Originaali > Muu proosa, draama ja runous

Leijonankita, K-16

<< < (2/7) > >>

Lavande:
6. luku

Pari varista raakkui taivaalla liidellessään. Ilta näytti selkeältä, ja tie vähemmän kuraiselta kuin vielä viime viikolla.
”Osoitteeni on kirjoituspöydälläsi. Kirjoitin sen melko isolla, jotta huomaat”, Klemens sanoi noustessaan komeaan nelivaljakkoonsa, ”Ja jos sattuisi käymään niin, että joku olisi unohtanut ikkunan auki ja tuuli puhaltaisi lappuseni taivaan tuuliin, niin kopio alkuperäisestä löytyy kirjastostasi, Decameronen kansien välistä. Ja jos sattuisi niin ikävästi, että kirjasto palaisi maan tasalle, niin Flavianilla on suljetussa kuoressa vielä yksi. Odotan siis kirjettäsi. Laitoin kirjepaperia valmiiksi esille.”

Acario nyökkäsi myöntelevästi. Kai hänen olisi pakko kirjoittaa.
”Kerro terveiseni ystävällesi.”

”Minulla on vain yksi. Näkemiin!” Klemens huudahti vaunujen lähtiessä liikkeelle mahtipontisesti. Valentine ja Crewe vilkuttivat jonkin aikaa, silkasta kohteliaisuudesta kai, koska kukaan tuskin näki heidän elettään. Vähitellen hevosten ja vaunujen äänet vaimenivat ja tilalle jäi vain raakuntaa. Acario tunsi hienoista melankoliaa ystävänsä lähdön vuoksi, mutta kesään oli kuitenkin lyhyt aika.

”Osaako Johanna tehdä moderneja juhlapukuja?” Acario kysyi, katsellen vieläkin tietä.

”Ei osaa”, Crewe myönsi astuttuaan ensin Acarion viereen, ”Arkikäyttöön sopivia moderneja pukuja kyllä, mutta juhlapuvut ovat ilmeisesti monimutkaisempia...”

”Vai niin. Saat kutsua sitten toisen ompelijan.”

”Kaupungissa kuuluu olevan eräs sangen hyvä, mutta hän on rampa, eikä tee kotikäyntejä.”

”Onkohan helpompaa ostaa hänet tänne vai käydä hänen luonaan?”

”Minä otan selvää”, Crewe vastasi ja kumarsi.

~*~
Parin päivän kuluttua herra Klemensin lähdöstä, kun talossa oli jo keittäjä ja kaikkien inhimillisten vatsat täynnä säännöllisin väliajoin, Beth oli kaupungilla Acarion kanssa. Hän oli enemmän kuin huojentunut, ettei törmännyt Klemensiin enää joka kulman takana, vaikka se oli tietenkin verottanut seuraelämää… Ei enää korttipelejä. No eipä ainakaan tarvinnut murehtia panoksista. Tästä lähtien jos Beth saisi lainaksi hevosen, hän pitäisi siitä hyvää huolta.

Oli alkuilta ja illallisaika (minkä takia oli sangen harmillista, etteivät he olleet kotona) ja he olivat erään ompelijan liikkeessä. Hän oli lyhyt ja pyylevä nainen, joka ontui vasenta jalkaansa. Hyvin tuimailmeinen ja äkkipikaisen näköinen naisihminen, joka oli jo parhaat päivänsä nähnyt, mutta oli kauniin mustan pukunsa takia ainakin edustava. Hän oli jäänyt aivan hiljattain leskeksi, miehensä ja heidän ottotyttärensä menehdyttyä tulipalossa, joka oli tuhonnut melko täydellisesti heidän pikku talonsa. Koko kaupungin onneksi talo oli sijainnut kaukana muista taloista, ja näin kaikki muut olivat säästyneet taloudellisilta vahingoilta. Frau Näher oli kuitenkin menettänyt kaiken. Paitsi asiakaskuntansa. Rouva oli ennen avioitumistaan ollut töissä ompelijana kartanossa Achimissa, ja kyseisen kartanon rouva tilasi häneltä edelleen.

Eipä tilaisi enää, Beth mietti, sillä Acario oli melko kirjaimellisesti ostanut rouva Näherin, hyvään hintaan, ja tämä muuttaisi Erlebergiin viikon sisällä (voitiin tietenkin kyseenalaistaa kuinka soveliasta tällainen oli, kun aviomiehen kuolemasta oli alle kuukausi, mutta raha puhui omaa kieltään ja Fraun hankala asema sen murretta). Tänään kyse ei kuitenkaan ollut siitä, vaan mittojen ottamisesta, sillä Acario halusi uusia pukuja. Beth piteli tämän päällystakkia, hattua ja hanskoja, ja siirsi syrjään saappaat sillä aikaa kun rouva Näher surupukuineen hääri mittanauhojen ja kangaspalojen kanssa, kyseli toivomuksia ja sen sellaisia. Kun Acario pukeutui uudelleen, hän katsoi odottavasti Bethiin.

”Sir?”

”Mitä te vitkuttelette? Ottakaa kengät ja takkinne pois, haluan lähteä kotiinkin jossain vaiheessa. Minulla on nälkä.”

Työntäen jälkimmäisen lauseen mielestään Beth riisui takkinsa ja laittoi sen tuolin karmille roikkumaan ja asetti kenkänsä siivosti tuolin eteen. Hän olisi enemmän kuin mielissään uudesta puvusta, mutta Acario oli ilmeisesti huonolla tuulella. Mikä oli hyvin, hyvin huono juttu, varsinkin yhdistettynä nälkään. Rouva Näher nilkutti Bethinkin ympärillä, nousten välillä pienelle tuolille kun oma pituus ei riittänyt (pituusero oli sentään vähäisempi kuin mitä Fraulla ja Acariolla) ja Beth levitti käsiään aina pyynnöstä ja yritti vastailla jotain järkevää kysymyksiin kankaasta. Hänellä ei oikeastaan ollut mitään mielipidettä siitä, mutta Acariolla tuntui olevan. Rouva Näher totesi jossain vaiheessa, että tekisi parhaansa. Beth ei ollut huomannut pidättelevänsä henkeään ennen kuin sai taas kengät jalkaansa ja takin ylleen.

Kun he olivat paluumatkalla vaunuissa Beth otti suosiolla takin taas yltään, sillä sen hihat olivat jäykät. Hän olisi käärinyt kauluspaitansa hihoja myös, ellei Acario olisi ehtinyt häntä ennen. Vaunuissa oli pimeää, joten Beth ei ollut nähnyt Acarion riisuvan hansikkaitaan. Eikä hän myöskään nähnyt, kuinka tämä tarttui hänen käteensä, viilsi ranteen auki jälleen kerran ja joi. Tunsi vain.

~*~
Elämä oli melko rauhaisaa siihen asti kun rouva Näher muutti Erlebergiin. Beth oletti jotenkin, että talo täynnä verenhimoisia vampyyreja ei olisi mikään rauhan tyyssija, mutta siltä se koko lailla näytti. Acario huomasi nopeasti Bethin toimettomuuden, ja alkoi määrätä hänelle tekemistä. Sen takia Beth istui nyt saman pöydän ääressä kuin Crewe ja selasi vanhalta haisevaa muistikirjaa, joka oli täynnä haalistuneita merkintöjä tuloista ja menoista. Päivämäärät olivat useita vuosikymmeniä vanhoja, eikä missään oikein lukenut mitään mielenkiintoista.  Kynttilän valo vipatti kun Crewe kirjoitti. Johanna istui Crewen vieressä etäisyydellä, joka Bethistä oli hieman epäsiveä. Johanna ei tuntunut pitävän sitä minään, vaan haukotteli raukeasti ja katseli seesteisesti ympäriinsä.

”Kello alkaa olla jo paljon”, Beth aloitti hiljaisen harkinnan jälkeen. Hänen kätensä olivat ristissä pöydän päällä ja peukalot pyörivät odottavasti. Crewe nosti katseensa papereistaan ja tuijotti Bethiä kylmästi.

”Miten niin? Tässä on mennyt tuskin puoltatoista tuntia vielä.”

”No minä olen ollut jalkeilla koko päivän”, Beth sanoi ja vilkaisi Johannaan merkitsevästi, mutta tämä ei vastannut hänen katseeseensa, ”lopetetaan jo tältä päivältä. Eiköhän teilläkin ole muuta tekemistä.”

Crewen silmissä välähti.
”Typerä ulkomaalainen, aivan kuin minä jättäisin Johannan yksin teidän seuraanne. Kyllä minä tiedän mitä teidänlaisenne ulkomaalaismiehet yritätte jäädessänne kahden naisen kanssa.”

Beth hiljeni typertyneenä Crewen purkauksesta. Hän katseli itseään kookkaampaa Johannaa, jonka terävät kulmahampaat vilahtivat aina tämän haukotellessa.
”No ottakaa hänet mukaanne.”

”Ha, aivan kuin teihin voisi luottaa, typerä englantilainen!” Crewe tuhahti. ”Kuka se poika on? Se joka nukkuu ukon kanssa samassa huoneessa.”

Ukko oli ilmeisesti Kutscher.
”Otto, keittäjä, mutta teidän ei sovi puhutella tai yrittää lähestyä häntä.”

”Miten niin?” Crewe kysyi.

”Kyllä minä tiedän, mitä teidänlaisenne miehet yritätte jäädessänne kahden kenen tahansa kanssa”, Beth sanoi, ja meinasi syödä sanansa saman tien, sillä Crewen kasvot synkkenivät melkein pelottaviksi.

Sitten tämä kuitenkin hymähti ja melkein hymyili.
”Typerä englantilainen.”

”Tunnetteko te minua lainkaan nimeltä, herra Crewe? Teistä tuntuu olevan hauskaa solvata minua ainakin.”

”Te ette ole esittäytynyt.”

Niin, koska kun ensi kerran tapasimme, yrititte pahoinpidellä minua, Beth ajatteli. Hän tiesi kuitenkin, että vältteli tilanteita, joissa joutuisi itse esittelemään itsensä.
”Eikä kukaan muukaan ole minua esitellyt?”

”On toki, herra Valentine”, Crewe sanoi, ja sulki muistikirjan pöydältä. Se päästi ilmoille tukahtuneen kumahduksen.

~*~
Rouva Näher piti muuttoaan Erlebergiin uuden elämän alkuna, vaikka kaikki rakkaus vanhaa kohtaan sai hänet toisinaan lyyhistymään seinää vasten. Hän ei koskaan ollut kuullutkaan kenestäkään lordi Dwyresta ennen kuin tämän synkännäköinen palvelija oli käynyt tiedustelemassa häneltä pukujen teettämisestä. Hän tiesi Erlebergin nimeltä, niin kuin yleensä kaikki seudun asukkaat, mutta ei muistanut koko Verdenissä asumisaikanaan kuulleensa isäntäväestä. Ulkomainen, salaperäinen isäntä oli ajatuksena niin epäilyttävä, että hän olisi oitis kieltäytynyt, jos rahatilanne olisi antanut myöden, ja jos hänellä olisi ollut parempi vanhuudenturva varalla.

Häntä olisi haluttanut kysellä paljon kaikenlaista, mutta ei halunnut näyttää tungettelevalta ainakaan heti alkuun. Erleberg oli hieman asumattoman näköinen sieltä täältä, piha ei ollut saanut kaikkea sitä huomiota, mitä olisi ansainnut ja sisätiloissa tuntui kuin aika olisi pysähtynyt ilmaan ja roikkuisi raskaana synkissä nurkissa. Rouva Näher ei kuitenkaan ollut mikään romantikko, ja hänestä talon synkkämielisyys korjautuisi nopeasti uusilla seinäpapereilla ja kevyemmillä verhoilla. Herra Kutscher oli hakenut hänet hevoskärryillä kaupungilta ja se oli ollut hyvä, sillä he olivat jonkinasteisia tuttavia ennestään, niin että rouva Näher ei ollut tuntenut itseään enää niin levottomaksi. Hän tapasi myös Oton, surkean näköisen nuoren miehen, jonka Kutscher esitteli herra ja rouva Brezelmannin pojaksi. Tämä ei puhunut mitään joten rouva Näher oletti tämän olevan se paljon juoruttu latvasta laho poika, joka ei tuohon ikäänkään mennessä ollut oppinut puhumaan.

Hän tapasi myös taas ruipelon herra Valentinen, jonka pukua oli tehnyt silloin kun ei keskittynyt isännän vaatteisiin. Hänelle ei ollut aivan selvää kuka tai mikä kyseinen henkilö oli, ja missä kohtaa tämä seisoi arvojärjestyksessä. He olivat tavanneet tietenkin jo mittoja ottaessa ja Valentine käyttäytyi nyt hyvin huomaavaisesti, kyseli miellyttikö huone häntä ja pyysi ilmoittamaan mikäli sieltä puuttuisi jotain. Illalliselle osallistui vain he neljä, mikä oli entistä omituisempaa. Kai talossa täytyi olla muutakin palvelusväkeä? Ja miksi herra Valentinekin söi heidän seurassaan? Illallinen oli nopeasti ohitse ja  herra Valentine saattoi hänet makuuhuoneen ovelle, mikä oli jo hieman tungettelevaa. Ehkä se oli tapana Englannissa.
”Hyvää yötä, rouva. Laittakaa toki ovenne säppiin yön ajaksi, ettette vaikka kävelisi unissanne nyt vieraassa paikassa. Älkääkä lähtekö yön aikana harhailemaan minnekään, tämä on iso talo ja täällä eksyy helposti pimeällä.”

~*~
Aiemmin samana päivänä, kun Kutscher oli ollut hakemassa rouva Näheriä, saapui pihaan mies hevosen selässä. Beth näki tämän ikkunasta ja kiiruhti ulos, sillä hän koki itsensä vähän niin kuin pomoksi päiväsaikaan. Yhä hevosen selässä istuva mies tervehti häntä ja kertoi kantavansa kirjettä lordi Dwyrelle.

”Minä voin toimittaa sen eteenpäin”, Beth sanoi. Lähetti antoi kirjeen ja ratsasti hyvine päivänjatkoine pois. Beth tutki hetken valkoista kirjettä, nimeä ja sinettiä, mutta myönsi sitten itselleen ettei asia kuulunut hänelle ja työnsi kirjeen povitaskuunsa. Hän ajatteli ensin jättää sen Acarion kirjoituspöydälle, tai sujauttaa oven ali tämän makuuhuoneeseen, mutta se ei kai olisi ollut kovin kunnioittavaa kirjeelle, varsinkaan kun hänellä ei ollut sille mitään astiaa tai tarjotinta asettelua varten. Aikaisen illallisen jälkeen hän koputti Acarion makuuhuoneen oveen, toivoen, että tämä ei ollut lähtenyt vielä minnekään.

”Sisään.”

Bethillä oli toisessa kädessä kynttilä, sillä huone oli maanpinnan alapuolella, eikä siellä siksi ollut toivoakaan luonnonvalosta. Hän oli käynyt siellä vain kerran aiemmin.
”Teille saapui tänään kirje, sir.”

”Tuo se tänne.”
Ilmeisesti tänään ei ollut kiire minnekään, sillä Acario makasi vielä sängyssä. Sänky oli kaunis, mutta raskaan näköinen kookas pylvässänky. Huoneessa oli myös marmorinen ruumisarkku, joka oli vielä raskaamman näköinen. Beth laski mennessään kynttilän pienelle pöydälle, sillä seinällä paloi lämmintä valoa säteilevä öljylamppu.

”Oletteko te kunnossa, sir? Olette yleensä ollut jo hyvän aikaa jalkeilla tähän kellonaikaan.”

Acario otti kirjeen ja mursi sinetin. Pylvässängyn sisus oli osittain dramaattisten varjojen peittämä, niin että Beth erotti vasta Acarion noustessa istumaan, ettei tällä ollut paitaa. Beth päätteli viisaasti, että nyt oli tahdikas aika poistua.
”Ei, älkää menkö mihinkään. Täysin kunnossa. Olen nukkunut hieman huonosti vain.”

Beth kääntyi sellaiseen kulmaan, ettei nähnyt vilaustakaan hyvin vaaleasta ihosta ja seurasi katseellaan katon kuviointia. Seinillä ei ollut tauluja, mutta katto oli kuvioitu. Miten jännittävää. Tuossa taisi olla aavistuksen epäsymmetrinen kohta. Hän yritti keskittyä kiemuroihin ja kaariin, mutta takaa kuuluva hiljainen paperin rapistelu huomautteli kaikenlaista.
”Minä voin katsoa Teidän korkeudellenne pai--, päällivaatteet, mikäli suotte.”
Mutta ilmeisesti se ei ollut ollenkaan suotavaa, sillä Acario tarttui Bethin takin hännyksistä samalla kun Beth oli astumassa askelta eteenpäin. Beth kaatui vuoteelle. Ja nousi saman tien ylös. Silloin hän havaitsi Housut. Ne eivät olleet viikattuina lattialle, kuten pahemmassa visiossa olisi käynyt, vaan ihan Acariolla yllään.

”Ei, jutellaan ensin.”

”Niin?”

”Minulla on tässä tanssiaiskutsu. Kahden viikon kuluttua perjantaille varakreivi de Beurren luona. Mitä mieltä olette?”

”Sepä hienoa”, Beth sanoi varovasti ja vilkuili valkoista kutsukorttia. Acario onnistui näemmä käyttämään samanlaista asiallisen viileää keskustelusävyä kuin vaatteet päällä kirjoituspöytänsä ääressä, mikä oli melko häiritsevää.

”Ajattelinkin, että suostuisitte. Asunnekin pitäisi olla valmis siihen mennessä.”

Beth oli osannut aavistella, että jonkinlainen koukku kävelisi tässä keskustelussa vastaan ennemmin tai myöhemmin. Kaikki johtui luultavasti siitä, että toinen heistä ei ollut arvonsa mukaisesti puettu ja molemmat istuivat sängyllä.
”Minua ei taida olla kutsutte, sir.”

Acario heilautti kättään vähättelevästi.
”Saan kai minä viedä jonkun mukanani.”

Sai varmaan ja Beth ei varmaan loppujen lopuksi pystyisi kieltäytymään, sillä hän mieluummin oli samaa mieltä ja samalla puolella kuin Acario. Acario oli yleensä hyvin kohtelias hänelle ja osoitti jonkinlaista kiinnostusta hänen hyvinvointiaan kohtaan, mutta sitten oli ne kylmät, halveksuvat katseet, joita hän välillä sai. Ne katseet, jotka saivat Bethin epäilemään, että Acario olisi halunnut taittaa hänen niskansa aina välillä, muttei kohteliaisuudesta tohtinut.

”Luultavasti kai mieluummin menisitte yhdessä herra Crewen kanssa?”

”Enpä oikeastaan.” Acario risti kätensä syliinsä kuin tavallisen pöydän ääressä. Beth oli salaa mielissään. Ehkä tanssiaiset olisivat hauskat. Miesten vaatteissa ja miehenä osallistuminen oli tietenkin hieman perverssiä, eikä Beth osannut yhteenkään tanssiin miesten askelia. Mutta olisi liian myöhäistä ompeluttaa naisten juhlapuku. Eikä varmaan voinut olla nainen jos omasi lyhyet hiukset. Beth haroi harmissaan tukkaansa.
”Kun nyt mainitsit Crewen, oletko nähnyt häntä vielä tänään? Hänen piti täyttää allas minua varten.”

Beth ei ollut nähnyt Crewea. Mistähän altaasta oli kyse? Hänelle ei tullut muuta mieleen kuin lintujen kylpyallas, mutta koska pihalla oli muutenkin niin kosteaa ja kylmää linnut tuskin halusivat kylpeä. Beth mietti pitäisikö hänen kenties mainita Acariolle, että nyt ei välttämättä ollut otollisin vuodenaika linnuille kylpeä.
”Asian voisi tietenkin tarkistaa. Menemmekö yhdessä?”

He menivät. Acario kietoi ensin kuitenkin vihreän aamutakin ylleen. Makuuhuoneesta pääsi näppärästi pienelle käytävälle, joka johti kaakeloituun huoneeseen, jonka keskellä oli kulmikas allas täynnä vettä. Vain yksi seinälampuista oli sytytetty, joten vesi näytti liikkumattomanakin tummalta ja uhkaavalta. Luultavasti kovin monet linnut eivät uskaltautuisi sinne.
”Tämä on minun toinen kylpyhuoneeni”, Acario jatkoi, ”Tämän rakennuttaminen oli uskomattoman hankalaa, arkkitehti ei ottanut millään ymmärtääkseen mitä tarkoitin.”

