Kirjoittaja Aihe: Doctor Who: Enkelten kosketus [S, oneshot]  (Luettu 1881 kertaa)

Poissa Nukkemestari

  • Halipulla
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 160
  • Söpöyskäsiterajoitteinen
Doctor Who: Enkelten kosketus [S, oneshot]
« : 04-12-2014, 18:56:25 »
Ficin nimi: Enkelten kosketus
Kirjoittaja: Nukkemestari
Fandom: Doctor who
Tyylilaji: Oneshot
Ikäraja: S
Päähenkilöt: Carolina (OC)
Yhteenveto/Tiivistelmä/Summary:
A/N: Toinen kirjoittamani Doctorlite-tarina, koska tämä maailma kiehtoo nyt minua kovin.


Enkelten kosketus

San Jorgen lahdelta tuuleva työnsi Carolinan hiukset hänen silmilleen hetkeksi ja hänen täytyi keskittyä pitämään ne auki. Hänellä ei ollut aikaa tähän – ainakaan Hugon mielestä, joka halusi että kaikki käyttäisivät aikansa tehokkaasti ruokaa etsien. Hugon mielestä tosin oli myös silkkaa hulluutta liikkua yksin, mutta Carolina kaipasi välillä hiljaisuutta ja yksityisyyttä heidän ryhmästään. Lisäksi toisen ihmisen läsnäolo tuuditti ikävään turvallisuuden tunteeseen – kun kuuli toisen henkilön äänen ja hengityksen tuli kuuroksi ympäristön pienille rasahduksille jotka voisivat paljastaa Enkeleiden läsnäolon.

Carolina oli tunkenut itsensä juuri ja juuri hänen kokoiseen pienen pieneen sivukujaan. Selkäpuolella oli metalliverkko, joten sitä kautta häntä ei kosketettaisi, ainakaan jos hän ei menisi liian lähelle sitä. Edessä vähän matkan päässä oli yksi Enkeli. Se seisoi siellä surullisen kauniina, käsi teatraalisesi silmien peittona. Carolina hahmotteli luonnoslehtiöön sen nopeasti. Hän piirtäisi sen myöhemmin loppuun, sillä mallin otto näistä olennoista oli huomattavan hankalaa, kun silmän räpäytyskin sai Enkelin liikahtamaan.

Sitten hän hivuttautui ulos turvapaikastaan ja kiipesi ketterästi ylös erään kerrostalon toisen kerroksen ikkunasta. Onneksi Enkelit eivät ilmeisesti osanneet kiivetä kovin hyvin. Nyt hänellä oli aikaa miettiä toiminta suunnitelmaa. Hän sulki silmänsä ja kuin kuuli kaukaisen äänen vuosien takaa. Tällä kadulla oli vuosittain järjestetty yksin monista zamba-kulkueista, silloin vielä kun kadut eivät olleet täynnä Enkeleitä, lasinsiruja ja paniikissa kolaroituja, hylättyjä autoja.

Hän avasi taas silmänsä ja huomasi Enkelin kadonneen. Tai tarkkaan ottaen se oli siirtynyt seinä luo, josta Carolina oli juuri kiivennyt ylös. Se tuijotti ylös irvokas ilme kasvoillaan ja Carolina tuijotti takaisin. Sitten hän suuntasi ovelle. Hänen tulisi löytää ruokaa tai Hugon jakama annos ei takulla riittäisi hänelle ja hänen tyttärelleen Camilalle.

Myöhemmin Carolina palasi löytämiensä papusäilykkeiden kanssa heidän leirilleen. Se sijaitsi erään kerrostalon neljännessä kerroksessa. Jokainen huone kyseisessä talossa oli tarkasti tutkittu ja todettu Enkeli vapaaksi, mikä saattoi johtua talon erikoisesta piirteestä – se oli pilvenpiirtäjä, jossa ei ollut ollenkaan rappuja. Ainakaan sen jälkeen kun he olivat työllä ja tuskalla rikkoneet paloportaat. Nyt taloon pääsi vain kiipeämällä, joten he pitivät sitä suhteellisen turvallisena. Tosin silti he jakoivat joka öiset vahtivuorot varmuuden vuoksi – toiset ihmiset olivat jopa Enkeleitä hirviömäisempiä.

