Muu fanfiktio > Kirjat
Sinun, minun, meidän [Elizabeth/Darcy, f. P&P, K12, jatkokertomus]
Marketta:
Sinun, minun, meidän
Kirjoittaja: Marketta
Fandom: P&P
Päähenkilöt: Elizabeth/Darcy
Tyylilaji: Regency
Ikäraja(suositus): K12
Yhteenveto: Heidän elämänsä olivat valovuosien päässä toistaan, mutta kummalla olikaan enemmän hävettävää?
Varoitus: Täältä ei löydy crossovereita tai vampyyreitä ja tyttöjen välinen ystävyyskin on ihan oikeasti sisarellista. Seuraa uskollisesti Jane Austenin maailmaa ja JAFF-konventioita sekä välttelee viimeiseen asti anakronismeja.
Sananen lukijalle: Jatkokertomus siitä, mitä tapahtui kosinnan ja häiden välissä. Ennen varsinaisen kertomuksen pääsemistä vauhtiin on nippu tapahtumia pohjustavia vinjettejä. Neiti Austenin tekstin tuntemus auttaa pysymään kärryillä.
Huomautus: Hahmot kuuluvat Jane Austenille ja ovat minulla vain lainassa.
Toivomus: Kirjoittaja ottaa mielellään vastaan kommentteja ja palautetta, joko julkisesti ketjuun tai yksityisviesteinä. Kiitos.
Osa 1.
”Mustaa!” Neiti Bingleyn kuppi iskeytyi aluslautaselle sellaisella voimalla, että teetä roiskui pitkin pöytäliinaa. ”Minun pitää pukeutua mustaan!”
Herra Bingley laski kirjeen pöydälle ja kohtasi herra Hurstin katseen. Hurst pyöräytti silmiään ja nosti sanomalehden uudelleen suojakseen. Hän ei ottaisi osaa tähän keskusteluun, vaan keskittäisi huomionsa laukkatuloksiin.
”Meidän on lähdettävä viipymättä Scarboroughiin”, Bingley totesi. Hän tiesi, että myrsky oli nousemassa.
”Pakkoko sen vanhan huuhkajan oli juuri nyt kuolla? Mahdollisimman sopimattomalla hetkellä. Meidän oli tarkoitus lähteä kaupunkiin ensi viikolla, on kutsuja ja illallisia, kun parlamenttikin jo kokoontuu…”
”Caroline, se on sopimatonta. Sinä saat kirjoittaa ja peruuttaa ne. Me lähdemme Scarboroughiin huomenaamulla.”
”Se on mahdotonta, en millään ehdi valmistautua. Pitää pakata ja hankkia uudet vaatteet kaupungista ja…”
”Caroline, me lähdemme aamulla. Sinä saat olla valmiina kello kahdeksalta tai käsken lakeijan kantaa sinut vaunuihin riippumatta siitä, oletko pukeutunut vai et.”
Ovi avautui ja rouva Hurst astui sisään. Hän ei kiinnittänyt huomiota kireään tunnelmaan, vaan meni sivupöydälle ja täytti lautasensa. Neiti Bingley mulkoili veljeään. Aikaisemmin veli oli ollut kovin myöntyväinen ja helposti ohjailtavissa, eikä neiti aikonut hyväksyä tätä viimeisinä kuukausina esiin tullutta muutosta.
Rouva Hurst istui paikalleen ja jäi katsomaan sisaruksiaan. ”Mitä on tapahtunut?”
”Scarboroughsta saapui pikalähetti. Isoäiti Bingley on kuollut.” Veli ojensi kirjeen rouva Hurstille.
Rouva Hurst silmäili tekstin läpi. ”Täti Alice kirjoittaa, että se tapahtui unessa, kenenkään huomaamatta. Kummallista. Olisin kuvitellut, että isoäiti keräisi mahdollisimman suuren yleisön vuoteensa äärelle ennen kuin suostuisi kuolemaan.”
”Louisa, meidän on pukeuduttava mustaan! Ja Charles sanoo, ettemme voi lähteä kaupunkiin.”
”Tietenkin, Caroline. Puoli vuotta vähintään, ja siitä kolme kuukautta täydessä mustassa”, Louisa totesi. ”Ensimmäinen puoli sesongista menee täysin ohitse, emmekä voi toisellakaan puolella osallistua juhliin tai muuhun liian julkiseen.”
”Ei!” Caroline alkoi kuulostaa epätoivoiselta. Ajatus Lontoon huveista luopumisesta tuntui aivan liian suurelta rangaistukselta vanhan ilkeän naisen kuolemasta. Isoäiti Bingleyllä ei ollut koskaan ollut erityisen lämpimiä tunteita Carolinea tai Louisaa kohtaa. Isoäiti oli ollut hankala, määräilevä, vaikea nainen. Kun Charles oli syksyllä 1809 tullut täysi-ikäiseksi ja saanut perinnön hallintaansa, Caroline oli riemumielin jättänyt isoäidin kodin lopullisesti taakseen ja asettunut veljen talouteen Lontooseen. Sen jälkeen kerran vuodessa tehdyt matkat pohjoiseen olivat olleet hänelle enemmän kuin tarpeeksi suvun matriarkkaa.
