Originaali > Muu proosa, draama ja runous

Leijonankita, K-16

(1/7) > >>

Lavande:
Nimi: Leijonankita
Kirjoittaja: Minä
Ikäraja: K-16
Genre: Draama
Varoitukset: Väkivaltaa, lievää seksuaalista sisältöä.
Yhteenveto: On vuosi 1827. Orvoksi jäänyt, sitemmin vampyyrilordi Dwyren kanssa liittoutunut Beth on seurannut uutta isäntäänsä Englannista Euroopan halki, määränpäänään Verdenin pikkukaupunki. Elämä Erlebergin kartanossa ei tietenkään ole helppoa, kun sattuu olemaan talon ainoa ihminen ja varmasti ainoa miesten vaatteissa piilotteleva tyttö. Jokaisella talossa ja sen lähipiirissä on kuitenkin omat ongelmansa, jotka pikkuhiljaa kasautuvat mittavaksi vyyhdiksi...


*
1. Luku


Mukulakivikadulla sattui olemaan tavallista epäsäännöllisempi kivi, johon osuessa kiesit heilahtivat voimakkaasti. Oikeanpuolimmaiseen pyörän vahvistuksiin tuli vakava lommo, ja kyydissä olevista kahdesta hahmosta pienempi valahti vaarallisen lähelle kärrynpyörää. Ajurin paikalla istuva tarttui viime tipassa kaatuvaa hahmoa hihasta ja matka jatkui.

He ohittivat taloja katuja ja rakennuksia, joiden nimet oli painettu ohuin kirjaimin ohuisiin kyltteihin, joita ei näin pimeällä ollut kukaan lukemassa. Heikko sumu verhosi Bremeniä, ja oli kylmää ja kolkkoa, kuten syysöinä nyt yleensä. Kiesit pysähtyivät erään kolmikerroksisen talon eteen. Sisältä loisti himmeä valo, ja oven pielessä roikkuva kyltti olisi kertonut sen olevan majatalo ja ehkä vielä nimenkin, ellei sää olisi kuluttanut kirjaimia pois.

Ajuri nousi kieseistä pois ja kiersi auttamaan pienemmän miehen alas. Tämä oli hieman hämäävää, tosiasiassa nimittäin ajuri oli aatelismies, ja pienempi mies oli hänen palvelijansa, ja oikeastaan tyttö. Samaisena yönä oli kuitenkin tapahtunut paljon asioita, kuten erään talon palaminen, hieman tappelua ja ammuskelua, joilla ei enää ollut oikeastaan sen suuremmin väliä. Lopputulos oli kuitenkin se, että aatelismies, oikeammin lordi Cyprian Acario Dwyre (vaikkei tässä maassa titteliä tunnettukaan), oli pahasti palanut, ja häntä oli ammuttu useamman kerran. Lisäksi hänen talonsa oli palanut, tai saattoi olla, että se oli saatu sammutettua, mutta paluu sinne ei ymmärrettävästi ollut houkuttelevaa.  Viimeisimpänä oli vielä se, että hänen palvelijansa oli ollut liian kauan ulkona vähissä vaatteissa ja tämä oli sairastunut äkillisesti niin, ettei tämä edes pysynyt kunnolla tajuissaan. Hän katsoi Valentinea pitkään, eikä mitenkään lämpimästi (vampyyrit eivät tosin kyenneet tekemään mitään kovin lämpöisesti). Pelkkä vilustuminen oli lannistanut tämän täysin hyödyttömään tilaan. Acariota oli ammuttu, useasti, mutta ei hän sen takia tuupertunut muiden vastuulle. Tai no, oli hän itse asiassa, mutta nyt olikin kyse nykyhetkestä. Palauttaessaan kiesejä hän tuli vielä ajatelleeksi, että Valentine oli ainoa ihminen, jota hän ei jättäisi pihalle jäätymään. Eikä sekään ollut mitenkään lämmin ajatus.

Acario kiersi korttelin sen talon eteen, johon hänen oli määrä palauttaa kiesit. Oli ollut vaikeaa saada minkäänlainen kulkuneuvo nopeasti käyttöön keskellä yötä, varsinkin kun puolet hänen kasvoistaan olivat palovammojen turmelevat ja hänen kävelynsä melko nilkuttavaa, näin ollen ajaen jokaisen selväjärkisen pakoon. Raha oli kuitenkin puhunut tälläkin kertaa omaa kieltään, se ja kiesien omistajan likinäköisyys. Acario arvosti omaa kunniaansa ja omaatuntoaan, mistä johtuen hän mieluummin saattoi kiesit määrättyyn paikkaan, vaikkakin se rehellisesti sanottuna sattui paljon, kuin että olisi antanut asian olla. Ikävä kyllä hänen oikeudentuntonsa ei nähnyt mitään pahaa itse omistajan, levätköön rauhassa, surmaamisessa. Hänen oikeudentajussaan valehtelu ja omistusrikkeet olivat huomattavasti isompi paha, kuin silloin tällöiset henkirikokset.

Palatessaan hän huomasi majatalon edessä toisen ihmisen. Raavas mies kävi läpi Valentinen taskuja ilmeisesti rahan toivossa. Turha toivo , Acario ajatteli. Hän rykäisi vaimeasti ja mies käännähti ympäri säikähtäneenä. Tämä piteli kädessään likaista keittiöveistä, joka näytti melko tylsältä.

"Kuka siellä?!" mies sanoi ympärilleen pälyillen. Veitsi seurasi katsetta.

"Iltaa."

Mies siristi silmiään, muttei ilmeisesti erottanut mitään vähääkään kauempana olevaa.
"Alkakaaha kalppia, muute poika saa pari ylimääräistä puukkosuudelmaa", tämä sanoi ja yritti hymyillä karskisti päälle.

Mitä tuohon nyt saattoi sanoa? Acario ei uskonut pystyvänsä keksimään mitään niin omaperäisiä ilmaisuja kuin ’puukkosuudelma’.
"Mitä jos te nyt lähtisitte vain suosiolla kotiin?" hän ehdotti ja käveli rauhassa kohti miestä, joka kuitenkin laski veitsen Valentinen kurkulle.

"Pysykää siellä! Minä tapan hänet muuten!"
Ei hän pysynyt, mutta hänen oli pakko pysähtyä miehen oikeasti hipaistessa veitsellään Valentinen kurkkua niin, että tuoreen veren tuoksu levahti ilmaan. Hän työnsi seikan väkisin mielestään ja lähestyi miestä niin nopeasti, että tämä panikoitui ja yritti iskeä veitsellä häntä.

Acario sai viimein miehestä otteen Valentinen rimpuillessa kauemmas. Tiesinhän minä, hän ajatteli. Teeskentelijä. Hän kumartui miehen kaulan puoleen ja puri.
Veitsi kolahti pudotessaan kivetykselle. Sitten oli taas hiljaista.

~*~
Beth Mitgleid heräsi hiestä nihkeänä kapeassa vuoteessa hieman tunkkaisiin täkkeihin haudattuna, nukkumisesta väsyneenä. Hän yritti nousta sängystä, tajuamatta itsekään mitä teki, mutta peittojen paino ei antanut myöden.

"Lääkäri tulee kohta", sanoi miehenääni. Se oli hänen isäntänsä, siitä Beth oli varma, mutta hänen päänsä tuntui niin raskaalta, ettei hän jaksanut alkaa etsimään tätä huoneen hämärässä, saati vastata. Hän ei jaksanut miettiä missä oli tai miten oli sinne joutunut. Oveen koputettiin ja luiseva vanha nainen päästi sisään pyöreän miehen, jonka kulmakarvat kasvoivat yhteen.

"Onpa täällä hämärää", mies sanoi sillä murteella, jota tällä seudulla puhuttiin, ja jota Bethin oli hankala ymmärtää. Mies toi Bethin sängyn viereiselle pöydälle kantamansa kynttilän. "Iltaa, minä olen teidän lääkärinne. Nimi on Mittelmann"

"Iltaa, herr Doktor", Beth vastasi säyseästi, eikä tarjoutunut esittäytymään. Nykyään hän ei oikein tiennyt mitä nimeä käyttää, sillä kukaan ei kutsunut häntä Bethiksi, tai Mitgleidiksi. Ja sikäli kun hänen isäntänsä käyttämä ’Valentine’ kuulosti enemmän italialaiselta myrkyttäjältä, kuin 17-vuotiaalta, hieman hukassa olevalta tytöltä, ei hän viitsinyt pyytää ketään kutsumaan häntä silläkään nimellä.

Mies auttoi hänet istumaan, kyseli vointia ja sarjan terveyttä koskevia kysymyksiä. Beth vastaili melko varautuneesti ja vilkuili levottomasti ympärilleen.
"Me olemme kyllä kahden", lääkäri kertoi, "Mikä on kyllä harmi, sillä vasta viime viikolla sain tilaamani kuulotorven, ja tätä kelpaisi esitellä. Riisukaahan paitaanne niin kuunnellaan kuitenkin, josko teillä on vaikka sydänvikaa tai keuhkosairautta."

Beth avasi vastentahtoisesti paitaansa ja sipaisi maantienharmaan otsatukkansa sivuun. Häntä hävetti riisuutua vieraan miehen edessä, mutta hän pelkäsi keuhkotauteja. Hän pystyi nimeämään heti ainakin neljä romaania, joissa joku vähitellen menehtyy keuhkotautiin, yskien välillä traagisesti verta nenäliinaansa.

Mies huomasi rintakehän ympäri käärityn pitkän liinan painaessaan puisen laitteen kankaan yläpuolelle, muttei sanonut mitään. Seurasi hiljaisuus, jonka jälkeen lääkäri painoi korvansa torvelle ja kuunteli. Beth olisi halunnut tietää, mitä tämä oikeastaan teki, muttei kehdannut enää kysyä.

"Sydän ainakin kuuluu olevan kunnossa. Meillä on tässä nyt hieman aikaa, katson seuraavaksi käsivarttanne. Näkyy olevan hyvin siististi ommellut tikit, jotka sopisi poistaa", lääkäri sanoi ja pisti kuuntelukoneensa pois. "Mitä jos te hieman kertoisitte itsestänne sillä aikaa."

Lääkärin sanat osuivat arkaan paikkaan. Kaikki tuntui olevan Bethille hieman kyseenalaistettua, varsinkin näin kuumeessa. Hänen elämänsä varsinkin. Oli kuitenkin tärkeä puhua, eihän tiennyt koska hänen nenäliinansa värjäytyisi punaiseksi.

~*~
Tohtori Mittelmann puhdisti pinsettejä ja pieniä lääkärinsaksiaan korostetun hitaasti. Kotona häntä odotti taas onnellinen perhe-elämän arki: tyhjä talo, vaimo oli yleensä alkuiltaan mennessä sammunut seurusteltuaan useamman tunnin viinakaapin kanssa, ja heidän kaksi poikaansa yleensä naisissa, tai muuten vain lokaamassa hänen nimeään.
Täällä hänen seurassaan oli nimetön sairas ulkomaalainen tyttö, joka yritti käydä miehestä, puhui hieman kieliopin vierestä ja näytti melko näännytetyltä. Tällaiset asiat olivat aina mielenkiintoisia, ainakin Mittelmannista.

Tyttö vilkaisi vähän väliä ympärilleen. Mittelmann vakuutti jälleen, ettei huoneessa ollut kuin he.
"Minun isäni muutti nuorena Preussista Englantiin ja nai äitini, jonka perinnöksi saamalla maatilalla me asuimme. Minä olin ainoa lapsi, en kuitenkaan mikään silmäterä sukupuoleni vuoksi."

Ja siksi te siis yritätte olla mies, tohtori ajatteli ja onnitteli itseään osuvasta diagnoosista.

"Sain melko... sekalaisen kasvatuksen. Vietin usein aikani palveluskunnan lasten kanssa. Äiti ei tietenkään pitänyt siitä, mutta heillä alkoi mennä jossain vaiheessa huonosti. Taloudellisesti siis. Isäkään ei enää pakottanut minua opiskelemaan saksaa", tyttö jatkoi, enemmän itselleen kuin ainoalle kuulijalleen, "Sitten minun sulhaseni jäi kiinni petoksesta ja murhasta, eikä edes kauaa sen jälkeen kuin minä tulin Englantiin ja minä... Ei, ei se niin mennyt. Ei minulla ole mitään kihlattuja ollut. Äiti siis kuoli ja isäkin kuoli. Isä poltti talon ja kuoli omaan nojatuoliinsa. Ainakin luulen. Minunkin olisi ehkä pitänyt palaa, mutta olin livahtanut salaa ulos."

Tohtori leikkasi tikkejä auki saksillaan. Kuumehoureita...

"Silloin minä sain tietää, että meillä oli velkaa hieman enemmän eräälle herra Garretille. Hän oli joko alueen rauhantuomari, tai tämän ystävä, sillä jotenkin hän sai ajettua asiansa oman mielensä mukaan... Häntä kai harmitti menettää rahaa, mutten usko hänellä olleen pitkään aikaan mitään toivoa saada mitään siitä takaisin. Kun hän sai tietää, että minä olen elossa ja ilman huoltajaa, vaati hän minut velkavankeuteen ja sai naurettavan helposti huoltajuuteni. Kai hän halusi kostaa edes jollekulle."

Seurasi taas tauko. Kaikesta hidastelusta huolimatta tikit oli jo vedetty pois. Kai hän voisi teeskennellä pyyhkivänsä pinsettejä ja saksia ainakin muutaman minuutin vielä.

"Minä tapasin A-- isäntäni metsässä eräänä yönä, värjöttelin nuotion ääressä..." Tyttö pudisti äkillisesti ja hänen puherytminsä kiihtyi. Hiki kiilsi kynttilänvalossa ja silmien valkuaiset loistivat hieman karmivasti.

"Ei se niin mennyt! Ei mennyt, uskokaa pois! Suokaa anteeksi, herr Doktor, kuume tekee hieman sekavaksi. Minut... minut siis lukittiin kellariin. Useammankin kerran oikeastaan, siellä oli pimeää ja siellä oli eräs pilari, huoneen perällä." Puherytmi rauhoittui taas. "Tai patsas, miten sen nyt ottaa. Se näytti ylempää aivan kuin hopeiselta rintakuvalta, ei sellaiselta roomalaiselta yksityiskohtaiselta, vaan melko karkealta. Se oli suljettu lukolla, minä kokeilin avata sitä uteliaisuuttani ja se meni rikki, koko patsas mureni. Niin minä tapasin isäntäni."

Häh? Tohtori puristi pinsettejä tyytymättömänä. Tarina alkoi mennä liian fantastiseksi ja sekavaksi. Jos hän olisi ollut kirjailija, tai edes tuntenut jonkun alalla olevan, tästä olisi saattanut saada hyvän seikkailukertomuksen. Tytöllä ei ollut kuumetta, vaan roimakaupalla alilämpöä. Siitäkin näemmä sai houreita. Joka päivä näemmä oppi jotain uutta.

"Eihän hän nyt ole täällä?" tyttö kysyi hieman huolestuneena. Mittelmann vakuutti taas, ettei huoneessa todellakaan ollut kuin he kaksi, mutta samassa hän tuli ajatelleeksi hieman apeasti hymyillen, että isäntä taisi tietää palkollisensa sukupuolen. Hänen hymynsä ei kuitenkaan jatkunut pitkään, neidin ranteilla ja käsivarsilla oli useita pienen kaaren muotoisia arpia ja tulehtumajälkiä ja yksi oikein iso ja ilmeisesti tylpällä esineellä tehty rosoinen haava, joka näytti hyvin tuoreelta.

