Kirjoittaja Aihe: Minkä heinät kätkevät (PP-trailerificci, K-16) Fenrir/Ginny, Ginny/Harry, draama  (Luettu 2029 kertaa)

Poissa Fiorella

  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 1013
  • Hyvän tuulen kotisatama
Nimi: Minkä heinät kätkevät
Kirjoittaja: Fiorella
Tyylilaji: Draama, synkistely
Paritukset: Fenrir/Ginny, (Remus/Ginny), Ginny/Harry (= se angst)
Ikäsuositus: K-16
Vastuuvapautus: Rowling omistaa kirjat henkilöineen, minä vain vilkkaan mielikuvituksen ja joutilasta aikaa kirjoittaa. :)
Yhteenveto: PP, luku 6 alku. Kotikolon kello osoittaa syystäkin kohtalokasta vaaraa.
Lukijalle: Puoliverisen prinssin 30.7.08 ilmestynyt traileri ja sen ainakin näennäisesti kirjasta erillinen kohtaus tuotti tällaisen tuloksen; täytyyhän se jotenkin yrittää liittää canoniin...   
Innoittaja nro 1.
Innoittaja nro 2.
(Ja niin kuin se lähtikin Fenririn ihkutuksesta liikkeelle, ficci päätyi kuitenkin lähemmäs kirjan ihmissuden kuvausta. )


* ~ * ~ *


Minkä heinät kätkevät



Kotikolon kulunut lattia valitti jalan alla, vaikka sen varaan laskeutuikin varsin hentoinen paino. Ginny yskähti vaimeasti peittääkseen äänen, mutta turhaan; Fleurin puhalteleva hengitys jatkui yhä unesta tasaisena. Hänen sängystään. Ginny nyrpisti pisamien kirjomaa nenäänsä. Itse hän joutui nukkumaan oman huoneensa lattialla pojilta pieneksi jääneellä, pissaläikkien tahraamalla patjalla, jonka keskelle oli painunut epämukava kuoppa. Lankkulattian oksankohdat olivat painuneet tänäkin yönä hänen selkäänsä ja saaneet hänet säpsähtelemään hereille kesken uniensa. Ja tällä kertaa vieläpä unen, jossa Harry oli viimeinkin tunnustamassa hänelle kätketyt tuntonsa. Kunpa Fleur olisi edes kuorsannut, niin häntä olisi voinut syyttää, mutta ei. Huonetoveri uinui suloisesti kuin iltasatujen veelaprinsessa kuunaan.

Ginny oli varma, että jokin oli herättänyt hänet, mutta ikkunasta katsoen öinen pihapiiri näytti rauhalliselta. Menninkäiset mönkivät puutarhassa omia polkujaan, niin ahkerasti kuin äiti niitä koettikin kitkeä, mutta niiden tummina vaapertavia pikku hahmoja lukuunottamatta maisemassa ei näkynyt liikahdustakaan. Ginny haukotteli, taivutti jäykkää niskaansa nautinnollisesti sivulle ja aikoi palata vuoteelleen, kun kuuli yhtäkkiä jonkin rasahtavan alakerran oven tuntumassa. Harry?

Jospa hän olikin herännyt vaistotessaan Harryn askeleet portaista pojan hiipiessä ulkohuoneeseen… Ei hän itsekään viitsinyt käyttää pottaa öisin, vaikka äiti jaksoikin sitä vaatia. Se oli kauhean noloa, kun huoneessa nukkui muitakin, Harry ajatteli varmasti samoin. Oliko hän unohtanut suojauksen ja ovi mennyt lukkoon hänen takanaan? Ginny sipaisi hiukset silmiltään, tähysi ulos näkemättä mitään ja päätti lähteä tutkimaan. Hän kietaisi aamutakin suojakseen, työnsi taikasauvansa sen taskuun ja sipsutti varpaisillaan porrastasanteelle.

Isän aikoinaan rakentamat rappuset olivat eri korkuisia toisiinsa nähden ja kaide heilui hatarana sisaruskatraan laskettua sitä myöten vuosi toisensa perään, mutta Ginny askelsi syyskesän hämärässäkin varmuudella, kuten ainakin se, joka on koko ikänsä kävellyt samaa reittiä edestakaisin. Hän osasi välttää narahtelevat kohdat, tiesi minkä lankun alle kaksoset tapasivat piilottaa kieroja yllätyksiään, ja mihin äiti jätti neulekorinsa odottamaan sopivaa hetkeä käsitöille. Hän hiipi keittiön ovelle ja tähysi ikkunasta näkyikö sen takana ketään.

