Keskustelut > Pälinää

Vapaata keskustelua kirjoista ja kirjallisuudesta

<< < (3/10) > >>

malla:

--- Lainaus käyttäjältä: Kato -  05-01-2013, 16:56:12 ---Olen lukenut Tiikerin lapsen Torey Haydenilta pari vuotta sitten ja heti kun nimi mainittiin, muistikuvat palasivat. Se oli siis ainakin minusta hyvin mieleenpainuva kirja ja oli kiehtovaa seurata, kuinka tapahtumat kehittyvät, kun niitä kehittävät oikeat henkilöt eikä kirjailija. Ilahduin lukiessa siitä, että tulevaan ei viitattu liikaa, sillä tositapahtumiin perustuvissa kirjoissa se ärsyttää jostain syystä todella pahasti. Toinen seikka, joka tuli kirjasta heti mieleen, oli hahmojen vanheneminen. Spoilaa pikkuriikkisen, mutta oli oudon mukava tietää, millainen nuori alun pienestä tytöstä kasvoi.

--- Lainaus päättyy ---
Hyviä pointteja, oon kyllä samaa mieltä! Olin todella positiivisesti yllättynyt siitä tekstin tasosta kun kyseessä kuitenkin tuo tositarina - odotin jostain syystä todella kuivaa ja tönkköä kieltä, mutta kaikki olikin kerrottu tarina-muodossa, ja juuri niin mielenkiintoisesti, että oli hankalaa keskeyttää lukeminen kun uppoutui niin kirjaan. Hahmojen kasvamista oli mustakin mielenkiintoista seurata, etenkin kun odotti ja pelkäsi jatkuvasti kaikkea pahaa ja huonoa. Vaikka siinä taisi olla aikamoisia hyppyjä vuosissa, niin loppukin pysyi hyvin kasassa. Niin, ja tervetuloa Fifiin, näin btw! :)

Gwyneth:
Kiitos, Fio! :) Ehdin vasta nyt lukemaan ketjun kunnolla läpi ja kommentoin nyt sekavasti sieltä täältä sen sijaan, että jatkaisin siitä, mihin viimeinen viesti jäi.

Minä en oikein koskaan tykännyt kauheasti Auelin Maan lapsista, nyt en tuota uusinta ole vielä saanut luettua. Auel on ihan oikeasti perehtynyt hyvin etenkin jääkauden kasvillisuuteen ja minä kyllä tykkäsin siitä maisemien kuvailusta (jota tosin oli paljon vähemmän kuin pleistoseenisen seksin kuvailua). Mutta no, minä en vaan tykkää oikein Auelin henkilöhahmoista ja minua ihan oikeasti alkoi jossakin vaiheessa niissä kirjoissa ärsyttää se, että kaikessa ah niin täydellisen päähenkilöt tekevät vielä kaikki mahdolliset keksinnöt neulasta koiran kesyttämiseen ja vielä tekevät ne tunnetuimmat jääkauden ajan taide-esineetkin. Ja minä inhoan Auelin neandertalilaiskuvaa, mutta se on vain minun henkilökohtaista vammailuani. Pakko tässä mainostaa hieman vanhempia Björn Kurtenin kirjoja Musta tiikeri ja Mammutin suojelija, joissa tosin ei ole lainaan samanlaista ihmissuhdedraamaa kuin Auelin kirjoissa (eikä läheskään yhtä paljoa seksiä), mutta kirjoittaja on edesmennyt suomalainen paleontologi, joka oli erikoistunut jääkauden ajan nisäkäspetoihin. Kurten mm. puolusti voimakkaasti sellaista näkemystä, että mammutit olivat mustia, mikä taitaa edelleenkin olla aika suosittu käsitys (muistaakseni Mammutin suojelijan ainakin jossakin painoksessa kansikuvassa seisoo yksinäinen punaruskea mammutti, mikä on minusta vähän huvittavaa.) Kurtenilla on muutenkin aika jänniä näkemyksiä ja itse tykkäsin kovasti myös hänen hieman asiapitoisemmista jääkauden eläimiä ja ihmisiä käsittelevistä kirjoistaan.

