Kirjoittaja Aihe: Kuin taivaan linnut [Kurda Smahlt/ Glalda, K7, fluffy, f. Darren Shan]  (Luettu 1933 kertaa)

Poissa culliina

  • Pentuprinssi
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 789
  • lasciva est nobis pagina, vita proba.
Author: Culliina
Fandom: Darren Shan
Pairing: Kurda Smahlt/ Glalda
Genre: fluffyn poikanen ja haikailua  :)
General: K7
Warnings: -
Disclaimer: En vieläkään ole onnistunut pöllimään Kurdaa enkä muitakaan Darren Shaneja O'Shaughnessyltä, joten kaipa ne edelleen hänelle kuuluvat... ja ainoa palkkioni on kommenttinne ;)
Summary: Siitä hetkestä alkaen en kuitenkaan enää ollut uskonut kaikkia niitä hirveitä vampaneesitarinoita, joita vuoressa kulki. Näin vampaneesit kauniina, tuntevaisina olentoina, jolla oli oma kulttuurinsa ja omat tapansa. Aivan kuten vampyyreinakin. Siitä hetkestä alkaen unelmani oli yhdistää nuo kaksi uljasta heimoa.
A/N: Kannattaa olla lukenut vähintään Vampyyriprinssi, että pysyy mukana. Sijoittuu ks. kirjaan aikaan ennen Kurdan teloitusta -ja takauman takaumat on kivoja, eikö? 

Kuin taivaan linnut

Makaan kahlittuna lattialla yhdessä vuoren monista vankityrmistä. Kuulusteluni alkaisi pian. Yhtä pian kuin elämäni päättyy.
   Olen lähestulkoon yksin. Vain vartijat vahtivat minua paksun puuoven toisella puolella. Normaalisti vanki ei saa niin paljon yksityisyyttä, mutta minä olin poikkeus: minua he eivät pysty pilkkaamaan ja satuttamaan. Syy tähän ei ole varsinaisesti mielen heikkous vaan on kyse jostain paljon vahvemmasta: olen toisen heistä entinen opettaja. Juuri minä veretin heistä nuoremman, esikoiseni. Siksi hän ei pysty edes katsomaan minua silmiin. Ja se satuttaa minua.
   Mietin elämääni, kaikkea sitä, mikä tähän on johtanut. Miksei edes oma esikoiseni pysty minuun katsomaan.
   
   Hengitin syvään. Minua hermostutti; tuon oven takana oli henkilö, jonka päätös vaikuttaisi koko yönkulkijoiden heimon tulevaisuuteen. Niin vampyyrien kuin vampaneesienkin.
   Tämä ei toki ollut ensimmäinen kerta, kun tapasin vampaneesin. Olin tavannut sekä hänet että monta muutakin monesti ennenkin. Silti sydämeni yriti vimmatusti päästä toisen puoliskonsa luokse -puoliskon, jonka olin jättänyt oven takana odottavalle vampaneesille vuosia sitten.

