Kirjoittaja Aihe: Uhka vai ei? (Aro/Carlisle), K-12  (Luettu 2447 kertaa)

Lizlego

  • Vieras
Uhka vai ei? (Aro/Carlisle), K-12
« : 13-11-2009, 12:51:59 »
Otsikko: Uhka vai ei?
Kirjoittaja: Minä
Genre: Draama
Paritus: Aro/Carlisle
Ikäraja: K-12
Betalukija: Beelsebutt (tosin mä järkevänä ja huolellisena ihmisenä tuhosin sen sun betaaman tekstin. Muistin jotkut kohdat, mutten kaikkia, joten kaikki virheet ovat minut.)
Varoitukset: PTP, perkeleen tunnepaskan paha paluu.  :D Jos odotat tekstiltä toimintaa (mitä hyvänsä toimintaa!), tulet pettymään!  ;D


A/N: Alustan tekstin seuraavin kohdin

1) Halusin kirjoittaa jotain muuta kuin parodiaa
2) Halusin yrittää kirjoittaa Aron näkökulmaa ja tulkita hahmoa ilman parodiaa
3) Edellä mainittu oli aivan kauhean haastavaa, koska Aro naurattaa mua kirjoissa joka kohtauksessaan, mutta mulle jäi kyllä tunne ja varmuus, että hilpeys on osittain teatteria, vaikka osa siitä on luultavasti luontaista ja sen kuoren alla on kaikkea synkkää, kammottavaa, laskelmoivaa, lapsellista ja ennen kaikkea ristiriitaista  ;D Vähän niin kuin Edwardilla. Tää teksti ei silti ehkä ole niin kauhean synkkä.
4) Eksyin pois asiasta eli seksistä (taas kerran!)
5) En tiedä inhoanko vai en tapaani kirjoittaa pitkiä kappaleita dialogin väliin sillä tavalla, että puhetta on vähän ja senkin unohtaa, koska välissä on paljon jotain muuta. Tavallaan inhoan, koska se tekee tekstistä hidastempoista ja köyhää, mutta toisaalta se tuntuu mulle kauhean luontaiselta tavalta, josta en osaa luopua. Se on niin kuin osa identiteettiä.



Aro ei ollut koskaan ennen tavannut samanlaista vampyyriä kuin Carlisle. Carlislen näkemykset olivat niin kovin erilaiset kuin vampyyrien yleensä ja hyvin erilaiset Aron omiin nähden. Sellainen ero aiheutti kiinnostusta ja vaati tutkimista. Aroa kiehtoi kovasti miten yhdenkään vampyyrin mieleen oli voinut tulla luopua kokonaan luontaisesta, himotusta saalistaan. Sellainen mahdollisuus ei ollut käväissytkään hänen omassa mielessään eikä sellaista ollut toistaiseksi tullut vastaan hänen lukemissaan ajatuksissa ennen tätä. 

Sehän oli vastoin koko vampyyrien olemusta! Toki aina silloin tällöin vastaan tuli ohimenevää alkuhetken tunnontuskaa, mutta sen jälkeen vampyyrit näkivät itsensä niin paljon paremmin. He näkivät itsensä ihmisten yläpuolella, vapaina kuolevaisuudesta ja fyysisesti ylivertaisina. Ihmiset elättivät heidät, mutta muuten ihmiset olivat vampyyreille täysin toissijaisia, pelkkää ravintoa. He olivat kuin karja ihmisille, ja se tuntui Arosta loogiselta näkemykseltä.

Ihmisten hengen suojeleminen ei käynyt järkeen. Järkeen kävi paremmin suojella elämänmuotoa, joka oli niin paljon ylempänä ihmiselämää, sitä monin verroin jalostuneempi muoto, vaikkakin harvinaisempi. Silti Carlisle oli uskossaan vankkumaton, oli ollut heti alusta lähtien. Se oli Arosta koko asian ihmeellisin puoli. Carlislen mielestä ihmisen tappaminen oli väärin ja hän uskoi, että vampyyreilläkin oli sielu ja että pelastuskin oli heitä varten. Ehkä. Edes Carlisle ei ollut uskostaan aivan varma, mutta se oli hänen toiveissaan. Carlisle eli sitä varten, vaikka ei sanonut sitä ääneen, mutta hänen ajatuksistaan kävi selvästi ilmi, että hän paheksui... ei, paheksua oli väärä sana. Carlisle ei koskaan varsinaisesti paheksunut. Se olisi nostanut hänet itsensä muiden yläpuolelle eikä hän tehnyt sitä.

