Keskustelut > Pälinää

Vapaata keskustelua kirjoista ja kirjallisuudesta

<< < (2/10) > >>

Fiorella:
Myös minulle kävi Nälkäpelin kanssa ihan samoin. Lainasin ne kaikki kolme kirjastosta, sain kaksi ekaa kirjaa yhtä aikaa ja kolmatta odottelin muutaman päivän niin että sain käytyä sen kimppuun heti edelliset luettuani. Niissä oli jotain sellaista, että en malttanut lopettaa lukemista, mutta pakko sanoa että ensimmäinen osa oli se kiinnostavin ja mukaansatempaavin.

Ensimmäisen osan luettuani oli hyvin vaikea kuvitella miten tarina voisi siitä jatkua niin että se intensiivinen elämän ja kuoleman tunnelma voisi mitenkään jatkua. En yhtään osannut arvata miten se jatkuisi. Oli mukava lukea kun ei yhtään tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuu, osasin hyvin olla spoilaantumatta vaikka siitä puhuttiin niin paljon kaikkialla. Elokuvaa en ole vieläkään nähnyt, pitäisi joskus vaikka vuokrata se ihan uteliaisuudesta. 


--- Lainaus ---Onko teillä muilla tuota? Siis että luette mieluummin koko sarjan kerralla, kuin odottelette vuosia seuraavaa osaa ja vain luette sen,ettekä välttämättä muista edellisen osan tapahtumista juurikaan mitään. Aina joutuu ihmettelemään, että mihinkäs hittoon tää taas viime kerralla jäi.
--- Lainaus päättyy ---
Ainakin Pottereiden kanssa tein niin, että luin aina koko sarjan alle ennen uuden kirjan ilmestymistä (englanniksi) ja usein luin ne vielä uudestaan suomennoksenkin alle. Ihan omaksi ilokseni, HP-sarja on yksi sellainen kirjasarja josta todella pidän ja olen jaksanut ne lukea moneen kertaan ja monella kielellä.

Sitä ennen ainoa syvemmin merkityksellinen kirjasarja minulle oli David Eddingsin Belgarionin & Mallorean taru, joita aloin lukemaan yläasteella, kun oli julkaistu ensimmäiset kolme kirjaa. (Ei nyt sekoiteta lastenkirjoihin, vaikka luinkin parhaimmillaan kolme Viisikkoa illassa kun olin 9-vuotias ja luettuani sarjan moneen kertaan rakastin vielä niitäkin enemmän Blytonin Seikkailu-sarjaa, jossa oli ihana papukaija Kiki, ja niin edelleen.) Eddingsin kautta pääsin sisään fantasian maailmaan (jos nyt ei Hobittia ja TSH-trilogiaa lasketa, sillä luin ne ja rakastin niitä ihan kirjoina, ilman että olin ajatellut niitä minkään genren edustajiksi), ja oivalsin että fantasia on ihan oma kirjallisuuden lajinsa.

En ole kyllä ollut mitenkään syvällinen fantasian tai scifin fani sinällään, vaikka olen niitä aika paljonkin lukenut, koska en välttämättä tykkää kaikesta aihepiiriin liittyvästä, ennemminkin ollut aika lailla epäluuloinen niitä kohtaan ja yllättynyt sitten iloisesti kuten Eddingsin kohdalla kävi. Voi tosin olla, että Eddings valloitti kiehtovan eläväisellä hahmogalleriallaan, joihin rakastuin. Sen varjolla menivät sitten jotkut epämääräiset jumalat ja miekkataistelutkin, jotka nyt sinänsä eivät niin paljon minua kiinnostaneet.