Carolina silitteli Camilan päätä. Tämä tuhisi tyytyväisesti.

”Unessa viattomat saavat rauhan”, Carolina mietti. Tuntui jo niin kaukaiselta ajatella aikoja jolloin saattoi soittaa kaverilleen ja mennä lähteä kulmakuppilaan kupposelle. Nyt kuppilan omistajat ja tarjoilijat todennäköisesti kadonneet enkelien koskettamana. Carolina harmitteli että joutui usein jättämään tyttärensä Gracianon hoitoon, mutta niin paljon kun hän Camilaa rakastikin, hänen oma päänsä olisi saanut hänet haluamaan hypätä Enkelin syleilyyn jos hän olisi viettänyt päivästä toiseen joutunut viettämään aikaa lastenlikkana. Graciano ei myöskään ollut paras mahdollinen vaihtoehto hommaan, mutta mies joka höpisi koko ajan siitä kuinka tämä oli Jumalan rangaistus heidän synneistään ei kelvannut oikein muuhunkaan.

”Ja joskus minä vielä sanoin enkeliksi”, Carolina mutisi ja naurahti hiljaa. Sitten hän nousi ja käveli omalle sängylleen.

Papusäilykkeiden takia Carolina ja Camila saivat kumpikin tarpeeksi syötävä – joskus Carolina antoi ruoka-annoksensa Camilalle ja söi sitten salaa löytämiään ruokia ennen palaamistaan leiriin. Ruoka-annos vatsassaan hän myöskin jaksoi piirtää aloittamansa Enkelin loppuun. Hän avasi luonnoslehtiön ja alkoi hahmotella. Välillä hän sulki silmänsä ja jäi pohtimaan Enkelien ulkonäköä. Niitä hän oli nähnyt niin monta, että hahmotelman tukena piirtäminen oli helppoa. jossain kohtaa hän nukahti lehtiönsä päälle.

Carolina hätkähti hereille. Oli pimeää. Mutta jonkin hän näki edessään selvästi kuin päivän. Enkeli oli kumartunut Camilan ylle ja oli koskettamassa tätä.

”EI!” Carolina huudahti ja hänen silmänsä liimautuivat auki. Ja koska enkeleiden uhasta pääsee parhaiten eroon mahdollisimman monella silmäparilla, hän huusi kurkkusuorana. Pian loput hänen ryhmästään ilmestyivät uneliaina paikalle etunenässä Hugo, jonka vahtivuoro oli ollut, ja Carolina sai viimein sulkea jo kovin kuivettuneet silmänsä. Siten hän herätti Camilan ja nosti pöpperöisen tytön omalle sängylleen turvaan.

”Miten… miten tuo pääsi tänne?” kysyi Lea, joka oli kotoisin Suomesta ja jäänyt toiselle puolen maapalloa kulkuyhteyksien sulkeuduttua pilottejen, kapteenien ja oikeastaan kaikkien katoamistapausten takia. Kamala kohtalo, mutta onneksi hän oli sentään saanut yhteyden vanhempiinsa. Nämä olivat olleet kunnossa... ainakin silloin.
”En ymmärrä… minä näen tämän huoneen ovelle vahtipaikaltani”, Hugo sanoi.
”Täytyy olla Jumalan voima”, vastasi Graciano.

Carolinan katse kiersi huonetta. Ikkuna oli kunnossa ja ovi oli ollut kiinni… ihan kuin Enkeli olisi vain ilmestynyt huoneeseen sängyn alta. Vaistonvaraisesti vilkaisi nukkuvaa Camilaa vuoteessaan. Ja huomasi sillä auki olevan luonnoslehtiönsä. Hän vilkaisi siihen piirtämäänsä Enkeliä.

”Mikä se on, Carolina?” Hugo kysyi.