Aro ei ollut koskaan törmännyt niin poikkeuksellisiin ajatuksiin vampyyrillä. Niin vaatimattomiin, niin viattomiin, niin puhtaisiin. Se ei lakannut hämmästyttämästä ja kiehtomasta häntä edes alkuinnostuksen mentyä.

Hän piti Carlislen seurausta. Ainakaan tämän ajatuksissa ei käynyt vakavasti mitään sellaista, mikä olisi vaatinut enemmän harkintaa ja tarkkaavaisuutta vallan suhteen. Carlisle kiehtoi häntä enemmän tutkimuksellisista syistä. Carlisle ei etsinyt eikä havitellut valtaa. Tämä etsi ainoastaan avainta oikeaan ja hyvään elämään, tietä kaipaamaansa pelastukseen. Oli oikeastaan hieman surullista, ettei tämä selvästikään löytänyt sitä heidän seurastaan Volterrasta. Aro piti Carlislesta todella. Tämän läsnä ollessa oli helppo rentoutua. Tämän läsnä ollessa tiesi, ettei taka-ajatuksia ollut muita kuin yksi: Carlisle tahtoi käännyttää hänet. Carlisle yritti pelastaa hänenkin sielunsa.

Se oli huvittavaa, mutta joskus Aro tunsi siinä jotain häiritsevää. Siinä oli jotain…lähes kiusallista, miten Carlisle välitti niistä, jotka tämä tunsi tai luuli tuntevansa. Se oli niin väkevää, että se oli melkein pelottavaa. Ja se oli omalla tavallaan melkein loukkaavaa. Carlisle oli heidän vieraansa ja kuitenkin arvosteli heitä. Ei tietenkään suoraan eikä koskaan epäkohteliaasti, mutta arvosteli kuitenkin. Carlislen usko omaan vakaumukseensa ja sen oikeellisuuteen, oli niin väkevä, ettei tämä luopuisi helpolla siitä, mutta lisäksi tämä esitti kantansa niin perusteellisesti, että Aro oli huomannut joutuneensa puolustelemaan itseään. Ja vielä itseään niin paljon nuoremmalle. Eihän hänen tietenkään olisi ollut pakko. Hän teki sen kohteliaisuudesta ja huvittaakseen Carlislea.

Mutta miksi hän siis edes välitti perustella ja puolustella hyväksi havaittua elämäntapaa Volterrassa? He olivat eläneet näin jo muutaman vuosituhannen ajan! Horjuttiko Carlisle hänen omaa uskoaan siihen, että hän oli saavuttanut parhaan mahdollisen tavan elää vampyyrimaailmassa? Halusiko hän todella tämän oudon ystävänsä hyväksynnän ja oli pettynyt siihen, ettei yrityksistään huolimatta kyennyt saavuttamaan sitä?

Toisinaan hän halusi, toisinaan hän ei halunnut.

"Miksi me eläisimme vahingoittamatta ihmisiä vain, koska saattaisimme sinun mukaasi mahdollisesti pelastaa sillä sielumme, Carlisle? Miksi Jumala olisi rankaissut meitä ikuisella houkutuksella, jollei olisi jo tuominnut meitä helvettiin?" hän kysyi, kun he olivat taas kerran jääneet kahden. He viihtyivät kahden. Kaikki muut Volterrassa kyllästyivät helposti ikuisiin, toistuviin puheenaiheisiin, mutta ei Aro. Ja Carlislessa hän koki löytäneensä vertaisensa. Kysymyksiinsä hän tiesi jo vastauksen, sillä tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän ne asetti. Hän oli tehnyt parhaansa yrittääkseen osoittaa Carlislelle miksi tämän päättelyketju ei ollut aukoton, looginen eikä kannattava vampyyrien näkökulmasta, mutta mikään ei vakuuttanut Carlislea. Kyse oli uskosta eikä järjestä, eikä usko tottele järkeä. "Miksi me kieltäisimme itseltämme sen vähän, mitä haluamme, kun kaikki muu on jo menetetty - sinun näkemyksesi mukaan? Pitääkö meidän kitua ikuisesti, vastustaa houkutusta ikuisesti? Eikö se tarkoita sitä, että meidät on jo kirottu? Mutta minkä vuoksi? Vanhojen syntiemmekö tähden?"

