Purriainen: Kiitos kommentista. Sawyeriahan en kauan malttanut pitää poissa, on sen verran ihana hahmo. Cheyenneä taas pidän itsekin yhtenä parhaista hahmoluomuksistani, ja kuule et ole nähnyt hänen menneisyydestään vielä murto-osaakaan. ;)
A/N: Tämän luvun alku oli pakko kirjoittaa seurailemaan todella tiiviisti Pilot (Part 2) –jakson tapahtumia, mutta loppu on sitten kokonaan irrallinen. Pitkä luku näin hiihtoloman kunniaksi. Lupaan, ettei seuraava luku ole näin tiiviisti kiinni sarjassa, mutta nämä tapahtumat olivat niin tärkeitä etten voinut ruveta muokkaamaan niitä. Takaumat valottavat Cheyennen kotiolosuhteita ennen karkaamista.
IV.
Pocahontas
Yksitoistavuotias Cheyenne puhui langattomassa puhelimessa ystävänsä kanssa. He olivat käyneet päivällä ostoksilla, mistä todisteena oli iso kasa kauppakasseja suuren huoneen vaatekomeron edessä.
”Hän sanoi mitä? Älä valehtele!”
Mehukkaan juorun kertomisen keskeytti ovikellon pimputus. Ketään muuta ei ollut kotona, joten Cheyenne hyppäsi itse jaloilleen ja totesi puhelimeen.
”Odota hetki. Joku on ovella.”
Tyttö käveli talon halki ja avasi oven puhelin toisessa kädessään. Kaksi poliisia tuijottivat tyttöön.
”Cheyenne Black?”
”Minä olen. Mitä on tapahtunut?”
”Saammeko tulla sisään?”
Cheyenne päästi miehet sisälle ja katsoi heihin odottavasti. Surumieliset ilmeet saivat tytön sydämen hakkaamaan pelosta.
”Oletteko Nicholas Blackin tytär?”, toinen kysyi ja Cheyennen nyökätessä jatkoi, ”meillä on huonoja uutisia. Olen pahoillani, mutta isänne on joutunut auto-onnettomuuteen.”
”Mitä?” Cheyenne kysyi epäuskoisena.
”Isänne on joutunut auto-onnettomuuteen. Hänen autonsa liukui jäisellä tiellä vastaantulevien kaistalle ja törmäsi rekkaan. Mitään ei ollut tehtävissä.”
Cheyenne romahti lattialle.Cheyenne peitti kaiken hermostuksensa, mutta puristi veistään rystyset valkoisina. Tyttö seisoi vakaasti ja hengitti syvään.
”Cheyenne, mene edestä.”
”En.”
Sawyer huokaisi hampaidensa välistä tytön jääräpäisyyttä, tarttui sitten varoittamatta kiinni tämän ranteesta. Hentorakenteinen ja riutunutkin Cheyenne ei voinut mitään, kun Sawyer vetäisi hänet edestään ja heilautti sivuun niin kovaa, että hän paiskautui heinikkoon. Peto tuli samassa tarpeeksi lähelle ja mies ampui. Cheyenne kuunteli laukausten ääniä maatessaan heinikossa. Ase? Mistä ihmeestä? Pedon karjunta leikkasi ilmaa, mutta vihdoin se usean laukauksen jälkeen kaatui maahan. Cheyenne nousi ja pyyhki mutaa kasvoiltaan.
”Äläkä viitsi viskellä minua ympäriinsä”, tyttö tuhahti.
”Olisitko halunnut olla aseen ja tuon elukan välissä?”
”Olen itse asiassa utelias tietämään, mistä sait tuon aseen”, Cheyenne ohitti kysymyksen.
”Kuten mekin”, Sayid tokaisi.
”Kuolleiden joukossa oli liittovaltion agentti. Ajattelin, että aseesta voisi olla hyötyä.”
”Liittovaltion agentti?” Sayid kohotti kulmiaan.
Sawyer väläytti virkamerkkiä.
”Otin tämänkin. Se oli makea. Miksi teitä edes kiinnostaa?” mies tuhahti.
Cheyenne käytti hyväkseen Sawyerin herpaantuneisuutta ja nappasi aseen hänen käsistään. Kaikkien katseet kääntyivät tyttöön, joka tutkiskeli asetta mielenkiinnolla.