Allas oli tarpeeksi iso uimista varten, eikä koko kylpytilassa ollut niin kylmä kuin mitä olettaa olisi voinut.
Acario kyykistyi altaan vierelle, kokeili kädellä vettä ja teki ilmeisesti jonkin henkilökohtaisen päätöksen. Veden pinnalle jäi kosketuksesta väreitä, jotka piirsivät aina vain isompia ja isompia ympyröitä.
”Kai se menettelee. Crewe ei ole täällä. Pesettekö selkäni?”

Acario riisui aamutakkinsa, viikkasi sen ja ojensi Bethille. Beth oli ensin liian hämmentynyt ajattelemaan ja sitten hänen teki mieli huutaa tuskastuneesti jotain ääneen. Hän mietti minkä synnin oli tehnyt, jotta illasta oli tullut näin omituinen ja missä kohtaa hänen olisi pitänyt tehdä toisin, ettei hänen elämästään olisi tullut näin epäsopivaa. No tietenkään hän ei voisi pestä kenenkään miehen selkää. Hän oli nuori naimaton tyttö ja hänen äitinsä oli sanonut, että helpoin tapa helvettiin oli lankeemuksen kautta.

”Enpä taida, sir. Oletteko te nyt kuitenkaan aivan kunnossa?” hän sai kysyttyä. ”Miksi te olette puolipukeissa vielä tähän aikaan?”

 Aamutakin hiha oli valahtanut erilleen. Acario nousi ylös ja kääntyi katsomaan häntä, hyvin tyhjä ilme kasvoillaan.

”En minä tarkoittanut mitenkään tunkeilla, vaan…”

”Niin?” Acario sanoi.

”Tai siis, no…”

”Niinpä. Minä olen tosiaan hieman huonosti pukeissa, koska aikomuksenani oli kylpeä.” Acario näytti vaivaantuneelta ja ärsyyntyneeltä joutuessaan selittämään asuaan.
”En todellakaan ajatellut, että pitäisitte asiaa noin tärkeänä.”

Nyt Beth tunsi itsensä hivenen naurettavaksi ja pikkumaiseksi.
”Ota kaapista pyyhkeitä ja kylvetään yhdessä”, Acario ehdotti sovittelevasti.

Ei, ei, ei. Tuo ei ole normaalia, Beth mietti. Hän livistäisi heti ensimmäisen mahdollisuuden tultua. Yksinäisyys oli sekoittanut hänen isäntänsä pään.
”Te alatte muistuttaa jotenkin herra Klemensiä”, Beth mutisi hiljaa hakiessaan pyyhkeitä. Ikävä kyllä vampyyreilla oli erinomainen kuulo.

”Mitä te tarkoitatte, Valentine?”

Ojasta allikkoon. Beth mietti ohikiitävän sekunnin, mitä oikeastaan tarkoitti, ja tunsi sitten kuumotuksen leviävän kasvoilleen.
”En yhtikäs mitään, sir! En niin mitään!” Hän tempaisi kaapin oven auki hyvin päättäväisesti. Nopea liike sai pyyhkeen putoamaan alas itsestään. Beth nappasi sen ja olisi kääntynyt ympäri, marssinut Acarion luo, luovuttanut pyyhkeen, toivottanut oikein hyvät uintihetket ja livahtanut paikalta, mutta yhtäkkiä Acario seisoi kaapin vieressä. Beth säpsähti.

”Ei vaan ihan oikeasti, miten niin muistutan Klemensiä?”

”En minä tarkoittanut sitä niin! Ette te muistuta, olette hyvin kohtelias ja herrasmies ja ette läheskään niin tungetteleva kuin…” Beth harppoi ovelle päin, mutta Acario oli taas hänen edessään. Suoraan edessä ja niin lähellä, että Beth melkein menetti tasapainonsa pysähtyessään. Häntä alkoi jo pyörryttää tällainen yhtäkkinen joka paikkaan ilmestyminen.

”Kuin Klemens?” Sanat upposivat painavina ilmaan. Acario tuijotti Bethiä suoraan silmiin, eikä Beth keksinyt muuta, kuin tuijottaa takaisin hieman säikkynä. Ainakaan iirikset eivät olleet sillä tavoin punaiset kuin mitä ne joskus olivat. Mustat vain. Heti sen ajatuksen jälkeen syvä punainen alkoi täyttää värikalvoja edeten keskustasta reunoille. Beth yritti repiä katseensa irti, mutta se oli hieman hankalaa kun he olivat niin lähekkäin. Hän yritti keskittyä silmien sijasta suuhun, mutta aina välillä välähtävät terävät kulmahampaat eivät olleet paljoa mieltä tyynnyttävämpi näky. Ja koska hän ei oikein kehdannut katsoa mitään paljasta siitä alemmas, päätyi hän tuijottamaan Acarion nenänpäätä.
”…joka ei ole herrasmies?”

Beth sai viivytettyä vastaamista, sillä ovi kävi ja Crewe astui sisään kantaen pientä puulaatikkoa. Hän kumarsi syvään ja tyylikkäästi Acariolle. Seurasi nopeatempoista ja kauniisti soljuvaa vieraskielistä keskustelua, jonka aikana Beth mietti hyviä poistumisrepliikkejä. Hän voisi yhtä hyvin mennä nukkumaan ja häpeämään, kun ruokatarjoilukin oli ohitse. Keskustelu kuitenkin vaimeni ja Crewe jäi tuijottamaan häntä. Acariokin kääntyi katsomaan taas Bethiä. Acarion selän takana Crewen huulille piirtyi vahingoniloinen hymy.

”Crewe tässä epäilee”, Acario aloitti, hyvin poliittiseen sävyyn, ”että teillä ja herra Klemensillä on jonkin näköinen salasuhde?”

Allikosta jorpakkoon. Hyökkäys on paras puolustus. Acariota vasten Beth ei oikein osannut sanoa mitään, mutta Crewe oli aivan toinen juttu. Tuskin hänen kasvonsa muutenkaan olisivat voineet kuumottaa sen enempää. Beth vaihtoi kielen saksaksi ja oli topakka.
”Herr Crewe, otan tuon kunnianloukkauksena. En olisi uskonut teidän levittelevän ja keksivän tuollaisia perättömiä huhuja selkäni takana. Olkaa hyvä, ja ottakaa huomioon, että teidän juoruilunne loukkaa minun lisäkseni herr Klemensiä.”

Koko rimpsu oli suuri vale, sillä Beth oli valmis uskomaan kaikkea pahaa Crewestä. Acario luultavasti huomasi sen, muttei sanonut mitään. Crewen hymy kuoli ja hetken näytti siltä, kuin tämä olisi aikonut hyökätä hänen kimppuunsa. Se katkesi kuitenkin siihen, että Acario laski kätensä Bethin olkapäälle. Se ei ollut mikään ystävällinen tai rauhoittava olalle taputus, vaan kylmä ja painava muistutus. Crewe rauhoittui saman tien.
”Nyt, jos kerran kukaan ei suostu seurakseni, haluaisin kylpyrauhan.”

Beth poistui huoneesta vasta Crewen jälkeen, jotta tämä ei olisi puukottanut häntä selkään.

~*~
Tanssiaisilta saapui täydellisen ajallaan ja Acario oli myös valmis. Crewe oli auttanut häntä pukeutumaan uusiin vaatteisiin, ja he molemmat olivat mananneet tuskastuneesti nykymuotia. Miksei muoti voinut olla samanlaista edes muutama kymmenen vuotta kerrallaan? Vaatteet olivat yksinkertaistuneet, miesten puvut eivät olleet enää niin riemunkirjavia, ja nykyään ei enää tarvinnut sietää haisevia peruukkeja. Tummansininen takki ylsi polviin ja myötäili pakolla muovattua vyötäröä, paidan kaulukset suojasivat kaulaa (kauluksista tulisi ongelmia janon aikaan, joten ehkä hänen kannattaisi jättää miehet sikseen ja keskittyä naisiin). Silinteri ja valkoiset hansikkaat olivat tyylikkäät. Ehkä tässäkin vuosikymmenessä oli hohtonsa. Crewe auttoi hänelle päällystakin ovella päälle ja ojensi kävelykepin, joka sentään oli ollut sama viimeiset viisikymmentä vuotta.

Crewe ei näyttänyt ollenkaan tyytyväiseltä. Acario tiesi, että tätä harmitti kotiin jääminen kuin pikkupoikaa. Valentine oli kuitenkin hyödyllisempää seuraa keskustelun kannalta, sillä Crewe ei ollut seurannut maailman menoa moneen kymmeneen vuoteen. Acariosta joutui harmikseen myöntämään, että hänen ainoa jälkeläisensä ei ollut saanut paljon mitään hyödyllistä aikaiseksi sillä aikaa kun hän oli ollut… poissa. Tusinaa puolimielistä vampyyria ei voinut oikein laskea positiiviseksi.

Valentine liittyi heidän seuraansa yrittäen huomaamattomasti nykiä omaa kaulustaan. Valentinen asu oli hyvin samanlainen kuin Acarion, hieman halvempi, eri sävyissä ja vähemmän yksityiskohtainen vain. Luokkaeron oli hyvä näkyä.

Crewe kumarsi heidän noustessaan vaunuihin ja perääntyi sitten murjottaen. Acario vastasi käden heilautuksella. Ajuri kannusti hevosia matkaan. Ilta oli alkanut.

~*~
Varakreivitär de Beurre silmäili juhlasalia sydän pakahtuneena. Hän oli jälleen kerran ylittänyt itsensä. Kristallikruunu kimalsi, jokainen nurkka hohti puhtautta ja talon paras loisto oli esillä. Mukaan lukien uudet kristallimaljat ja hänen tyttärensä. Ehkä ilta ei vetänyt vertoja hänen nuoruutensa Pariisin lempeille kesäiltojen tanssiaisille (varsinkin kun oli melkein talvi), mutta kyseessä oli silti ikimuistoista loistoa. Piano soi miellyttävästi ja tunnelma oli hilpeä. Useita pareja oli tanssimassa, ja loput vieraat seurustelivat rattoisan oloisesti seinän vierustoilla. Neiti de Beurrekin oli näemmä taas tanssimassa. Varakreivitär loi hyväksyvän katseen tyttäreensä, joka oli levännyt tuskin kahta tanssia illan aikana.

Hänen tyttärensä oli hurmaava kaunotar, selvästi tullut äitiinsä. Pitkä ja hyväryhtinen, ylväine, melkein aatelisine kasvoineen ja kauniine vaaleine kiharoineen, jotka oli koottu tänään hyvin edustavaan kampaukseen. Vastikään valmistuneen taivaansinisen puvun kankaat oli tilattu Pariisista saakka, ja se osoitti modernia aistikkuutta gigothohihoineen. Varakreivitär myönsi kyllä, että ehkä kauneus oli katsojan silmissä, mutta hänenmielisiään katsojia oli tänä iltana liikkeellä runsain määrin.

Pienen haun jälkeen varakreivitär huomasi uuden tuttavuutensa, ulkomaalaisen lordi Dwyren, joka oli oikein hienon miehen oloinen. Ja rikkaan. Varakreivitär olisi ollut ensimmäisenä tutustuttamassa ilmeisesti naimatonta lordia tyttärelleen, ellei tällä olisi ollut yhtä vakavaa ulkonäöllistä puutetta. Se ei ollut mitään kasvoissa, saati vartalossa, niiden osalta varakreivittären oli pakko myöntää lordi melko komeaksi mieheksi. Ei, vika oli hiuksissa. Suurimmalla osalla miehistä ongelma oli luultavasti hiusrajan nousu ja tukan harveneminen. Lordi Dwyrella taas tukkaa oli aivan liiaksi. Mustat, hieman kiharaiset hiukset olivat niin pitkät, että ne olivat sidottu leveällä silkkinauhalla taakse, ja valuivat siltikin vielä kohti selkärankaa. Miten vanhanaikaista! Modernin herrasmiehen tukka oli lyhyt ja sivuille kiharrettu, kaikkihan sen nyt tiesivät. Pitkä tukka sai Dwyren näyttämään joltain kirjailijalta tai muulta taiteilijarentulta.

~*~
Beth pakeni tanssiaissalista kadotettuaan Acarion näkyvistään. Vähintään puolet vieraista puhuivat ranskaa, jota Beth ei tiennyt parin perusfraasin lisäksi ollenkaan. Oli kuuma ja miehen lanteille tarkoitetut kureliivit eivät ottaneet istuakseen. Ennen kuin hän oli joutunut pukemaan edellä mainitut, hänen ei ollut käynyt mielessäkään, että miehetkin joutuivat käyttämään korsetteja. Varmaan koska hän ei ollut vielä silloin nähnyt ketään miestä pukeutumassa, ja hänen arkivaatteensa eivät olleet mitään salonkikelpoisten gentlemannien vaatteita. Hän oli vain ajatellut herrasmiesten olevan nykyään luonnostaan sellaisia kapeavyötäröisiä. Hän puikahti sivuovesta pieneen hämyiseen salonkiin, jonka punaisissa seinäpapereissa kultaiset vaakunat esittelivät komeuttaan. Ilmassa tuoksui tupakka ja salin häly tuntui jotenkin kaukaiselta, vaikka väliin jäävä ovi oli sepposen selällään.

Hän oletti olevansa yksin, ja istuutui kahdenistuttavalle sohvalle syvään huokaisten. Hänellä oli taskussaan nenäliina, jolla oli hyvä taputella tuskanhikeä otsalta.

”Pakenetteko kenties ihailijoitanne?”
Puhuja oli nainen, joka istui kapean huoneen toisella laidalla, aivan Bethin edessä. Naisen oranssinkirjava mekko sulautui niin hyvin huoneeseen, että Beth ei ollut huomannut tätä lainkaan.
”No, en olekaan ennen nähnyt teitä, herr..?”

”Valentine”, Beth sai sanottua karhealla äänellä. Valentine kunnes toisin mainitaan. Tupakki tunkeutui hänen päänsä sisälle eksoottisena huumeena. ”Olen pahoillani, rouva, en huomannut teitä tullessani.”

”Neiti”, nainen korjasi pehmeällä äänellä. Tällä oli maidonvaalea iho ja punainen tukka, joka oli kiharrettu pään päälle samanlaiseen kampaukseen kuin melkein kaikilla naisilla tuntui tänään olevan. Tukkaneulat ja hiusverkot sentään vaihtelivat. Syvän punaiset huulet. Silmien väriä ei voinut näin hämärässä erottaa. ”Neiti Mendes. Älkää toki pahoitelko, ei tämä minun kamarini ole. Itse asiassa, olisin erinomaisen kiitollinen jos pitäisitte minulle hetken verran seuraa. Suuret väkijoukot pääsevät aina yllättämään minut. Enkä oikein välitä tanssimisestakaan enää.”

”En minäkään”, Beth myönsi. Ehkä siksi, ettei hän osannut. Onneksi herroja oli enemmän kuin naisia, niin ettei hänen ollut pakko tanssia. Jännittävä tilanne, he keskustelivat ilman muodollisia kolmannen osapuolen esittelyjä.

Neiti Mendesin jalokivet kimmelsivät. Beth yritti arvioida neidin ikää tuloksetta. Ehkä kolmekymmentä. Sitä oli kuitenkin aika hankala uskoa, neiti Mendes oli aika hurmaava ollakseen vanhapiika.
”Oletteko te kenties ulkomaalainen?”

”Kyllä”, Beth myönsi hieman harmissaan. Vaikka saksa oli hänen isänsä äidinkieli, ei hän ilmeisesti koskaan oppisi puhumaan sitä niin, että muut eivät tajuaisi hänen olevan muualta. ”Englantilainen itse asiassa, neiti.”

”Ah, niinpä tietenkin. Asutte kuitenkin täällä? Perheenne kanssa?”
”Lordi Dwyren.”

Neiti Mendes kohotti kulmiaan ja aikoi ilmeisesti sanoa vielä jotain hunajaa hypnotisoivalla äänellään, mutta vaikenikin vain vienosti hymyillen. Beth halusi kysyä josko neiti tunsi Acarion, mutta samalla tanssiaisten isännän tytär, neiti de Beurre ryntäsi dramaattisesti kamariin.

”Neiti Mendes! Teidän täytyy pelastaa minut ja Klaus. Me haluamme lausua runon yleisölle, Erlkönigin, muttemme millään saa kolmatta lukijaa!”

”Charlotte tietää, että ennemmin möisin sieluni, kuin esiintyisin yleisölle.” Hymy. ”Mutta ottakaa toki kaikin mokomin tämä nuori herra Valentine, olen jo pidätellytkin häntä aivan tarpeeksi.”

Charlotte Mendes katsoi epävarmasti Bethiä. Katse muuttui nopeasti arvioivaksi. Beth tajusi nyt, että ehkä ei ollut aivan sopivaa, että hän istuskeli tällä tavoin kahden neiti Mendesin kanssa. Hän ei kyllä liiemmin halunnut mennä lukemaan mitään juhlaväellekään. Koko sali saisi vielä todeta hänen olevan ulkomaalainen…

”Ai teko olette herr Valentine! Tuhannet kiitokset avustanne, saatte olla itse piru!”

~*~
Koska Acario tiesi olevansa useita vuosisatoja vanhempi kuin keskustelutoverinsa, hän tiesi myös, ettei voinut olla pulassa keskustelussa. Se ei vain voinut olla mahdollista. Jotenkin kuitenkin hän jatkuvasti haki katseellaan Valentinea, mutta huoneessa oli yksinkertaisesti liikaa ihmisiä. Hän oli päätellyt keskustelun kuluessa, että Ferdinand VII oli Espanjan kuningas, mutta hän ei osannut kommentoida mitään tämän hallintatavasta.

Keskustelu kuitenkin taukosi, kun pianon viereen astui kolme hahmoa. Yksi heistä oli Valentine, jota Acario vihasi katseellaan, toinen oli neiti de Beurre itsevarma ja hivenen koppava hymy kasvoillaan, ja kolmas joku hontelon näköinen nuori mies, joka kaivoi taskustaan kömpelösti silmälasit.

”Me lausumme teille nyt runon, hyvä yleisö!” neiti de Beurre sanoi kirkkaalla äänellä. Hontelo nuori mies nyökkäili rivakasti ja Valentine puristi kädessään olevaa paperinpalaa rystyset valkoisina. Niin he aloittivat runon isästä, pojasta ja keijujen kuninkaasta, joka päättyi raikuviin aplodeihin. Suurin osa niistä oli osoitettu ilmeisesti neiti de Beurrelle, joka hymyili yleisölleen säteilevästi.

”Hic puer est stultissimus omnium…” Fertig sanoi. Fertig oli toinen niistä herroista, joiden kanssa Acario oli aiemmin käynyt keskustelua Espanjan kuningashuoneesta.

”Onko hän teidän poikanne?” Acario kysyi, hänkin latinaksi.

”Aivan”, herra Fertig sanoi ihastuneena. ”Onhan hän. Ei pitäisi arvostella omaa vertaan ääneen, mutta kuultuani teidän puhuvan sekä saksaa, että ranskaa sujuvasti en uskonut, että ymmärtäisitte ja puhuisitte myös latinaa. Ihmeellistä!”

”Minulla on ollut aikaa opetella”, Acario vastasi koruttomasti. Hän ei viitsinyt alkaa selittämään, että latina oli hänen äidinkielensä. ”Tyttö poikanne vieressä on neiti de Beurre?”

”On tosiaan. Hän ja poikani ovat hyviä ystäviä”, Fertig myönsi, eikä pystynyt täysin pitämään happamuutta äänestään. Viinin vaikutusta.

”Sekö hänen vikansa on?” Acario kysyi.

”Ei, mutta kun pojallani ei tunnu olevan muita kiinnostuksen kohteita kuin neiti de Beurre ja runot. Minä olen kehottanut häntä keskittymään muuhunkin, mutta loppujen lopuksi on vain hän, neiti ja runot.”

”Nykyajan nuoriso”, Acario myönteli, vaikka luultavasti nuoret ihmiset olivat samanlaisia kuin ennenkin. Hankalia ja omasivat hyvän verenkierron. Hän seurasi katseellaan Valentinea, joka kääntyili ympäriinsä levottomana.

