Kirjoittaja Aihe: Ääni tyhjyydessä, S (Maedhros)  (Luettu 2622 kertaa)

Poissa piratesse

  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 35
Ääni tyhjyydessä, S (Maedhros)
« : 27-08-2009, 23:12:31 »
Title: Ääni tyhjyydessä
Author: Piratesse
Rating: S
Pairing: Maedhros/?
Genre: romance
Disclaimer: Käytän törkeästi Herra Tolkienin iki-ihanaa Maedhrosia. Punapäiset haltiat ovat hot.
Summary: Mitä tapahtuikaan sen jälkeen, kun Maedhros teki itsemurhan ja joutui Mandosiin?
A/N: Syytän koko hommasta Silidiriä. Ei saa antaa ideoita!
Feedback: Palautetta?


ÄÄNI TYHJYYDESSÄ

Kuolema ei ollut vaikeaa. Se ei loppujen lopuksi sattunut tai tuntunut muutenkaan tuskalliselta. Kaikki olevainen vain loppui. Ei ollut kylmä, ei kuuma, ei sattunut – ei tuntunut yhtään miltään. Maedhros ei tuntenut enää yhtään mitään. Hän vain oli. Olisi voinut sanoa, että oli pimeää, mutta se ei olisi kuvannut Mandosin saleja oikein. Parempi oli vain olla sanomatta mitään, kaikki kuvaukset olisivat kuitenkin menneet hakoteille.

Maedhros oli pitkään vaiti ja antoi itsensä vain ajelehtia. Ajalla ei ollut täällä väliä. Hän oli saattanut olla täällä vain tovin tai sitten vuosikymmeniä. Se oli samantekevää. Kaikki tärkeä oli menettänyt hänelle merkityksensä. Hän tunsi jonkin tai jonkun liukuvan lävitseen ja ensimmäistä kertaa aikoihin tunsi todellakin jotain. Yllättyneenä tuntemuksesta, hän päästi hämmästyneen äännähdyksen ja se jokin, mikä oli juuri liukunut hänen lävitseen, pysähtyi.

“Anteeksi”, ääni sanoi. “En huomannut teitä.”

Maedhros henkäisi yllättyneenä siitä, että pystyi kommunikoimaan jonkun muun kanssa. Ei hän ollut tehnyt sitä aiemmin – eipä kyllä ollut edes yrittänytkään.

“Täällä on paljon tilaa, mutta minä onnistun silti törmäämään toiseen. Kai sitä on sitten vain kömpelö koko olemukseltaan”, henki selitti.

“En tiedä, en osaa sanoa”, Maedhros sanoi.

“Kuka olette? En ole törmännyt teihin aiemmin”, ääni sanoi ja kuulosti hieman huvittuneelta.

“Minä olen Maedhros Fëanorian”, haltia sanoi. “Tai olin hän.”

“Oh!”

“Voit jatkaa siis matkaasi”, Maedhros sanoi. Hän arveli, ettei kukaan Mandosissa halunnut puhua hänen, suvunsurmaajan, kanssa. Hänen henkensä ärtyi hieman. Hän oli ollut niin kauan unohduksissa, ettei voinut sille mitään, että hienoinen katkeruus nosti hänessä päätään.

“Kerrankin joku, josta olen kuullut”, ääni sanoi ja nyt se kuulosti uteliaalta.

“Ja josta et halua tietää yhtään sen enempää”, Maedhros lisäsi kyynisesti.

“Anteeksi”, henki sanoi nyt uudestaan. “En tahdo häiritä teitä, mutta olisin ollut kiinnostunut kuulemaan teidän kantanne asioihin. Miten te näitte ja koitte kaiken?”

“Se on pitkä tarina”, haltia huokaisi.

“Täällä on maailman kaikki aika”,  henki huomautti. “Siis jos tahdotte kertoa. En todellakaan tahdo olla häiriöksi, jos haluatte olla rauhassa.”

Maedhrosin henki pysyi pitkään vaiti. Hän pohti itsekseen jaksaisiko tai haluaisiko edes kertoa omaa näkemystään elämästään. Kukaan ei ollut kyllä kysynyt, mitä mieltä hän kaikesta tapahtuneesta oli. Mitä mieltä hän oli siitä, että hän nyt ajelehti ruumiittomana ja yksinäisenä henkenä Mandosin saleissa? Edes Valar ei ollut kysynyt häneltä sitä.

“Täällä on todellakin aikaa”, haltia sanoi lopulta.