Muitakin kokemuksia fantasiasta on... Ursula LeGuinin kirjoista aloitin joskus jotakin (ihan aikuisena vieläpä) ja ilman mitään erityistä syytä se vain kammotti minua niin että vein sen samana iltana takaisin kirjastoon. Muistan vieläkin kuinka köllöttelin kylpyammeessa sitä lukemassa ja niskaani kihelmöi siihen malliin kuin vaahdon piilosta hiipisi jotain karmeaa kimppuuni. Terry Pratchettin kirjoista olen lukenut useampia mutta ne ovat olleet minulle lähinnä "ihan ok" -tunnelmaisia, eivät mitenkään erityisiä, enkä ole koskaan välittänyt lukea niistä mitään enää uudelleen. Vampyyriromantiikkakaan ei oikein ole ollut minun juttuni, mutta olen lukenut niistäkin useimmat klassikot. Olenkin utelias kuulemaan mitä olette tykänneet noista Perillinen -sarjan kirjoista, niistä en ole lukenut yhtään kun en ole välttämättä mitenkään erityisen kiinnostunut lohikäärmeistä.

Mieluiten, jos saan valita, luen hyvin kirjoitettua historiallista (muttei liian historiallista) romanttista draamaa. Sarah Dunant oli mieleinen löytö, samoin Tracy Chevalier, pidän myös Joanne Harrisin kirjoista mutta en niistäkään kaikista. 

Celeporn:
Mä en niinkään välitä fantasiasta, vaikka kyllä joskus teininä Dragonlance-trilogia kolahtikin ihan kohtuullisen kovaa, mutta olen miettinyt tutustumista vähän enemmän tuohon uuskummaan. Neil Gaimanilta olen lukenut pari  opusta ja ne on kyllä mun makuun, Neverwhere on ihana ja American Gods ehdottomasti yksi parhaita koskaan lukemiani kirjoja. Sitä suosittelen kyllä ehdottomasti kaikille, vanhoja etnisiä jumalia ja muuta yliluonnollista sellaisessa paketissa, että mielestäni se sopii sekä fantsun ystäville että siitä piittaamattomille.

Fiktioni nautin nykyään lähes yksinomaan ficcien muodossa kun tulee koulussa luettua niin maan perkeleesti, ettei vapaa-ajalla juurikaan halua kirjoja avata, mutta Gaimanin kirjojen lisäksi haaveilen joskus ehtiväni lukemaan lisää Sarah Watersin kirjoja. Olen lukenut Silmänkääntäjän ja Yövartion suomeksi, Tipping the Velvet puolestaan enkuksi, ja Waters menee kans sinne suosikkikirjailijoiden listoille. Silmänkääntäjä ja Tipping the Velvet on viktoriaaniseen Englantiin sijoittuvia lesboromaaneja, Yövartio taas sijoittuu toiseen maailmansotaan, tosin jälleen seksuaalisiin vähemmistöihin keskittyen. Kirjat ovat ihania ja hahmot pidettäviä ja tarinat vaan toimii imaisten mukanaan, erityisesti rakastan Tipping the Velvetiä - romaani jakautuu kolmeen osaan, jotka ovat kaikki aivan erilaisia kuvatessaan päähenkilön eri elämänvaiheita, ja tavallaan siinä tulee sellainen olo kuin lukisi kolme helvetin hyvää AU-ficciä, koska settingit muuttuu aina niin suuresti, mutta samalla siitä tulee mieletön ehjä kokonaisuus. Yövartion suomennos taas oli niin paska ja kielellisesti tönkkö, että pitäisi varmaan joskus lukea englanniksi, mun oli vaikea päästä stooriin kiinni, kun teksti tökki laadullisesti niin pahasti.

Ja noiden lisäksi rakastan P.G. Wodehousen Jeeves&Wooster-kirjoja! Pentuna olen kahlannut läpi kaiken, mitä suomeksi löytyi, nyt viime vuosina olen lukenut niitä englanniksi ja tein tuossa juuri enkunkurssillekin kirja-analyysin yhdestä teoksesta. Alkuperäiskielellä lukeminen on noiden kirjojen kohdalla hetkittäin vähän työlästä, mutta jos kielitaito on ihan perusjees ja jaksaa vähän kärvistellä aluksi, siihen flow'hun pääsee kyllä nopeasti kiinni ja sieltä tarttuu mukaan mitä käytännöllisempiä sanavaraston laajennuksia :P Noiden huumori vetoaa muhun ihan täysillä, samoin kuin se kaiken kaikkiaan huoleton meininki, ja Bertie Wooster on niin ihana hömelö, että sitä on vaan pakko rakastaa. Plus sivuhahmot on aivan loistavia, paljon parempia kuin mitä vastaavassa televisio-sarjassa, tykkään noissa kirjoissa erityisesti siitä, että vaikka kyseessä ei olekaan mikään hirveän tiivis sarja (niitä voi lukea ihan missä tahansa järjestyksessä, jokainen kirja on oma kokonaisuutensa), ne samat sivuhenkilöt omine juttuineen ovat ihana toistuva elementti.