”Niinpä! Ja neiti de Beurre on samanlainen. Molemmat ovat liian vapaamielisiä minun mielestäni, että heidän voisi antaa olla keskenään. Minä pyysin poikaa pitämään tytöstä etäisyyttä ainakin jonkin aikaa, sikäli kun heidän aikeistaan ei ole mitään varmuutta, ja mitä hän nyt tekee! Varakreivitär ei itsekään pidä heidän yhdessäolostaan, poikani kun ei ole tarpeeksi komea tai puhu kunnolla ranskaa, mikä on minusta aivan naurettava syy. Mutta ei siitä sen enempää. Nämä ovat kuitenkin hänen juhlansa. Olisitte kovin ystävällinen, jos voisitte pitää tunteenpurkaukseni omana tietonanne.”

”Tietenkin”, Acario vakuutti ja Fertig nyökkäsi vakavasti ja lähti, kadoten juhlaväen sekaan. Valentine oli myös kadonnut. Vältelläkseen Espanjan kuningashuonetta, Acario kiersi tanssivat rivit, aina parvekkeen oville ja tervehti ulkoilmaa.

Hän sulki lasioven perässään. Parvekkeella oli jo joku. Kalpea punatukkainen nainen kääntyi katsomaan häntä säpsähtäen, mutta korjasi nopeasti kasvonsa lievään hymyyn.

”Toivoinkin tapaavani teidät”, nainen sanoi liikuttaen huuliaan liioitellun selvästi, niin, että kulmahampaat pilkottivat esiin. Acario muodosti mielipiteensä hänestä saman tien, eikä se ollut kovin korkea.
”Mukava saada alueelle lisää… yöllä liikkujia. Pitkästä aikaa, vai mitä, lordi Dwyre?”

”Hyvää iltaa, neiti.”
Luultavasti todella pitkästä aikaa, sillä Acario ei muistanut, että he olisivat koskaan tavanneet. Ehkä se oli vain kerran, ja sellaisen nyt helposti unohti. Kai.
Ilmeisesti Acario ei myöskään ollut peittänyt hämmennystään tarpeeksi nopeasti.

”Te ette muista minua. Ei se mitään. Olen Mendes tätä nykyä nimeltäni. Renate Mendes.” Renate Mendes yritti kovasti peittää oman pettymyksensä, kun nimikään ei herättänyt minkäänlaista reaktiota Acariossa.

”Suokaa anteeksi, neiti. Alan kai tulla vanhaksi.” Hymy. ”Oletteko asuneet alueella pitkään?”

”Olen, lähemmäs kahtakymmentäviittä vuotta.”
Se oli kai pitkä aika. Acario ei ollut ollut paikalla noina vuosina. Hänestä tuntui yhtä tyhjän päällä seisomiselta kuin Espanjan kuningasperheen kanssakin. Crewe olisi saattanut osata kertoa jotain neiti Mendesistä, mutta Acarion ei oikein tehnyt mieli kysyä apua tältä. Crewe oli jättänyt jotain kertomatta, ja Acario oli odottanut, että tämä suoraselkäisesti tunnustaisi, mikä oli vialla. Vielä niin ei ollut käynyt. Acario kuitenkin tunsi luomuksensa sen verran hyvin, että tiesi syyllisyyden pakottavan Crewen puhumaan ennemmin tai myöhemmin. Hän itse ei halunnut alkaa pakottamaan.
”Asun melko vaatimattomasti, mutta hyvin lähellä, jos tästä katsotaan. Tuon mutkan takaa on vain kymmenen minuutin vaunumatka. Tulkaa toki joskus käymään. Illalliselle.”

Acarion vasen kulmakarva kohosi. Olikohan tämä sitä modernia asioiden hoitamista? Neiti Mendes ei selvästikään kunnioittanut hänen asemaansa ja ikäänsä, eikä ollut mitenkään tietoinen etiketistä. Ei parvekkeella tavattuja tuttavuuksia, eritotenkaan ylempiarvoisia, pyydetty kyläilemään alle parin minuutin seurustelun jälkeen, varsinkin jos ohjelmassa oli jonkun rahvaan veren vuodatus. Olikohan etikettikin mullistunut yhdessä Espanjan kuningashuoneen kanssa? Ensimmäistä kertaa Acario tunsi huolen vuosista painavan harteillaan kuin ikä.
”Houkutteleva tarjous.”

”Tiedättekö, käytössä on ollut sellainen tapa, että juuri alueelle muuttaneet vampyyrit antavat pienen lahjan ystävyyden merkeissä yönaapureilleen.”

”Pyydättekö te minulta lahjaa? Mitä toivotte?”

”Oi, en mitään suurta. Jotain pientä ja mukavaa vain. Osoitus muistamisesta. Kuten vaikka se pikku herra Valentine, joka teillä on mukananne.”

Valentinella täytyi olla jotain piileviä kykyjä, kun ensin Klemens ja nyt tämä nainen osoittivat kiinnostusta häntä kohtaan. Ikävä kyllä Acario ei voinut sanoa huomanneensa mitään erityisen positiivista.
”Miksi hänet? Tai ei sen väliä, se kun ei käy päinsä. Minulla on hänelle muuta käyttöä.”

”Älkäähän nyt. Minä annan teille Klaus Fertigin ja Charlotte de Beurren vastalahjaksi.” Neiti Mendes yritti naurahtaa kepeästi, mutta ilmassa oli selvää kireyttä.

”Hieno tarjous, mutta pelkäänpä, ettei teillä ole kumpaakaan. Suokaa anteeksi.” Acario kumarsi köykäisesti ja oli jo puoliksi salin puolella, kun neiti Mendes huusi vielä hänen peräänsä.

”Sanokaa terveiseni Flavianille.”
Flavian oli Crewen etunimi. Edes Acario ei kutsunut tätä sillä, ja hän oli sentään nimennyt pojan. Jotain oli taas tekeillä, Acario mietti, ja toivoi, että Crewe puhuisi suunsa puhtaaksi pian. Ettei hänen tarvitsisi pakottaa.
Lopun iltaa sujui kuitenkin rauhallisesti. Acario löysi Valentinen, muttei ottanut Mendesiä puheeksi. Hän kuitenkin mietti tätä, vielä heidän istuessaan vaunuissakin kotimatkalla. Olisiko hänen pitänyt muistaa Renate Mendes? Kuka tämä itse asiassa edes oli?

Valentine hyräili hyvin hiljaa yksinkertaista sävelmää väsyneen, mutta hyväntuulisen oloisena.
”Mitä te hyräilette?”

”Erästä Napoleonin pilkkalaulua, sir”, Valentine sanoi ja nyppi hansikkaitaan. Pihalla oli kylmä.

Acario oli hetken hiljaa.
”Kuka tämä Napoleon on?”



~*~
A/N: My, my, at Waterloo Napoleon did surrender!

Lavande:


7. luku

Ystäväni Acario,

Et ole kirjoittanut minulle, joten oletan, että olet murtanut molemmat ranteesi, ja palkollisesi ovat hylänneet sinut. Jolloin lienee turhaa kysyä, voitko hyvin? Tai kenties kirjeesi on hukkunut matkalla? Jos en saa vastausta kolmen viikon sisässä, lähetän jonkun kirjoittamaan kirjeen sanelustasi.

Olen siis saapunut kotiin, ja täällä vietän talven. Naapuriini on muuttanut eräs perhe, paikallista aatelia. Heillä on hyvin, hyvin viehättävä tytär.
Lunta on polveen saakka ja yöt  kaksi kertaa niin pitkiä kuin siellä kesäisin. Jos ei olisi niin kylmä, olisi kaikki täydellistä. Ulos ei kuitenkaan uskalla mennä ennen täyttä hämärää, sillä lumi ja auringonvalo ovat kamala yhdistelmä. Ehkä kuitenkin vierailet luonani ensi vuonna? Aurinko viihtyy taivaalla niin vähän aikaa, että joutuisit nukkumaan tuskin ollenkaan. Käyttäen tätä siltana, toivon, että nukut pian paremmin päiväsi.

Ohessa oleva paketti on neiti Valentinelle. Välitä parhaat terveiseni Flavianille.

Vastausta odottaen,
Klemens

Acario taitteli kirjeen takaisin muotoonsa ja katsahti pakkaukseen. Ruskeaan paperiin oli kääritty ilmeisesti puinen rasia, jonka sisältöä saattoi vain arvella. Hän laski kirjeen paketin viereen työpöydälleen. Ohessa oli myös pieni kirje, joka oli sekin Valentinelle ilmeisesti. Lähetti oli kuulemma käynyt päivällä, ja tyttö oli olettanut postin olevan talon isännälle.

”Mitä teidän ja Klemensin välillä on meneillään?” Acario kysyi, sillä Valentine seisoi vielä ovensuussa. Hän yritti kuulostaa välinpitämättömältä, muttei onnistunut siinä kovin hyvin.

”Onko kirje herra Klemensiltä? Puhuiko hän minusta?” Valentine kysyi nopeasti ja hänen silmänsä ehtivät loistaa hetken ennen kuin Acarion ilme sai hänet vaikenemaan. Tai ehkä Acario kuvitteli vain.

”Klemens on läheisin ystäväni”, Acario aloitti painavasti. Ainoa ystävä, jos tarkkoja oltiin. ”Joten arvostaisin, jos…” Mitä? Hän ei tiennyt itsekään, mitä oli aikonut sanoa, eikä ymmärtänyt, miksi asia edes vaivasi häntä. Huonosti nukutut päivät tekivät kai hänestä vainoharhaisen.
”…jos lukisitte hänen kirjeensä saman tien. Ja myös avaisitte paketin.”

”Ne ovat minulle?”
Acario vilkaisi nopeasti Valentinea, mutta tämä näytti puhtaan hämmästyneeltä. Sitten ehkä hieman huolestuneeltakin. Paperi rapisi, kun kirje avattiin. Acario kävi kirjahyllyä läpi. Hän ei ollut lukenut romaania pitkään aikaan. Ehkä uusien kirjojen hankinta olisi paikallaan? Valentine varmaan tietäisi jotain moderneja klassikoita.
”Hän lähetti minulle kellon. Oi, katsokaa, sir, eikö tämä olekin hieno kello? Hieman kuin se hänen kellonsa. En tiedä mainitsiko hän, mutta annoin sen hänelle takaisin. Kun kirjoitatte hänelle seuraavan kerran, voitteko välittää kiitokseni? Vai pitäisiköhän minun kirjoittaa itse kuitenkin…”

Taskunauris kiilsi uutuuttaan ja raksutti tasaisesti. Acario otti sen käteensä. Sen sisäpuolelle oli kaiverrettu sanat ’pitkää ikää’. Muita koristuksia ei oikein ollut, mutta niitä voisi kaiketi teettää myöhemminkin. Acario palautti kellon ja Valentine laittoi sen povitaskuunsa.
”Hyvin hieno kello. Oliko pakkauksessa muuta? Mitä purkeissa on?”

Rasian sisäpuolella oli vielä pari pientä lasipurkkia, täynnä tuntematonta ainetta.
”Nämä ovat lääkettä.”

”Oletteko te sairas?” Acario kohotti toista kulmakarvaansa. Taas, hän mietti.

”En oikeastaan. Tämä auttaa nukkumaan. Asia tuli puheeksi herra Klemensin kanssa sattumalta, ja hän kertoi tietävänsä hyvän lääkkeen.”

”Onko teillä univaikeuksia?” Acario oli yhtäkkiä hyvin kiinnostunut, tai ainakin melkein myötätuntoinen, sillä hän kun nukkui itse päivänsä niin huonosti. Lisäksi jos kerran Klemenskin vaivautui tarjoamaan hänen palkolliselleen lääkettä, olisi hänen kai vaivauduttava edes kuuntelemaan.

Kysymys oli kuitenkin hieman henkilökohtainen Valentinelle.
”On”, hän myönsi. Asiaan liittyi ilmeisesti jotain muutakin, mutta ei olisi ollut kai kovin kohteliasta tivata asiaa sen enempää.

”Mitä hän kirjoittaa kirjeessään?”

”Oi, tämä on ennemminkin annosteluohje lääkkeelle kuin kirje. Ei tätä ole päivättykään.”

Acario tuijotti ulos ikkunasta mitään näkemättä. Ja huokaisi. Mitä hän oli sitten odottanut? Että Valentinella ja Klemensillä oli jokin juoni häntä vastaan? Hän luotti Klemensiin niin hyvin kuin kehenkään luottaa pystyi, eikä hänellä ollut mitään syytä epäillä Valentineakaan. Acario naurahti ja pudisteli päätään. Valentine katsahti häneen pingottuneena ja luultavasti epäili hänen mielenterveyttään. Taas.

~*~
Oli iltapäivä ja Otto tiskasi siihen mennessä likaantuneita astioita keittiössä. Keittäjän työ ei ehkä ollut miesten puuhaa, mutta Otto ei juurikaan välittänyt. Hän osasi myös kirjoa pöytäliinoja ja nyplätä pitsiä ja piti molemmista. Sitä kukaan perheen ulkopuolinen ei sentään tiennyt, ja hyvä niin, sillä häntä oli kiusattu ihan kamalasti pelkän mykkyyden takia. Isäkin oli hieman halveksivasti katsonut muualle, kun oli kerran saanut kiinni hänet neulojen parista.

Nuoriherra Valentine koputti ovenkarmiin astuessaan keittiöön. Hän istuutui Oton viereen ja tarjosi apuaan, johon Otto pudisti vain päätään. Vaikka Valentine söikin usein saman pöydän ääressä, vietti tämä illat ja yöt kartanonherran seurassa. Tai niin he ainakin olettivat. Joskus kun Otto ei saanut nukutuksi, hän kuuli askelia ja naurua seinien läpi, ihan pikkutunneillakin. Mikään maailmassa ei saanut häntä avaamaan oveaan öisin.

Herra Valentine puhui silmät loistaen tanssiaisista, joihin oli osallistunut. Musliinista ja silkistä ja brodeerauksista, kattokruunuista, hanhenmaksasta ja jostain hyvin monimutkaiselta kuulostavasta höystöstä. Otto nyökkäili ja mietti huolestuneena, oliko ruuasta puhuminen vihjaus, että hänen laittamansa ruoka oli liian yksinkertaista. Valentine kuitenkin jatkoi kertomustaan niin ihastuneena, että Otto ei voinut kuvitella tällä olevan mitään taka-ajatuksia.

Otto oli tietenkin kuullut jo jonkin verran illasta ukko Kutscherilta, mutta tämä oli kommentoinut lähinnä väen ja vaunujen paljoutta ja ollut sitten hiljaa. Ukko Kutscher oli aina hiljaa. Kuten Ottokin.

Valentine jatkoi vielä hetken naisten puvuista. Otto ehti miettiä, että joku ainakin jakoi hänen rakkautensa naisiin (tai pukuihin). Yhtäkkiä Valentine hiljeni ja nousi ylös. Pihaan oli saapunut vihreäpukuinen mies ruskean hevosen selässä.

”Suokaa anteeksi”, Valentine sanoi, yhtäkkiä kovin virallisesti, ja poistui keittiön ovesta pihalle.

~*~
Seuraavan kerran kun Beth joutuisi esittelemään itsensä, hän voisi kertoa olevansa postin vastaanottaja. Hänellä oli jälleen näpeissään kirje, joka oli jälleen osoitettu Acariolle. Acario avasi sen kirjastossa. Beth seisoi kohteliaan etäisyyden päässä, valmiina kuulemaan, mitä se sisälsi. Ehkä jotain jännittävää. Olettaen tietenkin, että hänelle kerrottaisiin.

”Herra Fertig kutsuu meidät illalliselle”, Acario sanoi viimein ja vilautti kutsua Bethillekin.

Beth ei uskonut kenenkään Fertigin tuntevan häntä, mutta illallinen kuulosti loistavalta.  Kutsu tuskin suoraan oli osoitettu hänelle, mutta jälkiruuan edestä hän oli valmis ylenkatsomaan vähän etikettiä. Yhtäkkiä Beth näki mielessään kasvot.
”Ai Klaus Fertig?”

”Hänen isänsä, oletan”, Acario vastasi. ”Luultavasti Fertig nuorempi on myös paikalla.”

Klaus Fertig ei ollut juurikaan kiinnittänyt huomiota Bethiin tanssiaisissa, vaikka he olivat lausuneet runonkin yhdessä. Hän ja neiti de Beurre sen sijaan tuntuivat jakavan kokonaisen oman maailman kaiken sen supattamisen perusteella. Ja sinuttelun. Klaus sitä ja Klaus tätä ja Charlotte kanssa jotain. Beth ei uskoisi koskaan pääsevänsä kenenkään miespuolisen kanssa sinutteluvaiheeseen. Paitsi tosin Acariota hän kutsui etunimellä päänsä sisällä, mutta se oli eri juttu…

Bethin katse kiinnittyi Acarioon. Mitä iloa tämän oli osallistua illalliskutsuihin, kun ei kerran syönyt mitään normaalia? Kauhea ajatus hiipi Bethin mieleen.
”Ette kai te suunnittele herra Fertigin syömistä?!”

Acario tuijotti häntä hetken.
”Miten  loistava idea, Valentine.”

”Ei, ette saa!” Beth ehti huudahtaa. Sitten Acario purskahti nauruun. Beth hautasi kasvonsa kämmeniinsä. Elämä oli liian hankalaa.
Acario käveli hänen viereensä, yhä nauraen ja pörrötti hänen tukkaansa. Beth jähmettyi paikalleen, kunnes Acario veti kätensä pois. Hän pelkäsi nykyään aina jotain pahaa tapahtuvan, kun joku koski häntä.

~*~
Klausia sapetti. Oikein olan takaa. Hänen rakas, uskottu palvelijansa Milde oli mennyt ja paljastanut hänen ja Charlotte de Beurren välisen salaisen kirjeenvaihdon. Milde oli toimittanut lappusia Charlotten piialle. Näin heidän kirjeenvaihtonsa oli voinut jatkua senkin jälkeen, kun isä oli käskenyt Klausia rajoittamaan kanssakäyntiään neiti de Beurren kanssa. Nyt siihen oli kuitenkin tullut loppu, eikä Klaus keksinyt näin ensihätään mitään uutta keinoa. Ei häntä sapettanut, hän oli surun murtama.

Isä ei ymmärtänyt heidän tunteitaan. Hän ei ollut lukenut Byronia tai Goethea, eikä siis tiennyt mitään rakkaudesta tai intohimosta. Mildekään ei silti ymmärtänyt, olipahan kuitenkin päättänyt leikkiä mukana. Onneksi hän ei sentään tuntenut koko tarinaa, ja kaikkea sitä intohimoa, mitä siihen sisältyi…

Tänään heille tuli vieraita, ja isä oli ollut innostuneempi kuin pitkään aikaan. Italiasta käsinkin äidin sairaus painoi koko taloutta, ja muistutti itsestään joka kuukausi, joko hoitomaksuina tai äidin satunnaisina kirjeinä. Kirjeet kirjoitti nykyään äidin lähin palvelija, koska ilmeisesti äidillä ei ollut enää voimia kirjoittaa. Joten ehkä vieraiden tulo hieman virkistäisi koko taloa.
Klaus oli tietenkin vastaanottamassa lordi Dwyrea ja herra Valentinea. Ehkä ulkomaalaiset vieraat olisivat edes jokseenkin jännittävää seuraa. Klaus ei ollut koskaan käynyt missään kovin kaukana, ja sen takia Charlotten unenomaiset kertomukset Pariisista ja Ranskan maaseudusta kiehtoivat häntä niin kovin.

Herra Valentine (joka Klausin mielestä oli oikeastaan aivan liian pieni ja nuorennäköinen ollakseen mikään herra) oli ilmeisesti jostain päin Englantia, ja itse lordin alkuperä oli mennyt ohi Klausilta, mutta nyt molemmat ilmeisesti asuivat täällä. Englanti ei voinut olla kummoinen paikka, jos joku niin nuori kuin Valentine oli valmis vaihtamaan sen Verdeniin.

