Kirjoittaja Aihe: Twilight: Kalleinta elämässä (Carlisle/Esme) Draamaa, romantiikkaa K-12  (Luettu 2462 kertaa)

Poissa zilah

  • Sydänten kapteeni
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 2503
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Nimi: Kalleinta elämässä
Kirjoittaja: zilah
Fandom: Twilight
Henkilöt: Carlisle/Esme, Rosalie, Edward
Lajityyppi: Draamaa, romantiikkaa, vähän angstiakin
Ikärajavaroitus: K-12
Vastuuvapaus: Minen omista näitäkään hahmoja, pahus sentään. He kuuluvat Stephanie Meyerille. Mutta leikkiminen heillä on sentään sallittua, onhan?
Varoitukset: Ei ole
Kirjoittajan alkusanat: Tämä on kirjoitettu   Houkutus-foorumin  Elämän kiertokulku-haasteeseen, jonka tarkoitus on kirjoittaa 5 ficciä samasta henkilöstä, yksi jokaisella ikärajalla. Minä valitsin ihanaisen Carlisle Cullenin. 

Yhteenveto: Riita Rosalien kanssa saa Carlislen epäilemään itseään.




Kertokaahan, mitä pidätte,



zilah



Kalleinta Elämässä


"Ei! En tahdo tällaista elämää! Miksi sinun piti muuttaa minut tällaiseksi...hirviöksi?"

Sanat kajahtivat kovina pahaenteisen hiljaisuuden keskelle. Rosalie seisoi keskellä huonetta, silmät leimuten raivosta ja tämän ilme varoitti ketään tulemasta lähemmäksi. Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, nuori vampyyri oli rynnännyt ulos yhä sakenevaan lumipyryyn ja paiskannut oven perässään kiinni niin rajusti, että se irtosi saranoiltaan.

Kaikki Cullenit tuijottivat ovea epäuskoisina, mutta viimein Esmen katse lennähti Carlisleen. Hänellä ei ollut Edwardin kykyä lukea ajatuksia, mutta siltikin hän näki, että Carlisle oli pois tolaltaan. Esme syöksähti puolisonsa vierelle, mutta Carlisle ei tuntunut huomaavankaan häntä. Viimein tämä kuitenkin puhui.

"Esme, kultaseni. Ymmärrät varmaan, että minun täytyy olla nyt yksin."

Esme seurasi avuttomana, miten Carlisle käveli hitaasti samaa tietä kuin kasvattityttärensä vain hetkeä ennen häntä, ja katosi pimenevään iltaan.

* * * *

Carlisle tuijotti lumimyrskyä mitään näkemättä. Hän oli kylmä sielunsa juuria myöten. Ensimmäisen kerran pitkään aikaan hän epäili itseään ja vaikuttimiaan.Oliko Rosalie oikeassa? Oliko hän itsekäs, koska oli luonut itselleen perheen? Oli totta, että kaikki kolme, niin Edward, Esme kuin Rosaliekin olisivat nyt kuolleita, jos hän ei olisi tehnyt heistä kaltaisiaan. Ja kuitenkin...olisiko kuolema ollut näille parempi vaihtoehto kuin elämä vampyyrina...hirviönä niin kuin Rosalie oli sanonut?

Hän ei enää tiennyt.

Viimein Carlisle kääntyi ja lähti takaisin. Niin hajallaan kuin hän tunsikin olevansa, niin Esme ei ansainnut tällaista. Hän tiesi kyllä, miten huolissaan tämä hänestä olisi. Lumipyry sakeni, ja Carlisle lennähti juoksuun. Äkkiä hänestä tuntui, kuin ei voisi päästä Esmen luo tarpeeksi nopeasti. Rosalie oli nyt tarpeeksi kypsä tullakseen toimeen omillaan. Vain aika näyttäisi, palaisiko tämä koskaan takaisin heidän luokseen.