Chuuko:
Mä luin joskus lukiossa aika lailla kaikki  LeGuinnin Maamerentarinat kaikkine lisäosineen ja oheistarinoineen. Hetkittäin ne menivät yli hilseen, en aina pysynyt mukana kaikissa tapahtumissa, mutta tykkäsin kyllä muuten. Niissä oli juuri tuota kammottavuutta josta Fio puhuikin. Atuanin holvihaudat ja Tehanu muistaakseni kolahtivat kaikkein eniten. Mutta tuskin tulisi luettua uudestaan. Ei se maailma temmannut tarpeeksi mukanaan, ja koko sarjasta jäi vähän semmoinen ulkopuolinen fiilis. Näiden lukemisesta on kyllä niin kauan aikaa, että voisin olla täysin eri mieltä nykyään.

Mun on pakko häpeäkseni myöntää, etten ole lukenut yhtäkään Eddingsin kirjaa. Niitä on kirjastossa aina hyllymetreittäin, ja jokusen kerran olen taustakansia vilkuillutkin. Mutta en ole koskaan tuonut yhtäkään kotia asti, en tiedä miksi. Jotenkin se, että niitä on niin paljon enkä koskaan osaa tarttua ensimmäiseen osaan tekee kirjat jotenkin vaikeastilähestyttäviksi. Mutta Belgarionin & Mallorean taruun pitäisi varmaan tutustua, tuota on useat kaveritkin suositelleet.
Terry Pratchettiä olen kokeillut lukea vuosien mittaan, mutta yhtäkään kirjaa en ole saanut kokonaan luetuksi. En yläasteaikoina, en lukiossa enkä vieläkään. Ei vaan toimi ollenkaan.

Nälkäpelissä tykkäsin juuri siitä intensiivisyydestä ja kuoleman läsnäolosta. Ja siinä mun mielestä onnistuttiin hyvin säilyttämään se yllätysmomentti seuraavaan kirjaan (en ole kolmatta lukenut, älkää spoilatko). Ei tuollaista jatko-osaa kukaan kirjoita, eihän?  ::) Leffan katsastin tuossa joku kuukausi takaperin. Ihan peruskiva se oli leffana, mutta odotin sitä kirjan intensiivisyyttä ja hieman enemmän Battle Royale -henkisyyttä, mutta petyin sillä saralla. Koko leffa jäi musta vähän pintapuoliseksi raapasuksi.

Mitähän mä vielä tuosta Perillisestä voisin sanoa.
Itse luin ne suomeksi, mikä osoittautui ehkä virheeksi. En tiedä kuinka kapulakielellä alkuperäisteokset on kirjoitettu, mutta suomeksi oli hieman nieleskelemistä palikkalauseissa. Pitkä miinus siitä.
Mutta itse tarinasta mä tykkäsin, varsinkin näin vanhemmiten, ihan huikeasti. Kirjoihin luotu maailma ja rodut kielineen on varsin laaja ja mielenkiintoinen, niihin on selkeästi nähty vaivaa. Hyvin samanhenkinenhän se on  kuin LotR, ylväitä haltioita, vuorilla asuvia kääpiöitä, tyranni jota vastaan kaikkien rotujen on yhdistyttävä nje. Mutta lohikäärmeratsastajat historioineen, rotujen ja ryhmittymien väliset valtakiistat ja se kumma syvällisyys, mikä liittyy jokaiseen päätökseen, saa kyllä intensiivisesti mukaansa. Ja ei ne lohikäärmeet ole mitään villipetoja tässä, vaan ihmistä älykkäämpiä ajattelevia ja keskustelevia olentoja, jolla nyt sattuu olemaan nahkaiset siivet ja kimaltelevat suomut.  ;D  Mutta siis, mielenkiintoinen uusi maailma, valtataisteluja ja syvää ystävyyttä ja epätoivoista rakkautta siis tiedossa!

