Kirjoittaja Aihe: Neljä vuodenaikaa, Albus/Gellert, K-12  (Luettu 2129 kertaa)

Poissa Pahatar

  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 569
  • Rakkautta vain
Neljä vuodenaikaa, Albus/Gellert, K-12
« : 02-06-2011, 16:22:18 »
Nimi: Neljä vuodenaikaa
Kirjoittaja: Pahatar
Oikolukija: Suhina
Valmistunut: Helmikuussa 2008
Tyylilaji: Romantiikkaa ja angstia, tietenkin slashia
Pari: Albus / Gellert
Ikärajasuositus: K-12
Yhteenveto: Neljä hetkeä Albus Dumbledoren ja Gellert Grindelwaldin elämästä.

Lukijalle:  Tämä ficci on kirjoitettu jo kolmisen vuotta sitten, ja laitoin tämän tänne Lizin ehdotuksesta - kiitos sinulle!



NELJÄ VUODENAIKAA


Luku 1: Kesä – Elokuu 1908

Aurinko lämmitti hänen ihoaan, sen kuumuus tuntui polttavan hänen suljettujen silmiensä läpi, mutta hyvällä tavalla. Mikään ei voittanut kesää. Eikä mikään kesä ollut koskaan ollut tällainen: yhtä väreilevän hehkuva, niin täynnä iloa, suunnitelmia – ja vahvuutta. Toveruutta. Ystävyyttä… Hän tunsi pehmeän ruohon ihonsa alla ja siirsi kättään hitaasti sivummalle, kunnes löysi etsimänsä. Toinen iho, saman tuntuinen kuin hänen omansa, sormet jotka puristivat kevyesti hänen sormiaan tuntiessaan niiden kosketuksen, saaden aikaan mielihyvän sykähdyksen hänen sisällään. Ikään kuin ilmaan olisi heitetty äänetön kysymys, jonka vastaus – yhtä hiljainen – oli myöntävä. Kuten hän oli jo päivien ajan tiennyt sen olevan. Se, mikä oli ollut hänelle mysteeri koko hänen nuoren elämänsä ajan, oli vähitellen selviämässä. Hän oli ollut niin varma siitä, että sen tapahtuminen olisi vaikeampaa kuin mikään muu, jopa mahdotonta. Ja nyt se oli tullut hänen luokseen odottamatta, niin helposti ja luonnollisesti, aivan kuin itsestään. Juuri niin kuin sen pitikin.

Albus käänsi päätään hitaasti sivulle ja avasi silmänsä. Gellert lojui nurmikolla hänen vieressään ja katseli häntä raukean näköisenä silmät puoliavoimena, hymyillen hänelle. Vaaleat hiukset kimaltelivat auringonpaisteessa kehystäen komeita, nuoria kasvonpiirteitä. Gellertin hymy oli säteilevä, tuntui kuin se olisi valaissut taivaan vaikka keskellä yötä. Ja tämän silmät olivat niin kirkkaan siniset, aivan kuin hänelläkin. Parasta Gellertissä oli kuitenkin se, että he kaksi tunsivat ja ajattelivat toistensa kaltaisesti: heidän unelmansa ja päämääränsä oli yhteinen. Ja heissä oli voimaa, vahvuutta, taikuutta puhtaimmillaan. Hän ja Gellert olivat saman eri puoliskot – he olivat yksi.

”Kaikki tulee muuttumaan sellaiseksi kuin sen kuuluu olla. Ei kestä enää kauan, minä tunnen sen”, Gellert sanoi hiljaa.
”Miten sinä tunnet sen?” Albus kysyi. Hänen äänessään oli hyväntahtoista kiusoittelevuutta, hän tiesi mitä toinen vastaisi, mutta hän halusi kuulla sen silti. Gellert tuntui vaistoavan hänen tarkoituksensa, sillä tämän hymy leveni.
”Tunnenpahan vain. Olen tuntenut siitä lähtien, kun tapasin sinut. Yksin se ei ehkä onnistuisi, ei edes Varjelusten avulla. Mutta me kaksi pystymme nousemaan velhomaailman huipulle, luomaan aivan uuden järjestyksen ja hallitsemaan sitä.”
”Oletko ajatellut, että jos löydämme Taikasauvan, kumpi meistä saa sen? Voi tulla iso riita”, Albus totesi huvittuneena ajatuksesta. Gellert pudisti päätään.
”Miksi tulisi? Se ei ole sinun tai minun, vaan meidän. Meidän molempien, yhdessä. Aivan kuin kivi ja viittakin.”

