Kirjoittaja Aihe: Twilight: Jos ikuisuus ei olekaan ikuista, Carlisle/Esme, K-16  (Luettu 5661 kertaa)

Lizlego

  • Vieras
A/N: Spoilaa Eclipseä, jos jotakuta kiinnostaa varoa…  kiitän zilahia, että sain vedettyä tämän viimein loppuun.  ;D Sun kuvamanipulaatiosi ja ficcisi auttoivat En vastaa mistään. Enkä kyllä kirjoita enää tästä parista.  :D Liian vaaleanpunaista ja alan tuntea itseni melkein romantikoksi. Lol.


Otsikko: Jos ikuisuus ei olekaan ikuista
Kirjoittaja: Liz
Genre: Romantiikkaa, fluffya, angstia mutta vain romantiikan tähden
Ikäraja: K-16
Paritus: Carlisle/Esme
Tekijänoikeus: En omista mitään muuta kuin omituisen haluni kirjoittaa romantiikkaa, Oh My God!! En toivu tästä ikinä. Twilight kuuluvat Meyerille, mutta kyllä mä voisin ottaa itselleni sekä Esmen että Carlislen, vaikka mulla menisi niiden kanssa hermot.

Yhteenveto: Victorian vastavalmistetut (sori, en voinut vastustaa edes pientä humoristista otetta, vaikka vain summaryssa) vampyyrit uhkaavat Culleneita ja hetken näyttää siltä, että taistelusta tulee tasainen ja henkiä saatetaan menettää. Vaikka tämä uhka ei toteudu, ikuisuus ei tunnu enää niin itsestään selvältä

A/N: Sain ideani Eclipseä lukiessani ja tajutessani hieman yllättyneenä, että ilmeisesti Carlislen mieleen ei oikeasti ollut tullut, että joku voisi kasvattaa armeijan vain taistellakseen Culleneita vastaan ja tuhotakseen heidät!!! Siis WTF???!! Mä oon itse niin vainoharhainen, että musta ajatuskin oli niin uskomaton, että se jäi kiusaamaan ja vaivaamaan ja sai mut miettimään romantiikkaa.


Jos ikuisuus ei olekaan ikuista


Esme ei saanut irrotettua katsettaan savuavien rovioiden suunnasta, vaikka näin kaukaa hän ei voinutkaan todella nähdä niitä ja hän epäili, että ne olivat jo sammuneet. Hän näki ne silti yhä silmissään eikä hän kyennyt pakenemaan omilta ajatuksiltaan. Jos jokin olisi mennyt pieleen, joku heistä olisi voinut nyt olla poissa. Ajatus oli samaan aikaan kauhistuttava ja mahdoton. Menetys tässä elämässä ei ollut mahdollinen. Vampyyrit olivat kuolemattomia ja tuhoutumattomia. Hän oli oppinut siihen. Heidän puolestaan ei tarvinnut huolehtia. Ei tarvinnut pelätä, jos he putosivat puusta ja loukkasivat kätensä tai jalkansa. Ainoa, mistä oli huolehdittava, oli heidän henkinen terveytensä, ja sen kanssa Esme oli oppinut aikoja sitten elämään. Hän oli antanut perheelleen henkistä tukea, rakkautta ja myötätuntoa, ja ajatellut, että pahinta, mitä voisi koskaan tapahtua, oli että joku heistä päättäisi lähteä lopullisesti omille teilleen. Mutta sekään ei ollut sama, sillä silloinkin häntä lohduttaisi tieto siitä, että he olivat olemassa, vaikka hän ei heitä näkisi. Halutessaan hän voisi kuitenkin etsiä heidät käsiinsä. He eivät olisi poissa.

Se ei ollut sama asia kuin tietoisuus ikuisuudesta, jonka saattoi menettää. Tietoisuus ikuisesta elämästä ilman niitä, joita kohtaan tunsi syvää rakkautta.

”Älä ole hölmö, Esme! Kyllä sinä olet aina tiennyt, ettei mikään ole ikuista. Ei edes ikuinen elämä.”, hän sanoi itselleen hiljaa. Se oli totta. Hän oli aina tiennyt, mutta tämä teki tiedon todeksi, konkretisoi sen käsin kosketeltavaksi tavalla, jonka hän olisi mielellään välttänyt.

”Älä ole pelkuri!” hän huusi itselleen, mutta juuri sitä hän oli. Nyt hän ymmärsi Bellaa niin paljon paremmin. Nyt hän ymmärsi niin paljon paremmin Edwardin tuskan ja pelon. Oli helppo rakastaa ja luottaa, kun saattoi olla varma, ettei rakastettuaan voinut käytännössä menettää. Pelko teki hauraaksi ja heikoksi ja rakastamisen vaikeaksi. Hän ei ollut koskaan tuntenut niin voimakasta halua juosta jokaisen perheenjäsenensä perässä varmistamassa, että he olivat kaikki turvassa, mutta sen sijaan hän oli pidättäytynyt ja vetäytynyt metsänsiimekseen. Matalalla puunoksalla istuen ja runkoon nojaten hän kokosi itseään ja ajatuksiaan. Hän ei mennyt kauaksi kotoa – jos joku kaipaisi häntä, hänet löytäisi helposti. Oli turhaa huolestuttaa ketään.

Hän huokaisi. Hän oli sallinut itsensä asua vampyyrielämänsä lasipalatsissa kuvitellen, että mikään normaali ihmisten asia, jota televisiossa näytettiin, ei koskenut häntä. Hän saattoi turvallisesti liikuttua lukemastaan ja kuulemastaan. Hän oli saanut olla huoleton, itsekeskeinen ja typerä.

Hän käänsi päätään kuullessaan ja haistaessaan saaneensa seuraa.

”Alice.” Hän hymyili tulijalle sydämellisesti, ja tämä hyppäsi oksalle istumaan halatakseen häntä.

”Pakko sanoa, Esme, että se on aivan loistava ajatus!” tämä sanoi kuulostaen tapansa mukaan iloiselta ja puhuen tapansa mukaan jostakin, josta Esmellä ei ollut vielä aavistustakaan, vaikka hän oli ilmeisesti jotain jo jossain vaiheessa päättänyt. Hän ei vain tiennyt päättäneensä, koska päätös oli vasta alitajuinen.

”Mikä on hyvä ajatus?”

”Se, mitä myöhemmin ehdotat”, Alice vastasi kuin se olisi päivänselvää, mutta hänelle se varmasti olikin. Ja Alice halusi pitää ympäristönsä jännityksessä. Esme nauroi.

”Kiitos, kiitos. Pidän sen mielessä”, hän sanoi kuiskaten ja puristi Alicen siron käden omaansa. Alice oli niin suurenmoinen. Esme hymyili yhä aina muistaessaan, kuinka tämä oli saapunut yhdessä Jasperin kanssa ja asettunut muitta mutkitta taloksi Edwardin huoneeseen kuin olisi aina kuulunut perheeseen. Kiitos Luojan, etteivät kaikki sentään olleet yhtä suorasukaisia ja valloittavia.

”Onko kaikki hyvin, Esme?” Alice kysyi yhä huolettomana ja kepeänä. Esme pudisti päätään niin kuin hänellä oli tapana selvitellessään ajatuksiaan.

”Olen ollut niin typerä”, hän vastasi surullisella äänellä, jossa oli aavistus itseinhoa. ”Minä ja Carlisle olemme molemmat olleet hyväuskoisia hölmöjä kuvitellessamme, että jos emme ole hyökkääviä, kukaan ei myöskään hyökkää meidän kimppuumme.”

