyistä rakkauksista.
Valokuvausta harrastava nuori Midas elää syrjäisellä saariryhmällä. Eräänä päivänä hän kohtaa kauniin, mutta ontuvan tytön. Nuoret tutustuvat, ja Midakselle selviää tytön salaisuus: tämä on alkanut muuttua lasiksi jaloista alkaen.
Nuorten rakkaustarina on solmukohta kokonaiselle verkolle onnettomasti päättyneitä sukulaisten ja ystävien rakkauksia. Tuhoisat suhteet ovat runnelleet ihmisiä, mikä käy ilmi, kun salaisuudet asteittain pakottuvat auki.
Idan ja Midaksen suhde on taistelua aikaa vastaan: Ehtiikö Midas voittaa estonsa ennen kuin Ida muuttuu lasiksi? Voisiko maaginen apu parantaa Idan?
Oma lukunsa on romaanin miljöö, St. Hauda's Landin saariryhmä, jolla tapahtuu muitakin selittämättömiä asioita. Paikka on kuitenkin kaukana maagisesta idyllistä. Saarelaiset ovat kyräileviä pikkusieluja, jotka vain luulevat tuntevansa toisensa.
Tietyt symbolit, kuten valo, läpinäkyvyys, katse ja kosketus toistuvat teoksessa. Tarujen kuningas Midaksen kosketus muutti kaiken kullaksi. Kun romaanin Midas vihdoin koskettaa ja antautuu kosketukselle, sillä näyttää olevan vaikutuksensa.

Itse tarina oli monisyinen ollakseen niinkin lyhyt ja siinä käsiteltiin muitakin ihmisiä kuin näitä päähenkilöitä, joten olisin mielelläni lukenut tästä enemmänkin.

John Ajvide Lindqvistin kirjoista itse en oikein kovin tykkää, mutta olen niistä kyllä useamman lukenut. Ainakin tuon Ystävät hämärän jälkeen, joka oli yksi niitä kirjoja jotka ovat kyllä kirjoitetut kiinnostavalla tavalla mutta lukeminen inhottaa. Kultatukka, tähtönen (eli ilmeisesti juuri tuo Lilla stjärna) oli sinänsä aiheeltaan vieläkin kiinnostavampi mutta sekin oli silti ihan kamala jos ajattelee että niin kävisi oikeasti. Tuon kirjailijan kirjat ovat vähän liian "pahoja" minun luettavakseni, ja suurin syy siihen lienee se tunteeton suhtautuminen väkivaltaan, mikä tekee minulle pahaa. Muistelen lukeneeni myös Kuinka kuolleita käsitellään -kirjan, mutta en yhtään muista enää mitä siinä tapahtui ja luinko sitä edes loppuun, kun sekin oli niin synkeä. Luulen että aika moni täällä kylläkin saattaa niistä tykätä kovastikin. Minusta voisi olla kivempi lukea noita kirjoja jos niistä olisi siloiteltu pois sellainen tietyntyyppinen raaka ajattelutapa. En usko, että luen hänen kirjojaan enää uudelleen, vaikka tykkään niiden aiheista, myös se vampyyrien uusi olemus oli osuva.

Siskoni lukee nyt Tuntematonta sotilasta lukion äidinkielen tunteja varten, ja minua houkuttaisi viimein tarttua härkää sarvista ja oikeasti lukea se kirja. En ole kyllä vuosiin edes yrittänyt, niin ehkä olisin jo niin paatunut että selviäisin siitä. Kirja löytyy omasta hyllystäkin, mutta joka kerta yrittäessäni se on tyssännyt siihen että en tahdo lukea sellaista määrää kirosanoja. Yksittäiset voi hyppiä yli ihan sujuvasti mutta ilmeisesti siinä on ollut sen verran reilusti ärräpäitä että on häirinnyt liikaa jatkaa.

Tänään kirjastosta lähti mukaan Tess Gerritsenin Jääkylmä. Niissä kirjoissa on usein jotain hyvin mukaansatempaavaa, ja olen lukenutkin kaikki, ilmeisesti tämä on jostain syystä jäänyt vahingossa välistä. Toiset ovat kiinnostavampia aiheeltaan kuin toiset, mutta kun nyt aiheesta jo aloitin niin mainittakoon että yksi niistä oli sellainen joka oli minulle liian paha ja siitä jäi inhottava olo, ja se oli Mefisto-klubi, joka oli aiheeltaan liian pimeä minun makuuni.

Joskus minulle on vähän naureskeltu kun rajaan mitä elokuvia katson tai kirjoja luen, mutta tiedän itse jo aika hyvin millainen jännitys tai kauhu on minun mieleeni riittävää ja mistä tulee paha mieli tai paha olo. Ja minulla sietokyvyn raja menee yleensä siinä, että joku on tahallaan julma, tunteeton ja raaka ja satuttaa toisia siksi että itse nauttii siitä. Ja sellainen tarina, jossa tuollainen henkilö ei saa ansionsa mukaan vaan jää vaanimaan seuraavia uhrejaan, on minusta ihan kamala. Onhan sellaisia oikeastikin olemassa, mutta jos voin valita, niin mieluummin en sellaista tahdo ajatella. Katson kyllä telkkaristakin sarjoja joissa on sarjamurhaajia ja rikoksia, mutta tykkään niissä lähinnä siitä ihmissuhdepuolesta ja usein pikakelaan epämiellyttävät kohdat ohi.

[Celeporn]

Siskoni lukee nyt Tuntematonta sotilasta lukion äidinkielen tunteja varten, ja minua houkuttaisi viimein tarttua härkää sarvista ja oikeasti lukea se kirja.

Voi, ota ihmeessä! Tietysti tää Lindqvist-keskustelu voi olla vähän huono pohja tälle, mutta rakastan Tuntematonta! Ysiluokalla se oli meillä pakollisena luettavana ja kirosin kyllä aluksi ihan maan perkeleesti, että en todellakaan tartu tuohon kirjaan - en halua lukea viittäsataa sivua isänmaallista skeidaa. No se alku tunnetusti on se hankalin ja tuossa kirjassa vielä niitä hahmoja on niin monta, että alku on vähän vyörytystä, mutta kyllä niistä vaan silti saa kiinni ja niihin hahmoihin rakastuu ihan täysiä. Musta tuntuu että kaikki, joiden kanssa olen kirjasta puhunut, ovat aluksi suhtautuneet nihkeästi, mutta sitten kuitenkin kirjasta tykänneet - jotkut tietysti enemmän kuin toiset. Minua se kiroilu ei häirinnyt (ylläri), mutta uskoisin, että siihen tottuu ja ne oppii lukiessa sivuuttamaan. Vaikka musta se kyllä kuuluu siihen inhottavaan arkirealismiin 

Itse en kauheasti harrasta samojen kirjojen lukemista montaa kertaa, mutta Tuntemattoman olen lukenut kai neljästi. Lukioaikoina se oli ihan ykkössuosikki. Hahmot ovat ihania ja sieltä kyllä tunnistaa niin sen oman alter egon kuin tuttujaankin, ja kun hahmoja on niin paljon, sieltä löytyy jokaiselle se oma suosikki. Koskela on kyllä aina ollut mun lemppari, samoin tykkään Lahtisen ja Määtän kombosta ihan älyttömästi. Lammio on kans kiehtova tyyppi, vaikka muutoin Tuntematon on kyllä sellainen kirja, jossa ne kusipäät eivät yleisemmin juurikaan vetoa vaan ne "hyvät jätkät". Ah ja voi, pitäisiköhän sitä jostain tempaista aikaa vaikka väkisin ja ainakin selata tämä kirja taas läpi, lukea kunnolla ne helmet sieltä <3 Ja sit kirjottaa pornoa

[Chuuko]

Mä kanssa suosittelen lämpimästi Tuntsan lukemista. Meillä se oli lukiossa kanssa pakollinen, ja karsastan ajatusta kirjojen pakkolukemisesta ja olen nähnyt sen elokuvan varmaan 20 kertaa, joten tiesin kyllä mitä siinä tapahtuu. Mutta Tuntematon sotilas oli kyllä ihanan yllättävä huonojen ennakko-oletusten takia. Pidin siitä ihan huimasti, ja taisin olla kahdenkymmenen hengen luokasta toinen, joka viitsi lukea sen kirjan kokonaan, muut katsoivat leffan ja lukivat osan kirjaa.  Se murteilla sanailu oli ihan parasta, henkilöhahmoista puhumattakaan.

