Muu fanfiktio > Kirjat

Sinun, minun, meidän [Elizabeth/Darcy, f. P&P, K12, jatkokertomus]

<< < (2/2)

Marketta:
Osa 6.

Rouva Hill avasi salongin oven. ”Herra Darcy, neidit.”

Elizabeth oli tunnistanut koputuksen ovella, äänen, joka tervehti taloudenhoitajaa. Hän oli halunnut hypätä pystyyn, mutta malttoi istua paikallaan. Kun mies astui sisään, Elizabeth viritti kasvoilleen onnellisesti yllättyneen ilmeen ja nousi rauhallisesti seisomaan.

”Hyvää päivää, neiti Mary.” Darcy kumarsi sisarelle, joka oli istunut oman kirjansa ääressä lähellä ikkunaa. Mary niiasi ja istui takaisin, käänsi katseensa takaisin tekstiin. Hän puri huultaan, sillä oli viimein löytänyt sen kohdan hyvän pastorin viisaista sanoista, jonka oli halunnut singota sisarensa silmille. Naiset olivat väitelleet, ja Mary oli kuumeisesti selannut sivuja, kun äänet ovelta olivat keskeyttäneet heidät.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, eikä jäisi viimeiseksi. Oli olemassa asioita, joista Elizabeth ja Mary olivat niin perustavanlaatuisesti eri mieltä, ettei yhteisymmärrystä voisi löytyä, mutta he nauttivat silloin tällöin peitsen vääntämisestä, etenkin jos saivat tehdä sitä muulta perheeltä rauhassa. Rouva äiti olisi saman tien kieltänyt heitä nuorille neideille sopimattomasta käytöksestä, Jane olisi kauhistunut heidän kiivaudestaan. Herra isä olisi sanonut jotain sarkastista hupsuista tytöistä, Kitty olisi matkinut Lydiaa ja kutsunut heitä tylsimyksiksi.

Darcy ei tajunnut jännitettä neitien välissä, huomasi vain kummankin syventyneen omaan teokseensa. ”Hyvää päivää, neiti Elizabeth.” Mies kumarsi kihlatulleen ja istui tämän viereen sohvalle. ”Olen ikävöinyt sinua”, hän kuiskasi.

”Saavuitko tänään?”

”Kyllä. Tulin illalla kaupunkiin, lepäsin muutaman tunnin ja lähdin kukonlaulun aikaan jatkamaan matkaa.”

”Ja heti kiiruhdit tänne?”

”Bingleyllä oli vieraita, joten ajattelin…”

”Joten ajattelit, että löytäisit minut yksin?”

Mies hämmentyi Elizabethin oikeaan osuneista sanoista. Heti kun Netherfieldin taloudenhoitaja rouva Nicholls oli luetellut vieraiden nimet, Darcy oli kiiruhtanut vaihtamaan tomuiset matkavaatteet yltään ehtiäkseen ennen vierailun päättymistä Longbourniin.

”Toivottavasti et pahoin pety, kun löysit myös Maryn täältä, hän ei lähtenyt muiden mukaan.” Elizabeth korotti ääntään, niin että sisarkin kuuli sen. ”Me olemme… lukeneet yhdessä. Hän luottaa pastori Fordyceen, minä rouva Wollstonecraftiin. Kuten voitte kuvitella, herra Darcy, olemme eri mieltä.” Elizabeth painoi lukemansa teoksen kiinni ja näytti sitä miehelle.

Mary punastui. Miksi Lizzien piti puhua noin? Toivottavasti mies ei suuttuisi sisaren nenäkkyyteen.

Darcy yskähti vaivaantuneena. Elizabeth tulkitsi sen johtuvan siitä, että hän oli vihjannut Darcyn toivoneen kohtaavansa hänet aivan yksin.

”Onko ulkona kylmä? Ei kai siellä ole liian kylmä, jos kävelisimme hieman?” Hän nousi ylös ja kävi Maryn luo. ”Tulisitko kanssamme?” Hän laski kätensä Maryn käsivarrelle ja hymyili. Oliivin oksan ojentaminen oli nyt tärkeää, kun heidän väittelynsä oli jäänyt kesken. Elizabethille oli tärkeää, että Mary ei pahoittanut mieltään, sillä niin harvoin sisar sai äänensä kuuluviin meluisassa perheessä. Elizabeth ei ehkä ollut yhtä mieltä sisarensa kanssa kunnianarvoisan pastorin etevyydestä, mutta oli saarnoihin nojautuminen monin kerroin parempaa kuin Kittyn tyhjäpäisyys. Mary sitä paitsi sentään ajatteli itse.

Mary hymyili. Hän tiesi, että Elizabeth halusi tehdä sovun, mutta hän ymmärsi myös, että sisar joutui sovinnaisuuden takia joka tapauksessa pyytämään hänet mukaan. Samoin hän tiesi, että Elizabeth oikeasti halusi kuulla hänen mielipiteensä asiaan, ei vain olettaa, että Mary lähtisi mukaan.

”Jos tulen osan matkaa. Lupasin kirkkoherran rouvalle, että käyn pappilassa.”

Pian kolmen hengen seurue purkautui Longbournin pääovesta. Neidit olivat napittaneet pelissensä huolellisesti, kietoneet shaalit ympärilleen ja suojanneet kätensä hansikkaisiin. Helmojen alta pilkahtivat järkevät kengät, sellaiset, joita neiti Bingley ei olisi halunnut jalkaansa laittanut. Herra Darcy pani tämän tyytyväisenä merkille samalla kun nosti oman päällystakkinsa kauluksia paremmin suojaamaan kaulaansa. Hän toivoi, että rouva Reynolds olisi nyt nähnyt heidät. Taloudenhoitaja oli ollut huolissaan isännästään ja muistuttanut tätä pukeutumaan talvisäihin sopivasti myös etelässä.

Darcy kumarsi portaita laskeutuville neideille ja tarjosi käsivartensa kummallakin. ”Hyvät neidit, minne päin suuntaamme?”

Maryn oli edelleen hankala suhtautua herra Darcyyn. Tai siihen, miten mies suhtautui häneen. Normaalisti. Kuin Lizzieen. Tai ei tietenkään kuten Lizzieen, eihän mies hänelle kuiskuttanut salaisuuksiaan tai kadonnut tämän seurassa päiväkävelyille. Mutta mies ei katsonut hänestä lävitse tai unohtanut hänen olemassaoloaan, kuten yleensä tapahtui. Nytkin herra Darcy kohteli häntä tasavertaisesti.

Herra Darcy huomasi Mary-neidin hämmennyksen. He olivat keskustelleet asiasta Elizabethin kanssa, siitä, kuinka Elizabeth toivoi sisarensa saavan enemmän rohkeutta. Bennetien perheessä hiljaisin tyttäristä jäi helposti varjoihin ja haki hyväksyntää kulmikkailla keinoilla. Ehkä juuri sen takia Darcy jollain tasolla piti tytöstä. Hupsu tämä oli, eikä lainkaan valloittava Elizabethin tavoin, mutta tutulla tavalla vaivaantunut omasta olemassaolostaan.

Elizabeth piti keskustelua yllä. Darcy keskittyi lyhyiden vastausten ohella nauttimaan naisen kädestä, joka lepäsi hänen käsivarrellaan. Välillä toinenkin kämmen laskeutui siihen, mutta lensi taas seuraavassa hetkessä osoittamaan lintua tai tahdittamaan puhetta. Askelten tahdissa mies pystyi tuntemaan Elizabethin vartalon liikkeet, nainen käveli hyvin lähellä häntä, paljon lähempänä kuin arka Mary-neiti.

Puolimatkassa Merytoniin haarautui tie, joka vei suorinta tietä kirkolle. Mary kiitti seurasta, niiasi ja kääntyi pois. Elizabeth ja Darcy jatkoivat matkaa ja kääntyivät pian pois tieltä itsekin, sillä kumpikaan heistä ei mielinyt kylään.

Darcy pohti asiaa pitkään, kuunteli Elizabethin jutustelua ja vihdoin esitti kysymyksensä.

”Elizabeth, tietääkö isäsi, mitä kirjoja luet?”

”Mitä tarkoitat?”

”Ehkä herra Bennet ei pidä sopivana, että luet…” Darcyn ääni hiipui.

Elizabeth ei tuntunut ymmärtävän Darcyn puheesta sanaakaan. Viimein hän yhdisti keskustelun aikaisempaan vaivautuneeseen hetkeen. ”Rouva Wollstonecraftia?”

”Niin. Mitä herra Bennet sanoisi, jos tietäisi?”

Elizabeth pidätteli hymyään. ”Kirja on isäni, minulla ei ole omaa kappaletta siitä. Kävin hakemassa sen isän kirjastosta, koska Mary siteerasi pastoria ja halusin vastata hänelle yhtä tarkasti.”

”Mutta herra Bennet ei tiedä?”

”Että olen lukenut sen?”

”Niin.”

Nyt Elizabeth ei enää voinut pidätellä hihitystään. ”Hyvä ystäväni, isä hankki teoksen meille tytöille. Minä taidan olla ainoa, joka jaksoi sen kunnolla lukea läpi, mutta jokaisen eteen se on aikanaan asetettu opiskeltavaksi. Ja luettuani jouduin kuulusteluun, jossa isäni esitti tiukkoja kysymyksiä rouva Wollstonecraftin ja herra Rousseaun ajatuksien eroista.”

Darcy oli tyrmistynyt. Elizabethin kertoma kuulosti siltä kuin tämä kiusoittelisi häntä, mutta tyyli, jolla nainen sen esitti, väitti tämän puhuvan totta.

”Herra Bennet hyväksyy…?”

”Miksei hyväksyisi?” Elizabeth vakavoitui.

Darcy katsoi, kuinka naisen kulmakarvat painuivat lähemmäs toisiaan.