”Mutta, Esme, juuri se tekee teistä sen, mitä te olette”, Alice sanoi pehmeästi, mutta tämän silmissä oli nyt vakava ilme.

”Meidän hölmö hyväuskoisuutemme?” Esme naurahti yrittäen keventää tunnelmaa. Hän ei pitänyt Alicen huolestuneesta katseesta ja toivoi, ettei olisi sanonut mitään. Hän ei halunnut tehdä Alicea levottomaksi. Alicen mukana levottomaksi tulisivat myös Jasper ja Edward, ja sitten he kaikki yrittäisivät purkaa levottomuutta.

”Teidän uskonne hyvyyteen ja inhimillisyyteen jopa tässä maailmassa”, Alice vastasi puristaen vuorostaan Esmen kädet omien käsiensä väliin. ”Se on poikkeuksellista ja ihanaa, ja minä toivon, ettette koskaan menetä sitä.”

Esme tunsi tuskallisen puristuksen kurkussaan. Hän toivoi sitä myös, mutta pelkäsi, että se mitä oli tapahtunut, voisi muuttaa hänen oman suhteellisen huolettomuutensa huolestuneisuudeksi ja pelokkuudeksi niin, ettei hän saisi siltä rauhaa. Elämä oli menettämistä, kuolemattomuus säilyttämistä. Suurimman osan aikaa hän oli saanut huolettomasti rakastaa, mutta siitä ei ollut kauan, kun hän oli pelännyt Edwardin menettämistä. Se jo oli melkein riittänyt tekemään hänestä sulkeutuneen ja pelokkaan. Jos jokin vielä uhkaisi hänen läheisiään, hän saattaisi itsekin muuttua murisevaksi hirviöksi…

”Jacob on kunnossa. Edward ja Carlisle palaavat aivan kohta”, Alice kuiskasi katkaisten hänen ajatuksensa, eikä Esme voinut olla huomaamatta, ettei huolestuneisuus kadonnut Alicen silmistä, vaikka tämä hymyili. Hän huokaisi itsekseen. Enemmän Alicen kuin itsensä vuoksi hän puhuisi Carlislen kanssa, sillä tämän kanssa puhumisella oli yleensä vahvempi positiivinen vaikutus hänen mielialoihinsa kuin Jasperin manipulointitaidoilla, yhtään Jasperia väheksymättä.

***

Pari tuntia myöhemmin Esme oli saanut istutettua uuden kukkapenkillisen orkideoita ja vaihdettua mullat kaikille sisäkasveille. Hän oli pitänyt itsensä työntouhussa välttääkseen miettimästä turhia ja pitääkseen mielialansa positiivisena, mutta hän oli ansainnut ahkeroinnillaan Carlislelta muutaman kysyvän kulmanrypistyksen. Tai ehkä Edward oli jo päässyt selville hänen ajatuksistaan hänen tai Alicen kautta ja vihjannut niistä muillekin. Esme riisui käsineensä kylpyhuoneessa ja pesi kätensä huolellisesti, jotteivät ne haisisi hänen herkkään nenäänsä kumikäsineiltä. Hän inhosi niiden lemua, mutta piti niitä tavan vuoksi. Sitten hän poimi hajamielisesti pesukoneen päältä Carlislen punaisen baseball-lippalakin ja laittoi sen päähänsä. Se valahti suoraan hänen silmilleen. Heidän päänkokonsa eivät olleet aivan yhtenevät, mutta se ei haitannut. Lakki oli mukava silmillä ja tuoksui hyvältä, tutulta ja turvalliselta.

Hän hymyili mennessään huoneeseensa ja vaihtaessaan likaantuneet housunsa toisiin. Kiskoessaan jalkaansa hieman kuluneita sinisiä farkkuja hän kuvitteli mielessään Alicen ja Rosalien paheksuvat ilmeet. Hän ei ollut ikinä oppinut heidän tasoisekseen pukeutujaksi eikä suostunut antautumaan heidän ohjailtavakseen, ei ainakaan aivan jokapäiväisesti. Aika usein hän halusi pitää Alicen tyytyväisenä ja antoi tämän huolehtia vaatteista, mutta tosiasiassa hän viihtyi mukavissa asusteissa, jotka eivät välttämättä olleet niin muodinmukaisia, vaikka sopivat yleensä täydellisesti kodin sisustukseen. Farkkujen lisäksi hänellä oli yllään sininen, korkeakauluksisen villapaita, joka hänen omasta mielestään sopi farkkujen väritykseen. Alice ei ehkä olisi kuitenkaan ollut samaa mieltä. Esme hihitti itsekseen lähtiessään takaisin alakertaan.

Hän löysi suurimman osan perheestään istumasta olohuoneesta ja tuijottamasta televisiota. Carlisle istui nojatuolissa ja näytti keskittyvän vain puolittain siihen, mitä televisiossa oli meneillään. Toisen puolen keskittymisestä vei lehti, josta tämä ratkoi ristisanatehtävää. Tämä oli pukeutunut lähes identtisen väriseen vaatetukseen Esmen kanssa, ja Esme hihitti uudelleen hiljaa itsekseen. Vaikka ei olisi tiennyt heidän monikymmenvuotisesta yhteisestä historiastaan, se olisi ollut aika selvästi näkyvissä. Heidän makunsa menivät yksiin. Esme nojautui Carlislen nojatuolin selkänojaa vasten ja kuiskasi:

”Toivon totisesti, ettet vihjannut aiemmin, että olen mielestäsi tavallisesti laiska. Ahkerointini näytti kummastuttavan sinua.” Hän yritti pysyä vakavana ja kuulostaa syvästi loukkaantuneelta, mutta ei onnistunut. Hymy kuulsi läpi hänen äänestään.

”Ei tulisi mieleenikään”, Carlisle vastasi viattomana, vilkaisi olkansa yli ja vetäisi sitten nopeasti kädellään Esmen päässä olevan lippalakin syvemmälle tämän silmille. ”Tulkoon pimeys!” tämä sanoi korottamatta ääntään tuskin kuiskausta kovemmaksi.

”Ei. Tulkoon valkeus!” Esme julisti hillitysti vuorostaan ottaessaan nauraen lakin pois päästään ja laittaessaan sen Carlislen päähän lippa taaksepäin. Hän nojautui raskaammin vasten selkänojaa, kumartui eteenpäin ja kietoi kätensä tämän kaulan ympäri. ”Häiritsenkö?” hän kysyi hiljaisella äänellä henkäisten suoraan tämän korvaan ja vilkaisten sitten muita. Kukaan ei vaikuttanut siltä, että olisi juuri nyt kaivannut heidän läsnäoloaan. Carlisle ei vastannut hänelle ääneen, mutta tämä pujahti ketterästi hänen käsiensä otteesta ja kohottautui ylös tuoliltaan. Esme johdatti heidät keittiön kautta takaovelle. Oli omituista nähdä keittiö kerrankin hieman sotkuisena, kun talossa oli yksi ihminen, jonka täytyi syödä ja juoda. Joskus Esmekin kaipasi sitä, että voisi istahtaa perheensä kanssa illalliselle. Yleensä hän silti oli onnellinen, että välttyi jokapäiväiseltä ruoanlaitolta ja tiskaamiselta.