Minä en ole kauheasti tykännyt Pratchettin uusimmista kirjoista - niissä ei ole ehkä enää niin paljoa sitä huumoria, joka minuun on Pratchettin kirjoissa kolahtanut tai voi olla, että luin vaan yhteen aikaan liikaa Pratchettia ja saturoiduin jotenkin sen suhteen. Oikeastaan ne keskikauden kirjat kuten Jingo ja Last Continent ovat ehdottomia suosikkejani ja olen lukenut ne varmaan tuhat kertaa ja aina ne jaksavat naurattaa. Minulla on muutenkin tapana lukea joitakin kirjoja uudestaan ja uudestaan, ennen ehkä vielä enemmän kuin nykyään kun ehdin lukea paljon vähemmän.

Nälkäpelejä on nyt niin moni kehunut, että kai minun pitää kysellä ne vaikka kämppikseltäni lainaan tai etsiä kirjastosta ja lukea vihdoinkin. Yleensä vaan käy niin, että kun luen jonkin näin paljon kehutun ja hehkutetun kirjan/kirjasarjan, odotan siltä jotenkin ihan liikaa ja joudun toteamaan, että eihän se nyt niin kummoinen ollutkaan.

Fiorella:
Gwyn, jos et ole tykännyt Auelin kirjoista, niin lienee turhaa tuhlata aikaa siihenkään uusimpaan. Se on kuitenkin aika tavalla samankaltainen ja melkoisen muhkea. Nälkäpelien suhteen sanoisin, että älä nosta odotuksia liian korkeiksi niin todennäköisesti ne yllättävät iloisesti. En oikein tiedä ovatko ne sinun tyylisiäsi ja eivät ihan olleet minunkaan, mutta se imaisi yllättävän tiukasti otteeseensa ja piti niin uteliaana että oli pakko tietää miten tarina jatkuu.

Nyt minun tekisi tosiaan mieli lukea nuo Maan lapset uudelleen läpi itsekin, koska en ole koskaan kiinnittänyt siinä niin kovin paljon huomiota niihin seksikohtauksiin. Ei kai niitä nyt kovin montaa per kirja ollut, muistaakseni, ja sivumäärään suhteutettuna varmaan aika vähän? Voi tosin johtua juuri siitä, että luin noita niin nuorena että totuin hyppimään silloiset ei-kiinnostavat kohdat yli.

No, makunsa on jokaisella, mutta ellei ole lukenut aiemmin ja vähääkään kiinnostaa, niin suosittelen kyllä etenkin niitä ekoja kirjoja. Minusta se on siitä mainio sarja että siinä riittää paljon luettavaa ja suurimmalta osin kiinnostavaakin. :)

Björn Kurtenin kirjat olivat minulle ihan vieraat, pitääkin jossain välissä tutkia jos kirjastosta löytyisi, olisivatko kiinnostavia. Kuulostaisi ainakin kiinnostusta herättävältä.

Onkos täällä kukaan muu lukenut Ali Shaw´n kirjoittamaa kirjaa Tyttö joka muuttui lasiksi (Girl with glass feet englanniksi.) Se oli sellainen pieni, synkeä ja kiehtovan mystinen aikuisten satu, ja siitä tuli pitkästä aikaa sellainen olo että olisi voinut kirjoittaa vaikka millaista ficciä siihen pohjautuen. Myös kansikuva on herkän kaunis ja tykkäsin siitä kyllä.

Celeporn:
En ole tuota Fion mainitsemaa Ali Shaw'n kirjaa lukenut (mistä se kertoo?), mutta siitä tuli mieleen vielä yksi lempparikirjailija; John Ajvide Lindqvist. Helposti sitä sortuu seuraamaan lähinnä englanninkielistä kirjallisuutta, mutta naapurimaan jätkä kyllä yllätti minut tuossa muutama vuosi sitten oikein iloisesti kirjalla Ystävät hämärän jälkeen, koska se oli sellainen moderni vampyyritarina, joka jaksoi kiinnostaa minuakin, johon nuo Anne Ricet ja sitä uudemmat eivät oikein nappaa. Tykkäsin paljon siitä, miten Lindqvist oli punonut yhteen vanhat kunnon verenimijät sekä 80-luvun ruotsalaisen lähiön kapakkoineen ja uimahalleineen, ja kirjassa oli muuten myös todella kiinnostava pedofiilikuvaus. Alku ei ihan meinannut napata, mutta toisaalta mun mielestä melkein kaikkien kirjojen alut on aina jotenkin latteita, mutta tämän kyllä hotkaisin sitten hyvin nopeasti.

