Kirjoittaja Aihe: Varkaus [Elizabeth/Darcy, f. P&P, K12, kaksi osaa, Bicentenary Jubilee]  (Luettu 2421 kertaa)

Poissa Marketta

  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 32
  • Obstinate, headstrong girl!
Kirjoittaja: Marketta
Fandom: P&P
Päähenkilöt: Elizabeth/Darcy
Tyylilaji: Regency
Ikäraja(suositus): K12
Yhteenveto: Pride & Prejudice Bicentenary Jubilee -haasteteksti, julkaistu päivälleen 200 vuotta alkuperäisteoksen jälkeen
Teemana varkaus ja ohjenuorana neiti Austenin lausuma Elizabehtista: "I must confess that I think her as delightful a character as ever appeared in print, and how I shall be able to tolerate those who do not like her at least, I do not know."
Huomautus: Hahmot kuuluvat Jane Austenille ja ovat minulla vain lainassa.
Kirjoittajan kommentti: Lainaukset alkuperäistekstistä ovat omia suomennoksiani ja osa niistä on muokattu sopimaan tarinaan. Ensimmäinen osa tulee näin aamuyöllä, jälkimmäinen toivottavasti illalla vielä saman vuorokauden puolella.

OSA 1.

”Neiti Eliza”, neiti Bingleyn ääni oli yhtä hunajaa.

Elizabeth oli toivonut selviävänsä vierailusta Bingleyn kaupunkitalossa ilman kahdenkeskisiä tuokioita emännän kanssa. Aurinko paistoi salongin verhojen välistä teetarjottimelle, josta neiti Bingley oli juuri kaatanut uuden kierroksen. Jane ja herra Bingley olivat uppoutuneet toistensa tuijotteluun mahdollisimman kaukana muista, ja täti Gardinerilla oli keskustelu käynnissä rouva Hurstin kanssa. Elizabethilla ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin siirtyä hieman ja tehdä tilaa neiti Bingleylle sohvalla.

”Neiti Eliza, suuri päivänne on tulossa.” Nainen hymyili, mutta silmissä oli tuttu kylmä katse.

Elizabeth nyökkäsi, mutta ei vastannut, koska ei halunnut rohkaista neiti Bingleyä jatkamaan. Sen sijaan hän keskittyi siemailemaan teetään.

”Astutte aivan uudenlaiseen maailmaan. Taakse jää pieni yksinkertainen elämänne.” Neiti Bingley piti katseensa omassa kupissaan, mutta vilkaisi silmäkulmastaan Elizabethia. ”Edessä on elämä Piireissä. Oletteko valmis?”

”Olen valmis.” Elizabeth halusi kuulostaa mahdollisimman itsevarmalta, eikä halunnut selitellä valmistautuneisuuttaan tai sen puutetta. Asia ei kuulunut neiti Bingleylle tippaakaan.

”Niin, meillä Piireissä on totuttu toisenlaiseen… Herra Darcy on maailmanmies. Mutta senhän te, rakas Eliza tiedätte.” Neiti Bingley kohotto leukaansa ja katsoi unelmoiden kaukaisuuteen. Pitkän hiljaisuuden jälkeen neiti tuntui heräävään unelmistaan ja kääntyi nopeasti katsomaan Elizabethia. Silmät porautuivat, katse oli pistävä.

”Toivottavasti pettymyksenne ei tule olemaan liian vakava. Piireissä eletään niin toisenlaista elämää. Me elämme, minä ja herra Darcy, ja kaltaisemme.”

”Hyvä neiti Bingley, minä tunnen miehen, jolle olen lupautunut.” Elizabeth piti äänensävyään kurissa, muttei pysytynyt pidättäytymään kommentoimasta.

”Ooh, neiti Eliza! Älkää loukkaantuko, rakas ystävä! Ei tarkoitukseni ole loukata teitä, ei tietenkään! Meistähän tulee sisaria”, neiti Bingley silmäsi veljeään ja Janea. ”Me perheenjäsenet, me puolustamme toisiamme. Neiti Eliza, teidän täytyy uskoa, että olen vilpitön, ajattelen vain teidän parastanne.” Kapea, sileä käsi laskeutui Elizabethin kämmenselälle.

”Niin, minusta tulee teidän sisarenne, teidän vanhempi, kokeneempi sisarenne. Minä tiedän, millaista elämästänne tulee, joten kuulkaa minua, antakaa minun antaa teille neuvoja! Haluan vain helpottaa edessä olevaa muutosta, olla teidän ystävänne.”

Elizabeth oli hiljaa. Hän ei voinut nousta, koska neiti Bingley jatkoi monologiaan hunajaa tihkuvalla, tikarin terävällä äänellään. Kaiken lisäksi nainen piti hänestä kiinni, joten jos hän olisi repäissyt itsensä irti keskustelusta, olisivat muut kiinnittäneet huomiota asiaan. Elizabeth ei halunnut sitä, hän ei suostunut siihen. Hän ei näyttäisi kenellekään, että neiti Bingley huojuttamaan hänen mielenrauhaansa, saamaan hänet kiihtymään.

Vielä pari viikkoa. Kihlausaika tuntui jatkuvan viikon toisensa jälkeen. Vaikeinta oli nyt, kun herra Darcy oli pohjoisessa käymässä. Elizabeth huomasi tottuneensa miehen läsnäoloon niin, ettei enää osannut olla ilman hänen seuraansa. Darcy tuli aamupäivävierailuille, he kävivät kävelyllä ja iltaisin osallistuivat samoille illallisille. Joinain päivinä herra Darcy toi mukanaan curriclen, ja silloin he olivat hetken aivan kahden kesken. Tuuli humisi korvissa, hevoset ravasivat ja maisemat vilisivät silmissä.