”Mitä sinulla on mielessäsi?” Carlisle kysyi pehmeästi, kun he seisoivat kotinsa takapihalla. He olivat liian kaukana, että talossa olijat kuulisivat heitä, muut paitsi Edward ja Edwardilta ei ollut tässä vaiheessa järkeä yrittää kätkeä mitään. Hän saisi sen kuitenkin halutessaan selville. Huvittuneisuus ja leikillisyys olivat kadonneet Carlislen äänensävystä. Tietenkin tämä tiesi, että se, mistä heidän pitäisi puhua, oli vakavaa. Esme tarttui miehen käteen ja hypisteli hetken levottomilla sormillaan tämän nimettömässä olevaa sormusta. Hän yritti jälleen kerran ymmärtää sen tosiasian, että Carlisle oli syntynyt 1600-luvulla, noin kaksi ja puolisataa vuotta ennen hänen syntymäänsä. Hän ei osannut kuvitella sitä vieläkään.

”Esme?” Pehmeä ja hellä ääni yritti taivutella hänet puhumaan ja avautumaan, samoin kuin kädet, jotka tarttuivat häntä vyötäisiltä kiinni ja painoivat häntä vastustamattomasti kohti äänenlähdettä. Esme tuijotti huokaisten taivasta valaisevaa puolikuuta.

”Tunnen itseni kiukkuiseksi. En mahda sille mitään!” hän puuskahti korottaen hieman ääntään, mutta ei paljoa. Hän ei ollut vielä lähelläkään huutoa, mutta hänen sanansa olivat kiivaat. ”Meidän olisi pitänyt ajatella sitä. Emme olisi saaneet olla niin typeriä ja hyväuskoisia!”

”Miksi emme?” Carlisle kysyi, mutta Esme tiesi, ettei se ollut kysymys, johon hänen odotettiin vastaavan. Se oli vastalause, joka alkoi muotoutua hänen omassa mielessään yhtäaikaisesti kuin se muodostui Carlislen päässä. Kaikki nämä vuodet yhdessä, ja hän osasi päätellä, mitä tämä sanoisi.

”Olet oikeassa. Se on typeryyttä”, Carlisle totesi tyynesti ja puristi häntä tiukemmin itseään vasten. ”Jopa typeryyttä äärimmillään, mutta jos vaihtoehtoina ovat viaton typeryys ja kyynisyys, olen mieluummin typerä.”

”Ei se ole noin mustavalkoista”, Esme väitti vastaan, mutta hän arvasi, että tämä taistelu olisi hänen osaltaan hävitty jo heti alkuun. Carlislelle se oli nimenomaan mustavalkoista, ja Esme oli rakastunut juuri siihen mustavalkoisuuteen – uskoon, että kaikki oli samanarvoista ja että jokaisella oli mahdollisuus. Siinä ei ollut kyse typeryydestä, todennäköisyyksistä eikä realismista. Siinä oli kyse elämisestä sen mukaan, mikä tuntui oikealta. Omatunnon äänen seuraamisesta ja uskosta, että tässäkin elämässä saattoi olla rakkautta, joka oli suurempaa kuin pelkkä kumppanuus. Hän oli ollut samaa mieltä ja löytänyt sielunkumppanin.

”Tahdotko muuttaa sen? Katsoa asioita enemmän järjellä?” Carlisle kysyi äänessään selvä häivähdys surumielisyyttä, mutta tämän kädet pitelivät häntä yhä hellästi ja rakastavasti niin kuin aina ennenkin. Esme hätkähti ja käänsi katseensa pois kuusta kohti miehen kasvoja, jotka olivat ilmeettömät. Muuttaisiko Carlisle henkilökohtaista uskoaan hänen vuokseen? Esme epäili, että ei. Eikä hän todellakaan olisi edes koskaan halunnut sitä, ei oikeasti. Hän ei halunnut muuttaa sitä itsestäänkään.

”Jasper hurraisi sille, jos haluaisin”, hän vastasi leikillisesti ja lämpimästi hymyillen.

”He kaikki hurraisivat sille”, Carlisle myönsi ja kohotti kätensä Esmen vyötäisiltä silittämään hänen poskeaan. Esme kallisti lähes tiedostamattaan päätään tämän käden puoleen kuin kehottaakseen sitä jatkamaan liikettään. Se totteli.

”Ei tarvita Jasperia kertomaan, että he rakastavat meitä, mutta toivoisivat joskus, että meillä olisi joko enemmän järkeä tai vihaa… tai edes verenhimoa”, Carlisle jatkoi hymyillen.

Enemmän vihaa? Esme yritti kuvitella itselleen enemmän vihaa. Totta, hän tunsi suuttumusta, mutta se ei tarkoittanut vihaa. Hän ei ollut tämän elämänsä aikana tuntenut juurikaan vihaa. Ainoa tilanne, jossa hän saattaisi tuntea voimakasta vihaa, olisi läheisten menetys, mutta sekin viha olisi voimatonta ja sisäänpäin kääntynyttä. Häntä puistatti. Edes silloin, kun hän oli ihmisenä menettänyt lapsensa, hän ei ollut tuntenut vihaa. Tuntisiko hän sitä nyt, jos menettäisi jotain? Vihaisiko Carlisle? Esmen oli vaikea kuvitella vihaa miehensä kasvoille, mutta hän oli nähnyt tämän mielentilan järkkyneen siitä mahdollisuudesta, että he joutuisivat taisteluun. Että jotkut menettäisivät henkensä.

”Entä jos menettäisit jonkun meistä?” Esme kysyi nojautuen vieläkin tiiviimmin vasten miestään. Hän tarttui tämän käteen ja piti sitä poskeaan vasten. Toisen poskensa hän painoi tämän rinnalle. Joskus aiemmin ja kuin ohimennen hän oli toivonut kuulevansa tämän sydämenlyönnit korvaansa vasten, sillä niiden kuulemisen väitettiin rauhoittavan, mutta nyt hän oli tyytyväinen hiljaisuudesta. Tuntui hyvältä ilmaista pelkonsa ääneen jollekulle, jonka tiesi ymmärtävän.

”Pelkkä ajatuskin on sietämätön”, Carlisle puhalsi vastauksen hellästi hänen hiuksiinsa ja suuteli hänen päälakeaan. ”Mutta en kuitenkaan usko, että sen etukäteen pelkäämisestä on mitään hyötyä.”

”Siihen voisi yrittää varautua paremmin”, Esme vastasi vapisevaa huultaan purren. ”Valmistautua…” Hänen äänensä katkesi kesken lauseen. Hän tiesi, että se mitä hän oli ollut aikeissa sanoa, oli järjetöntä. Ei siihen voisi mitenkään valmistautua. Hän veti syvän ja värisevän henkäyksen ilmaa sisäänsä. Jopa Carlislen villapaidan tuoksu oli rauhoittava.

”Liika murehtiminen ja pelkääminen eivät ole hyväksi, enkä usko, että läheisen menettämiseen on koskaan valmis, vaikka kuinka valmistautuisi. Olen nähnyt sen tarpeeksi monta kertaa pitkäaikaissairaiden potilaiden omaisten kohdalla. He ovat saattaneet odottaa kuolemaa jo vuosia ja kuitenkin kuolema tulee useimmille lopulta yllätyksenä ja liian varhain”, Carlisle mutisi mietteliäänä, ja Esme tiesi katsomattakin, että tämän otsalle ilmestyivät tuumivat rypyt. Jos Carlisle olisi saanut vanhentua kahdestakymmenestäkolmesta ikävuodestaan, Esme pystyisi arvaamaan, mihin kohtaan tämän rypyt tulisivat ensimmäiseksi. Hän arvasi nyt myös vaivatta, mihin suuntaan tämän ajatukset seuraavaksi kulkivat. Varautuminen pahimpaan hyvinä aikoina veisi ilon niistäkin ajoissa.