”Eihän rouva Wollstonecraft ole sopivaa…”

”Miksei ole?” Nyt kulmat olivat jo kiinni toisissaan.

”Hänen kirjoituksensa… ja hänen tapansa.” Darcy suoristi selkänsä. Ehkä Elizabethille ei ollut kerrottu tällaisista asioista. ”Hänen käytöksensä oli sopimatonta, hänhän sai jopa yksinäisen lapsen.”

”Mitä tekemistä sillä on hänen kirjoitustensa kanssa? Sitä paitsi, ei se ollut niin kaukana meidän perheessämmekään!” Elizabeth kivahti.

Darcy vilkaisi ympärilleen, ettei vain kukaan kuulisi. Hän ei missään nimessä halunnut levitellä sisarensa asioita muiden korviin. Mutta sitten hän tajusi, ettei Elizabeth puhunut Georgianasta, vaan omasta sisarestaan. Elizabethin perhe oli vielä eri kuin Darcyn perhe, vielä ei ollut heidän yhteistä perhettään.

”Onko rouva…” Darcy ei halunnut sanoa sitä nimeä ääneen. ”Onko sisaresi tulossa äidiksi?”

”Ei, ei hän enää. Mutta vahinko oli ehtinyt tapahtua heidän karkumatkansa aikana. Jos et olisi onnistunut taivuttamaan häntä Lydian puolisoksi, sisartani olisi uhannut yksinäinen äitiys.”

Tätä Darcy oli pelännyt, sitä hän oli aavistellut, kun oli löytänyt karkulaiset suttuisesta majatalosta hämyisemmästä osasta Lontoota. Sen vuoksi hän oli tehnyt kaikkensa, ostanut miehen avioliittoon. Avioton lapsi. Naisen pahin häpeä.

Mutta ei raskauden päättyminenkään hyvältä kuulostanut. Siinä oli vaaransa.

”Entä sisaresi, kuinka hän voi?”

”Kirjeiden perusteella hän ei juurikaan tästä hätkähtänyt. Lydia ehti kyllä iloita, että meistä nuorimpana ehtisi myös ensimmäisenä äidiksi.” Elizabeth punastui tajutessaan sanojensa sisäisen merkityksen. Siitä, että Elizabeth ja Jane tulisivat perässä, Lydia oli kirjoittanut kiertelemättä, mutta sitä ei Elizabeth ollut tarkoittanut herra Darcyn korville. Hän kiiruhti jatkamaan ”Mutta viimeksi hän jälleen kirjoitti jälleen kutsuista ja tanssiaisista, kuin mitään ei olisi tapahtunut.”

Kumpikin vaikeni. He kävelivät puiden katveessa, hieman kauempana lähimmistä taloista, mutta sopivasti nähtävillä, joten salaisista kohtaamisista ei voisi syntyä puheita.

”Minkä takia rouva Wollstonecraft ei ole sopivaa luettavaa?” Elizabeth palasi takaisin aikaisempaan keskusteluun. ”Ei kai lapsi hänen tekstejään pilaa?”

”Ei, vaan hänen käsityksensä moraalista. Hänen ajatuksensa eivät ole lainkaan sopivia.”

Elizabeth vilkaisi miestä, jonka ylle oli laskeutunut jäykkyyden haarniska, lujuus ja kovuus.

”Mikä hänen ajatuksissaan on sopimatonta?” Elizabeth kysyi pehmeämmin.

”Hänhän oli vallankumouksellinen!”

”Kai tiedät, että hän kirjoitti hyvinkin kriittisesti siitä, mitä omin silmin näki Pariisissa?”

”En tarkoita vain sitä, vaan myös mitä muuta hän kirjoitti.”

”Tarkoitat, että mitä hän kirjoitti naisista?” Elizabeth katsoi miestä, joka ei aluksi halunnut kääntää silmiään kohti kihlattuaan. Kun mies lopulta käänsi päänsä, nainen kysyi: ”Oletko lukenut kirjan, joka minulla oli tänään?” Mies ei vastannut, mikä vahvisti Elizabethin aavistuksen. Hän päätti käydä miehen ympärille nousseen muurin kimppuun toista reittiä.

”Muistan, kuinka kerran määrittelit, millainen on mielestäsi hienostunut, sivistynyt nainen. Neiti Bingley luetteli sivistyksen merkkeinä laulamisen, soittamisen, piirtämisen ja tanssimisen taidot, olemuksen ja käytöksen hienostuneisuuden, mutta sinä korostit, että naisen sivistyneisyydelle tärkeämpää olisi laaja lukeneisuus. Eikö näin ollut?”

Mies nyökkäsi.

”Mutta samasta asiastahan myös rouva Wollstonecraft kirjoittaa! Ja hän on kanssasi samaa mieltä siitä, ettei tuollaisia sivistyneitä naisia löydy niin kovin paljoa.” Elizabeth katsoi miestä bonnetin lierin alta ja antoi suupielensä kohota kiusoittelevasti. Jatkaessaan puhetta nainen kuitenkin vakavoitui:

”Rouva Wollstonecraft ei kuitenkaan syyllistä siitä naisia, vaan korostaa, että meille naisille on annettu niin paljon vähemmän mahdollisuuksia kehittää itseämme. Me emme pääse kouluihin, me emme saa opiskella.”

”Mutta kyllähän…”, mies väitti vastaan. ”Olihan Georgianakin koulussa, ja olethan sinäkin lukenut.”

”Niin, sisaresi oli koulussa, mutta millainen tuo koulu oli? Ei varmaankaan samanlainen seurapiirikukkasten seminaari, josta saamista opeistaan neiti Bingley on niin ylpeä?”

”Ei, minä ja serkkuni eversti Fitzwilliam pidimme tärkeänä, että Georgiana ei mene instituuttiin tai seminaariin, jossa vain maalataan vesiväreillä ja opetellaan tyhjiä fraaseja ranskaksi. Me etsimme hänelle oikean koulun, jonka opetusohjelmassa oli paljon järkevää.”

”Mutta kuinka kauan hän oli siellä? Yhden talven vai kaksi? Kuinka monta vuotta sinä itse vietit Etonissa ja Cambridgessa? Vaikka näitte vaivaa valitessanne sopivaa koulua, voitko väittää, että neiti Darcyllä olisi ollut yhteneväiset mahdollisuudet saada oppia kuin sinulla?”

”Sisareni saamassa opetuksessa ei ole moittimista.” Äänensävy oli tuima.

”Olen aivan samaa mieltä, hyvä ystävä!” Elizabeth pysähtyi ja laski toisenkin kätensä herra Darcyn käsivarrelle. Tilanne ei saisi kehittyä riidaksi, mutta hänen pitäisi saada mies ymmärtämään katsantokantansa. ”Neiti Darcy on onnekas, hän on saanut parhaat mahdolliset holhoajat sinusta ja eversti Fitzwilliamista. Te olette taanneet hänelle parhaan mahdollisen opetuksen, jonka nuori nainen voi tässä maassa saada.”

Mies tuijotti tyhjyyteen hänen olkapäänsä ylitse. Elizabeth silitti hitaasti miehen käsivartta, houkutti tätä kiinnittämään huomion itseensä. ”Eikö näin ole?” Hän kurkotti varpailleen, kävi väkisin miehen katseen tielle. ”Eikö hän saanut parhaan naiselle mahdollisen koulutuksen?”

Naisen kurkottelu oli niin häiritsevää, että mies joutui kääntämään katseensa ja nyökkäämään myöntymisen merkiksi.

”Mutta voitko väittää, että se olisi yhtä hyvä kuin se, jonka sinä sait?” Elizabeth jatkoi sinnikkäästi. Mies puisti lopulta päätään.

”Minulle ei suotu sitäkään.” Elizabeth laski kantapäänsä alas ja painoi samoin silmänsä. ”Kukaan meistä ei päässyt kouluun.”

”Miksi?” Darcy rikkoi vaikenemisensa melkein vahingossa. Hän oli aiemminkin pohtinut ja ihmetellyt asiaa. ”Kai isäsi olisi voinut maksaa…” Mies vaikeni äkisti. Perheiden erilainen taloudellinen tilanne oli asia, josta hän ei halunnut puhua.

”En oikein tiedä. Kai jos Jane olisi halunnut kouluun, tilanne olisi ollut toinen… Minun toiveisiini vastattiin, ettei Janekaan ollut sellaista kaivannut. Kai myös Mary olisi halunnut, mutta eivät nuoremmat.”

”Mutta miksi ei kotiopettajatartakaan?”

Elizabeth nauroi: ”Ei isä olisi ikipäivänä suostunut! Hänen mielestään kotiopettajattaret ovat hupsuja naisia, jotka opettavat vain vesivärimaalausta, eivätkä ymmärrä mistään muusta. Hän sanoi kerran, että hänellä oli hupakoita tarpeeksi omasta takaa, ei hänen tarvinnut uusia perheeseen palkata! Mutta se oli meidän onnemme, sillä herra isä halusi opettaa itse. Me olemme saaneet lukea niin paljon kuin olemme halunneet, vaikka rouva äiti onkin sitä mieltä, ettei sellainen pue naista. Isä on puolustanut ja kannustanut meitä, tai etenkin minua ja Marya, muiden into loppui paljon aikaisemmin.”

Elizabeth oli hetkisen hiljaa ennen kuin jatkoi: ”Uskoisin, että kiitos tästä kuuluu Naisten oikeuksien puolustukselle. Herra isä ymmärtääkseni luki sen jo tuoreeltaan, kun olimme vasta pieniä ja päätti itse vastata opetuksestamme. Hän ihaili erityisesti sitä, mitä rouva Wollstonekraft kirjoitti moraalista.”