Olen lukenut samalta kirjailijalta myös Ihmissataman, mistä siitäkin tykkäsin, kirjojen henkilögalleriat on olleet minulle molemmissa tapauksissa mieleen ihan älyttömästi. Aloitin myös jokin aika sitten lukemaan Lilla Stjärna -nimistä, silloin ainakin viimeisintä teosta ja pääsin puoleenväliin, kun pikalainateos oli varattu ja piti palauttaa kirjastoon, eikä mulla ollut aikaa... Mutta siitäkin kyllä pidin, Lindqvist osaa kirjoittaa sellaisia lapsi- ja teinihahmoja, etteivät ne ärsytä minuakaan yhtään. Luin siis tuota pikkutähteä suomeksi, en vaan enää muista, mikä sen käännetty nimi oli, ja ostin sitten ruotsinkurssin luotsaamassa innostuksessa kyseisen opuksen pokkarina alkuperäiskielellä kotiin. Vielä(kään) en ole ehtinyt sitä aloittaa, mikä vähän harmittaa, mutta ehkä sitten joskus... Omituisia löytölapsia ja Idolsia ja henkistä yhteyttä ja ah. Jostain syystä kauhukirjallisuus ei ole koskaan oikein löytänyt tietään minun käsiini, mutta tämän kirjailijan tyylistä kyllä tykkään, kai niissä on jotain niin arkista ja maanläheistä ja se ruotsalaisen kulttuurin läsnäolo tuo ne suomalaista lähelle. Haluaisin lukea kirjailijan kaikki teokset, voisin alkaa vaan kerätä jotain kirjalistaa eläkepäiville  ::)

Mitenkään hirvittävän verisiä eivät nuo kirjat ole, jännityselementitkin menevät ehkä enemmän sinne uuskumman puolelle kuin varsinaiseen kauhuun. Tykkään siitä, kun esim. vampyyrit eivät tosiaan olleet mikään megabeibejä tai varsinaisesti edes hirviöitä, vaan näitä olentoja ja kauhuja tutkaillaan osana tavallista maailmaa. Ihmissatama ainakin oli enemmän sellaista henkilökohtaisen kauhumaailman luomista muutamien myyttisten elementtien avulla.

Fiorella:
Netistä lainaten:
--- Lainaus ---HS, Vesa Sisättö
Kirjat. Tyttö joka muuttui lasiksi on romaani, jonka äärellä tällainen keski-ikäinen äijäkin joutuu nöyrtymään ja käyttämään sanaa ihana. Ali Shaw'n esikoisteos on haikea ja maaginen kertomus menetetyistä rakkauksista.
Valokuvausta harrastava nuori Midas elää syrjäisellä saariryhmällä. Eräänä päivänä hän kohtaa kauniin, mutta ontuvan tytön. Nuoret tutustuvat, ja Midakselle selviää tytön salaisuus: tämä on alkanut muuttua lasiksi jaloista alkaen.
Nuorten rakkaustarina on solmukohta kokonaiselle verkolle onnettomasti päättyneitä sukulaisten ja ystävien rakkauksia. Tuhoisat suhteet ovat runnelleet ihmisiä, mikä käy ilmi, kun salaisuudet asteittain pakottuvat auki.
Idan ja Midaksen suhde on taistelua aikaa vastaan: Ehtiikö Midas voittaa estonsa ennen kuin Ida muuttuu lasiksi? Voisiko maaginen apu parantaa Idan?
Oma lukunsa on romaanin miljöö, St. Hauda's Landin saariryhmä, jolla tapahtuu muitakin selittämättömiä asioita. Paikka on kuitenkin kaukana maagisesta idyllistä. Saarelaiset ovat kyräileviä pikkusieluja, jotka vain luulevat tuntevansa toisensa.
Tietyt symbolit, kuten valo, läpinäkyvyys, katse ja kosketus toistuvat teoksessa. Tarujen kuningas Midaksen kosketus muutti kaiken kullaksi. Kun romaanin Midas vihdoin koskettaa ja antautuu kosketukselle, sillä näyttää olevan vaikutuksensa.
--- Lainaus päättyy ---

Itse tarina oli monisyinen ollakseen niinkin lyhyt ja siinä käsiteltiin muitakin ihmisiä kuin näitä päähenkilöitä, joten olisin mielelläni lukenut tästä enemmänkin.

