Kirjoittaja Aihe: Sherlock Holmes: Aina luotettava Watson (Holmes/Watson) Söpöilyä K-7  (Luettu 2153 kertaa)

Poissa zilah

  • Sydänten kapteeni
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 2503
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Nimi: Aina luotettava Watson
Kirjoittaja: zilah
Fandom: Sherlock Holmes
Henkilöt: Sherlock Holmes/Dr. Watson
Lajityyppi: Söpöilyä
Ikärajavaroitus: K-7
Vastuuvapaus: Minen omista kumpaakaan näistä charmikkaista herrasmiehistä, pahus sentään. He kuuluvat Sir Arthur Conan Doylelle. Mutta leikkiminen heillä on sentään sallittua, onhan?
Varoitukset: Slashia, siirappia täyslaidallinen
Kirjoittajan alkusanat: Tämä on sinun syytäsi, Penber. Sinä mokoma herätit henkiin minun nukuksissa olleen rakkauteni/pakkomielteeni ihanaiseen Jeremy Brettiin, joka teki Sherlock Holmesina unohtumattoman roolityön.

Yhteenveto: Holmesia vaivaa arvoitus, jota hän ei osaa ratkaista, mutta vanha kunnon Watson auttaa.



Kertokaahan, mitä pidätte,




zilah




Aina luotettava Watson


Watson:


Olen jo pidemmän aikaa pannut merkille, että Holmes on epätavallisen hajamielinen. Hän saattaa vajota pitkiksi ajoiksi omiin ajatuksiinsa, mutta tämä on jotakin muuta kuin hänen tavalliset synkkyyskautensa töiden välillä. On aivan kuin hän kamppailisi jonkin harvinaisen visaisen  arvoituksen kimpussa; jonkin, jota eivät edes hänen ylivertaiset aivonsa kykene ratkaisemaan. Olen toisaalta helpottunut, toisaalta huolissani hänestä. On hyvä, että tämän ongelman miettiminen pitää hänet erossa kokaiinista, mutta en siltikään voi olla aivan rauhallinen.

Tahtoisin auttaa, jos ei muuta niin kuuntelemalla hänen ajatuksiaan. Monesti hän ratkaisee visaisenkin pulman vain saatuaan puhua siitä ääneen. Mutta tiedän myös sen, että minun ei kannata kysyä häneltä mitään. Holmes kertoo minulle vasta, kun itse niin päättää, ei yhtään ennemmin.

Alan olla jo todella huolissani, kun hän viimein eräänä päivänä päättää avata sanaisen arkkunsa, viikkokausien vaikenemisen jälkeen.

“Watson.”

“Niin, Holmes?”

“Minä tarvitsen sinun ammatillisen mielipiteesi yhteen minua askarruttavaan ongelmaan.”

“Kerro pois, ystävä hyvä. Olen pelkkänä korvana”, minä kehotan ja istun sohvaan, valmistautuen kuuntelemaan. Holmes ei vastaa heti, vaan harppoo hetken aikaa olohuoneessa edestakaisin hiuksiaan haroen. Minä en voi olla ihmettelemättä, mikä hänen ongelmansa voi olla. Hänellä ei yleensä ole tällaisia vaikeuksia päästä kertomisen alkuun.

“Niin... minä olen pohtinut. Voisiko kyseessä olla kenties sairaus. Mutta kun minusta ei tunnu siltä, että olisin sairas”, hän viimein puuskahtaa ärtyneenä. Minä kuitenkin huolestun toden teolla.

“Mikset ole kertonut, ettet voi hyvin, rakas ystävä?”

“En sanonut, että voin huonosti. Kyse on pikemminkin... sanotaanko... tuntemuksesta, jota en osaa paikallistaa”, hän sanoo, nostaen kätensä puolustelevasti pystyyn. Minä olen kuitenkin saanut tarpeekseni hänen välttelystään ja nousen ylös. Tartun hänen käsivarteensa ja puoliväkisin talutan hänet sohvalle.

“Voisitko kuvailla hieman tarkemmin tuota tuntemustasi? Minun on aika vaikea auttaa sinua noin epämääräisen tiedon varassa”, sanon ja pakotan hänet istumaan.

“Ja istu hyvä ihminen! En kestä katsoa sinun laukkaamistasi silläaikaa kun yritän miettiä, mikä sinua vaivaa.”

Holmes antaa periksi kummallisen helposti. Näyttää siltä, että hän on lopen kyllästynyt pohtimaan tätä arvoitusta yksin, ja apuni on enemmän kuin tervetullut.

“Se tuntuu vähän samalta kuin silloin, kun minulla on nälkä. Siinä on sellainen... ontto ja tyhjä tuntemus, mutta se ei tunnu helpottuvan syömällä tai juomalla tai muilla... tavanomaisilla keinoilla”, hän viimein selittää, lausuen viimeiset sanansa miltei vastahakoisesti. Tunnen mieleni synkkenevän, kun tajuan että hän viittaa niillä muilla keinoilla kokaiininkäyttöönsä. Miten toivonkaan, että hän lakkaisi tuhoamasta itseään sillä tavoin!

En kuitenkaan voi jäädä vellomaan itsesääliin tai pettymyksen tunteisiini. Holmes tarvitsee apuani, ja minä aion antaa sitä, maksoi mitä maksoi.