”Ole varovainen.”
”Mikä sinä luulet minun olevan? Idiootti?” tyttö tuhahti Sayidille, jonka arka äänensävy ärsytti häntä.
Cheyenne oli yllättynyt siitä, että koneessa oli ollut ase. Jos niitä oli yksi, niitä saattaisi olla toinenkin, eikä tulivoimasta takulla olisi ainakaan haittaa tällä saarella.
”Sinun pitää luopua tuosta”, Sayid sanoi.
Cheyenne kohotti katseensa, mutta huomasi miehen puhuvan Sawyerille.
”Miksi ihmeessä? Minähän ammuin karhun.”
”Tämä ei ole mikään Kärpästen herra”, Cheyenne tokaisi väliin hiukan ironisesti, ”jos olemme toistemme kurkuissa kiinni, siitähän hyvä tulee.”
”Älä sinä puutu tähän, ja anna se ase takaisin ennen kuin ammut jonkun.”
Cheyennen silmät salamoivat, kun hän vilkaisi Sawyeriin. Mies katsoi takaisin ärtyneesti, mutta hänen ilmeeseensä nousi hiukan yllätystä kun tyttö poisti tottunein ottein lippaan ja viimeisen patruunan pesästä heittäen tyhjän aseen takaisin sen omistajalle.
”Ole hyvä”, tyttö virnisti.
”Ha-ha. Patruunat, kiitos.”
Cheyenne iski lippaan kuitenkin Sayidin ojennettuun käteen.
”Te vihaatte toisianne, joten näin ne pysyvät erossa toisistaan.”
”Mikä sinä luulet olevasi päättämään asioista?” Shannon marisi, mutta Charlie keskeytti hänet.
”Hei, kaverit. Eikö pitäisi kiinnittää hiukan huomiota tuohon elukkaan?
Charlien äänensävy sai Cheyennen kääntämään päänsä kohti viimeisiä henkäyksiään vetävään jääkarhuun. Tyttö kohotti kulmiaan aikeissa sanoa jotain, mutta Kate ehti ensin.
”Jääkarhu.”
”Tropiikissa? Mistä hitosta se tuli?”
”Mistä minä tiedän”, Kate äsähti.
Cheyenne oli kiitollinen siitä, että huomio oli siirtynyt hänestä pois, mutta liian aikaisin. Sayidin silmät olivat tarkkaavaiset hänen katsoessaan tyttöön.
”Missä sinä olet oppinut käsittelemään asetta?”
”Harrastin metsästystä ja kävimme joskus isän kanssa ampumassa”, Cheyenne kohautti olkapäitään kuin kyseessä olisi ollut itsestäänselvyys. Sayid katsoi häntä epäilevästi, mutta antoi sitten olla.
”Pitäisikö meidän jatkaa matkaa?”
Muu joukkio meni edelle, Cheyenne oli kääntymässä heidän peräänsä mutta joutui Sawyerin yllättämäksi jo toisen kerran hetken sisällä. Mies nappasi häntä ranteesta.
”Mikä sinä kuvittelet olevasi? Pocahontas?”
Sävähdys käväisi tytön kasvoilla, hetkeksi se täytti hänen silmänsä raivosta, mutta sitten hän hillitsi itsensä.
”Vaikka se”, Cheyenne kohautti uudelleen olkiaan ja yritti päästä irti otteesta.
Sawyerin kasvot olivat ärsytetyt, ehkä hiukan vaarallisetkin. Cheyenne ei näyttänyt pelkoaan.
”Minä tunnen sinunlaisesi.”
”Sinä et kuule tunne minua hitusenkaan vertaa”, tyttö sylkäisi.
Cheyenne nakkeli niskojaan, repäisi itsensä irti miehen otteesta ja kiisi muiden perään.
”Saamarin äpärä! Toivon, ettet olisi koskaan syntynyt! Pilasit elämäni! Pilasit kaiken!”
Kolme kuukautta myöhemmin Cheyenne makasi mytyssä lattialla ja suojautui äitinsä raivokohtaukselta. Zoey oli saanut Cheyennen huoltajuuden ja hallinta-oikeuden Nicholasin jättämään omaisuuteen. Tyttö väisti läimäytystä.