Päivällinen oli melko erikoinen. Lordi Dwyre ja isä puhuivat taukoamatta. Verdenistä, hevosista ja jostain Klausille tuntemattomista paikkakunnista. Valentine keskittyi syömään, vaikka saattoikin välillä liikuttaa huuliaan kuin sanoakseen jotain. Klaus ei kuitenkaan kuullut mitään, joten ehkä heidän vieraansa vain venytteli huuliaan pystyäkseen ahtamaan suuhunsa lisää ruokaa.
Lordi Dwyre ei syönyt mitään. Yhtään mitään. Valentine söi kaikkea ja hyvällä ruokahalulla. Klausin teki mieli huomauttaa syömättömyydestä, mutta koska isä ei sanonut mitään, ei kai hänenkään kuulunut.

Hänen oli ikävä Charlottea. Charlotten tapaa puhua. Charlotten hymyä. Charlotten tukan tuoksua. Charlotten täydellisiä --
”Klaus?”

Hupsista. Ehkä seurassa ei ollut hyväksi uppoutua liiaksi omiin ajatuksiinsa.
”Mitä, isä?”

”Lordi Dwyre tässä kysyi, mitä aiot tehdä nyt kun koulusi ovat loppu.”

”No”, Klaus aloitti, ja katsahti nopeasti kaikkiin kolmeen silmäpariin, kun häntä seurasivat, ”Matkustelen ehkä hieman. Jos isä suo.”

Isän kasvot rentoutuivat jähmeästä ilmeestään, ja tämä nyökkäsi suopeasti. Isän mielestä Klausin tosin pitäisi matkustaa Achimissa asuvan Karlin kanssa, joka oli Klausin serkku ja hyvin moraalioppiin perehtynyt. Klausin mielestä hän ja Charlotte voisivat karata Venetsiaan.
”Matkustaminen avartaa”, lordi Dwyre totesi ja hymyili merkitsevästi Klausille. Klaus mietti ohikiitävän hetken, että ehkä heidän vieraansa osasi lukea ajatuksia.

Ruokailun jälkeen isä halusi esitellä viime aikoina hankkimiaan tauluja. Klaus oli nähnyt kokoelman moneen kertaan tietenkin, ja tiesi, että isän maku oli realistinen, karu ja siis tylsä. Kaiken lisäksi isä jaksoi puhua koko illan siitä, kuinka kuvat ilmensivät germaanista luonnetta. Tästä ’keskustelu’ yleensä kulki siltaa pitkin politiikkaan, ja siihen, kuinka kaikkien saksankielisten alueiden tulisi yhdistyä. De Beurreilla sen sijaan oli fantastisia maalauksia jylhistä kallioista ja salaperäisestä sumusta niiden ympärillä. Suurista luonnon muodostelmista, joissa ihmiset näkyivät yleensä vain pieninä pisteinä. Fertigin kokoelmaan kuului tylsiä asetelmia, muotokuvia ja jokunen niin askeettinen maisemamaalaus, että Klausia haukotutti pelkkä ajatus. Luultavasti Valentinekaan ei pitäisi niistä.
”Melkein unohdin! Herr Valentine, de Beurrejen luona mieleeni tuli eräs kirja ja muutama kysymys siihen liittyen. Olisin hyvin kiitollinen, jos mitenkään voisitte auttaa minua. Tapaan harvemmin englantilaisia.”

”Totta kai”, Valentine vastasi miedosti, ”Autan mielelläni. Jos pystyn.”

”Tulkaa siis kanssani, olkaa niin hyvä. Jos suonette anteeksi, isä, lordi.”
Klaus kumarsi kevyesti molemmille. Lordi Dwyre vaikutti kireältä. Isä näytti siltä, kuin olisi ollut perillä poikansa ajatustenjuoksusta, muttei jaksanut puuttua joka asiaan. Päänsä sisällä Klaus paiskasi kättä itsensä kanssa ja onnitteli itseään neroudestaan.

~*~
Beth oli seurannut Klaus Fertigiä hyvin pieneen kirjastoon, jossa tuoksui jokin makea. Hän seurasi silmillään ruskeita kirjan selkämyksiä ja mietti, josko ne olivat kaikki tieteellisiä kirjoja.
”Istukaa toki.”

He istuutuivat molemmat nojatuoleihin. Ne oli verhottu kullankeltaisella samettikankaalla, joka taittoi valoa kauniisti. Lattialla oli persialaismatto, jossa kiersi monimutkaisia, pikkutarkkoja kuviointeja laulavista linnuista ja kukkasista. Pöydällä oli paperikukkia, seinätilalla kirjahyllyjen lisäksi iso kultakehysteinen peili ja sarja utuisia vesivärimaalauksia. Lisää itämaisia huonekaluja, ja vähemmän kalliin näköisiä koriste-esineitä. Joku selvästikin panosti tämän huoneen ulkoasuun erityisesti.
”Minä oleskelen yleensä täällä”, Klaus totesi.

Beth nyökkäsi innokkaasti.
”Viihtyisä huone. Hyvin… inspiroiva.”

Fertig nuoremman silmät syttyivät.
”Eikö olekin! Isän mielestä täällä on levotonta, mutta hänen makunsa onkin niin yksinkertainen. Minä pidän enemmän mystiikasta. Luetteko te paljon?”

”Jonkin verran. Kun voin. Runoja ja romaaneja lähinnä.”

”Niin minäkin, ja neiti de Beurre! Lainaan usein häneltä runovihkoja. Tai lainasin. Viime aikoina…” Klaus Fertigin ääni painui kuulumattomiin. ”Onko lordi Dwyrella mittava kirjasto?”

”Melko iso”, Beth vastasi. Hän oli selannut kirjaston kirjoja useana päivänä, tosin ei koskaan kovin pitkään. ”Tosin valtaosa kirjoista siellä on melko vanhoja. En ole nähnyt yhtään uudempaa romaania.”

”Saatte lainaksi jotain, jos tykkäätte. Teidän iässänne itsensä kehittäminen on tärkeää.”

Bethin teki mieli huomauttaa, että itsensä kehittäminen ei ollut mitenkään sidoksissa ikään. Sitä paitsi, Klaus ei näyttänyt kovinkaan paljon vanhemmalta. Hän antoi asian kuitenkin olla.
”Te tarvitsitte minun apuani?”

Klaus katsoi häntä hetken, tajuamatta mistä hän puhui. Beth pelkäsi heti sanoneensa vahingossa haluavansa tanssia alasti.
”Niin, tosiaan.” Klaus Fertig haki hyllystä kirjan, ja pienen selailun jälkeen näytti hänelle karttaa Euroopasta. ”Tuo tuossa, meren ympäröimänä. Onko se Englanti?”

”Onhan se”, Beth myönsi.

”Ja se on aivan oikean muotoinen?”

”Siltä vaikuttaa.” Beth hymyili epävarmasti. Miten omituinen poika! Ehkä hän oli halunnut pois isänsä seurasta. Klaus palautti kirjan hyllyyn.

”Hyvä tietää. Olisi kamalaa, jos kirjassa olisi virheellisesti painettu kuva. Otatteko lasin sherryä?” Klaus puikkelehti kaapin luo hieman kömpelösti. Ei kovin ketterä, Beth mietti.
”Täällä olisi kyllä absinttiakin. Mutta pelkään, että olette hieman nuori juomaan sitä. Kuinka vanha te olette?”

”Seitsemäntoista”, Beth vastasi otsa rypyssä. Omasta mielestään hän ei ollut yhtään liian nuori niin sitten mihinkään.

Klaus nauroi. Bethin ilme synkkeni.
”Ette voi olla! Hyvä on, uskon jos sanotte olevanne viisitoista.”
”Kyllä minä olen seitsemäntoista. Täytin tänä vuonna.”

Klaus nauroi lisää.
”Englannin kostea ilmasto on ilmeisesti iholle hyväksi.”

”Pilkkaatteko te minua ulkonäköni perusteella?” Beth kysyi, ehkä hieman liian tosikkomaisesti.

”Suokaa anteeksi. No niin, absinttia, eikö vain? Löydänköhän lusikat.. Ai, täällä!”

Hän nosti paperikukkamaljakon pois pöydältä, ja asetti tilalle lasipullon puolillaan vihertävää nestettä, kaksi lasia ja niiden yläpuolelle kaksi erikoista lusikkaa. Beth ei ollut koskaan juonut absinttia, ja kaikki kunnon ihmiset varmaan karttoivat sitä. Se oli kuitenkin taiteilijoiden juoma, sanottiin.

Klaus kaatoi lasien pohjalle pullosta absinttia ja asetti lusikat takaisin paikalleen. Sitten sokeripalat sokeripihdeillä. Beth kaatoi käskystä vettä kolmanteen lasiin. Hitaasti, hyvin hitaasti Klaus Fertig valutti sitä sokerin läpi, pisara kerrallaan. Sokeripala mureni ja hajosi lopullisesti. Sokerivettä valui pisaroittain lusikan läpi ja ne hajottivat absintin täydellisen vihreyden vaaleiksi pilviksi. Kun molemmat lasilliset olivat valmiita, he kohottivat maljan.
”Vihreälle keijulle”, Klaus Fertig sanoi.

”Vihreälle keijulle”, Beth sanoi, ja kulautti kaiken kerralla alas, peläten makua. Tuskin noin pieni määrä mitään vakavaa voisi saadakaan aikaan.

~*~
Renate Mendes oli pienellä happihyppelyllä Verdenissä. Hän uskoi siihen, että pieni liikunta aterian päätteeksi kuului asiaan. Hän ei kuitenkaan ollut erityisen hyvällä tuulella. Ei ainakaan sen jälkeen, kun huomasi sutanneensa pitsihansikkaansa vereen. Jo neljännen kerran saman syksyn aikana. Hänen olisi kai pitänyt riisua hansikkaat pois ruokailun ajaksi, mutta pelkäsi kiihkossaan repivänsä ne rikki. Ilman hanskoja kulkeminen taas olisi tuntunut epähienolta.

Hänen yksinäiselle kävelylleen öisessä Verdenissä oli myös toinen syy: Hän toivoi tapaavansa Flavian Crewen. Renate ei uskonut voivansa vierailla Erlebergissä nyt kun talon isäntä oli palannut, joten Flavianin oli pakko tulla tapaamaan häntä. Renate Mendes ei ollut aivan varma jättäisikö Crewe tulematta mestarinsa käskystä, vai koska ei halunnut nyt enää, kun ei ollut niin yksinäinen. Renate Mendes oli vieläkin yksinäinen.

Kuului lähestyvien hevosten ääntä, ja pian kulman takaa tulivatkin hevoskiesit. Klaus Fertig, hän tunnisti. Ja Valentine! Valentine, jota lordi Dwyre ei suostunut antamaan hänelle.
Klaus oli Charlotten suosikki. Ja Charlotte taas oli Renaten suosikki. He olivat kaikki kuin yhtä, suurta perhettä! Renate pystyi näkemään myös Valentinen perhekuviossaan. Tällä oli oltava melko ihmeellistä verta, jos lordi Dwyre jaksoi pitää tätä lähellään.

Silloin Renate päätti, että hänen oli saatava Valentine. Ja hän saisi, koska niin maailma toimi. Hän oli saanut Crewen kutsumaan itsensä Erlebergiin. Hän oli selättänyt Flavian Crewen. Hän oli saanut Charlotte de Beurren kutsumaan itsensä luokseen ja riisumaan vaatteensa hänelle. Kuin monet, monet muutkin.

Klaus Fertig vei kiesejä talliin rengin kanssa hieman horjuvin askelin, ja Valentine jäi yksin. Autiolle kadulle majatalon eteen. Siinä kohtaa Renate mietti suunnitelmaansa. Hän voisi napata Valentinen nyt heti. Ajatus oli kutkuttava, mutta hän hylkäsi sen. Ei hän ollut sieppaaja. Sen sijaan, jos Valentine tulisi vapaasta tahdostaan hänen luokseen…

Ennen kuin Klaus Fertig ehti palata, Renate astui kohti valoa niin, että oli varma Valentinen huomaavan itsensä. Hän nyökkäsi tälle hymyillen, ja vetäytyi sitten taas varjoon. Valentine jäi räpyttelemään silmiään kadun toiselle puolelle, ja silloin Klaus palasi.
Täydellistä, Renate Mendes mietti.

~*~
Vihreä keiju oli taas peitonnut järjen, Klaus ajatteli maatessaan sängyssä silmät kiinni. Se ei ollut edes hänen oma sänkynsä, vaan majatalon. Hän oli saanut yhden vihreän lasillisen jälkeen kuningasajatuksen, että he ajaisivat majatalolle, ja hän näyttäisi Valentinelle hieman miehistä esimerkkiä elämästä. Valentine ei ollut kovin innoissaan ideasta aluksi, mutta hän oli sitä tyyppiä, joka oli helppo ylipuhua. He olivat juoneet kahdestaan majatalolla pullon viiniä, melko vikkelään. Sen jälkeen Klausilla oli hieman huonot muistikuvat, mutta hän tunsi olevansa ehjä kuolatessaan patjalleen, joten kaikki oli suurin piirtein hyvin.

Joku puhui.
”Minä vihaan teitä.” Se oli lordi Dwyren ääni. Klausista oli hieman outoa, että hän uneksi lordi Dwyresta, mutta sekin oli kai viinin syytä. Tai kenties vihreän keijun. Tällaiset unet olivat varmaan ihan ok, niin kauan kun heillä molemmilla oli vaatteet päällä. ”Miksi teidän täytyy aina kadota kun tarvitsisin teitä? Olette epäluotettava.”

”Olen pahoillani”, mumiseva ääni vastasi. Klaus tunnisti Valentinen. ”Luulin, että pärjäisitte hetken ilman minuakin.”

”Hetken? Pikemminkin puolen yötä. Me puhuimme aatelin heikkenemisestä, ja sitten Fertig alkoi puhua jostain Tanssivasta kongressista!”

”Ai, no… En minä tullut tänne vapaaehtoisesti.”
Klaus olisi väittänyt vastaan, jos olisi jaksanut.

”Minä en huomaa mitään kamppailun merkkejä. Eikö teillä ole yhtään selkärankaa?”

”Mutta selvisitte kuitenkin kunnialla illasta, ettekö vain?” Valentinen ääni oli vaimennut melkein kuulumattomiin.

”Niin. Ja lisäksi jouduimme taivastelemaan teidän katoamistanne. Naurettavaa.” Lordi Dwyre ei kuulostanut kovin huvittuneelta.

”Minä olen pahoillani, sir. Ehkä tämä on huono hetki mainita, mutta arvatkaa kenet näin ulkona? Ja olen varma, ettei se johtunut yksinomaan absintista.”

”Minua ei kiinnosta. Olen nälkäinen.”

”Voinko minä auttaa?”

Klaus kuvitteli Valentinen paistamassa perunoita lieden äärellä. Nälkä oli ihan oikein lordi Dwyrelle, mitäs ei syönyt illallisella.
”Ette. Te olette humalassa. Minä menen nyt.”

”Ilman minuako?” Valentine kuulosti hieman hätääntyneeltä.

”Niin. Minun puolestani voitte kävellä kotiin.”

”En minä voi jäädä tänne! Sir! Ei täällä ole kuin yksi sänky, missä minä edes nukkuisin? Älkää menkö! Ääh!”
Klausin mielestä hänen viereensä mahtui vallan mainiosti, sillä he olivat oletettavasti saaneet hieman paremman huoneen. Lordi Dwyren ääntä ei enää kuulunut. Valentine huokasi syvään, ja Klaus uneksi jo muista asioista.

~*~


A/N: Tässä luvussa opimme neljä asiaa:
1. Vampyyrienkin kirjeenvaihdon päähuolenaiheena on sää.
2. Herra Fertig vanhempaa ei kiinnosta mikään muu kuin ulkopolitiikka.
3. Miten juodaan absinttia.
4. Muiden kuuntelu kannattaa!
Tervetuloa taas ensi kerralla opetus-TV:n pariin!

Kommentit ovat lämpimästi tervetulleita~

Lavande:
8. luku


Minä saan hänet jälleen kiinni tuijottamasta ja hän huomaa sen. Valentine kääntyy täysin vastakkaiseen suuntaan, ei liioitellun nopeasti, mutta kuitenkin. Lattia narahtaa liikkeestä ja kengän korko päästää vaimean kopauksen osuessaan lattian vanhoihin lankkuihin. Ikkuna heijastaa hänen kasvonsa kuultavina ja läpinäkyvinä ääriviivoina pimeyttä vasten.
Minusta on tulossa melkein asiantuntija hänen tunneskaalassaan, sillä se on niin harvinaisen yksinkertainen. Katkeruutta ja kostonhimoa tänään, kuten eilen ja luultavasti huomennakin. Ei minua kohtaan, kuitenkaan. Minä en usko hänen ajattelevan paljon mitään minusta.

Joskus ehkä, jos välitän hänestä, kerron, ettei kostaminen ole vaivan arvoista. Että vahingoniloa kestää ehkä kolme minuuttia, vaikka itse toteutusta olisi suunnitellut kymmenen vuotta ja sitten tulee entistä tyhjempi olo. Mutta mielipiteeni tällaisissa asioissa on luultavasti hänelle ihan samantekevä. Luultavasti hän ei kuuntelisi minua. Nyt kuitenkin astun aivan hänen taakseen. Lattia narahtaa taas. Hänen hengityksensä tihenee. Liu’utan kädet olkapäille, niskaan, kaulalle, samaan kohtaan kuin ennenkin, kumarrun ja --

~*~
Ei Bethin tarvinnut kävellä kotiin, loppujen lopuksi. Kutscher tuli puolen päivän aikoihin hakemaan häntä. He kävivät pikaisesti tervehtimässä herra ja rouva Brezelmannia, jotka lähettivät kovasti terveisiä pojalleen (ja korillisen kaikkea hyväntuoksuista). Beth oli paluumatkan hiljaa ja Kutscher oli hiljaa ja Bethin päätä särki. Aurinko poltti verestäviä silmiä. Jokainen laulava pikkulintu tai kuoppa tiessä oli saatanan lähettämä. Hänen ainoa lohtunsa oli, että Klaus näytti voineen vielä huonommin ja oli sentään joutunut ajamaan itse kotiin.

Kotiin päästyään hän joi litran vettä ja meni nukkumaan. Hän tiesi rouva Näherin pyöräyttelevän silmiään näin epäsoveliaalle menolle. Hän heräsi illalla, söi keittiössä leipää ja kylmää keittoa ja törmäsi Creween. Beth oli varma, että heidän kohtaamisestaan kehkeytyisi riita. Kenties jopa tappelu, sillä häntä ärsytti valmiiksi jo niin paljon. Crewe ei kuitenkaan kiinnittänyt mitään huomiota hänen mielialaansa, nuuhkaisi vain kerran ilmaa Bethin ympärillä ja ohjasi hänet sitten kylpyhuoneeseen. Miten joku voi olla noin raivostuttava, Beth mietti kuristaessaan pyyhettään.

Jonkun aikaa kuumassa vedessä lilluttuaan hän nousi ammeesta ja hengitti syvään lämmintä, heikkoa laventelintuoksua, jonka kylpyvesi oli jättänyt ilmaan. Kuuma vesi oli vienyt pois paljon ikävää ja jättänyt jälkeensä raukean olon. Päähänkään ei enää sattunut. Hän pörrötti tukkaansa pyyhkeeseen. Ovi kävi.

Crewe seisoi siinä. Seisoi vain siinä ja katsoi. Beth katsoi takaisin järkyttyneenä ehkä puolen sekuntia. Sitten hän tunsi kasvojensa vaihtavan väriä ja aivojensa ylikuumenevan. Pyyhe ympärille, hän sai viimein kehotettua itseään ja hätäisesti peitti, minkä pystyi.

”Mitä te siinä toljotatte?!” tuli samaan aikaan kuin ”Te olette tyttö?!”

”Pois, menkää menkää pois!” Beth tiuskaisi. Crewe liukeni paikalta erittäin nopeasti jokseenkin tyrmistynyt ilme kasvoillaan.

~*~
Crewe oli ollut oman itsensä herra (ja parin muunkin) jo pitkään. Hänestä oli silti loppujen lopuksi hyvä, että hänellä oli kuitenkin vielä mestari. Toisin kuin esimerkiksi Renate Mendesillä. Tosin Renate Mendes oli häntä vanhempi. Kuitenkin sellaisissa tilanteissa kuin nyt, kun Crewestä tuntui, että hän joutui vastaamaan jostain se ei ollut ollenkaan rauhoittavaa.

”Te halusitte puhua”, Crewe sanoi. Hän pysyi polvistuneena ja yritti pitää mielensä tyhjänä.