Aro saattoi kuvitella omat syntinsä Carlislen silmissä, vaikka kuvitella oli väärä sana. Hän oli paitsi tietysti lukenut ystävänsä mieltä myös kuunnellut tämän puheita ja pystyi päättelemään loput. Carlisle oli sanojensa mukainen, mutta mitkä olivat tämän omat synnit? Mikä selitti sen, että tämäkin oli tuomittu samaan elämään? Tämän ajatukset olivat niin vapaat kaikista synneistä, että oli melkein mahdotonta kuvitella tällä sellaisia ollenkaan edes entisessä elämässään. Ainakaan Aro ei ollut löytänyt niitä. Syntien valossa Carlislen helvettiin tuomitseminen oli oikeusmurha. 

Aron oma tuomio oli jotain aivan muuta. Hänen vallanhimonsa ja halunsa hallita muita oli ollut määräävä piirre hänessä aina eikä vampyyriksi muuttuminen ollut muuttanut häntä siinä suhteessa. Se oli ainoastaan antanut hänelle vahvemmat keinot hallita ja voimistanut hänen halujaan. Carlisle ei suorastaan tuominnut häntä, mutta ei pitänyt siitä piirteestä hänessä. Se oli selvää, kiehtovaa ja... pettymystä aiheuttavaa. Viimeksi mainittu oli havainto, jonka Aro olisi mielellään pyyhkinyt pois. Hän myönsi sen itselleen vastahakoisesti. Hän halusi Carlislen hyväksynnän ja samaan aikaan hän tiesi katkerasti, ettei koskaan saisi sitä, ellei luopuisi kaikesta siitä, mille oli elänyt, ja aloittaisi uuden elämän. Eikä hän ikinä tekisi sitä. Ei kenenkään vuoksi, ei edes Carlislen, jolla oli niin ainutlaatuinen ja inspiroiva mieli, että se melkein lumosi hänet. He olivat toistensa vastakohdat. Carlisle luopuisi vaikka kuolemattomuudestaan pyyteettömän rakkautensa tähden, ja Aro luopuisi loppujen lopuksi vaikka kaikesta rakkaudesta, jos se takaisi hänelle itselleen elämän ja vallan.

Pahinta oli se, että Carlisle oli päätellyt sen hänestä ja se oli tehnyt tämän surulliseksi. Ensimmäistä kertaa Aro oli melkein tuntenut häpeävänsä sitä, mitä hän oli ja mille hän eli, eikä hän todellakaan pitänyt siitä.

Carlislen oudot ja mielenkiintoiset kultaiset silmät vastasivat tyynesti, järkähtämättä hänen katseeseensa. Hymy karehti tämän suupielissä. Juuri nyt Carlisle ei jaksanut vakavissaan väitellä mistään aiheesta, ja miksi olisikaan jaksanut? Uusia argumentteja ei ollut eivätkä he voineet muuttaa toistensa näkemystä samoilla vanhoilla, kun kumpikaan heistä ei väsynyt olemaan sitä mieltä, mitä oli. Ja jossain vaiheessa mukaan olivat tulleet myös periaatteet. Periaatteista ei annettu periksi. Sellaisissa tapauksissa väittely oli silkkaa ajanhukkaa, vaikka omalla tavallaan mukavaa ja innostavaa huvia. Eikä mikään ollut sen haastavampaa ja kiinnostavampaa kuin mahdottomat tapaukset.