Ovenpieli oli tyhjänä, ei yksittäinen menninkäinenkään pyrkinyt ryöstöretkelle ruokakomeroon. Mutta hedelmätarhan perukoilla liikahteli jokin, juuri kyllin etäällä, ettei silmä tavoittanut kuin varjoja. Yrittikö Harry kiertää pääovelle? Se jos mikä pidettiin aina lukittuna, olisihan hänen se kuulunut muistaa, etenkin nyt kun kaikki käyttivät pihanpuoleista ovea.

Ginny mutisi turvaloitsun purkusanat, veti salvan auki ja kuiskasi yöhön nimen, joka sai hänet punastumaan pimeässäkin. Mutta mitään ei kuulunut. Voi Harry, sinun on vaarallista liikkua yksin ulkona, kun kaikki viholliset ovat perässäsi!

Hän sulki oven ja suuntasi paljain jaloin kohti hedelmätarhan puoleista nurkkaa. Nurmikko oli kostea astua, viileä yökaste tiukkui hänen varpaanväleissään kutittaen inhottavalla tavalla. Näkikö hän liikettä pihan perällä, vai olivatko ne pelkkiä varjoja?   

Kävelikö Harry unissaan? Jokin eteni aivan selvästi yhä peremmälle naapurin heinäpeltoa. Tuulen kahiseva huokaus keinutti pitkiä korsia, ja niiden aaltoilun lomassa kulki selvästi joku eri suuntaan. Ginny kiersi aamutakkia tiukemmin ylleen, elokuisen yön viileys sai hänen säärensä kananlihalle. Hän eteni varovasti, työntäen heiniä sivuun kädellään, ja valaisi maata taikasauvallaan. Mullassa erottuivat tuoreet kengänpainaumat. Harmitellen mielessään, ettei ollut napannut Ronin tai edes isän kumisaappaita ovenpielestä matkaansa, Ginny lähti epäröimättä seuraamaan jälkiä kuin aito rohkelikko kuunaan.


* ~ * ~ *


Aavistuksen vajaa kuutamo kuulsi mustareunaisten pilvien takaa heinäpellon yllä. Hän ei malttanut odottaa... Tähkäpäitä heiluttava tuuli kantoi herkullisen tuoksun hänen sieraimiinsa. Joku lähestyi. Jokin nuori ja makea, joka eritti huokosistaan kasvavaa huolta ja epäilystä. Se, jonka hän oli odottanutkin tulevaksi.

Pimeän saalistaja antoi kohteensa lähestyä; edetä hiljaa, kysyvästi kuiskien aivan vierelle. Ja etääntyä jälleen epäröivin askelin. Hentoinen ääni kutsui samaa nimeä yhä uudelleen, kuulostaen kaiken aikaa epävarmemmalta. Mies hivuttautui hieman etäämmäs, pitäen tahallisesti sen verran ääntä, että vaistosi askelten kääntyvän suuntaansa. Ja sitten taas hieman kauemmas, että uhri joutui itse tulemaan hänen luokseen. Hän siristi silmiään näkemään tulokkaan tarkemmin korkean heinän lomasta. Kyllä vain, se oli oikein sopiva kohde. Tämä oli parempaa kuin hän oli arvannutkaan; tyttö oli nuori, vähissä pukeissa ja hermostuksissaan.

Fenrir hengitti kiihkeästi sisäänsä ilmassa väreilevää pelon tuoksua. Lapset olivat hänen mieleensä, totta. Ja eksyneet lapset aivan erityistä namia. Käheä mieltymyksen henkäys kantautui tytön korviin, niin lähellä hän oli. Harmaaselkä myhäili itsekseen nähdessään tytön hätkähtävän. Hän osasi pysytellä näkymättömissä, vaania salassa. Ja hän nautti siitä enemmän kuin olisi pystynyt kuvailemaan.

- Harry?

Hän näki tytön jo nyt katuvan harkitsematonta poistumistaan talon suojista, mutta halusi antaa epäilyksen kehkeytyä paniikiksi. Taikasauvan ohut valokeila ei osoittanut häneen päinkään, mutta silti hän antoi korren rasahtaa polvensa alla, antoi tytön etsiä häntä. Hän halusi nähdä tämän ilmeen, kun tyttö löytäisi etsimänsä ja tajuaisi mitä se merkitsi. 


