Kirjoittaja Aihe: Suojaa maailman kylmältä, sateelta [K12, Lumpi/ Jörg, f. Der kleine Vampir]  (Luettu 2205 kertaa)

Poissa culliina

  • Pentuprinssi
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 789
  • lasciva est nobis pagina, vita proba.
Author: Culliina
Fandom: Der kleine Vampir (aka Pikku vampyyri)
Pairing: Lumpi von Schlotterstein/ Jörg Kiivasluonteinen
Genre: angst, ficlet
General: K12
Warnings: -
Disclaimer: Der kleine Vampir -sarja hahmoineen kuuluu kirjailija Angela Sommer-Bodenburgille enkä saa tästä rahallista korvausta.
Summary: Se kuiski kauniita sanoja, kutsui luokseen. Loi epätoivoista toivoa. Kaipaus tunkeutui kylmyyttäkin syvemmälle Lumpin sydämeen.

Suojaa maailman kylmältä, sateelta

Saksan talvet olivat märkiä. Taas satoi. Vesi valui pitkin Lumpin kasvoja, hiuksia, litistäen ne märäksi hupuksi pään ympärille. Lumpi oli unohtanut sadeviitan kotiin. Mitä väliä sillä oli?

Lumpi tunsi kosteuden imeytyvän yhä syvemmälle vaatteisiin, ihoon. Pian se varmaankin valuisi Lumpistakin läpi, siltä hänestä ainakin tuntui. Kylmyys koversi reikiä vanhan vampyyrin lihaan ja luuhun. Mutta mitä sillä oli väliä?

Saksan talvina satoi vettä, ei lunta. Lumpi kuvitteli ympärilleen lumisateen. Unohti kaiken muun. Oli vain hän ja lumisade. Lunta kerrostui hiljakseen hänen olkapäilleen, hiuksiinsa. Lumi tarttui viittaan ja sai kaiken näyttämään sumuiselta, kuin sadussa. Lumi loi maailmaan jotain kaunista, jotain herkkää. Siihen herkkyyteen Lumpi tahtoi upota. Hän ei tahtonut tuntea kylmyyttä ja vesipisaroita. Hän tahtoi matkata satumaahan, edes kerran. Päästyään sinne kerran hän tuntisi tien. Silloin hän voisi taittaa matkan uudestaankin. Vampyyreilla oli hyvä suuntavaisto.

Lumen mukana tuli pohjoisen pakkanen. Kaunis lumikerros jäätyi, muutti pehmeän pumpulin raudankovaksi suojamuuriksi. Se ei päästänyt sisälleen mitään. Eikä liioin uloskaan.

Kerroksen alla oli kaunista: tuhannet lumikiteet kimalsivat kuin tuhat timanttia jään taittaessa niiden kirkkauden moninkertaiseksi. Pureva tuuli oli uurruttanut jäätä, piirtänyt siihen erilaisia kiemuroita, kuin viestin. Se viesti kertoi elämästä.

Jääkerroksen sisällä elämä oli poissa. Pelkkä kauneus oli jäänyt jäljelle. Siksi Lumpi ei ollut sisällä: hän oli vampyyri. Vampyyrit eivät kuolleet. Vampyyrit eivät koskaan päässeet osaksi kuoleman kauneutta.

Silti vampyyreillakin oli tunteet. Lumpi ei ollut poikkeus. Jokainen tarvitsi tukea. Ihminen sai tukea rajallisuudesta, siitä kuinka kaikki lopulta olisi ohi, vaikka elämä olisi kuinka vaikeaa. Ihmiset tiesivät olevansa rajallisia, tyhmiä. Heidän ei tarvinnut pohtia ikuisuuden syvyyttä ja kylmyyttä, kuinka inhimillisyys ja kuolema olivat lahjoja, keinoja jättää joskus kaikki taakseen. Tottakai he typeryyksissään yrittivät, mutta kuinka ikuisuutta saattoi ymmärtää kokematta sitä itse. Ja kokeakseen ikuisuuden tarvitsi luopua inhimillisyyden lahjasta. Ikuisuus oli kirous, sen Lumpi tiesi.

Sädehtivä maailma kohosi Lumpin ympärille. Se kuiski kauniita sanoja, kutsui luokseen. Loi epätoivoista toivoa. Kaipaus tunkeutui kylmyyttäkin syvemmälle Lumpin sydämeen.

Kosketus olkapäille herätti Lumpin, rikkoi kauniin maailman. Vesipisarat valuivat pitkin Lumpin kasvoja ja viittaa, kylmyys kiersi kehää kaipuun ympärillä. Ajatus kuolemasta, toivosta, etääntyi. Oli vain sade ja kylmyys.

”Mitä  mietit?” oli hiljainen kysymys Lumpin takaa. Kylmyys oli kadonnut olkapäästä, sillä lepäävä käsi sai lämmön aikaan.

”Miksi rakastaisin sinua?”

”Koska silloin sinun olisi lämmin.”

Lumikiteet jatkoivat loistoaan tavoittamattomissa Jörgin tarttuessa Lumpia kädestä ja lentämällä tämä selässään takaisin Itkulaaksoon. Takaisin kotiin.

Silti Lumpi ei unohtanut. Vielä aamullakin, maatessaan arkussa Jörgin vieressä valmiina nukahtamaan, hän muisti kuoleman kauneuden. Tuhat lumihiutaletta loistamassa kirkkaudessa. Huomenna olisi uusi yö. Uusi tilaisuus matkustaa tuon satumaan liepeille ihailemaan sen kauneutta. Ehkä joskus kaipuu ylittäisi vampirsmin kirouksen. Ehkä kaipuu joskus tappaisi jopa vampyyrin.
« Viimeksi muokattu: 06-08-2012, 16:50:35 kirjoittanut Chuuko »