[Gwyneth]

Haa, nyt sain luettua Collinsin Nälkäpelit kun kämppikseni kirjahyllystä löytyi koko sarja. Niin todella moni oli kehunut kirjoja kovasti ja hehkuttanut etenkin yhteiskuntajärjestelmän kuvausta, että olin oikeastaan varautunut pettymään kirjojen suhteen. Ja tavallaan petyinkin: minusta se paljon kehittu yhteiskunnan kuvaus oli aika epäuskottava, mutta toisaalta odotin siltä kai vaan liian paljon kaiken sen hehkutuksen jälkeen. Mutta enimmäkseen kirjat olivat ihan viihdyttäviä ja niissä oli aika monia sellaisia juttuja, jotka kolahtivat ja muutamia aivan todella loistavia oivalluksia ja kohtauksia ja minua melkein harmittaa, ettei niiden ympärille ollut rakennettu hieman toisenlaista tarinaa. Mutta spoilaamatta en oikein osaa sanoa paljoa mitään muuta kuin että joo, kannattaa lukea ja vaikkei ensimmäinen kirja kolahtaisikaan, kannattaa edes vilkaista seuraavia. Ja jos joku kirjat lukenut haluaa jutella, niin mielellään puhun etenkin kolmoskirjasta

Tuntemattomasta sotilaasta täytyy sanoa, että se on tosi hyvä kirja, mutta etten vaan osaa tykätä siitä. Tykkään Pohjantähdestä ihan mielettömästi (vaikka minua ärsyttääkin suunnattomasti, kun niin monen sisällissotakuva tuntuu muodostuneen vain Pohjantähdestä - se on älyttömän hyvä kirja, mutta ei historiankirja silti) ja tykkään Tuntemattoman henkilöhahmoista, dialogista ja monista kohtauksista. Mutta minä en vaan tykkää yhtään sotakirjoista ja vielä vähemmän sotaelokuvista. Ainakaan, jos ne on edes jollakin tapaa realistisia.

[Chuuko]

Unohdin ihan tyystin tulla kertomaan siitä Luolakarhun klaanista vaikka sain sen luettua viikkoja sitten! Hyvä minä. No yritän tiivistää ajatukseni vielä jotenkin järkevästi kasaan. 

Alku lähti mielenkiintoisesti liikkeelle, mutta lässähti hieman Aylan ensihortoilujen jälkeen. Paljon kasvikuvailuja ja uuden systeemin kertomista, hei nää tyypit puhuukin viittomalla ja plaaplaa. Korostettiin kamalasti sitä Neanderthalien erikoisuutta ja päiviteltiin kun on nyt niin ruma tyttö on kun muiden lapsi ja oivoi. Jossain vaiheessa päähenkilön kasvaessa kirja kuitenkin imaisi mukaansa ja liimauduin sohvannurkkaan joka vapaahetkenä ja silmät ristissä aamupalapöydässäkin tihrustin niitä kasvienselvittelyjä.  Sitä siinä kyllä riitti, kuten joku teistä taisi aiemmin jo mainitakin. 

Tykkäsin kyllä kirjasta kokonaisuudessaan ja taidan hakea kirjastosta seuraavankin osan, jahka saan nuo vanhat lainaukset pois alta. Kirjailija oli saanut kyllä heimon elämän kuulostamaan todella uskottavalta metsästyksineen ja henkiriitteineen. Neanderthalien elämästä kuitenkin tiedän itsekin varsin vähän vaikka kaikki NG:n lehtijutut aiheesta varmaan olen lukenutkin viimeisen viiden vuoden aikana.
Toiston määrä oli kyllä välillä hieman järjetön ja jotkut kohdat rupesivat oikein ärsyttää, kun sitä Aylan erilaisuutta oikein toitottamalla toitotettiin. Myös tuo seksuaalisuus oli tuotu aika tavalla esiin. Olisikin pitänyt laskea kuinka monesti kirjan aikana muistutettiin, että kyllä ne lapset on alusta asti tiennyt mitä omalla ja muiden tulisijoilla tapahtuu, välillä jopa keskellä päivää.
En kyllä tiedä olisinko kiinnittänyt asiaan huomiota ellei tästäkin olisi mainittu aiemmin keskusteluissa.

Ayla oli ihan mielenkiintoinen persoona, joskin välillä vähän turhan terävä noinkin alkuaikojen ihmiseksi. Ei se että toisen tekee mieli metsästää, mutta pitikö sen nyt keksiä heti ekalla istumalla miten lapsi oikeasti syntyy ja miksi hänen lapsensa näyttää kummalliselta. Eikö ihmiset oikeasti kuvitellut varsin myöhään, ettei seksillä ollut mitään yhteyttä lapsien syntymisen kanssa? Onhan se laskettavissa yksi ynnä yksi, mutta oli Aylan toiminta satunnaisesti hieman liian suoraviivaista.

Hmm, olikohan mulla just nyt muuta sanottavaa tästä. Ei varmaankaan.
Tällä hetkellä on työn alla Kirsti Mäkisen kasaama Kruunupäinen käärme ja muita Suomen kansan tarinoita. Hauska lukea vanhan kansan tarinoita maahista ja vedenneidoista ja ties mistä. Pieniä lyhyitä tarinoita, joita on joskus oikeasti kerrottu ja joihin on uskottu. Välillä jopa todella creepyjä. 

[Fiorella]

Gwyn, minä ainakin juttelen mielelläni. Itse tykkäsin kolmannesta kirjasta vähiten, ehkäpä juuri siksi miksi sinä siitä pidit; minusta siinä oli liikaa poliittista peliä ja turhaumia kun asioihin ei pysty itse vaikuttamaan niin kuin haluaisi, ja liian vähän sellaista yhteishengen tuntua ja tiimipeliä kuin mistä parhaimmillaan nautin kovasti ensimmäisissä kirjoissa.

Chuuko, on mielenkiintoista nähdä miten ennakkokeskustelut herättävät huomioimaan kirjaa eri tavoin kuin sitä olisi ehkä muuten havainnoinut. En tiedä sitten onko siitä enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta jotkin asiat kyllä hyppäävät silmille varmaan joka tapauksessa, kuten se toiston määrä näin minun tapauksessani. En ole vielä itse kerinnyt lukemaan sitä, kun minulla on päättymätön urakka edessäni sen Valtaistuinpelin kanssa, mutta se odottelee vuoroaan tuossa. On mielenkiintoista myös nähdä onko oma näkemykseni muuttunut miten paljon, siitä on kuitenkin useita vuosia kun olen lukenut ne viimeksi kokonaan.

Omalla tavallaan nostaisin myös esiin sitä havaintoa, että nykylukijan silmiin moni asia Luolakarhun klaanissa tuntuu eri tavalla tutulta ja itsestäänselvältä nykytutkimusten valossa, kun on paljon enemmän tietoa muinaisista kulttuureista kuin mitä silloin 80-luvulla. Siihen nähden, miten moni sen ajan kirja ei ole kestänyt aikaa niin kieliasunsa kuin tarinansakaan puolesta, minusta tuo on kuitenkin vielä toimivan viihdyttävä. Minusta kirjassa oli koskettavinta ja tärkeintä se yhteys, joka Aylalla oli kasvattivanhempiinsa ja etenkin Crebiin. Se on tehnyt minuun joka kerta lukiessani suurimman vaikutuksen.

Mitä mieltä olette muuten siitä, että ihmiset kokevat kirjojen olevan "totta" silloinkin kun ne eivät ole, toisin sanoen ovat fiktiivisiä? Auelhan on koettanut tupata noihin kirjoihinsa mahdollisimman paljon autenttista tietoa, mutta eihän se todellakaan mikään absoluuttinen totuus ole, ja mahtuuhan niihin paljon itse keksittyä. Toiset vähän ärsyttävämpiä, mutta esimerkiksi tuo viittoma-asia on minusta kiva oma tulkinta joka tuo väriä tarinaan. Mutta se minua on aina ärsyttänyt kun kuulee sivusta ihmisten kertovan tosiasiana esim. Da Vinci -koodin juttuja, etenkin silloin kun kirja oli uusi. Moni asia siinäkin on vähän sinnepäin mutta tarpeeksi paljon että menee täydestä, ja sitten ihmiset kertovat asiaa kirkkain silmin totena ja tieteenä... Huh. Ja olen kuullut vastaavia juttuja muistakin kirjoista mutta en nyt enää muista esimerkkiä kerrottavaksi.   