Elizabeth vilkaisi miestä, joka vaikutti seuraavan jo varsin kiinnostuneena.

”Vaikka sanoit, että rouva Wollstonecraft olisi ollut moraaliton, ei asia ole niin. Moraali on hänen teksteissään tärkeä, mutta hän korostaa, että naisen on osattava ajatella itse, hänen on käytettävä omaa järkeään voidakseen toimia moraalisesti. Hän varoittaa toisten asettamien käskyjen sokea tottelemisesta, sillä se voi helposti johtaa harhaan. Naisen on kyettävä itse, ilman valmiita sääntöjä ymmärtämään, millainen käytös on moraalisesti sopivaa.”

Elizabeth oli hetken hiljaa ja vilkaisi miestä ennen kuin jatkoi: ”Hän myös kirjoittaa, että täysi-ikäiseksi tultuaan ja holhouksesta vapauduttuaan naisen on kyettävä oman päättelynsä avulla, omalla järjellään huolehtimaan itsestään, mutta sitä varten hänellä on ollut vuodet aikaa sivistää itseään, lukea, oppia.”

Elizabeth hymyili muistaessaan väittelyä, johon oli joutunut isän kuulustellessa häneltä teosta.  ”Herra isä teroitti aivan erityisesti, ettemme kuitenkaan olisi hänen edusmiehisyydestään vapaita täysi-ikäisiksi tultuammekaan, jos vain asuisimme hänen kattonsa alla! Moraali on moraalia, hän sanoi, se meidän tuli osata, mutta hän on isäntä talossa!”

Elizabeth virnisti miehelle ja asetti sanansa tarkoituksella: ”Eikä vallankumouksellisuudesta ole pelkoa, herra isä kasvatti meidät kuninkaan uskollisiksi alamaisiksi!” Sijaishallitsijaan Elizabeth ei halunnut ottaa mitään kantaa, ei Longbourniinkin kantautuneiden juorupuheiden takia. Ilman erityistä moraaliopetustakin Elizabeth olisi tiennyt, etteivät kerrotut tarinat kuulostaneet sopivaiselta käytökseltä.

Darcy halusi kääntää keskustelua. Ei niin, ettei hän olisi suostunut politiikasta puhumaan, mutta siksi, että hän halusi tietää enemmän Elizabethista. ”Mitä herra Bennet opetti teille, mitä te luitte?”

”Voi, me luimme mitä vain! Suurien ajattelijoiden tekstejä, historiaa, maanviljelysoppiakin taisin lukea yhden kirjan verran. Ja aritmetiikkaa.”

”Aritmetiikkaa?” Darcy epäili naisen pilailevan.

”Niin. Jos olisin mies, sitä olisin mielelläni opiskellut enemmänkin. Herra isän taidot ovat kuitenkin rajalliset. Hän oli omina opinvuosinaan kiinnostunut empiristeista, kuten herroista Hume ja Berkeley, muttei juurikaan perehtynyt heidän laskennallisiin pohdintoihinsa. Mutta hän hankki minulle kirjoja, jotta saatoin itse lukea.”

”Sinä yllätät minut aina uudestaan, Elizabeth!” Darcy otti naisen käden ja puristi sitä omassaan. Hänen teki mieli riisua hansikas ja painaa pehmeä iho huulilleen, mutta ilma oli liian pureva, hän ei halunnut naisen palelevan.

”Kuinka niin?” Elizabeth antoi naurun vilkkua silmissään. Kova kuori miehen yltä oli kadonnut, joten nainen saattoi leikitellä: ”Luoja on suonut minulle samanlaisen järjen kuin kenelle muulle tahansa. Rouva Wollstonecraft korostaa, että on synti jättää se käyttämättä. Tylsämielisyyteen vaipumisesta ei ole hyötyä kenellekään.”

Darcy päätti hankkia sen kirotun kirjan itselleen, mutta Elizabethille hän ei tunnustaisi aikovansa tutustua tekstiin. Hänen olisi sivistettävä itseään, jos aikoi pärjätä tulevan rouvansa kanssa. Moraalifilosofiaa ja aritmetiikkaa!

JATKUU.

Marketta:
OSA 7.

Taskukello tuntui polttavan läpi kankaiden. Hammasrattaiden pitäisi siirtää viisareita eteenpäin. Naks, naks, naks. Mutta ei, aika ei tuntunut liikkuvan minnekään. Herra Darcy tiesi rouvien huomaavan, jos hän jälleen ottaisi kellon esille.

Hän istui etualalla kaikkien nähtävillä. Näin kävi jokaisella kerralla. Hänet ohjattiin arvostetulle paikalle, nostettiin muiden nähtäville. Mieluummin hän olisi istunut nurkassa, ollut omissa oloissaan. Tai olisi ollut jossain aivan muualla.

”Niin kaunista, eikö?” Lady Lucas kumartui Darcyn puoleen. ”Olette oikeassa, madam.”

Ei neiti Lucasin esiintymisessä ollut valittamista. Ääni oli ehkä vaatimaton, mutta ei nuori neito väärin laulanut. Laulelma vain tuntui jatkuvan loputtomiin.

Darcy katsoi syrjäsilmällä kuinka herra Bingley naputti sormillaan käsinojaa musiikin tahtiin. Onneksi neiti Bingley oli jättäytynyt kotiin. Darcy tuhahti itsekseen. Merytonin seurapiirit tulkitsivat sen johtuvan surusta ja ihailivat neitiä tämän pyyteettömän käytöksen takia.

Ainoitakaan yksityisiä tanssiaisia ollut järjestetty kuukausiin siinä piirissä, jossa Netherfieldin isäntä liikkui. Merytonin seurahuoneen pidot jatkuivat toki kuin ennenkin, mutta muuten seuraelämää vietettiin sillä tavoin, että Bingleyt saattoivat osallistua. Kaiken takana oli mitä ilmeisimmin rouva Bennet.

Lady Lucas saattoi aviomiehensä ritarinarvon avulla esittää johtavansa paikallisia piirejä, mutta tämän kauppahuone ei ollut mitään verrattuna Longbourniin, joka oli ollut alueen tärkein tila jo ainakin vuosikymmenien ajan. Kun Netherfield oli naimakaupan myötä yhdistynyt isompaan omaisuuteen ja isäntäperhe asettunut asumaan toisaalle, oli Longbournin isäntäväki ottanut johtoaseman. Nyt rouva Bennet käytti asemaansa hyödykseen ja ohjaili seurapiirien toimintaa, joten illanvietot olivat tällaisia hitaita, loputtomia tilaisuuksia, joissa kuunneltiin neitien laulua ja ehkä hieman pelattiin korttia.

Darcy havahtui taputuksiin. Laulu oli vihdoin tauonnut. Lady Lucas viittoi palvelusväkeä, joka kantoi teetarjottimia sisälle. Ihmiset nousivat, vetreyttivät puutuneita jäseniään. Darcy kääntyi Elizbethin puoleen. Tämä istui edelleen, seurasi häntä hymy huulillaan.

”Olitte jossain kaukana, herra Darcy?”

Mies puisteli pienellä eleellä päätään. ”Saanko hakea sinulle teetä?” Hän halusi käydä pikisesti tarjoilupöydällä ja varmistaa paikkansa Elizabethin vieressä.

Kun Darcy pujoitteli takaisin kaksi teekuppia käsissään, hän sai huomata paikkansa vallatun.

”Ooh, herra Darcy. Tepä olitte nopea”, sir William tervehti vierastaan. ”Mainiota, mainiota. Hyvä neiti Eliza, teillä on asiat paremmin kuin hyvin. Herra Darcyn kaltainen herrasmies tuo teille teen.”

Elizabeth otti kupin vastaan ja kiitti hymyllä. Darcy ei tiennyt, mitä tehdä. Hän ei voinut istua naisen viereen, koska sir William oli vienyt hänen paikkansa, mutta hän ei halunnut minnekään muuallekaan istua.

”LIzzy!” rouva Bennet purjehti paikalle. ”Miten sinä, annatko herra Darcyn hakea teesi?”

Herra Darcy yritti saada sanansa väliin ja vakuuttaa, että oli tehnyt sen omasta halustaan, pyytämättä.

”Voi herra Darcy, te olette niin pitkämielinen tämän meidän Lizzyn kanssa.”

Sir William antoi paikkansa rouva Bennetille, joka kääntyi puhumaan illan isännälle. ”Mutta kyllä meidän Lizzystä tulee hyvä emäntä. Minä olen pitänyt siitä huolen. Hän pärjää isommissakin piireissä. Meillä Longbournissa on aina eletty niin. Minä en ole koskaan päästänyt ketään tytöistä keittiöön, vaan olen opettanut heidät hoitamaan taloutta aivan samalla tavoin kuin parhaissa taloissa Ei meidän elämämme siitä eroa, vaikka emme Lontoossa asukaan…”

Rouva Bennetin höpötys oli sietämätöntä. Herra Darcy huomasi, että Elizabeth yritti tavoittaa hänen silmiään, mutta se ei pehmentänyt lainkaan puhetulvaa, joka vyöryi rouvan suusta. Sir William kiritti naista kommenteillaan St Jamesin hovista ja siitä, miten elämä siellä vertautui heidän arkeensa Hertfordshiressä. Darcyn teki mieli tiuskaista miehelle, ettei tämä tiennyt yhtään mitään hovin elämästä sillä perusteella, että oli yhden ainoan kerran siellä vieraillut ja silloinkin päässyt sisälle ainoastaan ritarinarvoaan hakemaan.

”Sir William, rouva äiti, sallinette, että poistun? Menen onnittelemaan Mariaa hänen esityksestään.”