"Me teimme sopimuksen, koska halusimme molemmat ulos. Minä annoin elämäni, ei vaan siis vereni piti sanoman, ja hän vannoi olla surmaamatta minua. Minä tiesin totuuden hänestä heti kun näin hänet, ehkä olen lukenut sen kertomuksen liian monta kertaa. Hän johti meidät pois, eri reittiä kuin mitä minut oli tuotu sinne ja ulos päästyämme hän ei päästänytkään minua lähtemään, vetosi sopimukseen. Ihan hyvä toisaalta, nyt jälkeenpäin katsottuna, en tiedä mihin muualle olisin lähtenyt. Pelkäsin herra Garretin lähtevän perääni, mikä osoittautui ihan aiheelliseksi, joten päätin pukeutua miesten vaatteisiin. Sen jälkeen olemme matkustaneet tänne."

"Onko isäntänne hyvä teille?" kysyi lääkäri mietteliäästi. Hän tuskin osaisi tehdä mitään tytön hyväksi vaikka vastaus olisi kuinka kieltävä.

"Kyllä, hän vain unohtaa toisinaan, että minun täytyy syödä. Toisinaan hän vaatii niin paljon. Kaikki aateliset olettavat aina heidän lausuessa ääneen mielihalunsa jonkun juoksevan toteuttamaan sen."

Viimeiseen lauseeseen tohtori Mittelmannkin olisi voinut yhtyä. Hän oli kuitenkin nähnyt 'isännän' aiemmin samana päivänä ohivilaukselta, pitkähkö kalpea mies, jonka musta tukka oli vanhanaikaisen pitkä, melkeinpä kihara ja taakse nauhalla sidottu. Mies olisi käynyt hyvin vanhan venetsialaisromaanin konnasta (vaikkei Mittelmann kylläkään koskaan ollut lukenut ainoatakaan, mutta tuollaisia miehiä hän ajatteli niiden olevan väärällään). Lisäksi tämä oli ollut niin kärsivän näköinen, että tohtori oli luullut tätä potilaakseen. Olkoonkin erikoinen mies, mutta tuskin nyt kukaan aatelinen tällaisessa keskiluokan majatalossa yöpyisi. Majatalon pitäjä, joka Mittelmanninkin huoneeseen ohjasi, ei ollut sanonut sen kummempia miehestä, vain, että potilas oli tämän palkollinen.

Tohtori nousi seisomaan. Satutuokio oli ilmeisesti päättynyt, ja hänkin uskoi olevansa valmis.
"Te olette melko oudolla tavalla vilustunut, mutta lienette parantuvan. Jätän piialle hoito-ohjeet. Olkaa nyt varovainen, olette niin heikossa kunnossa, että pienetkin taudit voivat käydä kohtalokkaiksi. Keskittykää vahvistamaan kehoanne."

Tyttö oli ilmeisesti nukahtanut. Tohtori rypisti otsaansa ja teki lähtöään. Kai hän joutuisi selostamaan kaiken jollekulle piioista. Ovella hän käännähti vielä vilkaistakseen tajutonta potilastaan, mutta silloin joku tarttui häntä hartioista, kynttilä sammui ja--

~*~

A/N:
Bonjour ja paljon kiitoksia niille, jotka jaksoivat lukea :) Kommenteista ollaan erittäin kiitollisia, niin risuista kuin ruusuistakin-

Lavande:
2. luku
Kotona

Oli satanut tauotta yli viikon. Tarkemmin ajateltuna sade saattoi hyvinkin tauota päivisin. Aina öisin kuitenkin, kun Acario oli hereillä, ja oli katsonut ulos, sade oli verhonnut laiminlyödyn puutarhan ja kaiken sen takanakin. Ei millään näistä asioista sinänsä ollut mitään merkitystä, sillä juuri nyt Acario ei ollut lähdössä mihinkään. Ei niin, että hän olisi jaksanutkaan sen terävän kivun kanssa, joka rajoitti hänen liikkumistaan huomattavasti. Hän kesti kyllä kipua, muttei tällaista liikuntarajoittuneisuutta, eikä jaksanut suhtautua asiaan enää niin filosofisesti. Hän tiesi tarvitsevansa apua, ja olikin lähettänyt Bremenissä ollessaan kirjeen ystävälleen, jonka uskoi voivan olla avuksi.

Ensimmäisen kerroksen läntisin ovi. Hän koputti oveen muodollisesti ennen kuin astui sisään ja käveli hiljaa Valentinen sängyn viereen. Jälkimmäinen nousi heti istumaan sängyltään ja tervehti tulijaa.

"Ajattelinkin, että olisit hereillä", Acario sanoi ja istuutui tuolille sängyn viereen. Hän kielsi Valentinea nousemasta sängyltä. He katsoivat toisiaan silmiin hetken, kunnes Valentine pudotti katseensa lattiaan, kuten yleensäkin.
Hiljaisuus seurasi.

"Oliko teidän arvollanne jotain asiaa minulle?" Valentine kysyi ja oikoi paitaansa näyttääkseen edes jotenkin siistiltä. Turha vaiva.

"On", Acario myönsi ja risti kätensä, "Mutta ajattelin, että sinulla olisi kysyttävää."

"Ai, no sitten..." Pieni tauko. "Me emme ole enää siinä majatalossa." Toinen tauko. "Missä me olemme?"

"Kotona", Acario vastasi lyhyesti ja maisteli sanaa. Hän antoi samalla katseensa kiertää huoneessa, seinien punertavassa tapetissa ja ikkunoiden peittävissä paksuissa verhoissa. Hänestä ei tuntunut vielä täydellisen kotoisalta, ainakaan nyt kivun kanssa. Lisäksi häntä jaksoi ihmetyttää, kuten ennenkin, kuinka paljon asiat saattoivat muuttua. Puut, jotka oli istutettu vain muutamaa vuotta ennen hänen… lähtöään, olivat nyt niin isoja, että osan saisi kaataa. Kaataa, ennen kuin hän oli ehtinyt edes istumaan niiden alla.

"Teidän kotonanne, sir? Oletteko vuokranneet toisen talon?" Valentine näytti hieman typertyneeltä.

Acario pudisti päätään kevyesti. "Minä olen rakennuttanut tämän talon." Siitä oli kauan aikaa, mutta hän muisti vieläkin arkkitehdin toivottomat pään pudistelut hänen ehdotuksiinsa, jotka olivat olleet miehelle liian utopistisia toteutettaviksi. Olivat he päässeet edes jonkinlaisiin kompromisseihin.

"Kuinka kauan minä oikein sairastin?" kysyi Valentine. Acario hymähti. Valentine harvemmin yritti sanoa mitään hauskaa, ainakaan hänelle. Huomautus olisi ehkä pitänyt kirjoittaa muistiin. "Miten me edes yhtäkkiä päädyimme tänne?"

"Etkö muista vaunumatkaa majatalolta kaksi yötä sitten?" Acario kysyi, muttei jäänyt odottamaan vastausta. "Kuitenkin, tämä on minun kotini, näette sen paremmin ehkä sitten ulkoa käsin. Crewe tietää talon asiat minua paremmin. Täällä on paljon työtä ja vähän palveluskuntaa, joten toivoakseni olet työkunnossa mahdollisimman pian. Lisäksi me odotamme vierasta, ja ajattelin, että olisi hieman sopimatonta, mikäli et olisi paikalla."

Valentinen katse kohosi uudelleen uteliaana uudesta tiedonmurusta.

"Eräs vanha ystäväni", Acario vastasi, ennen kuin kysymys lausuttiin ääneen. Valentinen huonosti kätketty tyrmistys ärsytti häntä, varsinkin kun Crewella oli ollut melko lailla sama ilme kasvoillaan kun asiasta oli kerrottu tälle. Kyllä hänellä oli ystäviä. Tai, no,  ystävä. Hän oli jo nousemassa tehdäkseen lähtöä kun Valentine keskeytti hänet hyvin nöyrällä äänellä.

"Kuoliko se mies?"

Kuka?
Ilma heidän ympärillään tuntui jähmenevän. Hyvin tahditon aiheenvaihdos. Hän olisi halunnut puhua uusista seinäpapereista, eikä kuolemasta. Acario kävi rauhallisesti läpi kaikkia viime päivinä, syystä tai toisesta, kuolleita miehiä, joita Valentine mahdollisesti piti merkittävinä, muttei keksinyt ainuttakaan. Joten hän arvasi, oikein.

"Se ryöstäjä, joka luuli löytävänsä taskuistasi jotain arvokasta? Ei, en usko, että kuoli."

Valentine ei sanonut mitään, mutta Acario tiesi tämän olevan huojentunut, vaikkei ymmärtänytkään syytä.

"Te vain teeskentelitte tajutonta sinä iltana, ettekö vain?" kysyi Acario haastavasti. Hän oli nähnyt Valentinen makaavan maassa niin kauan, kunnes pääsi pakoon. Hänen piti loppuviimeksi aina hoitaa tällaiset asiat.

Valentine näytti melkein hymyilevän, mutta vakavoittikin kasvonsa viime tingassa.
"Ei sir, ette voi kuvitellakaan millaista on tulla tajuihinsa märässä maassa maatessaan."

Olisi ollut paljon muutakin, jota Valentinelle olisi kannattanut mainita, mutta ne muuttuivat jokseenkin merkityksettömiksi. Valentine ei ollut enää missään kuolemanvaarassa, joten Acario saattoi keskittyä muihin asioihin. Hän oli nimittäin ollut huolestunut Valentinesta jossain määrin (mikä oli jo paljon sanottu) sen jälkeen, kun majatalon piika oli pelästyneenä sanonut, ettei potilaalla ollut kuumetta, vaan 'otsa kylmä kuin ruumiilla' ja manannut, että 'kuolema puski jo porstuassa'.
Kuolleet ihmiset tosiaankin ovat kylmiä, Acario myönsi.


~*~
Oli pakko nousta ylös. Isäntänsä lähdettyä Beth olisi halunnut vielä nukkua, mieluiten vuoden tai pari, mutta mitä luultavammin hän ei enää olisi herännyt, eikä makuuhuone ollut erityisen lämmin tai kutsuva. Joten hän nousi, huojuen, ylös. Silmät lattian kylmyydestä vetistyen hän haki katseellaan kenkiään ja päällysvaatteitaan, ottaen tavoitteekseen häpeilemättömän yksinkertaisten perustarpeiden tyydyttämisen.

Huoneesta lähti kaksi ovea, joista ensimmäinen ei auennut. Siitä Acario oli juuri kulkenut, eikä Beth alkanut kyseenalaistamaan miksi ovi nyt oli lukossa, vaan kulki viereisellä seinällä olevasta ovesta käytävään. Oven käyminen sai pölyn liikkeelle ja Bethin yskimään. Käytävällä ei ollut ketään. Hän sai kävellä aikansa ennen kuin löysi minnekään. Edellinen talo, jossa he olivat asuneet oli ollut sekin synkkä, kylmä ja autio, mutta se oli sentään ollut kaupungissa, asutuksen keskellä. Beth oli raottanut raskaita verhoja aina ikkunan nähdessään. Ulkoa avautuvat näkymät paljastivat joko huonohoitoisen näköistä puutarhaa ja pihaa, tasaista sadetta tai autiota maisemaa.

Nälkä sai pidettyä hänet liikkeellä tutkimusmatkallaan. Beth löysi kylmään keittiöön hetken hakemisen jälkeen, eikä sielläkään ollut ristin sielua. Vanhan lankkupöydän päällä oli kuitenkin kulho, ja kulhossa omenoita. Muuta ruokaa, edes leipää, ei ollut näkyvissä. Joku oli kuitenkin ollut täällä aiemmin, Beth päätteli. Vaikka hänen isäntänsä olikin tänään ollut mukavalla tuulella, tai vähintäänkin myötämielinen, Beth ei uskonut, että tämä olisi tullut ajatelleeksi noutaa jotain syömistä kenellekään muulle kuin itselleen, ja Beth erosi makutottumuksillaan Acariosta aika lailla.

Katseltuaan ympärilleen hetken hän löysi veitsen, ja paloitteli omenan pienemmäksi. Kädet tärisivät. Omenoiden kirpeys sai syljen kohoamaan suuhun. Hän istui pöydän äärellä ja söi pieniä paloja kaikessa rauhassa, kunnes alkoi hämärtää. Beth tiedosti, että hänen olisi pitänyt lähteä, mutta uusi matka aution talon halki sai hänet arastelemaan. Ajateltuaan asiaa hetken hän ei nähnyt paljoa eroa sen välillä, viettäisikö yön samassa huoneessa kuin edellisenkin vai istuisiko kaikessa rauhassa keittiössä, veitsen ja muutaman omenankaran seurassa.

Pian oli jo liian pimeää kulkea valaisemattomassa talossa. Beth nousi tuoliltaan ja käveli ikkunan ääreen. Hän toivoi, että Acario olisi ilmaantunut jostain juttuseuran toivossa, mutta hänestä tuntui, että tänään oli turha toivoa. Keittiöstä vei pieni ovi autiolle pihalle, mutta sateen ja kylmyyden takia hän oli päättänyt pysyä sisällä. Hän tihrusti ulos ikkunasta ja toivoi ettei olisi ollut yksin vieraassa paikassa. Pihalla oli synkkää, mutta sade oli tauonnut. Jossain vaiheessa pilvet ilmeisesti hajaantuivat, sillä taivaalta erotti jo tähtiä.

Pihan toisella puolella oli joku, Beth tajusi. Hän näki harmaan hahmon lähestyvän huojuvin askelin. Ensin Beth ilahtui, hänen ei tarvitsisi olla yksin. Sitten hänen ilonsa lakastui, sillä lähestyvässä naisessa (sillä hameen helma erottui kyllä) oli jotain pelottavalla tavalla kummaa. Tämä horjui ja käveli epäsäännöllisesti, ei kuitenkaan kuin humalassa, silti ilman lyhtyä tai mitään, ja pysähteli välillä. Kuului omituisia naksahduksia, eikä Beth toivonut enää tulijan tulevan minnekään hänen lähelleen. Hän tunsi hien kohoavan otsalleen, eikä tiennyt olisiko hänen pitänyt mennä ulos, mutta mistään hinnasta hän ei silti sitä olisi tehnyt. Nainen tuli lähemmäs ja näytti itse asiassa vaihtaneen suuntaa, kunnes ilmestyi suoraan ikkunan eteen. Beth perääntyi ikkunasta äkisti ja olisi varmasti huutanut ellei olisi jo purrut huultaan. Harmaakasvoinen nainen painoi tuijottavat kasvonsa lasiin, pitkä tukka kieppuen vapaana. Beth väisti sameiden silmien katsetta ja oli jo päättänyt juosta karkuun. Hän oli juuri ehtinyt oviaukkoon kun törmäsi johonkuhun. Beth menetti tasapainonsa ja kaatui. Naurunremakka.

"Kukas se tänne on eksynyt?" sanoi joku saksaksi, ilmeisesti mies. Tulija, tai tulijat, sillä naurusta päätellen heitä oli useita, eivät vaikuttaneet ollenkaan ystävällisiltä, mutta Beth oli silti melko helpottunut, että joku puhui.