Meinasin unohtaa jatkaa siitä Valtaistuinpelistä. Olen nyt edennyt ekasta kirjasta noin kolme neljäsosaa, ja pakko sanoa että vaikka yleisesti ottaen rakastan sitä että kirja ei lopu kesken, niin tämä kirja on kyllä kiireiseen ajankohtaan yhdistettynä aika huono valinta, kun ei ole ehtinyt lukea kunnolla pitkään kerralla vaan pieninä irrallisina palasina. Hetkellisesti tulee aina välillä uuvahdus ja tuntuu että pitäisikö vain luovuttaa ja viedä se takaisin kirjastoon, lukeakseen sitten joskus myöhemmin uudelleen loppuun, mutta kuitenkin aina tapahtuu jotain joka nappaa kiinni ja saa kiinnostumaan uudelleen.

Tuossa on niin paljon henkilöitä että on tietysti hyväkin kun kaikkiin tutustutaan ja kuvakulma vaihtuu eri henkilön vinkkeliin, mutta silti minusta siinä on liian monta tapahtumapaikkaa ja henkilöä noin alkuun. Minä tahtoisin syventyä kunnolla yhden ihmisen tarinaan ja sitten tarina katkeaa ja pitää lukea jotain mikä ei edelliseen verrattuna jaksa yhtään kiinnostaa. Katselin vähän kirjakaupassa sellaista tv-sarjasta tehtyä kuvakirjaa viime viikolla ja sain vähän paremman käsityksen kokonaisuudesta, siitä on ollut etua myös lukemiseen nähden. Tv-sarja taitaa taas olla uusintana telkkarissa, tallensin niitä jemmaan kiintolevylle että voin sitten katsoa kunhan ensin olen tuon lukenut loppuun.

Yleisesti ottaen olen tykännyt tuosta aika paljonkin. Hidas eteneminen vähän häiritsee, mutta toisaalta siitä myös nauttii. Odotan jännityksellä miten kirja päättyy ja raportoin sitten lisää.

[Lady Krum]

Mä kyllä pidin Nälkäpeleistä todella, todella paljon. En yleensä innostu aivan puhtaasta fantasiasta haltioineen ja kääpiöineen, tavalliset nuortenkirjat on musta usein ainoastaan luettavia, koska jotain jännää niissä pitäisi olla, ja sitten taas sellainen true scifi ei myöskään iske. Nälkäpeli oli sopiva sekoitus kaikesta kolmesta ja näin ollen genreltään kuin tehty mulle. Mulla oli älyttömät ennakkoluulot noita kirjoja kohtaan. En ollut edes viitsinyt ottaa selville, mistä niissä on kyse ja olin tahallani selannut yli kaikki foorumien keskustelut aiheesta. Juuri sen takia yllätyinkin niin positiivisesti, kun sitten lopulta otin kirjan (ja myöhemmin myös ne kaksi muuta) kauniiseen käteen ja lähdin lukemaan.

Osittain ehkä nimenomaan sen vuoksi, että mulla ei tosiaankaan ollut kirjasta mitään hyviä odotuksia enkä ollut kuullutkaan koko hehkutuksesta tuota yhteiskuntajärjestelmää kohtaan, niin juuri siihen osaan rakastuin. Miten ne kirjat eivät ole pelkkää luettavaa viihdettä, joissa jännitys on huipussaan, vaan myös jotain syvempää. Tosin siitä huolimatta kolmonen ei lukeudu munkaan lemppareihin - sen sijaan voisin ehkä rankata kakkoskirjan parhaaksi, koska siinä vaiheessa koko Nälkäpelien maailma alkoi oikeasti avautua alueiden (district? En tiedä miten se on suomennettu) välisine eroineen ja kaikkineen, mutta sen lisäksi mukana oli myös sitä itse Nälkäpeliä ja sen luomaa jännitystä, joista nautin kyllä paljon.

Taidan kyllä olla vähän uuden sarjan lumoissa, mutta minkäs teet - löydän itseäni miellyttäviä kirjasarjoja niin harvoin. Tulen päivittämään tätä sitten puolen vuoden kuluttua.

[Lirael]

No nyt on ollut juttua Nälkäpelistä, joten: Kannattaako lukea? Katsoin elokuvan ja en pitänyt siitä. Yksi kaverini suosittelee, toinen ei. Luen mieluusti fantasiaa, mutta jos kirjat on samaa laatua kuin elokuva juoneltaan niin...

Entä voisiko joku mahdollisesti suositella jotain luettavaa genreistä fantasia, romantiikka tyyliin Jane Austin, psykologinen kuten Torey Haydenin Hiljaisuuden lapset (jota rakastin) ja filosofinen Miuran tyylisesti?  Olisin kiitollinen sillä minullahan ei taasen olekaan muuta kuin aikaa. Ja kirjat ovat intohimoni 

Mitä mieltä olette muuten siitä, että ihmiset kokevat kirjojen olevan "totta" silloinkin kun ne eivät ole, toisin sanoen ovat fiktiivisiä?

Mikäs siinä, kunhan ei mene liiallisuuksiin. Onhan tuota tullut vastaan yksi tyttö joka oli aivan kuin Luna Harry Pottereissa, siis luonteeltaan. Tyttö varoitteli narskuista ja varmaan oikeasti kuvitteli asuvansa Tylypahkassa. Tämä menee ehkä vähän yli, ainakin omasta mielestäni. Ja se että joku uskoo olevansa velho/noita, mutta kutsu taikakouluun jäi saapumatta. Mutta esim. uskominen yliluonnolliseen on mielestäni ihan jees.

[Chuuko]

Vedinpä sitten koko Maan lapset -sarjan putkeen läpi. Olen vähän kahta mieltä sarjasta. Toisaalta tykkäsin kokonaisuudessaan, alkupään kirjat tosin olivat ehkä jännempiä. Loppupäässä juonikuviot menivät välillä henkeäsalpaavan jännittäviksi, mutta niitä pirun luolakuvailuja en vaan jaksanut lukea. Muutenkin sitä toiston määrää olisi hieman voinut rajoittaa, kun paikoitellen oli kappaletolkulla uusintaa edellisistä kirjoista. En myöskään pitänyt tavasta, jolla viimeisin kirja päättyi. Ihan kun sarjasta puuttuisi vielä yksi kirja joka kokoaisi koko tarinan yhteen ja kertoisi kuinka Ayla ja Jondalar elävät elämänsä onnellisina loppuun asti, pyöräyttivät pari muksua lisää ja elämä päättyisi onnellisesti.

Nälkäpelin viimeisen osan kävin hakemassa kirjakaupasta sarjaa täydentämään, mutta totesin että pitänee lukea kaksi ekaakin osaa ennen viimeisempään kajoamista. Huitelin ne naamaariin kirjan päivävauhtia, joten ihan hirveästi ei niistä jäänyt mieleen, oli liian mukaansatempaavaa. 

[Fiorella]

Chuuko, sama tunnelma jäi, ja voisin melkein kuvitella että siitä huolimatta että tuota viimeisintä on sanottu viimeiseksi osaksi sarjassa, jonkun vuoden kuluttua siihen kuitenkin vielä jatkoa tulisikin.

[Celeporn]

En myöskään pitänyt tavasta, jolla viimeisin kirja päättyi. Ihan kun sarjasta puuttuisi vielä yksi kirja joka kokoaisi koko tarinan yhteen

Ääää, kuulostaa inhottavalta! En ole oikein kirjasarjojen ystävä, mutta nyt aloitin pitkästä aikaa rohkeasti trilogian, ja pelkään tuollaista loppua. Hyppysissä pyörii siis Mervyn Peaken Gormenghast, ja vaikka kustantajan mukaan kolmas romaani on ihan oikeasti viimeinen, on jälkipolville jäänyt tieto siitä, että Peake olisi halunnut vielä jatkaa päähenkilönsä vaiheiden kirjoittamisesta, mutta sairastui sitten niin pahasti, ettei enää pystynyt...