* ~ * ~ *


Ginny ymmärsi langenneensa hyvin suureen erheeseen sekunnin sadasosaa ennen kuin vieraan miehen kasvot hahmottuivat hänen silmiinsä heinikosta. Mies oli kyyristynyt matalaksi, kätkeytynyt tarkoituksella, ja se saattoi ennustaa ainoastaan pahaa. Kohdatessaan varjoihin vetäytyneiden silmien intensiivisenä tuijottavan katseen Ginny tajusi toisen tarkkailleen häntä jo aikansa, ja se sai hänet kauhistumaan entisestään. 

Hän suuntasi taikasauvan valoa palavan kärjen vihollista kohti, valmiina lennättämään jonkin Harrylta oppimistaan suojataioista, mutta aivan liian myöhään. Loitsu ei ehtinyt päästä hänen huuliltaan, kun sauva jo sinkosi hänen kädestään. Mies nappasi sen yksinkertaisen sulavasti kouraansa ja viskasi kauas heinikkoon.

- Älä sure, tyttö pieni, lohdutti kähisevän karhakka ääni petollisen lempeään sävyyn. – Ei sinusta olisi ollut minulle mitään vastusta sauvoinesikaan.

Ennen kuin Ginny ehätti liikahtaakaan, kookas hahmo oli jo kiepsahtanut hänen taakseen ja kahlinnut hänet tiukkaan otteeseensa.

- Näethän, olen nytkin niskan päällä, mies hyrisi, ja puistattavan pahanhajuinen henkäys lämmitti hänen kaulaansa.
- Kuka sinä olet? Ginny kuiskasi, miettien uskaltaisiko kääntää päätään nähdäkseen vihollisen kasvot yllään. Hän ei muistanut milloinkaan tunteneensa itseään yhtä avuttomaksi kuin jäätyään noiden väkevien käsivarsien vangiksi, parransänkisen leuan kutittaessa ilkeästi korvallistaan.
- Kertoiko isäsi sinulle ikinä satuja isosta pahasta sudesta?

Ginny olisi voinut taata kuulevansa miehen virnistävän julmasti, vaikka ainoa ääni yöllisellä pellolla aiheutui heinän arkisesta, petollisen rauhoittavasta kahinasta. Pöllö huhusi jossakin kauempana, ehkä se oli Ronin pikku Posityyhtynen yölennollaan. Ronin, joka nukkui samaisella hetkellä mukavasti omassa huoneessaan Harryn seurassa, levollisen tietämättömänä sisarensa ahdingosta.

- Minä olen se susi, ja vien sen, joka on kyllin harkitsematon jäädäkseen tielleni. Mikset pysynyt sisällä, turvassa kotonasi? Lähdit itse luokseni, joten se tekee sinusta minun omani.

Tyttö alkoi itkeä hiljaa. Vaikka Ginny ei ollutkaan säikyimmästä päästä, tilanne vaikutti epätoivoiselta. Hänen mielensä vilisi lehtiuutisia, joita hän oli päivitellyt toisten kanssa aamiaisella harva se kerta. Kadonnut poistuttuaan kotoaan yöaikaan. Kuka olisi niin tyhmä, että lähtisi yksin pimeään näinä aikoina, varmistamatta selustaansa tai ottamatta ystävää turvakseen? Niin he olivat hämmästelleet, ja nyt sitä ihmettelisi joku toinen aamullisen Profeettansa äärellä. Taas yksi kadonnut, jälleen yksi uusi uhri vihollisen tilillä. Hän ei edes tulisi noteeratuksi, vaan hukkuisi sodan uhrien jatkuvana ryöppyävään massaan. Voi, mitä äiti ja isä ajattelisivat, kun eivät löytäisikään nuorimmaistaan herätessään… Ja Fleur saisi pitää hänen huoneensa itsellään ilman kiistaa vaatekaapin hyllyistä ja vuodepaikoista. Hän tuskin välittäisi.