”Kuinka sopivaa, rakas neiti Eliza, että satuimme päätymään tällaiseen keskusteluun.” Neiti Bingleyn ääni palautti Elizabethin ajatuksistaan. ”Minulla on jotain hyvin erityistä, jonka haluan paljastaa teille. Mehän olemme jo nyt rakkaat ystävät, sydänten uskotut toisillemme, emmekö olekin? Tämä asia on sellainen, että en voi olla sitä teille uskomatta, niin paljon teistä pidän, hyvä ystävä.”

Jokainen sana, jokainen mairea ylisana sai Elizabethin entistä enemmän varuilleen.

”Niin, tämä on niitä asioita, joista teidän kannattaa kuulla kokeneemman ystävän neuvoa. Niitä asioita, jotka ovat Piireissä tapana, mutta joita ei Hertfordshiren arjessa kohtaa.” Neiti Bingley siemaisi kuppinsa tyhjäksi sirolla liikkeellä ja laski kupin asetteineen syliinsä. Hän katsoi Elizabethia pitkään ja vilkaisi muuta seuruetta.

”Pyydän, neiti Eliza, tulkaa mukaani.” Nainen nousi, laski kupin kädestään ja silitti helmansa suoraksi. Hän kääntyi muiden puoleen. ”Suokaa anteeksi, poistumme hetkeksi neiti Elizan kanssa.” Hän väläytti hymyn ja katsoi suoraan Elizabethia. ”On eräs pukumalli, joka minun pitää ehdottomasti näyttää hänelle.”

Elizabethin ei auttanut muu kuin nousta ja esittää pahoittelunsa seurueelle. Yhdessä he poistuivat huoneesta, Elizabeth neiti Bingleyn vanavedessä. Nainen johdatti hänet omaan työhuoneeseen ja pyysi istumaan.

Neiti Bingley kävi kirjoituslipastonsa ääreen ja otti taskustaan pienen avaimen. ”Minun täytyy näyttää teille jotain. Onni avioliitossa on tyystin sattuman kauppaa, mutta minä haluan pehmittää tietänne parhaani mukaan.” Hän ei katsonut Elizabethia, vaan penkoi lipaston sisältöä.

”Minun mielestäni teidän kuuluu tietää tästä, Eliza. Näytän tämän teille vain koska pidän teitä ystävänäni.” Neiti Bingley heilutti kirjettä sormissaan.

Elizabeth oli aivan hiljaa. Hän ei ymmärtänyt, mihin tilanne oli viemässä häntä. Neiti Bingley avasi kirjeen, laski sen pöydälle ja peitti osan puhtaalla arkilla.

”Tulkaa katsomaan, Eliza. Sanotaan, että olisi hyväksi tietää mahdollisimman vähän sen henkilön vioista, jonka kanssa aikoo viettää elämänsä, mutta minä olen toista mieltä.”

Elizabeth nousi ja astui varovasti lähemmäksi. Hän tunnisti käsialan jo kaukaa. Häntä hirvitti lukea rivit, sillä neiti Bingleyn oli niin pahaenteinen.

”Lintuseni,
toivottavasti kirjeeni löytää sinut terveenä ja iloisella mielellä. Minun on myönnettävä, että Pemberley on hiljainen. Vielä saan hetken odottaa, että pystyn sinne lähtemään, että voin jälleen olla seurassasi. Enää muutama viikko, sitten elämäni muuttuu iäksi. Haluan lahjoittaa jäljellä olevista päivistä sinulle niin paljon kuin suinkin voin, sinä olet sen ansainnut, sinä olet ansainnut jokaisen hetken. Suunnittelen jo nyt kaikkea sitä, mitä ehdimme tehdä näiden viimeisten viikkojen aikana, aivan kahden kesken, kenenkään häiritsemättä. Tämä on sinulle niin tärkeää, huomioiden sen, millaiseksi elämäni tulee muuttumaan, joten olen suunnitellut meille hetkiä, jotka tulet muistamaan. Mutta niitä varten tarvitsen sinunkin apuasi, sillä kun saavun”

Neiti Bingley seurasi Elizabethin ilmeitä. ”Rakas ystävä, ymmärrätte varmaan, että peitän loput tekstistä. Se on sisällöltään liian yksityistä… Eikä se sopisi teidän kokemattomalle mielellenne.”

Elizabeth ei tiennyt mitä vastata.

”Oletan, että tunnistatte käsialan? Voin kyllä näyttää allekirjoituksen, jos haluatte varmistua.”

”Ei, ei se ole tarpeen.”

”Niin, haluan, ettei tämä tule teille yllätyksenä. Tähän hetkeen asti ette ole tuntenut häntä, mutta nyt te tiedätte. Meillä Piireissä tällaiset asiat ovat soveliaita, jos ne vain hoidetaan hienotunteisesti. Minä toivon, ettei tästä synny skandaalia, vaan että ymmärrätte, kuinka teidän odotetaan suhtautuvan asiaan.”

”Kyllä minä ymmärrän.” Elizabeth piti äänensä vakaana. Hän pohti, miten pääsisi pois tilanteesta, pois neiti Bingleyn huoneesta.