”Painu helvettiin!” Cheyenne sihahti nostaessaan päänsä.
Tytön haljenneesta huulesta valui verta, mutta hänen silmänsä paloivat. Zoeyn katse oli sekava, eikä Cheyenne jaksanut miettiä, mitä hän oli taas ottanut. Zoeyn mies Randolf oli taas kerran työmatkalla, ja silloin nainen sekosi.
”Sinä et puhu äidillesi noin!”
”Minä en ole sinun tyttäresi!”
”Luoja, kuinka toivoisin ettet olisi! Randolfin pojasta tulee taatusti parempi kuin sinusta.”
Hetkeksi Zoeyn silmiin nousi hellä katse. Naisen vetyperoksidilla vaalennetut hiukset oli leikattu lyhyeksi ja trendikkääksi kampaukseksi, ulkopuolisille hän oli täydellinen. Cheyenne kuitenkin tunsi äitinsä synkemmän puolen, vaikka tämä näytti lähes tavalliselta hyväillessään alkavaa raskausvatsaansa. Cheyenne oli ainoa joka rikkoi pian kasvavan perheen idyllin, hän muistutti Zoeya suurimmasta virheestään.
”Ihmettelen, kuinka Nick suostui kasvattamaan sinunlaisesi! No, hän on aina ollut päästään sekaisin!”
Ja siinä samassa jokin napsahti Cheyennen päässä. Tyttö tuijotti naista leimuavin silmin, nousi ja paiskasi mennessään oven kiinni. Noustessaan yläkertaan huoneeseensa hän tiesi täsmälleen, mitä tekisi.
”Mikä sinä kuvittelet olevasi? Käyttäydy kuten pitäisi!”Hiljaisuus vallitsi joukon keskuudessa vielä pitkään sen jälkeen kun karhu oli jäänyt taakse. He kaikki säpsähtelivät pienimmänkin äänen kuuluessa tiheästä viidakosta ja Cheyennekin oli kiitollinen heidän päästessään pois metsästä ja mäenrinteelle, jossa kasvillisuus oli matalampaa. Tyttö katsoi, kuinka Sayid kaivoi radion esille ja huokaisi kuullessaan Sawyerin heittävän jonkin sarkastisen kommentin, johon toinen mies ei onneksi vaivautunut vastaamaan samalla mitalla.
”Saatko signaalia?”
”Jokin muu peittää sen”, Sayid vastasi kulmat kurtussa.
Konemainen ääni puhui jotakin mistä Cheyenne ei saanut selvää, luetteli sitten sarjan numeroita ja antoi äänen vaihtua ranskankieliseksi naiseksi. Retkue iloitsi hetken kuullessaan ihmisääniä. Toivo syttyi Cheyennen sydämessä ja hetkeksi se peitti sen mustan aavistuksen saaren salaisuuksista.
”Kuka se on? Mitä se sanoo?” Charlie kysyi.
Viesti pyöri loppuun ja antoi taas vuoron koneäänelle, nyt numerosarja oli eri.
”Se toistaa tuota samaa viestiä.”
”Mutta mitä se sanoo, hemmetti?”
”Puhuuko joku ranskaa?”
Cheyenne ojensi kätensä ottaakseen puhelimen. Nicholas oli aina pitänyt kielitaitoa tärkeänä osana sivistystä, joten tyttö puhui äidinkielensä lisäksi ranskaa, espanjaa ja kreikkaa.
”Sinä osaat?”
”No osaan, jos annat sen hemmetin puhelimen”, Cheyenne huokaisi.
”Hienoa, Pocahontaksen täytyy nyt olla kaikessa osassa!”
Puhuja oli arvattavasti Sawyer, joka oli murisemassa vielä jotain, kunnes Sayid sinkosi häneen kärttyisän katseen. Cheyenne painoi radion korvaansa vasten. Numerosarja toistui.
”Auttakaa minua”, Cheyenne aloitti kääntämisen, ”Auttakaa minut pois täältä.”
”Tai sitten ei! Mistä tiedämme, mitä tuo tyttö sepittää!” Sawyer tiuskaisi.
”Turpa kiinni ja anna hänen kuunnella!”