Tavatessamme ensikerran olin vielä hyvin nuori, alle 70-vuotias. Kenraaliksi valmistautumiseni oli lähellä, minun piti suorittaa enää vain yksi käytännön koe. Tehtäväni oli auttaa erästä vampyyrinmetsästäjän tähtäimen alle joutunutta, haavoittunutta vampyyria pakenemaan ja tappaa metsästäjä. Ei siis mikään vaikea juttu; vampyyrin sijainti tiedettiin tarkalleen ja hän oli itse pyytänyt kenraaleilta apua. Hän oli jumissa erään kirkon ullakolla eikä pystynyt pakenemaan, sillä hänen vasemmassa sääressään oli paha avomurtuma. Metsästäjä tiesi hänen olevan kaupungissa ja etsi häntä parhaillaan. Aikaa ei ollut ollut enää kauaa, mutta tarpeeksi kuitenkin.
   Kiisin edellisenä yönä kaupungin laitamille ja leiriydyin läheiseen metsään. Varhain seuraavana iltana lähdin kaupunkiin. Kuljeskenlin siellä hetken näyttäen tavalliselta, iltakävelyllä olevalta mieheltä.
   Kaupunki oli pieni -pikemminkin suurehko kylä kuin kaupunki- , joten löysin kirkon nopeasti. Kiinnittämättä siihen sen suurempaa huomiota jatkoin matkaani. En saanut herättää metsästäjän epäilyksiä -hän saattoi olla missä vain. Kannattaisi ensin hankkiutua eroon hänestä ja hänen mahdollisista apureistaan ja käydä sen jälkeen hakemassa loukkaantunut vampyyri. Käskyni oli viedä hänet vuoreen hoidettavaksi.
   Vielä muutaman minuutin kuljeskeltuani kävelin sisään erään kerrostalon rappuun ja poistuin takaovesta (ihan vain, jotta mahdollinen seuraajani olettaisi minun menneen nukkumaan kotiini enkä herättäisi huomiota valvomalla koko yön). Hiivin hetken pimeillä sivukujilla ja kiipesin sitten toisen kerrostalon katolle.
   Siellä minua odotti kuitenkin yllätys.
   En ollut tavannut vampaneesia koskaan ennen. Olin kuullut heistä tarinoita ja tiesin keitä he olivat, minut oli opetettu tappamaan heitä ja taistelemaan heidän kanssaan. Silti mikään ei olisi voinut valmistaa minua tähän.
   Edessäni seisoi vampyyrin (tai siis vampaneesin) vuosiltaan ikäiseni nuori mies. Hänen kasvonsa olivat jo selvästi liilat, mutteivät silti niin räiskyvät kuin vanhimmilla tarujen mukan oli. Hänen lyhyt, punertavan ruskea tukkansa oli pitkähkö ja sidottu poninhännälle niskaan. Hänen punaiset silmänsä katsoivat suoraan minuun. Hän oli odottanut minua.
   Kuten sanoin, mikään ei olisi voinut valmistaa minua tähän; polveni olivat pettää enkä pystynyt katsomaan hänestä pois. Tuijotin vain kuin mikäkin idiootti.
   Hän oli kaunis.
   Pitkään vain katsoimme toisiimme, kunnes vampaneesi nyökkäsi hiljaa ja juoksi nopeasti katon reunalle hypäten siitä maahan. Hän oli kadonnut varjoihin ennen kuin ehdin edes havaita hänen liikkuneen.
   Seisoin pitkään paikoillani hämmentyneenä. Vampaneesin aikaansaaman tunteet olivat edelleen vahvana minussa enkä niiden takia pystynyt ajattelemaan selvästi. Onneksi kenraalit eivät saaneet tappaa vampaneeseja, elleivät nämä käyneet vampyyrin kimppuun -tuota enkeliä vastaan en olisi voinut taistella.
   Lopulta kuitenkin pudistin päätäni. Nyt ei ollut aikaa ajatella ylimääräisiä, minulla oli tehtävä hoidettavana.
   Loppujen lopuksi tehtävä oli juuri niin helppo kuin olin odottanutkin. Löysin metsästäjän helposti, hänellä oli tukikohta kaupungin laitamilla sijaitsevassa mökissä. Hyvin klassista, sanoisinko.
   Vampyyri oli helpottunut nähdessään minun saapuvan ja kerrottuani surmanneeni metsästäjän. Nostin hänet selkääni ja kiisimme pois kaupungista. Matka vuorelle kestäisi vielä muutaman yön, sillä vampyyri ei jaksanut roikkua selässäni koko yön ajan. Meidän täytyi pysähtyä vähän väliä lepäämään.
   En puhunut vampaneesista kenellekkään koskaan mitään. En sanallakaan edes prinsseille antaessani raporttia tehtävästä. En halunnut saattaa häntä valvonnanalaiseksi ja vaaraan. En omaa enkeliäni.
   
   Huokasin jälleen. Siitä oli niin kauan. Ihmettelin, kuinka hän edes muisti minut kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tilanne oli kuitenkin ollut niin lyhyt. Välillä ihmettelin, miksi hän ei käynyt kimppuuni, mutta päätin hänen halunneen välttää kenraalien vihan. Siitä hetkestä alkaen en kuitenkaan enää ollut uskonut kaikkia niitä hirveitä vampaneesitarinoita, joita vuoressa kulki. Näin vampaneesit kauniina, tuntevaisina olentoina, jolla oli oma kulttuurinsa ja omat tapansa. Aivan kuten vampyyreillakin. Siitä hetkestä alkaen unelmani oli yhdistää nuo kaksi uljasta heimoa.
   Pudistin päätäni. Jahkailu ei enää auttanut. Vampaneesi tiesi jo varmasti minun olevan täällä. Hän tulisi kohta kärsimättömäksi.
   Varovasi työnsin oven auki. Siinä hän istui edessäni tuolilla. Oma, tuntematon enkelini.
   Ja niin sydämeni oli taas kokonainen.


Rakkaus. Siitä tämä kaikki johtui. Rakkaus, epätoivo ja viha. Viha toista kohtaan sumensi molempien ajattelukyvyn, esti heitä näkemästä toistensa kauneutta. Rakkaus sai minut yrittämään raottaa vihan sumua. Epätoivo sai minut tekemään pahoja tekoja yhteiseksi hyväksi.
   Kolme sanaa koitui tuhokseni.

Kuin taivaan linnut saamme lentää,
kunnes pimeys yllättää.
Kuin taivaan linnut saamme lentää,
kunnes aivan yksin jään.
Kuin taivaan linnut saamme lentää,
kun kaikki ohi on.
Kuin taivaan linnut saamme lentää,
koska rakkaus on voittamaton.