”Mutta voi rakas ystävä, tehän olette aivan kalpea! Olen pahoillani, jos olen järkyttänyt teitä, mutta tämä on se maailma, johon olette astumassa.”

Elizabeth halusi pois. Hän sanoi neiti Bingleylle jotain, sanojen kappaleita, pieniä palasia, käänsi selkänsä, marssi ulos huoneesta. Hänen oli päästävä pois tästä talosta, turvaan Gracechurch Streetille.

Neiti Bingley hymyili. Hän taitteli kirjeen, laittoi sen paikalleen ja lukitsi lipaston.

Elizabeth avasi salongin oven. ”Täti, minusta tuntuu, että olen saamassa päänsärkykohtauksen. Voisimmeko lähteä kotiin?”

---

”Neiti Bennet, teille on vieras. Neiti odottaa vaunuissa.” Gardinerien hovimestari ojensi tarjottimen, jossa ei ollut visiittikorttia, vaan kirjelappu. Elizabeth avasi sen.

”Rakas Elizabeth,
kuulin, että olet sairaana. Toivon, että jaksaisit kuitenkin ottaa minut vastaan.
Georgiana”

Elizabeth oli saanut edellisenä päivänä visiittikortin, mutta oli pyytänyt hovimestaria ilmoittamaan vaunuissa odottaneelle neiti Darcylle, ettei ollut kotona. Nyt Elizabeth vain nyökkäsi odottavalle miehelle, joka kääntyi ja meni toimittamaan asiaa.

Pian Georgiana astui sisälle. Hän ei ollut malttanut edes riisua bonettiaan eteisessä.

”Elizabeth, miten voit? Olen ollut kovin huolissani, kun kuulin, että olet ollut sairaana.”

Elizabeth vakuutti olevansa aivan kunnossa. Hän pyysi Georgianaa istumaan ja tilasi teetarjottimen. Hän tarvitsi käsilleen jotain tekemistä, jotain käsissä pidettävää. Hän ei tiennyt, miten omaa tilaansa selittäisi.

Ei hän halunnut Georgianalle kertoa, mitä oli pohtinut edeltäneinä päivinä. Hän luotti herra Darcyyn, mutta kirje oli kirje. Sanoja piirrettynä paperille. Sanoja, jotka kertoivat asioita, joita Elizabeth ei voinut uskoa. Hän oli pohtinut mielensä puhki, miten suhtautuisi asiaan. Neiti Bingley oli ollut hyvin selkeä lausunnossaan, oli halunnut tuoda ilmi hyvinkin läheisen suhteensa.

Mutta siltikään Elizabeth ei voinut uskoa sitä. Herra Darcy ei edes pitänyt neiti Bingleystä! Eikä tällainen vaikuttanut lainkaan miehen luonteeseen sopivalta. Kaiken lisäksi hän oli varma miehen tunteista. Kaiken sen jälkeen, mitä he olivat kokeneet, hän tiesi tuntevansa miehen ja tämän sydämen.

Mutta miksi herra Darcy oli lähettänyt sellaisen kirjeen neiti Bingleylle, kirjoittanut sellaisia sanoja? Miksi? Miksi antautua salaiseen yhteyteen, olisihan herra Darcy saanut neidistä puolison koska tahansa.

Elizabeth tiesi, ettei neiti Bingley pitänyt hänestä. Ei, neiti Bingley inhosi häntä. Sen takia neiti oli halunnut ilakoida kirjeellään, heilutella sitä vahingoniloisena Elizabethin silmien edessä, tuhota hänen mielenrauhansa. Nähtävästi neiti Bingley toivoi onnistuvansa rikkomaan heidän välinsä, saamaan Elizabethin purkamaan kihlauksen. Mutta ei hän sitä tekisi, ei ainakaan ennen kuin olisi keskustellut asiasta herra Darcyn kanssa, saanut tämän myöntämään sopimattoman suhteen.

Elizabeth kiinnitti huomion vieraaseensa, joka puhua pulputti hänen vierellään.

”… mutta se riippuu siitä, saapuuko Fitzwilliam huomenna vai ylihuomenna. Minä toivoisin, että hän tulisi jo tänään, ja uskon samaa myös sinulta. Toivottavasti olet täysin tervehtynyt siihen mennessä, sillä tiedän, että veljeni haluaa sinun osallistuvan illallisille, ja eihän se tule olemaan suuri tilaisuus. En ihmettelisi, vaikka hän kävisi täällä jo ennen sitä, ehkä jopa ennen kuin tulee Grosvenor Squarelle! Hän on kirjoittanut niin kovin paljon ikävästään. Saatan kuvitella, millaisia hänen kirjeensä sinulle ovat.” Neiti Darcy punastui tajutessaan sanansa, ja käänsi hieman keskustelua.

”Hän on maailman paras isoveli. En tiedä, kuinka voin olla näin onnellinen. Ja vielä saan sinusta itselleni siskon…” Georgiana puristi Elizabethin kättä. ”Voi toivon, että et pidä pahana sitä, että hän on luvannut minulle kaikenlaista ennen kuin avioidutte.”

Palvelustyttö astui huoneeseen tarjottimen kanssa. Georgiana odotti, kun Elizabeth kaatoi teen, mutta jatkoi: ”Hän kirjoitti minulle viime viikolla mitä ihanimman kirjeen. Hän lupasi viettää kaiken liikenevän aikansa seurassani! Hänellä oli jo vaikka minkälaisia suunnitelmia. Ajeluita Hyde Parkissa ja aamupäivävisiittejä ystävieni luona - niihinkin hän lupautui, voitko kuvitella! Mutta hän lupasi myös, että lukisimme yhdessä ja kiipeäisimme yhdessä ullakolle etsimään äitimme tavaroita, ja vaikka mitä.”