Meidän…yhdessä… Saattoiko elämässä olla kauniimpia sanoja? Albus vakavoitui ajatellessaan sitä, ja Gellert näki sen. Tämä nojautui lähemmäksi ja ojensi kätensä koskettaakseen hänen hiuksiaan. Gellertin toinen käsi puristi edelleen hänen kättään, heidän sormensa olivat toistensa lomassa. Hitaasti ja varovasti Gellert painautui lähemmäksi häntä, kunnes heidän kasvonsa olivat lähes kiinni toisissaan. Vaistomaisesti, ilman epäröintiä, Albus liikahti eteenpäin sulkien lyhyen välimatkan. Samassa heidän huulensa koskettivat toisiaan, ja sillä hetkellä tietous, joka oli siihen asti vallinnut vain ajatuksissa, muuttui todeksi. Albus ei enää tiennyt missä oli, hän tunsi vain Gellertin huulet, jotka suutelivat hänen omiaan lämpimästi, ja oivalsi vastaavansa halukkaana. Kaikki muu oli merkityksetöntä, oli vain he kaksi ja se hetki, parempi kuin mikään. Sillä hetkellä Albus tiesi varmasti, että halusi juuri tätä elämältä, ei mitään muuta, ei ketään toista. Tämä oli osa sitä kokonaisuutta, joka oli heidän tulevaisuutensa. Osa suurempaa hyvää, jonka hän ja Gellert loisivat yhdessä.

Albuksen sisimmässä ollut arvoitus oli ratkennut.


Luku 2: Syksy – Marraskuu 1930

Tummansiniseen viittaan pukeutunut velho katseli edessään seisovaa jästimiestä mietteliäänä. Mies oli hievahtamatta paikoillaan ja tuijotti eteensä, silmät lasittuneina hänen langettamastaan komennuskirouksesta. Loitsusta huolimatta miehen olemuksessa oli päättäväisyyttä ja tämän silmät näyttivät jotenkin eläviltä. Kyllä, hän oli tiennyt mitä teki valitessaan juuri tämän miehen. Tämä pystyisi täyttämään hänen tahtonsa vaivatta, ehkä jopa ylittämään hänen odotuksensa. Miehen vaatimaton olemus ja ulkonäkö tai tämän köyhä vaateparsi eivät merkinneet mitään. Tämä mies pystyisi suuriin tekoihin, hän oli varma siitä. Mitä mies saisikaan aikaan, jos osaisi taikoa! Ehkä parempi, ettei osannut, velho ajatteli huvittuneena. Hän ei kaivannut kilpailijoita.

”Mitä sinä haluat?” velho kysyi.
”Valtaa…” mies vastasi hiljaa. Velho nyökkäsi tyytyväisenä. Hän oli ollut oikeassa. Tämä tulisi olemaan vielä helpompaa kuin mitä hän oli etukäteen ajatellut.
”Ja mitä sinä sillä vallalla tekisit?”
”Johdan kansani eteenpäin, voittoon. Se vietiin meiltä vääryydellä ja nöyryyttäen, vaikka se kuuluu meille”, mies sanoi vahvemmalla äänellä.
”Hyvä. Sinä tulet pääsemään valtaan ja johdat kansasi sen ansaitsemaan voittoon – tavalla, jota ei ole ennen nähty. Muista vain yksi asia: sinä olet oikeassa ja jos joku on eri mieltä, hän on erehtynyt. Älä koskaan kuuntele epäilijöitä. He ovat heikkoja, eivätkä ymmärrä, että kansasi ainoa toivo ja tulevaisuus olet sinä. Sen vuoksi sinun on saatava muutkin uskomaan asiaasi. Tärkeintä on se, että sinä pysyt vahvana. Ymmärrätkö?”
”Ymmärrän… minä olen vahva… minä olen oikeassa…” mies vastasi konemaisesti.

”Olen kuullut, että sinä vihaat juutalaisia”, velho jatkoi. Mies nyökkäsi kiivaasti.
”Se on oikein. Mutta pelkkä viha ei riitä. Mitä aiot tehdä heille?”
”Viedä heidän omaisuutensa ja käyttää sen kansani hyväksi. Karkottaa heidät maasta.”
”Mitä se hyödyttäisi? He keräisivät voimansa uudelleen ja hyökkäisivät sinun kimppuusi. Heillä on salaliitto, heidän lonkeronsa ulottuvat joka puolelle. Heidän karkottamisensa auttaisi vain hetkeksi. Tarvitaan lopullinen ratkaisu. Heidät on tuhottava, muuten he tuhoavat sinut. Sinun on tuhottava heidät”, velho sanoi käskevällä äänellä.
”Tuhottava…” mies toisti hiljaa.
”Kyllä. Heidät – ja kaikki muutkin, jotka vastustavat sinua. Se on tärkeintä. Nyt voit poistua.”