”Häitä pitää lykätä.” Rouva Hurstin sanat putosivat pöytään kuin pommi.
Herra Bingley ei ollut ehtinyt vielä ajatella sitä, mutta totta se oli. Suruaikana avioituminen ei ollut sopivaa. Vielä eilen Longbournissa oli pohdittu päivää joulukuun alkupuolelle. Bingley laski mielessään kuukausia. Aikaisintaan toukokuussa. Häiden viettäminen olisi sopivaa aikaisintaan toukokuussa.
Neiti Bingley huomasi, ettei kuolema ollutkaan yksinomaan paha asia. Mitä pidempi lykkäys olisi, sitä enemmän olisi tehtävissä.
Herra Bingley ei halunnut jatkaa keskustelua sisartensa kanssa. Hän joi kuppinsa tyhjäksi ja nousi pöydästä. ”Caroline, me lähdemme aamulla. Hoida itsesi valmiiksi siihen mennessä. Pistä palvelijasi pakkaamaan, ja voit viettää päivän Merytonissa ompelijalla.” Neiti Bingleyn suusta pääsi kireä ääni. Hän joutuisi lontoolaisen ompelijansa sijaan tyytymään siihen, mitä Hertfordshiren mitättömyydet saisivat päivässä aikaan.
Veli ei välittänyt, vaan jatkoi: ”Matkustamme mahdollisimman nopeasti, joten matkavaunut saavat tulla omia aikojaan perässä. Louisa, Hurst, päättäkää mahdollisimman nopeasti, aiotteko tulla mukaan. Minä menen hoitamaan valmisteluja ja lähden sitten Longbourniin.”
Kun Bingley painoi aamiaishuoneen oven perässään kiinni, hän kuuli kuinka sisaret väittelivät siitä, miten vaatekysymys olisi parhaiten ratkaistavissa. Samalla ulko-ovi avautui ja sisään harppoi herra Darcy, hikisenä ratsastusvaatteissaan.
”Darcy, sinua juuri etsinkin. Huonoja uutisia.”
”Pikalähetti? Näin hänen ratsastavan tännepäin.”
”Kyllä, Scarboroughsta. Isoäitini on kuollut. Ei hätää, hän oli jo vanha ja ymmärtääkseni tehnyt sovinnon luojansa kanssa. Ja jos ei ollutkaan, vanha rouva Bingley kyllä pärjää toisella puolen, oli hänellä vastassa kuka tahansa.”
Darcy kurtisti kulmiaan ystävänsä kommentille, jolloin tämä jatkoi: ”Caroline on perinyt luonteensa viimeistä piirtoa myöten isoäidiltämme, yhtä hankalia molemmat… Mutta siis, minun on lähdettävä sinne heti aamulla, vaikka en tiedä, voinko ehtiä hautajaisiin. Muita miespuolisia jälkeläisiä ei enää ole, joten pesänselvitys jää minulle. En tiedä, kuinka kauan joudun viipymään siellä, mutta otan Carolinen mukaan. Sinä voit tietenkin olla täällä niin kauan kuin haluat.”
”Olen pahoillani surustasi, ja toki teen mitä vain auttaakseni.”
”Kiitos. Taidan joutua turvautumaan apuusi, kunhan olen itsekin selvillä siitä, mitä kaikkea tästä seuraa.” Bingley oli hetken hiljaa. ”Ymmärrät kai, mitä tämä tarkoittaa?”
Darcy katsoi ystäväänsä kysyvästi. Bingley pohti hetken, kuinka asian muotoilisi, mutta päätti olla kiertelemättä: ”Häitä on lykättävä. Aikaisintaan toukokuussa on sopivaa.”
Darcy ei tiennyt mitä sanoa. Tämähän ei suoranaisesti koskenut häntä, mutta miten asiaan Longbournissa suhtauduttaisiin, sitä hän ei osannut arvata. Bingley arvasi miehen ajatukset.
”Lähden hetken päästä viemään tietoa Janelle.” Nuori mies kääntyi ja lähti harppomaan portaita ylöspäin. Puolessa välissä hän pysähtyi ja huikkasi olkansa yli: ”Kuule ystävän neuvo: välttele Carolinea. Hän ei halua pukeutua mustaan ja jättää sesonkia väliin.”
JATKUU.
Marketta:
Osa 2.
Herra Bennet otti postilaukun rouva Hilliltä ja asetti silmälasit nenälleen. Hän veti esiin nipun kirjeitä ja pari lehteä. Hän selasi kirjeet läpi ja jätti suurimman osan oman lautasensa viereen. Janelle löytyi suttuisella käsialalla kirjoitettu kirje, kuten jokaisena päivänä. Elizabethille herra Bennet ojensi kirjeen, jonka päältä tunnisti rouva Gardinerin käsialan. La Belle Assembleen hän antoi rouvalle ja avasi itse The Timesin.