Olen nyt tuosta ekaa kirjaa lukenut reilun puolikkaan ja lähinnä hämmästelen sitä, miten olenkin päässyt niin pahasti romaanien lukemisesta vieraantumaan! Ihanaahan tämä on, ei yhtään verrattavissa koulukirjoihin. Vähän raskassoutuinenhan tuo on, ja tempo on aluksi niin hidasta että hohhoijaa, mutta toisaalta kirjan tunnelma on ihan mieletön juuri noista syistä, ja kun ensimmäinen suuri käänne tapahtuu, niin lukija on jo niin uponnut siihen maailmaan, että sitä oli jotenkin järkyttynyt suunnanmuutoksesta. Vähän mua rassaa rivienvälistä pilkottavat sukupuolikuvaukset, kirja on ilmestynyt vuonna -46, ja silleen semi-hienovaraisesti on tuotu jo useammassa kohdassa ilmi se, että naishahmot on aina jollain tavalla vähän tyhmempiä kuin mieshahmot... Onneksi johtava naishahmo on kaikesta huolimatta aivan loistava, niin asenne kohdillaan, että sitä on pakko rakastaa <3

[zilah]

Tuosta Nälkäpelistä vielä sen verran, että tykkäsin kyllä. Luin koko sarjan nopeasti putkeen ja myös elokuva oli kovastikin mieleeni. Mutta kyllä se minulle jäi sellaiseksi kertakäyttösarjaksi. Eli nopeasti luettu ja viihdyttävä, mutta ei niin mieleenpainuva että tekisi mieli palata sen pariin uudestaan ja uudestaan.


zilah

[malla]

Lirael, Torey Haydenilta kannattaa ehdottomasti lukea myös Tiikerinlapsi, joka on meikällä sydäntä lähellä. <3 Viime viikolla luin samaiselta naiselta kirjan Nukkelapsi, josta kyllä pidin paljon, mutta en ehkä saanut samanlaista otetta kuin Tiikerinlapsesta. Jotenkin jäi sellainen olo, että Nukkelapsessa vaan raapaistiin hätäisesti pintaa, ja paljon jäi kertomatta. Hyvä kirja siis, mutta jäi meikän kohdalla vähän ontoksi. Tykkään kyllä Haydenin kirjoitustyylistä, siihen jää väkisinkin koukkuun, mutta odotin kirjalta vähän enemmän.

Tuosta Nälkäpelistä vielä sen verran, että tykkäsin kyllä. Luin koko sarjan nopeasti putkeen ja myös elokuva oli kovastikin mieleeni. Mutta kyllä se minulle jäi sellaiseksi kertakäyttösarjaksi. Eli nopeasti luettu ja viihdyttävä, mutta ei niin mieleenpainuva että tekisi mieli palata sen pariin uudestaan ja uudestaan.

Jep, oon kyllä samaa mieltä tästä. Tykkäsin kovin - oli hirveän hankalaa keskeyttää lukeminen velvollisuuksien kutsuessa - mutta en ole palannut sarjan pariin vaikka kaikki kolme osaa tuolta kirjahyllystäni löytyykin. Tavoitteena on kuitenkin lukea ne taas kesällä läpi, ja jos yrittäisi tällä kertaa lukea vähän rauhallisemmin ja ajatuksella.

[Isilwen]

Lirael, Toreylta hyvä on myös Aavetyttö. Koskettava ja kauhistuttava, mutta lopulta toiveikas. Lukaisin yhdeltä istumalta ja tarina jäi mieleen pitkäksi aikaa. Muihin Toreyn kirjoihin en ole samalla tavalla päässyt syvästi mukaan.

[Gwyneth]

Osaisiko joku suositella jotakin 20-luvun Suomeen sijoittuvaa romaania? Tai jotakin heimosotiin liittyen, fiktiota tai asiakirjaa? Kaipaan motivointi- ja oheislukemistoa

Olen nyt lukenut viime aikoina tosi paljon historiallisia romaaneja ja siinä on omat ongelmansa - pitäisi lukea enemmän myös asiatekstiä, ettei mielikuvat ja käsitykset alkaisi salakavalasti pohjata fiktioon. En ollut koulussa kovinkaan kiinnostunut historiasta ja olen sen jälkeen lukenut aika satunnaisesti ja valikoiden joistakin aihepiireistä ja istunut hajanaisesti joskus luennoilla huvin vuoksi, joten mulla on aika hutera käsitys monista tapahtumista ja aikakausista. Luin just Follettin vuosisatatrilogian toisen osan Winter of the Worldin loppuun ja tykkäsin siitä melkein yhtä paljon kuin ekasta osasta Fall of Giants. Eka osa sijoittuu ensimmäisen maailmansodan aikaan, toinen osa toisen maailmansodan aikoihin ja päähenkilöitä kirjassa on niin Britanniassa, Saksassa, Neuvostoliitossa kuin Yhdysvalloissakin ja tietenkin aina tärkeiden asioiden ja päätöksenteon ytimessä. En yleensä tykkää lukea yhtään mitään toisesta maailmansodasta, mutta tästä kirjasta itse asiassa tykkäsin. Jännästi kyllä näkyi kirjailijan omat poliittiset mielipiteet kirjassa - ykköskirjan kohdalla en kiinnittänyt asiaan huomiota, mutta kakkoskirjassa hieman hyppäsi silmille muutamissa kohdissa. Pitäisi oikeastaan etsiä Follettin muita kirjoja kirjastosta, sen verran tykkäsin kirjoitustyylistä ja tavasta käsitellä asioita.

[culliina]

Luin taas pitkästä aikaa Hamletin ja edelleen tykkään siitä kaikista Shakespearen kirjoista eniten. Siinä on sitä jotain. Romeo ja Juliakin on hyvä, mutta siitä on poikinut niin paljon jatkuvasti toistettuja kliseitä, että ne eivät enää tunnu niin upeilta. Hamletiin viitataan vähemmän, ylläripylläri rakkausromanssit ovat yleisempi aihe kuin "kuinka koko hovi kuolee". Hamletiin jotenkin pääsee sisälle niin helposti, rakastan sitä prinssiä. Tarina tuntuu maanläheisemmältä, onhan se varsin realistinen ja vaikka Shakespeare veteleekin filosofiaa mukaan, varsinainen sokeriromantiikka on vähissä ja vähäkin romantiikka on peitetty ivaan, katkeruuteen tai kostoon. Näytelmää ei varmaan ole tarkoitettu humoristiseksi, mutta minua kyllä naurattavat kaikki kuolemat Sitä on lukenut niin paljon vampyyri- ja fantasiajuttuja, että on tottunut kuolemien olevan tarkkaan kuvattuja tai traagisia, ei "tökkään miekalla seinää ja joku kuolee. En mene heti edes katsomaan, kuka kuoli, vaan juttelen ensin äitini kanssa hetken".

Päätin muuten lukea Raamattua, en ole ikinä lukenut siitä kuin jotain yksittäisiä kappaleita ala-asteen opettajan pakottamana. Ajattelin Luukkaan evankeliumia, se on kai aika klassikko.

[Celeporn]

Ai niin meillä oli täällä tämäkin topic!!!

Näytelmää ei varmaan ole tarkoitettu humoristiseksi, mutta minua kyllä naurattavat kaikki kuolemat Sitä on lukenut niin paljon vampyyri- ja fantasiajuttuja, että on tottunut kuolemien olevan tarkkaan kuvattuja tai traagisia, ei "tökkään miekalla seinää ja joku kuolee. En mene heti edes katsomaan, kuka kuoli, vaan juttelen ensin äitini kanssa hetken".

Haha, noin kun asian esittää, niin kieltämättä pahuksen koomiselta kuulostaa.

Itse en ole koskaan oikein päässyt näytelmien lukemisen makuun, en vaan yksinkertaisesti tahdo pysyä kärryillä - siis kuka sanoi ja mites tää nyt etenee ja äh, en enää muista mitä ne tässä tekevät ja apua missä nää nyt parhaillaan ovatkaan, jne. Lukiossa tuli jonkun verran luettua näytelmiä koulutyön puitteissa, mutta ei ole minun juttuni. Ainoa näytelmä, jonka lukemisesta olen oikeasti nauttinut, on Beckettin Huomenna hän tulee, koska siinä vaan ollaan jossain randomissa tilassa, muistaakseni paikanvaihdoksia ei tapahdu, ja melkein koko tekstin ajan siinä on vaan ne samat kaksi jamppaa puhumassa. Riittävän yksinkertaista 

Hehkutan nyt itse, että luin viimein Chris Huntin kirjan Street Lavender. Ja ooh, olipa ihana! Homoprostituoitu 1800-luvun lopulla Lontoossa, ja vaikkei teos nyt ehkä mikään maailman suurin taide-elämys ollutkaan, niin päähenkilö oli tosi tykättävä ja mielenkiintoinen ja sillä oli myös omat hulppeat särmänsä, ja kirjassa oli kivasti ajankuvaa vaihtelevissa ympäristöissä. Ollaan niin köyhissä kuin rikkaissakin oloissa, rangaistuslaitoksessa ja taiteilijoiden loputtomissa puutarhajuhlissa. Kerrontatyyli tempaisi mut mukaansa ihan täysillä ja sivuhenkilöt oli suorastaan ilahduttavia. Hämmentävän usein sitä sai huomata ihan hykertelevänsä herkullisille käänteille. Lukukokemus oli jotenkin ficcimäinen, mutta ainoastaan hyvällä tavalla. Sillä kaikkein parhaalla tavalla.