Georgiana laski kupin ja nosti käden suunsa eteen peittämään pientä hihitystä. Elizabeth katsoi elettä ja pohti, kuinka nuori tyttö edelleen olikaan.

”Lupaa, Elizabeth, että et paljasta hänelle, mutta olen kadottanut hänen kirjeensä. Kannoin sitä mukanani, koska Fitzwilliam pyysi minua tekemään eräitä valmisteluja, mutta sitten en enää löytänytkään sitä! Ja nyt en enää muista, mitä hän toivoi minulta!”

Elizabeth tunsi kuinka kivi nousi hänen rinnaltaan. Tietenkin! Eihän hän ollut nähnyt neiti Bingleyn nimeä paperissa! Miksi hän oli hetkeäkään epäillyt! Hän oli melkoinen houkka, kun antoi neiti Bingleyn järkyttää mielenrauhaansa.

---

Gerogiana laski ruokaliinansa pöydälle ja nyökkäsi. Oli aika naisten nousta ja poistua. Herrat saisivat nauttia lasillisen brandya ja keskustella asioista, joita ei ollut tarkoitettu naisten korville. Naisille olisi sama oikeus varattuna salongin puolella, siellä odottaisivat tee ja sherry.

Elizabeth puristi pöytäliinan suojassa herra Darcyn kättä ja sai tältä hymyn kiitokseksi. Hän nousi hitaasti ja seurasi muiden liikkeitä. Naiset asettuivat arvojärjestykseen kuin näkymättömän käden ohjaamana. Ensimmäisenä ovelle kävi neiti Darcy emännän oikeudella, hänen perässään herra Bingleyn sisaret, sen jälkeen rouva Gardiner ja Jane. Elizabeth jättäytyi viimeiseksi, olihan hän Janen nuorempi sisar. Hän ei ollut aivan varma, oliko ainakaan neiti Bingleyn paikka aivan oikeutettu, mutta hän ei puuttuisi siihen nyt. Puolitoista viikkoa ja osat vaihtuisivat. Sen jälkeen hän olisi se, joka johdattaisi naiset tästä ruokasalista, ja jos se olisi hänen vallassaan, neiti Bingley kulkisi jonossa viimeisenä - ei, hän ei olisi läsnä lainkaan.

Salongin puolella naiset kerääntyivät teetarjottimen ympärille. Elizabeth katseli tilannetta sivusta. Neiti Bingley otti omansa ja asettui sopivasti huoneen hienoimmalle sohvalle, käänsi kasvonsa niin, että kynttelikön valo lankesi niille mitä erinomaisimmin. Elizabeth otti oman kuppinsa ja käveli kohti neiti Bingleyä. Hän vilkaisi muiden naisten istumapaikkoja. Jane oli vetäytynyt hieman sivummalle ja hänen vieressään olisi tilaa myös hänelle.

Elizabeth pysähtyi neiti Bingleyn eteen ja otti kaikkein maireimman hymyn huulilleen. Hän nojautui hieman eteenpäin ja puhui niin hiljaisella äänellä, etteivät kuppeihinsa ja sherrylaseihinsa keskittyneet naiset kuulleet häntä. Korkeintaan rouva Hurst oli kuulomatkan päässä, mutta siitä Elizabeth ei jaksanut välittää.

”Voi neiti Bingley, te näytätte tänään niin huonolta. Te saatte mielihyvää esitellessänne esineitä, jotka todellisuudessa eivät ole omianne, mutta varkaus ei näytä pukevan teitä. Vai onko se omatunto, joka ulkomuotoanne rasittaa? Ei, ei se voi olla, eihän varkailla ja valehtelijoilla sellaista olekaan!”

Elizabeth piti pienen tauon ja jatkoi: ”Te ette olisi voinut esittää asiaanne missään sellaisessa muodossa, että olisin ollut kiusauksessa uskoa sen.”

Elizabeth suoristi selkänsä ja käveli Janen luo. Hän ei voinut pidättää leveää hymyä, joka ei peittänyt kostoa vilkkuvia silmiä.

JATKUU

Poissa Marketta

  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 32
  • Obstinate, headstrong girl!
OSA 2.

Neiti Bingley hiipi käytävällä. Ensimmäinen ääni, jonka hän kuuli vierassiivestä lähdettyään, oli kaappikellon tasainen, rauhallinen naksahtelu käytävällä, jossa perheen huoneistot olivat. Yksi askel kerrallaan kello laski, kuinka pimeä Pemberley nukkui rauhallista aamuyön untansa.

Tänä yönä hän saisi voittonsa. Kuukausia hän oli odottanut tätä hetkeä. Vannonut kostoa, janonnut sitä. Eliza oli saattanut voittaa ensimmäisen taistelun, mutta nyt sota oli ratkeamassa hänen edukseen. Niin hän oli inhonnut ilmettä Elizan kasvoilla, kun tämä oli muutamaa tuntia aikaisemmin johdattanut naiset ruokasalista. Ovella Eliza oli kääntynyt ja tuijottanut pistävillä silmillään häntä, joka oli joutunut jonon hännille.