Valtoimenaan ryöppyävät mietteet keskeytyivät, kun miehen paikkaa vaihtanut käsi sai hänet oivaltamaan, mitä saattoi olla seuraavaksi edessä. Ginny parkui ja rimpuili, mutta tiesi jo valmiiksi kaiken olevan turhaa. Hän oli mennyttä, hirvittävän kuoleman oma ja ihmissuden kynsissä, eikä Harrylle ikinä selviäisi se murheellinen tosiasia, että Ronin pikku siskoparka oli kuollut rakkaudesta häneen. 


* ~ * ~ *


Harmaaselällä oli suden katse, tarkka ja näkevä. Hän oli tarkkaillut tyttöä tämän seisoessa ohuessa paidassaan ikkunan edessä, ja nyt hänen kätensä tunnusteli pelon kiihdyttämänä kohoilevaa rintamusta saman paidan alta. Ja tällä kertaa seisoikin hän. Tukevasti seisoikin.

Tyttö uikutti, pelontunne oli vaihtunut hengenhädäksi. Harmaaselän terävät kynnet raapivat hänen ihoaan sieltä missä se oli ohutta ja herkkää. Fenrir oli lihaksikas, vahva ja kookas mies. Ellei hän olisi ollut yksi velhomaailman pelätyimpiä hirviöitä, häntä olisi voinut pitää komeanakin - kenties hän olisi ollut hyvinkin tavoiteltu naistenmies, ellei olisi itse aikanaan tullut purruksi. Kohtalonsa kullakin, mietti Harmaaselkä katkeran huvittuneena. Ehkäpä toisissa olosuhteissa hänelle olisi tarjoteltu kilpaa sitä, minkä hän oli nyt pakotettu ottamaan väkisin.

Mutta parhainkaan nainen ei tuottanut sitä tyydytystä, jonka kuumana virtaava veri hänen alati raatelua janoavissa ikenissään sai aikaan. Se oli kuin huumetta hänelle, eikä kuun asennolla ollut enää merkitystä. Ei nyt, kun hänen oli lupa purra mielensä mukaan.

- Älä tee sitä… 
- Ihan varmasti teen, pikkuinen, ihmissusi hyrisi käheästi. - Ja teen paljon muutakin, lupaan sen sinulle.

Fenrir puristi häntä tiukemmin syliinsä julman tyytyväisesti virnistäen.

- Päästä minut! inisi tyttö pyristellen epätoivon vallassa hänen kosketustaan vastaan.
- Vaan kun en halua. Päinvastoin, taidankin ottaa sinut.

Hän nautti äärettömästi tytön lohduttomasta tilasta, viimeisestä sinnikkäästä vastarinnan yritelmästä ennen luovuttamista. Harmaaselkä läähätti kuin susi, joka hän ei aivan vielä ollut, ja toivoi ettei uhri antaisi liian helposti periksi. Nautiskellen hän kuljetti likaisia, ihmishahmossaankin teräviä hampaitaan tytön niskalla. Ne kutisivat puremisen kaipuusta.

- Ja aivan kuten tiedätkin ison pahan suden tekevän… Kaiken päätteeksi, minä syön sinut.


* ~ * ~ *


Fenrir Harmaaselkä oli suurikokoinen mies, ja näky hänestä painautuneena Ginnyn pikkuista, kyyryyn rutistunutta hahmoa vasten sai Remus Lupinin tuntemaan sanoinkuvaamatonta inhoa. Hänen pahin vihollisensa piteli siinä otteessaan hänen läheisen ystävänsä kuopusta, lasta, jonka Remus oli nähnyt ensi kertaa lähes vastasyntyneenä. Ajatuskin Mollyn kasvoista ainoan tyttärensä raadellun ruumiin edessä valoi hänet täyteen itsevarmuutta.

- Harmaaselkä, irti tytöstä.
- Kas, kaveri saapui saaliinjaolle, huomasi Fenrir ja heitti päätään taakse kuin tervehtien.

Ginny nyyhkäisi ääni vavahdellen, kuin tietämättä uskoako enää pelastukseen. Remus tiesi itsekin näyttävänsä pienelle ja nuhruiselle lihaksikkaan julmurin otteesta katsoen, mutta varoi katsahtamastakaan Ginnyyn puhutellessaan ihmissutta, joka oli saattanut hänetkin aikanaan samaiseen olotilaan.

Vanhempi mies naurahti kuivasti haukahtaen. Hän ei suinkaan totellut vakaasti esitettyä käskyä, vaan päinvastoin korosti liikkeitään uhallaan. 