Herra Darcy veti henkeä ja kumarsi samoin isännälle ja rouva Bennetille. Kuinka Elizabeth saattoi olla kuin kotonaan näiden ihmisten keskuudessa? Darcy ei sitä ääneen sanoisi, mutta sillä hetkellä hänen mielipiteensä paikallisesta seurapiiristä oli suurin piirtein sama, kuin jolla neiti Bingley oli aikaisemmin päivällä kieltäytynyt osallistumasta illanviettoon.

”Kiitos, Elizabeth”, hän kuiskasi naiselle, kun he olivat kuulomatkan ulkopuolella. ”Kiitos, että soit minulle mahdollisuuden poistua tuosta keskustelusta.”

”Rouva äiti on kovasti hermostunut tähtesi. Huomasit kai, että hän pelästyi sinun pahoittavan mielesi teen noutamisesta.”

”Miksi pahoittaisin mieleni?”

”Hän pelkää, että huomaat minun olevan itsepäinen, kovapäinen tyttö, joka ei suostu taipumaan muiden tahtoon. Hän pelkää, että kohtelen sinua niin, että alat katua tarjoustasi.” Elizabeth puhui äitinsä vakavista peloista, mutta esitti ne tarkoituksella kepeästi, huolettomasti, kiusoitellen. Hän katsoi miestä pitkään, mutta kun ei nähnyt tämän ilmeen pehmenevän, hän laski kätensä miehen käsivarrelle ja jatkoi:

”Ystäväni, et saa olla liian jyrkkä heitä kohtaan. Eivät he tarkoita mitään pahaa, meidän elämämme täällä on niin erilaista kuin se, johon olet tottunut. Tämä on se maailma, josta minut löysit, pyydän sinua muistamaan sen.”

JATKUU

Marketta:
Osa 8.

”Lizzy, miksi olet niin vakava?”

Hiuksia harjaava käsi pysähtyi, mutta vain hetkeksi. Sitten se jatkoi matkaansa alas, uudelleen alas, uudelleen alsa. Elizabeth tiesi, että Jane tuijotti häntä. Hän kieltäytyi katsomasta sisarta peilin kautta.

Lopulta muu ei auttanut. Jane odotti hiljaa vastausta. Elizabeth kääntyi ympäri ja hymyillen vakuutti, ettei hänellä ollut mitään erityistä hätää, mutta sisar ei uskonut.

”Lizzy, muistatko, kuinka sovimme, ettemme enää koskaan salailisi toisiltamme asioita? Että emme toiste enää sulkisi sydämiämme?”

”Mutta Jane…”

”Ei mitään muttia, pikkusisar!” Jane heristi sormeaan.

”Höpsö Jane!” Elizabeth nauroi ja istui sisarensa viereen ja halasi tätä.

Jane vakavoitui: ”Minä näen, että olet allapäin. Katoat välillä niin syviin mietteisiin. Sellaisiin, jotka eivät pääty hymyyn tai leikkisään lausahdukseen. Se ei ole sinun tapaistasi. Sinun pitäisi hehkua samanlaista onnea kuin minunkin, mutta jokin on pielessä. Ja jos sinun onnessasi on ryppy, kuinka voisin minäkään omastani iloita? Tiedän, että herra Darcy on lähdössä, mutta ei se selitä alakuloasi.” Jane silitti Elizabethin kättä.

”Se on niin vaikeaa…”

”Mikä? Etkö olekaan onnellinen? Hätiköitkö sittenkin?” Jane kuulosti olevan kauhuissaan. Ehkä sisar oli huomannut, etteivät hän sittenkään ollut muuttanut mieltään herra Darcystä.

”Voi sisar kulta, olen minä onnellinen! Kun herra Darcy on seurassani, kun hän katsoo minua ja hymyilee, en voisi olla onnellisempi!”

”Mutta mikä sitten on? Herra Darcystä tämä taitaa kuitenkin johtua.”

”Jane-kulta, kyllä sinä minut tunnet. Niin, herra Darcy. Minä rakastan häntä enemmän kuin voin kuvitella olevan mahdollistakaan, mutta se on niin vaikeaa. Sinun on niin paljon helpompi, herra Bingley viihtyy ystäviemme seurassa. Mutta herra Darcy on niin erilainen. Kun olemme kahden - älä pelkää Jane!” Elizabeth hymyili sisarelle, joka kohotti kulmaansa puoliksi kysyvästi, puoliksi moittien. ”Kun olemme kahden, älä pelkää, herra Darcy on itse sopivaisuus! Kun kävelemme tai juttelemme kahden kesken, vaikka vain teidän muiden nähden, hän on seurassani rento, ystävällinen, avoin. Mutta muiden seurassa hän on jäykkä, kova, ehkä jopa töykeä.”

Elizabeth veti henkeä ja jatkoi nopeasti: ”Tiedän, että äiti voi olla vaikea, hän puhuu liikaa ja sopimattomista asioista, mutta silti. Tuntuu, ettei herra Darcy viihdy täällä kenenkään muun seurassa kuin meidän kahden.”

”Mutta pitäähän hän isän seurasta. Ja hän oli kaupungissa käynyt illallisella Gardinerien luona! Ajattele nyt, kyllä hän meistä pitää.” Janen pohti hetken, uskoutuisiko lisää. ”Ja… ja Mary. Hän taitaa olla hiukan ihastunut sinun herra Darcyysi.”

Nyt oli Elizabethin vuoro kohottaa kulmaansa.

”Niin, Mary kertoi minulle siitä. Tai siis ei ihastumisesta tietenkään, mutta hän kertoi, kuinka ihailee herra Darcya. Hänen mukaansa sulhasesi on hienoin mies, jonka hän on koskaan tavannut.” Jane vilkaisi kiusoitellen ja jatkoi: ”Niin hieno mies, että Mary pelkää, että julkea käytöksesi karkottaa hänet!”

”Voi Mary-kultaa! Ihanaa kuulla, että hän on toipunut herra Collinsin avioliitosta.”

Jane tirskahti.

”Minun täytyy puhua Marylle… Älä pelkää, Jane, en paljasta, että kuulin sinulta, mutta kerron hänelle, että herra Darcy rakastaa minua juuri tuon julkeuteni takia. Hän on itse sen kertonut minulle.”

Elizabeth leikki yöpaidan hihapitsillä. Jane seurasi, kuinka sisaren ilme vakavoitui, kuinka tämä jäi ajatuksiinsa. Jane tiesi, mitä Elizabeth ajatteli. Oli hänkin nähnyt, miten herra Darcy suhtautui melkein kaikkiin muihin heidän tuntemiinsa ihmisiin.

”Ei hän varmastikaan tarkoita sillä pahaa, Lizzy-kulta! Ehkä hän ei vain tunne meitä tarpeeksi hyvin. Hän on valinnut sinut, joten se on tärkeintä. Hän tekee sinut onnelliseksi ja sinä hänet. Yhdessä te voitte rakentaa juuri sellaisen elämän kuin haluatte.”

”Sinä jaksat aina ajatella vain hyvää!”

”Niin, ja sinunkin pitää, ainakin mitä herra Darcyyn tulee. Kun tunnette toisenne ja toistenne perheet paremmin, kaikki tämä menee ohitse! Enää muutama kuukausi ja sitten on aika toisenlaisen elämän. Ei enää Longbournia, vaan Pemberleyn hienot salit ja Lontoon parhaat piirit.”

”Minun tulee ikävä tätä kaikkea.”

”Tiedätkö, mitä me teemme? Kun herra Darcy on lähtenyt Lontooseen, niin me tytöt lähdemme retkelle.” Janen innostus nousi nopeasti. ”Heti kun pilvet väistyvät ja ilma kirkastuu. Heti ensimmäisenä aurinkoisena päivänä me lähdemme retkelle, vain me neljä. Pyydämme, jos isä antaisi vaunut ja hevoset. Otamme eväät ja ajamme jonnekin mukavaan paikkaan, olemme vain keskenämme.”

---

Longbournin naisväki tuntui torkkuvan salongissa. Tytöt olivat olleet koko aamupäivän ulkona ja heistä jokainen nojasi istuimeensa kaikkea muuta kuin hienon naisen tavoin. Kenelläkään ei ollut selkä suorassa, yhdenkään olemuksessa ei ollut hienostuneisuutta. Laiskalta tämä näytti. Rouva Bennet ei ymmärtänyt, miksi herra Bennet oli antanut tyttöjen lähteä keskenään, ottaa vaunut ja hevoset. Mutta sellaisia nämä olivat, nämä heidän tyttärensä. Kietoivat isänsä sormensa ympärille, etenkin silloin kuin liittoutuivat yhteen.

Kolkutus ulko-ovella havahdutti naiset uneliaasta tunnelmasta. Rouva Bennet arvioi heti tilanteen: Mary ja Kitty suoristivat selkänsä ja istuivat siis siivosti sohvilla kirja edessään, Lizzy nosti kyynärpäänsä pöydältä, johon oli nojannut kirjettä kirjoittaessaan. Vain Janen edessä pursusi kaaos pitsejä ja nauhoja, jotka olivat karanneet ompelukorista. Hänellä itsellään oli sukan kärki parsittavana.

”Hop hop, piiloon!”, hän huudahti vanhimmaiselleen, joka jo valmiiksi tunki nauhoja koriin. Kuka ovella saattoi olla? Herra Bingleyä odotetiin vasta myöhemmin, herra Darcy Lontoossa, eikä muitakaan odotettu.

Rouva Bennet ei hyväksynyt Lizzyn sulhasen asennetta kihlausaikaan. Jatkuvasti jossain muualla. Liikeasioita Lontoossa, tilanhoitoa Derbyshiressä. Tärkeitä menoja ja sisaren tanssiaisia. Mitä tekemistä herra Darcyllä oli neiti Darcyn juhlimisen kanssa? Eihän veli voinut saattajana toimia, sitä varten olivat naiset olemassa. Rouva Bennet tiesi hyvin, että mahtava kreivitär Matlock oli se, joka neiti Darcyn seurapiireihin ohjasi. Herra Darcy voisi vallan hyvin olla Lizzyn seurassa nämä kuukaudet, aivan samaan tapaan kuin herran Bingley.