Carlisle pysyi niin kauan vaiti, ettei Aro uskonut enää ystävänsä vastaavan, kun tämä yllättäen sanoi pehmeästi:

"Kyse on vain minun uskostani, Aro. En voi luopua siitä, mitä tunnen, niin kuin et sinäkään voi luopua siitä, mihin uskot.."

"Jos voisit, voisit yksinkertaisesti nauttia meidän kanssamme siitä, mitä meillä täällä on", Aro huokaisi teatraalisesti syvään ja ojensi kätensä, johon Carlisle tarttui epäröimättä. Mutta toisinaan Aro huomasi, että Carlisle arasteli hänen kosketustaan. Hän oli lukenut tämän mielestä, että tämä mietti päästäisivätkö Volturit tämän lähtemään, jos tämä päättäisi lähteä. Aro oli tahallaan jättänyt kysymyksen vastaamatta. Hän ei ollut päättänyt vielä. Hän ei halunnut Carlislen lähtevän, mutta pitäisikö tämä tappaa…? Hän ei halunnut sitäkään. Siksi hän oli lykännyt päätöksen tekemistä. Jos hän päättäisi tappaa Carlislen, minkä syyn hän sille antaisi? Hänen olisi perusteltava päätös jollain, eikä Carlisle uhannut heidän olemassaoloaan millään tavalla. Vai uhkasiko?

Sitä Aro ei osannut ratkaista, mutta epäilemättä Carlislessa oli jotain uhkaavaa. Ehkä tämän elämäntavan ja katsannon poikkeuksellisuus kyseenalaisti kaiken jollain tapaa, mutta olisiko se riittävä syy riistää tältä oikeus olla olemassa? Eikö tällä ollut oikeus omaan omituisuuteensa niin kauan kuin se ei vaarantanut kaiken olemassaoloa ja paljastanut heitä? Ei vaikuttanut todennäköiseltä, että tämä pystyisi valloittamaan maailman kummallisella valinnallaan, vaikka halusikin löytää kaltaisiaan.

Aro vei heidät vielä syvemmälle maan alle. Siellä he saisivat olla rauhassa, sillä siellä sijaitsi ikivanha Volterran kylpylä, jota vain Volturien ylimmät johtajat käyttivät ja hekin harvoin. Oikeastaan vain silloin kun oli tarve ruhtinaalliseen vieraiden kestitsemiseen ja tarvetta oli harvoin, nykyään ei oikeastaan koskaan. Johtajat eivät riisuudu alasti muutoin kuin niiden edessä, joiden haluavat ja joita he haluavat.

"Eikö tämäkin ole syntiä ja sodi Jumalan sanaa vastaan?" Aro kysyi naurahtaen, kun he saapuivat perille, ja Carlislen silmissä häivähti syyllisyys, samoin kuin tämän ajatuksissa. Carlisle oli uskonsa kahlitsema eikä koskaan unohtanut sitä, vaikka hän ei kutsuisi sitä kahleeksi. Se oli puhtaasti valinta. Hän tunsi itsensä heikoksi, lihallisten himojensa vietäväksi. Hän tiesi, miksi he olivat täällä, ja vastusti aina ajatusta järkensä tasolla, piti itseään aviorikoksen tekijänä, muttei voinut vastustaa omia nuoren vampyyrin halujaan. Se oli rikos, muttei pahinta laatuaan Carlislen mielestä. Carlislen uskossa oli kaksi tärkeää asiaa ylitse muiden: pelastus ja rakkaus. Ne eivät koskaan voineet olla väärin, vaikka hän myönsi himonsa vääriksi eikä pitänyt sitä pyyteettömänä vaan itsekkäänä nautinnon, lohdutuksen, läheisyyden ja tyydytyksenhakuisuutena. Se aiheutti jatkuvaa katumusta, mutta kiehtovaa ja hämmästyttävää Aron mielestä oli se, että Carlisle ei koskaan edes ajatuksissaan syyttänyt häntä viettelyksestä eikä hyväksikäytöstä tai verrannut häntä paholaiseen, joka houkutti tätä väärille teille. Ei kertaakaan.

Todellakin puhdas sielu, jos sieluun uskoi. Jos Carlislen usko piti paikkansa, hän oli varmasti jo lunastanut paikkansa pelastettujen joukossa.