* * * *

Talo tuli vihdoin näkyviin. Carlisle huomasi, että ovi oli korjattu ja lähetti hiljaisen kiitoksen kasvattipojalleen. Hiljaisena hän astui sisään, mutta ketään ei näkynyt. Olohuoneesta pilkotti kuitenkin valoa, ja sinne Carlisle nyt suuntasi kulkunsa. Syyllisyys vihlaisi hänen sisällään, kun hän näki vaimonsa odottamassa. Edwardia ei näkynyt missään, mutta Esme lojui sohvalla tyynyä halaten, aivan kuin olisi yrittänyt saada siitä lohtua. Hetkessä hän oli sohvan vierellä ja nosti Esmen syliinsä.

"Anna anteeksi, rakkaani. Minun ei olisi pitänyt lähteä sillä tavoin", Carlisle kuiskasi, haudaten kasvonsa naisen hiuksiin. Esmen lämpö ja tuttu tuoksu tuntuivat ihanalta, ja vielä paremmalta tuntuivat tämän hentoiset käsivarret jotka kietoutuivat hänen kaulaansa.

"Ei se mitään Carlisle. Joko voit paremmin?" Esme kysyi hiljaa, uskaltamatta laskea miehestään irti. Hänen oli myönnettävä, että hän oli pelännyt Carlislen puolesta. Tämä oli harkitseva ja täysin kykekevä huolehtimaan itsestään, mutta Rosalien sanat olivat loukanneet tätä syvästi.

"Rosalie on väärässä, tiedät kai sen?"

"Onko?" Carlisle kysyi, ja Esme saattoi kuulla tämän äänessä väsymyksen ja hämmennyksen, joka oli tälle epätavallista.

"Hän on! Sinä muutit minun elämäni, mutta paljon  parempaan suuntaan. Ilman sinua minä en olisi koskaan saanut tietää, miltä tuntuu rakastaa ja olla rakastettu", hän sanoi, vetäen miehensä suudelmaan. Esme ei ollut varma, olivatko hänen sanansa riittäneet vakuuttamaan Carlislen, ja hän yritti kosketuksellaan kertoa, kunka paljon hän tätä rakasti.

Esme ei vastustellut, kun Carlisle laski hänet sohvalle makulleen ja laskeutui hänen päälleen. Miehen vartalon kovuus ja paino tuntuivat ihanalta ja halun väreet alkoivat nousta hänen sisällään. Mutta sitäkin voimakkaampana hänet valtasi tunne siitä, että juuri tähän hän kuului, Carlislen syliin. Esme silitti miehensä hiuksia nauttien niiden tunnusta käsiensä alla, tämän suudellessa häntä kaikella halullaan.

"Minä rakastan sinua, Esme", Carlisle kuiskasi suudelmiensa välissä, ihmetellen miten jokin näin pieni ja pehmeä saattoikin olla niin vahva. Tarvittiin vain yksi katse ja kosketus, ja hän oli kuin sulaa vahaa vaimonsa edessä. Esme oli hänelle kalleinta elämässä, ilman tätä hän ei voisi elää päivääkään.

"Minäkin rakastan sinua, Carlisle. Niin kovin paljon," Esme vakuutti hengästyneesti.

He olivat niin uppoutuneita toisiinsa, että äkillinen kolahdus sai heidät säikähtämään.

"Anteeksi. En olisi häirinnyt teitä, ellei olisi ollut pakko. Rosalie on tulossa," Edwardin ääni sanoi pimeydestä.

Carlisle nousi seisomaan, vaikka hänen vartalonsa sanoi toisin. Hänen sisällään velloi pakottava halu viedä loppuun se, minkä he olivat aloittaneet. Lisäksi Rosalien kohtaaminen hermostutti häntä. Miksi tämä oli palannut?

Suurin ponnistuksin Carlisle sai itsensä tyyntymään. Hellä hymy levisi hänen huulilleen kun Esme painautui hänen lähelleen, antaen näin hiljaisen tukensa hänelle. Carlisle kietoi kätensä vaimonsa vyötärölle ja tunsi olevansa hieman valmiimpi tulevaan kohtaamiseen.

Kaikki kolme tuijottivat ovea, kun se lopultakin avautui. Rosalie astui sisään, silmissään rukoileva katse ja sylissään pahoin loukkaantunut ihminen. Carlislen lääkärinvaistot heräsivät. Hän näki, että nuorukaisella oli elinaikaa vain muutama hetki.