Tai ei ehkä sittenkään. Ehkä oli parempi, ettei herra Darcy ollut liikaa Herfordshiressä. Hänhän saattaisi kyllästyä Lizzyyn, tämän omapäisyyteen ja haluta luopua kihlauksesta! Mikä skandaali se olisi! Mies ei koskaan perunut kosintaansa, vetänyt tarjoustaan takaisin. Tai siis se ei ollut mahdollista pilaamatta tytön mainetta. Tyttö sen sijaan saattoi tulla toisiin aatoksiin, mutta senkin piti tapahtua huolellisesti suunnitellen, etenkin jos kihlaus oli julkistettu, jos tyttö halusi säilyttää mahdollisuutensa koskaan uudelleen saada vastaavaa tarjousta.

Rouva Bennet oli monet kerrat pohtinut, oliko tullut hätäilleeksi turhaan, kun oli kieltäytynyt Lizzyn avioitumisesta herra Bingleyn suruaikaan vedoten. Ehkä olisi sittenkin ollut parempi järjestää erilliset vihkiäiset. Noh, nyt sen murehtiminen oli myöhäistä. Suruaika alkoi olla puolessa välissä, puolisurun aika oli alkamassa. Tästä eteenpäin asiat olisivat helpompia.

Herra Bingley suunnitteli pian matkustavansa Lontooseen ja he, rouva Bennet ja tytöt lähtisivät samaa matkaa ostoksille. He majoittuisivat veli Gardinerin luo, saisivat parhaat kankaat veljen kauppahuoneelta ja kävisivät sisar Gardinerin vaunuilla parhaiden ompelijoiden luona, toki sellaisten, jotka suostuisivat ompelemaan heidän tuomistaan kankaista.

Mutta ennen sitä olisi hoidettava tärkeämpiä tehtäviä. Herra Bingley piti saada taivuteltua uudelleensisustamaan Netherfieldin rouvainhuoneet. Mies oli suhtautunut ehdotukseen varauksella, koska kyse oli vain vuokratusta talosta, mutta rouva Bennet tiesi mitä tahtoi. Jane saisi asettua uusittuihin huoneisiin, sanoisi mies mitä tahansa, miehellä kyllä olisi siihen varaa.

Rouva Bennet tunki sukkaa tarmokkaasti ompelukoriinsa ja kuunteli, kuinka Hill käveli salongin ohi. Ulko-ovi aukeni, kuului muutaman lauseen verran puhetta. Ovi sulkeutui ja askeleet kulkivat jälleen salongin ohi.

Rouva Bennet nousi seisomaan. Myös neidit kuuntelivat hiljaisina. Koputus. Mutta ei salongin ovelle.

Rouva Bennet marssi ovelle ja kiskaisi sen auki. Samaan aikaan avautui myös kirjaston ovi. Herra Bennet otti kirjeen Hilliltä ja kumarsi rouvalleen.

”Mikä se on?”

”Kirje, madam. Taiteltu paperi, joka oletettavasti sisältää tiedonannon. Käsialasta päätellen veli Gardinerilta.”

Rouva Bennet tuhahti miehensä vastaukselle. Onneksi rouva Hill antoi täsmällisempää tietoa: pikalähetti oli tuonut viestin suorinta tietä Lontoosta.

”Herra Bennet! Älkää seiskö vain siinä! Avatkaa se joutuin!” rouva Bennetin ääni kohosi. Pikalähettiä ei laitettu matkaan mitättömän asian tähden.

Herra Bennet repäisi kirjeen auki ja silmäsi sen läpi. Salongin ovella seisseet neidit näkivät miehen ilmeestä, että uutiset olivat huonoja.

”Madam, ehkä menemme salongin puolelle.” Herra Bennet ohjasi kyselevän vaimonsa ja tytärten lauman pois käytävästä ja kehotti kaikkia istumaan. Rouva Bennet totteli vasta, kun aviomies korotti äänensä ja vaati järjestystä taloonsa. Hän katsoi perhettään, veti henkeä ja otti silmälasit nenältään.

”Huonoja uutisia Gracechurch Streetiltä. Rouva Gardiner on menettänyt pienokaisen, ja veli Gardiner pelkää myös rouvan puolesta.” Rouva Bennetin kiljahdus säesti herra Bennetin puhetta.

”Veli pyytää meitä luokseen välittömästi. Hän pyytää, että jompikumpi Jane tai Lizzy tulisi mukaan, sillä lapsiraukat ovat tottuneet heihin. Kaiken varmuuden vuoksi.” Herra Bennet katsoi tyttäriä.

Jane ja Elizabeth vilkaisivat toisiaan, mutta rouva Bennet puki sanoiksi sen, mitä kumpikin heistä ajatteli. ”Naisen osa! Naisen kamala osa!” Kimeä ääni varoitti siitä, että rouva Bennetin hermot olivat koetuksella. Mary tajusi tilanteen ensimmäisenä, hän nousi etsimään piironginlaatikosta hajusuolaa. Vähitellen Elizabethkin tuli tolkkuihinsa ja huusi Hilliä. Soittokelloa oli turha kurottaa, sillä emännöitsijän seisoi kuitenkin oven takana kuuntelemassa.

Seuraavat minuutit olivat yhtä mylläkkää. Rouva Bennet piti saada yläkertaan lepäämään ja matkavalmistelut käyntiin. Vaadittiin neljä tytärtä ja emännöitsijä ennen kuin talon rouva saatiin oman huoneensa suojaan levolle.

”Lizzy, Jane! Kirjastoon, heti!”, herra Bennet nojasi porraskaiteeseen ja huusi yläkertaan. Hän marssi huoneeseensa ja kaatoi kaksi sormenleveyttä brandyä lasiin. Hän pohti hetken ja kaatoi kahteen lasiin sormen verran kumpaankin. Kun kolmikko istui suljetun oven takana lasi kullakin kädessään, herra Bennet avasi keskustelun ja kysyi tyttäriltä, miten heidän kannattaisi toimia.

”Äiti on kovasti järkyttynyt. Ei hän voi tänään lähteä, ja ehkä muutenkin…” Elizabethin ääni hiipui.

”Olen samaa mieltä, ehkä on parempi, että äitinne jää tänne. Mutta kumpi teistä tulee mukaani? Kummankaan osa ei tule olemaan helppo, jos enonne pelko osoittautuu todeksi.”

Neidit vilkaisivat toisiinsa. Hysteerinen äiti tai surun murtama eno ynnä lapsiraukat.

”Jos Lizzy lähtisi…” Jane avasi suunsa. ”Jos Lizzy vain suinkin haluaa… Ajattelin, kun herra Darcy… ja herra Bingley.”

”Miten on, Lizzy?”

”Olen valmiina puolessa tunnissa, jos haluatte, isä.” Elizabeth tiesi, että haluaisi mieluummin olla Gracechurch Streetillä, jos pahin tapahtuisi. Riippumatta siitä, olisiko herra Darcy Lontoossa vai ei.

”Hyvä. Me teemme näin. Lizzy, pakkaamaan. Jane, ilmoita äidillesi. Minä kirjoitan pari kirjettä. Lähdemme niin pian kuin suinkin, jotta ehdimme vielä ennen yötä perille.”

JATKUU

Marketta:
Osa 9.

Hiiteen tavat, hiiteen käytös! Kun vauhti hiljeni, Elizabethin käsi oli kahvalla. Heti, kun miespalvelija laski portaan pois tieltä, Elizabeth painoi oven auki. Palvelija yritti ojentaa kättään, mutta oli pahasti myöhässä. Tällä kertaa hän ei odottanut herra isän nousevan ensimmäisenä niin kuin sopivaista oli. Tällä kertaa hän ei nojannut kenenkään käteen laskeutuessaan siivosti ja sirosti. Elizabeth oli yhdellä loikalla alhaalla, toisella hän ylitti jalkakäytävän ja kolmannella hän oli jo portailla. Nilkat vilkkuen hän harppoi portaita ylös, ohi eno Gardinerin, sisään avoimesta ovesta.

Mennessä hän ehti vilkaista enoa sen verran, että huomasi kaksi asiaa. Miehen hihassa ei ollut mustaa nauhaa, eikä ilmekään kavaltanut pahinta. He olivat ehtineet ajoissa. Mutta ilme oli huolestunut, eno oli kauhuissaan. Vaara ei voinut olla vielä ohi.

Elizabeth tiesi reitin. Portaat ylös ja toisen kerran, ylimpään asuinkerrokseen. Yläpuolelle jäi vain ullakkokerros, vain palvelijoiden huoneet vinon katon alla.

Aurinko oli laskenut jo matkalla, he olivat saapuneet hämärään, paikoin jopa pelottavan pimeään kaupunkiin. Talokin oli valoton. Elizabeth ei ollut rynnätessään tullutkaan ajatelleeksi kynttilää, eikä ollut sellaista hallin napannut, vain rynnännyt portaisiin. Ylimpään kerrokseen eivät hallin valot riittäneet.

Hämärässä Elizabeth kokeili kädellään tietä. Seinä löytyi, tuoli, pieni sivupöytä. Siitä saattoi päätellä suunnan, löytää oven. Hän pohti, koputtaako vai astuako suoraan sisään. Hän veti henkeä ja kuunteli. Hiljaista, huoneessa oli aivan hiljaista. Hän painoi kahvasta ja kurkisti varovasti sisään.

Kynttilöitä oli paljon, huone oli valoisa, tuli räiskyi takassa. Täti makasi peitteeseen käärittynä. Vuoteen äärellä seisoi hoitaja, sama, jonka Elizabeth muisti nähneensä aiemminkin.