”Niin. Istu, ole hyvä”, Acario vastasi. He olivat kirjastossa. Crewe istuutui tuolille vastapäätä Acariota.

Crewe odotti. Ei ylimääräisiä ajatuksia…

”Osaatko arvata, mitä asia koskee?”

Juuri tuollaiset kysymykset olivat kuin hienosti viritettyjä ansoja. Crewe pysyisi rauhallisena. Acario katsoi häntä suoraan silmiin.
”En.” Ei hän osannutkaan, mutta luultavasti kyse oli jostain sellaisesta, mitä hän oli tehnyt, vaikkei olisi saanut.

”Minä hyväksyn sen, että sinulla on yletön määrä seuralaisia ikäiseksesi. Tusinako heitä oli? Koska olet ymmärtänyt vastuusi heidän teoistaan. Ja sitten ehkä, koska olette kunnostaneet monta huonetta.”

Älä ajattele yhtään mitään, Crewe hoki mielessään. Hänen ’seuralaisistaan’ kaikki eivät olleet hänen ollenkaan, vaan esimerkiksi Leonin oli vampyyriksi luonut -- Älä ajattele yhtään mitään.

Acario loi häneen pitkän, terävän katseen.
”Joten jos olet vieläkin huolissasi siitä, älä ole. Mitä tiedät Renate Mendesistä?”

Crewe oli hypähtää ilmaan. Ensimmäinen tikari!
”Hän asuu tässä lähiseudulla. On asunut jo melko pitkään. Hieman minua vanhempi luullakseni. Varakas leski.” Käyttää hyvin luovia alusvaatteita. Crewe ei kyllä voinut uskoa, että hänen mestarinsa pyytäisi häntä selventämään seuraelämäänsä.

”Onko hän käynyt täällä?”

”Minä olen pahoillani, jos en olisi saanut kutsua häntä, mutta --”

”Tunteeko hän minut?”

”No ainakin minä olen puhunut teistä, kaikella kunnioituksella tietenk --” Crewe ei voinut myöskään uskoa, että hänen mestarinsa olisi kiinnostunut Renate Mendesistä samassa mielessä kuin hän oli ollut.

”Onko hänellä jotain syytä kantaa kaunaa minua kohtaan?”

Ristikuulustelu päättyi siihen. Crewe ei saanut muodostettua vastausta, sillä hän mietti kysymystä.

Hän oli tavannut Renate Mendesin ensimmäistä kertaa ollessaan niin nuori. Ainakin nyt se tuntui siltä. Se oli vähän jälkeen sen, kun Acario oli kadonnut. Kolmisenkymmentä vuotta sitten. Ennen Johannaa tai Hansia tai ketään. Crewe oli haahuillut öisin sinne tänne, ja sattui törmäämään Renateen. Renate Mendes oli myös samalla tavalla yksinäinen, sillä hänen mestarinsa oli kuollut. He olivat jotenkin päätyneet viettämään paljon aikaa yhdessä. Ison osan siitä hyvin intiimisti. Renate ei koskaan juuri puhunut mestaristaan, mutta Acario oli mainittu aina silloin tällöin. Crewe ei muistanut enää asiayhteyksiä, jotain arkipäiväistä kai…

”En tiedä”, Crewe vastasi, mutta tunsi saman tien huonoa omatuntoa. Hänen olisi pitänyt sanoa ei. Renate vaikutti niin hauraalta. Crewe ei halunnut Acarion pitävän tätä vastustajana.

”Ei sitten muuta. Haitko Valentinen, kuten pyysin?”

Alaston, laiha, märkä.
”Ah, hän kieltäytyi tulemasta, herrani. Hän on lukittautunut makuuhuoneeseensa.”
Se saattoi tietenkin johtua jostakin. Crewe oli kylläkin luullut tämän olleen jo pukeissa.

”Vai niin.”

Silloin Crewe ärsyyntyi. Jos hän olisi kieltäytynyt tulemasta, se ei todellakaan olisi ollut mikään pikku juttu, joka kuitattiin olankohautuksella.
”Miksi te pidätte häntä?”

Acario ei vastannut. Itse asiassa näytti siltä, kuin hän olisi vältellyt aihetta.

”Hänestä on paljon enemmän haittaa kuin hyötyä. Miksi te raahaatte hänet joka paikkaan? Jos haluatte jonkun nykymaailmaan perehtyneen päivisin liikkujan, hankin teille puolta pätevämmän heti paikalla. Tuon teille niin paljon verta, kuin vain haluatte, jos se on siitä kiinni.”
Hän oli polvistunut uudelleen Acarion jalkojen juureen.

”Herra Klemens sanoi teillä olevan jokin sopimus. Minä tapan tytön teille. Tai lähetän pois. Mitä ikinä vain haluatte. Teidän ei tarvitse tehdä yhtään mitään, pesette kätenne pois.”

Silloin Acario vihdoin puhui, hyvin rauhallisesti:
”Silloin kun toin sinut tänne, kukaan ei ymmärtänyt syitäni. Klemens nauroi minulle avoimesti, ja muutama muu, joiden seurassa liikuin silloin, pitivät minua kaistapäisenä. Klemens ei ymmärtänyt, miten saatoin jaksaa pitää sinua vuodesta toiseen.”

Crewe ei halunnut ymmärtää rinnastusta. Hän kuitenkin muisti hämärästi illan jolloin oli jättänyt perheensä. He olivat asuneet jossain tässä lähellä, mutta Crewe ei ollut myöhemmin runsaasta etsimisestä huolimattakaan löytänyt taloa. Hän oli ollut pieni. Ehkä kymmenen, kaksitoistavuotias. Hänellä oli ollut silloin joku toinen nimi, joka oli unohtunut jo kauan aikaa sitten. Hänellä oli ollut isä ja äiti ja kamalasti sisaruksia. Tai oli ehkä väärin sanoa ’hänellä’, koska varmastikaan se ei ollut ollut hän. Hänen elämänsä alkuvaihe oli käynnistynyt, kun Acario oli tavannut hänet syrjässä, sattumalta illalla jossain heidän kotitalonsa lähellä. Ja kysynyt, lähtisikö Crewe hänen mukaansa. Crewe oli lähtenyt. Suostunut ilman mitään perusteluja, vaikka oli tiennyt, ettei palaisi enää äidin luo. Millään sellaisella ei ollut enää merkitystä.

Siitä oli seurannut kai suunnilleen kymmenen, tai viisitoista vuotta koulutusta ja kasvatusta muusikoiden ja opettajien johdolla ja sitten Acario oli tappanut hänet. Ja antanut uuden nimen.

”Pi… Pidättekö te hänestä?”

Acario nauroi.

”No siinä tapauksessa, antakaa minun --”

”Kaikessa ei aina ole kysymys kuolemasta. Pidänkö minä hänestä? Hetkittäin minä jopa vihaan häntä.”

”Miksi sitten haluatte viettää aikaa hänen kanssaan? Hänet voisi ajaa pois.”

”Jos joskus pääset minun ikääni, mitä vakavasti epäilen toisinaan, huomaat etteivät tunteet ole enää itsestäänselvyys.”

Sitä seurasi pitkä hiljaisuus ja Crewe mietti oliko tässä keskustelussa mitään järkeä. Acarion vastaukset olivat niin ylimalkaisia ja väisteleviä, ettei niistä ottanut selkoa. Hän ei ollut yhtään sen viisaampi kuin ennenkään. Tosin hän oli vielä yhtenä kappaleena, mikä sekin oli positiivista. Hän päätti kuitenkin yrittää vielä
”Eikö tämä ole nyt kuitenkin vähän sama juttu kuin kolmekymmentä vuotta sitten?”

”Mitä silloin tapahtui?” Acario kysyi.

Jotain hyvin merkittävää, koska te katositte. Jotain sellaista, joka kyllä kuuluisi muistaa, Crewe halusi sanoa. Ja silloinen Valentine katosi myös.
Kirottu nimi.
Ehkä Acario oli tullut hulluksi.

~*~
Pari seuraavaa päivää Beth vietti päiväelämää. Siihen kuului tietoinen lääkkeen nauttiminen ennen nukkumaanmenoa, ja ennen pimeää, niin että hän nukkui hyvillä mielin läpi yön aamuun saakka. Sunnuntaina he kävivät kaikki kirkossa, tosin Kutscher jäi pihalle hevosten seuraksi. Herra Fertig ja Klaus olivat siellä myös, ja kerrankin Beth pystyi osallistumaan jumalanpalveluksen jälkeiseen seurusteluun tuttavien kanssa. Acarion poissaoloon hän ei keksinyt sanoa muuta vastausta, kuin että tämä ei ollut oikein kirkossa kävijä. Mikä olisi tietenkin ollut skandaali, mutta jotenkin Bethistä tuntui, että ainakaan vanhempi Fertig ei ollut mikään juoruilija.

Kotona hän auttoi välillä rouva Näheriä tämän ompelutöissä. Frau ei mitenkään hyväksynyt tätä, muttei kehdannut sanoa vastaankaan. Sitten Ottokin  liittyi heidän seuraansa, ja ukko Kutscher saattoi huomata, että tallissa olonsa aikana taloon oli perustettu ompeluseura, jonka jäsenistä valtaosa näytti olevan miespuolisia. Beth pyysi kohteliaasti Kutscheria liittymään heidän seuraansa, johon tämä vastasi täysikäännöksellä ja marssilla takaisin talleille. Silloin rouva Näher nauraa räkätti vedet silmissä, ja Bethkin hymyili.

Klausilta tuli kirje eräs aamupäivä, ja kirjeen kanssa kirja. Pamela, or virtue rewarded, siinä luki. Beth silmäili kirjaa ihastuneena, sillä se oli englanniksi ja melko kuuluisa opus. Hän ei ollut lukenut sitä ennen, kuullut vain pätkiä muiden ihmisten lukemana. Se ei ollut mikään lastenkirja, ja sen takia se olikin häntä kiehtonut. Nyt oli hyvä tilaisuus lukea se. Hän aikoi heti hakea kirjastosta jonkun kirjan lainaksi Klausille, mutta tuli sitten ajatelleeksi, ettei ollut kai sopivaa lainailla muiden kirjoja eteenpäin. Sinä iltana hän luki kirjastossa Pamelaa, täysin uppoutuneena sen kiemuroihin. Se ei kuitenkaan ollut sellainen ihanan romanttinen rakkauskertomus, jota hän oli odottanut, vaan paljastui melko masentavaksi kirjaksi. Hän olisi halunnut katsoa viimeiseltä sivulta, miten tarinassa kävisi, muttei uskaltanut.

Hän ei ollut huomannut Acariota, joka oli istunut melkein hänen viereensä ja luki sanomalehteä. Paperin rapina kaksinkertaistui. Kului kymmenen minuuttia, eikä Beth osoittanut minkäänlaisia merkkejä ympäröivän maailman tiedostamisesta.
”Mikä kirja tuo on?”

Viimein Beth palasi maan pinnalle. Jokseenkin sulavasti kuitenkin.
”Ai, hyvää iltaa, sir. Tämä on Pamela. Klaus Fertig lähetti sen minulle lainaksi.”

”Turha vaiva häneltä”, Acario kommentoi, ja nousi ylös. Hän selasi kirjahyllyä hetken ja palasi sitten toisen kirjan kanssa.
”Sama teos, eikö vain?”

Olihan se. Acarion tuoma versio oli paljon kauemman aikaa sitten painettu, kuvitettu versio. Beth katsoi sitä jokseenkin nenänvarttaan pitkin, ja vakuutti itselleen kuvattoman version olevan ihan yhtä hyvä.
”Fertigeillä on kuulemma muitakin englanninkielisiä kirjoja kokoelmassaan”, Beth sanoi, ja yritti karkottaa nyreyden äänestään.

”Voitte käyttää tätä kirjastoa mielenne mukaan”, Acario kommentoi. Beth painoi sanat muistiin, ja päätti lainaavansa Klausille seuraavaksi jotakin mielenkiintoisen oloista.
”Voitte varmaan jatkaa lukemista huomenna? Kaipaan seuraa. Lähdetään ratsastamaan.”

”Minä en osaa ratsastaa, sir”, Beth tunnusti. Hänestä kuulosti kyllä hieman hullulta lähteä yöllä mihinkään, mutta päätti olla huomauttamatta mitään, sillä hän oli melko mielissään, ettei Acario ollut enää loukkaantunut hänen ja Klausin katoamisesta. ”Mutta voin käydä pyytämässä jotakuta satuloimaan teille hevosen, jos haluatte lähteä.”

”Ette osaa? Teidän pitää opetella, se on kuitenkin tarpeellinen taito. Ehkä teemme jotain muuta. Ottelu voisi olla paikallaan. Pidän paljon miekkailusta. Mitä sanotte?”

”No en minä oikeastaan osaa miekkaillakaan… Voin kyllä hakea Crewen teille pariksi --”

”Me ottelimme jo eilen. Tunnen hänen tyylinsä liian hyvin, hän ei tarjoa vastusta. Mitä te sitten osaatte?”

Ja minä sitten tarjoaisin? Beth ajatteli ja pyöräytti salaa silmiään.
”En kai mitään ihmeempiä, sir.”

”Osaatteko soittaa jotain instrumenttia?”

”En oikeastaan.”
Beth alkoi tuntea olonsa jo hieman aikaansaamattomaksi. Osasi hän soittaa hieman pianolla, tai ainakin oli osannut melodian muutamaan tuttuun lauluun. Sen jälkeen kuitenkin, kun hän oli kuullut Crewen soittoa, oli hän joutunut arvioimaan hyvät ja huonot soittajat uudelleen. Hän oli melko hyvä käsitöissä, mutta Acario tuskin haluaisi liittyä heidän ompeluseuraansa. Hän osasi ulkoa monta runoa, vaan nekin olivat kaikki rakkausrunoja. Mitenköhän Acario reagoisi, jos hän alkaisi lausua Cecilian laulua?

”Miten negatiivinen asenne. Ette ole tosiaan kovin hyvä puhumaan puolestanne. Mitä jos leikkisimme piilosta? Lasken kahteen sataan ja saatte juosta niin kauas kuin pystytte ja katsomme, kuinka kauan menee, ennen kuin saan teidät kiinni.”

Beth epäili vakavasti, että hänen kustannuksellaan pilailtiin taas. Hän toivoi hartaasti, että Acario keksisi itselleen muuta tekemistä toimettomina öinä, kuin hänen seuransa vaatiminen, sillä hänestä tuntui, että ennen pitkää siitä tulisi vaarallista. Tänä yönä hartaudesta ei ilmeisesti kuitenkaan ollut apua.

”Jos kylpisimme yhdessä?”

”Ei!” Beth huudahti, ennen kuin sai hillittyä itseään.

”Teitä on sitten uskomattoman hankala miellyttää. Keksikää itse sitten jotain tekemistä, tai leikimme piilosta.”

Koska Beth oli ottanut lääkkeensä ajallaan, väsymys alkaisi kohta painaa häntä toden teolla. Tosin hän voisi mennä piiloon sänkyynsä peiton alle, muttei ollut varma halusiko Acarion löytävän hänet sieltä.
”Sanoitte pitävänne miekkailusta, sir. Millainen miekka teillä on?”

”Minä voin näyttää sen teille.”

Viiden minuutin kuluttua he olivat biljardihuoneessa ja Acario levitti biljardipöydälle useita teräaseita. Beth teeskenteli hämmästynyttä ja ihasteli niitä kuin ensimmäistä kertaa, vaikka tosiasiassa hän oli löytänyt tiensä tänne jo aikoja sitten ja käynyt silloin melko perusteellisesti läpi kaikki hienolta näyttävät miekat.
”Millä näistä te ottelette? Tuolla jalokivikoristeisellako?”

Acario nauroi.
”Sillä saisi tuskin naarmuja aikaan. Mitä koreampi, sen kehnompi käyttää.”

Beth vietti hiljaisen hetken miettien, mitä Acario sitten yritti saada aikaan. Hän otti käteensä siron tikarin, joka oli hyvin koruton ja kenties siis käytännöllinen?
”Se on uskoakseni hedelmäveitsi”, Acario huomautti.
Beth laski sen saman tien takaisin pöydälle. Hyvin käytännöllinen siis.

”Kummallista, ihan kuin tässä olisi sormenjälkiä…” Acariolla oli kädessään se korea, kapeateräinen miekka, jolla sai tuskin naarmuja aikaiseksi. Beth katsahti Acarion hansikkaisiin ja vannoi seuraavalla kerralla olevansa huolellisempi.

”Onko tämä kovinkin terävä?” Beth sanoi nopeasti ja oli tutkivinaan tummalapista miekkaa.

”Kokeilkaa”, Acario ehdotti. Beth oli juuri koskettamaisillaan terää sormenpäällään, kun sai jutun juonesta kiinni. Acario hymyili sydämellisesti. Melko petomaiselta se silti näytti.

Beth koski terää silti. Painoi sormensa sitä vasten. Hän ei ollut aivan varma, miksi teki niin. Hän oli monta kertaa toistellut itselleen, ettei ollut itsetuhoinen.

Acario tarkkaili Bethiä vakavana, ja kurtisti kulmiaan. Sormenpäähän muodostui pieni punainen pisara, eikä Beth kehdannut enää nostaa katsettaan lattiasta. Hän laski miekan takaisin pöydälle. Hänen kätensä tärisi hieman.
”Mitä te hyödytte tästä?” Acario kysyi, samalla kun vei Bethin etusormen huulilleen.

Beth ei tiennyt.

~*~
Hyvä herra Fertig,

Kiitos paljon kirjeestänne ja varsinkin kirjasta. Se on pelastanut minut monelta tylsältä hetkeltä.
Ikävä kuulla, että isänne suivaantui niin paljon illanvietostamme. Tuskin hän pitää teitä kauaa arestissa kuitenkaan.
Mukavaa, että serkkunne on käymässä. Moraalioppi kuulostaa kovin sivistyneeltä aiheelta. En kylläkään täysin tiedä, missä Achim on. Ei kovin kaukana kuitenkaan, oletan? Täällä ei ole käynyt vielä muita vieraita kuin eräs lordin ystävä, herra Klemens, pohjoisesta. Vieraiden vastaanotto on hieman hankalaa kai nyt. Talo on ollut pitkään asumattomana ilmeisesti, joten sitä kunnostetaan…
Täällä ei ole tapahtunut mitään erikoista, joten minulla on ollut hyvin aikaa lukea romaanianne.

Arvostan tietenkin terveistenne lähettämistä, mutta ikäväkseni vanhempani ovat jo siirtyneet ajasta ikuisuuteen, ja näin ollen en liiemmin ole heidän kanssaan kirjeenvaihdossa. Asia tuli kyllä ilmi vieraillessamme Teidän luonanne, mutta on kai inhimillistä unohtaa joitain seikkoja.

Lähetän teille ohella Decameronen, kiitokseksi Pamelasta. Toivottavasti ette ole lukenut sitä! Minä en ole, joten seuraavalla kerralla tavatessamme voitte suositella sitä minullekin, jos se on lukemisen arvoinen.

Parhain terveisin,
Valentine

~*~
Syksyn viimeinen omena lepäsi Bethin kämmenellä vihreänä ja virheettömänä, hieman punastellen kaikesta huomiosta. No ehkei se ollut vihoviimeinen, mutta viimeinen ennen hallaa sisälle tuoduista. Hän oli matkalla makuuhuoneeseensa, kun päätyikin siihen tulokseen, että omenankuoret tuntuivat inhottavilta ikeniä vasten. Joten hän poikkesi biljardihuoneeseen hakemaan käytännöllistä hedelmäveistä.

Oli jo ties kuinka myöhä (ja Beth tiesi, koska hän piti kelloaan povitaskussa) ja pihalla tummalta taivaalta erottui täysikuu. Tai ainakin melkein täysi. Beth kuori omenaa ja mietti, mihin piilottaisi kuoret. Maljakot olivat todella käteviä siihen, mutta tietenkään epäkäytännöllisessä huoneessa ei ollut muuta kuin kaappi, biljardipöytä ja penkki. Käytävältä kuului epämääräisiä kolahduksia ensin kauempaa ja sitten lähempää. Tukahdutettua puheensorinaa. Beth laski omenan biljardipöydän kaiteelle kuorineen (hänen oli onnistunut pitää omenankuori vielä yhtenä kappaleena) ja olisi avannut oven käytävälle, kurkistaakseen mitä tapahtui ellei ovi olisi avautunut ensin, ja harmaat, kamalaan irvistykseen vääntyneet kasvot olisi ilmestynyt sen taakse. Beth läimäytti oven kiinni pelästyneenä.