Maedhros kertoi koko tarinansa. Hän aloitti lapsuuden kirkkaista ja huolettomista päivistä veljiensä ja kansansa parissa Valinorin puiden loisteessa, synkistyen kertomuksen edetessä siihen kauheaan yöhön, jolloin Telerien veri vuosi luvatun maan rantakiville, ja kohti Keski-Maan aamunkoittoa, jolloin hän oli ollut jo niin tahriutunut oman kansansa vereen, ettei voinut koskettaa Silmarillionia, jonka olisi pitänyt kuulua hänelle. Henki kuunteli. Se myötäeli haltian ilot, kärsimykset Morgothin käsissä, hänen koko elämänsä katkeruuden, vihan ja surun.

Aikaa kului – vain Namo tiesi kuinka kauan. Maedhros oli elänyt pitkän elämän ja pitkä oli ollut hänen tarinansakin, joka aavemaisena kaikui Mandosin salien näkymättömässä hämärässä, mikä ei ollut sen paremmin pimeyttä kuin valoakaan. Oliko tarinan alkamisesta kulunut päivä vai vuosia, sitäkään Maedhros ei tiennyt, mutta saadessaan vihdoin kerrottua sen, hän tunsi rauhan laskeutuvan ylleen. Muut henget eivät edelleenkään sanoneet hänelle mitään, mutta hänen sanansa kuunneltiin tarkkaan ja niitä pohdittiin pitkään.

“Entä kuka sinä olet?” Maedhros kysyi viimein hengeltä, joka oli uskollisesti kuunnellut haltian vaikean elämäntarinan.

“Minä en muista”, henki sanoi ja hienoinen surumielisyys kuului siitä.  “Muistan monia asioita, mutta itseäni en.” Äänestä ei voinut sanoa kuuluiko se miehelle vai naiselle. Haltian oli myönnettävä itselleen, että se oli mielenkiintoinen persoona, vaikka ei tiennytkään kuka tai mikä oli.

“Voisin vaihtaa osia kanssanne koska tahansa”, Maedhrosin henki sanoi myötätuntoisesti. Miksi hänen piti muistaa niin paljon, kun toinen ei muistanut juuri lainkaan? Ei hän kyllä tosissaan olisi halunnut unohtaa. Hän ei olisi sama haltia, jos hän ei muistaisi kuka oli tai mitä oli tehnyt.

“Kultainen ajatus”, henki sanoi, ja jos sillä olisi ollut kasvot, se olisi varmaankin hymyillyt. “Minulle riittää, että muistan valon. Miltä tuntui, kun aurinko nousi ja kuivasi yön aikana nousseet kastepisarat. Tai sade. Sellainen lempeän voimakas sade, joka kastelee niin läpikotaisin, että tuntee olevansa jo vedenkansaa.” Maedhrosin henki hymyili toisen sanoille ja muisti itsekin sen kuvailemat tunteet.

“Metsän tuoksu sateen jälkeen...”

“Aivan! Tuota juuri tarkoitan!” Henki sanoi kiihkeästi, ja niin kaksi kadotettua keskusteli kummankin muistoista ja kaipaamista asioista. He saattoivat puhua pitkään ja väliin olla aivan vaiti.

Kunnes eräänä päivänä Maedhros ei tuntenut enää toisen hengen läsnäoloa lähellään. Hän liukui pitkin Mandosin salien mystistä hiljaisuutta ja lopulta hänen oli käännyttävä itse Namon puoleen. Maedhros kertoi, kuinka oli tämän hengen avulla löytänyt sisäisen rauhansa, mutta nyt ei kyennyt enää löytämään tätä haltian henkeä mistään. Namo hymyili arvoituksellisesti ja totesi, ettei Maedhros haltioiden joukosta tätä tulisi tapaamaan. Maedhrosin kaipaama henki oli siirtynyt eteenpäin.

Haltia tunsi yllättävän voimakkaan menetyksen tunteen sisimmässään. Hän oli jo ehtinyt kiintyä tuntemattoman hengen seuraan ja kaipaus vihlaisi hänen eteeristä olemustaan. Tällä kertaa yksin ja vaiti oleminen tuntui vaikealta. Muut henget eivät vieläkään halunneet puhua hänen kanssaan, eikä hänellä ollut ketään, jonka puoleen kääntyä. Aika kului ja Maedhros alkoi tottua yksinäisyyteensä.

“Anteeksi!” ääni sanoi Maedhrosin lipuessa salista toiseen. Tätä ääntä haltia oli etsinyt ja Namo oli sanonut tämän siirtyneen eteenpäin jo vuosia sitten. Jos hänellä olisi ollut aineellinen ruumis, hän olisi halannut toista jälleennäkemisen tunnelmissa.

“Valarin kiitos! Olin jo luopua toivosta!”

“Ahaa?” henki sanoi epävarmasti ja kuulosti kysyvältä.

“Olen etsinyt sinua ikuisuuden!” Haltia riemuitsi ja tajusi sitten pettymyksekseen, ettei toinen tainnut tunnistaa tai muistaa häntä. “Minä olen Maedhros. Muistatko?”