Mutta neiti Bingley saisi palkintonsa. Tämä yö sinetöisi kaiken, kosto olisi täydellinen. Hän oli suunnitellut jokaisen yksityiskohdan. Skandaali olisi mehevä, mutta onneksi sellainen, että se pidettäisiin viimeiseen asti näiden seinien sisällä. Täällä se muhisi, liikkuisi äänettömästi huoneesta toiseen, täyttäisi olemuksellaan jokaisen sopukan, saastuttaisi ilman, pilaisi unelmat, mustaisi tulevaisuuden.

Neiti Bingley puristi avainta kädessään. Hänen kostonsa avainta. Sillä hän pyyhkisi hymyn pois Elizan kasvoilta. Herra Darcy oli tehnyt virheen valitessaan maalaismitättömyyden hänen sijaansa, ja tänään hän joutuisi siitä kärsimään. Tämän päivän jälkeen tuo vastasolmittu avioliitto olisi yhtä hyvin voinut olla purettu. Se olisi neiti Bingleyn voitto. Herra Darcyn saavuttamista tärkeämmäksi oli noussut varmistaa, ettei tylsimys saisi pitää miestä. Kaupan päällisiksi hänen juonensa toisi miehen hänen syliinsä, siitä hän oli varma. Herra Darcy ei voisi häntä vastustaa, ei sellaisessa tilanteessa, ei hetkeäkään. Neiti Bingley nautti jo siitä hetkestä, jolloin hän paljastaisi kaiken, huutaisi lujaa, herättäisi huomion, kutsuisi todistamaan voittoaan.

Neiti Bingley katsoi kaappikelloa ja varmistui oikeasta ovesta. Ensimmäinen sen vasemmalla puolella, niin neidin oma palvelija rouva Morley oli vakuuttanut. Ja sanaan oli luottaminen, olihan rouva Morley hankkinut hänelle avaimenkin. Neiti Bingley veti henkeä ja painoi kätensä kahvalle. Lopullinen taistelu oli alkanut.

Ovi oli lukossa, juuri niin kuin neiti Bingley oli ajatellutkin. Hän tunnusteli sormillaan reikää kahvan alapuolella ja pujotti avaimen sisään. Se ei kuitenkaan painunut syvälle, jokin otti vastaan, esti työntämästä eteenpäin. Toisella puolella oli avain! Tietenkin, se oli jätetty lukittuun oveen.

Hetken kauhu valtasi neiti Bingleyn mielen. Tähänkö hänen hyökkäyksensä kilpistyisi? Olisiko hänen vetäydyttävä taistelusta ennen kuin se olisi kunnolla alkanutkaan? Hän mietti, punnitsi mahdollisuuksiaan. Pystyisikö takakautta kiertämään, tai ikkunasta? Neiti Bingley hylkäsi vaihtoehdon toisensa jälkeen. Tämä olisi ainoa järkevä reitti, tästä hänen oli päästävä.

Ehkä toinen avain olisi oikeassa asennossa, pystysuorassa! Neiti Bingley jännittyi äärimmilleen, kokeili onneaan. Hän painoi hitaasti avainta syvemmälle, syvemmälle ja toivoi, että avain toisella puolella liikkuisi sen edellä. Hän melkein hihkaisi ääneen, kun tunsi avaimen antavan periksi, työntyvän eteenpäin. Vähä vähältä hän painoi avainta syvemmälle.

Lopulta sisäpuolella oleva avain irtosi lukosta ja putosi lattialle, mikä kuului helähdyksenä toiselta puolelta. Neiti Bingley pidätti henkeään, sillä ääni kuulosti seiniä vavahduttavalta hiljaisessa talossa. Mitään muuta ei kuitenkaan kuulunut, vain kello naksui kuluvia hetkiä. Neiti uskalsi jälleen hengittää ja kiersi avainta, kiersi hitaasti, kiersi. Hän tunsi kuinka avaimen lapa tapasi lukon kielen, painui sitä vasten, nosti sen paikoiltaan naksahduksella.

Neiti Bingley veti syvään henkeä ja painoi kahvasta. Ovi avautui. Huone oli pimeä. Hiljainen, nukkuva. Pimeään tottuneen silmät tapasivat vuoteesta peitetyn ihmishahmon. Täydellistä! Hänen voittonsa olisi muutaman metrin päässä, muutaman hetken päässä.

Neiti painoi varovasti oven takaisin kiinni, kääntyi ja avasi takkinsa napit. Sametti putosi yhtenä ryöppynä lattialle. Yöpaidan nauhat aukesivat, helmat nousivat vaivatta, paita sujahti pään ylitse ja putosi samoin. Tohvelit jäivät viereen. Neiti Bingley seisoi alastomana keskellä lattiaa. Hän otti askeleen, toisen ja kolmannen. Hän nosti kädellään peitettä, nosti jalkansa vuoteelle, sujahti peitteen alle. Hän suoristi itsensä, painoi päänsä tyynylle, siirsi itseään lähemmäs.

Herra Darcyn läheisyys sai neiti Bingley vapisemaan. Hänen ihonsa kihelmöi, hehkui jo valmiiksi kosketusta, jonka hän millä hetkellä hyvänsä kohtaisi. Lähemmäs, lähemmäs, neiti Bingley siirtyi yhä lähemmäs unelmiensa täyttymystä. Hän tunsi pielukselle levittäytyvät hiukset pitkät hiukset. HIUKSET!

”Mutta neiti Bingley!” rouva Darcy pomppasi istumaan ja veti peitteen mukanaan vartalonsa suojaksi.