Rouva Bennet käänsi esille painokuvat. Jane ja Elizabeth lukisivat aikanaan lehden artikkelit, mutta nyt oli tärkeämpää nähdä kuvat ja lukea niiden selostukset.
”Oh, spencer-jakun kuuluu olla vaaleanpunainen. Ja vyötärönauhalle tulee rypytys… Shaalit ja pitsit kuuluvat edelleen juhlapukuun, pitsien kuuluu roikkua rennosti olalta.” Rouva silmäili tekstiä ja kertoi tiedon sieltä toisen täältä. Lopulta hän laski lehden pöydälle.
”No, meillä on monta kuukautta aikaa. Ennen toukokuuta villitykset ehtivät muuttua vielä pariin kertaan. Tärkeämpää on, että kankaat ovat hyviä ja leikkaukset sopivia. Ei mitään liian hetkellistä, vaan hillittyä, arvokasta ja laadukasta. Hihat voi aina vaihtaa muutosten mukana. Vai mitä mieltä olette, herra Bennet?”
Herra Bennet katsoi lehtensä yli ja totesi: ”Juuri niin, rouva Bennet”, ja jatkoi lukemista.
”Rouva äiti, pitäisikö minun valita harmaata ja liilaa?”
”Voi Jane-pieni. Ymmärrän, että haluat puolisurun värejä, mutta ei se ole välttämätöntä. Kesäasuja meidän pitää teille hankkia. Kevyitä kankaita, vaaleita värejä, mutta pitää vielä muutaman kuukauden verran odottaa, että tiedämme, mihin suuntaan muoti keväällä kääntyy. Ja kesällähän ei herra Bingleylläkään enää ole suru.”
Rouva Bennet oli ehtinyt muutaman päivän ajan haaveilla siitä, kuinka saisi vaatettaa vanhimmat tyttärensä Lontoon sesonkia varten. Sitten herra Bingley oli ilmestynyt uutisineen ja häitä oli lykätty. Hieman myöhemmin paikalle oli ilmestynyt toinenkin sulhasmies, joka oli tehnyt parhaansa pitääkseen kiinni omista häistään, mutta rouva Bennet oli ollut taipumaton. Kaksoishäät hänelle oli luvattu ja kaksoishäät hän halusi. Kaiken lisäksi Jane oli vanhempi ja ensimmäisenä kihlautunut, joten Elizabeth ei häntä saisi ohittaa. Rouva Bennet sai yllättävän puolustajan herra Bennetistä, joka mielellään piti myös Elizabethin kotona muutaman ylimääräisen kuukauden verran.
Niin herra Bingley oli lähtenyt sisarineen Scarboroughin ja herra Darcy jäänyt Netherfieldiin. Suruajan takia kihlajaisilmoituksia ei julkaistu, joten juorut levisivät lähiseudulle, mutta sen suurempaa kiinnostusta asia ei saanut. Seuranneina viikkoina elämä oli löytänyt rauhalliset uomansa. Herra Darcy tuli käymään päivällä ja vei Elizabethin ja Janen kävelylle tai ajelulle, jos sää sen salli. Illalla hän osallistui päivällisille tai lähti perheen mukaan kutsuille. Jane vietti niin paljon aikaansa kirjeidensä parissa, että rouva Bennet pelkäsi tytön pilaavan silmänsä ja herra Bennet pelkäsi ajautuvansa vararikkoon paperin hinnan takia. Herra Bingley oli ennen lähtöään pyytänyt herra Bennetiltä luvan kirjeisiin ja korostanut, että tämä saattaisi lukea vaikka jokaisen niistä. Sulhasmiehen poistuttua herra Bennet oli naurahtanut rouvalleen, ettei voinut uskoa Bingleyn kykenevän kovin pahasti kompromettoiviin teksteihin, joten kirjeiden lukemiseen ei vaikuttanut olevan tarvetta.
Joulukuu oli juuri alkanut ja surua jatkuisi huhtikuun lopulle asti, joten rouva Bennet osasi nähdä tilanteen positiiviset puolet. Hänellä oli aikaa valmistautua. Ei nopeasti järjestettyjä häitä, pikaisesti kasaan kursittuja kapioita, vaan huolellisesti suunniteltua ja viimeisteltyä. Kankaat tulisivat Gardinerin kauppahuoneesta, Merytonin ompelijat huolehtisivat liinaisista ja varsinaisia vaatteita varten lähdettäisiin Lontooseen.
Herra Bennet oli ollut niin tyytyväinen siihen, ettei kumpikaan tulevista vävyistä odottanut erityisiä myötäjäisiä, että oli suostunut rouvan vaatimuksiin kapioista. Melkoisen loven se tekisi hänen varoihinsa, mutta pian perheessä olisi kaksi naista vähemmän, joten hän saisi nopeasti tilinsä tasapainoon. Se tosin tarkoitti, että tulevina kuukausina kangaslaadut, nauhat ja pitsit olisivat tavallistakin enemmän esillä naisväen keskusteluissa.
