Kirjoittaja Aihe: Perhonen, K12  (Luettu 1422 kertaa)

Poissa culliina

  • Pentuprinssi
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 789
  • lasciva est nobis pagina, vita proba.
Perhonen, K12
« : 18-11-2011, 22:51:35 »
Author: Culliina
Beta: Brangwen
Fandom: Originaali
Genre: katkeraa, katkeraa... tulkinnasta riippuen angst.
General: K12
Warnings: -
Disclaimer: Teksti on minun, sisältö myös.
Summary: Tämä on sen elämän tarkoitus.
A/N: Osallistuu haasteisiin Originaali10 ja Sitaatti- &sananlasku (Hiddenbenin lause: ”Se tarina oli vain keino saada sinut tekemään jotain puolestani.”). Julkaisin aiemmin finissä, mutta postataampa nyt tännekin :)

Perhonen


Perhonen on kaunis olento. Se liihottelee pitkin peltojen pientareita kevyenä ja kauniina. Nousee ja laskee maastoa myötäillen. Välillä se istahtaa kukalle ja imee mettä vain jatkaakseen jälleen matkaansa. Lopulta, päivän lopuksi, auringon laskiessa, sen aika on loppunut ja se vajoaa maahan. Maatuu, eikä enää koskaan lennä kukasta kukkaan ja häikäise kaikkia kauneudellaan.    

Kauneudestaan huolimatta se unohdetaan. Onhan se vain yksi perhonen monen muun joukossa. Yksi kaunis, mutta mitätön perhonen suuressa maailmankaikkeudessa. Mitä sen pienen sydämen läpätys kenellekään merkitsee? Sillä ei ole sukulaissuhteita, ei lapsia, jotka se ehtisi tuntea. Sen omat vanhemmat kuolivat aikaa sitten, ennen kuin se itse ehti edes kuoriutua. Tällä yksilöllä ei ole edes jälkeläisiä. Mitä hyötyä siitä siis on maailmalle? Miksi se on olemassa?

Kastemato möngertää maassa. Sataa vettä, ja se on noussut maan pinnalle hakemaan happea ja pakenemaan maaperään kertynyttä vettä. Sade on jatkunut koko yön ja sillä alkaa olla jo tukalat oltavat. Mato jatkaa matkaansa eteenpäin, ylemmäs, kohti mäen huippua, missä vettä ei ole niin paljon.
   
Koko luonto tuntuu olevan hiljaa. Kuuntelevan sateen ääntä syvän rauhan vallitessa. Silloin tällöin jokin yksittäinen sammakko kurnahduksellaan rikkoo hiljaisuuden. On tyyntä ja pisarat tippuvat suoraan alas.
   
Mato näkee edessään linnunpoikasen. Se on kaiketi tippunut pesästä ja kadottanut emonsa. Sillä on nälkä ja se katsoo matoa. Mato vastaa katseeseen ja huokaisee. Tämä on sen elämän tarkoitus. Ruokkia muuta elämää. Maassa möngertäessään se syö ja ulostaa multaa tehden sen kuohkeaksi. Luoden kasvien juurille hyvän kasvualustan. Ollen yksi tekijä niiden elämän mahdollistamisessa.
   
Kukaan ei silti koskaan ajattele pientä kastematoa. Mitä se on elämänsä aikana tehnyt. Miten paljon on riippunut siitä. Sen pienestä möngerryksestä. Sen suuresta, mutta silti merkitsemättömästä taistelusta elämän puolesta. Sekä oman että toisten. Mutta nyt se on kohdannut viimeisen taistelunsa. Se kokee tehtäväkseen pelastaa linnunpoikanen. Sitä vartenhan se on olemassa - palvellakseen muita, auttaakseen muita saamaan hyvän elämän.
   
Mato möngertää kohti kuolemaansa. Se ei kuitenkaan pelkää. Sehän tekee oikein. Juuri niin kuin on tarkoitettu.
   
Linnunpoikanen katsoo hetken hämillään matoa. Tuo pieni mato aikoo pelastaa sen uhrautumalla itse. Se kuitenkin ymmärtää, että tämä on madon tehtävä. Kunnioittavasti ja kiitollisesti se puristaa madon nokkaansa ja nielaisee tämän. Se oli madon loppu. Ketään ei kuitenkaan kauaa kiinnosta pienen kastemadon uhraus. Sehän on pelkkä pahainen mato!
   