”Hoitaja Grant?”

Nyökkäys vahvisti asian. Sama nainen, joka oli huolehtinut tädistä edellisinä lapsivuoteina.

”Kuinka hän voi?” Elizabeth astui varovaisilla askelilla lähemmäs.

”Vaara ei ole vielä ohi. Toivotaan, ettei kuume nouse.”

Elizabeth nojasi sängyn reunaan. Täti nukkui. Hoitaja Grantin kädet kävivät tehokkaasti. Hän kokeili ihon kuumuutta, kostutti pyyhkeen, puristi sen, nosti otsalle. Samalla hän kuvaili päivän kulkua. Vielä ei tiedetty, mikä oli sen aiheuttanut, ehkä kova yskänpuuska, josta täti oli kärsinyt edellisenä iltana, ehkä voimakas haju, joka oli aamulla levinnyt palvelijan keittiön lattialle pudottamasta lipeäpurkista. Kouristukset olivat kuitenkin olleet lääkärin saapuessa niin voimakkaita, ettei lapsosta voinut enää pelastaa. Lääkäri oli määrännyt hauteen ja laskenut verta, yrittänyt kaikin keinoin, mutta turhaan.

Isäntä oli kutsuttu kotiin varastolta, ja tämä oli välittömästi kirjoittanut Hertfordshireen. Tuntia myöhemmin, iltapäivän ensimmäisellä tunnilla lapsi oli syntynyt. Pieni raukka. Aivan liian pieni edes sinnitelläkseen, sininen, eloton. Hoitaja oli käärinyt sen kankaaseen.

Kyyneleet vierivät Elizabethin poskilla. Hoitaja Grant tarttui tyttöä kädestä, auttoi takin päältä, talutti istumaan ja kyykistyi eteen.

”Neiti Bennet, älkää huoliko. Tätinne ei saanut erityistä verenvuotoa, joten jos kuume ei nouse, hänen pitäisi parantua täysin. Rouva Gardiner on vielä nuori nainen, hän ehtii vielä lahjoittaa miehelleen monta pienokaista.”  Hoitaja taputti Elizabethin kättä. ”Jaksaisitteko istua tätinne seurassa muutaman tunnin? Lepäisin hetken ja tulisin sen jälkeen valvomaan yötä.”

Elizabeth nyökkäsi.

”Rouvan pöydällä on muutama kirja, ja lähetän alhaalta teille teetä.”

Elizabeth istui paikallaan. Palvelustyttö kävi tuomassa tarjottimen, niiasi ja poistui. Elizabeth istui paikallaan.

Pitkän ajan jälkeen hän havahtui. Hän oli huono hoitaja sairaalle, ei ollut huomannut seurata tämän oloa, vain istunut ajatukset tyhjinä. Elizabeth arasteli astua tädin vuoteen äärelle, mutta tämän tuntui yhä nukkuvan levollisesti. Iho oli lämmin, muttei kuumeinen.

Elizabeth otti pyyhkeen, kostutti sen, puristi ja asetti jälleen otsalle. Kosketus sai rouva Gardinerin silmät räpsähtämään. Hitaasti täti avasi silmänsä, kohdisti katsettaan ja hymyili tuntiessaan vieraansa.

”Anteeksi täti, ei ollut tarkoitukseni herättää!”

”Lizzy, sinä olet tullut. Kutsuiko…?”

”Enon kirje tuli iltapäivällä, lähdimme heti. Isä ja minä, vain me. Täti-kulta, levätkää, te tarvitsette unta.”

”Ilta taitaa olla pitkällä, olen nukkunut tuntikausia. Istu, Lizzy, istu tähän viereen.”

Elizabeth kiipesi lähelle tätiä ja otti tämän käden omaansa.

”Minä pelästyin niin enon kirjettä.”

”Raukka parka pienokainen. Pientä ei ollut tarkoitettu elämään.”

”Mutta te, kuvittelin koko matkan, että tekin…” Jälleen kyyneleet lähtivät liikkeelle.

”Lizzy-kulta!”

”Mutta ei, en minä ole se, jota kuuluisi lohduttaa! Voi täti, mitä teille on käynyt!”

”Lizzy-pieni, tämä on meille asetettu. Jokainen pienokainen on vaara, jokainen pienokainen on itsekin vaarassa. Mutta tyttökulta, jos me naiset emme uskaltaisi, kuinka silloin kävisi? Sukujen on jatkuttava polvi toisensa jälkeen.”

Täti Gardiner silitti hitaasti Elizabethin kättä ja puhui rauhallisesti tuntemuksistaan, ajatuksistaan. Hän oli ehtinyt ajatella tilannetta jo yöllä, jo ennen kuin kivut olivat yltyneet sellaisiksi, että hänen piti ottaa ne vakavasti. Jokaisella aiemmalla kerralla hän oli ajatellut samaa. Viides kerta, ja jokaisella aikaisemmalla kerralla hän oli selvinnyt, lapsi oli selvinnyt. Eikä pienokaisistakaan yksikään ollut ollut koskaan vakavasti sairaana. Vuotavia neniä ja kolhiintuneita polvia talossa riitti, muttei mitään tavallisuutta vakavampaa. Siitä hän oli iäti kiitollinen, mutta oli aina arvannut, ettei tämä malja menisi hänestä ohitse.

Rouva Gardiner ei tiennyt vakuuttiko hän enemmän itseään vain sukulaistyttöä, kun hän korosti, ettei pienokaista ollut tarkoitettu heille pidettäväksi, ei elämään. Hän silitti Elizabethin kättä ja vieritti itsekin kyyneleitä. Naisten maailman kyyneleitä.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen rouva pyyhki poskiaan, pyyhkäisi myös Elizabethin kyyneleitä. ”Enollesi tämä on paljon vaikeampaa. Hän oli miesparka niin tolaltaan, että hoitaja Grant ajoi hänet ulos.” Täti hymyili hieman muistaessaan miehensä ja hoitajan yhteenoton parin tunnin takaa, mutta vakavoitui, sillä sen syyssä ei ollut mitään hymyiltävää. ”Edward pelkää, että niin käy uudelleen. Kummitätisi tuli heti hänen mieleensä. Edward pelkää jokaisella kerralla, että minulle käy kuin Elizabethille.” 

Elizabeth ei voinut muistaa kummitätiään, jolta oli nimensä saanut, mutta tiesi kyllä eno Gardinerin ensimmäisen rouvan kohtalon. Elizabeth Gardiner oli ollut nuorikko, odottanut ensimmäistään. Avioliitto ei ollut juuri ehtinyt vuotta vanhemmaksi. Mutta sitä edemmäs ei ollut jatkunut äidin tai pienokaisen elämä. Lapsivuoteeseen oli kumpikin jäänyt, kirkkomaahan yhteisessä arkussa kannettu.

Melkein vuosikymmenen verran eno oli sen jälkeen elänyt yksin, ei ollut uskaltanut toiste joutua samaan tilanteeseen. Eno oli keskittynyt vain liikkeeseensä, kasvattanut sitä, tehnyt toimestaan entistä tukevampaa. Hankkinut hyvän talon Gracechurch Streetiltä ja ison varaston satamasta. Kunnes kolmenkymmenen viiden vuoden vakaassa iässä hän oli ottanut vastaan illalliskutsun hyvältä tuttavaltaan, jonka vieraisiin kuului myös eräs nuori nainen. Puoltatoista vuotta myöhemmin herra Gardiner oli jälleen samassa tilanteessa, pelkäsi kuollakseen toisen elämän puolesta. Ja paria vuotta myöhemmin jälleen, ja jälleen, ja jälleen.

Mitä enemmän rouva Gardiner ajatteli miehensä pelkoa, sitä enemmän hän huomasi kaipaavansa miestä. Elizabeth arkaili pitkään, uskaltaisiko jättää tädin siksi aikaa, että menisi alakertaan enoa etsimään, mutta tädin pyynnöt olivat niin vahvoja. Hän antoi suudelmaan rouva Gardinerille, laskeutui alas sängyltä ja kipitti nopeasti ulos huoneesta.

---

Päivät kuluivat rouva Gardineria hoitaessa ja lapsia viihdyttäessä. Täti nukkui paljon ja oli surullinen. Välillä itkettiin yhdessä, sen jälkeen Elizabeth huomasi väsymyksen tädin silmissä, kietoi peitteen paremmin tämän päälle ja jätti tämän unen rauhaan. Parin tunnin ajan Elizabeth istui lasten kanssa, luki näille, leikki näiden kanssa. Kertoi uudelleen, miksi äiti oli vain huoneessaan, miksei äiti tullutkaan kutsuttaessa. Isot tytöt ymmärsivät, mitä oli tapahtunut, mutta pikkupojille asiasta ei puhuttu, eivät he olisi sitä käsittäneet.

Toisena päivänä rouva oli käskenyt keittäjän huoneeseensa. Vanha nainen, vuosikymmenen perhettä palvellut, oli astunut sisään puoliksi peloissaan ja anteeksiantoa anellen, puoliksi uhmakkaana ja valmiina puolustamaan itseään. Elizabeth seurasi sivusta, kuunteli tarkkaavaisena, kuinka rouva Gardiner kuvasi tuntemuksiaan keittäjälle. Hän kertoi, kuinka oli tuntenut puristuksen, kouristukset jo aamuyöllä. Hitaasti kummankin naisen poskia valui kyyneleitä, kädet puristivat käsiä, kun rouva teki keittäjälleen selväksi, että kaikki oli alkanut tuntikausia ennen lipeäpullon putoamista.

Elizabeth saattoi lopulta uupuneen ja helpottuneen keittäjän takaisin alakertaan, istui tämän seuraksi keittiön pöydän ääreen ja kumosi kokonaisen pannun teetä kuunnellen naisen huolia.