En muista milloin viimeksi olisin lukenut jotain kirjaa jännäten ihan täysillä, että miten se oikein loppuu, mutta samalla toivoen, etten koskaan pääsisi sinne loppuun saakka, koska kirja on niin hyvä. Loppuratkaisu sitoi ehkä vähän liiankin näppärästi muutamat langat yhteen, mutta toisaalta taisin vähän kyynelehtiä onnellisena, joten en kehtaa kauheasti valittaa  Jäi niin hyvä mielikin!

[Lavande]

En ole koskaan kirjoittanut tähän topikkiin mitään!!!!!!!!1

Mä tykkään ihan lukea näytelmiä, mutta se johtuu kai teatteritaustastani. Muuten näytelmät jää vähän ohuiksi, koska teksti on usein melkoinen ranka, jossa vain selitetään tapahtumat ja sitten on repliikit. Tarvitaan näyttelijöitä tuomaan juttuun joku juju.

Äiti sanoi, että mun täytyy lukea kirjoja suomeksi ja varsinkin suomalaisia kirjoja. Mulla ei kuitenkaan ole mitään sähköistä lukulaitetta ja Glasgown valikoima suomenkielisistä kirjoista on jokseenkin suppea. Lasketaanko, jos luen fanfictionia?

[culliina]

^Ehdottomasti lasketaan

Mää tykkään lukea näytelmiä, se liittynee kaiken värittävään mielikuvitukseen. En ole ikinä edes miettinyt mitään hahmojen sijaintia... pitää jatkossa alkaa kiinnittää huomiota, tiedänköhän missä ne ovat. Yleensä sillä ei ole kauheasti väliä, noin tarkkaan siis - linnansali 1 tai linnansali 2. Näytelmät ovat niin erilaisia kuin kirjat. Tykkään monologeista ja runomitoista, sekin että kertojaa ei juuri ole, tuo omia ulottuvuuksiaan. Ja tykkään kuulla hahmojen ajatuksia niiltä itsiltään, ei kertojalta. Uusi ulottuvuus nimenomaan. Näytelmät ja runot ovat sellaisia, miden sanakäänteisiin jaksaa palata uudestaan ja uudestaan, tonkia taustoja kunnolla ja lukea tulkintoja. Romaaneja tulkitsee eri tavalla, koska ne on kirjoitettu eri lailla.

[Chuuko]

Mä olen näytelmiä ruvennu lukemaan tässä vasta äskettäin koska koulussa on ollu pakko tehä analyysejä sun muuta. Mielenkiintoinen kirjallisuuden laji, mutta kyllä mä ehkä enemmän silti lämpenen edelleen romaaneille.
Huomasin, että on vaarallista olla töissä kirjakaupan vieressä. Käyn jatkuvasti ennen töiden alkua pyörähtämässä siinä, kun oottelen että kello tulisi tarpeeks ja voisi kirjautua töihin. Viimeksikin hamstrasin kolme kirjaa, kun jokaisessa alkuperäishinta oli yli kolmenkympin, ja nyt sain n. 28 eurolla ne yhteishintaan.  Ja edellinen kirja tietysti ollut kesken heinäkuusta saakka, eikä aikaa lukea meinaa löytyä mistään... Hups. 

[culliina]

Halvat kirjat on kivoja ^^ Saakohan kirjailija saman hinnan pokkarista ja kovakantisesta? Oon miettinyt enkä kyllä tiedä. Entä mihin menee kuolleiden kirjailijoiden tulot, vaikka Shakespearen tai jonkun 1900-luvun alun? Alennuksissa alen antaa varmaan liike, siis kirjan myyjä eli höylää itseltään?

Taisi olla viime keväänä, kun olin päättänyt ostaa Draculan pokkarina. Se makso 12€, mutta Suomalaisessa oli kolme pokkaria kympillä -ale ja sain Draculan pari euroa halvemmalla + kaks muuta kirjaa kaupanpäälle Ei siellä mitään ihmeellisiä muita kirjoja ollut, mutta onpahan Seitsemän veljestä ja Coelhon Alkemisti omassakin hyllyssä. Alkemistia en ole vieläkään lukenut, mutta se on kuulemma hyvä.

Hah, latinassa törmää vähän väliä faabeleihin. Tajusinpa, että voisin lukea niitä suomeksi ihan kääntämistä helpottamaan. En nyt kaikkia, mutta Aisopos taitaa olla tunnetuin ja häneen törmää erityisen usein. Vanhemmilla nimittäin on Aisopoksen eläinsatuja kirjahyllyssä, en ollut osannut yhdistää näitä kahta asiaa! Aloitin jo lukemaan ja ihan jees kahlattavaa ne ovat näin joululoman kunniaksi.

[Chuuko]

Joo alennus menee ihan kaupan omasta hinnasta pois. Myyjä ostaa kirjan sisään hinnalla X, lisää siihen katetta määrän Y josta syntyy kauppahinta. Sitte alennus on määrä Z jonka pitäisi olla pienempi kuin kate Y, tai muuten syntyy tappiota.

En usko että kirjailijan kannalta on väliä onko kirja pokkari vai kovakantinen, koska teosoikeudethan kuvittelisi olevan samat. Samaa tekstiähän se kuitenkin on. Kustantajalle ja myyjälle kulut ovat pokkarissa pienemmät kuin kovakantiset, kuvittelisin kuitenkin että kovakantisessa on kovemmat katteet myyjän kannalta. Kovakantinen kirja -> voit nostaa hinnan järjettömän korkealle ja kuluttaja ostaa sen silti. Vai?

[Gwyneth]

Luin Sofi Oksasen Stalinin lehmät, joka on ollut minulla kesken jo ikuisuuden. Olen aikaisemmin lukenut Oksaselta Puhdistuksen, josta tavallaan tykkäsin, mutta joka jätti kuitenkin omituisella tavalla kylmäksi ja etäiseksi. Mutta toisaalta jotenkin juuri se etäisyys ja karuus tekivät kirjasta vaikuttavan ja kyllä se minusta on ansainnut saamansa palkinnot ja kehut. Stalinin lehmät sen sijaan oli hienoinen pettymys. No, se oli ihan kiva kirja, mutta odotin enemmän. Viro-osat olivat aluksi raastavia, mutta alkoivat sitten toistaa samaa ja vaikka ne olivatkin minulle kirjan kiinnostavin osa, meni niistä silti pikkuhiljaa teho - en tiedä oliko se tarkoituskin, mutta ei se minulla oikein sellaisena arkipäiväistämisjuttunakaan toiminut kunnolla. Annan syömishäiriö sen sijaan ei oikein jaksanut kiinnostaa, mistä syystä minulta meni varmasti aika paljon ohi kun luin ne osat vähän kärsimättömästi. En tajua kirjan nimeä, tai siis en oikein näe siinä mitään pointtia eikä se tunnu oikein kuvaavan kirjaa ja sen aukikirjoittaminen oli lähinnä kömpelöä. Mutta luultavasti tässä on jokin jännä metataso, joka ei ole auennut minulle.

Onko joku teistä lukenut Kun kyyhkyset katoavat? Kai minä jossakin vaiheessa etsin sen kirjastosta ja vähän kiinnostaisi myös Kaiken takana oli pelko. Okei, en olisi varmaan kauheasti tullut ajatelleeksi Viron lähihistoriaa ilman Sofi Oksasta - noissa lukemissani Oksasen kirjoissa ei ole ollut mitään varsinaisesti uutta faktatasolla, mutten vaan ole ajatellut ja sisäistänyt asioita. Ja minua vähän kiusaa se, miten mielikuvani Viron lähihistoriasta ovat nyt muodostuneet parin fiktiivisen romaanin varaan ja vaikka lukisin kuinka paljon, jää se minulle jonkinlaiseksi pohjaksi. Vähän samalla tavalla kuin Täällä Pohjantähden alla on (valitettavasti) monelle suomalaiselle pohjana sille, miten Suomen sisällissota mielletään (tai no, voisi huonompikin pohja olla).