"Älkää päästäkö Leonia sisään", sama ääni jatkoi hiljempaa, muttei Bethille. Beth yritti nousta seisomaan, mutta joku tönäisi hänet takaisin kumoon. Lisää naurua.
"Tiedä paikkasi", joku sihahti ja tarttui häntä kiinni liivin etumuksesta ja nykäisi pystyyn. Beth yritti vilkuilla tulijoita, muttei pystynyt pimeässä erottamaan muuta kuin epämääräisiä siluetteja. Hän ei osannut oikein suhtautua tilanteeseen, sillä töniminenkin mukaan luettuna häntä pelotti huomattavasti vähemmän kuin äsken. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt miksi häntä kohdeltiin näin huonosti.

"Kuunnelkaa, sen sydän hakkaa kuin jäniksellä."

"Sitä ollaan aika kaukana kotoa", se, joka Bethiä piteli sanoi. Siihen asti hän oli ajatellut näkevänsä painajaista, mutta 'koti' palautti hänen mieleensä, että Acario oli nimittänyt tätä paikkaa kodikseen. Eli tästä tulisi Bethinkin koti, ja täällä oli siis pärjättävä.

"Sinä olet varmaan Crewe", Beth sanoi, unohtaen hetkeksi kohteliaisuudet.


~*~
Crewe istuutui pöydän ääreen, hätistäen keittiön tyhjäksi. Oli vain hän ja tuo, miksi sitä nyt sitten saattoi sanoa. Epäkohtelias ja huonotapainen likainen nulikka. Pelkuri. Ja paitakin oli likainen. Crewe suoristautui tuolissaan ja katseli, kuinka se haparoi istumaan. Sen sydämen lyönnit ja nopea hengitys täyttivät koko huoneen. Crewe tunsi oman janonsa.

Ei Crewe oikeastaan tiennyt itsekään, miksi oli istunut sen seuraksi. Ehkä hän halusi tarkkailla sitä hetken, olla hiljaa ja pitää sen jännityksessä. Ei kestänyt kuitenkaan kauaa, kun se rauhoittui. Sydämen lyönnit tasaantuivat hiljalleen ja rahiseva hengitys hidastui normaaliksi. Crewe ei oikein tiennyt mitä ajatella siitä. Kun hänen isäntänsä, mestarinsa ja messiaansa oli palannut hän ei ollut tiennyt mitä odottaa. Hän oli ollut haltioissaan tämän paluusta, oltuaan kolmisenkymmentä vuotta erossa. Sitten toisaalta hän oli ollut kauhuissaan. Crewe oli tehnyt nuo samaiset kolmisenkymmentä vuotta mitä halusi, ilman auktoriteettia. Ja nyt hänen auktoriteettinsa oli palannut kotiin.

Lordi Dwyrella oli kaiken lisäksi tuonut mukanaan tuon, joka istui nyt Crewea vastapäätä. Siitä oli varmaan epämukavaa istua pimeässä, mutta Crewe ei välittänyt. Hän oli joutunut kantamaan sen sänkyyn, koska se ei ilmeisesti ollut itse osannut kävellä. Hänen mestarinsa ei ollut maininnut muuta, kuin käskenyt Crewen viedä kanssamatkustajansa vapaaseen makuuhuoneeseen. Myöhemmin hän oli poikennut ja kysynyt Crewelta huoneesta jokseenkin hajamielisenä ja ilmoittanut, että he toivon mukaan saisivat vieraita piakkoin. Sen jälkeen Crewe ei ollut häntä nähnyt. Kuten ei viime vuosikymmeninäkään.

Tavatessaan sitten tuon surkimuksen uudelleen oli se harhautunut keittiöön. Crewe oli ajatellut antaa ystäviensä leikkiä sen kanssa ja sitten syödä sen, mutta sitten se oli kutsunut häntä nimeltä. Ja se, että joku illalliseksi tarkoitettu puhutteli nimellä oli niitä hetkiä, jolloin oli pysähdyttävä ja katsahdettava tilannetta rauhallisesti.

"Te tunnette minut?" Crewe kysyi viimein.

"Minun isäntäni puhui teistä ohimennen", se vastasi hieman hätkähtäen, eikä vieläkään tarjonnut mitään itse-esittelyä, tai edes nimeä.

Crewe jähmettyi paikoilleen. Hän ei kysynyt mistä he olivat puhuneet, tai mihin hänen mestarinsa oli sen jälkeen mennyt, tai olivatko he puhuneet tänään vai kenties eilen, sillä häntä inhotti puhua tälle ihmiselle. Mutta hän ymmärsi kyllä mestarinsa viestin, sillä se oli tässä tilanteessa läsnä, ja käyttäytyi asiallisesti. Hän pelkäsi vain tietävänsä minkälaisen tapahtumaketjun aloittaja istui vastapäätä.

Pikkuhiljaa hän kuitenkin kyllästyi pojan likaisuuteen. Crewe käski Johannan valmistaa kylvyn, ohjasi nulikan kylpyhuoneeseen ja kävi etsimässä sille jotain mahdollisimman epämukavaa, mutta siistiä vaatepartta. Ehkä Acario vapauttaisi hänet nimettömästä vieraasta nopeammin, jos tämä tuoksuisi laventelilta ja yllä olisi tärkätty paita.

~*~

Vaikka Crewen tapaaminen ei loppujen lopuksi ollut niin kamalaa, kuin miten se oli alkanut, Beth pysytteli poissa tämän näkyviltä illan tullen. Hän oli hieman järkyttynyt vieläkin pelästyttyään niin pahanpäiväisesti, mutta oli ainakin kylpemisen ansiosta puhdas ja tuoksahti vieläkin melko voimakkaasti joltain yrtiltä ja olipa hänellä puhtaat vaatteetkin, mistä johtuen hän ei uskaltanut mennä pihalla pitkällekään, sillä maa oli kuraista ja hän pelkäsi kenkiensä puolesta. Hän ei ollut tavannut ketään sitten Crewen, mikä oli tietenkin hieman hermostuttavaa.
Illalla kuitenkin hänen yksinäinen toimettomuutensa tuli päätökseen, sillä Acario koputti oveen. Kello oli Bethin arvioiden mukaan silloin jo melko paljon, ja hän olisikin ollut jo menossa nukkumaan, mutta seura virkisti.

He puhuivat niitä näitä, ja Beth jätti mainitsematta, että oli tavannut Crewen, koska ei halunnut huonon alun tulevan esille. Joten hän kannusti isäntäänsä puhumaan itse talosta ja suunnitelmistaan tästä lähtien. Acario ei kuitenkaan näyttänyt olevan ihan voimissaan. Itse asiassa melko sairaalta, nyt kun Beth tarkemmin kiinnitti huomiota asiaan. Sen takia hän ohjasikin Acarion heti sängylleen (sillä he olivat hänen huoneessaan) pitkälleen, kun tämä tukeutui Bethiä olkapäähän.

Beth säikähti melko tavalla, sillä vaikkeivät he olleetkaan tunteneet pitkään, Acario oli hänen elämänsä tärkein henkilö, niin säälittävältä kuin asia kuulostikin.

”Voinko minä hakea teille jotain?” Beth kysyi, mutta kun mitään vastausta ei kuulunut, hän avasi oven käytävään ja huusi Crewea nimeltä. Crewe oli paikalla paljon ennen kuin Beth olisi alkanut tuntea itsensä hölmöksi, ja vasta silloin Beth pystyi kunnolla näkemään tämän. Crewe oli nuori mies, melko leveäharteinen ja muutenkin vahvan näköinen. Mustanruskea tukka oli leikattu muodinmukaisesti ja asu oli moitteettoman siisti, niin, että Beth olisi luullut tätä hienon maailman herrasmieheksi, mikäli tämä ei olisi aiemmin käyttäytynyt niin väkivaltaisesti.

Crewe oli kumartunut sängyn puoleen ja puhui Acariolle jotain Bethille tuntemattomalla kielellä, mutta hänkään ei ilmeisesti saanut vastausta. Lordi Dwyre makasi sängyllä silmät kiinni.

”Mitä tapahtui?” Crewe tiukkasi Bethiltä silmät leimuten. Beth ei saanut sanottua mitään järkevää vaan takelteli sanoissaan.

”Mitä tapahtui?” Crewe kysyi uudelleen vihaisesti.
”En minä tiedä”, Beth vastasi viimein. ”Me juttelimme ja hän vain…”

Crewe kumartui uudelleen sängyn puoleen ja näytti miettivän hetken. Beth selvitti kurkkuaan, ja hiljaisuuden rohkaisemana uskaltautui viimein puhumaan.
”Tiedättekö mikä häntä vaivaa?” hän kysyi. Kutsuttaisiinkohan nyt lääkäri, Beth mietti.

Crewe kääntyi taas katsomaan Bethiä, suoraan silmiin.
”Ei mikään, mikä ei olisi parannettavissa.” Sen sanottuaan hän tarttui nopeasti Bethiä kädestä ja työnsi hihaa pois tieltä. Beth havahtui transsistaan Crewen raottaessa suutaan, niin että oletettavan terävät kulmahampaat pilkistivät esiin. Silloin Beth tunsi myös kuinka kylmä Crewen käsi oli ja vetäisi nopeasti irti omansa, mutta Crewe vain tarttui toiseen käteen ja veti sen suulleen.

”Irti. Päästäkää irti nyt heti”, Beth huudahti ja yritti rimpuilla irti vahvemmasta otteesta. Ennen kuin mitään kuitenkaan ehti tapahtua, puolin tai toisin, Acario älähti tyytymättömästi. Crewe päästi saman tien irti ja polvistui sängyn ääreen ja sopersi jotain, jonka merkitystä Beth saattoi vain arvailla. Tunne jäi kuitenkin kieppumaan ilmaan. Epätoivoa. Acario vastasi, väsyneen oloisena. Beth ei uskaltanut mennä lähemmäs Creweä, joten hän kiersi toiselle puolelle sänkyä ja seurasi käytyä keskustelua vaiti, kuitenkaan ymmärtämättä vieraasta kielestä mitään.

Acario oli sulkenut silmänsä, mutta puhui yhä tasaisella äänellä. Beth tarkkaili vaivihkaa tämän kasvoja ja huomasi syvät juonteet ja muut rasituksen merkit kynttilänvalossakin. Vanha mies, Beth ajatteli, mutta tiesi, että asiat ehkä vain näyttivät siltä. Acario oli näyttänyt ennenkin ikivanhalta kovan rasituksen jälkeen, ja ollut taas pian hyvin elinvoimaisena. Pitkä tukka levittäytyi kasvojen ympärille epäsäännöllisenä kehyksenä ja mustaa vasten kasvot näyttivät normaaliakin kalpeammilta. Beth ei osannut sanoa, oliko hänen isäntänsä kaunis mies vai ei, sillä hänen maailmankuvassaan kauniit miehet olivat olleet, ainakin tähän asti, aurinkoisia ja hauskoja, vaaleatukkaisia ja sinisilmäisiä romaanien sankareita (hänen kotikylänsä suutarin esikoispoika oli jokseenkin sopinut kuvaukseen). Jotain lordi Dwyren kalpeissa piirteissä teki hänestä melkein yliluonnollisen hienostuneen ja niin melko luokseen pääsemättömän. Mutta eihän sillä toisaalta mitään merkitystä ollutkaan.

Crewe nousi ylös, kumarsi ja poistui huoneesta hiljaa. Beth oli näkevinään tämän kuivaavan silmäkulmiaan mennessään.

”Voinko minä olla jotenkin avuksi, sir?” Beth kysyi vakavana ja kantoi itselleen tuolin sängyn viereen. Acario avasi silmänsä ja katsoi häntä. Iirikset olivat punaiset, Beth huomasi ja hipaisi sormenpäillään ajatuksissaan ranteellaan olevaa häijyn näköistä haavaa, joka oli tosin jo paranemassa, vaikka aristikin.

”Ette”, Acario vastasi jokseenkin katuvan oloisena ja risti kätensä rintakehänsä päälle. ”Minulla olisi kohta vain taas jano. Ne pitää leikata pois kun eivät kerta tule itse ulos. Minä lepään nyt kuitenkin vielä jonkin aikaa tässä – voitte kertoa vaikka vitsejä.”

Beth ei jälleen kerran ymmärtänyt ihan täysin, mistä Acario puhui, eikä tuntenut osaavansa ainuttakaan kertomisen arvoista hauskaa juttua, mutta he puhelivat kuitenkin yleismaallisista asioista, vaikka kaikenlainen kepeä rupattelu tuntuikin nyt hankalalta. Suunnilleen puolen tunnin päästä kaikki keskustelu oli tauonnut ja Beth nukahtanut tuoliinsa. Acario makasi edelleen hänen vierellään, silmät taas ummessa ja hyvin kuolleen näköisenä.

~*~


A/N: Da di pa dii da da dappa da

Lavande:
3. luku

Ulko-ovi narahti auetessaan. Crewe astui sisään, käsipuolessaan ehkä kymmenvuotias tyttö, joka tarrautui häneen kaikella voimallaan. Mikä ei ollut paljon. Crewe oli lähtenyt ulos etsimään jotakuta mestarilleen vietäväksi. Mitä raavaampi, sen parempi oli ollut hänen mielessään, mutta koska yö oli jo melko pitkällä hän oli joutunut turvautumaan ainoaan löytämäänsä ihmiseen, joka ei ollut alkuunkaan raavas. Tyttö tärisi kylmästä ja tuijotti tyhjyyteen. Nokisista sisävaatteista ja ulkona leijuneesta savun hajusta päätellen tyttö oli käynyt tulipalossa. Crewe loi tähän välillä hermostuneita katseita. Haisikohan tyttö liikaa savulta? Täytyisikö hänen vielä valmistuttaa tällekin kylpy!

Ulkona oli puhaltanut häijy tuuli, mistä johtuen Crewe oli hyvin iloinen päästessään sisälle lämpimään. Heti oven sisäpuolella häntä vastaan tuli Hans ja pari muuta ystävää, jolloin Crewe veti tytön tiukemmin kainaloonsa. Hänen ystävänsä muuttuivat heti levottomiksi lapsen nähdessään. Crewe katsoi heitä varoittavasti ja niin he hajaantuivat muualle. Onneksi Leoni ei ollut paikalla. Hans ei kuitenkaan liikkunut mihinkään, mikä oli kummallista, sillä Crewe oli aina kuvitellut tämän tahdonvoiman ja maltin muita paremmaksi.

”Meillä on vieras”, Hans sanoi vakavana, ”Odottaa kirjastossa. Johanna on siellä myös.”

Crewe nyökkäsi kulmiaan kurtistaen. He eivät koskaan saaneet vieraita, muita kuin jokusen vuoden välein kylästä eksyneitä illallisvieraita, ja heidänkin visiitit jäivät kertaluontoisiksi.
”Ihminen?” Crewe kysyi toiveikkaasti. Ehkä iso raavas mies, jonka hevonen olisi taittanut nilkkansa.

Hans pudisti päätään silmät suurina. Crewe ojensi tytön tälle, ja käski pitää huolta siihen saakka kun hän tulisi takaisin. Hans piti tätä ilmiselvästi kohteliaisuutena, ja paransi ryhtiään hieman ottaessaan lapsen vastaan.
Crewe oli nopeasti kirjaston ovella, ja avasi sen.