Mies kääntyi tottelevaisesti ja käveli ulos huoneesta. Velho hymyili hieman katsoessaan tätä. Kyllä, hänen suunnitelmansa oli toteutumassa, tarvittiin vain hieman aikaa ja kärsivällisyyttä. Äskeinen mies ei lepäisi, ennen kuin olisi saanut koko Euroopan valtansa alle. Tämä joutuisi kenties ennen pitkää tappiolle, mutta sitä ennen jästit olisivat sotineet keskenään niin kauan, että nämä olisivat ehtineet lähestulkoon hävittää toinen toisensa maan päältä. Etenkin, kun mies kävisi yhtä suurella innolla omien maanmiestensäkin kimppuun, nimittäin juutalaisten, joiden ainoa vika oli jokin mitätön eroavaisuus siinä, mitä jästit kutsuivat uskonnoksi! Velho nauroi ääneen ajatellessaan sitä. Tuo jästien määräävin luonteenpiirre oli hänestä käsittämätöntä ajanhukkaa ja haaskausta. Loppujen lopuksi nämä tuntuivat välittävän ainoastaan sotimisesta ja ponnistelivat kehittääkseen yhä tehokkaampia tapoja tappaa toisiaan. Mutta nyt siitä olisi pelkkää etua hänelle. Vähitellen jästejä olisi niin vähän jäljellä, ettei näillä olisi enää mitään merkitystä, ja maailma olisi pelkästään velhoja varten, niin kuin pitikin. Hän pääsisi jästeistä eroon sormeaan nostamatta äskeisen miehen avulla. Eikä velhomaailma voisi koskaan arvata, että se oli hänen ansiotaan, tai syyttää häntä siitä. Niin kuin vääjäämättä kävisi, jos hän alkaisi itse järjestää näitä pois tieltään.

Asiat kehittyivät mukavaan suuntaan, Gellert Grindelwald ajatteli tyytyväisenä.

 
Luku 3: Talvi – Tammikuu 1945

Keski-ikäinen velho katseli ulos Tylypahkan ikkunasta. Ulkona hiljaa satava lumi peitti hitaasti maan, joka oli yhtä musta kuin taivas. Ellei olisi tiennyt, että vuodenajat vaihtuivat vääjäämättä, olisi voinut uskoa luonnon olevan kuollut. Hänen omat ajatuksensa vetivät synkkyydessään vertoja säälle: jo usean vuoden ajan, vähintään yhtä kauan kuin jästit olivat olleet sodassa keskenään, hän oli käynyt sisäistä taistelua ja hävinnyt. Joka ikinen kerta.

Albus Dumbledore, velhomaailman kirkkain tähti. Taikaministeri jo vuosien ajan, jos olisi vain halunnut ottaa tehtävän vastaan. Oman aikansa kuuluisin velho. Ennen kaikkea kuitenkin suunnaton pelkuri. Asiaa ei muuttanut miksikään se, että vain hän itse tiesi sen.

Albuksen mietteet keskeytyivät, kun ovelta kuului hiljainen koputus.
”Sisään”, hän sanoi hämmästyneenä siitä, kenellä mahtoi olla asiaa hänelle näin myöhään illalla. Ovi avautui ja nuori noita astui sisään. Nähdessään tulijan Albus tunsi sisällään tutun ailahduksen: se oli sekoitus iloa ja alakuloa. Noita tuli hymyillen hänen luokseen ja Albus tervehti tätä suutelemalla kevyesti poskelle. Hän jäi hetkeksi katselemaan naista. Mustat, sotkuiset kiharat olivat yhtä vallattomat kuin aina ennenkin, ja suuret pähkinänruskeat silmät tuikkivat lämpimästi. Naista ei yleisesti pidetty erityisen viehättävänä, tämän piirteet olivat liian erikoiset ja voimakkaat useimpien miesten makuun. Albuksen mielestä kyseinen noita oli kuitenkin ihanin nainen, jonka hän oli koskaan nähnyt.