[Celeporn]

Minäkään en tykännyt Stalinin lehmistä. Itse asiassa se oli minusta sen verran mälsä, etten tainnut sitä silloin aloitettuani lukea edes puoleenväliin, koska alkoi tympäistä sen verran. Ja lähinnä just ne syömishäiriö-osuudet - kyseinen aihe ei vain ole minua varten, koska ei yksinkertaisesti kiinnosta sitten ollenkaan. En tiedä, mikä siinä niin tökki, ehkä se tuntuu näiden kirjoittamisfoorumeiden takia niin nähdyltä ja vanhalta aiheelta, että pitäisi olla alusta asti jotenkin todella freesi ja uudenlainen lähestymis/käsittelytapa, että jaksaisin lukea muutamaa sanaa pidemmälle.

Ne Viro-osuudet sen sijaan oli musta ihan kiinnostavia ja niiden takia sitä kirjaa sitten luinkin sen verran kun luin, mutta ilmeisesti en sitten kauheasti menettänyt kesken jättämällä, jos nekin alkoivat toistaa itseään 

Mä en kyllä voi sanoa juurikaan pitäväni Sofi Oksasen kirjoista. On ehkä huonoa sanoa noin kirjailijan tuotannon alkupuolen perusteella, mutta sen verran meni maku, ettei enää huvita yhtään Oksasen kirjoihin tarttua. Stalinin lehmät tosiaan jäi kesken, Baby Janen luin kokonaan, ja erityisesti siitä BJ:stä jäi kyllä semmoinen fiilis, että hohhoijaa. Harmittaa, että julkisuutta saanut lesbokirja maistui niin pahvilta, mutta kai sitä sitten odotti kaiken henkilöön mediassa kohdistetun hehkutuksen jälkeen Jotain Vähän Parempaa. Mielenterveyshäiriöitä, lepakoita, ja sitten vähän virutaan musiikkia kuunnelleen angstaamassa... voi elämänkevät. Olen satavarma, että ihan vastaavaa tavaraa voisi löytyä Finistä.

[Lizlego]

Kuulostaa aivan yleiseltä ongelma. Sama ongelma tulee usein vastaan, kun yrittää lukea jotain. Sen jälkeen, kun on Finiin ja muualle rekkautunut, huomaa usein ajattelevansa jotain lukiessaan, että tämähän on kuin tyypillinen teksti Finissä. Se, kuka pääsee julkaisuun asti ja kuka ei, tuntuu yhä tosi arpapeliltä enkä ole vielä keksinyt logiikkaa.  Sofi Oksasesta en sano mitään, koska en ole vieläkään tarttunut Oksasen yhteenkään kirjaan, mutta ihan yleisesti huomaan, että tuottaa ongelmia se, että on tuota vertailupohjaa kirjoitusfoorumien tuotantoon.

[culliina]

Ehkä kirjatuotannon vaikeus onkin, että hyviä kirjoittajia on yksinkertaisesti ihan älyttömästi. Kyllähän monet osaavat kirjoittaa hyviä tekstejä, kuten tuo Fini-esimerkki osoittaa, mutta julkaisuun päässeiltä kirjailijoilta ehkä odotetaan niitä enemmän ja varmemmin hyviä.

Ja miksi pitää samoja naamoja pelissä? Minusta sekin on ymmärrettävää, sillä olisi hirveä homma etsiä aina uusi kirjoittaja jokaiselle julkaistavalle kirjalle. Jos on kerran löydetty kirjailija, jonka tekstit myyvät ja joka tuottaa tasaisella puskulla lisää, onhan hänet helppo pitää sisällä julkaisupiireissä. Ei tarvi ottaa uusia naamakuviakaan joka kirjaan

En sano, että tykkään nykyisestä pelistä, mutta ymmärrän sitä. Nopeasti ja paljon, äärellisillä resursseilla jättimäisestä valikoimasta. Arpahan siinä paljon ratkaisee, tai Onnetar, tai päivittäisten rukousten määrä, karma, raha tai suhteet.

[Gwyneth]

Haa Cele, onneksi avauduin tänne kirjasta! Oikeasti, kaikki minun tutut ovat kehuneet niin paljon Stalinin lehmiä, että ajattelin että minulta vaan menee kirjasta jokin todella jännä taso kokonaan ohi, joten on lohdullista kuulla etten ole ainoa joka ei tykkää kirjasta. Minullakaan tosiaan ne syömishäiriöosuudet eivät kolantaneet sitten yhtään ja etenkin loppua kohden kun aloin jo menettää uskoni siihen, että saan kirjasta jotakin enemmän irti, luin ne osuudet aika ylimalkaisesti ja pikaisesti. En tullut ajatelleeksi tuota foorumitaustaa, mutta joo, varmaan juurikin se vei mielenkiinnon aiheesta, että tuntui että onhan tämä nyt jo luettu monta kertaa. Mutta loppujen lopuksi edes Viro-osuuksissa ei minun mielestä puolivälin jälkeen enää tullut mitään uutta, vaan kirja alkoi toistaa samaa molempien vanhempien sukupolvien kohdalla. Aluksi ajattelin 70-luvun suhteen, että se varmaan kuuluukin asiaan että kaikki jotenkin arkipäiväistyy ja menettää mielenkiintonsa ja että jäljelle jää vaan sellainen jännän tympeä ja silti vähän nostalgisoiva tunnelma, joka Neuvostoliittokuvauksissa minusta usein on. Mutta sekään ei sitten oikein tuntunut kantavan ja toimivan. Ja metsäveljien, tai siis sen 40-luvun, osalta taas varmaan Puhdistus vaikutti siihen, että tuntui että tämä nyt on jo luettu vaikka siitä onkin aikaa kun luin Puhdistuksen. Ei Stalinin lehmät silti minusta huono ollut, mutta minulle se jäi nyt vain yhdeksi kirjaksi monen muun joukossa eikä noussut oikein millään tapaa esille. Ehkä tässä ongelmana oli just se, että niin moni kaveri oli kehunut kirjaa niin paljon, että odotin siltä jotakin. Ja siis oikeasti se kirjan nimi! Jos kyseessä olisi fikki, olisin sanonut, että kiva mutta vähän väkinäinen nimi. Mutta nyt en oikein osaa sanoa edes sitä. Mutta joo, kokeilen varmaan vielä tuota Kun kyyhkyset katoavat jossakin vaiheessa.

// Edit: Liz (tai tiedät-kai-kuka tai miksi sinua nyt pitääkään tituleerata), minusta tuo ei ole - ainakaan minun kohdalla - mikään kirjoitusfoorumiongelma. Tai siis minulla tuo sama tulee vastaan aina kun ehdin lukea paljon: tuntuu, ettei mikään enää tee niin vaikutusta ja toistaa vaan samoja teemoja, samoja tehokeinoja, samoja kuvioita. Sitten kun tulee tauko lukemiseen ajanpuutteen vuoksi, huomaan yleensä, että vaikutun ja liikutun taas tosi helposti kun luen jotakin    Mä en ole nyt pitkään aikaan lukenut oikein mitään kirjoitusfoorumeilla, mutta silloin kun luin, tuntui suurin ero julkaistuihin kirjoihin olevan, että julkaistu teksti on usein jotenkin viimeistellympää juonen ja tarinan etenemisen osalta mutta ennen kaikkea taustatyötä on selvästi usein tehty enemmän. Toisaalta olen lukenut foorumeilla lähinnä fikkejä, jolloin taustatyöllä on tietenkin ihan erilaiset raamit kuin vaikka nyt historiallisella fiktiolla.

[Jolandina]

Ostin Kun kyyhkyset katosivat kesällä jostakin poistomyyntialesta ihan vain Sofi Oksasen julkisuuskuvan perusteella. Kaikki hänen palkintonsa ja tunnustuksensa mielessäni olin jo pidemmän aikaa ajatellut johonkin hänen teoksistaan tarttuvani, mutta keskenhän tuo jäi. Mulla oli todennäköisesti odotukset liian korkealla, ja en tempautunutkaan juuri lainkaan mukaan kirjaan. Ehkä sille voisin tosin toisen mahdollisuuden vielä antaa.

Kirjoitusfoorumien myötä taso, jolla oletan kirjana julkaistun tekstin olevan, on noussut hurjasti. Kokeilin jonkin aikaa sitten Nora Robertsia ihan silkasta mielenkiinnosta (myyntiluvut, miljoonilta tuntuvat julkaisut yms.), ja yritys jäi hyvin lyhyeksi. Jos sen lajityypin luettavaa etsin, tunnen löytäväni huomattavasti tasokkaampaa luettavaa foorumeilta.