John Ajvide Lindqvistin kirjoista itse en oikein kovin tykkää, mutta olen niistä kyllä useamman lukenut. Ainakin tuon Ystävät hämärän jälkeen, joka oli yksi niitä kirjoja jotka ovat kyllä kirjoitetut kiinnostavalla tavalla mutta lukeminen inhottaa. Kultatukka, tähtönen (eli ilmeisesti juuri tuo Lilla stjärna) oli sinänsä aiheeltaan vieläkin kiinnostavampi mutta sekin oli silti ihan kamala jos ajattelee että niin kävisi oikeasti. Tuon kirjailijan kirjat ovat vähän liian "pahoja" minun luettavakseni, ja suurin syy siihen lienee se tunteeton suhtautuminen väkivaltaan, mikä tekee minulle pahaa. Muistelen lukeneeni myös Kuinka kuolleita käsitellään -kirjan, mutta en yhtään muista enää mitä siinä tapahtui ja luinko sitä edes loppuun, kun sekin oli niin synkeä. Luulen että aika moni täällä kylläkin saattaa niistä tykätä kovastikin. Minusta voisi olla kivempi lukea noita kirjoja jos niistä olisi siloiteltu pois sellainen tietyntyyppinen raaka ajattelutapa. En usko, että luen hänen kirjojaan enää uudelleen, vaikka tykkään niiden aiheista, myös se vampyyrien uusi olemus oli osuva.

Siskoni lukee nyt Tuntematonta sotilasta lukion äidinkielen tunteja varten, ja minua houkuttaisi viimein tarttua härkää sarvista ja oikeasti lukea se kirja. En ole kyllä vuosiin edes yrittänyt, niin ehkä olisin jo niin paatunut että selviäisin siitä. ;) Kirja löytyy omasta hyllystäkin, mutta joka kerta yrittäessäni se on tyssännyt siihen että en tahdo lukea sellaista määrää kirosanoja. Yksittäiset voi hyppiä yli ihan sujuvasti mutta ilmeisesti siinä on ollut sen verran reilusti ärräpäitä että on häirinnyt liikaa jatkaa.

Tänään kirjastosta lähti mukaan Tess Gerritsenin Jääkylmä. Niissä kirjoissa on usein jotain hyvin mukaansatempaavaa, ja olen lukenutkin kaikki, ilmeisesti tämä on jostain syystä jäänyt vahingossa välistä. Toiset ovat kiinnostavampia aiheeltaan kuin toiset, mutta kun nyt aiheesta jo aloitin niin mainittakoon että yksi niistä oli sellainen joka oli minulle liian paha ja siitä jäi inhottava olo, ja se oli Mefisto-klubi, joka oli aiheeltaan liian pimeä minun makuuni.

Joskus minulle on vähän naureskeltu kun rajaan mitä elokuvia katson tai kirjoja luen, mutta tiedän itse jo aika hyvin millainen jännitys tai kauhu on minun mieleeni riittävää ja mistä tulee paha mieli tai paha olo. Ja minulla sietokyvyn raja menee yleensä siinä, että joku on tahallaan julma, tunteeton ja raaka ja satuttaa toisia siksi että itse nauttii siitä. Ja sellainen tarina, jossa tuollainen henkilö ei saa ansionsa mukaan vaan jää vaanimaan seuraavia uhrejaan, on minusta ihan kamala. Onhan sellaisia oikeastikin olemassa, mutta jos voin valita, niin mieluummin en sellaista tahdo ajatella. Katson kyllä telkkaristakin sarjoja joissa on sarjamurhaajia ja rikoksia, mutta tykkään niissä lähinnä siitä ihmissuhdepuolesta ja usein pikakelaan epämiellyttävät kohdat ohi.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu

[*] Edellinen sivu