”Diana, mikä miellyttävä yllätys! Käy toki istumaan. Mitä perheellesi kuuluu?”
”Pelkkää hyvää, kiitos. Olen viettänyt viime ajat veljeni luona: heillä on kädet täynnä töitä kaksosten kanssa. Edgar ja Amalia ovat ihastuttavia, vaikkakin varsinaisia villikkoja. Kälylläni menee puolet ajasta sen estämiseen, ettei jompikumpi saisi taikasauvaa käsiinsä.”
Diana nauroi ääneen ja Albus yhtyi siihen. Hän tunsi pitkästä aikaa mielensä edes vähän iloisemmaksi saadessaan katsella naista ja kuullessaan tämän puhuvan, vaikka ilo ei ollut vailla hiljaista mielipahaa. Niin lähellä, ja silti ikuisuuden päässä….
”Entä miten vanhempasi voivat?”
”Samoin kuin ennenkin. Isä lähetti sinulle terveisiä, ja toivoi näkevänsä sinut pian. Hän valittaa tapaavansa sinua paljon harvemmin kuin ennen. Miksi et ole tullut käymään meillä?”

Albus ei kyennyt vastaamaan mitään. Oli kuin jokin olisi yhtäkkiä puristanut hänen sisintään.
”Mitä sinulle itsellesi kuuluu?” hän pakottautui lopulta sanomaan.
”Kaikenlaista. Stephen Potter on pyytänyt minua vaimokseen.”
”Aiotko suostua?” Albus kysyi sävyttömällä äänellä.
”Sitä minä itse asiassa tulin kysymään sinulta. Pitäisikö minun suostua vai ei?”

Albus käänsi hitaasti katseensa naiseen ja näki tämän tuijottavan häntä äänetön kysymys silmissään. Miten hän voisi vastata Dianalle rehellisesti? Toisaalta hän ei halunnut valehdella.
”Stephen on hyvä mies ja rakastaa sinua. Hän tekisi kaikkensa, että sinä tulisit onnelliseksi”, Albus vastasi hymyillen hieman, vaikka tunsi kylmyyden hiipivän sisäänsä.
”Entä tekisitkö sinä?” Diana kysyi haastavasti irrottamatta katsettaan hänestä.
”Minä näin sinun syntyvän. Olen yli kaksi kertaa sinua vanhempi. Vaikka tekisin kaikkeni, se ei riittäisi. Sinä olet vielä nuori – minä en ole – ja ansaitset saada nuoruutta osaksesi.”
Diana oli hiljaa ja nyökkäsi mietteliään näköisenä.
”Keneltä tahansa toiselta tuo olisi riittävän hyvä syy. Mutta sinä olet erilainen: sinä näet kauemmaksi kuin muut. En voi uskoa, että antaisit pelkän ikäeron estää itseäsi. Luultavasti kysymys on siitä, että et välitä minusta, ja olet liian kohtelias sanoaksesi asian niin kuin se on.”

Albus nousi ylös ja kiersi pöydän toiselle puolelle naisen luokse.
”Diana, sinä olet sekä oikeassa että väärässä. Oikeassa siinä, että kyse ei ole pelkästään ikäerosta. Ikä on pelkästään numeroita, ja toisenlaisissa olosuhteissa sillä ei olisi merkitystä. Sen sijaan sillä on väliä, mitä vuodet meille tekevät. Lisäksi on jotain, joka minun on pakko tehdä, jotain jonka olisi pitänyt tapahtua jo kauan aikaa sitten. Väärässä olet siinä, että en välittäisi sinusta. Älä ikinä epäile sitä.”
He katsoivat toisiaan äänettöminä pitkän aikaa.
”Sinä aiot etsiä Grindelwaldin käsiisi”, Diana sanoi lopulta.
”Niin aion”, Albus vastasi ja tiesi samalla tarkoittavansa sitä. Yhtäkkiä kaikki se, jonka kanssa hän oli paininut sisimmässään niin kauan, oli selkeänä hänen mielessään.

Diana nousi ylös ja painautui Albusta vasten, ja hän veti naisen lähelleen sulkien silmänsä. Albus tunsi sillä hetkellä heittävänsä hukkaan mahdollisuutensa onneen, ja tiesi, ettei toista osuisi koskaan kohdalle. Jos hän ei olisi koskaan tavannut Gellertiä, hän olisi kenties voinut sulkea toisen puolensa pois ja mennä naimisiin Dianan kanssa, jopa tehdä tämän onnelliseksi, ilman että nainen olisi koskaan arvannut mitään. Mutta hän oli rakastanut Gellertiä koko nuoren sydämensä ja sielunsa voimalla. Gellert oli näyttänyt hänelle, mitä rakkaus merkitsi, ja Gellertin myötä se oli kuollut hänen sisällään. Hänellä olisi tarjota Dianalle vain lämpöä, kiintymystä ja toveruutta. Kaikki tärkeitä asioita, mutta eivätkö ne muodostaneetkin intohimoisen parisuhteen irvikuvan? Dianan tuli saada enemmän.