”En tahdo, että alamme elää kuoleman varjossa. Voisi kuitenkin olla hyväksi lakata ottamasta sitä, mitä meillä on, itsestäänselvyytenä ja alkaa käyttää aika entistä hyödyllisemmin.”

”Elää niin kuin jokainen päivä olisi viimeinen?” Esme kysyi naurahtaen ja silloin hänen päähänsä pälkähti ajatus. Hän tajusi, että oli hyvä, että Alice oli varoittanut häntä. Muuten hän olisi ehdottomasti oitis hylännyt ajatuksensa eikä hän nytkään ollut aivan varma siitä. Toisaalta, jos Alice oli nähnyt ennalta, mitä siitä seuraisi, se ei voinut olla pahaa, kun kerran Alice oli ollut idean kannalla.

***** 

He eivät varsinaisesti eläneet nyt kuin jokainen päivä olisi viimeinen. He eivät eläneet vaarallisesti. Se ei ollut koskaan käynytkään Esmen ajatuksissa. Hän ei piitannut niinkään urheilusta, riskeistä tai yleensä fyysisestä ponnistelusta, jolla ei ollut muuta tarkoitusta. Metsästämässä hän kävi vain, koska hänen oli pakko.

Hän hymyili itsekseen. Siitä huolimatta hän oli pitänyt ehdotustaan melkein vaarallisena sanoa ääneen. Hän veti henkeä oikein syvään ja nautti suuressa takassa palavan puun tuoksusta sieraimissaan. Istuessaan ja katsellessaan liekkejä hän samalla soimasi itseään. Hän oli huolehtinut aivan suotta siitä, että hänen ehdotuksensa tyrmättäisiin turhana sentimentaalisuutena kriisitilanteen jälkeen. Muutkin tunsivat samoin kuin hän. Uhka oli tehnyt heidät kaikki tietoisemmiksi kuolemattomuuden epävarmuudesta, vaikka he olivatkin sen aina jollain tavalla tiedostaneet.

Esme halusi uuden perinteen, jossa koko perhe olisi vuosittain aina muutaman päivän yhdessä. Sitä voisi pitää Cullenien vuosipäiväjuhlana ja jokainen voisi vuorollaan päättää, missä se pidettäisiin. Pääasia olisi, että he näkisivät toisensa säännöllisesti, sillä vaikka he nyt elivätkin kaikki yhdessä, pian niin ei olisi. Aina aika ajoin kaikki pariskunnat lähtivät omille teilleen, ja jos tästä ikävästä ja uhkaavasta tapahtumasta mitään opittaisiin, niin arvostamaan lähimmäisten olemassaoloa ja rakkautta.

Esme oli ehdottanut matkaa Ranskaan. Hän oli viehättynyt eurooppalaisten keskiaikaisten linnoitusten arkkitehtuurista ja halusi hetkeksi etäisyyttä Forksiin ja siihen, mitä siellä oli tapahtunut. Hän halusi rentoutua ja rauhoittua. Edward oli sijoittanut osan huomattavasta omaisuudestaan linnaan Seinen varrella, ja hetken neuvottelujen ja pohdinnan jälkeen he olivat päättäneet viettää siellä yhden syysviikon. Linna sijaitsi Etelä-Ranskassa, pari mailia Chapuiseville -nimisestä muutaman sadan ihmisen asuttamasta pikkukylästä etelään. Sitä ympäröivien tukevien ja korkeiden kivimuurien sisällä he saattoivat viettää päivänsä ulkona, vaikka aurinko paistoikin, kunhan vain varoivat yli lentäviä lentokoneita. Ja iltaisin he saattoivat liikkua ympäristössä yhdessä ja nauttia leppoisasta ilmasta tai uida ihmisten mielestä hyisessä meressä, joka tuntui suloiselta vampyyrin iholla. Mutta öiden ajaksi pariskunnat hajaantuivat eri osiin suurta linnaa antaakseen toisilleen yksityisyyttä ja keskittyäkseen kumppaneihinsa.

Esme hymyili. Viime yönä hän oli…

”Esme! Älä edes aloita!” Edward sanoi varoittavaan sävyyn, mutta hymyillen kiusoittelevasti. Tämän kädet olivat kietoutuneet hellästi uneliaan Bellan vyötärön ympärille. He istuivat sohvalla lähimpänä takkaa, ja Bella oli kietoutunut villaiseen huopaan, sillä linnassa oli varsin koleaa ja Edwardin kosketus kylmä.

”Tämän täytyy olla sinulle hirveää kärsimystä”, Esme vastasi ponnistellen tarkoituksellisesti ollakseen ajattelematta ollenkaan viime yötä. Se oli vaikeaa nyt, kun se oli jo muistunut taas hänen mieleensä. Ja moneenko kertaan hän oli ehtinyt tänään muistella sitä…? Hän ei tohtinut alkaa edes laskea.

”Hah, minä en sääli häntä yhtään”, Emmett vastasi hieman kauempaa. Hän oli yhdessä Rosalien kanssa asettunut biljardipöydän äärelle, mutta biljardin peluu oli jäänyt vähälle huomiolle intohimoisten suutelukohtausten takia.

”Et tosiaan”, Edward vastasi naurahtaen ja silitellen Bellan hiuksia. He olivat hassulla tavalla niin sopusointuinen ja onnellinen pari, ettei Esme voinut olla kuvittelematta jonain päivänä tulevaisuudessa pidettäviä kauniita häitä, morsianta valkoisessa hääpuvussaan, jossa oli pitkä laahus ja sulhasta mustissaan. Hän osittain odotti, että Edward keskeyttäisi hänen ajatuksensa heti alkuunsa, mutta tämä vain jatkoi tytön hiusten hyväilyä vino hymy huulillaan.

Esme käänsi katseensa vielä viimeisen parin suuntaan ja löysi heidät hämärästä nurkasta istumasta pienen pöydän vastakkaisilla puolilla ja tuijottamasta toisiaan intensiivisesti silmiin. He kaikki näyttivät niin läheisiltä toisilleen, niin onnellisilta ja niin tyytyväisiltä yhteiseloonsa, että hän saattoi rauhassa keskittyä täysin omaansa.

Carlisle seisoi pienen ikkunan ääressä ja katseli häntä odottava, mutta ehdottoman viaton hymy huulillaan. Viattomuus oli harhaa, Esme mietti huvittuneesti vastatessaan hymyyn.

”Kenties meidän olisi aika toivottaa hyvää yötä kaikille, Esme?” Carlisle ehdotti.

”Älä sinäkään aloita!” Edward sihahti liioitellun kärsivänä, eikä Esme voinut olla päästämättä pientä lähes ujoa kikatusta, vaikka se sai hänet kuulostamaan aivan nuorelta hermostuneelta tytöltä. Kun oli ylittänyt jo sadannen ikävuoden, saattoi tuskin sanoa olevansa enää nuori, vaikka näyttikin siltä.