Neiti Bingley tunsi peiton alta paljastuvan alastomuutensa, oman katseenalaisuutensa, kyseenalaisuutensa, suojattomuutensa. ”Mitä te, täällä… eihän tämä…” Typertyneenä hän yritti sopertaa.

”Ei, vaan mitä te täällä teette? Olkaa hyvä ja poistukaa, vierashuoneet ovat toisella puolella taloa.”

Neiti Bingley rämpi vuoteelta, kompuroi, nappasi takkinsa, painoi sitä vasten paljasta ihoaan. Käsi löysi kahvan, sai oven avattua. Paukahdus kiiri hiljaisessa yössä, sulki painajaismaisen näyn toiselle puolelle. Hätääntynyt nainen halusi turvaan, suojaan. Hän käänsi avainta lukossa, purisi avainta kädessään, lähti juoksuun. Vasta portaissa hän tajusi yhä puristavansa takkia paljasta rintaansa vasten.

---

”Mitä nyt?” Herra Darcy ryntäsi pukeutumishuoneesta. Rouva Darcy istui sängyllä ja hihitti. ”Mikä paukahti? Mitä tapahtui?”

”Hyvä herra, täällä kävi yövieras.” Virne kohotti Elizabethin suupieltä. ”Hän tavoitteli isäntää, mutta kun löysi vain emännän, hän poistui melkoisella metelillä.”

”Mitä?”

”Yhteinen ystävämme Caroline Bingley. Nyt tiedämme, minne avain katosi.”

”Caroline Bingley? Täällä? Minun huoneessani?”

”Kyllä, armaani. Täällä sinun huoneessasi, keskellä yötä ja ilman rihmankiertämää. Toivon, että hän onnistuu törmäämään johonkuhun väestä kirmatessaan käytäviä Eevan asussa. Olisikohan vanha Reynolds parempi kuin se nuorimmainen lakeija, se ujo Jerome?”

”Elizabeth!”

”No kyllähän Carolinen pitää päästä sulojaan jollekulle miehelle esittelemään, kun sinä et ollut niitä näkemässä.”

”Mutta miksi… mitä täällä tapahtui?”

”Hyvä ystävä, etkö ymmärrä? Uskoakseni hän ei tullut tänne sinun kutsumanasi, ainakin päätellen siitä, että minäkin satun olemaan paikalla.”

Hölmistynyt mies puisteli päätään, eikä huomannut vaimonsa ilakoivia, kiusoittelevia silmiä.

”Hän tuli tänne kompromettoimaan sinut - alaston nainen vuoteessasi, kuvittele!” Elizabethin ilme oli jo suorastaan julkea.

”Ei, ei, ei. Tämä saa riittää.” Herra Darcy alkoi päästä jyvälle tilanteesta. ”Se nainen teki viimeisen temppunsa. Minä heitän hänet ulos.”

”Olen samaa mieltä, mutta haluan tarkentaa. Me heitämme hänet ulos. Älä kuvittelekaan, että annan sinun nauttia siitä hetkestä ilman minua!”

”Ei enää hetkeäkään. Hän saa lähteä.”

”Herra Darcy!” Elizabethin tiukka ääni pysäytti miehen. ”Ei askeltakaan, te ette mene mihinkään. On tarpeeksi, että yksi ihminen juoksentelee käytävillä ilkialastomana, minä en salli luvun tuplaantua. Sitä paitsi, niin kauan kuin se piraija saalistaa talon syövereissä, minä en päästä sinua silmistäni hetkeksikään.”

Darcy vilkaisi itseään. Rouva puhui totta. Sekä sopimattomasta ulkomuodosta että saaliinhimoisesta naisesta. Neiti Bingley olisi tässä vaiheessa jo epätoivoinen, viimeistään näillä hetkillä hän alkaisi tajuta, että peli oli pelattu, lopullisesti.

”Me selvitämme tämän asian huomenna, päivänvalossa, niin kuin kunniallisesti kuuluu. Hyvä herra, voisit kuitenkin varmistaa, että ovi on lukossa.”

Darcy astui ovella ja kokeili. Lukossa.

”Avain on lattialla, kuulin sen helähtävän pudotessaan. Ystäväni, laittaisitko sen lukkoon ja kääntäisit sellaiseen asentoon, ettei sitä voi enää työntää ulkopuolelta alas.”

Darcy hapuili lattiaa. Hän löysi avaimen, mutta käteen osui myös yöpaita, hienointa musliinia, harsonohut.

”Miten ystävällistä neiti Bingleyltä jättää meille myös muisto käynnistään!” Elizabeth hihkaisi vuoteelta. Darcy pudotti vaatekappaleen kädestään kuin se olisi polttanut.

”Mutta nyt, herra Darcy, ei enempää kutsumattomista vieraista.” Elizabeth katseli miestään. ”Oletteko te huomannut, että vuoteessanne on alaston nainen? Mitä aiotte asialle tehdä?” Jälleen rouva Darcy otti sellaisia vapauksia herra Darcyn suhteen, joita mies ei sallisi keneltäkään toiselta.

---

”Jane, enkelini, nosta jalkasi ylös. Onko olosi mukava?” Herra Bingley hyöri ja hääräsi. Hän noukki toiselta sohvalta ylimääräisen tyynyn ja asetti sen rouvansa selän taa.