Selin häntä vasten seisoi pitkä mies turkistakki päällään, katsoen verhojen raosta ulos. Johanna seisoi pelokkaana seinänvierustalla ja näytti olevan kiitollinen pelastajansa saapuessa. Crewe katsoi vierasta, tämän takkia ja kirjoituspöydälle jätettyjä hansikkaita ja silinteriä, ja kirosi mielessään Johannaa tapojen puutteesta.

”Hyvää iltaa”, Crewe tervehti, ”Minä olen Crewe, Erlebergin tilanhoitaja. Pyydän anteeksi, että olette joutuneet odottamaan ja että isäntä ei itse ole ottanut teitä vastaan.”

Mies käännähti ympäri ja Crewe näki tämän vaaleat kasvot nyt hyvin. Vieras oli melko kaunis mieheksi, kullanruskeine hiuksineen, mutta Crewellä ei siltikään ollut minkäänlaista mielikuvaa, siitä kuka tämä oli. Yhtäkkiä miehen ilmeettömyys kuitenkin särkyi sydämelliseen hymyyn.

”Mutta sehän on Pikku-Flavian!” mies huudahti ilahtuneena. Crewe oli kuin puusta pudonnut, sillä hän ei pystynyt muistamaan milloin joku viimeksi olisi kutsunut häntä etunimellä. Varsinkaan minkään etuliitteiden kanssa. Kuluneiden vuosien aikana hän oli alkanut pitää itseään hyvin arvokkaana henkilönä.
”Pitkästä aikaa!”

Crewe oli yhä hieman typertynyt, sillä hän ei kyllä uskonut milloinkaan nähneensäkään vierasta. Hän tuli epäluuloiseksi ja yritti keksiä jotain luontevaa ja kohteliasta sanottavaa.
”Anteeksi, en tainnut kuulla nimeänne, herra..?”

”Klemens”, vieras totesi sulavasti. Crewe ei kyennyt muistamaan ketään Klemensiä, jonka johdosta hän kiusaantui entistä enemmän. ”Tulin tapaamaan lordi Dwyrea.”

Vieraista oli tosiaan ollut puhetta, Crewe ajatteli hajamielisesti ja silloin kaikki tuntui kirkastuvan hänelle.
”Olkaa hyvä ja seuratkaa minua, herra. Vien teidät isännän luo.”

~*~
Acario avasi silmänsä kuullessaan liikettä. Oveen koputettiin, ja hän kehotti tulijat sisään. Hän makasi edelleen sängyllä ja Valentine nukkui viereisellä tuolilla, tukka kasvojen yli valuneena. Acario oli osannut odottaa tulijaa jonkin aikaa, joten hän ei ollut niinkään yllättynyt, mutta iloinen hän oli. Klemens pysähtyi heti heidän katseidensa kohdatessa ja hymyili tyytyväisenä hattuaan pidellen.

”Tervetuloa”, Acario sanoi, muttei noussut makuuasennosta, ”Odotinkin jo sinua.”

”Iltaa vain”, Klemens vastasi, samanlaisella latinalla, kuin viimeksi heidän tavatessaan. ”Minua odotutettiin melkein kolme varttia, ja kun viimein pääsen luoksesi tervehdit minua vaakatasosta.”

”Nöyrimmät anteeksipyyntöni odotuksen johdosta. Tohdin silti epäillä kolmea varttiasi, luultavasti olisit riisunut edes takkisi. Meillä ei kuitenkaan ole niin kylmä.”

Klemens naurahti ja riisui takkinsa. Etsiessään sille ripustuspaikkaa hän katsahti Valentineen, nosti kulmiaan, muttei sanonut mitään. Crewe otti takin vastaan ja vetäytyi sivummalle.

”Tulin heti kun vain pystyin”, Klemens kertoi vakavoituen, ”Lähdin matkaan saman tien kun olin saanut kirjeesi, valmisteluni olivat olemattomia, joten saatan joutua lainaamaan sinulta housuja.”

Acario hymyili taas. Hän halusi puhua suoraan ja luottamuksellisesti ystävänsä kanssa, mutta epäröi Crewen ollessa läsnä, joten hän pyysi tämän esittelemään taloa Valentinelle. Kun he olivat viimein kahden Klemensin kanssa, hän katsahti tähän vakavasti.
”Kai tämä saadaan hoidettua ennen aamua?”

~*~
Hämärä kestää varmasti nykyään pidempään, Beth mietti, seisoessaan herra Crewen vieressä jonkun maalauksen edessä, jonka suuripiirteisiäkään värejä hän hädin tuskin erotti kynttilän valossa. Bethin niskoja särki tuolilla nukkumisesta. Hän oli herännyt pakosta, kun Crewe oli yllättäen nykäissyt hänet ylös takin selkämyksestä; teko, jonka jäljiltä hänellä ei ollut mitään sivistynyttä sanottavaksi. Acario oli ollut hereillä, ja sen pienen hetken ajan kun Beth ehti huoneessa olla ennen poistumista Crewen kanssa, hän oli huomannut myös jonkun vieraan miehen, ja häpesi nyt melko lailla nukahtamistaan. Hän ei koskaan osannut esiintyä edukseen!

Mutta se oli vain odotettavissa, jos valvotettiin yötä päivää. Crewe ei ollut puhunut mitään pitkään aikaan, ja he olivat vain seisseet taulun edessä, ilman, että kumpikaan olisi edes tarkastellut sitä. Paikalle saapui vähän ajan kuluttua nuorehkon näköinen nainen, jonka tukka oli epäsiistillä nutturalla. Beth katsoi tähän toiveikkaasti, ja yritti kuvitella tulijan liittolaisenaan, mutta ikävä kyllä tämä puhui niin rakastavasti Crewen kanssa, ettei toivoa tainnut olla. Pian he molemmat lähtivät (ja Beth ehti miettiä mitä hän oikeastaan oli taas tekemässä) palatakseen vain. Tai tällä kertaa nainen oli vaihtunut kookkaaseen mieheen ja ruipeloon tyttöön.

Beth vilkuili tyttöä vähän väliä, sillä lapsessa oli jotain erikoista, vaikkei hän osannutkaan varmaksi sanoa mitä. Crewe ja mies, jonka nimi oli ilmeisesti Hans, puhuivat kaakeleista, niiden vaihdosta ja pinnoitteesta, kiinnittämättä mitään huomiota toimettomana seisovaan Bethiin tai tyhjyyteen tuijottavaan tyttöön.
Me olemme kai sitten samalla tavalla ala-arvoisia, Beth ajatteli ja yritti hymyillä tytölle, mutta tämän katse oli kiinnittynyt seinään. Varmaan väsynyt, Beth ajatteli. Kuten hänkin.

”Minä tästä lähdenkin nukkumaan. Hyvää yötä arvon herrat, neiti”, Beth sanoi miettien olisiko hänen pitänyt tarjoutua kättelemään ensin mainittuja. Crewe kuitenkin katsoi Bethiä hämmentyneenä, aivan kuin ällistyneenä siitä, että hän osasi puhua. Herra Hans jähmettyi paikoilleen ja Beth oli jo varma tehneensä jonkin kauhean kielioppi- tai sanastovirheen ja ilmoittanutkin lähtevänsä porttolaan. Lisäksi hän sattui muistamaan, että Acario makasi hänen sängyllään.

”Ettekö te juuri nukkunut?” Crewe kysyi kuitenkin kylmästi, ja Bethin teki mieli heittää tätä jollain.

”Kyllä. Ja nukun mielelläni lisää. Olkaa hyvä ja tulkaa ilmoittamaan jos… minua tarvitaan.”
Crewe saattoi Bethin vapaaseen makuuhuoneeseen, mutta he eivät sanoneet enää sanaakaan, edes erotessaan.

~*~
Aamuyöstä Crewe koputti Bethin oveen, ja käski tämän mennä lordi Dwyren luo. Beth oli saman tien jalkeilla, sillä hän ei ollut saanut kuitenkaan nukuttua, koska epätietoisuus Acarion voinnista oli kiusannut häntä. Hän odotti kuitenkin, että Crewen askelet kaikkosivat, kampasi tukkansa ja veti verhot ikkunoiden edestä. Nousevan auringon valo kutitti muutamien puiden latvoja ja Bethin silmiä veresti kaikki valon määrä. Hän jätti huoneen ja toivoi päivästä tulevan hyvä.

Päästyään vanhalle makuuhuoneelleen Beth joutui kuitenkin epäilemään, sillä Acario ei ollutkaan siellä ja hänen petivaatteensa olivat täynnä tummia tahroja, oletettavasti verta. Jakkaralla sängyn vieressä oli mittava kokoelma erilaisia teräviä instrumentteja, pieniä paloja jotain särkynyttä ja kiiltävää ja suikaleita kangasta, joka oli kai ennen ollut valkoista. Lattialla oli lisäksi pieniä verilammikoita, puolikkaita verisiä jalanjälkiä ja isompi jälki jonkin raahaamisesta lattiaa pitkin. Beth totesi nähneensä tarpeeksi ja vetäytyi takaisin käytävälle kuolemanvakavana. Hän nojasi seinään ja hengitti tasaisesti sisään ja ulos yrittäen saada pulssinsa tasaantumaan. Acario ei siis ollut täällä. Jotenkin Bethistä tuntui, että Crewe oli tahallaan ohjannut hänet… tuonne. Beth yritti vakuuttaa itselleen, ettei ollut kuullut yhtään huutoja maatessaan valveilla viime tunnit ja että ketään ei oltu murhattu ja kaikkeen löytyisi hyvä ellei järkevä selitys kunhan hän löytäisi isäntänsä.

Beth löysi Acarion melko lailla sattumalta, sillä hän oli menossa pihalle kun sattui huomaamaan toisen oven väliin kiinnitetyn paperipalan. Hän näki jo ennen paperin irrottamista, että siihen oli piirretty alaspäin osoittava nuoli. Vai niin, Beth ajatteli ja työnsi oven auki.


A/N: Voilá!

Lavande:

4. luku

Klemens oli pukeutunut kaikessa rauhassa ja miettinyt jälleennäkemistään ystävänsä kanssa. Hän ei voisi jäädä kuin korkeintaan pariksi viikoksi. Hän pelkäsi, että Acario katoaisi taas johonkin sen jälkeen. He eivät olleet tavanneet tätä ennen tällä vuosikymmenellä, ei vaan tällä vuosisadalla, eikä heidän välillään ollut minkäänlaista yhteydenpitoa sen jälkeen kun kirjeenvaihtovuoro oli jäänyt Acariolle. Ja nyt tämä väitti vuoron olevan taas Klemensillä, vedoten siihen olemattomaan lappuseen, jonka hän oli saanut ennen lähtöään.

Näissä ajatuksissa Klemens oli marssinut sinne, minne oli operaationsa jälkeen ystävänsä jättänyt. Hän oli leikellyt muita ennenkin, vaikkakin enimmäkseen ihmisiä, joten hän oli osannut hoitaa leikkauksen Flavianin avulla melko siististi. Raskaan tammioven karmiin nojaili se poika, joka oli eilen suvainnut nukkua hänen saapuessaan. Nyt poika kuitenkin kunnostautui hieman ryhdistäytymällä ja kumartamalla kevyesti hänen tullessaan liki, mutta oli kuitenkin vieläkin oven edessä, tukkien tien.
”Hyvää huomenta” Klemens tervehti saksaksi. Poika vastasi hieman kohteliaammin.
”Näitte ilmeisesti viestini ovessa.”

Poika katsoi yllättyneenä häntä. Klemens saattoi todeta, että tämä oli hintelä, melko mitäänsanomattoman näköinen ja niin nuori, että ääni kuulosti melkein tyttömäiseltä.
”Tekö sen siihen jätitte, herra?”

Ulkomaalainen, Klemens totesi itsekseen. Mistä Acario näitä löytää?
”Kyllä vain. Tiesin nähkäätte, että Flavian meni pyytämään teitä käymään täällä, mutta koska olisimme kaikki jo nukkumassa auringonnousun aikaan, päätin jättää jonkin hienoisen merkin tänne, siltä varalta ettette tietäisikään minne mennä.”
Hän tajusi nyt tietenkin, että jos poika asui täällä, tämä tuntisi paikat oikein hyvin. Hän ei ollut uskonut pojan osaavan lukea, joten oli ajanpuutteessa tuhertanut vain nuolen. Joka tapauksessa hän ansaitsi mielestään tunnustuksen ajattelevaisuudestaan.
”Mutta se siitä asiasta. Olette oletettavastikin käynyt Hänen Korkeutensa luona?”

”Olen”, poika myönsi ja jatkoi sitten hieman anteeksipyytävään sävyyn, ”Hän pyysi olla päästämättä ketään sisään ennen kuin hän itse nousee.”
Klemens ei pitänyt tällaisista haasteista, varsinkaan kun hän oli janoinen ja halusi saada asiat hoidettua. Lisäksi hänestä tuntui, että Acario yritti jotenkin ärsyttää häntä.

”No”, Klemens aloitti, ”Sikäli kun minulla on hänelle asiaa ja haluan nähdä hänen vointinsa, niin voitte mennä sanomaan hänelle, että minä olen täällä.”

Poika näytti niin harmistuneelta, että Klemensin ärsyynnys alkoi lievetä.
”Hänen korkeutensa käski minun odottaa tässä.”

Ja te olette odottaneet tässä melko pitkään, Klemensin teki mieli sanoa.
”Hänen käskynsä ylittää siis minun?”

Ensin poika näytti säikähtäneen kysymystä hieman, mutta rentoutui sitten.
”Kaikella kunnioituksella, hyvä herra” poika aloitti, ”mutta enhän edes tiedä nimeänne.”

”Ach, oletin jokseenkin, että ystäväni olisi edes maininnut tulostani palvelijoilleen --”

”Oi, kyllä hän mainitsi! Ei vain kertonut nimeänne!” poika huudahti niin tyttömäisesti, että Klemensin ajatukset harhaantuivat. ”Hän… vaikutti olevan paljon paremmassa kunnossa kuin eilen ja selitti, että se oli melko lailla pelkästään teidän ansiotanne. Tulitte tosiaan kreivin aikaan.”

Klemensin katse oli nyt kiinnittynyt pojan kaulalle ja hän pohti mielessään kuinkahan tärkeänä Acario tätä piti, mutta jälkimmäiseksi mainittu sattui juuri silloin avaamaan oven ja hän unohti janonsa hetkeksi.
”Minä olen Klemens.”

~*~
Salissa oli lämmintä ja se oli oikeastaan muutenkin aika viihtyisä huone. Beth istui tuolillaan takan äärellä ja keskittyi täydellisesti nykyhetkeen. Acario istui viereisellä tuolilla ja näytti nuorelta ja terveeltä (mitä nyt kalpeus hieman himmensi vaikutelmaa) jutellen herra Klemensin kanssa, asioista joista Bethillä ei ollut hajuakaan, sikäli kun kieli ei ollut saksa eikä englanti, eikä hän ranskan alkeiden lisäksi muuta osannut. Häntä ei kuitenkaan haitannut sikäli kun kaikki vaikutti olevan niin normaalia.