malla:

--- Lainaus käyttäjältä: Chuuko -  04-01-2013, 14:01:14 ---Onko teillä muilla tuota? Siis että luette mieluummin koko sarjan kerralla, kuin odottelette vuosia seuraavaa osaa ja vain luette sen,ettekä välttämättä muista edellisen osan tapahtumista juurikaan mitään. Aina joutuu ihmettelemään, että mihinkäs hittoon tää taas viime kerralla jäi.

--- Lainaus päättyy ---
Joo, mullakin on tää sama. Enkä osaa aloittaa mitään muuta kirjaa siinä sarjan välissä, vaan tahdon ensin lukea koko homman alusta loppuun. Luin juuri kesällä taas Potterit pitkästä aikaa, ja niissä vähiten lempikirjoissa alkoi jo tuskastuttaa tieto uusista kirjoista hyllyssä, mutta hammasta purren kunnialla vedin loppuun saakka ennen uuden sarjan aloitusta. ::)

Terry Pratchettin kirjoja olen yrittänyt minäkin lukea: 2 kirjaa (Mahtava Morris ja sivistyneet siimahännät & Kuolema lomailee tmv) on olleet todella mielenkiintoisia ja koukuttavia (Morriksen ostin omaksikin juuri), mutta 2 muuta taas jääneet kesken. Pitäisi varmaan yrittää uudestaan - olen kuitenkin ne molemmat keskeneräiset saanut lahjaksi, ja vähän tyhmää ettei tule luettua niitä vaikka löytyvätkin omasta hyllystä.

Sarah Watersia mulle onkin suositeltu aiemminkin, joten täytyy varmaan varailla jotain kirjastosta!

Oon nyt viime aikoina mieltynyt erityisesti Torey Haydenin kirjoihin, ja vaikka ne ovatkin aika lailla omaan alaani (lapsiin) liittyviä ja kaikenlisäksi tositarinoita, suosittelen kaikille. Tiikerin lapsi oli mielettömän vaikuttava kirja, ja on ihan uskomatonta tietää tapahtumien olevan totta. Raastavaa, repivää ja surullista luettavaa, mutta jos pää kestää niin kannattaa kokeilla!

Kissa:
Olen lukenut Tiikerin lapsen Torey Haydenilta pari vuotta sitten ja heti kun nimi mainittiin, muistikuvat palasivat. Se oli siis ainakin minusta hyvin mieleenpainuva kirja ja oli kiehtovaa seurata, kuinka tapahtumat kehittyvät, kun niitä kehittävät oikeat henkilöt eikä kirjailija. Ilahduin lukiessa siitä, että tulevaan ei viitattu liikaa, sillä tositapahtumiin perustuvissa kirjoissa se ärsyttää jostain syystä todella pahasti. Toinen seikka, joka tuli kirjasta heti mieleen, oli hahmojen vanheneminen. Spoilaa pikkuriikkisen, mutta oli oudon mukava tietää, millainen nuori alun pienestä tytöstä kasvoi.

Terry Pratchett taas on kirjailija, jonka kirjat jakautuvat kahteen ryhmään. Yksinkertaisesti liian tylsiin ja todella hyviin. En osaa sanoa, mikä eron tekee, mutta osaa en malta laskea käsistäni ja niihin jaksan palata uudelleenkin, mutta sitten on niitä, joita en saa luettua vaikka kuinka yritän. Chuuko: oletko testannut Vapaat pikkumiehet -sarjaa? Se on humoristinen ja etenkin aluksi selvästi nuorille suunnattu, mutta kerronta on (muistaakseni) toimivaa ja juoni mukaansatempaavampi kuin muissa Pratchetin kirjoissa. En mene kyllä vannomaan, sen verran aikaa on viime lukukerrasta.

(Viestitili korkattu, wihii.)

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu

[*] Edellinen sivu

Siirry pois tekstitilasta