”Rouva äiti”, Elizabeth keskeytti aamiaispöydän hiljaisuuden. ”Täti Gardiner kirjoittaa kankaista. Hänellä on meille varattuna suurin osa niistä, joita pyysitte, mutta hän uskoo, että kun purjehduskausi jälleen käynnistyy, ensimmäisissä lasteissa saisimme vielä parempia. Mitä mieltä olette?”
”Emme voi jättää asiaa niin pitkälle. Kirjoita sisar Gardinerille, että viimeistään helmikuussa matkustamme Lontooseen. Haluan katsoa kankaat itse. Otamme niistä parhaat ja aloitamme ompelun, ja kun laivat saapuvat, täydennämme uusilla kankailla.”
”Täti Gardiner lähettää myös pahoittelunsa. Hän ei voi osallistua häihin toukokuussa, sillä he toivottavat tervetulleeksi uuden tulokkaan juuri samoihin aikoihin.”
”Taas!” Rouva Bennet puuskahti. ”Ja tietenkin se on jälleen poika!”
Herra Bennetin teki mieli huomauttaa rouvalleen, että tämä oli itse lahjoittanut hänelle viisi tytärtä lyhyemmässä ajassa kuin jossa herra Gardinerista oli tulossa viidettä kertaa isä, mutta katsoi paremmaksi olla hiljaa. Se, että Gardinerien kaksi nuorinta olivat poikia, oli ikävä piikki rouva Bennetin lihassa.
JATKUU.
Marketta:
Osa 3.
”Mitä mieltä olet, Elizabeth?” Herra Darcy kysyi matalalla äänellä, sillä koko perhe oli lähettyvillä.
”Kysyttekö minun mielipidettäni? Eikö tämä asia kuuluisi eversti Fitzwilliamille?”
”Olen kirjoittanut hänelle Pyreneille, mutta myös sinun arviosi on tärkeä. Ilman tätä lykkäystä sinusta olisi tullut rouvani jo ennen joulua, ja silloin asia olisi kuulunut sinulle.”
”Mitä mieltä neiti Darcy on?”
”Hän tuntuu olevan kahden vaiheilla. Mutta jos se tuntuisi hänestä mahdottomalta, hän olisi varmastikin sen sanonut, joten uskon, että hän voi hyvinkin suostua.”
Elizabeth harkitsi vastaustaan. Darcy seurasi naisen pohdintaa ja jatkoi: ”Jos olisimme avioituneet alkuperäisen suunnitelman mukaan, olisi Georgianan astuminen seurapiireihin ollut mahdollista vasta vuoden päästä. Meidän ei olisi odotettu osallistuvan sesonkiin ainakaan sen alkupuolella, joten Georgianankin olisi ollut mahdoton olla Lontoossa. Jos tästä tulee Georgianan ensimmäinen kausi, tätini kreivitär toimii hänen esittelijänään. Ensi vuonna tilanne on sitten helpompi.”
Ajatus Lontoosta ja juhlakaudesta kauhistutti Elizabethia. Hänen pitäisi nousta Hertfordshiren neiti Bennetistä pääkaupungin rouva Darcyksi, mutta ennen tätä keskustelua hän ei ollut tajunnut, että kaupanpäällisiksi tulisi seurapiireihin astuva tyttö. Rouva Darcynä hän olisi vastuussa neiti Darcystä, toimisi tämän esiliinana ja suojelijana, minkä takia herra Darcy pyysi jo nyt häntä ottamaan kantaa sisarensa asioihin.
”Tietenkin, ei minulla voi olla mitään sitä vastaankaan, jos neiti Darcy vain niin haluaa.”
”Mutta se tarkoittaa sitä, että minun pitää olla keväällä Lontoossa. En välittäisi, mutta uskon, että se olisi kaikkien kannalta parhain ratkaisu.” Herra Darcy ei halunnut olla hetkeäkään poissa Elizabethin seurasta nyt kun oli vihdoin saanut tämän suostumaan tarjoukseensa. Hän ei kuitenkaan voisi olla Hertfordshiressä toukokuuhun saakka, tilanhoito ja liiketoimet vaatisivat häntä. Eikä Georgianaa voisi jättää yksin pitkiksi kuukausiksi. Netherfield oli mukava paikka, etenkin kun herra Bingleyn sisaret olivat poistuneet, mutta se ei korvannut edes Darcyn kaupunkitaloa, Pemberleystä puhumattakaan.