Albus irrottautui hellävaraisesti naisesta ja suuteli tätä kevyesti poskelle samoin kuin heidän tavatessaan. Dianan silmissä oli surua, mutta myös ymmärrystä.
”Pidä huolta itsestäsi, Albus.”
”Sinä myös.”
Oven sulkeuduttua Dianan perässä Albus veti syvään henkeä. Enää hän ei pelännyt Gellertin kohtaamista. Gellert oli pysäytettävä, ja hän tiesi pystyvänsä siihen, vaikka tällä olikin Taikasauva. Tai sitten hän kuolisi, mikä ei olisi välttämättä huono asia. Silloin hän ainakin pääsisi perheensä luokse.

Jotenkin Albus kuitenkin tunsi onnistuvansa. Arianan tähden.


Luku 4: Kevät – Huhtikuu 1945

Kolmas valtakunta, jonka piti kestää tuhat vuotta, oli raunioina. Maalaiskyliä ei enää erottanut kaupungeista, eikä metsiä pelloista. Niin ihmisen kuin luonnonkin maamerkit vuoristoa lukuun ottamatta olivat maan tasalla, kaikki oli hävitetty. Mihin tahansa katselikin, oli jäljellä ainoastaan kasoja: tiili- ja kivikasoja, multakasoja – ja hautakumpuja. Etenkin jälkimmäisiä näkyi loputtomiin. Albus katseli ympäröivää maisemaa surullisena. Hänellä oli vahva tunne sisimmässään, että Gellertillä oli jotain tekemistä tämän täydellisen tuhon kanssa. Vanha järjestys oli hävitettävä, ennen kuin saattoi luoda uutta – asia, jonka Gellert oli tiennyt jo lapsena ja hyväksynyt sen. Hän itse oli ymmärtänyt sen merkityksen vasta myöhemmin.

Niin, Gellert. Siitä oli lähes neljäkymmentä vuotta, kun he olivat tavanneet. Mahtaisiko hän edes tunnistaa tätä? Olisi oikeastaan parempi, jos Gellert olisi nykyään täysin eri näköinen kuin silloin kauan sitten. Kaikesta huolimatta Gellertin kohtaaminen kauhistutti Albusta jo ajatuksena. Sillä Gellert oli sittenkin, riippumatta siitä miltä nykyään näytti ja mitä oli tehnyt, se sama ihminen joka oli kerran merkinnyt hänelle enemmän kuin kukaan toinen, enemmän kuin hänen veljensä tai sisarensa…

Albus työnsi kyseisen ajatuksen päättäväisesti mielestään ja kohdisti katseensa läheisen vuoren huipulla olevaan suureen linnaan, joka oli jästeille näkymätön. Edes keväisessä auringonpaisteessa Nurmengardia ei voinut sanoa kauniiksi, vaikkakin se oli jo kooltaan vaikuttava. Näkymän ankeutta lisäsi tietous siitä, että vanhat muurit kätkivät sisäänsä lukemattomia vankisellejä ja niissä olevia onnettomia velhoja. Albus alkoi nousta rinnettä ylös ja tunsi taikuuden väreilevän sitä voimakkaampana, mitä lähemmäksi linnaa hän eteni. Sisäänpääsy olisi varmasti estetty moninaisilla taioilla, mutta ne olivat murrettavissa. Hän otti taikasauvansa esiin ja alkoi loitsia.

”Sinä.”
”Ketä sitten odotit?”
Gellert ei vastannut, vaan asteli lähemmäksi komean kivisalin halki ja katsoi häntä tutkimattoman näköisenä. Albus totesi itsekseen helpottuneena, että näki edessään velhon, joka oli omalla tavallaan yhä komea, mutta ei enää viehättävä. Hän oli pelännyt, että Gellertin vaikutus häneen olisi yhtä suuri kuin aikoinaan, mutta niin ei ollut. Ilme Gellertin silmissä ja kovat juonteet tämän suun ympärillä kertoivat omaa kieltään siitä, mitä valta oli saanut vaaleassa velhossa aikaan.
”Odotin vuosikausia, että sinä yrittäisit estää minua. Lopulta lakkasin uskomasta, että tulisit. Arvelin, että kun pysyisin poissa sinun maastasi, et välittäisi niin paljon siitä, mitä toisaalla tapahtuu.”
”Kyllä minä välitin. Sinä sen sijaan et tunnu välittävän enää mistään, et edes omasta maastasi, kun olet saattanut sen tähän tilaan”, Albus sanoi voimatta estää katkeruutta kuulumasta äänestään.