"Anna anteeksi, isä. Auta minua pelastamaan hänet."





FIN.
« Viimeksi muokattu: 04-08-2012, 22:25:05 kirjoittanut zilah »

Lizlego

  • Vieras
//Sori, tämä menee enemmän offin puhumiseksi kuin ficcipalautteeksi. Mä pidin tästä ficistä, oikeastaan se on aika lievä termi. Mä pidin tästä enemmän kuin vain pidin, mutta vierastan sanaa rakastan, koska varmaan siihen mä olisin tarvinnut enemmän tuota comfort-puolta. Se jäi nyt vähän vajaaksi.  ;D Sun tyylisi sopii loistavasti hurt/comfortiin ja Carlisle ja Esme ovat Houkutuksen canonissa fluffypari numero yksi.  :D Tässä vaan tuli niin paljon niitä kysymyksiä, joita olen miettinyt, että en voi olla höpisemättä ihan yleisesti ja ficciä kumminkin sivuten. Tässä kosketeltiin lyhyessä tekstissä montaa varsinaista kipukohtaa, joka on jäänyt mietityttämään minua juuri Carlisleen liittyen.

Kun sekä Edward että Rosalie ovat jollain tavalla tyytymättömiä elämäänsä vampyyrina musta tuntuisi, että se olisi aika raskas vastuu kannettavaksi, että on sen muutoksen takana ja siinä olettaisin, että Carlisle on muutaman kerran tosiaan miettinyt, että tulikohan tehtyä oikein vai väärin, vaikka jotenkin olen kirjasta lukevinani, että hän on kokenut senkin jollain tavalla johdatuksena. Se tulee mulle joka kerta mieleen, että vaikka motiivit olisivat mitkä, vastuu jää jäljelle ja on aina kyseenalaista, jos alkaa leikkiä toisten elämällä ja toisten kuolemalla. Ja kun tuohon vielä liittyy sekin, että kenen kaikkien kuolemaan nuo Carlislen päätöksen lopulta vaikuttavatkaan! Ainakin kaikkien niiden, jotka Edward, Rosalie, Esme ja Emmett ovat tappaneet. Monta kuolemalta pelastettua, mutta seurauksena moni kuolema, josta täytyy olla tietoinen, että se on oman valinnan seurauksia!! :o En ole kateellinen tuosta vastuusta. Carlisle muuten vaikuttaa minusta jollain tavalla henkilöltä, joka ei mieti etukäteen tekojensa seurauksia vaan tuntuu luottavan enemmän hetkelliseen intuitioon ja kenties Jumalan johdatukseen, mikä on jollain tavalla tosi pelottavaa, vaikka toisaalta sitten taas ei, koska hän ei ole tietoisesti varmaan missään mielessä laskelmoiva, vaikka onkin "valmistanut itse" perheensä yli 250 vuoden yksinäisyyden jälkeen.  ;D

Se on enemmän kuin inhimillistä, muttei ikinä poista vastuuta ja itse asiassa niinhän Carlisle sanoo kirjassa itsekin:

"I think, in most other ways, that I’ve done the best I could with what I had to work with. But was it right to doom the others to this life? I can’t decide."

Rosaliesta vielä muutenkin... vaikka Rosaliesta annetaan koko ajan muka pinnallista kuvaa, mun mielestä sen katkeruus muutoksesta vampyyriksi, on enemmän kiinni siitä, että hän heräsi tajuamaan kaiken sen, mitä hän oli ennen ollut. Se on katkeraa silloin, kun sitä ei voi enää muuttaa, mutta voi olla että tulkintani on väärä. Toisaalta Rosalie oli vahvempi verenhimon vastustamisessa kuin kukaan muu Culleneista Carlislea lukuun ottamatta. Esmen ensimmäiset vuodet kiinnostavat myös kovasti, koska Esme oli ainoa, joka oikeasti oli itse päättänyt kuolla ja sitten joku tulee ja pelastaakin hänet... mutta toisaalta useimmat itsemurhaa yrittävät kumminkin ovat lopulta iloisia, että selviävät hengissä ja niin kuin tässäkin sanotaan, loppu oli kaunis, koska viimeinkin Esme sai rakkautta, jota ei ollut mieheltään saanut. Edward taas on ilmeisesti ollut pieni angstipallero ja väitellyt Carlislen kanssa sielun olemassaolosta. Tuota taustaa vasten ymmärrän oikein äärimmäisen hyvin sen helpotuksen, kun Edward vihdoin viimein löytää itselleen naisen, vaikka toisaalta se varmaan omalta osaltaan kasvattaa Carlislen tuskaa, kun Edward ei halua viedä naiselta sielua niin kuin Carlisle vei häneltä. On muuten harvinaisen karmea syytös ajateltavaksi, vaikka Edward ei ihan noin ilmeisesti ajatuksiaan ilmaise!  ;D Mielenkiintoista on myös se, että kaikki Cullenit kunnioittavat suuresti Carlislea, eivätkä vain kunnioita vaan rakastavat. Emmett on ainoa, joka ei angstaa vampyyrina oloa eikä oikein mitään.  ;D