Elizabeth katsoi sisartaan miehen selän takana ja pyöräytti silmiään. Jane viesti takaisin hymyllään, ettei voinut tilanteelle mitään. Hän itse asiassa nautti hemmottelusta, huolehtimisesta, paapomisesta. Todennäköisesti tulisi sekin hetki, jolloin hän siihen kyllästyisi, mutta toistaiseksi hoivattavaksi heittäytyminen oli mitä ihaninta.

Herra Darcy ei tiennyt, miten ystävänsä käytökseen suhtautua. Bingleyt olivat saapuneet vain kolmea päivää aikaisemmin, eikä hän vieläkään osannut olla luontevasti pariskunnan seurassa, ei sen jälkeen, kun syy Bingleyn käytökseen ja rouvan heikkoon oloon oli tavoittanut hänet. Näinkö miesten käytös muuttui? Kaipa hänkin sitten aikanaan…

”Lizzy, Darcy, pyydän, sanoitte, että teillä oli meille tärkeää asiaa.”

”Kyllä Jane. Varoitan kultaseni, tämä on melkoinen uutinen.” Elizabeth aloitti. Hän yritti parhaansa pitääkseen vahingonilonsa kurissa. ”Se koskee sisartanne. Hän ei ole enää tervetullut tähän taloon.” Elizabeth kertoi muutamalla lauseella, millaisesta tilanteesta oli neiti Bingleyn yllättänyt.

”Mutta sinä et ollut paikalla, Darcy?” Bingley kysyi ystävältään.

”En, onneksi, minulla oli… asiaa pukeutumishuoneen puolelle. Mutta kuulin, kuinka ovi hänen perässään paiskautui kiinni.”

”Ja neiti Bingley jätti meille muistoksi yöpaitansa ja tohvelinsa. Kumpaankin on kirjailtu hänen nimikirjaimensa.” Enää Elizabeth ei yrittänyt peitellä riemuitsevaa ilmettään.

”Ymmärräthän, Bingley, että sisaresi varasti avaimen huoneeseeni. Hän yritti aiheuttaa skandaalin, tai mitä sitten aikoikaan. Se oli täysin tarkoituksellista.”

”Eikä se ollut ensimmäinen varkaus.”

Elizabethin sanat hiljensivät huoneen.

”Hän otti Georgianalta kirjeen ja esitteli sitä omanaan.”

”Miksi?” Darcy kääntyi vaimonsa puoleen.

”Kirje oli sinulta. Neiti Bingley halusi uskotella sen avulla minulle, että teidän välillänne olisi erityinen yhteisymmärrys.”

”Mitä?”

”Älä pelkää, ystäväni, en uskonut häntä, mutta se taisi saada hänet suuttumaan.” Elizabeth puristi miehensä kättä ja hymyili tälle.

”Jane-kultaseni, Bingley, asia on nyt teidän käsissänne. Tähän taloon hän ei ole enää tervetullut, eikä Lontoon-taloommekaan. Riippumatta siitä, mitä päätätte, teitä tämä ei koskaan koske teitä.” Elizabethin ääni oli vakava.

Hetken hiljaisuuden katkaisi koputus. Hovimestari Reynolds astui sisään.
”Sir, Madam, pyysitte ilmoittamaan. Neiti Bingley on juuri mennyt aamiaishuoneiseen ja rouva Morley on alakerrassa.”

”Bingley, jos haluat etsiä sisaresi huoneen, nyt on siihen mahdollisuus. Uskon, että löydät sieltä avaimeni.”

”Ja Georgianalle osoitetun kirjeen. Uskoisin, että hän kantaa sitä edelleen mukanaan. Yöpaita ja tohvelit ovat minulla.”

”Me jätämme teidät nyt. Toivomme, että ilmoitatte neiti Bingleylle, että hänen on poistuttava tästä talosta ennen iltaa. Kun hän on lähtenyt, Reynolds tietää, mistä meidät tavoittaa.” Darcy puristi ystäväänsä olkapäästä ja kumarsi rouva Bingleylle. Elizabeth seurasi häntä, antoi suudelman Janen poskelle ja poistui.

Bingley oli pitkään seissyt vaiti rouvansa vierellä. Kun ovi painui kiinni isäntäparin perässä, hän sai äänensä takaisin.

”Minä väännän Carolinen niskat nurin!”

”Rakkaani, et väännä. Mutta meidän on päätettävä, mitä me teemme.”

”Sisaresi sanoi, etteivät he vaadi meidän valitsevan puoltamme, tämä oli liikaa. Olen saanut tarpeekseni hänen tempuistaan. Vuosien ajan hänen käytöksensä on ollut sopivaisuuden rajoilla, ja hänen päähänpinttymänsä Darcystä! En ymmärrä kuinka ystäväni on sietänyt Carolinea?”

”Herra Darcy on sietänyt sisartasi, koska pitää sinun ystävyyttäsi arvossaan.”

”Alasti! Varastettu avain, ja kirjekin! Sinäkin olet joutunut hänen käytöksestään kärsimään, niin kuin minäkin. Muuta ratkaisua ei ole. Tämä oli tässä. Minä kiellän hänet.” Bingley kääntyi koti ovea. ”Ja haen avaimen ja kirjeen, vaikka minun pitäisi kaivaa hänen pukeutumishuoneensa viimeistä laatikkoa myöten.”

”Charles, minä tulen mukaan.”

”Mutta, ethän sinä. Sinun tilassasi…”

”Charles, minä en ole sairas. Tämä on minunkin asiani. Caroline on yrittänyt tuhota ehkä iäiseksi rakkaimman sisareni onnen.”