Tulija oli Leoni, joka oli kamala. Leonissa oli jotain vikaa, uhkaavaa mielipuolisuutta, jota Beth oli pelännyt heti heidän ensitapaamisestaan saakka. Leoni ei koskaan puhunut, ainakaan mitään järkevää, ja oli kaksi kertaa niin huolestuttava, kuin kaikki Crewen ’ystävät’ yhteenlaskettuina. Leonia ei näkynyt tosin paljoa, Beth kuvitteli joskus kuulleensa Hansin sanoneen, että tätä ei päästetty paljoa ulos.

Ovea vasten kuului ensin jyskytystä ja sitten teräviä, pitkiä kirskuntaääniä. Joku raapi ovea pitkillä kynsillä, Beth tajusi ja perääntyi muutaman askeleen. Hän puristi hedelmäveistä kädessään ja mietti, pitäisikö hänen huutaa apua, vai oliko meneillään jokin Crewen käytännön pila. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä minkään sortin päätöstä, ennen kuin ovi pamahti auki. Beth ehti tuijottaa hetken Leonin kasvoihin, ja sitten tämä kirjaimellisesti hyppäsi hänen kimppuunsa, kädet ojossa ja suu auki hampaat vilkkuen kuin petoeläimellä.

Beth huitaisi veitsen eteensä ja yritti suojata toisella kädellään kasvoja. Kuului rämähdys. Veitsi ei ollut osunut Leoniin, Leoni oli kyljellään lattialla ja Bethin edessä oli Johanna, jonka kylkiluiden välistä törrötti hedelmäveitsi.

Yhtäkkiä huone oli täynnä liikettä. Johanna lyyhistyi lattialle, Hans ilmestyi jostain ja piteli Leonia paikallaan. Johannan puvun miehusta alkoi värjääntyä hiljalleen punaiseksi ja tämä ähki kivusta. Sitten myös Crewe oli siellä, ja joku kolmas mies, jonka nimeä Beth ei koskaan muistanut. Beth oli perääntynyt askeleen verran ja tuijotti veistä ja leviävää veritahraa. Crewe tarttui Bethiä leuasta kiinni ja oli vihainen, todella vihainen. Beth halusi selittää jotain, sopertaa jonkin anteeksipyynnön, muttei saanut sanaa suustaan.

Crewe päästi irti, kääntyi Johannaa kohti ja kysyi jotain kolmannelta mieheltä, joka oli kyykyssä Johannan vierellä. Sanat puuroutuivat Bethin korvissa ja hän kuuli vain tinnitystä. Yhtäkkiä Crewe tarttui häntä ranteesta kiinni kovakouraisesti ja puri.

Se sattui.
”Irti!” Beth huusi. Crewe päästi saman tien irti ja vetäytyi nojaamaan biljardipöytään.
Omena putosi lattialle ja vieri pöydän alle turvaan.

Beth katsoi hetken puremajälkeä. Siitä valui verta ja koko käsi sykki kipua. Sitten Johanna veti veitsen rinnastaan, ja hän ja kolmas mies kaatoivat Bethin lattialle, käyden puremakohdan kimppuun.

Lattialta Beth näki sivusilmällä kuinka Crewe pyyhki verta suupielistään ja katsoi sitten melkein hymyillen Bethiin. Tilanne ei näyttänyt kovin hyvältä.

~*~


A/N: Duu duu, l'amour est bleu laulettiin joskus. Vaikka minä kyllä luulin pelkästä melodiasta, että kyseessä oli sankaritaru. Ehkä sellaisen 60-lukulaisen brittifilmin tunnari, jossa on ritariromantiikkaa, ratsastusta ja taisteluja.

Lavande:

9. luku


Kolme hahmoa oli lattialla neljännen kimpussa. Kaksi naista ja mies. Uhrista näkyi vain kaksi jalkaa ja tummat kengänpohjat. Acario tiesi ennen kuin näki, että pakan alin oli Valentine. Sen puolikkaan sekunnin ennen kuin kukaan ehti reagoida häneen, tai sanoa mitään, hän piilotti kaikki liian voimakkaat tunteet visusti. Se oli hieman hankalaa, varsinkin kun hän huomasi kuinka välinpitämättömästi Crewe nojaili biljardipöytään ja tarkkaili seuralaisiaan. Crewen veriset sormet pitelivät reunasta kiinni rystyset valkoisina.

”Kaikki, jotka eivät halua kuolla saman tien, lähtevät nyt”, Acario sanoi.
Kaksi naista (toisen heistä nimi oli Johanna, Acario muisteli) ja mies hypähtivät heti hänen äänensä kuullessaan kauemmas, tosin toinen naisista pikemminkin tempautui mukaan muiden voimasta. He olivat tiessään ennen kuin hän oli saanut lauseensa loppuun. Pelästynyt Crewe yritti polvistua, mutta Acario katsahti tähän varoittavasti ja niin tämä katosi muiden mukana.

Valentine kapusi horjuen seisomaan ja yritti ovelle.
”Et sinä”, Acario sanoi terävästi.

”Ai.”
Se oli hyvin hiljainen ai.

Mitä nyt pitäisi tehdä? Valentine huojui penkille ja lysähti siihen raskaasti. Hihat oli kääritty niin, että molemmat käsivarret olivat kyynärpäihin asti paljaat. Puremajälkiä oli useita, ja niistä tihkui vielä vähän verta punertavaksi värjäytyneelle iholle. Yksi näytti todella pahalta, enemmänkin jonkin metsän pedon hyökkäyksen tulokselta. Muut olivat lievempiä, vähemmän väkivaltaisia.
He olivat hiljaa tovin.
”Pystytkö kävelemään?”

Nyökkäys.

”Tule sitten.”

~*~
Oikeastaan Beth olisi halunnut olla yksin, ihan sen verran aikaa vain, että hän olisi voinut itkeä. Hän pelkäsi ehkä hieman Acarion käyttävän hyväkseen sitä jos hän itkisi tämän nähden. Tai nauravan.

Acario istuutui hänen viereensä sängylle. Sänky ei ollut hänen, vaan Acarion. Acarion huone. Normaalisti hän olisi saattanut älähtää jotain, mutta nyt hänen olonsa oli niin voimaton, että lattialla makaaminenkaan ei olisi ollut aivan kamalaa.
Acario oli riisunut takkinsa ja hansikkaansa ja avasi vasemman paidanhihansa. Sitten hän otti Bethin käden omiinsa Beth ei sanonut mitään. ja nuoli kuivuneen veren pois.

Hetken verran Beth olisi halunnut katsoa Acariota silmiin ja kysyä miltä tästä tuntui. Ja kysyä mikä veressä oli niin hienoa.  Mutta sitten luultavasti kuitenkaan hän ei olisi ymmärtänyt vastausta. Eikä hän osannut päättää oliko utelias vai katkera.
Acario puri omaa rannettaan. Hyvin tummaa verta valui hitaasti esiin.

”Mitä te teette?” Beth kysyi varuillaan. Acario tarttui hänen käteensä uudelleen ja nyt Beth olisi halunnut vetää kätensä pois. Mutta kun siinä ei ollut yhtään voimaa jäljellä.
”Sir?”

Acario nosti katseensa hetkeksi.
”Ihan vähän vain.”
Sitten hän tiputti etusormellaan pari pisaraa vertaan puremien päälle. Se kihelmöi iholla ja upposi hampaanjälkiin.

Tosi omituista, Beth mietti ja olisi pyyhkinyt aineen pois, jos ele epäilemättä ei olisi sattunut niin paljon.
”Aiheutuuko tästä jotain epämiellyttävää?”

”Ei kai.”
Todella huojentavaa, Beth mietti, ja haki katseellaan puremaa Acarion ranteelta, muttei löytänyt sitä. Acario kiinnitti hihan uudelleen ja nousi seisomaan.

Hän meni piirongin luo ja veti laatikosta esiin pistoolin. Ai, asevarasto jatkuu.
”Mitä te teette?” Beth kysyi. Hän kuulosti omiin korviinsa ainakin hyvin tyyneltä, ainakin siihen nähden, että nyt ilmeisesti vedettiin aseet esiin.

”Te kysyitte sitä jo. Tällä? En yhtään mitään. Itse asiassa herra Fertig lahjoitti tämän minulle, silloin kun te ette olleet paikalla. Mutta minulla ei ole tälle sitten mitään käyttöä, joten taidan antaa pistoolin Crewelle.”

Acario pyöritti asetta käsissään niin kevytmielisesti, että ainakaan sen käytöstä hänellä ei ainakaan ollut hajuakaan.

”Ja… hänellä on sille käyttöä?” Beth sai sanottua.

”On. Joten minun on kai paras antaa se hänelle saman tien. Suokaa anteeksi.”

Viimeiset sanat kuuluivat niin synkkinä, että Bethiä puistatti. Acario poistui. Beth olisi voinut itkeä, mutta kyyneleitä ei tullutkaan.

~*~
Suuri suunnitelma oli ollut, että Beth olisi livistänyt Acarion poissa ollessa. Häntä ei kuitenkaan huvittanut, ei ihan heti, joten hän jäi siihen makaamaan. Ja nukahti. Hän heräsi vasta Acarion paluuseen ja katseli tätä hieman varovasti pistoolikeskustelun jäljiltä.

”Minusta teidän pitäisi nukkua täällä tänä yönä”, Acario sanoi.
Beth nousi istumaan ja seisomaan ja jep, huoneessa ei ollut muita makuusijoja kuin sänky. Ja sitten marmoriarkku, mutta Beth oli mielestään liian nuori ja elossa maatakseen arkussa. Hän huokaisi mielessään ja istuutui takaisin sängylle, sillä nopea nousu oli saanut huoneen pyörimään hänen silmissään.

Tänä yönä minut on voitettu, Beth ajatteli dramaattisesti. Acario nauroi.
Ehkä Klaus Fertig kirjoittaisi aiheesta runon jos Beth ehdottaisi. Klaus kirjoitti omien sanojensa mukaan paljon runoja. Charlotte de Beurrelle, arvatenkin.

”Ihan miten te haluatte, sir.”
Itse asiassa, sänky oli melko leveä. Niin leveä, että siitä olisi saanut kaksi sänkyä puolittamalla. Paljon leveämpi, kuin majatalon sängyt. Ehkä Acario nukkuisi arkussa. Ihan se ja sama.

”Haavat pitää sitoa… Ainakin tuo isoin”, Acario sanoi.

”Ei ommella”, Beth varmisti, sillä hän kammosi hieman neuloja. Oikeastaan nyt hän kammosi melko lailla kaikkea terävää.

”Ei niin. Tämä sujuu ehkä helpoiten, jos otatte paitanne pois.”

”Se ei käy.”

”Ei sitten”, Acario sanoi kärsivällisesti. Hän asetteli sängylle valkoisia kangassuikaleita. Niistä tulisi sideharsoa.
Toinen Bethin hihoista oli valahtanut alas epäsiististi. Hän oli hiljaa sen aikaa kun Acario kietoi kangasta hänen käsivartensa ympäri. Acario oli paikkaillut ennenkin hänen vammojaan, joten Beth tiesi tämän olevan hyvä siinä. Klemensiäkin kiinnosti lääketiede, hän muisteli.

Häntä väsytti, joten silmäluomet sulkeutuivat aina välillä, vaikka hän kuinka yritti.
”Saatte anteeksi jos nukahdatte”, Acario sanoi.
Beth olisi pyöräyttänyt silmiään jos olisi jaksanut. Acario oli ollut niin ystävällinen, että häntä epäilytti. Kiltteyden raja tulisi jossakin kohtaa vastaan. Ehkä tämä kuristaisi hänet yöllä. Paitsi että kello oli niin paljon, että oli pikemminkin melkein aamu jo. Parempi näin, Beth mietti, juuri ennen nukahtamistaan.

~*~
Auringon laskettua taas Crewe oli hyvin vakava ja vähäpuheinen. Kaikki muutkin olivat vaitonaisia, kukaan ei katsonut häntä silmiin tai halunnut olla samassa huoneessa. Crewe oli edellisenä yönä ampunut Leonin pihalla, ohimoon, lähietäisyydeltä, Hansin ja Erichin pidellessä tyttöä paikallaan. Sitten he olivat leikanneet puvun etumuksen auki, vääntäneet kylkiluut tieltä ja kaivaneet sydämen rinnasta, varmuuden vuoksi. Sen jälkeen Leoni oli ollut niin kuollut kuin kenestäkään heistä koskaan tulisi.

Ja Crewe pelkäsi, että hänen täytyisi tehdä sama Johannalle. Tai Stefanille. Sitä hän ei kestäisi.
Hän oli päättänyt pyytää anteeksi Acariolta jo heti eilen, mutta Acario oli ollut liian kuohuksissaan. Hän pyytäisi oikein kunnolla, rehellisesti ja vanhanaikaisesti anteeksi, ja sitten hän anoisi, ettei hänen mestarinsa vaatisi häneltä tällaista ja että hänen ei täytyisi surmata ketään. Omistaan.

Silloin kun Crewe oli ollut vielä nuori, tai nuorempi, koska Acarioon verrattuna hän oli aina nuori, lähistöllä, ei kuitenkaan kartanon mailla, oli ollut luola. Luola oli kierrellyt maan alla melko tilavana asuinsijana. Viisi vampyyria oli asunut siellä. Acario ei ollut hyväksynyt heidän yhteisasumistaan, sillä he olivat teurastaneet siellä paljon ihmisiä. Se oli ollut kamalaa. Kerrankin kun Acario olisi tarvinnut jonkun paikkaamaan kenkänsä, ilmoitettiin kylältä, että suutari oli löydetty kuolleena.

Jos Crewe muisti oikein, niin Acario oli varoittanut pariin otteeseen luolan asukkaita, ettei hyväksynyt mitään jatkuvia joukkomurhia näin lähellä asuinsijaansa. Varsinkin kun kyseessä oli ollut lähiseudun viimeinen suutari. Mikään ei ollut kuitenkaan muuttunut. Joten eräänä päivänä hän oli vienyt Crewen luolan suulle, ojentanut seipään ja lähettänyt sisään, sanoen, että kaiken liikkuvan sai päästää hengiltä. Crewe oli surmannut kaksi, ja sitten aikansa harhailtuaan ajautui takaisin sisäänkäynnille. Luolassa ei ollut enää ketään ja siellä oli haissut hirveältä, sillä vanhoja ruumiita ei oltu vaivauduttu hautaamaan tai viemään pois.
Acario oli odottanut häntä ulkona tyynen rauhallisena. Maassa tämän jalkojen juuressa oli maannut nainen ja mies, molemmat liikuntakyvyttöminä. Crewe oli lävistänyt heidänkin sydämensä seipäällä.

Sen jälkeen hän oli luvannut itselleen, ettei enää koskaan surmaisi ketään itsensä kaltaista muuta kuin itsepuolustukseksi. Ja eilen hän oli joutunut syömään sanansa.
Hän oli käskenyt muiden polttaa Leonin vaatteet, kukaan kun tuskin halusi yrittää hyödyntää niitä enää mitenkään.

Crewe oli melkein jo Acarion huoneen ovella, kun ovi aukesi ja ovenraosta käveli Valentine. Crewe oli kehitellyt päässään hyvin muotoillun anteeksianomispuheen, jonka Valentinen esiintulo katkaisi. Hän ajatteli Leonia ja Johannaa ja Stefaniakin ja tunsi suuttumuksensa kasvavan. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja yritti hillitä tunteensa.

Valentine jähmettyi paikalleen huomattuaan hänet. Ei liikkunut eteen, eikä taakse, vaan seisoi vain siinä epävarma ilme kasvoillaan. Crewe oli olettanut tämän joko juoksevan ohitseen tai huutavan hänelle jotain, mutta kun Crewe sulki Acarion huoneen oven perässään, Valentine seisoi vielä samassa kohtaa.

~*~
Kylmät väreet kulkivat selkäpiitä pitkin. Crewen yhtäkkinen näkeminen oli ollut paljon pahempi isku Bethille, kuin mitä hän oli ajatellut. Hän oli ajatellut olevansa ihan kunnossa, vähän mustelmilla ja näykitty, mutta silti melko tasapainossa. Crewen nähtyään Beth oli kuitenkin muistanut juuri kuinka kykenemätön puolustamaan itseään hän oli. Hän tunsi Johannan rintaan uppoavan veitsen tupen sormissaan, eilisen kylmän lattian selkäänsä vasten, kolmen nälkäisen suden kiinnikäymisen ja pahimpana Crewen välinpitämättömyyden.

Liiku, hän käski itseään, ja sai pikkuhiljaa jalkoihinsa taas eloa. Hän ei ehtinyt kuitenkaan kauas kun Acarion ovi avautui uudelleen, ja Crewe syöksyi hänen ohitseen turhautuneena. Beth huomasi pysähtyneensä uudelleen. Hän ei halunnut mennä samaan suuntaan.
”Tulkaa tänne.” Se oli Acario. Beth palasi tämän huoneeseen ja yritti miettiä leinikkejä ja pikkuleipiä.
”Auttakaa minua pukeutumaan.”

Niinpä tietenkin.
”Kaikella kunnioituksella sir, mutta pelkään ettemme ehdi lähtemään ajoissa jos autan teitä ja vaihdan sitten vasta vaatteita.” He olivat menossa herra Neidermannin järjestämiin tanssiaisiin. Beth ei ollut puhunut Neidermannin kanssa, mutta tiesi tämän olevan yksi Charlotte de Beurren ihailijoista.

Tänään olisi nämä Neidermannin tanssiaiset, ja sitten ei olisi kai mitään sosiaalisia tapauksia ennen de Beurrejen uudenvuodenjuhlia. Paitsi että Klaus oli kirjoittanut hänen isänsä suunnittelevan pienimuotoista joulujuhlaa.

Acario ei sanonut mitään, vaan napitti liiviään kiinni vakavana. Beth arveli, etteivät Crewe ja Acario olleet ihan parhaissa väleissä nyt, sillä muuten Acario tuskin olisi pyytänyt häntä auttamaan vaatteiden kanssa. Ihan sama se silti oli, jos Beth pystyi pukeutumaan yksin niin kyllä varmaan Acariokin pystyi.

~*~
Klaus Fertig huomasi harmikseen Charlotten tanssivan taas Neidermannin kanssa. Neidermann ei ollut yhtään Klausia pidempi, vaikkakin ehkä vähän komeampi joidenkin mielestä, mutta ehdottomasti paljon sieluttomampi. Neidermann ei osannut kirjoittaa runoja tai lauluja, vaan oli sitä tyyppiä, joka mieluummin lähti koirien kanssa metsälle lintuja ampumaan. Klaus oli melko varma voittaneensa Charlotten sydämen puolelleen, mutta Neidermann ei ilmeisesti välittänyt siitä. Ja sitten Charlotten vanhemmat kehtasivat vielä suosia tuollaista karkeaa maalaista, vain sen takia, että tämä sattui olemaan käynyt koulunsa Pariisissa.

Neidermannin sisko, neiti Neidermann oli kohteliaan emännän tavoin jututtanut vieraitaan ja päätynyt lordi Dwyren viereen sen jälkeen, kun Klaus oli käynyt varastamassa Valentinen miehistä juoruilua varten.
”Minä toin teille kirjeen”, Valentine sanoi, ja otti kuoren vaivihkaa povitaskustaan. ”Oletin, että tapaamme täällä.”

He olivat salaliitossa, hän ja Valentine. He eivät vain olleet päättäneet mitä heidän salaliittonsa koski, mutta Klausin mielestä viini, absintti, runous ja naiset olivat aika lupaavia teemoja.
”Loistavaa. Minä olen lukenut Decameronen melkein puoliväliin.” Sitten hän madalsi ääntään, kuten kunnon salaliittolaisen kuuluikin. ”Teidän pitää lukea sitä kanssa, piakkoin. Tilasin jopa itselleni oman painoksen samalta kustantajalta. Herkullisia kertomuksia, ystäväiseni, herkullisia.”