Ja sitten oli vielä Elizabethin perhe. Herra Bennetin kanssa Darcy oli kuluneina viikkoina ystävystynyt, mutta rouva Bennetin seuraa hän pystyi vain jotenkuten sietämään. Nuorin kotona olevista neideistä oli kovasti rauhoittunut, mutta niin neiti Catherine kuin neiti Marykin olivat hupsuja tyttöjä. Merytonin seurapiireistä ei Darcy välittänyt yhtään sen enempää kuin ennenkään, vaikka osallistuikin perheen mukana moniin tilaisuuksiin. Hän suostui kaikkeen tähän ainoastaan Elizabehtin tähden. Vaikka naisen seura oli hänelle tärkeämpää kuin mikään muu, hän kaipasi omaa elämäänsä, omaa rauhallista, täsmällistä arkeaan.
Muutaman päivän kuluttua hän lähtisi kohti Pemberleyä. Jouluun oli vain muutama viikko ja hän oli laiminlyönyt velvollisuuksiaan jo liiaksikin. Ja jos Georgiana olisi taivuteltava debyyttiin, olisi jo kiire järjestämään yksityiskohtia.
”Erä shakkia, herra Darcy?” Herra Bennetin ääni keskeytti kahdenkeskisen hetken.
Herra Bennet oli ottanut tavakseen istua iltaisin salongissa. Kesän tapahtumat ja perheen täpärä pelastuminen olivat herättäneet hänet. Hänen piti pitää tarkemmin huolta omistaan. Sulhasmiesten ilmestyminen Longbournin iltoihin helpotti tilannetta, eikä herra Bennet salaillut sitä, että viihtyi paremmin suosikkityttärensä tulevan miehen seurassa. Vaikka pohjoiseen lähtenyt herra Bingley oli mitä mukavin seuramies, herra Darcyn kanssa saattoi väitellä Platonista tai keskustella professoreista, jotka olivat olleet vanhemman miehen oppitovereita ja nuoremman opettajia. Nyt hän halusi nähdä, kuinka herra Darcy pärjäisi hänelle pelissä.
Herra Darcy olisi mielellään jäänyt samalle sohvalle Elizabethin kanssa, mutta arvasi, että herra Bennet halusi tehdä tiettäväksi sen, että oli huomannut hiljaisen kuiskuttelun, jota ei sopinut jatkaa liian pitkään. Darcy hymyili Elizabethille, nousi ja meni herra Bennetin luo.
Ensimmäiset siirrot tapahtuivat huolettomasti, mutta vähitellen peli tiivistyi, siirtojen väli piteni ja kumpikin herroista upposi taktiikan hiomiseen. Lopulta herra Bennet tunsi ajautuneensa umpikujaan. Hän ei keksinyt, millä keinoin pääsisi pakoon herra Darcyn kuningatarta. Elizabeth, joka oli jo jonkin aikaa seurannut peliä herrojen etäämpää, laski kätensä herra Bennetin olalle. ”Isä, antakaa ratsunne laukata, mutta varokaa lähettiä!” Herra Bennet katsoi lautaa hetken ja ymmärsi. Kolmella siirrolla hän ohittaisi herra Darcyn hyökkäyksen, eikä tämä voisi hänelle enää mitään.
JATKUU.
Marketta:
Osa 4.
Rakkain Jane,
toivon, että saat tällä kertaa selvän raapustuksista. Yritän, mutta tiedäthän sinä. Onneksi voit hyvin, niin minäkin, vaikka haluaisin olla siellä. Vielä ainakin viikko ennen kuin paluumatka voi alkaa. Täti Alicen asia on yhä päättämättä, hän riitelee Carolinen kanssa.
Kuulin eräästä kartanosta lähellä Rotherhamia. On kuulemma hieno, erinomainen, rakennettu hävitetyn luostarin maille. Tilukset olisivat isommat. Mitä mieltä olet, taidan käydä siellä paluumatkalla.
Kirjoitan jälleen huomenna. Täti haluaa viettää pyhät täällä, minä haluan etelään. Voi hyvin, ihana enkelini.
Sinun omasi,
C.B.”
---
”Rakas Elizabeth,
kirjeesi saapui äsken. Päiväyksestä päätellen sen olisi pitänyt tulla jo viimeistään eilen, mutta jokin viivytti sitä matkallaan. En ymmärrä, kuinka viestit tuntuvat viipyvän aina aivan liian kauan. Välimatka Derbyshiren ja Hertfordshiren välillä tuntuu mahdottomalta.
Valvoin jälleen pitkään, ajattelin, haaveilin, unelmoin. Kävelin pitkin taloa, katselin huoneita. Liian pitkään täällä on ollut liian hiljaista, liian vakavaa. Tunnen katkeruutta kaikesta tästä, sillä voisit olla jo vieressäni. Millaiseksi Pemberley muuttuu, kun sinun kätesi koskettaa sitä? Mitä mieltä olet kirjastostani, mitä omista huoneistasi? Millaisia muutoksia toivot? Tuletko nauttimaan elämästäsi täällä? Tulethan nauttimaan elämästäsi minun kanssani?