”Ehkä joskus olen tarpeeksi vahva vastustamaan tätä. En ole väittänyt olevani syntien tai itsekkyyden yläpuolella. En kuvittele olevani täydellinen enkä täydellisen oikeassa”, Carlisle sanoi pudottaessaan kaapunsa valkealle marmoriselle lattialle. Tämän sanoissa oli lievästi soimaava sävy, mutta Aro oli irrottanut otteensa riisuakseen oman kaapunsa eikä osannut sanoa, mitä tämä ajatteli.

Mutta sinähän olet täydellinen, Carlisle. Täydellisempi kuin yksikään toinen, jonka olen kohdannut. Vaikka mielesi on minulle täysin avoin, en ymmärrä sinua. Olet täydellinen mysteeri!

”Suonet anteeksi, että itsekkäistä syistä toivon, ettet koskaan kykene vastustamaan”, Aro sanoi astuen altaan matalaan, lämpimään veteen, joka tuntui melkein kuumalta hänen kylmällä ihollaan ja kutsuen kädellään Carlislea seuraamaan. Kiinnostava mieli teki itse ruumiistakin kiinnostavan, eikä Aro lakannut tuntemasta mielihyvää siitä, että hän sai kummastuttavassa ystävässään aikaan saman reaktion kuin tämä sai aikaan hänessä. Hän oli tottunut halutessaan miellyttämään seuralaisinaan. Siitä oli suuri apu, sillä hän tarvitsi läheisyyden voidakseen lukea ajatuksia ja oli kaikkia osapuolia tyydyttävämpää, jos sen useimmiten kykeni tekemään pakottamatta, mutta Carlislen ajatukset olivat paitsi suuri mysteeri, suuri lohdutus. Kuka tahansa, joka lukisi hänen ajatuksiaan, löytäisi niistä pehmeyttä ja rauhallisuutta, joka saisi nauttimaan hänen läheisyydestään ja hakeutumaan toistuvasti siihen. Carlislella oli niin säteilevä, valaiseva mieli. Niin kovin erilainen kuin useimmilla muilla vampyyreillä, joiden ajatuksia Aro oli lukenut. Useimpien mieltä hallitsivat primitiiviset tarpeet, jokahetkinen verenhimo tai kostonhalu.

”Luultavasti minun pitäisi tuntea itseni imarreluksi”, Carlisle totesi ja jälleen aavistuksenomainen hymynkare välähti hänen huulillaan, kun hän hetken aikailun jälkeen seurasi Aroa veteen.

”Ei ollenkaan”, Aro vastasi hymyillen ja kallistaen päätään vaistomaisesti ihaillessaan estottomasti ystävänsä alastomuutta. Kaikki vampyyrit olivat miellyttäviä silmälle, mutta toiset olivat siitä huolimatta miellyttävämpiä kuin toiset, ja Carlisle sijoittui ehdottomasti hänen suosikkiensa joukkoon. ”Jos totta puhutaan, pitäisin itse sitä loukkaavana, mutta olen jo oppinut, että on vastoin sinun luonnettasi pahastua siitä, mistä me muut pahastumme.”

”Olen huomannut monin eri tavoin olevani se kummajainen kaltaistemme joukossa”, Carlisle kohotti humoristisesti kulmiaan tullessaan lähemmäksi, mutta hänen ilmeessään oli jotain surullista. Tietenkin. Carlisle oli yksinäinen. Jopa muiden vampyyrien joukossa hän tunsi olevansa yksin, mutta se vain voimisti hänen uskonsa hämmästyttävää vahvuutta! Se melkein muistutti Aroa hänen omista varhaisista vuosistaan, kun hän oli etsinyt niitä, joihin voisi luottaa tarpeeksi toteuttaakseen sen, mitä halusi, sillä yksin hänkään ei olisi saavuttanut haluamaansa. Se oli vaatinut sitkeyttä ja tahdonlujuutta. Niin, Carlisle oli kuin hän itse nuorena, paitsi aivan toisen tien valinneena.