Cheyenne mulkaisi kinastelijoita Charlien muistuttaessa pattereiden kestävyydestä. Tyttö keskitti jokaisen solunsakin kuuntelemiseen. Itse viesti ei ollut vaikeaselkoinen vuosia kieltä opiskelleelle tytölle, mutta äänenlaatu oli huono ja Cheyenne pelkäsi ettei toista tilaisuutta viestin kuulemiseen tulisi.
”Olen yksin täällä, tällä saarella. Olkaa kilttejä ja tulkaa.”
Cheyenne tajusi ympärilleen langenneen hiljaisuuden ja huomaamattaan alensi itsekin ääntään sanojen upotessa hänen tajuntaansa. He olivat iloinneet liian aikaisin. Viesti oli sittenkin kaikkea muuta kuin hyvä merkki.
”Muut ovat kuolleita. Se tappoi heidät, heidät kaikki.”
Radio vaikeni ja Cheyenne laski sen korvaltaan. Hän huomasi käsiensä tärisevän. Hetkeen kukaan ei puhunut.
”Kuusitoista vuotta. Jos numerot on oikeassa, se viesti on pyörinyt kuusitoista vuotta ja viisi kuukautta.”
”Kuusitoista vuotta?” Cheyenne tarkisti, ”Kuusitoista vuotta eikä kukaan tullut?”
”Mistä me tiedämme ettei kukaan tullut?”
”Tuo viesti olisi sammutettu”, Cheyenne sanoi hiukan terävästi, ”ei siinä muuten olisi järkeä.”
”Missä ihmeessä me olemme?” Charlien ääni oli hiukan pelokas.
***
Jack alkoi olla huolissaan. Aamu oli jo muuttumassa päiväksi, eikä edellisiltana lähtenyt retkue, Cheyenne mukaan lukien, ollut vieläkään palannut. Ikään kuin tyttäressä ei olisi ollut miehelle tarpeeksi päänvaivaa, hänen potilaansa oli näyttänyt sen kuvan Katesta. Jack huokaisi syvään, mutta sai muuta ajateltavaa Hurleyn rynnätessä telttaan.
”He tulivat!”
Jack hyppäsi jaloilleen ja juoksi ulos teltasta. Cheyenne heilautti kättään hänelle, mutta ei tapansa mukaan hymyillyt.
”Hei, Jack.”
”Chey? Kaikki hyvin?”
Tyttö nyökkäsi ykskantaan. Hän tiesi, ettei kukaan heistä kertoisi kenellekään retken todellisesta tapahtumista, eikä tyttö aikonut rikkoa sopimusta.
”Kaikki ok.”
Jack ei tiennyt, miten suhtautua nähdessään Katen tulevan luokseen, mutta naisella oli jotain kerrottavaa, joten mies seurasi häntä vilkaistuaan ensin Cheyenneen. Tyttö nyökkäsi ja näytti menevän kauemmas rannalle, ehkä uimaan puhdistaakseen retken rasituksen iholtaan.
Tyttö tosiaan suuntasi rantaan. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli nukkunut ulkosalla, mutta tropiikin yö oli tehnyt hänen olonsa jotenkin tahmaiseksi. Tarkistettuaan tällä kertaa huolella, että Sawyeria ei ollut missään näkyvillä, Cheyenne vaihtoi turkoosit bikininsä ylleen kahlatakseen sitten veteen. Se oli lämmintä ja suola tuntui sytyttävän säären suuren haavan tuleen, mutta tyttö ei jaksanut välittää siitä. Hänen mielessään pyörivät illan tapahtumat, eikä hän voinut olla ajattelematta viestin tarkoitusta vielä sittenkään kun kahlasi pois ja näki isänsä tulevan rantaa pitkin. Jackin ilme oli tutkimaton.
”Cheyenne, mitä siellä oikein tapahtui?”
”Etkö kuunnellut Sayidia?”, Cheyenne totesi.
Tyttö kiskoi housut bikiniensä päälle, märkä uima-asu saisi jäädä alle viilentämään kuumaa päivää. Tyttö veti puhtaan topin ylleen ja katsoi isäänsä.
”Emme saaneet signaalia. Se kirottu radio ei toimi.”
”Niinkö siinä kävi?”
”Niin”, Cheyenne rypisti kulmiaan, ”miksi pidät hemmetin kolmannen asteen kuulustelua?”