Yöllä tulit luokseni. Unteni jumalatar, haaveideni valtiatar. Kävelit usvasta esille. Hymyilit ja nostit kätesi kutsuvasti. Yhtäkkiä olit vieressäni, kiedoin käteni ympärillesi, tunsin ohuen kankaan läpi ihosi, muotosi huumasivat minut. Ahmin sinua, sinun pehmeyttäsi, vartaloasi, joka kaareutui käsieni alla. Nautin sinusta niin kuin vain mies voi rakastamastaan naisesta nauttia. Ja sinä olit juuri sellainen kuin olen unelmoinut. Kun kosketus, kiihkeys, huuma olivat käydä kestämättömiksi, havahduin. Olinkin yksin vuoteessani, säikähdin aivan sitä. Yritin tavoittaa sinua, mutta tietenkään en voinut sinua löytää. Sillä hetkellä en voinut muuta kuin painaa pääni jälleen tyynyyni, valittaa kiihkeyden tuskaani, polttavaa haluani, jäytävää kaipaustani.
Jokainen kirje, jonka sinulle kirjoitan, kääntyy käsissäni tällaiseksi. Jokainen kirje on ensimmäisellä yrityksellä sellainen, etten voi sitä sinulle lähettää. Mutta en voi sille mitään. Sinä vaikutat minuun liian vahvasti, en voi hillitä itseäni. Jokainen päivä ilman sinua on odotusta, jokainen yö ilman sinua täyttyy unista, joissa käyttäydyn kuin olisit jo vieressäni. Minä kaipaan sinua, minä tarvitsen sinua. Minä janoan niitä päiviä, jolloin voin lähettää tämän kirjeen sinulle - ei, janoan niitä päiviä, jolloin voin kuiskata nämä ajatukseni korvaasi, olla ihoasi vasten, näyttää kuinka sinua palvon.
Palvon. Olen yrittänyt ajatella pyhää valaa, jonka tulen sinulle vannomaan, jonka voisin sinulle vannoa vaikka huomenna, jos vain saisin perheesi suostumaan. Olen yrittänyt ajatella valaa, mutta mieleni pystyy keskittymään vain yhteen värssyyn. With my body I thee worship - kehollani sinua palvon. Minun pitäisi ajatella aviosäädyn pyhyyttä, kaikkea sitä, minkä takia avioliitto on miehen ja naisen välille säädetty, mutta öiden pitkinä tunteina ja usein päivälläkin kykenen ajattelemaan vain sitä, miten voin kehollani sinua palvoa, kun minulla on siihen vihdoin oikeus. Ja kuten näet tästä, ajatukseni, kirjoitukseni karkaavat, en hallitse niitä ja tuloksena on paperille pantuna sellaisia asioita, jotka jäävät vain minun tietooni, asioita, joita en ikinä voisi lähettää sinulle, viaton rakkaani…”
---
”Rakas Elizabeth,
kirjeesi saapui äsken, kiitän siitä. Vaikka välimatka Derbyshiren ja Hertfordshiren välillä on pitkä, että kirjeet tuovat pieniä palasia sinusta luokseni. Olen onnellinen, että voit hyvin, ja että pyhät sujuivat rauhallisesti Longbournissa.
Olen viime päivinä pohtinut paljon sitä, millaisena tulet Pemberleyn näkemään, kun vihdoin voin tuoda sinut tänne. Odotan sitä, että sinun kätesi saa talon heräämään henkiin siitä unesta, jossa se on vuosia ollut. Tänne me rakennamme yhteisen elämämme.
Elizabeth, minun täytyy myöntää, että kirjoittaminen ei ole helppoa. Muistelen keskustelujamme ja sitä vapautta, jolla olemme mielipiteitä vaihtaneet. Toivoisin voivani viestiä sinulle samalla tavoin, mutta paperi, kynä ja muste tuntuvat rajoittavan minua. Toivoisin voivani kertoa enemmän ajatuksistani, mutta en saa niitä muotoutumaan sanoiksi tai virkkeiksi. Odotan sitä, että voimme jälleen lähteä kävelylle tai istua lähekkäin salongissa illallisen jälkeen. Silloin sinun silmäsi, sinun läsnäolosi saavat minut jälleen keskustelemaan kanssasi tavalla, joka on arvoisesi.
Georgiana lähettää jälleen tervehdyksensä. Hän on puhunut paljon viimekesäisestä kohtaamisestanne ja siitä, että haluaa pian uudistaa tuttavuutenne. Hän odottaa kovasti itselleen sisarta. Olen kehottanut häntä kirjoittamaan suoraan sinulle, mutta hän on yhä arka. Mielelläni toisin hänet käymään Netherfieldissä, jotta voisitte kohdata, mutta kyse ei ole vain minun haluistani, vaan siitä, mitä lady Matlock on suunnitellut.
Georgiana alkaa vähitellen innostua sesongista. Onkin jo sen aika, sillä valmistaudumme matkaamaan kohti Lontoota. Lady Matlock odottaa meitä ja järjestelee asioita. Kuninkaan sairauden takia tilanne on vaikea. Täti on jo kirjoittanut lordi Hertfordille, jotta Georgiana saisi esittelynsä mahdollisimman hyvään aikaan. Päivää emme vielä tiedä, mutta parlamentti avasi jo hyvissä ajoin ennen joulua, mikä tosin johtuu enemmän viime kevään valitettavista tapahtumista kuin sijaishallinnosta.