Lainaus
Esme oli hänelle kalleinta elämässä, ilman tätä hän ei voisi elää päivääkään

Tässä tulee vastaan toinen juttu, jota olen miettinyt aika ahkerasti. Mitä tapahtuisi Carlislella ja Carlislen uskolle ja hyvyydelle, jos Esme tai joku perheenjäsenistä kuolisi? Mä yritin miettiä sitä sen kautta, että jos eläisi ensin periaatteessa yksin yli 250 vuotta ja sitten menettäisit kaiken uudelleen, pystyisikö siitä toipumaan, mutta en pääse oikein mihinkään tulokseen.

Tämä oli kaunis, mietityttävä ficci.

Poissa Fiorella

  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 1013
  • Hyvän tuulen kotisatama
Minä tykkään Esme/Carlisle -parituksesta ja fluffysta ja varsinkin hurt/comfortista ja tässä oli vähän sitä kaikkea niin että ei voi kuin hyristä tyytyväisenä ja harmitella kun tarina päättyi jo. Hyvä että innostuit kirjoittamaan tästä fandomista; jotenkin en ikinä ole päässyt lotr-ficcimaailmaan sisään vaikka kirjasta tykkäänkin, ja minua harmitti, koska kirjoitat hyvin mutta se ei ikinä tuntunut sillä tapaa omalta jutulta minulle. Ei kyllä oikeastaan tämäkään, mutta selkeästi enemmän kuitenkin, ja Twilight-sarjassa on niin paljon ainesta fanfictioniin, että on ilo kun siitä kirjoitetaan.

Lizin mielenkiintoiset mietteet täydensivät ajatuksia, joita minullekin heräsi tätä ficciä lukiessa. Carlisle on paljosta vastuussa, mutta toisaalta on paljon ymmärrettävämpää toivoa seuraa ja perhettä kuin tappaa tappamisen ilosta. Luulen, että tietty syyllisyyden tunne ei ikinä irrota otettaan Carlislesta, lääkärintoimi on hänelle jotain, mikä oikeuttaa ja hyvittää osaltaan sitä, minkä hän on tehnyt. Minusta on ihana asia, että miehellä on rinnallaan Esme, jonka rakkaus on niin ehdotonta ja pysyvää, koska muuten hänellä voisi olla aika ankea ikuisuus edessään. Minä luulen, että Carlislella ei olisi enää elämää ilman Esmeä, tai sitten loppuikuisuus kuluisi menneitä muistellessa. 

Ficciin palaten, minusta lopetus oli aivan ihana. Tykkäsin tästä kovasti.

Poissa zilah

  • Sydänten kapteeni
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 2503
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Olen pahoillani, etten ole teidän kommentteihinne vastannut. MInä vain menin ihan sanattomaksi, enkä kyennyt saamaan mitään järkevää aikaiseksi, kunnes viimein unohdin koko asian.

Mutta en ole unohtanut tätä kokonaan, sillä teidän kommenttinne panivat miettimään sen verran, että jatko oli ikään kuin pakko kirjoittaa.

Ikuisuus on liian lyhyt


Kiitos teille kommenteistanne, ja että näitte vaivaa antaa näin perusteellista palautetta. Sain paljon ajattelemista ja uusia ideoita.


zilah