Siinä piili yksi syy sille, miksi Aro ei voinut olla tuntematta jotain häiritsevää ja uhkaavaa Carlislen läsnä ollessa. Tämä veti häntä puoleensa. Tässä oli jotain, joka sai hänetkin todella kuuntelemaan ja kunnioittamaan eikä vain näyttelemään sitä. Carlislessa oli kaikki se, mikä vaadittiin johtajalta. Ja vaikka tämä ei etsinytkään valtaa, mikään ei ollut varmaa. Mikään ei voinut varmistaa, ettei tämä etsisi sitä myöhemmin ja saisi sitä. Silloin tämä voisi muodostaa uhkan hänelle ja Voltureille.

Siinä oli suurin syy sille, miksi Aro yritti pitää Carlislen Volterrassa.

Toiseksi tärkein syy oli huomattavasti alkukantaisempi. Siihen liittyi Carlislen kosketus ja se, kuinka Aron ruumis reagoi siihen, vaikka hän olisi kuinka yrittänyt hillitä sitä. Carlisle oli hänen heikkoutensa ja päinvastoin. Sormet, jotka veden alla hivelivät hänen alastonta ihoaan, pystyivät vaivattomasti lähettämään hänet taivaisiin. Ja huulet… huulista, jotka suutelivat häntä, saattoi todella kadottaa kaikki järjelliset ajatuksensa. Vaikka jokin osa Arosta pelkäsi ja jopa inhosi hallitsemattomuutta, jonka Carlisle aiheutti vain suutelemalla häntä, suurempi osa janosi sitä ja kaipasi lisää. Ja siinä oli järkeä. Hän oli elänyt yli parituhatta vuotta täydellisessä itsensä hallinnassa ja unohtanut, mitä oikea nautinto merkitsi. Oikeaan nautintoon ei mahtunut taka-ajatuksia eikä valtasuhteita. Yleisesti ottaen hän oli ollut tekemisissä vain sellaisten vampyyrien kanssa, joiden vallanhimo ajoi heidät hänen luokseen. Heidän seurassaan ei voinut rentoutua, mutta Carlisle…

Aro laski kätensä Carlislen olkapäälle varmistuakseen, ettei tämän mielessä ollut kataluuksia, mutta tämän ajatukset olivat syyttömät niin kuin aina. Joskaan eivät juuri sillä hetkellä kovinkaan puhtoiset. Aro hymyili ja Carlisle vastasi siihen.

”Pitäisitkö siitä?” tämä kysyi.

”Pitäisin, vaikka pitää on kyllä aivan liian vaatimaton sana kuvaamaan ajatuksiani”, Aro vastasi totuudenmukaisesti. Kun Carlisle virnisti hänelle pikaisesti ennen kuin sukelsi veden alle, Aro tuli ajatelleeksi, että ehkä hän oli kuitenkin valehdellut itselleen. Ehkä uhka, jota hän tunsi, ei liittynyt mitenkään Volterraan tai maailmanvalloitukseen. Ehkä hän pelkäsi eniten sitä, että Carlisle valloittaisi ainoastaan hänet.

*******

« Viimeksi muokattu: 05-08-2012, 00:53:53 kirjoittanut Lizlego »

Poissa zilah

  • Sydänten kapteeni
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 2503
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Vs: Uhka vai ei? (Aro/Carlisle), K-15
« Vastaus #1 : 13-11-2009, 15:24:17 »
Tämähän on kaunis, vaikka tätä PTP:ksi sanotkin.  Eihän tässä toimintaa juuri ollut, eikä kovin paljoa dialogiakaan, mutta silti ficci oli mukaansatempaavaa ja sujuvaa luettavaa. Pidin todella paljon noista Aron ajatuksista, samoin kuin tuosta kylpyläkohtauksesta. Sinun Carlislesi on kyllä virkistävällä tavalla vähemmän viaton kuin omani, mutta ei taatusti ainakaan huonompi.