“Maedhros?” Henki kuulosti pohtivalta. “Kyllä... kyllä minä muistan. Jotain.”

“Minä kaipasin seuraasi.”

“Olinko minä jossain?” henki kysyi hieman hämillisenä.

“Olit kuulemma siirtynyt eteenpäin. Ääntäsi ei ole kuulunut näissä saleissa vuosikymmeniin.”

“...minä olen siis kuollut uudestaan”, ääni sanoi ja se kuulosti apeammalta kuin koskaan aiemmin.

“Niin”, Maedhros sanoi hitaasti. Vuosikymmeniä. Tämä ei ollut ollut vuosisatoja poissa. Vuosikymmeniä. Haltioiden joukosta et häntä löydä, Namo oli sanonut.

“Sinä et ole haltia”, Maedhros sanoi Valan sanojen auetessa hänelle.

“En”, henki sanoi.

“Ihminen?”

“En tiedä. Minä en muista enää sellaisia asioita”, ääni pahoitteli. “Minä muistan joitakin kasvoja ja asioita. Muistan miltä tuntuu koskettaa eläimen pehmoista ja lämmintä turkkiä, silittää sitä. Muistan hymyileviä ilmeitä, nauravia kasvoja ja...” Se hiljeni äkisti.

“Ja mitä?”

“Minä muistan pimeyden. Huudot, pelon ja kivun.” Ääni värähti selvästi.

“Ei tarvitse kertoa, jos se on sinusta vastenmielistä”, Maedhros sanoi. “Meillä on kaikki maailman aika.”

Ääni ynähti ja haltia harmitteli itsekseen aineettomuuttaan. Hän olisi mielellään koskettanut toista lohduttavasti. Sen hän olisi ollut toiselle velkaa. Tämä oli kuitenkin auttanut haltiaa saavuttamaan rauhan menneisyytensä kanssa. Vuosia kului taas ja henki puhui vähitellen pahoista muistoistaan. Maedhros tunsi kiintyvänsä henkeen yhä voimakkaammin, mutta jälleen koitti se päivä, kun toisen ääni ei enää kaikunut Mandosissa.

Kaipaus ja yksinäisyys raatelivat haltian sisintä ja ajan kuluessa hän ymmärsi, ettei hänelle ollut väliä kuuluiko hänen kaipaamansa henki haltialle, ihmiselle tai vaikka metsässä juoksevalle kauriille. Hän kaipasi henkeä, sen ajatuksia ja hänen kanssaan jaettuja muistoja. Hän oli oppinut erottamaan sen muista Mandosin saleissa vaeltavista ja oli näkevinään hengen kohdalla aavistuksenomaisen valonhehkun. Silloin, kun henki oli ensimmäistä kertaa törmännyt häneen, se oli ollut hyvin nuori ja sen elämänkokemus puutteellinen, mutta nyt se oli jo iäkäs. Kenties yhtä vanha kuin hän itsekin ja jokaisen elämänsä jälkeen se sai itseensä lisää varmuutta ja kokemusta. Se elämä – tai sen jälkihehku, mikä siitä välittyi, sai Maedhrosin sisimmän hehkumaan yhtäläistä valoa.

Maedhros huomasi hakeutuvansa taas Namon luokse. Hän ei tiennyt oliko tämä osa hänen kiroustaan – löytää sielunkumppani Mandosissa ja kadottaakseen tämän elämälle kerran toisensa jälkeen.

“Anna minun edes tietää nimi?” Maedhros pyysi. “Kuljetat häntä elämästä toiseen, enkä edes tiedä ketä kaipaan! Onko kyse miehestä vai naisesta, en tiedä sitäkään!”

Vala katsoi haltiaa hellästi ja hymyili. “Onko sillä sinulle merkitystä, Maedhros?”

Haltian henki pysähtyi ja hän pudisti aineetonta päätään. Hän koki edelleen omistavansa ruumiin, vaikkei sitä kyennytkään näkemään tai tuntemaan. Ei sukupuolella tai rodullakaan loppujen lopuksi ollut hänelle väliä, vaikka hän ensin olikin kavahtanut ajatusta siitä, että oli kehittänyt tunteita toisenrotuiseen.

“Enkö saisi edes kerran nähdä, ketä kaipaan?” Maedhros rohkaistui kysymään.

“Maedhros Fëanorian! Tulet tänne muutaman sadan vuoden välein anomaan oikeuksia itsellesi. Sinun, joka olet syyllistynyt verisiin rikoksiin Ardaa ja koko luomista kohtaan!” Namo jyrähti.

