No loukkasin sit polveni (kts. vitutusarkisto) ja nyt surettaa koska mulla ois koko läjä ihanaa mehevää tuhmuutta tsekattavana tuoreeltaan ladattuna mut mut... polvi on niin kipee et jos liikutan sitä vähääkään ni sattuu aivan helvetisti eikä siis mitenkään kuumottavalla tavalla ja nyt 
on siis tuhmailut vähä jäissä
(Lisäksi mulla on niin tylsää et avaudun täällä tällaisista. Internet, herää jo saatana.)
Ei se sitten mennytkään, masennus. Viime vuosi meni koulussa ruhtinaallisesti perseelleen sen takia, enkä kesällä oo ehtinyt näemmä päästä siitä irti. Kai mä oikeasti tarvitsen niitä mömmöjä (joita ei o tullut taas sötyö vaikka tiiän aivan hyvin et ne alkaa vaikuttaa vasta viikkojen päästä ja...) ja terapiaa, kun olosuhteet on tällaiset.
En halua avautua perheelle, ne ei pysty pitämään juttuja omana tietonaan ja ne huolehtii musta muutenkin liikaa, en halua kuulla äidin mäkätystä vaikka se hyvää tarkoittaakin.
En halua avautua kavereille, meistä kellään ei mee kovin hohtoisasti enkä halua pilata niiden mahdollisesti parempia fiiliksiä.
Avaudun sis täällä, ja nytkään en päästä kaikkea, koska en halua lemautua synkäksi tyypiksi, halun että ihmiset voi viihtyä mun seurassa ajattelematta "apua voinko sanoa noin jos tuo masentuu siitä", haluan voida unohtaa tän hetkeksi itsekin.
Vittu että mä haluan unohtaa tän, heti päivän rientojen päätyttyä linnoittaudn makkariin, huljuttelen sydänjuuria halvassa siiderissä ja syön jos jaksan muistaa. Kuuntelen musiikkia. Katson pornoa. Luen ficcejä. Keskustelen fooruilla, irkkaan. Eikä se tietenkään tee hyvää, juopottelu, vaikka en mä ikinä krapulaa saa, ja tuudittautuminen todellisuuden rajamaille.
Tää on pakkorako, koulussa. Opiskeluoikeus loppuu keväällä ja mulla on opintolainatkin juokemassa, mut mielenterveyden lujuudella ei opiskella osa-aikatyön tuloilla. Vittu jos edes vois saada töitä mistään. Turhaanhan mä opiskelen ja teen ittelleni velkaa, taantuma kestää kuitenkin niin kauan että oon yli-ikäinen kokemattomaksi työelämään astujaksi kun valmistun, jos joku huolii kokemattoman ne ottaa jonkun niistä nuorsta tytteleistä tai poitsuista, joilla ei ole mielenterveystaustaa ja siitä johtuen pelkkä peruskoulutus ja lukio venynyt parilla vuodella.
Ja mun pitäis jaksaa kouluun ajoissa joka päivä ja työskennellä itsenäisesti tuntemattomien keskellä, ja tyytyä siihen että opettajalla on mulle aikaa kahdeksalta aamulla ja kolmelta päivällä vaikka luokkakoko on vittu puolet eilisvuodesta.
Voisinhan mä lietsoa iteni liekkeihin sitä terapiaa ja lääkityksen tsekkausta ootellessa, vetää kunnon hypomaniat ja livauttaa hommat valmiiksi niin että suhahtaa van, kyllä mä siihen kykenen, mutta ehkä lievästi vaikeeta päästä siihen maailmaan kun joka hetki koulussa on ulkopuolisuutta, turhautumista, epäonnistumista, taakkana oloa. Keskittymiskyky on kurainen, en pysty sulkemaan mitään ärsykkeitä pois. Haluaisin jäädä kotiin ja olla vaan rauhassa, mutta sielläkös mä mitään aikaan saisin kun ei ole ketään muistuttamassa koko koulun oleassaolosta.
Mä en uskalla syödä lääkkeitäni, mulla on koko loppukesän ollut koko ajan huomattavampaa värinää mania-akselin suuntaan, ja mun mömmöt on valittu se mielessä että mitään hypomaniaa ei ole. Ei mua haittais olla hurmoksessa muutamaa päivää, valvoa ja valvoa ja suorittaa kaikki asiat, mutta... Se ei oo tervettä eikä se tee hyvää mulle. Koulusuorituksille ehkä, mutta ei mulle.
Huomasin eilen pöhnäisenä valoja sammuttaessani, että marsut oli olleet ilman varsinaista heinää vuorokauden eikä mulla ollutkaan niille uutta pussia valmiina.
Vittu kuinka monta vuotta tätä pitää jaksaa runkata, ilman lääkitystä jokaiseen vstatuuleen kaatuen tai lääkityksen takia tunne-elämä köyhtyneenä ja nautinnot haalistuneina. Tää menee taas tähän..
Vittu lopetan en halua itkeä koulussa ja mun pitää oikeesti saada nää tuotesuunnittelut piirrettyä.