”Yritän muistaa, Edward”, Carlisle lupasi kiltisti ja kohteliaasti, muttei varsinaisesti katuvasti tai häpeävästi. Esme ojensi kätensä ja mies tarttui siihen välittömästi päästyään hänen vierelleen. Tämän ilmeessä oli samaa malttamattomuutta, jota Esmekin tunsi sisällään, ja kun heidän kätensä kohtasivat, Esme tunsi sähkön heidän välillään voimakkaana. Hän oli varma, että se oli täällä vain voimistunut entisestään, vaikka hän ei olisi pitänyt sitä edes mahdollisena. Ehkä se johtui ranskalaisesta ilmanlaadusta. Se huokui romantiikkaa niin kuin tämä linnakin, mutta oli tietenkin mahdollista, että se johtui pelkästään seurasta. Esme ei ollut tajunnutkaan, kuinka paljon hän oli kaivannut jotain tällaista. Kuinka paljon hän oli kaivannut Carlislea siitä huolimatta, että he asuivat ja elivät yhdessä. Vuosikymmenten aikana he olivat kehittäneet rutiineita, jotka eivät estäneet tai vähentäneet heidän rakkauttaan toisiaan kohtaan, mutta vaikuttivat salakavalasti sen ilmenemismuotoon. He eivät olleet unohtaneet, mutta he olivat rajoittaneet suotta elämäänsä. He olivat pidättäytyneet, vaikka se ei olisi ollut tarpeellista.

”Edward-parka”, Esme huokaisi leikkisästi nojatessaan selkänsä pienen puolikuunmuotoisen parvekkeen korkeaan harmaakiviseen kaiteeseen. Tämä oli kolmas huone, jota he olivat vilkaisseet. Se sijaitsi linnan eteläisessä tornissa. Edelliset huoneet olisivat myös kelvanneet Esmelle aivan hyvin, mutta jostain syystä Carlisle oli halunnut ehdottomasti, että huoneessa oli parveke, jolta he voisivat seurata auringon viimesäteiden katoamista ja tähtien syttymistä taivaalle. Siitä huolimatta Esmestä tuntui, ettei tummenevan tähtitaivaan tuijottaminen ollut ollenkaan hänen miehensä mielessä. Tunnetta voimisti se tosiasia, että Carlisle oli napittanut auki hänen luonnonvalkoisen kevyen neuletakkinsa ja suuteli parhaillaan pehmeän kiihottavasti hänen rintojaan.

”Häntä ei käy kateeksi. Kun vain ajattelee, mitä hän on kärsinyt meidänkin vuoksemme…” Carlisle näytti vavahtavan ja pudisti sen jälkeen päätään naurahtaen. ”Edward-parka tosiaan. Häpeän joka kerta, kun ajattelenkin rakastumiseni alkuaikoja. En kyennyt hillitsemään ajatuksiani ollenkaan. Ja häitämme seuranneet vuodet… En tahdo tietää, mitä hän silloin oikeasti ajatteli minusta.” Carlisle katkaisi lauseensa ja pudisti uudelleen päätään hämmästellen, mutta muisto sai hänet hymyilemään.

”Et kai ajatellut jatkuvasti, kuinka mukavasti takapuoleni keikkui liikkuessani ja kuinka ihanat rinnat minulla oli?” Esme kysyi pahennusta teeskennellen, mutta hän oli huono näyttelemään, eivätkä hänen sanansa olleet uskottavia, kun ne lausuttiin hersyvän naurun seasta. Sitä paitsi hän kuvitteli tietävänsä jo, mitä kaikkea Carlisle oli ajatellut. Tämä oli ollut varsin avoin sen ja kaiken muunkin suhteen. Ja Esmellä oli sitä paitsi riittävästi todistusaineistoa jäljellä.

”Kuinka niin oli, Esme?” Carlisle kysyi nostaen vihdoin päänsä Esmen rinnoilta ja kohottaen paheksuvan kysyvästi kulmakarvojaan. Esmeä nauratti, kun mies asetti arvioivasti molemmat kätensä hänen rinnoilleen ja hieroi hellästi hänen nännejään.

”Ne ovat minusta aina yhtä ihanat.”

”Onko tuo asiantuntijan subjektiivinen arvio?” Esme kysyi kiusoitellen. Hän laittoi kätensä miehen yksinkertaisten, mutta siistien yönsinisten housujen takataskuun, jossa oli aina odottamassa taiteltu puhdas valkoinen nenäliina, jonka avulias herrasmies ojentaisi sitä tarvitsevalle

”Jos haluat, kirjoitan niistä seuraavan tieteellisen, objektiivisen tutkielmani, mutta siinä tapauksessa minun täytyy varoittaa sinua, rakas Esme.” Carlisle puhui tahallisen hitaasti painottaen joka sanaa ja nauttien niiden lausumisesta lähes yhtä paljon kuin Esmen rintojen hyväilystä, tai niin Esme epäili. Se oli asia, jota Carlisle ei olisi ikinä ääneen tunnustanut – niin rehellinen kuin hän olikin.

”Saadakseni mahdollisimman syvällisen ja monipuolisen kuvan tutkimuskohteestani minun on käytettävä tunteja ja taas tunteja niitä tutkien. Minun on tunnusteltava niitä huolellisesti ja katseltava niitä kaikista mahdollisista ja mahdottomistakin kulmista. Minun on myös välttämättä otettava niistä valokuvia, röntgenkuvia, kipsivaloksia.”

”Ota niin monta kuvaa kuin haluat, tohtori, mutta jos yksikään niistä kuvista päätyy internetiin, en vastaa seurauksista.” Esme otti kasvoilleen tiukan ilmeen ja tällä kertaa hänen pokkansa piti. Hän ei todellakaan halunnut rintojensa kuvia internetiin. Riitti, että muiden naisten rintoja joskus vilahti esiin ilman, että halusi niitä katsella. Hän ei halunnut, että hänen omilleen kävisi niin. Carlisle jätti hänen rintansa rauhaan hyväilläkseen sormillaan hänen poskeaan ja huuliaan, ennen kuin kumartui suutelemaan häntä.

”Lupaan olla huolellinen ja varovainen. En koskaan antaisi rintojesi päätyä vääriin käsiin”, tämä vannoi hymyillen ja vilpitön katse vaaleissa silmissään. Silloin Esme oli aivan vakuuttunut, että Carlisle harkitsi ainakin puolivakavissaan todella kirjoittavansa tutkielman hänen rinnoistaan. Toiset miehet harrastivat vaimonsa kuvaamista alastomana videolle, Carlisle kirjoitti mieluiten esseitä, kirjeitä ja tutkielmia, teki niistä omanlaistaan taidetta Esmeen liittyen. Esme oli taiteilijan inspiraatio. Ensin hän oli vastustellut. Hän ei ollut mikään koekappale, jolla tehtiin tutkimusta tai josta kirjoitettiin. Oli melkein loukkaavaa edes ehdottaa sellaista! Mutta ajan mittaan hän oli heltynyt. Hän oli alkanut ymmärtää, että eri ihmiset… eri vampyyrit… ei, yleensäkin eri henkilöt toimivat eri tavoin ja se oli ainoastaan kiinni mieltymyksistä. Carlisle ei julkaissut kirjoituksiaan foorumeilla tai internetissä. Hän ei olisi koskaan tehnyt mitään, mikä olisi loukannut Esmeä.

”Minäkään en koskaan antaisi rintojeni päätyä vääriin käsiin”, Esme hihitti nostaessaan molemmat kätensä hetkeksi Carlislen poskille. Hän tunsi hengästyneensä heidän suudelmastaan ja se oli aina jotenkin huvittavaa. Vampyyrien ei tarvinnut hengittää, ja silti hän tunsi kuin tukehtuvansa kiihottavista, pitkistä suudelmista! ”Minun rintani kuuluvat yksinoikeudella sinulle. Ajattelitko mitään muuta kuin niitä ja takapuoltani rakastumisesi alkuaikoina?” hän kysyi viedessään kätensä miehen kevyen kermanvärisen silkkipaidan ylimmälle napille ja avatessaan sen.