- Odota vuoroasi, jos mielesi tekee, mutta minä puren tyttöä lopuksi, pidä se mielessäsi.
- Tungit reviirilleni, minulla on oikeus puolustaa sitä. Vaadin sinua poistumaan, Lupin ärisi, pelkäämättä paljastaa omia hampaitaan kuunvalolle. - Tyttö on minun.
- Kuka ehtii ensin, se maistaa ensin. Eipäs poiketa säännöistä.

Merkitsevästi virnistäen Harmaaselkä juoksutti pitkää, rosoista kynttään Ginnyn kaulalla.

- Enpä olisi arvannut sinun piittaavan saalistusrajoista noin suuresti. Sinun kun huhutaan olevan… kesy ihmissusi.
- Huhut eivät kerro koko totuutta. Joskus kesyä esittämällä saa parempia tuloksia aikaan kuin näkyvillä hyökkäyksillä. Sinun toimesi puolestaan ovat saaneet melkoista julkisuutta, lainsuojaton toverini. Kerro, kumpi meistä liikkuu vapaammin näinä aikoina?

Remus lähestyi silmiään siristävää miestä sivuitse, kiertäen. Fenrir kuljetti kieltään ylös tytön ohimoa irstaan harkitulla liikkeellä, mutta Remus havaitsi hänen kuuntelevan sanojaan. Rohkaistuneena hän jatkoi puhettaan.

- Pystyn ehkä parantamaan asemaasi. Minulla on suhteita korkeille tahoille nykyään.
- Kenellä ei olisi? uhosi Fenrir haastaen hänet katseellaan.
- Petät itseäsi, Harmaaselkä. Tiedät, että ministeriö on kimpussasi siinä hetkessä, kun he saavat sinut kiinni.
- Yrittäkööt ensin. Kukaan ei nappaa minua, tiedät sen omasta kokemuksestasikin.

Fenrir irvisti ilkeämielinen hymy kasvoillaan.

- Muistan vielä veresi maun. Voisin maistaa lisääkin. Tytön jälkeen, ehkä.
- Anna tyttö tänne, niin voimme neuvotella, ehdotti Remus vakuuttelua äänessään.
- Vain saumaton yhteistyö auttaa ihmissudet pääsemään täyteen valtaan. Velhot haluavat vain käyttää meitä omaksi edukseen, kuten muitakin, joita pitävät alempinaan. Minulla on suunnitelma, jota en voi toteuttaa yksin.
- Tahtoisit meistä lemmikkikoiria velhoväelle, se on yleisessä tiedossa. Ja mitä sinä tytöllä muutenkaan tekisit?

Remus kovetti katseensa tavalla, jonka näki säikyttävän Ginnya, mutta ei mahtanut sille nyt mitään.

- Haluan susikansalle tasa-arvoa. Sinun tapasi eivät ole tuottaneet vieläkään täyttä tulosta. Vain kauhua, epäluuloja, vihamielisyyttä. Sinä jos kuka olet talutusnuorassa, Harmaaselkä. Olet myynyt meidät eniten tarjonneelle, sen sijaan että tavoittelisit itsenäisyyttä. Usko pois, kaltaisemme tulevat vielä hallitsemaan velhoja heidän palvelemisensa sijaan.

Fenrir kuunteli, mutta puristi pesemättömien likakerrosten harmaannuttamat sormensa Ginnyn kaulan ympärille. Tyttö rimpuili ja haukkoi henkeään saadakseen ilmaa keuhkoihinsa.
 
- En vieläkään ymmärrä, miten tuo kaikki vaikuttaa tähän tyttöön, murisi susimies epäluuloisena. – Osaat kyllä puhua ovelasti, mutta silti ajat velhojen etua.
- Olen odottanut tuon tytön kasvamista toistakymmentä vuotta, urahti Remus kurkustaan niin vertahyytävä katse silmissään, että jopa Fenrir hellitti otettaan yllättyneenä.

Ginny veti hinkuen henkeä ennen kuin väkevä ote puristuisi uudelleen tukkimaan hänen hengitysteitään. Hän pelkäsi selvästi nyt myös vanhan perheystävänsä katsetta. Hän ei ollut koskaan nähnyt Lupinia yhtä uhkaavana, selkeät suden piirteet kasvoillaan, ja havainto kauhistutti häntä. Reaktio ei jäänyt huomaamatta myöskään Harmaaselältä. Hän virnisti nuoremmalle ihmissudelle hyväksyvästi ja kääntyi häntä kohti paljastaen lyhkäisessä, ohuessa yöpaidassaan värisevän Ginnyn toisen katseelle.
 