Ikävä kyllä en ehdi vierailla Hertfordshiressä, jos aiomme saada kaiken valmiiksi. Mieluummin jättäisin tämän väliin, mutta olen sen Georgianalle velkaa. Täti Matlock on ollut kullanarvoinen apu, etenkin pyhien aikaan, jolloin hän sai sisareni vakuutettua siitä, että tämä vuosi on oikea aika astua ulos. Keväästä kuitenkin tulee pitkä, ja jos tunnen lainkaan kreivitärtä, hänellä on valmiina tarkka suunnitelma.
Koska lähtömme on jo niin lähellä, pyydän, osoita seuraavat kirjeet Lontooseen. Sitten meitä erottaa enää vain muutamien tuntien välimatka, ei enää päiväkausien taival. Lasken hetkiä siihen, että saan jälleen nähdä ihanat silmäsi, nostaa ihanan kätesi huulilleni. Rakkauteni sinuun on ikuista.
Kuolemaan asti ja sen jälkeenkin uskollisena,
F. D.”
Marketta:
Osa 5.
Lady Matlock puristi sormillaan nenänvartta. Päänsärky ei saisi nyt yllättää. Istua ei voinut eikä odotusajan mitasta ollut tietoa. Huone pullisteli ratkeamispisteessä. Vannehameet täyttivät jokaisen mahdollisimman sopukan ja lyhyempien ladyjen strutsinsulat kutittivat pidempien neniä. Paljaat olkapäät ja avoimet kaula-aukot hehkuivat kuumuutta. Jokainen odotti vuoroaan, jokainen oli yhtä hermostunut, kuumissaan, hikinen. Hovimarsalkka, markiisi Hertford otti käteensä kortin kerrallaan, kuulutti esiin nimen kerrallaan.
”Minä olen liian vanha tähän”, kreivitär ajatteli. ”Olen tehnyt oman osani. Viisi kertaa pitäisi riittää.” Normaalistikin kuningattaren esittelyt olivat yhtä kaaosta, mutta tällaista hän ei ollut koskaan nähnyt. Kuninkaan sairastuminen oli aiheuttanut melkein kahden vuoden tauon tilaisuuksiin, ja vaikka niitä oli jo edellisen kauden loppupuolella jälleen järjestetty, ruuhka oli valtava. Viimekeväinen pääministerin salamurha ja syksyiset vaalit olivat sotkeneet poliittisen kalenterin, kun parlamentti oli aloittanut istuntokautensa jo lokakuussa. Tänä talvena mikään ei kaupungissa tapahtunut silloin, kun sen odottaisi tapahtuvan. Sentään esittelyt jatkuivat torstai-iltapäivisin, mutta mikään muu ei ollut kohdallaan.
Lady Matlock oli tiennyt vuosikymmenen ajan, aina lady Annen kuolemasta lähtien, että tulisi saattamaan Georgianan kuningattaren luo, mutta hän oli kuvitellut sen tapahtuvan normaalissa järjestyksessä. Tietenkin hän oli elätellyt toivetta, että jäyhä sukulaispoika olisi avioitunut, jolloin tehtävä olisi siirtynyt nuorelle rouva Darcylle.
Mutta ei, nuori Darcy ei ollut kaikkina näinä vuosina kiinnostunut ainoastakaan neidosta, jonka hän oli seurapiireissä kohdannut. Kreivitär oli kuullut puhetta maalaistytöstä, johon Darcy olisi kuulemma silmänsä iskenyt. Richard oli käyttänyt kirjeen jos toisenkin tytön ylistämiseen, vaikka oli nähtävästi kohdannut tämän vain muutaman kerran. Mutta kihlautumista ei ollut vieläkään julkistettu, taustalla oli jokin suruaika, lady Matlock muisteli. Ehkä kyse olikin hetkellisestä huumasta, joka menisi ohitse. Parempi niin. Olisi aiheellista, että Darcy löytäisi itselleen puolison omiensa joukosta. Paljon parempi, kuin tuntematon tyttö pikkupaikkakunnalta. Siihenkin asiaan pitäisi puuttua, mutta ensin oli selvittävä Georgianan muodollisuuksista.
”Naurettavaa!”, lady Matlock tuhahti itsekseen katsellessaan pursuavaa huonetta. Yhä edelleen hovi vaati vannehameita. Silloin kun hän oli ollut nuori - silloin kun kuningatar Charlotte oli ollut nuori - hovipuvut olivat olleet upeita. Hän muisti oman esittelypukunsa. Se oli ollut viimeisimmän muodin mukainen robe à l'Anglaise a la polonaise. Kureliivi oli venyttänyt vartalon pitkäksi, suoraksi, suipoksi, sen alta olivat vuolaana ryöpynneet helmat ja niitä kannatelleet pyöreät vanteet. Kokonaan kirjottu päällihame oli ollut koko matkan edestä auki ja sen alta oli näkynyt alushame, vieläkin upeammasta kankaasta tehty. Sitä oli suunniteltu, sommiteltu, leikattu, ommeltu, kirjottu. Pukeminenkin oli ollut pitkällinen operaatio. Ja siinä puvussa hän oli hurmannut aikansa komeimmat nuoret miehet, saanut heidät taistelemaan hänen tanssivuoroistaan. Ja hän oli vain nauranut ja nauttinut.