”Anna kun mietin”, Carlislen kädet hyväilivät Esmen olkapäitä ja alkoivat hellästi, mutta nopeasti pujottaa neuletakkia pois hänen yltään. ”Ajattelin molempia ja lisäksi sitä, miten säihkyvät hiukset ja kauniit korvat sinulla on ja kuinka ihanasti nilkkasi ojentuvat kävellessäsi. Olisin voinut katsella niitä viikkokausia kääntämättä katsettani pois.”

”Etkä ajatellut ollenkaan huuliani?” Esme kysyi kiusoitellen. Hän värähti tuntiessaan Carlislen sormien liukuvan käsivarsiaan pitkin kunnes neuletakki putosi heidän jalkoihinsa. Vuosien aikana hän oli saavuttanut itsehillinnän ja rauhallisuuden, joista hän oli ylpeä, mutta sivistyksestä vapaa ja eläimellinen intohimo olivat yhä tallella, käyttövalmiina, jos hän vain antaisi sille tilaa. Hän halusi ajatella, että hänellä oli valinnanvaraa.

”Ne häiritsivät minua hieman. Niiden punaisen sävy toi mieleeni mansikkahillon, johon eräällä omalaatuisella potilaallani oli pakkomielle. Vaikken ole taikauskoinen, pelkäsin, että se olisi huono enne. Myöhemmin tajusin, että se tarkoitti vain sitä, että olin kehittänyt samanlaisen pakkomielteen huuliisi kuin potilaani mansikkahilloon”, Carlisle vastasi huvittuneena ja suuteli häntä uudestaan, tällä kertaa voimakkaammin ja rohkeammin, mutta yhä erittäin pehmeästi. Tämän kieli kosketti Esmen kitalakea samalla, kun tämän kädet kulkeutuivat hänen lanteilleen ja vetivät hänet tiiviimmin kiinni tähän. Esmeä huimasi hieman ja hän huomasi, että hänen sormensa muuttuivat suudelman kestäessä äkkiä malttamattomiksi. Ne eivät lopulta liu’uttaneet Carlislen silkkipaitaa yhtä tasaisen sulokkaasti kuin miehen sormet olivat tehneet, mutta hän oli tyytyväinen, että paita sentään säilyi ehjänä. Hän ei ollut varma selviäisivätkö housut yhtä ehjinä, jos hän oikein innostuisi. Tai selviäisikö tämä parveke ehjänä.

”Carlisle… ?” hän kuiskasi ja kuuli äänessään raskaan hengästyneisyytensä, mutta hän hymyili yhä leveästi ja rakastavasti. Hän ei ollut tiennyt, että se voisi olla mahdollista vielä siinä tilassa. Hän oli tietoisempi kuin pitkään aikaan miehensä tuoksusta ja tämän silmien palavasta kiihkosta, joka poltti häntä läpitunkevuudellaan. Kenelläkään ei voinut olla kauniimpia silmiä, kenelläkään ei voinut olla kauniimpaa sielua, vaikka uskottaisiinkin, ettei vampyyreilla ollut sellaista. Ja tämä sielu oli päättänyt jakaa elämänsä juuri hänen kanssaan.

”Esme?” Carlislen ääni oli oudon karhea.

”Mansikkahilloa… sinä olet niin… hupsu”, hän kuiskasi ristiriitaisesti sekä hyvin liikuttuneena että erittäin huvittuneena, joihin sekoittui lisäksi kasvavaa himoa. ”Minä rakastan sinua, vaikka olisit ajatellut vain takapuoltani ja rintojani.” Mutta hän oli kaikesta huolimatta hyvin onnellinen, ettei se pitänyt paikkaansa. Takapuolen ja rintojen lisäksi oli paljon muutakin, paljon syvempää, kauniimpaa ja romanttisempaa. Kukapa nainen olisi kieltänyt, että se hiveli itsetuntoa, kun mies rakasti persoonallisuuden vuoksi? Esme ei ollut ainakaan itse tuntenut yhtäkään eikä hän ollut yksi heistä.

”Minäkin rakastan sinua, Esme”, Carlisle mutisi hänen huulilleen. ”Hupsuus taitaa olla enimmäkseen sinun ansiotasi. Ennen sinun tuntemistasi ihmiset käyttivät yhteydessäni ainoastaan sanaa hullu. Tosin toisinaan vähän pelkään, että olen sekä hullu että hupsu, mutta siinä tapauksessa olen silti onnellinen hupsu hullu.”

He nauroivat ja heidän otsansa koskettivat toisiaan. Esme työnsi heitä vähemmän huomaamattomasti kohti parvekkeen ovea ja hänen kätensä avasivat miehen housuja. Hän oli varma, että hänen ilmeensä oli käymässä vähemmän suloiseksi ja enemmän riettaaksi ja niin kuin aina, hän ehti ensin hieman nolostua siitä. Hän oli unohtanut melkein kaiken ihmiselämästään…  tai tarkemmin sanottuna hän muisti paljon, mutta oli unohtanut miltä asiat tuntuivat. Kuitenkin osa hänen kasvatuksessaan saamastaan siveydestä oli jäljellä. Viime yön ja tuhansien muidenkin jälkeen.

”Minun vuoroni olla kärsimätön”, hän kuiskasi. ”Ja pelkään, ettei parvekkeen kaide ehkä kestä.”

”Olisi epämukavaa pudota kesken kaiken”, Carlisle myönsi hymynhäive yhä huulillaan, vaikka hänen keskittymisensä näytti olevan nyt toisaalla. Hänen kätensä riisuivat parhaillaan Esmen housuja pehmeästi, mutta ripeästi. Hänen itsehillintänsä oli siinäkin tehtävässä paikallaan, eikä lääkärin koulutuksesta ja tarkkuudesta ollut ainakaan haittaa. Hän oli tehokas. Esmen sormet – vaikka olivat yleensä lähes yhtä näppärät – olivat paljon oikukkaammat kiihkossaan. Hänen oli keskityttävä pitääkseen kurissa turhan kovakouraisuutensa heidän voimiinsa nähden hauraan ja heikkokestoisen vaatetuksen kanssa, mutta hän onnistui. Hän sai ihastella työnsä tulosta, alastonta miesvartaloa, jonka maalaamisesta moni taiteilija olisi varmasti maksanut ruhtinaallisesti.

”Hyvin epämukavaa…”, hän myönsi ajattelematta ollenkaan epämukavuutta. Tämä oli epämukavasta kaukana. Tämä oli erittäin mukavaa. Hän laski päänsä miehensä rinnalle ja antoi himonsa ja rakkautensa ohjata liikkeitään. ”Pysy aloillasi”, hän käski. Hän tiesi, mistä Carlisle piti siitäkin huolimatta, että tämä olisi sanonut pitävänsä kaikesta hänessä. Se ei ollut valhetta, mutta oli asioita, joista tämä piti enemmän. Esme oli huomannut sen vuosien mittaan. Jotkut liikkeet aiheuttivat suurempia reaktioita, värisyttivät hieman enemmän ja saivat Carlislen huulilta lähtemään enemmän ja vahvempia huokauksia. Kuten alaselän suutelu ja koskettelu kielenkärjellä. Hän kiersi miehen taakse, polvistui ja teki aiotun tehtävänsä hyvin huolellisesti kiireestä huolimatta. Hän ei halunnut jättää yhtäkään ihonkohtaa väliin. Ja samalla, kun hänen huulensa tekivät määrätietoisesti omaa työtään, hänen kätensä tekivät yhtä vakaumuksellisesti omaansa.