- Näinköhän lienee? Kerro lisää, herätit mielenkiintoni.
- Katso itse, millainen herkkupala hänestä on kehittynyt. Mutta ilman sinua en olisi paljastanut vielä korttejani. Olet minulle velkaa, Lupin vaati kylmästi. – He epäilevät, ellen vie tyttöä takaisin vielä tänä yönä.
- Ei häntä voi enää jättää paljastamaan kuulemaansa, murisi Fenrir kulmat kurtistuen.
- Minulla on keinoni pitää hänet hiljaisena, Remus vakuutti pahaenteisen uhkaavaan sävyyn.

Harmaaselkä pohti hetken vaihtoehtojaan. Samassa jokin sai hänen korvansa värähtämään. Taloon kauempana notkelmassa oli syttynyt valo ikkunaan, pian toiseenkin. 

- Kohta täällä kuhisee velhoja, päteviä sellaisia. Sinuna päättäisin pian, Fenrir ystäväni.

Remus oli hivuttautunut käsivarren mitan päähän kaksikosta. Luottamuksensa menettänyt Ginny kavahti nyt poispäin hänestäkin, huomasi mies pahoilla mielin, mutta ei näyttänyt sitä ulospäin. Harmaaselkä hyrähti tyytyväisesti.

- Pidä sitten tyttösi, tällä kertaa. Eksyneitä lapsia riittää toisaallakin. Tapaan sinut huomenna Iskunkiertokujalla hämärän langetessa.
- Olen siellä silloin. Ja velhot tulevat tietämään, kun aikamme koittaa.   

Fenrir nyökkäsi hyväksyvästi ja tyrkkäsi puolipukeisen Ginnyn kohti Lupinia, joka tarrasi häneen yhtä julmalla otteella, painaen raskaan kämmenensä peittämään tytön suun. 


* ~ * ~ *


Pitkäksi kasvanut heinä lakosi heidän jaloissaan, kun Ginny kompuroi syvemmälle peltoon Remuksen mukanaan riuhtomana. Paniikki ja entistä hirveämpi pelko ehtivät saada Ginnyn melkein järjiltään, kun yhtäkkiä kaikki muuttui kuin sauvankäänteestä. Remus pysähtyi, tähysi kiihkeästi ympärilleen ja veti aamutakin liepeet kömpelösti mutta ripeästi takaisin hänen ympärilleen.

- Anteeksi, Ginny. Minun oli pakko esittää roolini aidosti. Kuuntele nyt hyvin tarkoin. Voinko päästää käteni irti, ethän huuda, jos vapautan sinut?

Ginny nyökytti päätään niin paljon kuin miehen otteelta kykeni. Remus irrotti kämmenensä hänen suultaan ja puhui hiljaa mutta täsmällisesti.

- Oletko kunnossa? Ehtikö hän satuttaa sinua pahemmin?

Nähdessään tytön päänpudistuksen hän näytti niin huojentuneelta, että Ginny tunnisti hänessä viimein entisen, lempeän Lupinin ja helpotuksen kyyneleet pääsivät valloilleen. Hän tunsi pelkkää lohtua Remuksen kaivaessa esiin kauhtuneen nenäliinansa ja alkaessa pyyhkiä hänen kasvojaan.

- Älä pelkää enää, Ginny, olit hyvin rohkea. Selvisit säikähdyksellä, eikä sinun käynyt kuinkaan. Se on harvinaista, jos kohtaa ihmissuden kuutamoyönä. Mutta minun on mentävä, nyt heti. Älä paljasta nähneesi niin minua kuin Harmaaselkääkään, se on hyvin tärkeää. Kukaan ei saa tietää, paitsi Dumbledore. Niin kauheaa kuin tämä olikin, tulit tehneeksi minulle suuren palveluksen.

Pellon reunalta kuului huutoja ja tallautuvien korsien rahinaa, kun joku säntäsi huolesta hädissään löytämiensä jälkien perään.

- Löysin taikasauvan! Se on hänen!
- Ginny! Ginnyyy! Missä olet?