Tampereen kaduilla on ruuhkaista. Vietetään joulun välipäiviä ja ihmiset kiertelevät alennusmyynneissä. Tuhlaavat vielä vähän enemmän rahaa turhuuksiin. Asioihin, joita ilmankin he selviäisivät. Samalla he tuhoavat kaikkea sitä, minkä vuoksi pieni kastemato on antanut henkensä. Elämää. Elämää omassa kaupungissaan ruuhkauttamalla kadut ja tuhlaamalla energiaa. Elämää oman napansa ulkopuolella laittaessa tehtaat tuottamaan koko ajan enemmän ja enemmän turhia tavaroita, jotta he saisivat tyydyttää halunsa samalla jaaritellen hyvyydestä, rohkeudesta, uhrautuvaisuudesta ja kauneudesta liittäen sen kaiken itseensä ja ihmiskuntaan - sillä ovathan ihmiset eläimistä tärkeimpiä ja korkea-arvoisimpia. Silti he tuhoavat sitä kaikkea hyvyyttä, rohkeutta ja kauneutta, mitä muut ovat saaneet aikaan edes ajattelematta asiaa sen enempää. Kunhan he itse tuntevat olonsa hyväksi ja tarpeensa tyydytetyiksi, maailmassa on kaikki kohdallaan. He ajattelevat voivansa olla kuten perhonen: ulospäin kaunis, mutta loppujen lopuksi tarpeeton. Sen takia monet heistä jopa tappavat itsensä. Koska kokevat olevansa tarpeettomia. Mutta kuitenkin, jos katsoo perhosta tarkemmin, huomaa silläkin olevan osansa maailman menoon. Se levittää siitepölyä, jotta kasvit voivat tehdä marjoja ja hedelmiä. Pelastaakseen pienen linnunpoikasen, jota ei edes tunne, nälältä. Ihminen tulee ja syö nämä marjat ja hedelmät lupaa kysymättä, pitäen itsestäänselvyytenä, että kyseinen marja on juuri häntä varten olemassa. Tämän seurauksena madon ja perhosen elämäntyö kuluu siihen, että yksi ihminen saa taas vähän lisää energiaa tuhota sitä kaikkea kaunista, jota luonto on vuosituhansia rakentanut. 
   
Niin ei kuitenkaan aina ollut. Kauan sitten ihminen eli sovussa luonnon kanssa. Muodostaen symbioosin, jota molemmat tarvitsivat. Se oli osa luontoa. Ei ulkopuolinen, joka pyrkii vain hyötymään siitä. Mutta mikä meni vikaan? Miksi ihminen nykyään pyrkii hallitsemaan luontoa, olemaan sen valtias, eikä sopeutumaan sen ehtoihin ja siten mahdollista muidenkin eliöiden elämän maapallolla? Tiede. Tiede on vastaus.
   
Ensin ihminen oppi tekemään tulta. Se auttoi sitä selviämään paremmin, elämään pidempään terveempänä. Saamaan enemmän ja pitkäikäisempiä lapsia. Kasvattamaan yhteiskuntaansa niin paljon, että sen piti ryhtyä valtaamaan elintilaa muilta olennoilta. Hyönteisiltä, linnuilta, matelijoilta... ja metsästämään yhä enemmän ruokaa itselleen, vieden sen pois muilta eläimiltä.
   
Syntyi ensimmäisiä kaupunkeja. Ne laajenivat, suurenivat, muodostivat yhtenäisiä kokonaisuuksia. Syntyi maita. Kaupungit ja maat sotivat keskenään siitä, kuka saisi riistää mitäkin aluetta. He tasasivat kaiken keskenään. Maan, eläimet, vuoret, joet - kaiken. Tasasivat kaiken oikeuden ja Jumalan nimissä, pitivät itseään hyvinä ja armollisina, maailman valtiaina. Tuhosivat pala palalta muiden elämää saadakseen itse luoda itselleen haluamansa laisen maailman, jossa eivät kuitenkaan viihdy. Sitten he alkavat syyttää siitä toisiaan. Sanovat toisten pilanneen sen kaiken kauniin, mitä he olivat itse saaneet aikaan, vaikka todellisuudessa jokainen ihminen on tehnyt osansa pilatakseen luontoa.

Nykyään ihminen on niin jalo ja huolehtii monista eläimistä, koska ne eivät pärjää maailmassa ilman apua. Koska niitä ei ole luotu elämään ihmisten maailmassa, ihmisten ehdoilla, ihmisten sääntöjen mukaan. Ei ilves metsässä kulkiessaan tiedä, onko se Suomessa vai Venäjällä. Sitä kiinnostaa, onko siellä metsästettävää ja sopiva paikka pesälle. Ei se tiedä kuuluvansa jollekin tuntemattomalle ihmiselle. Tiedä kantavansa kaulassaa jäljitintä. Silti se on ihmisten armoilla. Ihminen voisi sen tappaa. Koko sen perheen ja hävittää ilveksen maailmasta. Nykyään ihmiset pitävät itseään niin viisaina, että tietävät, ettei se kannata. Että ilves on osa maailman ekosysteemiä, osa tasapainoa, jonka ihminen pian on onnistunut kokonaan murtamaan. Ihmiset ovat niin hyviä, että antavat ilvekselle mahdollisuuden elää, metsästää ja tehdä poikasia. Niin hyviä, että antavat ilveksen elää vapaana jatkuvan valvonnan alla, omilla ehdoillaan, omilla säännöillään, maailmassa, joka ei enää ole ilveksen. Maailmassa, jonka itse on turmellut.
« Viimeksi muokattu: 07-08-2012, 09:29:50 kirjoittanut Chuuko »