---

Neiti Bingley tempaisi pukeutumishuoneensa oven auki. Rouva Morley oli tullut ilmoittamaan hänelle, että siellä oli kutsumattomia vieraita. Hän pelkäsi, että herra Darcy oli usuttanut palvelijansa nuuskimaan. Peilipöydän ääressä istuikin Jane, ikkunan ääressä seisoi Charles.

”Caroline.” Veljen äänensävy oli pelottavan kylmä. ”Naiselle kunnian menettäminen on korvaamatonta. Yksi väärä askel aiheuttaa ikuisen turmion, sillä naisen maine on yhtä herkkä kuin kauniskin. Sinä olet menettänyt kunniasi. Darcyt ovat kääntäneet sinulle selkäsi, ja niin teemme mekin.”

”Mutta, mitä…”

”Ei sanakaan! Sinulla ei ole enää oikeutta puhua, me emme kuuntele sinun selityksiäsi.”

Vasta nyt neiti Bingley huomasi, että Jane piti kädessään avainta. Rouva huomasi hänen katseensa. ”Me tiedämme myös tohveleista, yöpaidasta, alastomuudestasi. Ja kirjeestä.”

”Caroline, avaa kirjelaatikkosi. Nyt, tai annan vääntää sen väkisin auki. Äläkä yhtään epäile, kyllä täältä jostain sepänpaja löytyy, jos sellaista tarvitaan.”

Veli ei ollut koskaan puhunut hänelle näin. Se oli pelottavaa. Kylmää, kovaa. Neiti Bingley meni makuuhuoneensa puolelle ja palasi sieltä pieni avain mukanaan. Hän väänsi kirjelaatikon lukon auki, ja veli työnsi hänet syrjään. Hetkessä löytyi kirje, jonka päälle oli kirjoitettu neiti Darcyn nimi. Sen Bingley ojensi vaimolleen.

”Nyt Caroline, kokoa tavarasi. Sinä lähdet tästä talosta vielä tänään. Minä lainaan sinulle vaununi, ne saavat viedä sinut täti Alicen luo Scarboroughiin. Sen jälkeen en halua enää nähdä sinua tai kuulla sinusta. Sinä olet täysi-ikäinen, olet ollut jo pitkään, joten saat ottaa vastuun itsestäsi. Siirrän koko omaisuutesi hallinnan käsiisi, joten saat tästä eteenpäin tulla toimeen sen tuloilla. On oma asiasi, miten elämäsi järjestät. Minä en enää laskujasi maksa, eivätkä oveni aukeas sinulle. Jos ilmestyt Lontooseen, käännän sinulle selkäni ja teen kaikkeni, että muutkin tekevät niin.”

”Mutta enhän minä…”

”Kyllä sinä. Jos kyyti Scarboroughiin ei kelpaa, voi lähteä täältä ilman vaunujakin. Lähikylien majataloissa tuskin tulee olemaan sinulle sijaa, joten sinuna ottaisin tarjouksen vastaan ja anoisin täti Alicea vaikka polvillaan, että hän päästää sinut kattonsa alle.”

”Jane, sano sinä…”

”Caroline, ole hiljaa.” Janen ääni oli melkein yhtä kylmä kuin Bingleyn. Yleensä hän halusi löytää jokaisesta ihmisestä hyvää ja kaunista, mutta neiti Bingley oli tehnyt anteeksiantamattoman teon. ”Sinä olet hyökännyt minun sisartani vastaan. Juonittelusi minun onnellani olin vielä valmis katsomaan läpi sormieni, mutta tätä en. Sinun on turha odottaa apua minulta.”

---

Herra ja rouva Darcy olivat vetäytyneet omaan rauhaansa. Ovi oli jälleen lukittu ja väki tiesi, ettei heitä sopinut häiritä, ei ennen kuin herra Bingleyn vaunut olisivat vieneet ei-toivotun vieraan mennessään, eikä välttämättä sen jälkeenkään.

He olivat istuneet ikkunan ääressä olevaan sohvaan, antaneet loppukesän tuulahdusten helliä heitä avoimesta ikkunasta. Mies oli nostanut vaimonsa jalat syliinsä ja hieronut tämän jalkapohjia, josta tiesi vaimonsa erityisesti pitävän. Mies oli vaatinut vastapalvelukseksi vaimoltaan tarkan kuvauksen siitä, mitä oli varastetun kirjeen kanssa tapahtunut, ja vaimo oli antanut sellaisen. Toki hieman muokattuna, sillä hän ei halunnut miehen tietävän, että oli antanut epäilyksen harhailla mielessään.

Lopulta kumpikin oli vaipunut hiljaisuuteen, nauttinut vain kesäilmasta, läheisyydestä, rauhasta. Pitkän ajan päästä herra Darcy avasi suunsa:

”Sinun täytyy sallia minun kertoa, kuinka kiihkeästi ihailen ja rakastan sinua.”

”Minun täytyy oppia olemaan tyytyväinen siihen, että olen onnellisempi kuin ansaitsisinkaan”, rouva Darcy vastasi.

Se onni, jonka vastaus herätti, oli suurimpia, jonka mies oli eläissään kokenut, ja hän ilmaisi tunteensa siinä tilanteessa niin tunteellisesti ja lämmöllä, kuin vain voi odottaa mieheltä, joka on niin kiihkeän rakastunut.

FINIS