Pian Elizabeth oli jälleen tädin luona. He puhuivat, puhuivat, puhuivat ja olivat välillä vain aivan hiljaa. Ensimmäistä kertaa Elizabeth keskusteli siitä, mitä oli tulossa. Täti Gardiner, joka oli aina puhunut kiertelemättä sukulaistytölleen, vastasi ujostelematta moniin kysymyksiin, jotka Elizabethin mielessä pyörivät. Aluksi tyttö arkaili kysyä odotuksesta, sillä pelkäsi sen olevan liian vaikea aihe, mutta pian kävi ilmi, että täti halusi puhua asiasta, saada itsekin käytyä aihetta läpi, antaa itsekin sille aikaa, ajatuksia. Rouva kertoi, kuinka Elizabeth oppisi kuuntelemaan itseään, tunnistamaan itsessään oireet. Mutta, täti muistutti, varmuutta ei tietäisi kukaan ennen kuin liikkeet tuntisi, ja siinä vaiheessa aika olisi jo puolessa.

Elizabethia suorastaan huimasi, kun täti kuvasi loppuvaiheita ja päätöspistettä, epämukavuutta, tukaluutta, kipua, painetta, puristusta, tuskaa. Mutta täti myös kuvasi sitä, miltä tuntuu ensimmäisen kerran nuuhkaista omaa pientä päätä, miltä tuntuisi muistaa tuo tuoksu lopun ikäänsä, miltä tuntuisi ymmärtää, että se korvasi kaiken edellä kärsityn. Täti muistutti myös, kuinka Elizabethin tulisi pitää huolta itsestään ja siitä, miten nainen helposti väsyisi, miten hänen vartalonsa uupuisi. Tytön posket hehkuivat tulipunaisina, kun täti kiertelemättä selitti, millä keinoin väliä saattoi pidentää. Rouva Gardiner huomautti, että lopullinen päätös oli sallimuksen käsissä, eikä kohtaloa voinut välttää, jos miehen luokseen päästi, mutta oli keinoja. Täti oli jokaisella kerralla onnistunut pidentämään välin kahteen vuoteen, mistä hän oli ylpeä, terveistä lapsista ja omasta vartalostaan, joka nytkin jaksoi toipua.

---

Kolmantena aamuna Elizabeth havahtui. Hän oli Lontoossa. Kolmen tai neljän mailin päässä Mayfairistä. Vain kolmen tai neljän mailin. Kotona Longbournissa hän saattaisi kävellä sellaisen matkan aamupäivän huvinaan! Täällä sellainen ei onnistuisi, etenkään kun matkalla oli sellaisia alueita kuin oli. Covent Gardenin tienoilla ei yksikään herrasnainen liikkuisi jalan, eikä yksin vaunuillakaan. Mutta muutama maili! Sehän oli melkein naapurissa.

Tädin kirjeenvaihtoa selvitellessään hän löysi kirjoituslipastosta pienen paperinpalasen, ja kirjoitti nopeasti muutaman rivin. Päälle osoite ja samaan nippuun muiden kirjeiden kanssa.

Elizabeth toivoi, että mies saisi kirjeen jo iltapäivällä, ehkä tarpeeksi aikaisin, että ehtisi vielä samana päivänä tulla käymään tai ainakin lähettää oman viestinsä. Kolme päivää oli kuitenkin pitkä aika. Tähän asti Elizabeth oli saanut kirjeen melkein jokaisena päivänä ja kirjoittanut itse samassa tahdissa. Nyt hän oli kolmatta päivää teillä tietymättömillä, kirjeiden tavoittamattomissa. Ei hän ollut ehtinyt ennen lähtöä matkasta kirjoittaa, ja tädin sairaus oli painanut mielessä kuluneet päivät.

Elizabeth sätti itseään. Millainen morsian hän oli, kun oli unohtanut miehen kokonaan? Tädin kanssa oli keskusteltu tuntikaudet asioista, jotka liittyivät hyvinkin keskeisesti mieheen. Elizabeth punastui. Mutta silti, hän ei ollut ymmärtänyt, ettei mies vieläkään tiennyt hänen olevan Lontoossa. Toivottavasti mies ei olisi huolestunut hänestä, tai ainakaan pettynyt hiljaisuuteen!

---

Seuraavana aamupäivänä Elizabeth kuunteli ääniä kadulta ja alakerrasta niin malttamattomana, että rouva Gardinerkin kiinnitti huomiota asiaan. Täti hymyili tytön tunnustukselle ja lohdutti tätä. Kyllä mies tulisi, ei Darcy tällaisesta suuttuisi. Iltapäivä tuli, ja rouva pyysi lapset leikkimään huoneeseensa, mutta vieläkään ei vierailijaa kuulunut. Elizabeth ei olisi kuolemakseenkaan kertonut huolestaan isä Bennetille, sillä tiesi, ettei olisi kestänyt ensimmäistäkään sarkastista kommenttia. Joten täti Gardiner sai kuunnella.

Kun iltapäivälläkään ei mitään kuulunut, täti ehdotti, että Elizabeth kirjoittaisi neiti Darcylle. Elizabeth sommitteli kauniin pienen viestin, ei liian läheisen, mutta sellaisen, joka rakensi edellisenä kesänä Derbyshiressä solmitun tuttavuuden varaan. Mahdollisimman siistillä käsialalla hän kertoi äkkinäisestä vierailustaan Lontoossa ja siitä, ettei ollut ehtinyt asiasta aiemmin tiedottaa. Usein hän oli lähettänyt tervehdyksensä neiti Darcylle miehen kautta, samoin saanut tervehdyksen takaisin, mutta suoria kirjeitä ei naisten välillä ollut kirjoitettu. Tässäkin Elizabeth huomasi laiminlyöntinsä. Hänen olisi pitänyt ottaa aloite, olihan hän vanhempi ja olihan neiti Darcy niin ujo ja arka.

Hetken hän pohti, kehtaisiko suoraan kysyä, järjestäisikö neiti Darcy aamupäivävastaanottoja ja jos järjestäisi, minä päivinä, mutta tuli siihen tulokseen, että vastaanotot tapahtuisivat todennäköisesti kreivittären luona, jonne Elizabeth ei olisi voinut ilman esittelyä saapua. Pitkän harkinnan jälkeen hän päätti viestinsä toivomukseen, että he voisivat viimein uudistaa tuttavuutensa, vahvistaa sitä.

Jälleen Elizabeth laski, milloin kirje tavoittaisi vastaanottajansa ja koska saattaisi odottaa vastausta. Tällä kertaa pitkää odotusta ei tarvittukaan, sillä nopeammin kuin Elizabeth oli arvioinut, aikaisin seuraavana aamuna Gracechurch Streetille ilmestyi palvelija, joka toi viestin ja jäi odottamaan vastausta.

Palvelija ohjattiin keittiöön kupposelle teetä ja Elizabeth repäisi kirjeen auki. Hän silmäsi tekstin läpi ja harppoi pian jälleen portaita yläkertaan.

Täti Gardiner istui sängyllään ja luki pikkupojille, jotka makasivat kylki kiinni äidissään. Hetken Elizabeth jaksoi odottaa, mutta pian täti huomasi malttamattomuuden ja keskeytti tarinan.

”Täti, ei hätää! Herra Darcy ei ole kaupungissa, hän on matkustanut pois joksikin aikaa. Mutta neiti on ja hän pyytää minut teelle luokseen.”

Rouva Gardiner hymyili, sillä hän arvasi sanomattakin, mikä oli kutsussa tärkeintä. Elizabeth tulisi ensimmäistä kertaa näkemään talon, jonka emäntä hänestä oli määrä tulla.

”Koska neiti Darcy odottaa sinua?”

”Jo tänään, jos minulla on aikaa. Huomenna hänen musiikkimestarinsa tulee, joten silloin hän on ylösotettu, mutta tänään hän toivoo minua seurakseen.”

”Voi tyttö pieni, minä olen vielä liian heikko. Ei minusta ole tänään minnekään lähtemään.” Rouva Gardiner alkoi olla kyllästynyt heikkouteensa, hänen mielensä toivoi jo liikkumista, arkeen palaamista, mutta väsymys piti rouva edelleen vuoteessa.

Kumpikin naisista tiesi sanomattakin, että oli täysin sopimatonta Elizabethin kulkea yksin tai edes palvelijan seurassa vuokrakärryissä. Vaikka eno Gardiner oli hyvin toimeentuleva, oli hevosten ja vaunujen ylläpito Lontoossa niin kallista, ettei perheellä ollut omia. Yksityiset vaunut saattoi vuokrata tallilaitokselta, niissä Elizabeth olisi voinut palvelijan seurassa matkustaa, mutta se ei käynyt yhtä nopeasti kuin kärryjen vislaaminen kadulta. Herra Gardiner ja herra Bennet taas olivat omilla teillään, eikä heitä odotettu takaisin ennen illallista.

Elizabethin ei auttanut muu kuin kirjoittaa kiitos kutsusta, mutta esittää pahoittelunsa. Hän manasi mielessään sitä, että enon talo sattui olemaan sellaisessa paikassa! Ei hän Gracechurch Streetin aluetta hävennyt, ei tippaakaan. Ympäristö oli siistiä, naapurit varakkaita kauppiaita samaan tapaan kuin eno Gardiner, mutta miksi kaupunki oli kasvanut niin, että länteen jäi Covent Gardenin suttuiset kujat ja vasta sen jälkeen alkoi avara ja valoisa Mayfair? Niin turhautunut Elizabeth oli, että kirjasi viestiinsä myös oikean syyn kutsusta kieltäytymiseen. Neiti Darcy ei saisi kuvitella, että hän haluaisi jättää tulematta! Syy oli yksin maantieteen!