Jack nappasi oikealla kädellään Cheyennen ranteesta kiinni, mutta piti toisen vyötäröllään, kun tyttö oli aikeissa lähteä pois keskustelusta. Miehen silmissä näkyi ärtymys, jollaiseen tyttö ei ollut uskonut hänen kykenevänkään. Jackin ääni oli kuitenkin aivan rauhallinen.
”Koska sinä valehtelet minulle.”
”Minä en valehtele! Päästä irti!”
”Kate kertoi minulle mitä siellä todella tapahtui!” Jack räjähti, ”joten lakkaa leikkimästä typerää!”
Cheyennen silmissä välähti yllätys. Hän ei ollut uskonut, että Jack saattaisi raivota hänelle sillä tavalla. Miehen silmät olivat tummat raivosta, joka sai tytön tuijottamaan häntä sulkeutuneena ja varautuneena.
”Meillä oli sopimus! Ei ole minun vikani, jos hän rikkoi sen! Minä pidin kiinni siitä mitä sovimme! Älä oleta, että minä kielin sinulle kaiken!”
”Tämä ei ole mikään Selviytyjät!”
”Anna minun olla!”
Cheyenne näytti siltä, kuin olisi aikonut sylkäistä isänsä kasvoille, mutta ei tehnyt sitä. Jack tuijotti häntä kulmat kurtussa.
”En anna. Olen antanut sinulle aivan tarpeeksi tilaa, mutta sinun on aika lopettaa tuo joutavanpäiväinen kiukuttelu! Meillä on suurempiakin ongelmia!” Jack tiuskaisi.
”Minä en ole sinun ongelmasi niin kauan kuin annat minun olla!” Cheyenne sihahti, ”Sinulla vain on joku kompleksi tuon pelastajan roolisi kanssa! Jätä minut rauhaan!”
Jack näytti vimmastuvan vain entistä enemmän, hän ei päästänyt irti rimpuilevasta tyttärestään, joka sähähteli loukkauksia hänen naamalleen.
”Et sinä välittänyt minusta ennenkään!”
”Minä en tiennyt että sinä olit olemassa!”
”Sinua ei kiinnostanut!” Cheyenne väitti itsepintaisesti, ”Minä olen pärjännyt yksin tähänkin saakka! Päästä irti senkin helvetin moniongelmainen kusipää!”
Tyttö oli sähissyt viimeiset sanansa sellaisella raivolla, että Jack irrotti otteensa tytön ranteesta ja heilautti oikean kätensä ilmaan luovuttamisen merkiksi. Mies ei tajunnut lainkaan sitä, mitä seuraavaksi tapahtui.
Cheyenne romahti. Tyttö putosi istualleen hiekalle, painoi päänsä alas polviinsa ja nosti kätensä kuin suojaksi Jackilta. Hän oli puristanut silmänsä kiinni.
”Älä. Ole kiltti, älä.”
Cheyennen ääni oli arka, hän kuulosti avuttomalta pikkulapselta ja hetken Jack vain seisoi jähmettyneenä paikallaan, kunnes tajusi tytön raottaneen silmiään, ja niissä näkyi jotain mikä sai kylmät väreet juoksemaan pitkin miehen selkää. Aito, puhdas pelko.
”Älä”, Cheyenne sanoi ääni väristen, ”ole niin kiltti.”
Jack oli nähnyt sellaisen katseen vain kerran aikaisemmin. Se oli ollut kun hän oli ensiapulääkäriaikoinaan paikannut erästä poikaa, joka oli joutunut humalaisen isänsä raivokohtauksen tielle. Alaston, lannistunut kauhu. Toisenlainen kauhu paistoi nyt Jackin silmistä. Mies laski kohotetun kätensä hitaasti alas.
”Cheyenne”, mies sanoi kun ei keksinyt muutakaan sanottavaa.
Tyttö oli romahtanut toiselle kyljelleen hiekkaan, Jack näki kasvoilla kimaltavat kyyneleet, jotka olivat valuneet tiukasti yhteen puristettujen luomienkin ohi. Mies tunsi itsensä täysin kädettömäksi Cheyennen edessä.
”Cheyenne”, mies toisti lempeästi.
”Mene pois.”
”En mene.”