Reilua paria vuosikymmentä myöhemmin, lady Matlock oli ollut ensimmäistä kertaa saattajana, ja jo silloin oli leveästä muodista hovin ulkopuolella luovuttu, mutta hovi oli kieltäytynyt kulkemasta muun maailman mukana. Vieläkään, vielä tänäkään päivänä kuningatar ei ollut ollut antanut periksi. Georgiana näytti naurettavalta, ja hän sentään oli nuorista naisista pisimpiä. Rinnan alle nostettu vyötärö, vannehame ja valtavat määrät kirjontaa, frilloja ja rimpsuja eivät sopineet kenellekään. Laahus, joka oli edelleen kolmen jalan mittainen, kruunasi kauheuden. Onneksi tyttö ei poikennut naurettavuudessaan yhdestäkään muusta naisesta salissa, kreivitär ajatteli ja katsoi omaa rinnan alta lähtevää helmaansa, jota sitäkin vanteet nostivat. Tämä asu ei ollut mitään. Ei missään nimessä robe, mutta vielä vähemmän nykyaikainen muotipuku. Pelkkä vanhan naisen päähänpinttymä, kummajainen, kauhistus.
Lady Matlock vilkaisi Georgianaa. Tyttö näytti hämmentyneeltä, mutta ihme kyllä, ei siltä, että aikoisi pyörtyä kuumuuteen. Kreivitär uskoi, että Georgiana osaisi osansa, sitä oli harjoiteltu enemmän kuin tarpeeksi. Kun lordi Hertford kuuluttaisi heidät, he astuisivat esiin, kävelisivät kohti odottavaa hovia. Lady Matlock kaksi askelta edellä, Georgiana takaviistossa. Yhtä aikaa he pysähtyisivät ja niiaisivat. Kreivittärellä oli ikävuosia vain muutama vähemmän kuin kuningattarella, joten hänen polviltaan ei enää vaadittaisi liikoja. Pikku-Gigi sen sijaan laittaisi vanteiden suojassa toisen jalan hieman taaemmas, hakisi niiden päältä tasapainon ja painuisi niin alas, että polvet melkein viistäisivät maata. Selkänsä tyttö pitäisi suorassa, mutta päänsä hän painaisi alas ja sulat vain heiluisivat.
Kun kuningatar olisi antanut Gigille luvan nousta, tämä astuisi askeleen eteenpäin, niiaisi uudelleen ja suutelisi kuningattaren kättä. Toivon mukaan Georgiana saisi äänensä kuuluviin, kun kuningatar kysyisi jotain yhdentekevää. Mutta sillä ei olisi niin väliä - ainakin puolet esiteltävistä neidoistaan korkeintaan kuiskaisi vastauksensa. Kunhan tyttö sen jälkeen muistaisi keskittyä poistumiseen. Kolme askelta, kreivitär oli korostanut tytölle, kolme askelta. Kunhan tyttö muistaisi ottaa kolme oikean mittaista askelta suoraan taaksepäin ja sen jälkeen potkaisisi laahuksen pois tieltään. Ja potkaisisi sirolla liikkeellä, joka vain heilauttaisi vannehametta ja laahusta sen mukana, ja antaisi tilaa seuraaville askelille selkä edellä kohti ovea. Lady Matlock ei muistanut, eikä oikeastaan halunnutkaan muistaa, kuka tytöistä oli aikanaan potkinut omaansa kuin pillastunut hevonen tai juuri laitumelle laskettu lehmä. Sitä hän ei haluaisi kokea koskaan uudelleen.
Sitten se olisi ohitse. Georgiana olisi seurapiirien täysivaltainen jäsen, kuningasperhe tunnustaisi hänen olemassaolonsa ja he voisivat keskittyä siihen, mikä oli tärkeää. Kreivitär katsoi pitkään tyttöä, joka tuijotti näkymätöntä pistettä lattiassa. Lady painoi viuhkansa kiinni ja asetti sen kärjen Georgianan leuan alle. Tyttö nosti viuhkan ohjaamana päätään ja käänsi katseen tätiinsä. Lady Matlock antoi hymyn leikkiä silmissään ja nostaa toista suupieltään. Kun kreivitär näki hymyn syttyvän tytönkin kasvoille, hän iski tälle silmäänsä.
JATKUU
Navigaatio
[0] Viestien etusivu
[#] Seuraava sivu
Siirry pois tekstitilasta