Hän kuuli korvissaan suudelmiensa aiheuttaman kostean äänen, kätensä liikkeiden hiljaisen hankaavan äänen sileällä kovalla iholla ja Carlislen yhä äänekkäämmät huokaukset, joiden rytmi oli sopusoinnussa hänen oma kiihtyneen hengityksensä kanssa.

”Esme, sinä kiusaat minua…tämä on selvästi… kosto…”, Carlisle huokaisi ja onnistui yhä hengästyneisyydestään huolimatta kuulostamaan huvittuneelta ja vielä pudistamaan paheksuntaa teeskennellen päätään. ”Minun rakas Esmeni… kostonhimoinen.”

”Kauhea nainen. Et toivu ikinä järkytyksestä ja mitä lapsemmekaan minusta ajattelevat?” Esme tunnusti kuin olisi katunut. Totuuden nimessä tämä tosiaan oli kosto. Tämä oli se ainoa kosto, johon Esme koskaan elämässään oli valmis. Maksimoidakseen heidän nautintonsa hän oli valmis piinaamaan, mutta Carlisle ei voinut ollenkaan moralisoida häntä. Tämä oli valmis samaan. He olivat rikoskumppaneita tässä niin kuin muussakin elämässään.

”Että olet hullu ja hupsu? Ja kaikella tapaa aivan ihana?” Carlisle ehdotti ja tarttui vihjaavasti hänen oikeaan käteensä, joka yhä liikkui määrätietoisessa rytmissä. Esme irrotti nyt kuuliaisesti ja kiireisesti otteensa. Hän oli iloinen ja helpottunut, sillä hän ei olisi kestänyt itse enempää. Hänen jalkansa tuntuivat epävakailta ja voimakkaat väristykset vavisuttivat häntä, kun Carlisle sulki hänet syleilyynsä ja liu’utti heidät odottavalla vuoteelle, jossa oli valkoiset kahisevat lakanat.

Carlislen silmät näyttivät tummemmilta, kun ne olivat täynnä himoa, mutta tämä otti hänet yhtä hellästi kuin aina. Tämä rakasteli hänen kanssaan siirtämättä hetkeksikään katsettaan hänen kasvoistaan. Carlisle oli täydellinen herrasmies myös himojensa hetkillä. Esme oli laskenut siitä joskus leikkiä, mutta yhtäkaikki hän rakasti sitä. Hän rakasti sitä, ettei miehen huomaavaisuus hävinnyt koskaan. Se teki hänen olonsa nautinnolliseksi ja turvalliseksi. Täydellisen onnelliseksi.

***** 

Lol. The End. 
« Viimeksi muokattu: 05-08-2012, 01:01:41 kirjoittanut Lizlego »

Poissa zilah

  • Sydänten kapteeni
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 2506
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Se on muuten ihan turha uskotella enää, ettetkö olisi ihan yhtä täysiverinen romantikko kuin minäkin.  ;D

Kävin jo ihkuttamassa tätä Houkutus-foorumilla, mutta jatketaan nyt täällä. Paritus on ihana, ja Carlisle saa aikuisenkin naisihmisen taantumaan kikattelevaksi fanitytöksi. Pakkohan tässä on saada se KuolaaCarlislea.com perustetuksi. Ei tästä kutkasta muuten pääse.

Ihanaa tekstiä tämä on, ihanan romanttista ja vaaleanpunaista, ja siirappista. Mitä muuta sitä nainen voi toivoa?  ;D


zilah

Lizlego

  • Vieras
Haha, tämä on kokonaan sun vika! Mitään en tunnusta ikinä!  ;D Mut joka tapauksessa kuolafoorumin haluan, koska taidan olla sen tarpeessa ja mulla menee aina hermot siihen, kun kuolauksen kohteet on foorumeilla ihan väärät. Siis esimerkiksi Edward... kääk! Ja mä tykkään kyllä Robertista Edwardina. Itse asiassa mua huolestuttaa hieman pitää henkilöstä, jossa ei ole pahispuolta. :D

Poissa Nappeli

  • Hassu
  • värkkääjä
  • Viestejä: 1099
  • Kemiat kohtaa
Aijai ja namnam!
Kylläpäs olikin ihana ficci, niin suloinen ja jollain tapaa haikeakin tuon ikuisuus-teemansa vuoksi. Kerrassaan täydellisen romanttista. Ei tippaakaan liiallisen siirappista, tai sitten tämä pari on vain ihan luonnostaan niin höttöinen, ettei siirappisuus haittaa tippaakaan.  :D
Joka tapauksessa dialogeineen kaikkineen sait luotua sellaisen ihanan utuisen, melkein unenomaisen romantiikan tunnun, joten yhdyn zilahiin, sinä olet täysiverinen romantikko!  ;D

Lizlego

  • Vieras
Nyt on aika paljastaa, ettei tämä olekaan mun teksti vaan Nappelin oma tekst, mä vaan postasin sen. Ilmanko on romanttista höttöä niin että silmissä sumenee.  :D

Poissa zilah

  • Sydänten kapteeni
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 2506
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Täh!  :o

Nyt kyllä narraat?


zilah

Poissa Nappeli

  • Hassu
  • värkkääjä
  • Viestejä: 1099
  • Kemiat kohtaa
Nyt on aika paljastaa, ettei tämä olekaan mun teksti vaan Nappelin oma tekst, mä vaan postasin sen. Ilmanko on romanttista höttöä niin että silmissä sumenee.  :D
Mielelläni kyllä ottaisin näin laadukkaasta tekstistä kunnian itselleni, kiitos vaan! :D :D :D :D

Mutta totuus on se, että kyllä tämä Lizin käsialaa on.

Lizlego

  • Vieras
Se oli huono vitsi, mutta kun kerran satuin ohimennen uhkaamaan, että sysään tämän Nappelin niskoille, pidin sanani. En usko, että koskaan tulen ottamaan tavaksi postata toisten ficcejä ominani - mä en taida ikinä ymmärtää, mitä kukaan saa siitä. Ihailua? Mut olisi se aika ankeaa tulla ihailluksi jonkun toisen töillä ja myöskin aika ankeaa tulla haukutuksi toisten töillä. ;D

Poissa zilah

  • Sydänten kapteeni
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 2506
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Perhanan, Liz! Sait kyllä jo miettimään... tosin sinun ja Nappelin kirjoitustyyleissä on tiettyjä yhtäläisyyksiä, joten ei liene ihme että menin lankaan. Kumpikin teistä osaa kirjoittaa romanttisesti jos tahtoo, mutta se romantiikka on jotenkin humoristisempaa, riehakkaampaakin kuin vaikka minulla. Olisiko minunkin aika alkaa ottaa itseni vähemmän vakavasti?  :D

Ihana ficci joka tapauksessa.


zilah

Lizlego

  • Vieras
Meillä on tyylillisesti aika paljon yhteistä Nappelin kanssa ja taidetaan jotkut hahmot myös kirjoittaa ja tulkita aika samalla tavalla, mutta musta tuntuu, että Nappelilla on pikkaisen vielä romanttisempi tyyli kuin minulla. En ole varma, mutta meidän tekstit varmaan voisi helposti sekoittaakin toisiinsa. Mä en usko, että sä otat itseäsi liian vakavasti, mutta sä saatat ottaa romantiikan kirjoittamisen ja itse romantiikan liian vakavasti.  ;D Mutta toisaalta sitähän sitä kirjoittaa, mistä tykkää kirjoittaa. Mä tykkään tykkään kirjoittaa romantiikkaa huumoriripauksella. Pitäisi varmaan kokeilla kirjoittaa vakavampaa romantiikkaa ja katsoa miten se sujuisi ja saisiko sen toimimaan mitenkään.