Kiitosta tästä,


zilah

Lizlego

  • Vieras
Vs: Uhka vai ei? (Aro/Carlisle), K-15
« Vastaus #2 : 13-11-2009, 15:45:49 »
Ihana zilah, aina lohduttaa taiteilijaa... öh, ficcaria luomien tuskassa ihanalla palautteellaan!  :D Ei tämä tosiaan mene PTP:n pahimpaan kategoriaan, mutta siihen nähden, mitä viime aikoina on tullut rustailtua, se vaan tuntuu siltä.  :D

On Carlisle mullakin periaatteessa aika viaton, muttei niin viaton kuin sulla.  ;D Mä taidan saada kiksini viattomuuden turmelemisesta tai jotain. Tai sitten se johtuu vaan ikuisesta taipumuksestani tehdä hyviksistä pahiksia, viattomista vähemmän viattomia ja pahiksista hieman vähemmän pahiksia.  ;D

Carlisle on perinyt mulla ne Edwardin itsesyytökset eikä toisinpäin.  :D En mä osaa selittää, mutta hyvä jos jaksoit lukea läpi, koska mä olen oikeasti tapellut tämän kanssa liian kauan eikä se murehtimalla parane mihinkään suuntaan, joten päädyin julkaisemaan. Meni sitten syteen tai saveen.  :D Mulla on joka kerta tämäntyyppisten tekstien kanssa muuten se ongelma, että mä en lopulta tiedä yhtään mitä olin sanomassa ja oliko jossain olemassa joku pointtikin. :D Luultavasti ei ollut.  ;D Lopulta aina tulen siihen lopputulokseen, että sitä pointtia ei ole missään ja kaiken tässä tekstissäkin voi kääntää ihan päälaelleen, koska pääsi henkilö mihin lopputulokseen tahansa ajatuksissaan, se voi olla väärässä, seuraavassa hetkessä olla taas ihan toista mieltä tai suorastaan valehdella itselleen. Koskaan ei voi tietää, kun ei edes kirjoittaja osa päättää sitä.  ;D

*Selitystoimisto Hymiöraiskaaja vaikenee ja kiittää*

Poissa Kuolonsulka

  • Harvinaisen
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 92
    • Sielunsisarusten kirjasto
Vs: Uhka vai ei? (Aro/Carlisle), K-15
« Vastaus #3 : 13-11-2009, 17:19:54 »
*kikattaa lattialla*
Ai että, aluksi on pakko poimia kaksi loistavaa kohtaa^^

Lainaus
Syntien valossa Carlislen helvettiin tuomitseminen oli oikeusmurha. 

Ja Arohan tietää kaiken oikeusmurhista^^

Lainaus
Aro laski kätensä Carlislen olkapäälle varmistuakseen, ettei tämän mielessä ollut kataluuksia, mutta tämän ajatukset olivat syyttömät niin kuin aina. Joskaan eivät juuri sillä hetkellä kovinkaan puhtoiset.

Eivätkö todella?^^
*kikattaa lisää*

Minä sanoisin, että olet jotenkin onnistunut löytämään sen Aron, joka kirjoistakin kyllä välittyy^^
Aivan loistavasti kirjoitettu kyllä. Minä nauran niin paljon, etten voi kommentoida kovinkaan järkevästi^^
Naura, älä itke.
Ei Kuolema satu, se helpottaa.
Antaudu minulle, tiedä, että kuolet turvassa.
Älä ajattele hampaitani kaulallasi,
taivuta pääsi taaksepäin ja vedä viimeisen kerran henkeä.
Sulje silmäsi, et avaa niitä koskaan.

Lizlego

  • Vieras
Vs: Uhka vai ei? (Aro/Carlisle), K-15
« Vastaus #4 : 13-11-2009, 17:26:14 »
Lainaus
Ja Arohan tietää kaiken oikeusmurhista^^

Totta helvetissä! Meinasin ensin laittaa oikeusmurhapohdinnan tuon yhteyteen, mutta siinä kohtaa mulla olisi karannnut mopo ihan totaalisesti, kun olisi naurattanut liikaa.  ;D Aro on kruunaamatonta (vai olisiko itse kruunannut itse itsensä niillä ryöstetyillä jalokivillä, joista Carlisle ohimennen mainitsi?) kaksinaismoralistien aatelia.  :D