Gellert astui askeleen lähemmäksi ja Albus joutui tekemään kaikkensa, ettei olisi perääntynyt. Lähempää katsottuna Gellertin olemuksessa oli jotain etäisesti tuttua, joka sai vanhat muistot tulvimaan Albuksen mieleen, ikään kuin niiden kulumisesta olisi ollut vain päiviä. Gellertin pehmeä ääni kuiskailemassa hänen korvaansa ja hänen omat vastauksensa. Sanoja, jotka olivat kerran merkinneet hänelle kaikkea. Sanoja, joita hän ei ollut kuullut sitä ennen, eikä koskaan sen jälkeen. 

”Sano, että olet aina minun kanssani yhdessä.”
”Aina… vaikka mitä tapahtuisi.”
”Lupaatko? Entä jos tulee se päivä, että et enää välitä?”
”Lupaan…tai vaikka vannon. Miten sinä luulet, että voisin olla välittämättä? Sinusta? Sinä olet minulle koko maailma.”
”Albus… minä rakastan sinua.”


”Minä pysyin poissa sinun tieltäsi vuosikausia ja sinä minun. Miksi sinun piti nyt tulla?” Gellert kysyi hiljaa katsellen häntä kylmä ja pettynyt ilme silmissään.
”Sinä olet saanut riittävästi pahaa aikaan. Jonkun oli pakko tehdä jotain. Ilmeisesti minä olen ainoa, joka ei pelkää sinua.”
Gellert nyökkäsi hitaasti.
”Ei, sinä et pelkää enää mitään tässä elämässä. Mutta käsitätkö, että et voi voittaa?” Gellert kysyi kohottaen taikasauvansa Albuksen silmien eteen, ja hän näki ylpeyden välkähtävän Gellertin silmissä. Vaistomaisesti Albus puristi omaa taikasauvaansa tiukemmin kädessään. Ele ei jäänyt Gellertiltä huomaamatta. Tämän suupielet vääntyivät ivalliseen hymyyn, jossa näkyi aavistus vilpitöntä pahoittelua.

”Ajattele, mitä me olisimme voineet saavuttaa yhdessä! Ja voisimme vieläkin, jos et olisi niin itsepäinen kaiken tuon oikeuden ja hyvyyden suhteen. Kaikista maailman velhoista juuri sinun pitäisi ymmärtää, ja oli aika, jolloin ymmärsitkin. Oletko tosiaan aivan varma, että haluat tätä?” Gellert kysyi tuijottaen häntä tiiviisti. Albus oli hiljaa. Se kunnianhimo, jota Gellert yritti hänessä sanoillaan herättää, oli poissa, ja sen sijaan hän tunsi surua ja katumusta mielessään. Hän oli pahoillaan nuoren itsensä vuoksi, Arianan vuoksi, ja kaikkien niiden vuoksi, jotka olivat joutuneet Gellertin suuremman hyvän uhriksi. Ennen kaikkea hän oli kuitenkin pahoillaan Gellertin vuoksi, ja sen velhon vuoksi, joka Gellertistä olisi voinut tulla, jos tämä olisi ollut vähänkin toisenlainen. Kyllä hän ymmärsi, mutta hänen nuoruudenrakastettunsa ei. Siitä heidän molempien elämässä oli aina ollut kysymys.

”Kuten haluat”, Gellert totesi perääntyen samalla, ja Albus näki suuttuneen välähdyksen tämän silmissä. Hän oli hädin tuskin ehtinyt kohottaa oman taikasauvansa, kun valkoiset valosuihkut osuivat yhteen. Niitä seurasivat keltaiset, punaiset ja vihreät, eikä Albus enää ajatellut Gellertiä tai edes itseään. Kuva Arianasta välkkyi hänen mielessään sitä selvempänä, mitä kiivaammin he taistelivat, ja lisäksi jonkinlainen hehkuva voiman tunne hänen oivaltaessaan, ettei Gellert sittenkään ollut häntä parempi tai kyvykkäämpi. Ei, vaikka tällä oli kaikkien aikojen paras taikasauva, mutta oliko Gellert itse voittanut sitä? Gellert oli nopea ja vahva, mutta hän tunsi itsensä vielä nopeammaksi ja vahvemmaksi. Ja Gellert tiesi sen myös. Taistelun edetessä Albus näki ilmeen Gellertin kasvoilla muuttuvan vähitellen voitonvarmasta hämmästyneeksi ja lopulta tämän silmistä kuvastui alaston pelko. Se kertoi Albukselle sanoja selvemmin, että Gellert Grindelwaldin aikakausi oli lopussa.