Acario oli selittänyt jotain leikkauksesta, jonka herra Klemens oli hänelle tehnyt edellisenä yönä ja sanonut viimein, että hän oli ihan kunnossa nyt. Bethin ei auttanut kuin uskoa ja hän yritti työntää mielestään aamuisen verisen huoneen ja mietti, että leikkaus oli ihan hyvä selvitys sille. Ainakin sellainen, joka kuulosti vielä ihan kivalta. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Kuului koputus ja Crewe tuli pariovista sisään. Bethin mieliala laski automaattisesti. Crewe käveli hänen ohitseen Acarion eteen ja polvistui, sanoi jotain sillä mysteerikielellä, jota kaikki muut tuntuivat puhuvan. Mitä ikinäkään sanottiin, oli tunteellista päätellen Crewen raskaasta ilmeestä. Bethin katse livahti Crewen kaulukselle, sillä sieltä pilkotti esiin valkoista sideharsoa, joka ei siinä varmanakaan ollut vielä eilen ollut. Herra Klemens näkyi pitävän Crewestä, sillä tämä huudahti jotain ilahtuneen näköisenä ja Crewen noustua otti tätä hartioista kiinni lempeästi. Yritettyään seurata keskustelua hetken Beth kääntyi takaisin takan puoleen ja katseli sitä raukeasti, kunnes herra Klemens veti tuolinsa aivan Bethin tuolin viereen ja ilmeisesti kysyi jotain.

Beth ehti räpäyttää vain silmiään ja sitten Klemens kosketti hänen kasvojaan hellästi, yhä puhuen matalalla äänellä. Beth jähmettyi, kurtisti kulmiaan ja haki sivusilmällä Acariota, joka kyllä kommentoi välillä jotain, muttei katsonut heihin päinkään. Klemens käänsi Bethin leukaa itseensä päin, eikä Bethin auttanut kuin katsoa tätä silmiin ja todeta mielessään, että hänen isännällään oli hyvin kauniita ystäviä.
”Tuota… anteeksi?” Beth sai sanottua. Hänen äänensä kuulosti pingottuneelta. Hän saattoi myös todeta, että herra Klemens käytti jotain hyvältä tuoksuvaa hajustetta ja että tämän hymy oli hyvin miellyttävä.

”Herran jestas sentään, Klemens”, Acario sanoi närkästyneenä saksaksi, sitten hän kääntyi Crewen puoleen ja sanoi jotain. Beth veti tuoliaan aavistuksen verran taaksepäin ja mietti kuinka vain viisi sekuntia saattoi joskus tuntua pitkältä. Crewe käveli fortepianolle, istui alas ja alkoi selaamaan telineessä ollutta nuottipinoa.

”Pyydän anteeksi, herr Valentine” Klemens sanoi ja naurahti. Kulmahampaat näkyivät. ”Unohdin, ettette ollut perillä keskustelustamme.” Nyt Bethin teki mieli kuulla, mistä he olivat puhuneet. Hän ei kuitenkaan saanut suutaan avatuksi ja tuijotti taas takkaa tiiviisti.

Crewe alkoi soittamaan ja kenellekään ei jäänyt epäselväksi, että tämä oli melko erinomainen koskettimien ääressä. Beth tunnisti sävelmän joksikin Beethovenin sonaateista, muttei muistanut sen numeroa tai nimeä.

”Hyvänä isäntänä järjestän meille ohjelmaa”, Acario jatkoi vähän ajan kuluttua, yhä saksaksi. ”Pelataan siis korttia.”

Pöytä kannettiin takan eteen ja kortit myös, sekä pieni purkki pelimerkkejä. Acario ja herra Klemens istuutuivat ja jälkimmäinen sekoitti pakkaa. Bethinkin vaadittiin osallistua, vaikka hän olisi paljon mieluummin vain katsellut, sillä hän pelkäsi, että panokset olisivat aivan liian korkeita hänelle. Crewe oli vieläkin pianon ääressä, ja Acario totesi suoraan, että tämä tuskin liittyisi peliin. Pelaajien vähyyden puolesta visti ei käynyt päinsä. Peliksi valittiin Schwimmen, josta Beth ei ollut koskaan kuullutkaan, joten he pelasivat yhden harjoittelukierroksen ensin. Heidän harjoitellessaan Crewe päätti soittonsa ja sai aplodit, joista suurimmat tulivat kyllä herra Klemensiltä.
”Mistä muistuukin mieleeni”, sanoi Klemens, vaikkei kukaan tainnut ymmärtää mihin hän viittasi, ”Että minulla on onnistunut kokeilu pullottamisesta mukanani. Jätin sen huoneeseeni.”

Kevyesti kumartaen Crewe poistui hakemaan kyseistä tuotetta ja palasi pian kahden pullon ja kolmen kapean lasin kanssa. Hän kaatoi lasit viidesosaa vaille täyteen ja tarjoili ne sitten, sanoi jotain ja poistui taas. Beth katseli hieman epäröiden tummanpunaista nestettä, muttei sanonut mitään.
”Nostakaamme malja. Sinun terveydellesi, meidän jälleennäkemisellemme, ja--” Klemens pysähtyi ja katsoi harkiten Bethiä hetken, yrittäen ilmeisesti keksiä hyvän syyn liittää Beth puheeseen. ”Meidän tapaamisellemme.”

”Teidän lasissanne on viiniä”, Acario vakuutti puolihymyillen kun Beth katsoi tätä hieman hätääntyneenä. Beth nolostui, mutta nosti mielessään hattua Crewelle.

”Niinkö?” Klemens kysyi. ”Tietäisittekin mitä menetätte!” Ja sitten he viimein nostivat maljan. Herrat kommentoivat juomaansa muutamalla sanalla ja Bethkin maisteli viiniään ihan tyytyväisenä.

”Mitä me laitamme palkinnoksi peliin?” Acario kysyi. Sekä hänen, että herra Klemensin iirikset olivat vaihtaneet väriä.

”Eiköhän isännän tulisi tarjota palkinto, vai mitä?”, Klemens sanoi ja haki hyväksyntäänsä Bethiltä, joka ei kuitenkaan rohjennut ilmaista kantaansa. Beth siemaisi lisää viiniä. Hänen rohkeutensa oli nyt vähän hukassa.

”Hainkin lähinnä mielipiteitä. Voittaja saakoon vapaavalintaisen hevosen tallistani”, Acario vastasi ja sekoitti pakkaa.

”Miten tylsää, luuletko, että kävelin matkani tänne?” Klemens vastasi. ”Oletin, että palkinto olisi jotain erikoista.”
Bethistä hevosen voittaminen korttipelissä ei ollut mitenkään tavallista.

”Voittaja saakoon siis mitä haluaa, mieluiten kynttilänjalan, taulun tai kirjan, sillä niitä minulla on paljon enemmän kuin hevosia”, Acario totesi ärsyyntyneen kuuloisena. ”Oletko nyt tyytyväinen?”

”Erittäin. Lisäksi voin omasta puolestani laittaa likoon toisen pullon tätä”, Klemens vastasi ja kosketti etiketitöntä pulloa pöydällä. ”ja taskukelloni. Mitä herr Valentine aikoo pistää mukaan?”

Beth otti taas siemauksen lasistaan ja laski sen sitten pöydälle.
”Pelkäänpä etten omista mitään, mikä kilpailisi taskukellonne tai ’minkä tahansa’ kanssa.”

”Ystäväni maksaa siis huonoa palkkaa”, Klemens totesi, ”Ainahan voitte laittaa itsenne likoon.”

”Minulla on jo hänet, enkä sijoita kahta asiaa”, Acario sanoi tiukasti ja kääntyi sitten Bethin puoleen, ”Mutta voin lainata teille yhtä hevosista jos haluatte laittaa sen mukaan. Tietenkin, mikäli satutte häviämään, olette korvianne myöten veloissa ja erittäin pulassa.”

Beth ei ollut enää perillä keskustelusta, mutta myöntyi, jotta peli pääsisi käyntiin. Hän menetti heti ensimmäisellä kierroksella yhden pelimerkeistään, ja perään toisen, kunnes oli jäljellä vain yksi ja hänen alkoi käydä hevostaan sääliksi. Hävittyään kolmannen käden peräkkäin hän kuitenkin kunnostautui, ja jäi toiseksi niin monta kertaa, että Klemens putosi pelistä pois, eikä Acariollakaan ollut ainuttakaan pelimerkkiä jäljellä. Kaikkien hämmästykseksi Beth voitti viimeisen käden ja niin hän oli taskukelloa, hevosta, vapaavalintaista asiaa ja yhtä pulloa rikkaampi.

”Maksaisin teille nyt velkani takaisin, arvon herra”, Beth sanoi juhlallisesti Acariolle, sillä kolme ja puoli lasillista viiniä oli saanut hänet hyvin hilpeälle tuulelle. ”Olkaa hyvä, saatte hevoseni.”
Sitten hän kääntyi entistä juhlallisemmin ja muodollisemmin Klemensin puoleen, jota hymyilytti.
”Olette todenneet juomanne erinomaisuuden, mutta ikäväkseni minä en sitä tarvitse, joten toivonkin, että te herrasmiehet juotte sen puolestani ja toivotatte minulle pitkää ikää.”

”Älkäähän nyt, teillä saattaa olla sille vielä käyttöä”, Klemens sanoi.
Juuri silloin jostain kuului äänekäs räsähdys. Acario nousi ylös ja ilmoitti palaavansa pian.

~*~
Keittiön koloinen ja kulunut lankkupöytä oli kumossa, ja sen vanhalla paikalla makasi lattialla nuori nainen, joka piteli molemmin käsin veristä syliään ja näytti sangen kärsivältä. Crewe oli polvistunut naisen viereen ja hermostuneena neuvoi tätä olemaan liikkumatta. Acario rykäisi, kun hänen tuloaan ei näköjään oltu kuultu.
”Mitä täällä tapahtuu?” hän kysyi tyytymättömästi. Acario ei muistanut koska olisi viimeksi käynyt keittiössä, eikä lyhyen tarkastelun jälkeen voinut suositella itselleen toista visiittiä. Lattialla oli verta ja katkennut veitsi, sekä paljon muuta pikkutavaraa hujan hajan,
”Meteli kuuluu saliin.”

Crewe oli ensin näyttänyt haluavan toivottaa kaikki tulijat helvettiin, mutta huomattuaan kuka tulija oli, hän näkyi itse olemaan valmis pakenemaan edellä mainittuun.
”Olen todella pahoillani, herrani”, Crewe huudahti ja polvistui lattialle. Acario antoi katseensa kiertää Crewestä tyttöön ja takaisin. Tyttö oli painanut katseensa lattiaan ja yritti kieriskellä tuskissaan mahdollisimman näkymättömästi. Mikä oli melko mahdotonta kun otti huomioon tämän sylistä lähtevän veren vahvan tuoksun.

”Onko yksi Euroopan valtaajistasi telonut itsensä?” Acario kysyi kylmästi.

”Herrani (ja tähän sanaan pistettiin tunnetta), minä en ikänäkään suunnittelisi maailman valloittamista”, Crewe vakuutti. Acario katsoi tätä pitkään.

”Tarvitset siis täyden tusinan seuralaisia, miten vaativaa.” Tämä oli sikäli ajankohtainen aihe, että Crewe ei ollut tarjonnut pikku väestään ja heidän tarkoituksestaan mitään kunnollista selitystä. Acario ei sietänyt hyvin tällaisia epämääräisiä asumisyhteisöjä. Crewe oli vaiennut kiusaantuneena, joten Acario päätti jatkaa ja hänen äänensävynsä pehmeni.
”Mikä hänen nimensä on?”

”Johanna”, Crewe vastasi hieman varuillaan. Tyttö säpsähti kuullessaan nimensä mainittavan.

”Miten hän sai tuollaisen haavan?” Acario kysyi taas.

”Se… Minä heitin häntä veitsellä. Vahingossa”, Crewe sanoi. Acario loi tähän toisen merkitsevän katseen ja pudisti päätään, yrittäen huonolla menestyksellä vakuuttaa itselleen, että Crewe oli aikuinen.

”Vai niin. Olkaa hiljempaa tästedes”, sanoi Acario ja oli jo kääntymässä pois kun muisti toisen asiansa,
”ja haluan valmistelluksi poissaoloni ajalta kirjanpidon ja luettelon nykyisistä vuokraviljelijöistä pöydälleni mahdollisimman pian.”
Lapset pidettiin poissa pahanteosta keksimällä niille tekemistä.

~*~
Vaikka Klemens olikin aina pitänyt itseään hyvänä seuramiehenä, hän oli kovin vaiti Acarion poistuttua. Oli ollut tyhmä idea pistää taskukello panokseksi peliin, mutta hän oli luottanut liian paljon omiin kykyihinsä, kuten aina ja nyt hän oli yhtä huono häviäjä kuin ennenkin. Hän mietti uuden kellon teettämistä ja harmitteli itsekseen ettei voinut vain murtaa Valentinen niskoja ja ottaa vanhaa kelloaan takaisin. Hän ei pitänyt sitä kovinkaan soveliaana, varsinkin kun hän sattui olemaan vieras ja Acario piti ilmeisesti Valentinea jonkinlaisena seuralaisenaan.

Klemens harvemmin ystävystyi ihmisten kanssa. Hänellä oli yhteistyökumppaneita, joiden kanssa hän tuli toimeen asiallisesti, mutta jotka eivät olleet kuitenkaan aivan selvillä hänen todellisesta luonnostaan, ja tietenkin palvelijoita, mutta nämä eivät koskaan puhuneet muuta kuin oli välttämätön. Hän kävi toisinaan, teatterissa, mutta harvemmin silloinkaan päätyi keskustelemaan kenenkään kanssa, niin, että olisi halunnut viettää aikaa kohteensa kanssa muuten kuin tämän verta juoden.

He istuivat yhä korttipöydän äärellä, ja Klemens tarttui Valentinea kauluksesta ja yritti avata sitä.
”Mitä te teette?” Valentine kysyi varuillaan. Hänen harmaanvihreissä silmissään pyöri alkoholi. Klemens ei ollut olettanut tämän sanovan mitään.

”Minä tarkistan josko teillä on puremajälkiä kaulallanne.”

”Te olisitte voinut yksinkertaisesti kysyä”, Valentine vastasi ja vetäytyi tuolillaan vielä hieman kauemmas. Klemens kuuli tämän sydämenlyöntien tihenevän.

”Niin. Totta puhuakseni se ei käynyt edes mielessäni. Mutta tämä vahvistaa erinomaisesti jo aiemmat oletukseni.”

”Mitä te tarkoitatte?” Epäröintiä.

”Ette varmaankaan väittäisi minulle vastaan jos Acario olisi purrut teitä”, Klemens sanoi. Nyt kun hän asiaa mietti, ehkä hänen sosiaalisissa taidoissaan oli vähän puutetta kuitenkin.

”Enhän minä…” Valentine aloitti kiusaantuneen oloisesti, mutta muuttikin mieltään kesken lauseen. ”Ei minua ole purtu.”

”Onkohan teidän veressänne sitten jotain vikaa?” Klemens sanoi, risti kätensä polvensa päälle kiinnostuneena ja mietti sopisiko hänen kokeilla. Ehkä myöhemmin, jonkin sopivan tekosyyn varjolla. Jos vaikka kattokruunu putoaisi Valentinen päälle.

”Ilmeisesti ei kuitenkaan”, Valentine sanoi, ja kääri hieman toista hihaansa ylöspäin. Ranteella oli useita, ilmeisesti terävillä kynsillä tehtyjä haavoja, joista osa oli jo arpeutunut.