Mä en ole nyt pitkään aikaan lukenut oikein mitään kirjoitusfoorumeilla, mutta silloin kun luin, tuntui suurin ero julkaistuihin kirjoihin olevan, että julkaistu teksti on usein jotenkin viimeistellympää juonen ja tarinan etenemisen osalta mutta ennen kaikkea taustatyötä on selvästi usein tehty enemmän.

Tää lainaus kuvaa melko hyvin munkin ajatuksia. Mun mielestä taitava kirjailija osaa kirjoittaa niin, ettei kaikki se viimeistely ja tarkka hiominen esimerkiksi juonen kanssa kuitenkaan paista läpi. Keväällä lukemani Riikka Pulkkisen Totta hämmästytti mut, enkä oikein edes pitänyt kirjasta, sillä juoni ja tarinan eteneminen tuntuivat niin viimeistellyiltä ja tarkoin asetelluilta. Jotenkin henkilöhahmot, kieli ja kaikki muu tuntuivat olevan viimeisen päälle kuin jostakin kirjoittamisen opaskirjasta. Lopussa ajattelin lähinnä, että olihan tuo nätisti koottu paketti. Toisaalta taas Pulkkisen Raja ei tuntunut lainkaan niin kootulta, ja siitä välittyvä tunne oli niin voimakas, että mun oli jätettävä kirja kesken, kun oma fiilis lukiessa ei muutenkaan ollut korkealla. Mun mielestä lajityypissään kerrassaan loistava teos.

Ja nyt kun kehumaan pääsin, niin olen ihan haltioitunut George R.R. Martinin juonenkehittelyyn Tulen ja jään laulussa. Näin puolentoista osan perusteella lukukokemus on ollut tosi nautinnollinen, ja juonenkäänteet tuntuvat nokkelilta. Vaikka meninkin katsomaan Game of Thronesia pidemmälle mitä olin ehtinyt lukea, ja näin ollen päälinjat juonesta jo etukäteen tiedänkin, kirjat pitävät mut otteessaan.

[culliina]

^Oi, minäkin rakastan Rajaa! Se on ihan mieletön, lajityypissään loistava, kuten sanoit. Tarkoituksena on ollut lukea myös Totta, mutta enpä ole saanut aikaiseksi.

Rajahan on Pulkkisen esikoisteos - harmi, jos kirjoitustyylistä kokemuksen myötä alkaa paistaa harkinta läpi, kuten sanoit. Minustakin Rajassa oli hienoa juuri aitous, se kuinka se tuntui kiehtovalta pätkältä elämää. Pakko päästä lukemaan Totta

[culliina]

Mietin, mihin tämä kuuluisi, ehkäpä tänne.

Puhutaanko la tua cantantesta? Arohan sanoo niin Volterrassa Uudessa kuussa.

Minua on jo hyvän aikaa hämännyt mielettömästi, että tuossa on sekä artikkeli että omistuspronomini samalle substantiiville. Olen yrittänyt etsiä italian kielioppia netistä, mutta ylläri pylläri kirjojen tekijät eivät tahdo jakaa tietouttaan ilmaiseksi Ylen sivuilta löytyy italian harjoitustehtäviä, joissa on myös tekstinymmärrykseen tehtyjä tekstejä. Luin näitä, mutta niistä en löydä vastaavaa rakennetta.

Osaako joku italiaa tai on lukenut selityksen tälle?

Mielessä pyörii, että taitaa olla jenkkiys huipussaan tuossa lauseessa, mutta toisaalta kyse on maailmanlaajuisesti myydystä kirjasta ja tuollainen virhe olisi nolo. Virheellisyyttä tukee myös, että ranskassa, espanjassa ja latinassa, siis muissa romaanisissa kielissä, ei minusta mitään tuollaista ole. Mutta luulisi silti, että joku viimeistään kustantamossa olisi korjannut, jos siinä on virhe! Ja jenkkiläisethän osaavat espanjaa kuten kaikki suomalaiset ruotsia ja sekä englannissa että espanjassa on artikkelit, luulisi siis hälytyskellojen kilkattavan. Toisaalta mietin, että voisiko kyseessä olla jokin muinainen italian rakenne, jostain keksiajalta - Arollahan on ikää ja se olisi hieno yksityiskohta.

[Celeporn]

Mutta luulisi silti, että joku viimeistään kustantamossa olisi korjannut, jos siinä on virhe!

Kuulin urbaanilegendaa, että Twaikuissa olisi mainittu myös Brasilian länsirannikko...
Monenlaisia asiavirheitä romaaneihin tunkee, eikä niitä käsittääkseni juurikaan tarkistella. Just vähän aikaa sitten musiikkia pitkään harrastanut kaverini valitti siitä, kun lupaavalta vaikuttaneessa romaanissa muusikko-päähenkilö kelailee asioita ihan virheellisesti, ja siihenhän sen kirjan lukeminen sitten jäi...

[Fiorella]

Kirjoitin pitkästi tuonne Finin puolelle, niin ajattelin että miksipä en laittaisi samaa sepustusta myös tänne, jossa se ehkä herättää enemmän keskustelua. Siellä kuitenkin niin paljon lähinnä listataan. No, listahan tämäkin on, mutta jos siitä lähtisi liikkeelle.

Mitkä olivat parhaat kirjat, jotka luitte vuonna 2013? Kuinka monta kirjaa luitte tänä vuonna? Mikä on teidän ensi vuoden tavoitteenne (jos asetatte sellaisen)?

2013 oli huonohko vuosi taas, laskin juuri että tulin lukeneeksi 66 kirjaa, minusta se on aika vähän, mutta olen toisaalta ollut tosi kiireinen, ja joukkoon mahtui myös monta englanninkielistä kirjaa, joita lukee suhteessa hieman hitaammin kuin suomenkielistä. (Saman verran kuin 2011, jolloin luin 65 kirjaa, ja 2012 taisin päätyä lukuun 93 kpl.) Minulla ei yleensä ole muita lukutavoitteita kuin että löytäisin mieleisiä kirjoja, usein tutkin netistä uusia julkaisuja sekä maailmalta että Suomesta niitä löytääkseni. Yksi käytännön tavoite, jonka tänä syksynä aloitin ja aion jatkaa, oli käydä ylitsepursuavia kirjahyllyjäni läpi ja lukea uudelleen sellaisia kirjoja, joita voin sitten luettuani pistää kiertoon kirjaston kirjanvaihtopisteeseen. Kirjamakuni on kuitenkin jonkin verran muuttunut vuosien varrella ja suoraan sanottuna joitakin vanhempia käännöstekstejä on tuskaa lukea. Muutamia kirjoja olenkin pistänyt eteenpäin ja ostanut alkuperäiskielisen teoksen tilalle ihan tarkoituksella.

Tämän hyllystä poisto -projektin myötä törmäsin muutamaan Barbara Michaelsin kirjaan, ja yllätyin siitä, että edelleen viihdyin kuitenkin niiden parissa. Tein nettihaun ja huomasin, että kirjailija oli kuollut suunnilleen edellisellä viikolla ja ajattelin että vanhojen hyvien aikojen muistoksi luen kaikki hänen kirjansa, joita kirjastosta löydän. Eihän niitä montaa enää siellä ollutkaan, kun ovat varmaan sieltäkin poistaneet, joten ostin myös sitten muutaman englanniksi muutamalla parilla dollarilla ja ajattelin pistää nekin sitten eteenpäin. Michaels lienee vieraampi ainakin nuoremmille lukijoille, joten lyhyesti kerron että hän kirjoittaa sellaisia hieman mystisiä tarinoita, joissa yleensä on joku vanha kartano jossa joko kummittelee tai on muuten tekeillä jotain omituista, sekä sellaisia Egypti-teemaisia juttuja, joissa yleensä on joku vähän feministihenkinen tutkija-nainen. Oma suosikkini Michaelsin kirjoista on Askel pimeään, jossa on sellainen hieman sulkeutunut, suurinenäinen ja vähän mystinen mies (jollaisia rakastan kirjoissa, kuten varmaan minut tuntevat tietävätkin). Sen jätin vielä hyllyyn muistoksi.