“Minä olen valmis viettämään koko iäisyyteni Mandosin saleissa, jos saan nähdä hänen kasvonsa edes kerran”, Maedhros vastasi koko haltiaruhtinaan ylväydellään.

“Sinun tunteesi on voimakas. Olet ollut jo tuhat vuotta kuolleena ja olet ollut täällä onnellisempi kuin olet ollut eläessäsi.”, Namo sanoi ja hänen äänensä oli jo pehmeämpi. “Haluatko todella näin käyvän? Etkö halua nähdä Valinoria enää?”

Maedhros oli hetken vaiti. Hän oli eläessään nähnyt kaikkien aikojen kauneimmat ja voimakkaimmat haltiat, mutta yksikään niistä hienostuneista ja upeista olennoista ei ollut saanut ylpeän haltiaruhtinaan päätä käännettyä. Maedhros oli rakastanut Fingonia, mutta tämän kaltaista yhteyttä, rakkauden tunnetta, mitä hän nyt tunsi tuntemattomaan henkeen, hän ei ollut kokenut aiemmin. Fingon oli ollut hänelle rakas ja ymmärtänyt punatukkaista haltiaa paremmin kuin muut, ollut läheisempi kuin yksikään Maedhrosin verisukulainen, mutta tämän kaltaista sielujen välistä yhteyttä heillä ei ollut ollut. Haltia nosti päänsä ja nyökkäsi Namolle varmasti.

**

Maedhros tunsi lentävänsä. Hänellä ei edelleenkään ollut fyysistä ruumista, mutta hän hän lensi tuulenpuuskan mukana eteenpäin. Valar! Valo! Haltia ei muistanut pelkän auringonvalon olevan niin kaunista, niin täydellistä.

Tuuli kuljetti häntä halki sinisen taivaan vanhan, loivahuippuisen vuorijonon halki ja tiheän havupuumetsän yli. Lopulta vauhti hidastui piikkipensaikon keltaiseksi täplittämän rinteen laella. Maailma tosiaan näytti erilaiselta kuin haltia muisti, mutta oltuaan Mandosissa niin kauan, luonnon karu kauneus oli saada hänen sisimpänsä itkemään onnen kyyneleitä.

Sitten haltia näki rinteellä yksinäisen villivadelmia poimivan naisen. Maedhros oli odottanutkin näkevänsä ihmisen, mutta hän ei ollut valmistautunut tämän ikään. Haltia oli isänsä tapaan aina arvostanut kauniita asioita, eivätkä hänen silmänsä olleet nähneet ihmisissä juurikaan kauneutta – ei ainakaan sellaista, mitä haltiaruhtinas olisi osannut arvostaa.

Nainen oli hyvin iäkäs ja se näkyi hänen kasvoiltaan ja liikkeistään. Ihmiset tuntuivat painuvan kasaan, rypistyvän ja kurtistuvan vanhetessaan ja se hätkähdytti Maedhrosia. Naisen asento oli kumara ja yläselkä tuntui olevan hieman kyyryssä. Kasvot olivat nähneet paljon elämää. Kulmissa oli ilon tuomia naururyppyjä ja myös surun, sekä murheen merkit olivat painaneet jykevän merkkinsä tämän piirteisiin.

Hetken Maedhros ajatteli tehneensä virheen. Tämänkö takia hän oli uhrannut ikuisuutensa? Hän tarkasteli naista hetken ja hän laskeutui tämän eteen seisomaan. Nainen ei reagoinnut hänen läsnäoloonsa, kuinka olisi voinutkaan? Hänhän oli näkymätön, aineeton, pelkkä henki. Maedhros löysi lopulta tutun kajon tämän silmistä ja samassa hetkessä vanha nainen jokaisine ryppyineen ja juonteineen oli hänestä kauneinta, mitä hän oli nähnyt. Kyllä. Tämä oli sittenkin oikea ratkaisu. Hän yritti aineettomalla kädellään koskettaa naisen kasvoja ja äkillinen tuulenpuuska lennätti huivin tämän päästä.

Lähes valkoiset, harvat suortuvat lennähtivät ilmavirrasta lentoon naisen pään ympärille ja sama tuulenvirta nosti Maedhrosin uudestaan ilmaan. Hänen aikansa täällä oli siis lopussa. Nainen nosti katseensa, siristi hieman silmiään ja oli katsovinaan suoraan Maedhrosiin. Iäkkäisiin silmiin ilmestyi kostea, liikuttunut katse ja nainen painoi käden sydämensä päälle.

Tuuli lennätti Maedhrosia yhä korkeammalle ja haltia hymyili nopeasti loittonevalle naiselle ja viimeisille muistikuvilleen hänestä. Hänen ei varmasti tarvitsisi odotella enää kauaa. He olisivat taas kohta yhdessä.
If looks could kill, women wouldn´t need frying pans