Poissa Beelsebutt

  • vähemmän
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 3081
  • malmi
    • Ficciarkisto
Mä luin tän ficin joskus aiemmin jo, miksi en kommannut, harva sen tietää ???

Mä tykkään tästä. Tilanne on hyvin aidosti johdateltu, Esmen hahmo on kovin IC, mitä vähän siitä nyt kirjoissa kerrottiin. Niinku muutkin. Mä tykkään sun tavasta tuoda kirjoissa mainittuja yksityiskohtia ficciin, kuten toi Alicen ja Jasperin silmiintuijottelu vrt. Rose ja Emmet kielaroimassa vapautuneesti x) Bellaa ja Edwardia kävis melkeen sääliksi, kuunnella nyt (no Beltsu ei tosin kuule mitään) toisten paneskelua ja olla itte tekemättä mitään. Oh, well.

Yks yksityiskohta oli vielä Esmessä mistä tykkäsin: toi sen ihmiselämästä mukaan jäänyt häveliäisyys, joka kuitenkin rikkoontui silleen sopivasti, ainakin kahden kesken. Kiva linnakin, btw :D

Ja vaikka kuinka pornohiiri oon, tykkäsin silti eniten tosta alkupuolen pohdiskelusta ikuisuudesta ja sen aiheuttamasta harhasta. Juuri sopivasti angstia romantiikkaan, höttösöpöstelyyn ( ;D ) ja PORNOON sekoitettuna! No okei, K-15, niin ehkä ei ihan pornosta voida puhua :D Ja kyllä, sä kirjotat tosi hyvää romantiikkaa sortumatta liialliseen, ylenpalttiseen sokerikuorrutukseen :)


Kiitus,
Bbuttis
Fifi-ficitLJAO3

Poissa zilah

  • Sydänten kapteeni
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 2506
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Lainaus
Ja kyllä, sä kirjotat tosi hyvää romantiikkaa sortumatta liialliseen, ylenpalttiseen sokerikuorrutukseen

Totta. Toisin kuin allekirjoittanut.   :D


zilah

Poissa Beelsebutt

  • vähemmän
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 3081
  • malmi
    • Ficciarkisto
Lainaus
Ja kyllä, sä kirjotat tosi hyvää romantiikkaa sortumatta liialliseen, ylenpalttiseen sokerikuorrutukseen

Totta. Toisin kuin allekirjoittanut.   :D


zilah
Höh, mä melkeen jätin kirjottamatta ton kun aattelin, että sä tartut siihen  :P

Sä kirjotat, zilah, erilaista romantiikkaa. Ollaan joskus keskusteltu tästä muistaakseni Lizin kanssa, että vaikka sun siirappisimmat romanttistarinat suorastaan valuu sitä hunajaa, siitä huolimatta tarina pitää niin älyttömän tiukasti otteessaan, ettei se häiritse edes tällaista kyynikkoa (*köhromantikkoaköh*). Soon kaikki kiinni kehyksestä ja tarinan imaisevuudesta. Harvalta muulta kirjottajalta "sallisin" niin paljon siirappia kuin sinulta <3
Fifi-ficitLJAO3

Lizlego

  • Vieras
Joo, puhuttiin siitä joskus ja taidettiin todeta, että kaikki on kiinni vain siitä, että hallitsee ja osaa asiansa.

zilah, mä sanoisin, että meidän ero romantiikassa on ehkä eniten siinä, että mä kirjoitan yleensä toisenlaisista tilanteista suhteissa kuin sinä. Sä kirjoitat enemmän epävarmuudentunteista suhteissa, mun tekstit taas keskittyy melkeinpä aina romantiikassa pareihin, jotka ovat olleet pitempään yhdessä, tuntevat toisensa ja tietävät toistensa tunteet ja ajatukset ja luottavat niihin täysin. Tavallaan voisi kai sanoa, että mun kirjoittamat hahmot ovat parisuhteessa itsevarmempia ja koko romantiikkakin perustuu sille. Mä näen sen romanttisuuden, mikä on ensirakkaudessa tai siinä, että tunteet paljastetaan ensimmäistä kertaa ja harrastetaan seksiä ensimmäistä kertaa ja arastellaan, mutta toinen rohkaisee ja rakastaa (ja mä rakastan suorastaan tuota kuviota hurt/comfort-ficeissä, jossa toisella on pahoja, traumaattisia kokemuksia seksistä), mutta yleisesti ottaen ainakin kirjoittajana mä vedän enemmän romantiikkaa tilanteista ja suhteista, joissa kumpikaan tai kukaan osapuoli ei arastele tai ujostele vaan on luottamus tilanteessa sekä itseen että niihin toisiin ja voi vain nautiskella ihanuuksista. Siksi kai mulla seksidialogikin saattaa olla jotain hölynpölyä, kun tilanne on tuttu kaikille ja tunteetkin on tuttuja. :D Meidän käsitys romantiikasta tuskin eroaa kauheasti toisistaan, mutta se varmaan eroaa, että mistä me saadaan kirjoittamisessa kiksit.  ;D

Se on vapauttavaa. Kun arkisessa elämässä on vähän kaikesta epävarma, ficeissä on kiva kirjoittaa itsevarmoista tilanteista itsevarmojen hahmojen kesken.  :D
« Viimeksi muokattu: 15-10-2009, 01:45:52 kirjoittanut Lizlego »

Poissa zilah

  • Sydänten kapteeni
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 2506
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Lainaus
Ja kyllä, sä kirjotat tosi hyvää romantiikkaa sortumatta liialliseen, ylenpalttiseen sokerikuorrutukseen

Totta. Toisin kuin allekirjoittanut.   :D


zilah
Höh, mä melkeen jätin kirjottamatta ton kun aattelin, että sä tartut siihen  :P

Sä kirjotat, zilah, erilaista romantiikkaa. Ollaan joskus keskusteltu tästä muistaakseni Lizin kanssa, että vaikka sun siirappisimmat romanttistarinat suorastaan valuu sitä hunajaa, siitä huolimatta tarina pitää niin älyttömän tiukasti otteessaan, ettei se häiritse edes tällaista kyynikkoa (*köhromantikkoaköh*). Soon kaikki kiinni kehyksestä ja tarinan imaisevuudesta. Harvalta muulta kirjottajalta "sallisin" niin paljon siirappia kuin sinulta <3

Älä nyt vaan luule, että olisin kommentistasi pahastunut. Pikemminkin päinvastoin. Se on katsos niin, että kyllä pitää ihmisen ja kirjoittajan osata nauraakin niille omille puutteilleen ja pakkomielteilleen, ettei mene elämä ja kirjoittaminen liian vakavaksi. Minähän olen siirapin sanansaattaja ja ylpeä siitä.  :D

Ja Liz: Olet muuten oikeassa tuosta pienestä ja ratkaisevasta erosta. Minä vain rakastan saattaa rakastamiani hahmoja yhteen mitä erilaisimmilla tavoilla, ja mitä romanttisemmin sen parempi. Mutta sinä sen sijaan... se kuumin kirjoittamasi seksikohtaus, jota yhä edelleenkin kuolaan, on niistä seksikkäistä mutta jo hivenen ikääntyneistä Siriuksesta ja Remuksesta.  ;D Juuri heidän välisensä kiinteä suhde ja luottamus on seksikästä, minkä he itsekin auliisti myöntävät.... :D



zilah