“Hmm. Millä tavoin tämä tuntemus sitten ilmenee? Esiintyykö se kenties tiettyinä aikoina, vai onko se kenties jatkuvaa?” Jatkan kyselyäni.

“Se ei ole jatkuvaa. Esimerkiksi nyt en tunne sitä lainkaan. Mutta eilen illalla kyllä... ja sitä ennen viimeksi silloin, kun kävit tapaamassa ystäviäsi Kentissä.”

En voi uskoa korviani. Eilen illalla olin ollut illastamassa lääkärien klubilla kollegoideni kanssa. Ja Holmes oli tuntenut... tyhjyyttä? Ja myös silloin kun olin ollut matkalla? Silmäni laajenevat, kun tajuan, miltä ystäväni ongelma kuulostaa.

“Vai niin. Oletko... miettinyt sitä, että tämä sinun tuntemuksesi näyttää esiintyvän silloin, kun me olemme erossa?” Minä sanon, ja seuraan kiinnostuneena Holmesin reaktiota. Hänen kasvoilleen syttyy nyt tavanomainen loiste, joka näkyy niillä joka kerran, kun hän tekee läpimurron ratkaistessaan juttujaan.

“Watson! Sinä olet auttanut minua suuresti! Juuri niin se on!” Holmes säteilee, mutta rypistää sitten otsaansa.

“Mutta mitä ihmettä se voi tarkoittaa?”

Minä emmin. Tiedän nyt tarkalleen, mikä rakasta ystävääni vaivaa,, mutta en ole varma, kuinka hän suhtautuisi, jos kerron totuuden.

“Hmm. No, olet varmaan tyytyväinen kuullessasi, ettet ole sairas”, sanon viimein, yrittäen pidätellä hymyäni.

“Niinkö? Ja kuinka sinä tällaiseen johtopäätökseen päädyit?” Hän kysyy kulmiaan kohottaen.

“Siksi, että minä tiedän, mikä tuo tuntemus on. Mutta jotta olisin asiasta sataprosenttisen varma, saanen tehdä pari koetta?” Minä ehdotan, ja hän suostuu auliisti. Minua naurattaa; rakas ystäväni ei aavistakaan, mihin hänen loputon kiinnostuksensa kaikenmoisia testejä kohtaan hänet vielä johdattaisi.

Otan hänen ranteensa, aivan kuin mittaisin hänen pulssiaan. Ja totuuden nimessä minä seurasinkin sitä. Erona on vain se, että hyväilen peukalollani kevyesti sykkivää suonta ja seuraan hänen reaktiotaan. Minua ilahduttaa, kun syke kiihtyyy selvästi ja katsoessani ystävääni silmiin, huomaan hänen katseensa muuttuneen hivenen lasittuneeksi. Jatkan hyväilyäni ja nojaudun hivenen lähemmäs. Kuulen hänen hengityksensä kiihtyvän, mutta hän ei yritäkään paeta. Sen sijaan hän tuijottaa minua silmiin miltei lumoutuneena.

“Joko sinä nyt suostut kertomaan, mikä minua oikein vaivaa?” Hän viimein kysyy aavistuksen hengästyneellä äänellä, joka ilahduttaa minua suunnattomasti.

“En aivan vielä. Luvallasi teen vielä yhden testin”, kuiskaan, kietoen käteni kokeilevasti hänen ympärilleen. Hän ei vastustele, vaan nyökkää luvan, ja minä suutelen häntä. Holmes säpsähtää ensin, mutta kietoo sitten hänkin kätensä kaulaani ja antautuu halukkaasti suudeltavakseni.

Kun me viimein erkanemme hengästyneinä ja sydämet takoen, hänen huulensa kääntyvät kainoon hymyyn.

“Eipä ihme, etten keksinyt ratkaisua tähän arvoitukseen. Mitä tekisinkään ilman sinua, rakas Watson?”

“Etkö ole pahoillasi? Sinähän aina puhut niin halveksivasti rakkaudesta”, minulta pääsee ja  Holmes  purskahtaa nauruun.

“Niinpä taidan tehdä. Mutta se johtuu vain siitä, että kammoan ajatustakin joutua jonkin tyhjäpäisen naisihmisen talutusnuoraan. Sinä sen sijaan olet ystäväni ja sellaisena olet ollut minulle rakas jo kauan.”

“Holmes... sinäkin olet minulle rakas. Olet ollut aina siitä asti kun tapasimme”, minä tunnustan liikuttuneena. Olen yllättynyt siitä, kuinka helposti Holmes tuntui hyväksyvän väliemme muuttumisen, mutta en totisesti alkaisi harmitella asiaa.

Ratkaisuni vain vahvistuu, kun Holmes veti minut uuteen suudelmaan.






FIN.

Lizlego

  • Vieras
Voi miten suloista! Vaikka alusta asti arvaa, mihin tämä johtaa, on se silti mielettömän suloista ja Holmes on suloinen pohtiessaan arvoitustaan ja Watson hurmaava ollessaan huolestunut Holmesin terveydestä. Kaunista ja herttaista ja hyvin söpöä. Aiheuttaa vaaleanpunaisia kuplia mun päähän.  ;D Kiitos niistä.  :D

Poissa zilah

  • Sydänten kapteeni
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 2503
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Kiitos, Liz. Holmes ja Watson ovat ihan ylisöpö pariskunta, ei siitä mihinkään pääse.  :D


zilah