”Mikä nyt noin herkullista mahtaa olla, Klaus?”
Kysyjä oli neiti Mendes, joka oli tullut aivan heidän viereensä. Neiti Mendes oli melko kaunis nainen, ja tänään hänellä oli yllään hyvin hieno poltetun oranssin värinen mekko, sikäli kun Klausilla oli naisten vaatteille silmää. Klaus oli hieman yllättynyt, sillä vaikka hän oli tuntenut neiti Mendesin jo jonkin aikaa, tämä ei yleensä lähestynyt häntä, ellei hän ollut Charlotten seurassa. Valentine näytti myös yllättyneeltä.

”Iltaa neiti!” hän sekä Valentine tervehtivät. Klaus katsoi rupattelun olevan enemmän hänen oikeutensa ja velvollisuutensa, sillä hän oli vanhempi kuin Valentine ja tuntenut neidin pitempään.
”Pitkästä aikaa. Mitä teille kuuluu?”

”Hyvää kiitos. Teille myös, Klaus, Valentine?” Neiti Mendesin hymy muuttui asteen hunajaisemmaksi hänen katsoessaan Valentinea. ”Hurmaava ilta. Neiti Neidermannilla on selvästi silmää estetiikalle.”

Klausista sali oli melko vaatimaton de Beurrejen tanssiaisiin verrattuna, mutta herrasmiehenä oli samaa mieltä. Uusi tanssi alkoi, ja Klaus huomasi sivusilmällään neiti Neidermannin liittyvän parien riviin lordi Dwyren kanssa. Heti Charlotten ja tämän tämänkertaisen tanssiparin viereen.
”Olen mielissäni, että olette ystävystyneet”, neiti Mendes jatkoi. ”Nuorten ihmisten tulisi viettää aikaa keskenään. Olenkin ajatellut, että voisin joku ilta pitää pienet kutsut, jotta saisitte puhua ja viettää aikaa keskenänne, ilman vanhempaa sukupolvea - minua lukuun ottamatta siis.”
Helakkaa naurua. Klaus hymyili. Valentine vilkuili vähän väliä tanssia.

”Kuulostaa lupaavalta. Ketä olitte ajatellut kutsua?”

”Teidät molemmat tietenkin, ja rakkaan Charlotteni. Ehkä myös jonkun hänen ystävistään. Olin ajatellut tammikuun alkua. Minusta teidän pitäisi tosiaan saada olla enemmän keskenänne.”
Neiti Mendes hymyili merkitsevästi ja katsahti sivusilmällä tanssiviin pareihin. Charlotte ja herra Neidermann olivat myös tanssimassa. Silloin Klaus tiesi, että Charlotte oli uskoutunut tälle. Hän yritti hillitä punastumistaan hymyilemällä hieman turhankin leveästi.

”Se olisi mukavaa.”

~*~
Beth halusi puhua yksin neiti Mendesin kanssa, sillä hän oli varma nähneensä tämän silloin yöllä kaupungilla, kun he olivat menneet Klausin kanssa majataloon. Ja hän halusi keskittyä miettimään sitä, eikä mitään muuta. Hän oli miettinyt olisiko sopivaa ottaa asia puheeksi, mutta hänestä tuntui, että neiti Mendes oli ikään kuin näyttäytynyt hänelle silloin, että tämä oli halunnut tulla nähdyksi. Minkä takia - sen Beth halusi saada selville. Hän ei ollut keksinyt mitään syytä miksi neiti olisi edes ollut ulkona yöaikaan, yksin, mikä teki asiasta melko salaperäisen. (ja sopimattoman, mutta koska taustalla oli varmaan joku järkevä tarina, niin pääasiassa salaperäisen.)

Musiikki taukosi ja Beth mietti, josko hänen pitäisi mennä Acarion luo, ettei tulisi taas jälkeenpäin sanomista. Bethin mielestä Acarion tulisi lukea uusi painos maailmanhistoriaa ja seurata sanomalehtiä yleistietonsa vakauttamiseksi, mutta päätti viisaasti olla vaiti, sillä silloinhan hänellä ei olisi mitään syytä tulla mukaan. Musiikki taukosi ja tanssiparit hajosivat muodostelmastaan hienoisten taputusten saattelemina. Acario jäi juttelemaan neiti Neidermannin kanssa. Neiti oli sievä nainen, ehkä kahdenkymmenen seitsemän, ja kihloissa jonkun armeijahenkilön kanssa, joka oli Klausin mukaan komennuksella jossain ulkomailla.

Seuraavan tanssin alkaessa oli Klausin vuoro tanssia Charlotten kanssa (Charlottella riitti vientiä siinä määrin, että hänellä oli käytössä tanssivihko, joka oli täyttynyt jo illan alussa), joten Beth jäi yksin. Hän katseli hetken tanssia varmistaakseen, ettei neiti Mendes ollut joukossa, ja haki tätä sitten katseellaan, kunnes löysikin ikkunan vierestä. Beth mietti miten lähestyisi tätä, sillä hän ei voinut vain töksäyttää kysymystään, ja jonkin niin ympäripyöreän kuin ”Onpas pihalla pimeää näin illalla” sanominen tuskin olisi kovin sulavaa.

”Sataako täällä yleensä lunta?” Beth kysyi viimein, ollessaan neiti Mendesin vieressä.

”Kas, herra Valentine!” neiti Mendes kujersi yllättyneenä, ilmeisesti positiivisesti, sillä tämä hymyili.
”Sinä ja minä emme ilmeisestikään ole laumasieluja, kun hakeudumme aina näin vähän muista syrjälle. Tulitteko pyytämään minua tanssiin?”

”En, neiti. Juttelemaan vain. Jätän tanssimisen muille.”

”Minäkin mieluummin tarkkailen. Nyt olisin kyllä mieluummin pihalla, täällä on niin kuuma. Uskoakseni tuolta pikkukamarista pääsee ulos. Pitäisittekö vanhalle naiselle hetken seuraa?”

Renate Mendes näytti kyllä aika nuorelta. Beth tajusi, että hänen kuului tarjota käsivartensa. Neiti tarttui siihen ja he kävelivät pihalle. Pari keski-ikäistä herraa tuli juuri silloin sisälle, tupakalta ilmeisesti, sillä sisällä ei saanut polttaa (neiti Neidermann sanoi olevansa tupakille allerginen). Pihalla heitä tervehti tuulenpuuska, mistä johtuen neiti Mendes puristi Bethin käsivartta lujemmin.

Ikävä kyllä juuri siinä kädessä oli puremista pahin, ja oikeastaan ainoa, joka huomattavasti sattui. Beth ei yllätykseltään tajunnut tukahduttaa elähdystään.
”Mitä nyt? Onko käsivartenne kipeä?”

”Ranteeni, hieman vain”, Beth vastasi.

”Antakaa minä katson sitä.”

”Oi ei tarvitse, neiti. Lordi Dwyre sitoi haavan melko hyvin.”

”Ai se on haava?”
Neiti Mendes näytti yhtäkkiä hyvin huolestuneelta, ja Bethistä tuntui, että hän oli puhunut sivu suunsa.
”Pelkään, ettei hän kohtele sinua kovin hyvin, tiedäthän. Lordi Dwyre… Hänellä on poikkeuksellisen julma maine.”

Bethin olisi pitänyt sanoa jotain Acarion puolustukseksi, mutta viimeinen lause vaivasi häntä.
”Niinkö?”

”Minusta Crewe sanoi jotain sen tapaista, että hän tappoi edellisen tytön, joka hänen seurassaan oli.”
Renate Mendes näytti entistä huolestuneemmalta, suorastaan kauhistuneelta. Beth ei saanut enää sanaa suustaan.
”Ja tyttö oli hänen seuranaan niin kauan, Crewe mainitsi heillä olleen jonkinlainen sopimuskin. Tietenkin Crewen sanaa voisi epäillä, mutta kun asiaa oikein ajattelee, niin miksi hän mustamaalaisi lordi Dwyrea. Hän rakastaa mestariaan.”

”Vai niin…”

”Voi kultaseni, en kai ole säikyttänyt sinua? Älä hätäile, ei sinulle mitään varmaan käy. Ja jos elämä Erlebergissä äityy vaarallisen oloiseksi tai muuten vaan haluat pois vähäksi aikaa, niin olet aina tervetullut minun luokseni. En usko, että lordi Dwyre mitenkään pahastuisi siitä.”

Beth sai aikaan jonkin sortin pingottuneen hymyn. Puolet hänestä olisi halunnut juosta heti neiti Mendesin syliin, mutta toinen puoli käski pysyä rauhallisena. Tässä oli nyt paljon sulateltavaa, mutta ehkä oli tapahtunut joku sekaannus ja Crewe oli puhunut vaikka itsestään. Hän yritti epätoivoisesti keksiä jonkun muun puheenaiheen, mutta hänen aivonsa löivät tyhjää.
”Te tiedätte minun olevan tyttö?”

”Tajusin aika myöhään, mutta nyt sitä on hieman hankala olla huomaamatta.”

Beth katsoi neitiä kysyvästi, ja mietti oliko mahdollisesti vahingossa taas niiannut kumartamisen sijaan.

”Ystäväiseni, sinä” neiti Mendes sulki silmänsä hetkeksi ja hengitti sisään raskaasti nenän kautta ”vuodat verta.”

~*~
Bethin kasvoilla tapahtui mielenkiintoinen värimutaatio hänen ollessaan kalmankalpea kaikesta kuulemastaan, ja sitten helakanpunainen saadessaan kuulla siitä toisesta asiasta. Silloin hän kuuli kammoamansa nunnaluostarin kutsun voimakkaampana kuin koskaan.
Hän oli tuskin päässyt sisälle lämpimään (neiti Mendes oli mennyt jo edeltä), kun Acario ja neiti Neidermann tulivat vastaan. Jälkimmäinen arvoituksellisesti hymyillen. Olivat ilmeisesti menossa myös pihalle. Ohi mennessään Acario kumartui Bethin puoleen, kuiskatakseen jotain.
”Vahdi ovea.”

Miksi ovea piti vahtia? Beth mietti. Hän katsoi verhojen raosta pihalle, ja juuri ja juuri erotti kuinka Acario kumartui neiti Neidermannin kaulan puoleen ja --

Oikeastaan neiti Neidermann oli aika arkisen näköinen. Bethistä tuntui, että joku muukin oli päivitellyt samaa asiaa. Ehkä Klaus. Ja sitä, että tämä oli aika neuroottinen ja hermoheikko monen asian suhteen.

Bethiä ärsytti yhtäkkiä kaikki, ja tunne jatkui aina kotimatkalle asti.

”Kenen hajuvedeltä te oikein tuoksutte?” Acario sanoi heidän istuessaan vaunuissa. ”Aika erikoinen yhdistelmä.”

Beth ei pystynyt erottamaan mitään hajuveden tuoksua, ja mitä sitten, vaikka sellaista olisikin tarttunut hänen vaatteisiinsa.
”Kenen hajuvedeltä te tuoksutte?” hän näpäytti takaisin.

Acario meni ilmeisesti hieman hämilleen, sillä väliin jäi tauko. Beth ehti hävetä kärkästä vastaustaan. Hän tuijotti hieman kauhuissaan Acariota, ja mietti neiti Mendesin sanoja. Mitä jos Acario menettäisikin malttinsa, ja..?

”En tiedä. Omaltani?”

”No”, Beth aloitti, hilliten hieman äänensävyään, ”minäkin tuoksun sitten varmaan omaltani, sir. Tai neiti Mendesin.”

Acario katsahti häneen.
”Neiti Mendesin?”

”Niin, hän on se Charlotte de Beurren ystävä. Me… juttelimme.”

”Juttelitte, mistä?”

Heidän keskusteluunsa oli liittyi nyt jokin uhkaava vivahde.
”Emme mistään erikoisesta”, Beth vastasi vältellen. Se oli tietenkin vale, ja luultavasti Acario tiesi sen. Mutta ei hän oikein voinut avautuakaan heidän puheenaiheistaan. ”Sillä aikaa kun te tanssitte neiti Neidermannin kanssa.”

Acario ei sanonut mitään hetkeen. Hänen tukassaan oleva nauha oli löystynyt solmustaan ja valunut alas, melkein olkapäille hiusten mukana.
”Teidän kannattaa nukkua minun huoneessani tänään.”

”Tuota, kiitos vain, mutta pärjään varmaan ihan omassa huoneessanikin.”

Yksi yö oli ollut vielä ihan hyväksyttävää. Entä sitten, jos he olivat nukkuneet samassa sängyssä? Molemmilla oli ollut vaatteet päällä, ja Acario oli nukkuessaan hyvin kuollut. Sänky oli leveä. Keskenään tuntemattomat ihmisetkin saattoivat nukahtaa postivanujen kyytiin, ja silloin he saattoivat olla ihan toisissaan kiinni. Sitä tapahtui varmasti kaiken aikaa, eikä kenellekään tullut mieleen moralisoida ihmisiä siitä, että heillä ei ollut varaa matkustaa omilla vaunuilla. Eikä Bethillä ollut! Vaikka hän ei ollutkaan ihan varma, miten se liittyi tähän tilanteeseen.

Useampi yö ei kuitenkaan ollut niin  kivaa, koska Beth tarvitsi omaa tilaa ja yksityisyyttä. Hän ei voisi rentoutua, jos he nukkuisivat samassa huoneessa. Ei voisi nukkua vähissä vaatteissa. Niin hän ainakin oletti. Ja hänestä tuntui, että Acariolla olisi turhan paljon valtaa hänen asioihinsa jos he olivat jatkuvasti yhdessä. Se ei ollut kovin hyväksi normaalille isäntä-palvelija -suhteelle, jos heillä nyt sellaista ylipäänsä oli.

”Ajattelin vain teidän parastanne. Nyt muutaman päivän.”
Acario kohotti toista kulmaansa ja vilkaisi hitaan merkitsevästi Bethiä ensin syliin ja sitten kasvoihin. Beth kiskaisi saman tien narusta, joka toimi kuskille merkkinä. Vaunut pysähtyivät.

”Suokaa anteeksi”, Beth sanoi ja nousi pois. Hän hillitsi itsensä, eikä paukauttanut ovea kiinni.

Tien vierellä oli kaivo, johon oli hyvä nojailla vähän aikaa. Ja rauhoittua. Hänen vatsaansa koski.
Beth pumppasi vettä huuhdellakseen kasvonsa, mutta kylmät tuulenpuuskat saivat hänet toisiin ajatuksiin. Hän ei osannut päätellä näkemistään taloista, missä he olivat. Eikä tähdistä, hän ajatteli ja tuijotteli taivasta. Hänellä oli ikävä äitiä ja isää.

Crewellä oli varmaan avaimet kaikkiin huoneisiin, Beth mietti tyynenä, ja kosketti rannettaan vaistomaisesti. Hän ei halunnut nähdä Creweä enää koskaan. Olisi positiivinen yllätys, jos Crewe olisi vain kadonnut pois yhtäkkiä. Ei ihan vielä kuitenkaan, Beth huomautti itselleen kitkeränä. Ensin hänen pitäisi puhua Crewen kanssa, jos se nyt ylipäätänsä oli mahdollista. Pelkkä ajatus lisäsi hänen pahoinvointiaan. Täytyisi kysyä siitä, mitä neiti Mendes oli kertonut. Mahdollisesti kuulla laajempi tarina. Tai tunnustus, että koko juttu oli ollut valetta. Vahvistus sille, ettei Acario ollut ollenkaan sellainen, kuin mitä Crewe tai tämän ystäväpiiri.

Sillä hänen oli pakko saada tietää.

~*~
A/N: Lauri Tähkä näytti linnan juhlissa ihan vampyyrilta!

Lavande:

10. luku

Kylmä vesi väreili ja heijasteli valoa, kunnes pyykkärin hahmo tuli tielle. Beth tarttui märkiin housuihin turhautuneena. Ne olivat hänen juhlahousunsa, tai pikemminkin olivat olleet, sillä nyt ne taisivat olla pilalla. Haarojen kohdalla oli tummia veritahroja, eivätkä ne tuntuneet lähtevän irti, vaikka housut olivat lionneet vedessä ainakin kymmenen minuuttia. Beth oli laittanut sekaan jopa saippuaa.
Housut putosivat takaisin vesisoikkoon. Kuului pläts.

Rouva Näher ehkä tietäisi, miten veritahrat saisi irti. Mutta rouva tietäisi heti, mistä oli kyse jos näkisi housut. Ja jos Beth yksinkertaisesti kertoisi lianneensa vaatteita vereen, vanhempi nainen tulisi epäluuloiseksi, ja ehkä katsoisi Bethiä hieman halveksuvasti. Beth pelkäsi sitä katsetta.

Yleensä hänen pyykkinsä hoiti joku Crewen kavereista. Oletettavasti nainen, ja tämä pesi kaiken pyykin talossa. Beth olisi periaatteessa voinut viedä tälle vaikka kymmenen kiloa verisiä vaatteitaan, kunhan veri ei olisi hänen itsensä.

Beth tarttui housuihin vielä kerran toiveikkaasti, mutta lika ei ollut kadonnut minnekään. Hän viskasi ne happamana takaisin soikkoon. Olkaa sitten likaiset.

~*~
Stefan ja Johanna olivat vuoroin vältelleet toisiaan ja sitten kuitenkin hakeutuneet toistensa seuraan. Crewe oli sanonut heille, että saattaisi joutua ampumaan heidät molemmat, kuten Leonin. Niin että sitten he olisivat kuolleita, lopullisesti. Että hän oli kyllä anonut mestarinsa anteeksiantoa, mutta se ei ollut sujunut kovinkaan hyvin.
Ennen lordi Dwyren tuloa Stefan ja Johanna olivat pitäneet Creweä ehkä maailman mahtavimpana henkilönä. Johanna oli sanonutkin Crewelle tästä, johon Crewe oli vain kommentoinut, että heidän maailmansa oli hyvin pieni. Sitten Johanna oli kysynyt, auttaisiko, jos he lähtisivät kauas pois. Crewe oli näyttänyt ensin hyvin surulliselta, ja sitten hetken mietittyään kieltänyt.

Lopulta Stefan ei kestänyt enää talon painostavaa tunnelmaa. Hän ei pitänyt lordi Dwyresta ja koko jupakka oli hänen mielestään paljon melua tyhjästä, sillä totta kai he purisivat tilaisuuden tullen jotakuta niin tarjolla olevaa. Erlebergissä leijaili kuitenkin nykyään jokin sanattomien sopimusten ja sääntöjen verkko. Talon isännän tavaroihin ei saanut koskea, isäntää piti varoa ja väistellä ja kunnioittaa ja olla kiitollinen siitä, että hän antoi heidän asua siellä. Pah, Stefan oli ajatellut. Vasta vähän aikaa sitten he olivat asuneet siellä itsenäisenä joukkona, Crewen johtamina, ja hän oli pitänyt sitä ikään kuin luonnon määräämänä järjestyksenä. Erleberg oli heidän kotinsa eikä mikään miinakenttä.

He pitivät Johannan kanssa pienen tilannepalaverin pihalla, johon Hans sai myös osallistua, vaikkei ollutkaan ilmeisesti syyllinen mihinkään. Johanna ja Stefan olisivat mieluusti laittaneet Hansin kärsimään puolestaan. Itse asiassa Stefan olisi melkeinpä mielellään ampunut Hansin, jos se olisi säästänyt hänen henkensä.

”Rauhoittukaa nyt”, Hans sanoi, vaikka kukaan ei ollut sanonut mitään, saati tehnyt mitään aggressiivista.

”Ihan rauhassa tässä ollaan. Ja kohta saadaan levätä rauhassa vähän pitempäänkin.”
Kenenkään mielestä Stefanin kommentti ei ollut hauska. Itse asiassa, vähän aikaa oli hyvin hiljaista. Kuoleman hiljaista.

”Minusta teidän pitäisi paeta”, Hans sanoi diplomaattisesti. He seisoivat kummallisessa kolmiomuodostelmassa hieman kauempana talosta, niin ettei heitä huomaisi sisältä.

”Hyödytöntä”, Johanna sanoi ja risti kätensä. Tuuli tuiversi hänen sekaista tukkaansa auki entisestään.

”No sitten teidän pitäisi pyytää anteeksi.”

”Minä en usko, että meidän kannattaa itse lähestyä hänen kuninkaallista korkeuttaan, oi lordi --”

”Hiljaa. Paljonko luulet tuollaisten puheiden auttavan? En minä häntä tarkoittanut, vaan Valentinea.”