Jack pudottautui tytön viereen ja pyyhki varovasti suortuvia tämän kasvoilta. Hän halusi koskettaa Cheyenneä, kertoa tälle ettei tekisi mitään pahaa. Tyttö nousi istualleen ja katsoi Jackia punaisin silmin. Mies vangitsi silmät katsekontaktiin.
”Cheyenne, onko joku lyönyt sinua?”
Tyttö käänsi päänsä pois, mutta Jack tarttui hänen leukaansa.
”Oliko se Zoey?” Jack kysyi ääni voimattomasta raivosta täristen, ”Hakkasiko hän sinua? Siksikö sinä karkasit?”
”Jack...”
”Oliko se niin?” mies vaati vastausta.
Cheyenne katsoi isäänsä silmiin räpytellen kiivaasti. Hän pureskeli muutenkin repaleisia huuliaan ja nyökkäsi sitten hitaasti. Jack yritti pysyä rauhallisena.
”Cheyenne...”
”Älä. Anna minun olla. Lopulta sinä kuitenkin menet”, Cheyenne sanoi niin hiljaa, että Jack tuskin kuuli.
”En mene.”
Välittämättä voimattomasta rimpuilusta Jack veti tyttärensä käsivarsiensa suojaan ja keinutti häntä kuin pikkulasta. Cheyenne hautasi kasvonsa miehen olkapäähän. Jack teki kaikkensa pitääkseen äänensä vakaana.
”Minä en mene mihinkään. Minä en jätä sinua. Et voi tehdä mitään, mikä saisi minut vihaamaan sinua. Et koskaan. Ja ennen kaikkea, Cheyenne, minä en koskaan, en
koskaan satuta sinua.”
Tyttö tuntui hauraalta, hän hikkasi pidätellyn itkun takia. Jack tunsi, kuinka hän tärisi ja puri hampaansa raivosta yhteen tuntiessaan törröttävät kylkiluut. Cheyenne oli kärsinyt suhteettoman paljon.
”Sinä vihaisit minua, jos tietäisit mitä olen tehnyt.”
”En vihaisi.”
”Usko pois, sinulla ei ole aavistustakaan mihin minä olen kyennyt.”
Cheyennen ääni oli iloton.
Cheyenne penkoi keskittynyt ilme kasvoillaan ja ohuet puuvillahanskat kädessään kylpyhuoneen kaappia ja pyyhkäisi kaikki äitinsä mielialalääkepurkit alas. Tyttö kävi oransseja purkkeja läpi ja tyhjensi niitä kämmenelleen. Viattomia, valkoisia pillereitä. Kukaan ei koskaan saisi tietää. Kaikki uskoisivat Zoeyn saaneen jonkin kohtauksen ja syöneen kaiken itse, kun nainen vielä kaiken lisäksi tavallisesti söi lääkkeensä tavallisestikin sekoitettuna ruokaansa. Hän oli kerran aikaisemminkin seonnut lääkkeidensä määrässä ja ottanut yliannostuksen. Cheyenne kurotti kylpyhuoneen pöydälle laskemansa terveysjogurttikulhon lähemmäs. Pitääkseen syntymättömänsä terveenä Zoey söi paljon luontaistuotteita ja oli eilisiltana tyhjentänyt loput jogurttipurkista lasiseen kulhoon. Cheyenne murskasi kahdella lusikalla kaikki käsiinsä saamat lääkkeet, noin kahdeksankymmentä kappaletta, ja sekoitti jauheen jogurttiin. Kukaan ei koskaan huomaisi. Tyttö vei viattomalta näyttävän kulhon takaisin jääkaappiin ja hävisi yläkertaan napaten aiemmin pakkaamansa rinkan. Missä tahansa olisi parempi kuin täällä. Joku liikkui keittiössä suoraan Cheyennen alapuolella, jääkaapin ovi aukesi ja sulkeutui. Tyttö kuunteli hiiskahtamatta, kunnes alakerrasta alkoi kantautua kakomista. Lasikulhon räsähtäessä lattialle Cheyenne avasi huoneensa ikkunan, tipautti rinkan alas ja kiipesi itse perässä. Kun ambulanssin sireenit kaikuivat tiellä, hän oli jo ehtinyt kadota metsään. Ensimmäistä kertaa kuukausiin hymy karehti hänen huulillaan.