Klemens ei sanonut mitään, mutta hänen ajatuksensa harhailivat väkisinkin eiliseen, hänen operaationsa jälkeiseen hetkeen, jolloin Acario oli havahtunut janoisena ja hyökännyt ensin Flavianin tuoman tytön kimppuun, joka ei ollut riittänyt, jolloin Acario oli purrut omaa luomustaan, vaikka talosta olisi löytynyt vielä ihmisiä. Klemens oli seurannut kohtausta hieman ristiriitaisin tuntein. Flavian oli seisonut paikallaan liikkumatta ja silmät kattoon luotuina ja Klemens oli kiusaantunut melko lailla. Hän ei ollut itse koskaan tehnyt kenestäkään vampyyria, eikä hän voinut kuvitella juovansa muiden kuin ihmisten (ja toisinaan joidenkin eläinten) verta, joten ehkä hän ei voinut ymmärtää. Jälkimmäistä hän ei silti olisi halunnutkaan käsittää.

Valentine alkoi kysellä kohteliaasti (ja ilmeisen halukkaana vaihtaa puheenaihetta) Klemensin kotipaikkakunnasta, ja kertoi vaisusti jotain omastaan, johon Klemens kommentoi kertomalla, ettei ollut koskaan käynyt Englannissa, ja tuskin kävisikään, koska ei pitänyt laivalla matkustamisesta. Hän ajautui pian puhumaan tukemistaan tiedeprojekteista, kuten verensiirron tutkimisesta, sillä hän oli innostunut uudestaan lääketieteestä.

”Siirtää verta? Ihmisestä ihmiseenkö?” Valentine huudahti hämmästyneenä. Klemens ilahtui, kun joku oli kiinnostunut hänen harrastuksistaan.

”Niin. Eräs tohtori ja pari hänen yliopisto-opiskelijaansa tekevät tutkimustyötä aiheesta. Autan heitä enemmänkin käytännön asioissa, he kun eivät näe mitään eroa veren ja veren välillä. Maistan näytekappaleita ja kerron, mitkä sopivat yhteen. Hienoisen rahallisen avustuksen jälkeen hän on myös kehittänyt pullottamismenetelmiä, joiden tulosta esittelinkin jo aiemmin.”

”Miten te… hankitte veren?” Valentine näytti siltä kuin olisi puoliksi kiinnostunut kuulemaan vastauksen ja puoliksi kauhuissaan mahdollisesta vastauksesta.

”Minä en tiedä. Se on heidän vastuullaan.” He käyttivät (ikävä kyllä) niin vähän verta, että se olisi voinut hyvinkin olla ryhmän itsensä luovuttamaa. Klemens ei ollut tullut kysyneeksi asiaa, koska hänestä usein tuntui, että sekä tohtori, että tämän muutama opiskelija pelkäsivät häntä kuollakseen.

”Minä annan kellonne teille takaisin”, Valentine sanoi.

”Mitä?” Oli tuskin kovin seurallista sekään, että vaipui toistuvasti ajatuksiinsa kesken keskustelun.

”Se voi olla vaikka lahja. En minä sitä muutenkaan varmaan tarvitsisi. Olkaa hyvä.” Valentine ojensi kellon ja katseli kaikkialle muualle. Klemens, henkilökohtaisesti, ei ollut koskaan ymmärtänyt ihmisten tarvetta vilkuilla seinäpapereita ja parkettia hänen läsnä ollessaan

”Mutta annoitte jo hevosen pois ja hylkäsitte toisen minun panoksistanikin. Pidättekö meitä pilkkananne?” Klemens puhui moittivasti, mutta hän oli jo ottanut kellon vastaan ja silitteli sen kultakaiverruksia hajamielisesti.

”Tämä onkin lahja. Muistelkaa minua hyvällä.”
Klemens yritti kohdata Valentine katseen, mutta tämä tuijotteli päättäväisesti vuoroin kattokruunua ja vuoroin seinää. Ärsyttävää. Hän tarttui tätä hartiasta kiinni, kiittääkseen, ja tuli silloin kiinnittäneeksi huomiota tämän nopeaan pulssiin. Klemens ajatteli automaattisesti säikäyttäneensä seuralaisensa jollakin, mutta kiitti kuitenkin sydämellisesti. Halutessaan, hän oli hyvä sanojen kanssa.

~*~

A/N: Suvantoluku!

Lavande:

5. luku


Harmikseen Bethin täytyi myöntää, ettei hän ollut ymmärtänyt jumalanpalveluksesta paljoakaan. Hän oli matkinut muita ja selvinnyt loppuun saakka, mutta hän ei täysin ymmärtänyt mitä syntejä nyt tulisi erityisesti varoa. Sen sijaan hänestä oli ollut ihmeellistä katsella vaivihkaa oikeita ihmisiä, sellaisia, jotka nukkuivat yöt ja tekivät töitä päivät. Rahvasta, Beth ajatteli hieman ylimielisenä. Oikeasti hän oli hieman kateellinen heidän rönsyilevistä perhesuhteistaan. Oli kirkossa ollut parempaa väkeäkin, mutta he olivat vakituisilla paikoillaan ihan kirkon etuosassa, niin ettei Beth ollut oikein nähnyt heitä. Kaupungin nimi oli Verden ja se oli näin sunnuntaina rauhallinen. Beth tarkkaili sivusilmällä muuta kirkosta poistuvaa kansaa, yrittäen painaa mieleensä tärkeän näköisiä kasvoja. Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän häneen huomiota. Seikka, johon Beth oli jo tottunut. Hän mietti, että olisi mielellään kävellyt katuja hieman pidemmälle, mikäli siellä täällä ei olisi ollut petollisia lätäköitä, jotka olivat valmiita kastelemaan hänen varpaansa. Aikaisempi väsymys huonosti nukutun yön jäljiltä oli tiessään, vaikka muisto painajaisista vaivasi häntä yhä. Hän näki usein painajaisia nykyään. Väkivallasta. Isästä ja äidistä. Kuolleista kasvoista. Sitten oli niitä ahdistavia unia, joissa kuului vain aseen laukeaminen.

Beth huomasi ukko Kutscherin. Kutscher oli vähäpuheinen keski-ikäinen mies, jonka Acario oli palkannut ajuriksi muutama päivä sitten. Tällä oli hyvin vaaleansiniset silmät, ahavoituneet kasvot ja tanakka, jäntevä vartalo. Heidän pääsyynään kaupunkiin tulolle oli hakea Kutscherin tavarat, niin, että hän pystyi muuttamaan kartanoon pysyvästi. Kutscher oli asunut yksin isänsä kuolemasta saakka, jolloin oli perinyt talon. Bethille oli jäänyt se käsitys, että herra Kutscher oli hienoisissa rahavaikeuksissa ja yritti saada entistä kotiaan pian vuokralle. Beth olisi miettinyt ehkä talonomistajasta palvelusväkeen liittymistä vakavasti arvoa alentavana, ellei itse olisi kokenut melko samanlaista pudotusta.

Sillä aikaa kun Kutscher keräsi vähää omaisuuttaan kokoon, Beth yritti esittää jotain positiivista kommenttia talosta, mutta lohkeileva seinäpaperi ja nurkissa olevat ämpärit (vuotavan katon varalle) saivat sen tuntumaan teeskentelyltä. Hän tarjosi Kutscherille apuaan, ja tämä hetken epäröivän tuuminnan jälkeen pyysikin palauttamaan tulukset puolestaan korttelin päässä asuvalle leipuriserkulleen.

Leipurin talo oli helppo tunnistaa oven pielessä roikkuvasta kyltistä, mutta Beth oli onnistunut silti tuhraamaan pieneen matkaan aikaa miettiessään miten kävellen pystyisi säästämään eniten kenkiään. Sattui muutama epäonninen sattuma hänen päästyään perille. Beth oli juuri koputtamassa oveen, kun joku aivasti hänen takanaan, joten hän kääntyi vaistomaisesti ääntä kohden, samaan aikaan kun ovi aukesi, voimalla ja nopeasti, itsensä leipurin paiskaamana. Leipuri, jonka nimi oli Brezelmann, halusi päästä vain hetkeksi pihalle jaloittelemaan ja viilentämään tunteitaan kinasteltuaan puoli tuntia vaimonsa kanssa. Tästä kaikesta seurasi se, että aukeava ovi osui painavasti Bethiä takaraivoon, jonka jälkeen tämä ehti hoiperrella runsaan sekunnin, kunnes menetti tajuntansa ja lysähti maahan yhdessä kantamiensa tulusten kanssa.

~*~
Kutscherilla oli mennyt tuskin kahta minuuttia mukaan otettavien tavaroiden lajittelussa sen jälkeen kun Valentine oli lähtenyt. Hän oli lähettänyt tämän palauttamaan tuluksia lähinnä ollakseen tälle mieliksi ja saadakseen olla hetken yksin vanhassa kotitalossaan. Kutscher ei ollut erityisen herkkä mies, mutta hän halusi joka tapauksessa hieman aikaa katsella tuttuja nurkkia. Talo ei kuitenkaan ollut järin suuri, joten pian Kutscher olisi ollut valmis lähtemään. Herra Valentinea (vaikkei tämä mikään herra ollutkaan, pelkkä kloppi, jota ilmeisesti hänen uusi isäntänsä suosi) ei kuitenkaan kuulunut. Pienen odottelun jälkeen Kutscher lukitsi oven ja lähti itse käymään serkkunsa luona. Hän tiesi serkkunsa melko ylimieliseksi, lyhytnäköiseksi, eikä mitenkään vieraanvaraiseksi, joten hän ei uskonut tämän kutsuneen Valentinea maistelemaan rinkeleitään.

Ovi oli vastamaalattu, Kutscher huomasi nyreikseen, ja hieman raollaan. Odotettuaan hetken kolkuttamisen jälkeen hän tulkitsi oven avonaisuuden kutsuksi tulla sisään, ja olkapäitään kohauttaen työnsi oven auki. Keittiöstä kuului kiivasta kiistelyä ja Kutscher tunnisti rouva Brezelmannin äänen, joka oli kimeä, kuten aina tämän kiihtyessä. Kutscher otti lakin päästään ja yritti tervehtiä serkkuaan, jonka kalju päälaki kiilsi hiestä ja tämän puulusikkaa heristävää vaimoa, mutta nämä eivät aluksi huomanneet häntä. Kutscher ei tiennyt mitä odottaa, mutta nähdessään nurkan laverilla makaavan liikkumattoman Valentinen, hänen sydämensä löi yhden tahdin tyhjää.

Hänen ensimmäinen reaktionsa oli, että hänen serkkunsa oli tappanut poikarukan, ja jotenkin onnistunut taas pilaamaan hänen suunnitelmansa. Taas. Siinä tapauksessa Kutscher olisi ehdottomasti asettunut käräjillä todistamaan tätä vastaan. Hän kuitenkin pyyhki kuvat oikeussaleista mielestään ja nosti ääntään niin, että kaikki huoneessa olijat varmasti kuulivat.
”Hyvää päivää!”

Hänen serkkunsa, tämän vaimo ja seinää vasten nojaileva pariskunnan keskimmäinen poika, Otto, käänsivät katseensa kaikki Kutscheria kohti.
”Päivää”, kaikki (paitsi Otto, sillä tämä oli sillä tavalla vammainen, ettei puhunut mitään) toistivat hieman hämillään hänen yhtäkkisestä läsnäolostaan.

Kutscher ei voinut tietenkään syyttää serkkuaan heti murhasta, sikäli kun ei tiennyt oliko poika kuollut, joten hän päätti puristaa tunnustuksen irti ensin napakalla kuulustelulla.
”No, mitä kuuluu, serkku?” hän kysyi kylmäverisesti ja silitti viiksiään.

Rouva Brezelmann ei kuitenkaan antanut miehensä vastata, vaan heilautti puulusikkaa suurieleisesti.
”Voi, et voi arvata mitä nämä kaksi idioottia ovat saaneet aikaan, rakas Johann!”
Rouva Brezelmann oli Kutscherin lapsuudenystävä, niin, että tämä sinutteli häntä, vaikka Kutscher itse joutuikin rouvittelemaan naista, ainakin serkkunsa takia.

”Ukko lähti ulos taas vimmoissaan ja paiskasi oven auki oikein kunnolla, lainkaan mahdollisia seurauksia miettimättä, niin, että tämä oven takana ollut nuorimies sai ovesta päähänsä ja on ollut tajuttomana siitä lähtien.”

”Ja kauanko siitä on?” Kutscher kysyi huolissaan.

”Omapa oli vikansa! Kuka käski jäädä siihen minun oveni taakse maleksimaan!” Brezelmann ärähti, kuulematta lainkaan serkkunsa kysymystä.

”Oletteko te yrittäneet antaa hänelle vettä tai muuta virkoamaan auttavaa?” Kutscher jatkoi.

”Vettä! Minä olin antamassa vettä kun tuo äijä alkoi taas haastella! Ihme riitapukari”, rouva Brezelmann tokaisi.

”No antakaa nyt herran tähden hänelle sitä vettä!” Kutscher kuulosti niin epätoivoiselta, että sai jotain liikettä aikaiseksi, ja vesikuppi täytettiin. Brezelmann hivuttautui Kutscherin viereen ja huomautti hiljaa:
”Ei tuosta silti tiedä mikä se on miehiään. Lorvailee meidän oven takana, ja arvaa mitä sillä oli mukana? Ne tulukset, jotka minä lainasin sinulle. Älä vaan sano, ettet huomannut niiden kadonneen, olen kuullut muiltakin juttua tästä naapuritaloista, että tavaroita on kadonnut ja epäilevät varkautta.”

”Näyttääkö hän sinun mielestäsi taskuvarkaalta?”

”Ei pidä antaa ulkonäön hämätä, serkku hyvä.”

Tässä vaiheessa on aiheellista huomauttaa, että Kutscher ei ollut mitenkään lyhytpinnainen luonteeltaan, ja häntä kiinnosti lähinnä Valentinen kunto. Rouva Brezelmann oli tuonut hajusuolaa ja Valentine virkosikin heti. Tämä katseli ympärilleen makuultaan ja tokaisi sitten:
”Where on earth am I?”

“Ulkolainen!” Brezelmann sihahti, “minähän sanoin, että siinä oli jotain epäilyttävää. Poika on ihan varmaan mustalainen.”

”Näyttääkö hän sinun mielestäsi mustalaiselta?”

”Mitä minä sanoin ulkonäön pettävyydestä!”

”Nyt hiljaa”, Kutscher tokaisi. ”Poika on töissä kartanolla, kuten minäkin tästä eteenpäin.”

”Millä kartanolla?”

”Erlebergillä. Sietää toivoa, että poika on kunnossa. Jos sinulla olisi yhtään järkeä päässäsi, olisit tajunnut pojan vaateparresta jo tuuppineesi paljon itseäsi tärkeämpää henkilöä, ja olisit nöyrempi. Hän on kartanonherran suosikki ja tämän rakas ystävä.”
Kutscher saattoi liioitella melko lailla puhuessaan, sillä hänellä ei ollut paljoakaan mielipiteitä kartanonherran sielunelämästä, jos tällä nyt oli sitä. Tilanne kuitenkin vaati suuria syitä

”Mitä, onko Erlebergissä muka isäntäväkeä?”

”Isäntä on julma mies ja saattaa hyvinkin närkästyä pahanpäiväisesti tästä. Voi, sinä et halua häntä viholliseksesi.”