”Mitä? Mitä hyötyä siitä nyt olisi? Minä en todellakaan alennu sellaiselle tasolle, että pyytäisin anteeksi surkealta vierasmaalaiselta ihm --”
Tällä kertaa Stefanin keskeytti Johanna.

”Minä kokeilen”, hän sanoi, yhtä vähäpuheisena kuin ennenkin.
Stefania ärsytti tavattomasti Johannan päättäväisyys, sillä hän oli olettanut heidän tekevän jonkinlaisen toimintasuunnitelman yhdessä. Lisäksi miksi Hansin piti olla neuvomassa, kun asia ei mitenkään tälle kuulunut? Stefan irvisteli itsekseen ja katui, että oli koskaan sattunut lähellekään Valentinea.

Vääriä ihmisiä ei kannattanut purra. Ainakaan ellei onnistunut tekemään sitä salassa.

~*~

Hyvä Acario,

Oletko kuollut? Missä kirjeeni viipyy?
Sain tänään tietää, että matkustellessani naapurikaupunki on palanut aivan tuhkaksi. Ajoimme vaunuilla sen läpi tullessani, mutta koska oli päivä, nukuin. Sai minun puolestani kyllä palaakin, ei siellä ollut edes teatteria. En olisi ehkä koskaan saanut tietää, ellen olisi tullut kysyneeksi sievältä naapuriltani, miksi he muuttivat tänne.
Et varmaan ilahdu tästä, mutta koska jouluna on aamulla niin pitkälle pimeää, olen ajatellut osallistua jumalanpalvelukseen. Palan halusta kuulla nasevan arvostelusi aikeistani.

Sinun, jne
K
Ps. Kirjeen toi Leif, joka toimii lähettinäni. Hän lähtee paluumatkalle saadessaan jotain kannettavaa.

~*~
Acario päätteli Klemensin olevan loukkaantunut (tai ainakin esittävän olevansa), ja ehkä siihen oli aihettakin. Hänen oli koko ajan pitänyt kirjoittaa kirje, muttei kuitenkaan ollut tullut sitä tehneeksi. No nyt hänellä oli ainakin koko joukko asioita kirjoitettavaksi. Ja ilmeisesti Klemensillä oli kovin tylsää, jos hän raaski tuhlata lähetin verran rahaa tuskin puolen sivun kirjeeseen. Tänään olisi ollut ihanteellisen kirkas ilta lähteä ulos, mutta ehtisi hän kai myöhemminkin.
Hän poikkesi kirjastosta hakemaan kirjepaperia, mutta pino olikin kadonnut. Hän ei kuitenkaan miettinyt sitä sen kummemmin, sillä hänellä oli lisää paperia kirjoituspöydällään.

Paitsi ettei ollutkaan enää. Ja Acario oli melko varma, kenen syytä se oli.

”Tunnustakaa”, hän sanoi koputtaessaan Valentinen makuuhuoneen oveen.

”Mitä?” Valentine kysyi oven läpi. Sitten hän avasi sen, sitoen vielä aamutakkia ylleen. ”Minä en ole tehnyt mitään.”
Veren tuoksu hulmahti esiin. Acario oli unohtanut sen, ja joutui kääntymään hetkeksi toiseen suuntaan ja yritti kovasti olla miettimättä nimenomaan mistä tuoksu tuli.
Hän aika usein unohti Valentinen sukupuolen.

”Luultavasti ette tee mitään joka päivä, paitsi kirjoitatte kirjeitä Klaus Fertigille.”

Valentine ei kieltänyt eikä myöntänyt mitään, vaan väistyi ovensuusta. Acario ei ollut ihan varma enää kannattaisiko hänen mennä sisälle.

”Kirjepaperi on loppu. Saatte lähteä ostamaan sitä”, Acario selitti.

”Lähden heti huomenna.”

”Miksette tänään?”

”Koska kello on”, Valentine haki yöpöydältään taskukellonsa ja hänen ääneensä hiipi hieman arvokkuutta kelloa pidellessä, ”Kaksi yöllä. Mikään liike tuskin on auki. Ei vaan siis käyn ostamassa sitä myöhemmin tänään, tietenkin.”

”Niin”, Acario sanoi hajamielisesti. Hänen kätensä oli Valentinen vasemmalla olkapäällä, etusormen hipoessa niskaa. Aamutakki jätti kaulan niin paljaaksi. Valentine katsoi poispäin kädestä ja kaikesta muustakin.

”Joten… minä varmaan menen takaisin nukkumaan, jollei teillä ole mitään sitä vastaan, sir, niin jaksan nousta ajoissa.”

Koko huone haisi tuoreelta, lämpimältä vereltä.
”Se on varmaan viisasta.”

”Niin että minä menisin nyt. Nukkumaan. Yksin.”
Ja pulssi,

”Menkää vain”, Acario vastasi, muttei oikeasti kuullut muuta kuin hieman tavallista nopeammat sydämenlyönnit.

”No, tuota… päästäisittekö te sitten irti?” Valentine kohtasi hänen katseensa.
Hyvä, Acario mietti, mutta ennen kuin ajatus ehti pidemmälle, hän havahtui ja veti kätensä omalle puolelleen ja koski siihen vaivihkaa vasemmalla, aivan kuin se olisi jotenkin vahingoittunut.

”Minä menen nyt”, hän sanoi totisesti.
Pääasiassa lupasi itselleen.

~*~
Aikaisin asioille lähdöstä seuraavana aamuna ei kuitenkaan tullut mitään, sillä Beth nukkui yhteentoista. Hän yritti livahtaa tallille huomaamatta, niin ettei olisi joutunut kuulemaan rouva Näherin tuhahteluja myöhäisestä jalkeille noususta. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä rouva tuli heti pihalla vastaan.

Beth tervehti hyvin hätäisesti. Hän ei halunnut jäädä kuulemaan kuinka vastuutonta tällainen elämäntyyli oli, tai taivasteluja siitä, miten joku ei taaskaan osannut jotain.

”Mihin te kiirehditte?”

”Kylille”, Beth vastasi. Ja sadatteli mielessään. Tai pikemminkin harmitteli viivästystä, sillä sivistyneet ihmiset eivät kiroilleet tai muutenkaan käyttäneet kieltä mihinkään niin alhaisiin tarkoituksiin. ”Minä vain taivastelin säätä. Auringonpaiste taitaa aiheuttaa minulle päänsärkyä. Nyt paistaa jotenkin niin luonnottoman kirkkaasti. Onkohan se normaalia täälläpäin?”

Tallista tuli juuri silloin ulos Otto ja Klemensin lähetti Leif, lyhyt, jäntevä pohjoisen mies, joka puhui jotain heille kaikille tuntematonta kieltä.

”Ihan normaalia tuo on. Eikö se ole ihan hyvä, että aurinko paistaa? Sadeko sitten parempi olisi?”
Rouva Näher katsoi vaativasti Ottoon, joka vastasi nyökkäilemällä vakuuttavasti. Ulkomaalaismies teki samoin. Beth oli melko varma, että myös Otto pelkäsi hieman rouva Näheriä.

Niin, Beth mietti saatuaan uudelleen ajatuksesta kiinni. Auringonpaistehan oli positiivinen asia. Hän karkotti sään kuitenkin mielestään matkalla kylille. Hänellä oli muitakin asioita hoidettavana, kuin kirjepaperi. Kylillä oli käytävä useimmillaan parin päivän välein, ja yleensä se oli Bethin velvollisuus, sillä hän saattoi hoitaa päiväsaikaan melkein minkälaisia asioita tahansa aina postista ostoksiin. Hänestä olikin tullut ehkä hieman vastuuntuntoisempi, nyt kun hänellä oli jotain, mistä huolehtia. Luottotehtäviä. Se myös nosti päivisin hänen omanarvontunnettaan, niin että hän tunsi itsensä melko tärkeäksi henkilöksi Verdenin kaduilla.

Vaikka Acario oli valittanut kirjepaperin ylettömästä kulutuksesta (kyllä sitä kulutti silti joku muukin kuin Beth), oli hänen pakko kirjoittaa lyhyt, parin sivun vastaus Klausin edelliseen kirjeeseen saatuaan vihdoin kirjepaperia käsiinsä. Ja koska pihalla ei voinut kirjoittaa, hän meni majataloon kirjoittamaan. Sitten häntä hiukoi, joten hän tilasi ruokaa. Sen jälkeen kello olikin melko paljon ja alkoi tulla pimeä.

Pimeällä oli paha kulkea, sillä vaikka kylillä oli lyhtyjä joka talon edustalla, oli tie Erlebergiin juuri niin hämärä kuin mitä olisi ollut kulkea metsän keskellä silmät kiinni pimeässä. Joten Beth päätti jäädä yöksi. Tämä ei olisi mikään hämärä katoaminen illallisilta, vaan järkevä ratkaisu. Pimeällä kulkeminen ei ollut turvallista, ja totta puhuen Beth oli melko iloinen kaikista tilaisuuksista nukkua muualla kuin Erlebergissä nyt. Oikeastaan olisi aika mukavaa jos hän voisi mennä tästä lähtien joka kuu pariksi päiväksi muualle kärsimään naiseudesta.
Acario ei saisi kirjepaperia ennen huomisiltaa, mutta jos asia oli kiireellinen, niin pakkohan sen kokoisesta talosta oli löytyä tyhjiä paperiarkkeja.

~*~
Minä kysyin oliko hän saanut vastausta kirjeeseensä. Valentine hymyili vielä hetki sitten, mutta nyt hän vakavoituu. Hän näyttää melkein potevan huonoa omatuntoa siitä, että uskalsi naureskella. Minuakaan ei hymyilytä. Olen tylsistynyt.

”En minä lähettänyt sitä”, hän vastaa. Minä kohotan kulmiani kysyvästi. Olemme salissa ja sade ropisee ikkunoita vasten. Minä istun, hän seisoo.
”En minä voinut”, hän tunnustaa, ”Istuin paperin ääressä monta kertaa, mutta mitä minä olisin muka voinut kirjoittaa?”.

Minä en osaa vastata. Minulla ei ole veljiä.
”Ettekö te aikonut pyytää häneltä apua?” minä kysyn.

”Niin aioin, mutten edes tiedä mitä apua tarvitsen.” Hänen puherytminsä nopeutuu. ”Ja millainen ihminen voisi sekoittaa oman veljensä tällaiseen sotkuun. Ja mitä minä olisin sanonut hänelle? Missä olisin kertonut olevani?”

Hän on alkanut kävellä ympyrää hermostuneena. Kengät kopisevat kovaa lattiaa vasten.
”Minä hankin kostoni itse, enkä sotke veljeäni murhaan tai murhaajiin.”

Hän katsoo minuun, ja sitten taas pois ja jatkaa levottomuuttaan kunnes pysäytän hänet.
Kosketan hänen leukaansa. Hän hengittää raskaammin.
”Miten minä olisin selittänyt…”

”Minkä?” minä kysyn, kun avaan hänen kaulustaan. Sateen ääni vaimenee taustalla.

”Tämän”, hän sanoo hyvin hiljaa, silloin kun minä upotan hampaani samaan kohtaan kuin ennenkin.

Tänään hän on hämmentynyt.

~*~
Kirjepaperia ei ollut vieläkään kirjastossa tai työpöydällä. Klemens joutuu siis odottamaan vielä ainakin päivän enemmän, Acario mietti. Hän harkitsi jonkin kirjan kanteen kirjoittamista, ja että lähettäisi kirjan kirjeenä, mutta hylkäsi ajatuksen, koska Klemens närkästyisi luultavasti entistä enemmän.

Acario mietti mitä tekisi, nyt kun ei voisi vastata kirjeeseen. Hän oli vasta noussut ylös eikä ollut sopinut illaksi ohjelmaa. Hänellä ei varsinaisesti ollut mitään velvollisuuksia, sillä Crewe (ja osaksi kai Valentinekin) pyöritti kartanon taloutta niin, että hänen suurimpana työnään oli silloin tällöin tiedustella miksi se ja se asia ei ollut vielä valmis. Ja mahdollisesti antaa lisää töitä, jos näytti siltä, että jokin todellakin oli valmista.

Siinä hän oli hyvä.

Acario saapui Valentinen makuuhuoneen ovelle, mutta sisällä ei ollut ketään. Itse asiassa, Valentine ei tainnut olla lainkaan kotona.

Crewe nousi juuri silloin portaita. Matto vaimensi askelten ääntä.

”Valentine ei ole täällä”, Acario totesi. Lausui päätelmänsä ääneen.

Crewe jähmettyi paikoilleen, vasen jalka ilmassa.
”Me- minä en tiedä siitä mitään.”

Crewestä on tullut vainoharhainen, Acario ajatteli. Ja se harmitti häntä hieman.
”En minä syyttänyt sinua mistään.”

Hetkeen ei tapahtunut yhtään mitään.
Acario seisoi yhä kohti Valentinen huoneen ovea ja koko talo oli hyvin hiljaa. Sitten Crewe kykeni taas ilmeisesti liikkumaan. Hän käveli Acarion selän taa ja polvistui.

”Herrani…” hän aloitti. Acario kääntyi ympäri. Crewe oli painanut päänsä niin, että niska paljastui.
”Antakaa minulle anteeksi. Minä olen tieten tahtoen rikkonut teidän tahtoanne. Olen luvatta koskenut siihen, mikä on teidän.”

”Monesko kerta tämä on, kun pyydät anteeksi? Neljäs?”
Acario ei halunnut käydä tätä keskustelua, vaikkei hän ollut aivan varma miksei. Sittenhän se olisi pois päiväjärjestyksestä. Oli kuitenkin kuin jotain tärkeää, ratkaisevaa olisi puuttunut. Jotain sellaista, jonka poissa ollessa ei voinut tehdä järkeviä päätöksiä. Koska muussa tapauksessa hän ei jaksaisi olla Crewelle näin pitkävihainen.
Crewen ollessa nuorempi Acariolla oli ollut täysi työ vahtia tätä. Kerran hän oli jättänyt tämän yksin puoleksi yötä, ja takaisin tullessaan huomannut, että joku oli antanut kokonaan periksi janolleen ja lopulta surmannut erään taiteilijan. Taiteilijan, joka oli saanut etukäteen tilatun maalauksensa Erlebergistä suunnilleen puoliväliin valmiiksi. Maalaus oli edelleen kesken. Nyt Crewe oli kuitenkin vanhempi, ja tällä oli omaa jälkikasvua, joten Acario oli olettanut, että tämä olisi myös kasvanut henkisesti sen myötä.

”Olkaa armollinen. Minä rukoilen teitä.”
Crewe itkisi kohta, koska hänen tunteenpurkauksensa olivat paljon dramaattisempia ja voimakkaampia kuin mitä Acarion.

”Minä en ole armollinen, ja sinä tiedät sen. Minä en myöskään suhtaudu hyvin mihinkään säälinhakuyrityksiin. Kuten sinä tiedät.” Viimeinen lause kuului painavana.

”Mutta minä en voi tehdä sitä. Minä en voi tappaa omia --”

”Etkö hankkiutunut eroon jo… siitä yhdestä?” Acario ei tiennyt miten kutsua sitä ’naista’, jonka Crewe ainakin oli surmannut. Kuvottava olento, hän ajatteli. Kukaan Crewen lapsista ei ollut mitenkään säkenöivä.

”Niin mutta Leoni ei ollutkaan…” Minun.

”Mitä?” Acario huudahti, yllättävän kovaa. Crewe nosti katseensa säikähtäneenä.
”Kenen sitten?”

”Ei kai sillä enää ole väliä, mestari”, Crewe yritti sovitella, vaikka luultavasti sillä oli väliä, ”Mutta älkää pakottako minua tekemään enää niin omilleni. Säälikää minua edes sen verran.”.

Mutta kun Acario ei tuntenut sääliä. Ja asian esiintuominen ärsytti häntä. Crewe kuitenkin huomasi, että oli mennyt jälleen vikasuuntaan, ja kiirehti jatkamaan:
”Pystyisittekö te tappamaan oman jälkeläisenne?”

”Sikäli kun minulla on vain yksi en suosittelisi sinua vaatimalla vaatimaan vastausta.”
Acario oli puhuessaan niin hillitty, että hänen Crewen kohtelunsa näytti poikkeuksellisen julmalta. Crewe rauhoittui hieman ja pyyhki keskisormellaan silmäkulmistaan punaisia kyyneliä pois näkyvistä. Sitten hän nousi seisomaan.
”Kysy Valentinelta, josko hän tekisi sen puolestasi.”

Voimakas vihan tunne käväisi Crewen kasvoilla, mutta katosi saman tien. Acario aavisteli, että jatkossakin tulisi ongelmia.
”Jos hän ei halua?”

”Sitten suosittelen olemaan herrasmies.”

~*~
Omassa kodissaan Renate Mendes istui nojatuolissaan ja viskasi saamansa kirjeen syrjään. Se oli Creweltä ja Johanna oli tuonut sen. Yleensä Johanna olisi jäänyt juttelemaan Renaten kanssa, ja joskus jopa yöksi, mutta tällä kertaa tämä oli lähtenyt saman tien, ja melko kiireellä.

Kirjeen luettuaan Renate tajusi Johannan juosseen karkuun. Leoni oli kuollut. Renate oli tuntenut sen tapahtuneen, eikä ollut halunnut uskoa sen olevan totta, mutta Crewen kirje vahvisti kaiken. Leoni oli kuollut. Johanna oli kai pelännyt hänen raivostuvan ja repivän jonkun kappaleiksi. Raivo ei kuitenkaan tullut ihan vielä.

Joten nyt hän oli taas yksin.

Leoni oli ollut hänen ainoa onnistunut lapsensa.

Crewe oli kirjeessään pahoitellut, ettei voinut tulla kertomaan asiasta itse. Ja kertonut, että Leoni oli ollut pakko ottaa hengiltä, koska hän oli tehnyt jotain, joka ei ollut ollut lordi Dwyren mieleen. Ei mitään yksityiskohtia, mutta Renate Mendes pystyi päättelemään loput itsekin.

Lordi Dwyre oli saanut tietää, että Leoni oli itse asiassa Renaten ja teurastanut tämän sen takia. Lordi ei antanut Crewen enää liikkua vapaasti, ehkä mustasukkaisuudesta. Renaten kädet tärisivät tunnekuohun takia. Lordi Dwyre oli taas vienyt häneltä kaiken.

Hän pakottautui ajattelemaan selkeästi. Hän saisi kostonsa. Tosin nyt hän ei ollut enää aivan varma hyvittäisikö mikään teko kaikkea sitä, mitä oli tapahtunut. Eikä hän ollut aivan varma, pystyikö lordi Dwyrelta viemään kaikkea.

Voi miksei hän ollut hakenut Leonia heti turvaan Erlebergistä.

Renate lähti pihalle kävelylle selvittääkseen hieman ajatuksiaan. Hän oli tyydyttänyt janonsa jo aikaisemmin, joten nyt hän saattoi vaellella päämäärättömästi.

Paitsi että hänellä oli päämäärä heti pihalle astuttuaan. Hän ei ihan ymmärtänyt sitä itse, mutta luotti vaistoonsa ja kulki oikeaan suuntaan.

Hän päätyi majatalolle ja pysähtyi.
Yksi kadunpuoleisista ikkunoista aukesi - ja nuori hahmo ilmestyi ikkunaraamien sisään, pudistelemaan tyynyään.

Valentine.

Silloin, joskaan ei ensimmäistä kertaa, Renaten mielessä kävi, että Valentinesta voisi hyvin olla hänen uusi Leoninsa.
Hän käveli lähemmäs rakennusta, niin että ikkunoista kajastava valo osui häneenkin.

”Neiti Mendes! Tekö siinä olette?” Valentine huudahti hämmästyneenä. Tyyny melkein putosi hänen käsistään, niin että hän joutui syöksähtämään sen perään ja jäi roikkumaan ikkunalaudalle.

”Minäpä hyvinkin!” Renate sanoi, muttei saanut ääneensä sellaista kevyttä sävyä kun olisi halunnut.

”Tulkaa nyt ihmeessä sisälle sieltä kylmästä!”

Renate hymyili. Eikä se ollut mikään ystävällinen ilme, vaan ahnas, petomainen ele.
”Jos kerran vaaditte.”

~*~

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu

[*] Edellinen sivu