Elizabeth seurasi ikkunasta, kuinka Darcyjen palvelija nousi keittiön portaista kadulle, vislasi vuokrakärryt ja hyppäsi kyytiin. Hän painoi otsansa lasiin ja vihasi maailmaa.

---

Kahta tuntia myöhemmin sama palvelija oli jälleen Gardinerien ovella. Hän oli tuskin ehtinyt perille Grosvenor Streetille, kun oli tullut käännytetyksi takaisin, tällä kertaa talon omilla vaunuilla. Jälleen Elizabeth ryntäsi yläkertaan. Tällä kertaa täti kuunteli, kuinka isot tytöt lukivat ranskaa opettajattarensa johdolla. Elizabeth ei malttanut odottaa, vaan keskeytti ja näytti uuden kirjelapun.

Täti luki kirjeen ja hymyili. ”Toki voit mennä. Mutta et yksin!” Rouva Gardiner laskeskeli joukkojaan. Saattajaksi tarvittaisiin nainen, sillä vaunuissa olisi valmiina jo kuski ja kirjeen toimittanut miespalvelija. Hoitaja Grant ei tulisi kysymykseenkään, eikä keittäjä tai opettajatar, heitä tarvittiin talossa. Emännöitsijä olisi ollut sopivin vaihtoehto, vanha ja arvokas nainen, mutta rouva Gardiner tiesi, ettei itsepäinen nainen hevillä lähtisi päiväksi toiselle puolelle kaupunkia. Paras mahdollisuus olisi Annie, emännöitsijän tytär, joka oli tullut taloon aivan poikkeuksellisessa tilanteessa, kun rouva Gardinerin oma kamaripalvelija oli pyytänyt päästä sairasta äitiään hoitamaan.

”Elizabeth, tuotko minulle paperin ja mustetta?” Täti kohensi asentoaan ja nojasi paremmin tyynyihin. ”Saat viedä viestin minulta herra Darcylle.”

Elizabeth kurkotteli siinä missä rouva Gardinerin tyttäretkin paperin puoleen, kun täti piirsi siihen tasaisella, kauniilla käsialallaan.

”Mutta täti! Ettehän te voi, kai te tietenkin peruutatte!”

”Miksi minä peruuttaisin? Kutsut illallisille on lähetetty jo viime viikolla, ja aikaa on vielä toista viikkoa. Kyllä minä siinä vaiheessa aion olla jälleen jaloillani!”

”Mutta onko se sopivaa?”

”Kuinka niin? Olisihan se ollut sopivaa muutenkin.” Rouva Gardiner oli suunnitellut illalliskutsujaan viimeiseksi omaksi tilaisuudekseen ennen lapsivuodeaikaa. Kyse ei ollut siitä, että hän olisi joutunut piilottelemaan kasvanutta olemustaan. Aikaisempien kertojen perusteella hän oli olettanut viimeisten kuukausien aikana olevansa niin väsynyt, ettei olisi jaksanut emännöidä suurta vierasjoukkoa. Sen tähden hän oli kutsunut joukon ystäviään luokseen, eikä nyt tilanteen muututtua halunnut päästää irti suunnitelmastaan. Herra Bennetin ja Elizabethin vierailu tarkoittivat, että pöytäjärjestelyitä piti muuttaa kasvaneen osallistujamäärän takia, joten herra ja neiti Darcy sovitettaisiin joukkoon vaivatta. Toivottavasti herra Darcy vain siihen mennessä palaisi kaupunkiin!

Herra Darcy oli illastanut kerran aikaisemminkin Gracechurch Streetillä, edellisen kesän ikävien tapahtumien jälkeen. Rouva Gardiner piti miehestä ja mielellään uudisti tuttavuuden, etenkin kun tiesi tunteen olevan molemminpuolinen. Aivan ansiosta rouva Gardiner piti itseään rakkaustarinan kummitätinä. Edellisenä kesänä syntynyt yhteys oli näyttänyt, ettei Elizabethin sukulaisia tarvinnut vältellä. Samoin se oli vahvistanut Elizabethille, millainen mies herra Darcy oikeasti oli. Rouva Gardiner halusi nähdä nuoret rakastavaiset oman kattonsa alla, omassa salissaan ja salongissaan, eikä hän suostuisi illallisistaan luopumaan. Kaiken lisäksi hän tiesi, että tarvitsi itselleen asioita, joihin itsensä upottaa. Yksinäisinä hetkinä rouvan mieli harhaili pieneen parkaan, joka ei heidän elämäänsä tullutkaan, joten oli parempi saada puuhaa, tekemistä.

Näin ollen Elizabeth astui pian pelisse yllään, bonnetti päässään ja kutsukirje retikyylissään ulos Gardinerien ovesta. Palvelija avasi vaunujen oven ja tarjosi kätensä Elizabethille tueksi. Annie kipusi perässä sisälle ja asettui istumaan selkä menosuuntaan. Palvelija hyppäsi paikalleen kuskin viereen ja vaunut nytkähtivät liikkeelle.

Melkein tunnin ajan vaunut vierivät pitkin Lontoon katuja. Ensin Cheapsiden kauppiaskatuja, sitten vaatimattomampien alueiden halki. Elizabeth seurasi matkan etenemistä ja tuttuja maisemia. Tietenkin kuski oli tilanteen tasalla ja ohjasi hevosia kaikkein sopivimpiin suuntiin. Rähjäisimmät kadut, arveluttavimmat korttelit jäivät väliin ja reitti kulki pitkin katuja, joita nuoren naisen oli sopiva matkata.

Elizabeth ehti myös jutella Annien kanssa ohitse virtaavista näkymistä. Kun Mayfairin siistit, valoisat kadut alkoivat, Elizabeth hämmästyi, sillä Annie tunnisti edelleen paikkoja.

”Voi neiti, olin ennen täälläpäin palveluksessa”, Annie vastasi uteluihin, mutta Elizabeth aisti, ettei tämä halunnut enempää kertoa asiasta. Elizabeth alkoi olla sen verran hermostunut, ettei jatkanut keskustelua. Hän katseli nelikerroksisia kaupunkitaloja ja tyylikkäitä ihmisiä, jotka hitaasti ja rauhallisesti askelsivat jalkakäytävillä. Tästä tulisi pian hänen aluettaan, hänen kotiseutuaan. Tai siis Derbyshirestä tulisi hänen kotiseutunsa, mutta täällä hän asuisi Lontoossa oleskellessaan. Elizabeth nojasi selkänojaan ja varoi kurkottelemasta ikkunassa. Täällä ei kurkoteltu, ei katseltu uteliaana, vaan suhtauduttiin maailmaan tyylikkään välinpitämättömästi.

Elizabeth ei tunnistanut katuja, eikä tiennyt aivan tarkasti, missä herra Darcyn talo sijaitsisi. Hän katsoi jokaista taloa vuorollaan ja pohti, tulisiko vierailemaan niissä, tulisiko tuntemaan niiden asukkaat. Jonkin näistä taloista omisti herra Bingley, jonkin Matlockin jaarli. Elämä näiden ovien takana oli niin erilaista kuin elämä Gracechurch Streetillä. Täällä olivat kaupungin ensimmäiset piirit, ihmiset, jotka pitivät itseään tärkeinä. Neiti Bingley ja hänen kaltaisensa. Mutta myös herra Darcy ja hänen kaltaisensa. Elizbethin uusi maailmansa.

Vaunujen liike hidastui. Elizabeth malttoi mielensä. Hän veti henkeä niin syvään kuin pystyi. Nyt hän tekisi kaiken juuri niin kuin kuuluikin.

Talo oli punaisista tiilistä tehty, oven ja ikkunoiden pielet olivat valkoiseksi rapatut. Ikkunoita oli paljon, ne olivat korkeita ja moniruutuisia. Elizabeth uskoi, että siinäkin olisi neljä kerrosta, mutta sitä hän ei nähnyt, sillä ei voinut kurkottaa katsomaan. Nyt hänen olisi tehtävä, juuri niin kuin kuuluikin.

Etuovi aukesi ja palvelija astui esiin. Miehellä oli samanlainen liveri yllään kuin sillä palvelijalla, joka oli kirjeen ja joka hyppäsi alas kuskinpukilta. Toinen palvelijoista laski portaan alas, toinen avasi oven. Elizabeth ei edelleenkään kurkottanut, hän vain nosti kätensä ja ojensi taitetun paperinpalasen. Elizabeth manasi, ettei ollut ottanut Longbournista lähtiessään Janen kortteja, niitä hän olisi avain hyvin voinut itsekin käyttää, olihan heillä sama nimi. Nyt hänellä antaa oli vain paperi, johon hän oli kiireessä kirjoittanut ”Neiti Bennet”.

Palvelija otti paperin, kumarsi ja kääntyi. Elizabeth veti henkeä. Hän halusi rauhoittua. Pian hänellä olisi tätä varten omia kortteja. Kortteja, joissa lukisi hänen nimensä. Hänen uusi nimensä.

Elizabeth odotti. Tämä oli oikeastaan aika naurettavaa, olihan hän saapunut Darcyjen vaunuissa, joten taatusti häntä odotettiin. Mutta nainen ei koskaan suoraan noussut vaunuista. Naiset eivät kolkutelleet oville, he odottivat vaunuissa.

Hitaasti matelevien hetkien kuluttua ovi aukeni jälleen ja portaille ilmestyi rouva Annesley, neiti Darcyn seuralainen. Palvelija avasi jälleen vaunujen oven ja ojensi kätensä auttaakseen Elizabethia. Hän nousi vaunuista hitaasti, rauhallisesti. Hitaasti ja rauhallisesti hän nousi portaat ja tervehti rouva Annesleyä. Yhdessä he astuivat sisään.

JATKUU

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[*] Edellinen sivu