2013 luettuja kirjasuosikkejani olivat (listattuina luku- eikä paremmuusjärjestyksessä):

Joanne Harris: Persikoiden aikaan (Odotettu uutuus, nautin tämän lukemisesta enemmän kuin Karamellikengistä)
Veera Vaahtera: Rakkautta, vahingossa (Miten lumoavaa ja hyväntuulista kotimaista chic littiä!)
Jyrki Erra: Kaunasin sivut (Positiivinen yllätys, en olisi osannut odottaa että kiinnostuisin näinkin paljon.)
Preston & Child: The book of Death (Tämän trilogian päätösosa matkasi mukanani ympäri maailmaa ja piti otteessaan kuten edellisetkin. Hiljattain ilmestyneet käännöksenä, suosittelen tämän kaksikon kirjoja kovasti! Ostin kolme seuraavaa osaa jo englanninkielisenä, ne odottavat lukujonossa parhaillaan. Luin myös samojen kirjoittajien kirjan Kirottu kuilu, josta pidin myös. Nämä näkee kuin elokuvana silmissään lukiessaan, minä ainakin.) 
Carlos Ruiz Zafon: Marina (Tämä pikku satu lumosi makaaberilla kauneudellaan, ja piristi nuoruudellaan parin synkeän edelliskirjan varjoa.)
Eowyn Ivey: Lumilapsi (Puhutteli ja kiehtoi, tykkäsin tästä paljon ja ostan varmasti itsellekin kunhan tulee edullisesti vastaan.)
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (Antoi mielenkiintoisen näkökulman aiheeseen ja yllätti olemalla erittäin kauniskielinen ja miellyttävä kirja lukea siihen nähden, että aihepiiri on raskaanpuoleinen.)
L.M.Montgomery: Sininen linna (Rakas, rakas kirja kaukaa varhaisnuoruudesta asti! Luen säännöllisesti uudelleen ja pidän siitä aina yhtä paljon. Ja haluan oman Barneyn ja kotoisan mökin metsän keskellä.)
Johanna Sinisalo: Auringon ydin (Tavallaan erittäin epämiellyttävä aihe, mutta kiinnostavalla tavalla koukuttava ja mukaansatempaava ajatus. Sinisalon kirjoista tykkään lukea noita uudempia, ja kun tässä nyt on ollut puhetta siitä Ennen päivänlaskua ei voi -kirjasta, niin sanonpa puolestani, että en ymmärrä mikä siinä sen ihmisten mielenkiinnon onnistui herättämään. Minä en tykännyt siinä oikein mistään, ja jos en olisi lukenut Sinisalon muita kirjoja ennen tuota, en olisi ikinä lukenut yhtään lisää. Ihan vain lohduksi tämä niille, jotka eivät myöskään siihen oikein saaneet otetta, ettette luule olevanne yksin mielipiteenne kanssa. )

Mikä tänä vuonna lukemanne kirja on tuottanut teille suurimman pettymyksen?

Luin myös useamman kirjan, jotka jättivät joko vähän kylmäksi tai joilta olisin odottanut enemmän. Yksi niistä oli Stephen Kingin Kuvun alla, jossa henkilöhahmot olivat sekä ärsyttäviä että epämiellyttäviä makuuni, minua kiinnosti lähinnä se, mikä se kupujuttu oikein oli, ja petyin sitten siihenkin asiaan. Hyvin harvoin tulee jätettyä kirjoja kokonaan kesken, mutta tämän kohdalla olen kiitollinen, että jossain vaiheessa vain luovutin, luin läpi selaamalla nopeasti loppuun ja totesin että en jäänyt mitään vaille.
Myös George R.R. Martinin Valtaistuinpeli herätti toiveita pitkästä sarjasta, jossa riittäisi kahlattavaa, mutta kiinnostukseni lopahti kesken kaiken ja harmitti tosi paljon. Siinä oli muutamia henkilöitä, joiden tarina kiinnosti oikeasti, ja aika monia, joista en olisi välittänyt lukea ollenkaan enkä varsinkaan niin tarkkaan. Tarina eteni liian hitaasti niiden osalta, joista olisin lukenut lisää ahmimalla, ja kun aloitin seuraavaa kirjaa, niin jätin sen vain kesken ja ajattelin että jatkan vaikka sitten joskus, jos tulee niin tylsä elämänvaihe, että ehtii keskittymään vähemmän tärkeisiin juttuihin. Tästä olisi ollut tehtynä laadukkaan näköinen tv-sarjakin, mutta en viitsi katsoa sitä jos en ole lukenut ensin kirjoja alle.
Camilla Läckbergin Enkelintekijä oli muuten vain sellainen, jota ei ollut kiva lukea. Siitä jäi epämiellyttävä olo ja vähän paha mieli, enkä tykännyt kirjoittajan kirjoitustyylistäkään.

Ja sitten muutama sellainen kirja, joita voisin muuten vain nostaa esille, koska niissä oli jotain joka vei aidosti mennessään, vaikka en välttämättä osaa sanoa hirveästi tykänneeni sillä tavalla kuin tykkään sellaisista tietynlaisista kirjoista, joista eniten nautin:

Lotta-Liisa Joelsson: Vivika (Tämä jäi kiehtovalla tavalla mysteeriksi ja karmi selkäpiitä, lumosi ja jätti lopussa ihmettelemään, mitä siinä oikein lopulta tapahtui ja miksi. Jos joku muu ymmärsi tämän oikein erikoisen syvällisesti, kertokoon minullekin. Voisi sanoa, että se jätti lukijalle reilusti omaa tulkinnanvaraa eikä turhia selitellyt.)
Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja (Surullinen tarina, mutta tavallaan optimistisesti kerrottu ja vaikka luin tämän aivan ahmaisemalla kerralta, en loppujen lopuksi osannut sanoa tykkäsinkö siitä, vaikka sen lukemisesta pidinkin.)
Abigail Gibbs: Illallinen vampyyrin kanssa (Tämä olisi kiinnostanut paljon enemmän, jos se olisi osoittautunut itsenäiseksi teokseksi siinä ja sellaisena kuin se liikkeelle lähti, ja siitä olisi jäänyt sellainen "pakollinen" ennustus ja sen toteutuminen monissa ulottuvuuksissa -hörhöily pois. Luvassa on taatusti loputon määrä jatko-osia, jotka varmastikin kiinnostavat minua sitä vähemmän, mitä enemmän ne heittäytyvät fantasiaksi. Kuitenkin kirja, jota lukiessa malttoi tuskin jättää käsistään.)

Jatkan vielä näin alkuvuoden tunnelmista...

Robert Galbraith (J. K. Rowling): Käen kutsu tuli luettua hiljattain, ja pidin siitä enemmän kuin odotinkaan. Paikka vapaana kun ei innostanut lukemaan eteenpäin, joten se on yksi harvoja kirjoja, joka jäi minulta kesken, kun oli sillä hetkellä mielenkiintoisempia aiheita tarjolla. Politiikka ei kolahda makuuni muutenkaan, mutta dekkareita luen mielelläni, ja luulen, että Rowlingilla olisi siihen genreen hyvät mahdollisuudet; pidin Pottereissakin siitä, että jo ensimmäisistä kirjoista sai poimia tiedonmuruja, jotka osoittautuivat myöhemmin kokonaisuuden kannalta ratkaiseviksi.

Tällä hetkellä luen Veronica Rothin kirjaa Allegiant, joka on Divergentistä lähteneen sarjan kolmas ja uusin osa, nyt syksyllä ilmestynyt. Ihmettelen syvästi, kuinka tätä sarjaa ei suomennettu saman tien, luin tuon Divergentin (tuore käännös on julkaistu nimellä Outolintu, ja elokuvakin kohta tulossa, näin trailerin Hobitin alussa!) silloin uutena parisen vuotta sitten ja hehkutin sitä jo silloin, mutta kukaan muu ei ollut kuullut siitä mitään. Nyt pelkään, että elokuva on surkea ja sitten ketään ei kiinnosta kirjasarjakaan. Mielestäni tässä sarjassa toteutuu hyvin sellainen vahva mutta sopivan inhimillinen tyttöpäähenkilö, jollaisia saisi olla enemmänkin. Pääosassa on enemmän elämäntilanne ja ystävyyden & perheen teemat kuin romanssi, vaikka romantiikkaakin tarinasta löytyy, ja jatko-osat vastaavat moniin ensimmäisen kirjan herättämiin kysymyksiin ja lisäävät draamaa tapahtumiin. Kukaties tästä tulisi uusi Harry Potter, Houkutus, Nälkäpeli jne sarjojen seuraaja ja elvyttäisi myös ficcikulttuuria omalta osaltaan?