- Se on Harry! nyyhkäisi tyttö. Remus tarttui häntä hartioista ja puhutteli vakavasti.
- Juokse nyt, mene hänen luokseen. Mutta älä kerro mitään, muista. Ei edes Harrylle. Annoit minulle juuri uskottavan mahdollisuuden liittyä ihmissusien joukkoon, ja se voi auttaa Killan voittoon tiedät-kai-ketä ja hänen joukkojaan vastaan.
- En kerro, kuiskasi Ginny hampaat kalisten, aivan kuin hän olisi vasta herännyt tuntemaan varhaisen aamuyön viileyden.
- Hieno tyttö.

Remus painoi isällisen suukon hänen otsalleen ja katosi heinien varjoihin yhtä äkkinäisesti kuin Harmaaselkäkin oli tehnyt. Palelevin, rajusti vapisevin jaloin Ginny kompasteli tallautuneessa mullassa vastaan perhettään, joka kuulosti rynnänneen ulos kokonaisuudessaan. Hän ei halunnut edes kuvitella, millainen näky heillä olisi ollut vastassaan ilman Lupinin herkkävaistoisuutta. Hän ei ollut edes tiennyt miehen vartioivan heidän kotiaan.

Ja samassa Harry seisoi hänen edessään, pyjamahousut lahkeista mudassa ja hengästyneenä, taikasauva valmiiksi kohotettuna. Unen sekoittamine hiuksineen ja silmälasit hätäisesti korville työnnettyinä hän oli ihanin näky, minkä Ginny muisti milloinkaan kohdanneensa.

- Hän on täällä! poika huusi takanaan kulkeville.
- Voi, Ginny! kuului äidin helpottunut parahdus.
- Sanoinhan minä teille, että ´än vain ´akee dramatiikkaa käytöksellään, julisti Fleurin kaikkitietävänä kimittävä ääni turhautuneena. - ´Aluan takaisin nukkumaan.
- Ginny, itketkö sinä? kysyi Harry hölmistyneenä ja otti epäröivän askeleen taaksepäin.

Tyttö pudisti päätään ja pyyhki silmiään aamutakkinsa hihaan. Harry se vain osasi olla niin yksinkertainen! Ehkä siksikin Ginny rakasti häntä niin valtavasti, vaikka toinen ei vieläkään nähnyt häntä samassa valossa. Oli sydäntäsärkevää havaita, että nytkin, kun hän olisi tarvinnut Harrya niin paljon, poika kohteli häntä kuin ketä tahansa itkevää tyttöä, vailla aiettakaan sulkea häntä syliinsä huolestuttuaan hänestä muutenkin kuin Ronin pikkusiskona. Toisaalta, Harrylla oli niin hirveästi omia huolenaiheita mietittävänään, ettei Ginny kestänyt ajatusta hänen rakkaista kasvoistaan huolestuneina vielä hänenkin puolestaan.

- Kävelin unissani ulos ja säikähdin, kun heräsin niin kaukana kotoa. Näin pahaa unta.
- Ai. no, onneksi löysimme sinut, ennen kuin kukaan muu huomasi että harhailit täällä yksinäsi, Harry totesi lohdullisesti ja tarttui häntä kädestä.
- Niin, tyttö nyyhkäisi hiljaa, puristi sormiaan lämmittävää kättä takaisin ja antoi Harryn taluttaa hänet kuin lapsen takaisin perheensä luo, jatkamaan keskeytyneitä yöuniaan.

Hän ei halunnut muistella heinien kätkemää salaisuuttaan, vaan keskittyi päättäväisesti ajattelemaan muuta. Yö peittäisi mustelmat, naarmut ja haavat paranisivat kyllä pian. Harryn huolehtivaisesti halaamaan kurkottavat käsivarret työnsivät toisten, rajumpien kosketuksen taakseen. Jollei Harry rakastanut häntä vielä, hän keksisi kyllä jonkun muun, joka veisi pois muiston löyhkäävästä suusta ja kuivankarheista sormenpäistä. Yöllinen vaara uhkasi vain yksin kulkevaa, eikä painajainen tavoittaisi häntä turvallisesta sylistä.

Näinä aikoina tyttö tarvitsi jonkun turvakseen. Kotipihan laidalla Ginny erkani Harryn veljellisen suojaavasta kainalosta äitinsä pehmeään rutistukseen ja päätti, että lakkaisi sanomasta toisille pojille ei. 


* ~ * ~ *

« Viimeksi muokattu: 06-08-2012, 21:34:33 kirjoittanut malla »