Viimein Gellertin taikasauva lensi kaaressa salin poikki ja toinen velho valahti lattialle. Albus poimi Gellertin sauvan maasta ja asteli hitaasti tämän luokse. Gellert makasi maassa huohottaen, tämän vaatteet olivat repeytyneet kuten hänen omansakin, ja veri valui tämän kasvoissa olevista haavoista.
”Tapa minut.” Ääni oli pelkkä kuiskaus.
”En voi.”
”Muistatko… mitä me silloin… lupasimme toisillemme? Minä… tarkoitin sitä. Jos koskaan välitit minusta… niin ole armollinen… tapa minut nyt.”
”En pysty tappamaan sinua. En, vaikka itse pyytäisit”, Albus vastasi hiljaa. Koska minäkin välitin sinusta. Koska minä rakastin sinua. Rakastan yhä, vaikka sinusta on tullut vieras minulle.

Kaikki oli lopulta ohitse. Albus käveli jälleen saman laakson halki, jonka läpi oli tullutkin. Hän katseli kädessään olevaa taikasauvaa, joka tuntui lämpimältä hänen sormissaan. Koko nuoruutensa hän oli unelmoinut, että saisi edes kerran koskettaa tätä taikasauvaa. Nyt kun se oli hänen, rehellisesti voitettu, hän tunsi sisällään outoa rauhaa. Albus ei pelännyt, mitä sauva voisi hänen käsissään saada aikaan, vaikka tiesi miten paljon pahaa sillä oli tehty, sillä taikasauva itsessään ei ollut paha. Päin vastoin se tuntui ystävälliseltä, ikään kuin pitkästä aikaa kohdattu vanha tuttu. Ehkä sauvan todellinen voima piili loppujen lopuksi juuri siinä?
 
Maisema oli edelleen yhtä karu, mutta siellä täällä näkyi ihmisiä rauniokasojen välissä keräämässä polttopuuta. Tien vieressä olevien kivien lomassa pilkotti vaaleanvihreä ruohotupsu ja vähän matkan päässä kohosi maasta yksinäinen, hento leskenlehti. Albus ei voinut olla hymyilemättä nähdessään sen.

Kevät oli tullut.

« Viimeksi muokattu: 05-08-2012, 13:45:20 kirjoittanut Pahatar »
Why is it that we feel more comfortable seeing two men holding guns than two men holding hands?

Lizlego

  • Vieras
Vs: Neljä vuodenaikaa, Albus/Gellert, K-13
« Vastaus #1 : 02-06-2011, 21:54:17 »
Mä muistan, että mä palvoin tätä jo aikoinaan. Tämä teki jo silloin vahvan vaikutuksen, mutta ei se ainakaan heikentynyt ole. :o Tunnelma on niin vahva, että se imee mukaansa ja on vaan pakko lukea eteenpäin. Ja toi juoni...! Hitler komennutettuna. Ääh, mun aivot on just joutuneet narikkaan. Mä olin jonkun vahvan luettavan tarpeessa. Olin lukiessa monta kertaa ihan tippa linssissä, mutta kuitenkin tuo loppu on ihanan toiveikas. Ikään kuin ympyrä olisi sulkeutunut ja Albus pääsisi menneisyytensä kanssa rauhaan. Hirveän monta kohtaa, joista tykkäsin ja jotka riipaisi syvältä sydämestä kuten esimerkiksi se, että Albus olisi voinut ehkä tulla onnelliseksi Dianan kanssa, jos ei olisi kokenut jotain niin suurta Gellertin kanssa tai ehkä ei olisi voinut, mutta kuitenkin olisi voinut jakaa elämänsä jonkun kanssa eikä olisi ollut niin yksin. Kuoleman varjeluksista jäi nimenomaan ehkä vahvimmin elämään ajatus, että Albus joutui kohtaamaan Gellertin ja pysäyttämään hänet. Tässä se on kirjoitettu tosi koskettavasti niin kuin koko tarina. Albus pelkää kohtaamista, pelkää lumoutuvansa Gellertistä mutta lopulta voittaa hänet, muttei tietenkään rakkautensa tähden pysty tappamaan häntä.

Loistavaa, että laitoit tämän tänne! Tämä on surullinen mutta ihana! :)

Belsissa

  • Vieras
Vs: Neljä vuodenaikaa, Albus/Gellert, K-13
« Vastaus #2 : 09-06-2011, 10:58:25 »
Täytyy sanoa, etten ollut osannut odottaa mitään näin hienoa. Oletin törmääväni aivan tavalliseen Albus/Gellert-ficciin, mutta toisin kävi. Tämä oli hieno kuin mikä.