Brezelmann vilkuili hieman hermostuneena vaimoonsa, punniten uskoako serkkuaan vai ei. Hänen vaimonsa selvästi uskoi, sillä tämä rupesi valittamaan samalla kimakalla äänellä uudelleen. Hetken miestään ja yhä seinään nojailevaa poikaansa sätittyään hän kääntyi yhä laverilla makaavan Valentinen puoleen.
”Koskeeko sinua poikaraukka? Ota hieman lisää vettä.”

Itse leipurikin oli nöyrtynyt ja kysyi haudanvakavalla äänellä:
”Olen niin kovin pahoillani. Jos vain jotenkin voisin korvata tämän… Sanokaa mitä vain haluatte, ja se kyllä järjestyy.”

”Minä”, Valentine aloitti, mutta hänen ajatuksensa eivät ilmeisesti olleet kovin järjestyksessä. ”Sinut…”
Hän sattui silloin katsomaan hieman lähemmäksi tulleeseen Ottoon. Leipuri alkoi sipistä vaimonsa kanssa jotain tuskastuneena.

”Meidän pojanko te haluatte? Ei siinä ole kyllä paljon kehuttavaa, ei se osaa puhuakaan”, rouva Brezelmann myönsi rehellisesti. ”Korkeintaan osaa laittaa ruokaa, kun on joutunut tyttöjen lähdettyä auttamaan minua keittiössä, eli ei siitä oikein ole mieheksikään. On se kyllä silti ihan vahva. Kerrankin kun muutama kana karkasi sisäl--”

Valentine näkyi yhtäkkiä havahtuneen hatarapäisyydestään.
”Me tarvitsemme keittäjää”, hän sanoi, ohimoaan pidellen. ”Ihan vain muutamalle hengelle palveluskunnasta.”

Kutscher seurasi tätä sananvaihtoa hämillään, sillä muutaman puheenvuoron jälkeen Otto Brezelmannin sovittiin muuttavan ylihuomenna Erlebergiin. Kutscherilla ei ollut mitään sitä vastaan, sillä omena oli Oton tapauksessa pudonnut aika kauas puusta. Rouva Brezelmann pakkasi heille mukaan useita leipiä ja rinkeleitä ja Valentinen tuntiessa olonsa tarpeeksi varmaksi, he viimein pääsivät lähtemään.

~*~
Jomotus alkoi hellittää vasta iltapäivällä. Beth makasi sängyssään (hänellä oli jälleen uusi huone, sillä Crewe oli ajanut hänet pois edellisestä, sanoen, että siellä piti remontoida) ja nukkui yli auringonlaskun. Hän oli tähdentänyt Kutscherille, että tässä talossa kannatti mennä huoneeseensa auringon laskiessa ja laittaa ovi lukkoon. Kutscher oli hyväksynyt tämän mukisematta, Bethin kummastukseksi. Beth tapaili sormillaan aristavaa kohtaa aina kun uskalsi. Siihen tulisi kuhmu ja hän näyttäisi sarvipäiseltä. Onneksi mitään ei ollut murtunut, vaikka hänen takkinsa selkämys olikin tullut likaiseksi, ja myös vesi oli päässyt hänen kengistään sisään kaatuessa, jolloin hänen varpaansa olivat kastuneet.

Beth sytytti kynttilän tulisijasta ja päätti, että oli illallisaika. Hän oli pessyt ruhjekohtaa hellästi niin, että oli varma ettei hänen tukkansa ollut ainakaan kuivuneen veren peitossa. Rinkeleitä syödessään hän haaveili jo keittäjän tulosta ja tuli miettineeksi, että hänen pitäisi puhua asiasta Acariolle, mistä ei välttämättä tulisi ollenkaan mukavaa. Acario oli viettänyt aikansa kahden herra Klemensin (tai Crewen ja Klemensin) seurassa, eikä Beth ollut nähnyt kumpaakaan herroista moneen iltaan. Mikä oli harmi.

Ravisteltuaan muruset pois Beth tarttui kynttilänjalkaansa ja nousi. Hän ajatteli etsivänsä isäntänsä ja esittelevänsä keittäjäasian tälle. Vaikka hän olikin neuvonut Kutscheria pysymään huoneessaan, hän uskalsi itse jo kulkea paljon ensimmäisiä päiviä vapaammin tutkittuaan käytävät ja huoneet päiväsaikaan. Hän pelkäsi vielä tahtomattaankin ensimmäisellä vaelluksellaan näkemäänsä naista, Leonia, mutta muut Crewen kaartilaiset eivät olleet läheskään yhtä kammottavia. Ilman Crewea ja erillään varsinkin he olivat paljon epävarmempia, eikä Beth useinkaan nähnyt muuta kuin pois kiirehtiviä selkiä.

Acario pelasi biljardia Klemensin kanssa, äänestä päätellen. Beth ei itse asiassa kuullut kummankaan ääntä, muttei uskonut kenenkään muun pelaavan biljardia. Koska ei ollut sopivaa keskeyttää peliä, Beth jäi odottamaan oven ulkopuolelle (tosin sopivan kauas, jotta ovi ei vahingossakaan heilahtaisi häntä kohden). Hän aikoi kysyä pelin päätyttyä, että voisiko Acario kenties myöhemmin aikaa kuunnella hänen sanottaviaan, mutta Klemens avasikin kesken oven ja katsahti Bethiin.
”Miksi te siinä seisotte? Salakuunteletteko te minua?”

”Hyvää iltaa, herra. En salakuuntele.” Ilman viiniä (jonka juontia Beth aina seuraavana päivänä katui) hän joutui paljon helpommin hämilleen ja oli puhuessaan jäykempi, sillä hän jännitti herra Klemensin kanssa puhumista niin paljon, ettei muulle aivotoiminnalle jäänyt paljoa tilaa.

”Anteeksi töykeyteni, hyvää iltaa tosiaan. Katsokaas, harjoittelen tekniikkaani edistymättä ja siksi hieman huonotuulinen.” Klemens hymyili ja Bethin sydän suli kuin takkaan pudonnut kynttilä. ”Tulkaa sisään.”

Beth oli käynyt huoneessa useamman kerran, tutkimusmielessä, muttei ollut koskenut biljardipöytään. Päivisin talo ei ollut kovin viihtyisä, koska se oli niin autio, mutta näin iltaisin, jos ei tarvinnut olla yksin ja oli lämmintä valoa, tunnelma oli miellyttävä. Nytkin oli oikein viihtyisää, varsinkin kun herra Klemens nojasi biljardipöytään palloja tarkkaillen. Acario ei ollut paikalla. Beth nyökytteli vielä hetken hienolle biljardipöydälle ja siihen nojailulle, kunnes tajusi, että Acario ei ollut paikalla, ja hän oli tullut nimenomaan etsimään tätä.

”Pelataan erä. Tarvitsen harjoitusvastustajan”, Klemens sanoi, ja alkoi järjestämään palloja.

”Kiitoksia paljon tarjouksesta, mutta oikeastaan tulin etsimään A--, hmh, lordi Dwyrea”, Beth tunnusti.
Klemens katsoi häneen ensin ilmeettömästi, hymyili sitten taas ja otti esiin toisen köön.
”Olette myöhässä. Hän lähti jo puolisen tuntia sitten asioille. Näin sen itse ikkunasta.” Klemens viittasi ikkunaan, josta ei nyt näkynyt muuta kuin pimeyttä ja samea heijastus sisätiloista.
”Hän sanoi palaavansa ennen yhtätoista. Pitäkää minulle seuraa siihen asti.”

Viimeinen oli enemmän käsky kuin ehdotus. Jos Bethillä olisi ollut yllään mekko, tällainen kahden melkein toisilleen tuntemattoman vastakkaisten sukupuolien edustajien oleskelu kahdestaan olisi ollut erittäin epäsopivaa. Nyt kun Beth oli kuitenkin asultaan nuori mies, oli häpeä yksin hänen. Koska hän oli kantanut epäsovinnaisuutensa taakkaa jo ties kuinka monta viikkoa, ei hän kiinnittänyt asiaan huomiota sen enempää. He pelasivat pari erää, ja ensimmäiset menivät puhtaasti harjoitellessa, sillä Beth ei osannut sääntöjä tähänkään peliin. Herra Klemensiä tämä ei kuitenkaan näkynyt haittaavan ollenkaan. He puhuivat tuskin ollenkaan pelatessa, kunnes herra Klemens jäi pelivuorollaan tuijottamaan tyhjyyteen.
”Pelaisimmeko panoksilla?” hän kysyi viimein. Ilmeisesti sekä Acario, että Klemens pitivät uhkapelaamisesta.

”Mutta tehän tarvitsitte harjoitusvastustajaa? Eikö tämä ole harjoituspeli?” Beth kysyi kierrellen. Hän tuskin saisi lainaksi toista hevosta. Klemens katsahti Bethiin terävästi ja Beth astui epäröiden pienen askelen taakse.
”Te unohdatte, että minä olen alempisäätyinen, eikä minulla ole mistä pelata.” Bethistä tuntui, että hän oli käyttänyt jo tätä tekosyytä, mutta kai se oli vielä ihan käyttökelpoinen. Ei hänen sosiaalinen asemansa ollut ainakaan noussut.

”Niinkö? Jos keksitte mistä pelata, olen valmis pistämään peliin omasta puolestani summan rahaa, sanotaan vaikka kolme kertaa teidän vuosipalkkanne.” Beth ei ihan päässyt perille, mitä Klemens yritti, ja joutui harmikseen puntaroimaan josko häntä itseään pidettiin pilkkana taas. ”Mutta jääköön se myöhemmälle. Jutellaan vähän.”

Beth jäi odottamaan uteliaana jatkoa ja yritti kovasti olla tuijottamatta lattiaa. Hänen onnistuikin nostaa katseensa kynnyksen korkeudelle. Jos hän olisi ollut romaanin sankaritar, niin tässä kohtaa herra Klemens olisi tunnustanut syvän ihailunsa häntä kohtaan.
”Millaisella sopimuksella te olette hänen kanssaan?” Beth vilkaisi nopeasti Klemensiä silmiin, mutta käänsi katseensa pois, koska siihen vastattiin.

”Te ette taida tarkoittaa vuosipalkkaani”, Beth mutisi. Klemens tuijotti häntä herkeämättä, eikä hän voinut ymmärtää mitä tämä yritti nähdä. Beth olisi oikeastaan halunnut sanoa, ettei asia kuulunut Klemensille, mutta siitä vasta olisikin sanomista tullut.

”En.”

”No, minä saan elää ja lordi Dwyre saa minun… vereni.” Beth yritti puhua koruttomasti ja tyynesti, mutta joutui kuitenkin nieleskelemään kesken puheen.

”Ai? Ei mitään lisäehtoja? Kaikista tekemistään sopimuksista, tuo on varmaan hänelle huonoin ja epäedullisin. Piditte hyvin sananne häntä vastaan”, Klemens tunnusti ja Beth säteili, vaikkakin hieman alakuloisesti.
”Oletteko muuten nähnyt Flaviania tänään? Tutustuisin mielelläni häneen paremmin, mutta hän on ilmeisesti hyvin kiireinen.” Klemensin äänensävy muuttui lämpimästä hienoisen paheksuvaan ja jatkoi sitten taas neutraalisti. ”Mutta hän soittaa kyllä erinomaisesti. Acario sanoo hänen laulavan myös kohtalaisesti, mikä on niin suuri tunnustus tältä, että en yllättyisi jos Flavian elättäisi itsensä konsertoimalla.”
Klemens nauroi ja se kuulosti niin miellyttävältä, ettei Beth viitsinyt olla hapan sen suhteen, että puhe oli kääntynyt Creween (sillä Bethillä oli se käsitys, että Flavian oli tämän etunimi). Hän jopa tiedusteli kohteliaalla keskustelusävyllä kuinka kauan herra Klemens oli tuntenut Crewen.

”Tavallaan koko hänen ikänsä”, Klemens vastasi, ”Mutta ennen en ole puhunut hänen kanssaan. Silloin kun hän oli vielä pikkuihminen, näin hänet kerran, mutta hän nukkui. Minä ja Acario harrastamme aika tiivistä kirjeenvaihtoa, silloin kun se hänelle sopii, ja hän kirjoitti pojasta paljon heti alusta saakka. En kylläkään tiedä, mistä hän hankki tämän. Acariolla tuntuu olevan taipumusta kerätä lemmikkejä matkan varrelta. Olen ikään kuin pojan kummisetä, ja Acario nimesikin hänet minun mukaani.”

”Joten onko teidänkin nimenne Flavian?”

”On. ”

Beth ei täysin ymmärtänyt miksi Acario oli nimennyt Crewen, mutta ei paljastanut tietämättömyyttään. Ehkä se oli normaalia täälläpäin. Klemens puhui Crewestä hyvin lämpimästi, eikä Beth saattanut kuin kateellisena ihmetellä miten niin epämiellyttävä henkilö oli voittanut niin miellyttävän henkilön kiintymyksen. Klemens istuutui ja Beth haki tukea seisomiseen biljardipöydästä, mutta pöytä ei ollutkaan niin lähellä kuin hän oli luullut, ja hänen kätensä nojasi tyhjään. Mistä tietenkin johtui, että jo toista kertaa saman päivän aikana Beth horjahti ja kaatui. Toista kertaa saman päivän aikana hän myös löi päänsä. Kohta oli melkein täydellisen sama, ja kohde oli biljardipöydän lakattu reunus. Hän sai tukea lattiasta niin, ettei isku ollut aivan kamala, mutta se sattui paljon. Hän irvisti ja vesi nousi silmiin, eikä hän kyennyt vähään aikaan puhumaan, ensin kivusta ja sitten kömpelyytensä häpeästä.

”Oi, voi ei”, Klemens sanoi Bethin purressa hammasta. Hän toisti samaa usean kerran ja melko lailla nosti Bethin lattialta penkille ja tutki varovasti ruhjetta. Tämä kiusaantui entisestään.

”Voi ei”, Klemens sanoi taas melkein uneliaasti. ”Minä en ole ruokaillut pariin päivään. Kyllä hän ymmärtää”, hän sanoi hiljaa vielä Bethin korvaan. Klemens kietoi kätensä Bethin ympärille ja maistoi haavasta vuotavaa verta. Beth sai muistutuksen siitä, että vaikka Klemens näytti kuinka lämpimältä ja ystävälliseltä, tämän keho oli kylmä ja hampaat terävät. Hän oli hiljaa ja tiukasti vangittu paikoilleen, häntä hävetti edelleen ja sattui ja nyt hän oli jonkun vieressä näin intiimisti. Viileä kieli niskalle norunutta veripisaraa vasten sai kylmät väreet kulkemaan läpi Bethin kehon, mutta kun Klemens viimein nosti päänsä pystyyn Bethin kasvoja lähinnä kuumotti.

”Totta puhuakseni teidän verenne ei nyt aivan yllä sille tasolle, mitä oletin sen olevan, neiti”, Klemens sanoi päästämättä vielä irti. Jos tilanteessa oli ollut jotain romanttista, niin se kuoli saman tien. Beth ei kuitenkaan kestänyt näin nöyryyttävää tilannetta, vaan livahti herra Klemensin otteesta ja siirtyi äänettä tönkösti aivan penkin laitaan. Jos hänen vertaankin vielä arvosteltiin, niin ei häneltä sopinut odottaa kovin sulavaa käytöstä. Hän piilotti kasvonsa kämmeniinsä ja yritti pähkäillä mikä tunne kuului päällimmäiseksi. Hän mietti myös mitä ihmisetkin sanoisivat jos tietäisivät millaista epäsiveää elämää hän eli, mutta silloin hän muisti, ettei hänellä ollut tämän talon ulkopuolella oikein ketään, joka olisi häntä moittinut. Beth huokaisi syvään ja väsyneesti ja tunsi itsensä hyvin vanhaksi seitsemäntoistavuotiaaksi. Klemens huomasi sen ja teki ilmeisesti jonkin vampyyripäätelmän Bethin sielunelämästä.