Carolina tuijotti suu auki ja muistikuvat tulvivat hänen mieleensä. Kuinka uutisissa oli kerrottu kadulla olevista Enkelin muotoisista kivipatsaista, joiden oli huomattu liikkuvan. Kuinka oli luultu että ne olivat vain pila, kunnes niitä tutkineet henkilöt olivat alkaneet kadota. Kuinka erään tutkijan videokamera oli tallentanut kuinka Enkeli kosketti tutkijaa ja tutkija katosi. Kuinka kyseistä videopätkää oli näytetty televisiossa, ja ihmiset olivat alkaneet soitella toisilleen… ja monen puhelu oli keskeytynyt puhekumppanin kadotessa. Ja kuinka moni kertoi kuinka heidän olohuoneeseensa oli ilmestynyt Enkeli.

”Voi pyhä… spagettihirviö”, Carolina sanoi. ”Ne voivat muuttua piirroksesta tai videosta enkeleiksi. Enkelin kuvasta tulee Enkeli.”

Hän ojensi luonnoslehtiönsä Hugolle, joka otti sen, vilkaisi kuvaa, repäisi kyseisen sivun irti, heitti sen metalliseen roskakotiin ja sytytti sen tuleen
”Se on ihan uskottava teoria”, Lea sanoi. ”Mitä me teemme tuolle?”
”Minusta tuntuu että meidän pitää etsiä toinen rakennus… emme saa tuota liikkeelle ja pois millään järkevällä keinolla.”
”Ja rikkominenkaan ei onnistu ja on sitä paitsi työlästä”, Graciano todeten itsestään selvän faktan joka oli selvinnyt Enkelten kosketuksen alkuvaiheessa. Loogisesti patsaat yritettiin rikkoa, räjäytellä ja jopa hukuttaa monella eri tapaa, mutta oli huomattu että ne kokosivat itsesi ajan kuluessa. Ja niin menetettiin toivo.

Carolina tuijotti patsasta tiiviisti, sitten hän äkkäsi. Miksi ne näyttivät itkeviltä? Sitä hän oli miettinyt aina.

”Peili”, hän sanoi. Muut katsoivat häntä hämmentyneinä. ”Me tarvitsemme peilin. Jos teoriani pitää paikkansa, peilistä muodostuu toinen Enkeli ja sitten ne katsovat toisiinsa. Miksi ne muuten peittäisivät katseensa? Ne pelkäävät kivettävänsä toisensa ikuiseksi ajaksi. Hugo, eikö sinun huoneessasi ollut peili?”

Hugo katsoi Carolinaa ennen kun nyökkäsi.
”Kokeillaan tätä. Tuskin tilanne siitä pahenee.”

Hugon peili raahattiin huoneeseen ja asetettiin Enkelin eteen. Sitten kaikki, Camila mukaan luettuna, poistuivat huoneesta ja ovi suljettiin. Sitten odotettiin jännityksellä. Ovi avattiin ja Carolinan teoria piti paikkansa – huoneeseen oli ilmestynyt toinen enkeli, joka oli jähmettynyt toisen Enkelin peilikuvaksi. Kaikki huokaisivat helpotuksesta.

Huoneeseen jossa Enkelit olivat suhtauduttiin silti pienellä pelolla. Sen eteen työnnettiin raskasrakenteisin pöytä, eikä kukaan enää nukkunut siellä.

Eräänä yönä noin kuukauden päästä Carolina heräsi omituiseen ääneen. Se ei muistuttanut mistään mitä hän oli aiemmin kuullut – myöhemmin hän kuvasi sitä ääneksi, joka tuntui tuulen puhurilta, mutta jonka lähde oli jokin kone. Seuraavana päivänä heidän ryhmänsä ei törmännyt Enkeleihin. eikä seuraavana. Kuin ne olisivat kadonneet maapallolta. He siirsivät pöydän Enkelten huoneen edestä ja avasivat sen. Enkelit olivat kadonneet sieltäkin kuin sivistys niiden ilmestyessä. Carolina ei ymmärtänyt miksi hänen unissaan seuraavan viikon seikkaili outo puinen sininen laatikko, joka piti juuri sitä ääntä…
Mokoma vonkale!