Jästimaailman tapahtumien yhdistäminen ficciin oli hieno idea. Itselleni tuli suorastaan kylmät väreet tuossa kohdin, kun Grindelwaldin komennuttama Adolf Hitler astui kuvioihin. Näin äkkiseltään temmattuna tuo ei toisaalta ehkä tuntunut kauhean realistiselta. Ficissä oltaisiin voitu selittää hieman tarkemmin, että miksi mies valitsi juuri Hitlerin. Kaikkien muiden joukosta. Miksei hän ottanut jotakin jo valmiiksi lähellä vallan kahvaa olevaa? Totta kai Hitlerin luonteen perusteella voi sanoa paljon, mutta tässä oltaisiin voitu valaista ehkä hieman enemmän, miten Gellert hänet löysi. Muuten kyllä tykkäsin kamalasti Adolf-ideasta.

Albusin ja Gellertin tarina on minusta ollut aina hirvittävän traaginen. He kun kuitenkin olivat sielunkumppanit, vaikkakin kohtalokkailla eroavaisuuksilla. Itsekin ajattelen Dumbledon juuri tuosta syystä viettäneen elämänsä yksin. Arvet vain yksinkertaisesti olivat liian suuret. Samoin kuin Lizlego totesi palautteessaan, minäkin tunsin ympyrän sulkeutuneen lopussa, mutta siitä ei kuitenkaan jäänyt ihan täysin sellaista "kaikki on hyvin" - fiilistä. Toiveikashan tuo loppu oli, mutta Dumbledoren loppuelämä salaperäisessä yksinäisyydessä puhuu puolestaan.

Kiitos tästä upeasta lukukokemuksesta!

Poissa Pahatar

  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 569
  • Rakkautta vain
Vs: Neljä vuodenaikaa, Albus/Gellert, K-13
« Vastaus #3 : 13-06-2011, 20:30:44 »
Liz ja Belsissa, kiitos paljon kommenteistanne!

Liz, oli todella ihana lukea kommentistasi, että näit Albuksen suhteen Dianaan ja Gellertiin juuri niin kuin yritinkin sen tässä sanoa. Melkein aina tuntuu siltä, että kirjoittamisessa vaikeinta on yrittää pukea ne omat ajatukset ja tunteet sanoiksi. Ne, jotka onnistuvat siinä parhaiten, luultavasti päätyvät oikeiksi kirjailijoiksi. Itsellä se ei tule koskaan onnistumaan, mutta onneksi on fanfiktio! Minulla on sama juttu kuin mitä tuossa taannoin totesit, että Pottereista on vaikea saada enää irti tarinaa. Ehkä sen takia Albus/Gellert on iskenyt minuun lujimmin viime aikoina, kun sitä on käytetty vähemmän kuin montaa muuta paria.

Belsissa, tuo oli todella hyvä huomio, että miten Gellert osasi valita juuri Hitlerin, sillä täytyy myöntää, että itse en tullut ajatelleeksi asiaa tuolta kannalta, kun kirjoitin tätä. Tämä ficci syntyi ajatuksesta, että kun Gellertin nimi viittaa saksalaiseen syntyperään ja tämä hänen ja Albuksen kaksintaistelu tapahtui juuri vuonna 1945, olisi jännä juttu jos Gellertillä olisi tosiaan ollut jotain tekemistä Natsi-Saksan kanssa. Jotenkin siitä seurasi luonnollisena ajatuksena se, että Gellert vaikutti Hitlerin valtaannousuun, vaikka ajatus ehkä olikin vähän kaukaa haettu, eikä minulla ole siihen oikestaan mitään hyvää vastausta. Minusta kuitenkin natsien valtaannousussa oli merkittävää se, että 1920-luvulla Saksan olot olivat epävakaat ja johtajat heikkoja, muuten sitä ei olisi ehkä koskaan tapahtunut. Ehkä sen vuoksi johtava vallantavoittelija Gellertin valintana oli realistisempi kuin joku jo valtaapitävistä. Nyt kun tätä mietin, niin Gellertin ideana tässä ficissä lienee ollut valita sellainen ihminen, joka oli mahdollisimman täynnä vihaa, jolloin tämän aikaansaama tuho oli kaikkein suurin. Myönnän kyllä, että loogisuus saattaa ontua tässä kohdin... ;) Tämä pari on minustakin omalla tavallaan kauhean surullinen. Albus jos kuka olisi lähes koko perheensä menetettyään tarvinnut kumppanin itselleen, mutta muutaman viikon romanssi maksoi loppuelämän yksinäisyyden. :'( Olen iloinen, jos pidit tästä!
« Viimeksi muokattu: 13-06-2011, 20:40:12 kirjoittanut Pahatar »
Why is it that we feel more comfortable seeing two men holding guns than two men holding hands?