”Olin tahditon, pyydän anteeksi. Tarkoitin lähinnä, että… (tähän väliin jäi pieni taidepaussi, jonka aikana Klemens pyöritti rannettaan ja yritti valita sanansa jokseenkin neutraalisti) …teidän verestänne puuttuu jotain, joka ihanteellisen terveellä ihmisellä on itsestään selvää. Ehkä… teidän pitäisi syödä terveemmin.”

Beth oli täysin samaa mieltä. Kaksi lämmintä ja kaksi kylmää ateriaa päivässä. Lammasta kaalipedillä, paistettua kananrintaa, uuniperunoita, kedgereetä, kalaa ja paksua kermaista kastiketta. Ja keittoa, höyryävän kuumaa keittoa, jossa olisi lihaa ja tuoreita vihanneksia. Jälkiruuaksi vanukasta tai kakkua, kerman kera. Ja kuppi kaakaota tai teetä.

”Terveydestä tulikin mieleeni, nukutteko te hyvin?”

Hyvin henkilökohtainen kysymys, Beth ajatteli vaisusti. Hän oli kuitenkin hieman ilahtunut, että jotakuta kiinnosti hänen vointinsa. Tämähän oli melkein kuin lääkärin vierailu, ensin puhuttiin ruokavaliosta ja sitten unitottumuksista. Munuaispiirakkaa. Ei, hän ei nukkunut kovin hyvin.

”Koska  ystäväni nukkuu huonosti.” Ystävä oli ilmeisesti Acario. ”Ja minä tiedän hyviksi kehuttuja unilääkkeitä, mutten usko hänen voivan käyttää niitä.”

”Miten se häntä auttaisi, jos minä ottaisin lääkettä?” Beth kuulosti omaan korvaansakin katkeralta.

”Cruor patefacio semita.”

Beth huomasi, ettei hänen yleissivistyksensä riittänyt vastauksen ymmärtämiseen. Ilmeisesti herra Klemenskin huomasi sen.

”Veri avaa teitä.”

Tämä oli varmaankin joku hieno latinankielinen viisaus, jonka joku muinainen keisari oli sanonut, Beth ajatteli, ja yritti kunnioittaa sitä sen mukaisesti. Herra Klemens siirtyi ikkunan ääreen ja ilmoitti täysin asiasta eksyneen hilpeästi, että Acario oli tulossa. Beth ei erottanut mitään muuta kuin pimeyttä, mutta yö olikin pilvinen.

~*~
Samana iltana Crewe oli herättyään, kylvettyään ja illallistettuaan joutunut taas palaamaan kirjanpidon ja asiakirjojen pariin, jotka hän itse oli taiteellisella käsialallaan raapustanut Acarion poissaolovuosina. Niitä ei ollut miellyttävää lukea, sillä hän ei ollut kokemuksen puutteessa tiennyt mitä kirjoittaa, ja nyt kun niistä olisi pitänyt saada jotain konkreettista irti ärsyttivät tekstin puutteet eniten. Miksei hän ollut voinut kirjoittaa selkeästi päivämäärää ja vuosilukua ennen kuin oli alkanut kirjoittaa alustalaisten joukkokuolemista (mikä oli ollut puhdas vahinko) tai liian rankan sateen tuhoamista sadoista?

Johanna istui hänen vierellään, järjesteli papereita ja hoiti muita pikkuasioita. Crewe oli valinnut juuri Johannan sen takia, että tämä osasi lukea, eikä valittanut joutuessaan tekemään pitkään jotain yksitoikkoista. Crewe arveli myös, että Acario saattaisi tulla kyselemään missä vaiheessa saisi valmiin selvennöksen, ja Johanna oli paljon luotettavampaa seuraa silloin kuin esimerkiksi Stefan, joka saattaisi murtua pienenkin paineen alla. Crewe oli itse laittanut Johannan tukan kiinni nutturalle kaiken varalta. Johannalla oli esimerkillisessä kunnossa, eikä aiemmasta veitsijupakastakaan ollut tietenkään jäänyt arpea (ei niin, että se olisi puvun alta muutenkaan näkynyt). Joten Crewe oli tyytyväinen ainakin päällisin puolin, kunnes kirjaston, tilannehan vaati kunnon työtilaa, ovi aukesi varoittamatta heilahtaen ja sisään käveli Acario tavallista koreammin puettuna. Hienot kultaiset kalvosinnapit, Crewe pani merkille. Hänellä oli mukanaan ruipelo herra Valentine, joka ei ollut mitenkään kaunis tai korea, mutta Crewe huomasi kyllä ilokseen Acarion melkein pakottavan ruipelon eteenpäin työntämällä tätä oikeasta hartiasta.

”Iltaa. Saat hieman apua tänään”, Acario sanoi ja viittasi Valentineen vapaalla kädellään. Valentine ei sanonut mitään, nyökkäsi vain sekä Crewelle, että Johannalle. ”Hyvästi.”

Ja niin he jäivät kolmestaan kirjastoon. Valentine katsoi pitkään ovelle vielä sen sulkeuduttuakin, kasvoillaan jokin niistä lukuisista ihmisilmeistä, joita Crewe ei ymmärtänyt. Kaikki kuitenkin tajusivat talon isännän olevan huonolla tuulella. Sitten kuului hiljainen huokaus ja Valentine hieroi oikeaa hartiaan ja katsahti taas Creween ja Johannaan neuvottomana. Crewe osoitti tuolia sopivan kaukana Johannasta.

”Tervetuloa. Mistä moinen synkkä tuuli?” Crewe yritti kuulostaa mahdollisimman leppoisalta ja kohteliaalta, sopivan kiertelevältä, jotta voisi iskeä hampaansa saaliiseensa. Joka oli siis tunnustus, ei Valentine itsessään.

Valentine istuutui. ”Me poikkesimme herra Kutscherin talolla aamulla kirkon jälkeen, ja minä palkkasin meille keittäjän. Se oli ilmeisesti sopimatonta.”

”Ja kerroitte sen lordille? Ei ihmekään jos hän oli huonolla tuulella. Teidän pitää lopettaa sellainen, se on loukkaavaa molempia osapuolia kohtaan. Löydätte varmasti parempaa tekemistä ensi sunnuntaiksi.”

”Mitä? Emme kai me puhu kirkossakäynnistä? Kai tässä nyt on kyse keittäjästä?” Valentine kysyi epäröiden. Crewe pudisti päätään. Johanna oli vajonnut jonnekin nurkkaan.

”No, onhan jonkun palkkaaminen noin vain röyhkeää ja sopimatonta, kun ei ilmeisestikään aio itse maksaa kyseisen henkilön palkkaa, mutta en usko hänen välittävän sellaisesta.”

Valentine tuijotti pöytää tyrmistyneenä, eikä ilmeisesti keksinyt mitään sanottavaa. Johanna taas tuijotti tätä liian tiiviisti. Crewe komensi tämän jatkamaan ompelutöitään keittiössä. Hän selviäisi ehkä sittenkin paremmin yksin.

”Ei jumalanpalvelukseen osallistumisessa ole mitään pahaa. ” Niin itsevarmasti alkanut lause loppui kuitenkin uuteen hiljaisuuteen.

”Parempi on, että lopetatte sen.” Crewe halusi kokeilla paljonko auktoriteettia omasi, mutta Valentine ei huomioinut hänen sanojaan mitenkään vaan jatkoi strategisesti pöydän tuijottamista. Hyvä on, jos ei hyvällä, niin sitten…
”Ja ehkä teidän ei kannattaisi olla niin läheisessä kanssakäymisessä herr Klemensin kanssa, varsinkaan isännän selän takana.”

Crewen oli pakko kieltää itseltään voitonriemuisa hymy, kun Valentine melkein änkyttäen ja suivaantuneena väitti, ettei mistään sellaisesta ole kysymys. Kiinni jäit. Hän oli pelkästään arvannut! Crewe ei kuitenkaan ollut mitenkään juonittelevaa tai kieroilevaa tyyppiä, eikä siksi ollut varma millä tavoin voisi hyötyä tästä tiedonmurusta. Hän olisi halunnut kuulla koko jutun juurta jaksaen, tietää mitä Valentine salasi, mutta koska hänellä ei ollut järin lahjoja saada ketään puhumaan muuten kuin väkivallan avulla, antoi hän asian olla. Hän haki kirjahyllystä vanhan tilikirjan ja laski sen pöydälle Valentinen eteen, ja olisi juuri aikonut käskeä tämän lukemaan sitä (mistä ei tietenkään olisi mitään apua), kun ovi jälleen avautui ja herra Klemens astui sisään. Silloin Crewe huomasi kuinka paljon Valentinen vaatteet tuoksuivat Klemensiltä.

”Ach, iltaa”, Klemens sanoi ja hymyili heille molemmille. Tervehdykseen vastattiin. Crewe tiesi, että tämä erikoinen vieras piti hänestä, ja oli talossa kuin kotonaan. Acario oli maininnut, että Klemens oli vieraillut ja välillä melkein asunut Erlebergissä pitkiä aikoja jo paljon ennen Crewea, ja oletettavasti tämä maininta sisälsi jotain rivien välistä luettavaa, jonka Crewe tajuaisi liian myöhään.
”Minä tarvitsen tuomarin, meidän otteluumme. Acario sanoi, etten saa repiä sinua työn ääreltäsi joka ilta --” Hän osoitti Crewea. ”-- ja luulen, että olisit muutenkin puolueellinen, joten valitsen sinut.” Katse pysähtyi Valentineen. Joka ei vastannut katseeseen, vaan nyökkäsi pöydälle. Kaikki tällainen sinuttelu oli tietenkin hieman karua, se sai Valentinen kuulostamaan melkein Crewen vertaiselta. Inhottavaa. Mutta eihän siitä tietenkään sopinut valittaa.

~*~
 Pallojen osuessa toisiinsa kuului napakka kolahdus, ja Acario huomasi hävinneensä kolmannen pelin perättäin. No ehkä sillä saattoi olla jotain tekemistä taidonkin kanssa. Klemens oli yhtä hymyä, ja kätteli jälleen sekä häntä, että tuomarina toimivaa Valentinea, ja taputti tätä vielä olalle. Valentine seisoi jäykkänä ja nyökkäili vakavana Klemensin ollessa lähellä.

”Pelataanko vielä erä?”

”Ei kai enää”, Acario vastasi. ”Eiköhän kolmas kerta sanonut jo toden. Oletko mahdollisesti lahjonut tuomarin puolellesi?”

Klemens hymähti ja laski köönsä biljardipöydän päälle.
”Hieman suostuttelin vain. Juttelimme tässä aiemmin. Ei nyt millään pahalla, mutta sinut tuntien olisin luullut sinun pitävän seuranasi jotakuta hieman… aistikkaampaa. Hän maistuu köyhyydelle.” Hän kokosi pallot siistiin muodostelmaan.

Acario tiesi, että Klemens yritti vain ärsyttää häntä, kuten ennenkin. Ja se toimi turhankin hyvin. Kuten ennenkin.
”Mitä sinä olet tehnyt?”

”En mitään, mikä loukkaisi sinua, tietenkään. Huomaathan, että hän on täysin kunnossa.”

He puhuivat latinaa, vaikka kohteliaampaa olisi tietenkin ollut käyttää saksaa, niin että itse puheenaihe olisi pystynyt seuraamaan keskustelua, mutta tuntui luonnottomalta ja vaivalloiselta alkaa käyttää jotain vierasta kieltä.

”Vaikutat siltä, että aiot sanoa vielä jotain?”

”No, itse asiassa… Minun täytyy lähteä huomenna. Toinen vierailuni on kesken. Mainitsin jo aiemminkin varmaan, mutten asu enää vanhassa talossa. Olin siellä saadessani viestisi. Talo on ikään kuin lainassa eräälle henkilölle, melkein kuin vuokralla.”

”Lapsi?” Acario laski oman köönsä toisen viereen.

”Ei minulla ole lapsia kuten hyvin tiedät”, Klemens totesi. ”Eikä hänelläkään. Eikä hänellä ole enää luojaansakaan. Yksi saman mestarin lapsi asuu kuitenkin tässä lähimailla. Mestari itse sai surmansa satakunta vuotta sitten.”

”Miten surullista.”

”Sinä tapoit hänet”, Klemens huomautti kuivasti.

”Ai”, Acario vastasi, rehellisesti yllättyneenä, ja he molemmat pidättäytyivät hymyilemästä. ”Ehket sitten välitä suruvalittelujani hänelle.”

”Mutta, palatakseni taas asiaan. Tulisin mielelläni kesäksi tänne. Paikka, jossa asun nykyään on nimittäin hyvin pohjoisessa. Niin pohjoisessa, että aurinko ei laske kesäisin.”

”Tervetuloa.”

”Voisin tulla jo ihan loppukeväästä. Tai hieman ennenkin.” Klemens kuulosti melkein ahdistuneelta. Ilmeisesti pohjoisessa oli melko mielenkiinnotonta.

”Tule minun puolestani jo vaikka maaliskuussa. En minä täältä mihinkään mene.”

”Toivottavasti. Olet myöskin erittäin tervetullut vierailemaan luonani jonain talvena.”
He nyökkäsivät vakavina ja seisoivat hiljaa hetken. Sitten Valentine rykäisi anteeksipyytävästi.

”Herrat tuskin enää tarvitsevat minua, joten vetäytyisin tältä iltaa.”

”Mutta eihän kello ole vielä mitään. Hae Flavian neljänneksi korttipöytään ja voimme pelata vistiä. Voisitte vaikka voittaa toisen hevosen”, Klemens ehdotti ja istuutui seinän vierustalle. Acario istuutui viereiselle tuolille, eikä sanonut mitään.

”Kello on tosiaan paljon minulle, joka olen ollut jalkeilla aamusta saakka”, Valentine vastasi, ja lisäsi vielä ennen kuin Klemens ehti maanitella häntä enempää: ”ja päätäni särkee.”

”Miksi?” Acario kysyi, vaikka tiesi, että ihmisiä kolotti milloin mihinkin ilman sen kummempaa syytä, varsinkin kun ne vanhenivat. Valentine ei tosin ollut hänen tietämyksensä mukaan kovinkaan vanha.

”Minä satuin lyömään sen tänään. Kahdesti. Kerran ovenripaan ja toisen kerran tuohon biljardipöytään.”

”Aa, hän puhuu totta. Olin jälkimmäisellä kertaa täällä. Ruhjeesta vuoti jopa vähän verta. Olette hyvin kömpelö.”

Valentine näytti sangen onnettomalta. Acario tarkisti vaivihkaa katseellaan ettei mattoon ollut tullut tahroja.
”Mitä me olemme teitä pidättelemään. Hyvää yötä”, hän totesi viimein.

”Hyvää yötä.”
Ja Valentinen poistuttua he molemmat nauroivat.




A/N: Tykkään vaan kirjoittaa jotain tänne loppuun, vaikkei mulla ole oikeastaan mitään sanottavaa :D

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu